Toukokuun luetut

Toukokuu alkoi retkellä Forssan Kirjalöytö Outlet -tapahtumaan. Olen seurannut mielenkiinnolla kuulumisia tapahtuman Facebook-sivulta. Tänään tapahtuma päättyi, ja Kirjalöytö Outletin kotisivulla kerrotaankin, että tapahtuma oli menestys. Mainiota! Tiedotteen perusteella voi päätellä, että järjestäjä aikoo ottaa tapahtuman uusiksi ensi vuonna.

Toukokuun lukemistossa alkukuun vietin Milla Keräsen Sisilian ruusun parissa. Vaikka kirja ei täysin ongelmaton ollut, on kirjan vahva tunnelma jäänyt mieleen.

Craig Thompsonin tuhti sarjakuvaromaani Habibi taas oli vuoden 2012 parhaita elämyksiä. Tätä suosittelen kaikille!

Minilomailin Virossa ja kävin tutustumassa myös Pärnun kirjastoon. Näin jälkikäteen voi tunnustaa, että kävi niin harvinaisesti että unohdin matkakirjan kotiin! Piti Tallinnaan päästyä ostaa kaupan lehtihyllyltä National Geographic ja se tulikin reissun aikana luettua melkein kirjain kirjaimelta... Juuri tuollaisia tilanteita varten pitäisi kai omistaa lukulaite, jossa olisi valmiiksi ladattua lukemistoa... No toivon hankkivani sellaisen tämän vuoden aikana!

Jaoin myös kokemuksiani Google AdWords -käytöstä. Yhden äänikirjankin ehdin saada loppuun, eli vanha tuttu Agatha Christie viihdytti minua jälleen, vaikka äänitystuotantonsa puolesta Murha Mesopotamiassa ei aivan yhtä tasokas ollut kuin tähän asti kuuntelemani Christiet.

Yksi kirja jäi kesken: Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Olin etukäteen siinä käsityksessä, että kirja tempaa minut yhtä vahvasti mukaansa kuin suurin piirtein kaikki muutkin, jotka tähän ovat tarttuneet. En muista lukeneeni tästä mitään lyttäävää, tätä ovat kehuneet sekä Hesari että blogit. Mutta minulta tämä jäi kesken. Tartuin toiseen kirjaan siinä vaiheessa, kun huomasin itsessäni tutut oireet: halusin lukea, mutta keskeneräinen kirja eli Nälkävuosi ei houkutellut tarttumaan.

Voi olla, että kyseessä oli vain sopimaton ajankohta, ehkäpä kokeilen Nälkävuotta joskus rauhallisempana ajankohtana uudestaan. Nyt luin tätä melko pätkittäin, mikä ei lyhyelle kirjalle selvästikään ollut eduksi, kun piti aina "käynnistyä" uudelleen. Lisäksi kirjan alkupuolella oli pari sinänsä melko vähäistä juttua, jotka kuitenkin saivat lukemiseni töksähtäen pysähtymään.

Kirjan alkupuolella kuvataan 1860-luvun helsinkiläisbordellielämää, ja hätkähtäen tajusin, että Aki Ollikainen on ihan satavarmasti käyttänyt lähteensä ja inspiraationa Antti Heikkisen väitöskirjaa Rahasta - vaan ei rakkaudesta. En missään tapauksessa tarkoita suoraa kopiointia, vaan sitä, että en muista toista tilannetta, jossa lähdemateriaali olisi paistanut fiktion tekstistä läpi yhtä selvästi. (Ehkä en kovin usein ole lukenut niitä kirjoja, joita kirjailijat taustatutkimuksissa hyödyntävät...) Tämä havainto jotenkin etäännytti.

Lisäksi kielessä oli pieniä epätäsmällisyyksiä, joita unohduin miettimään. Minkäs sitä itselleen mahtaa silloin, kun kielinipo-ominaisuuteni jyräävät. Ollikainen kirjoittaa esimerkiksi näin: "Viima tuivertaa oven ulkopuolella kuin nälkäinen susilauma." Juujuu, tuulen ulina ja suden ulvonta varmasti voivat muistuttaa toisiaan, mutta kuinka susilauma tuivertaa? Tuuli tuivertaa, eivät sudet.

Mutta kirjasta kiinnostuneille voin ilokseni muistuttaa, että suurin osa muista kirjaan tarttuneista bloggaajista on vähintään pitänyt Nälkävuodesta ja moni suorastaan suitsuttaa kirjaa. Kannattaa siis vilkaista vaikka Kirsin, Karoliinan, Sannan, Jaanan, Minnan, Jorin, Morren, Amman ja Booksyn mielipiteet.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Kuva: WSOY.

Edellisestä äänikirjabloggauksesta on aikaa, mutta minulla on silti ollut äänikirjoja kuunneltavana koko ajan. Kuuntelin Stephen Fryn lukeman Harry Potter and the Deathly Hallows -äänikirjan, joka oli aivan yhtä nautittavaa kuunneltavaa kuin Harry Potter and the Half-Blood Prince. Sitten päätin kokeilla äänikirjasuosikkiani Agatha Christietä englanniksi. Kirjastosta löytyikin The Murder of Roger Ackroyd, lukijana näyttelijä Robin Bailey. Tämä jäi kuitenkin kesken, sillä Baileyn luenta oli ihmeellisen mumeltavaa ja epäselvää. Koska kuuntelen äänikirjoja arkiaskareiden lomassa, en halua joutua istumaan paikallani korva kaiuttimissa kiinni, joten en kovin pitkään Baileyn luentaa jaksanut. En tiedä miksi äänitteessä oli käytetty tuollaista epäselvä tyyliä. Äänitys oli kyllä vuodelta 1987, olisiko silloin briteissä ajateltu, että äänikirjan lukeminen on lähempänä näyttelijän monologia kuin varsinaista ääneen lukemista, jolloin Bailey on voinut valita nopeasti puhuvan ja mumisevan tyylin? Vaikea sanoa.

Hylättyäni Roger Ackroydin kävin Vallilan kirjastossa asioidessani kollaamassa myös äänikirjahyllyn. Valinta osui jälleen Christieen. Vallilan kirjaston äänikirjavalikoima on himpan verran pienempi kuin Rikhardinkadun kirjaston valikoima, mutta ehkäpä täytyy silti yrittää vähitellen laajentaa äänikirjakokemuksia vähän monipuolisempaan suuntaan. Seuraava äänikirja on kyllä jo lainattu ja se on jotain muuta kuin Christietä. Pakko myös kehua, että äänikirjoja kirjastosta lainatessa tuntee todella saavansa verorahoilleen vastinetta - yksi äänikirjahan saattaa maksaa nelisenkymmentä euroa. Lämpimästi suosittelen kirjastojen äänikirjahyllyillä asioimista!

Eipä silti, Murha Mesopotamiassa oli mainiota kuunneltavaa, joten ei tämä taatusti viimeiseksi Christieksi jää. Kirjasta on muuten julkaistu WSOY:n sivuilla lukunäyte, yllättävän laajakin, yli 3o-sivuinen.

Eroa aiempiin Christie-äänikirjoihin oli kuitenkin hieman. Lukijana oli Pekka Autiovuori, jonka ääninäyttelystä tulee mieleen Autiovuoren ikimuistoinen tulkinta Pekka Töpöhäntä -piirroselokuvien Monnina. Hyvä lukija Autiovuori olikin, mutta valinta oli sinänsä vähän hassu, sillä kirjan minäkertojana on nainen: neiti Amy Leatheran, sairaanhoitaja - tai sairaanhoitajatar, kuten tarinassa nostalgisesti usein sanotaan. Miksi ei ole valittu naispuolista lukijaa? Lisäksi äänityksen laatu ei mielestäni ollut yhtä tasokas kuin kuuntelemissani aiemmissa Christie-äänikirjoissa. En todellakaan ole hifisti, mutta niin se vaan taitaa olla, että seura tekee kaltaisekseen - koska parempi puoliskoni on innokas musiikkiharrastaja ja minäkin voin luukuttaa äänikirjoja taloutemme tasokkaista Genelec-kaiuttimista, olen kai huomaamattani minäkin ryhtynyt kiinnittämään pikkiriikkistä huomiota äänitysten laatuun. Lähetän siis ihmetteleviä terveisiä tuottaja Jorma Maliselle, joka on vastannut kirjan äänityksestä WSOY:n Äänittämössä vuonna 1989, ja Masterointi Laatumaster T:min J. Salmelalle, joka on hoitanut masterointityön vuonna 2010.

Kumminkin. Tarina sijoittuu arkeologisen retkikunnan kaivauksille Lähi-itään. Neiti Leatheran palkataan retkikunnan johtajan vaimon hoitajattareksi. Kauniilla rouva Leidnerilla on pelkotiloja ja hysteerisiä kohtauksia. No kuinkas käykään - rouva murhataan ja Hercule Poirot sattuu sopivasti olemaan lähistöllä ja ryhtyy tutkimaan tapausta neiti Leatheran avustajanaan.

Kirjan rytmitys oli minusta onnistunut. Tilannetta pohjustetaan pitkään, vihjeitä ja vaihtoehtoja heitellään osuvasti ja lopussa on kunnon perinteinen parlour scene, jollaisesta Fablesin Bigby haaveili. Eli Poirot marssittaa koko eloonjääneen henkilökaartin kuuntelemaan nerokasta päättelyketjuaan murhan ratkaisusta.

Nyt saatan lipsahtaa reippaasti ylitulkinnan puolelle, mutta antaapa mennä vaan. Mielestäni tarinasta löytyy sekä piilohomoutta että piilofeminismia. Aiemminkin on käynyt mielessä, mahtaako Hercule Poirot olla homo, mutta nyt mietin sitä entistä enemmän. Tähän ei mitenkään suoraan viitata, mutta vanhoissa kirjoissahan on usein piilohomoja, eli asiaan viitataan nimenomaan sen kautta, mitä ei kerrota. Taannoisessa Ankin kirjablogin keskustelussa olen pohtinut asiaa kommentissa.

Hercule Poirot'llahan ei ole kuvattu olevan romanttisia naissuhteita - ei kyllä muitakaan romanttisia suhteita - vielä yhdessäkään tarinassa, jonka olen kuunnellut. Tässä tarinassa neiti Leatheran jopa miettii, mahtaako Poirot'lla olla naisystävää, mutta hän päätyy siihen tulokseen ettei varmasti ole, koska Poirot on niin hupsun näköinen. Tiettyjä "homostereotypioita" Poirot jossain määrin noudattaa, hänen esimerkiksi kuvataan olevan melko turhamainen ulkonäkönsä suhteen. Poirot on myös huomattavan immuuni kohtalokkaille kaunottarille, joista Christie usein kirjoittaa, mutta tämän voi tietysti selittää myös Poirot'n ammattiominaisuutena. Googletus "is hercule poirot gay" antaa melko kirjavia tuloksia, mutta selvästi asia on ollut muidenkin lukijoiden mielessä. Asiaan viitataan muun muassa New York Timesin artikkelissa, jossa käsitellään Sherlock Holmesin mahdollista homoutta.

Piilofeminismiä taas näen siinä, kuinka Christie kuvaa murhan uhria, kaunista ja karismaattista rouva Leidneriä, sekä tarinan kertojaa, naimatonta ja tomeraa neiti Leatherania. Rouva Leidnerissä Christie tarkastelee sitä vaikutusvaltaa, mikä vetovoimaisella naisella voi olla. Ja melko synkän tulkinnan hän antaakin - kirjan keskusteluissa heitellään kyynisiä näkemyksiä miehen ja naisen välisistä suhteista, tosin huumoriakin löytyy. Kaunista rouvaa syytellään välillä hiirellä leikitteleväksi kissaksi, välillä hänen kuvataan olevan niitä naisia, jotka herättävät väkivaltaa ympäristössään.

Ylipäätään naisen rooli aviovaimona saa melko paljon huomiota kirjan dialogissa. Onko Christien tarkoitus sanoa, että jos puolison rooli on naisen ainoa "ammatti", se kutistaa naisen elinpiiriä ja mahdollisuuksia toteuttaa itseään? Maalaisjärkinen neiti Leatheran ei ole kenenkään vaimo eikä rakastettu, mutta hänellä on tervettä ammattiylpeyttä sairaanhoitajan työstään. Hän myös hyödyntää ammatillista kokemustaan avustaessaan Poirot'a tutkimuksissa. 

Kuten aiemminkin, Poirot nojaa tutkimuksissaan psykologisiin päätelmiin. Voi voi, nykyisenä postmodernina aikana ei mitenkään voisi tehdä yhtä pitkälle vieviä päätelmiä ihmisistä kuin englantilaisessa muodollisessa menneen maailman seurapiirissä... Sillä peribrittiläinen tämänkin kirjan henkilögalleria on, ympäristöä kuvataan neiti Leatheranin kautta, ja hän kiinnittää eniten huomiota näkemäänsä likaan ja sotkuun. Poirot tekee johtopäätöksiä rouva Leidnerin luonteesta muun muassa sen perusteella, millaisia kirjoja tämän kirjahyllyssä on. Tiukkoja tapakoodeja noudattavassa yhteisössä tällaiset johtopäätökset kenties vielä jossain määrin toimivatkin, vaikka tiettyjä hieman liian pitkälle vietyjä epäuskottavuuksia tästäkin löytää.

Kirjan kokonaistoimivuutta ne eivät kuitenkaan vähennä. Murha Mesopotamiassa on taatun toimivaa Agatha Christietä.
  

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Agatha Christie: Kuolema Niilillä 
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus

Google AdWords -harjoittelua

Amman lukuhetkessä keskusteltiin jokin aika sitten kirjabloggaamisen ammattimaisuudesta. Lähes kaikki keskustelijat taisivat julistautua amatööreiksi. Minustakin ammattimainen bloggaaminen tarkoittaa sitä, että saa blogista niin paljon palkkaa, ettei tarvitse muita tulonlähteitä. Käsittääkseni kukaan suomalainen kirjabloggaaja ei tässä tilanteessa ole.

Jos taas tarkastelee sitä, oppiiko blogatessa taitoja, joista on hyötyä omassa varsinaisessa ammatissa, on tilanne toinen. Minulla ja monella muulla on kokemuksia siitä, että blogiharrastus on antanut kykyjä ja valmiuksia työelämän tehtäviin. Listaan omalla kohdallani ainakin nämä hyödyt: kirjoitustaidon hioutuminen, oikoluku- ja editointikyvyn kehittyminen, kuvaamisen ja kuvankäsittelyn perusteet, verkkonäkyvyyden keinojen tuntemisen oppiminen, kävijäseurantatyökalujen käyttökokemus, erilaisten sosiaalisen median työkalujen kokeilu ja opettelu ja nyt viimeisimpänä Google-mainostuksen harjoittelu.

Ammatillisesti kirjabloggaamisesta lienee eniten hyötyä kustannustoimittajan tai kirjallisuuskriitikon töitä tekeville, mutta listaan voi lisätä myös markkinoinnin ja viestinnän parissa työskentelevät henkilöt, verkkotoimittajat, opettajat ja monissa erilaisissa asiantuntijatehtävissä työskentelevät henkilöt. Nykypäivän työelämässä jokainen asiantuntija kun joutuu tai ainakin pitäisi joutua kirjoittamaan ja käsittelemään erilaisia tekstejä eri medioissa. Yhä useammin mediana on verkko, yksinkertaisimmillaan vaikka työpaikan sisäinen tiedotuskanava.

Kokeilukampanjani mainos.

Olen saanut Googlelta lahjakortteja Google AdWords -työkaluun ennenkin, mutta ennen viime syksyä heitin ne aina roskiin. Arvelen lahjakorttien tulleen, koska käytän Googlen Blogger- ja Google Analytics -työkaluja. Syksyllä kumminkin innostuin lahjakorttia kokeilemaan, lahjakortti riitti parin viikon jaksoon, kun hyödynsin päiväkohtaista maksimilaskutusrajaa sopivasti. Meinasin kirjoittaa kokemuksistani jo silloin, mutta se jäi. Tänä keväänä sain toisen lahjakortin ja nyt, kun olen käyttänyt ilmaisjaksoni loppuun, ajattelin jakaa kokemuksiani. Molemmat lahjakortit olivat sadan euron arvoisia, tosin kummallakin kerralla kävi niin, että unohdin klikata mainonnan loppumaan ajoissa ja jouduin pulittamaan muutaman euron ylimääräistä. Nyt lopettaessani mainontaa löysin myös namiskan, jolla voi valmiiksi asettaa kampanjalle päättymispäivän, käytän mahdollisella ensi kerralla sitä. Joten teoriani tekemällä oppimisesta tuli todistetuksi tässäkin. :)

Google AdWordsin käyttöliittymä oli mielestäni pikkuisen sekavampi kuin Google Analyticsin, mutta tarpeeksi kauan kun klikkaili edestakaisin, niin perusasiat hoituivat. Ohjeitahan ei tietenkään jaksa lukea... Ihan ekana piti suunnitella mainos, joka kävikin helposti, eri tekstivaihtoehtoja ja asetteluja pystyi kokeilemaan kätevästi. Google-mainonnan optimoinnista on kirjoitettu oppaita vaikka lampaitten syödä, mutta enpä jaksanut stressata, vaan etenin tässäkin itseohjautuvasti. Kätevää oli sekin, että kun syksyn kampanjan oli merkinnyt syksyllä keskeytetyksi, pystyi keväällä vain aktivoimaan saman kampanjan uudestaan eli pääsi valmiiseen pöytään.

Sitten piti valita avainsanoja, joiden yhteydessä mainokset näkyvät. Mietin kirja-aiheisia hakusanoja ja päätin lisätä joukkoon myös sellaisten kirjailijoiden ja kirjojen nimiä, jotka olivat korkealla Mitä Suomi lukee -myyntilistalla. Jätin pois ne kirjailijat joista olen blogannut, niistähän tulee paljon osumia ihan ilmaiseksi. Keväällä vähän muokkasin ja lisäsin avainsanoja, erinomainen lisä oli niinkin yksinkertainen sana kuin kirjablogi, jota eräs kanssabloggaaja neuvoi käyttämään!

Julkaisisin mielelläni hieman tilastoja, mutta jos olen ymmärtänyt oikein, AdWordsin käyttäjä ei saa julkisesti kertoa tulostensa tehoa tai maksamaansa hintaa per napsautus. Korjatkaa jos olen väärässä.

Tämän verran kai kuitenkin uskaltaa kertoa: erityisen mielenkiintoista oli tutkailla napsautussuhdetta. Tämä tarkoittaa sitä, että jos mainosta näytetään vaikka 100 kertaa ja mainosta klikataan kerran, on mainoksella 1 % napsautussuhde. Google ei ohjeessaan anna suoraan yksiselitteistä tavoitetasoa. Verkkokeskusteluista löytyi erilaisia mielipiteitä. Minun mainokseni käyttömäärät ovat tietenkin niin pienet, että mitään tilastollista relevanssia niillä ei ole, mutta kerronpa kuitenkin että napsautussuhde eri hakusanojen kohdalla vaihteli kiinnostavalla tavalla. Moni hakusana jäi nollille tai alle 0,1 prosenttiin. Jotkut pääsivät kuitenkin yli 5 % napsautussuhteeseen.

No mitä järkeä tässä oli? Ilmaissivulle ei kannata ryhtyä maksamaan mainontaa omasta pussistaan - tai mikä ettei, jos on paljon löysää rahaa ja haluaa kävijöitä blogiinsa vaikka sitten maksamalla. Suhteessa blogini kokonaiskävijämääriin nuo mainoksen kautta tulleet kävijämäärät olivat hyvin pienessä vähemmistössä, mihin toki vaikutti myös tuo asettamani päiväkohtainen laskutuskatto.

Mutta hyödylliseksi harjoitukseksi tätä voi sanoa. Jos joskus työelämässä kysytään, olenko käyttänyt Google AdWordsia, voin vastata että olen. Kokeilukampanjan räpeltäminen ei tietenkään tehnyt minusta eksperttiä, mutta ainakin perusasiat tuli itse testattua käytännössä.

Hakusanamainonta on merkittävä toimiala varsinkin englanninkielisessä maailmassa, mutta kyllä Suomessakin on useita alaan erikoistuneita yrityksiä. Hakusanamarkkinointiin erikoistunut Tulos runttasi asiantuntija-artikkelissaan vuonna 2010 suomalaisen lehtien hakusanamainontaosaamisen. Onkohan tilanne yhtään parantunut? Tuloksen artikkelilistaa kannattaa muutenkin vilkaista, siellä on paljon kiinnostavia aiheita. 

Pärnun kirjastossa

Vietin muutaman päivän lomalla Virossa ja kävin kurkkaamassa myös Pärnun pääkirjastoa. Kirjasto oli helppo huomata, sillä Tallinnan-bussi ajoi Pärnussa komean kirjastotalon ohi.

Kirjasto olikin uudenkarhean tuntuinen, se on rakennettu vuonna 2003. Alakerrassa oli Internet-sali, keskikerroksessa kaunokirjallisuutta ja yläkerrassa musiikkiaineistoa ja lukusali. Sisääntuloaulassa oli valokuvanäyttely vuoden 1989 tapahtumista Tšekkoslovakian samettivallankumouksesta.

Näkyvimmin esillä oli luonnollisestikin vironkielinen aineisto, mutta Viron suuren venäjänkielisen vähemmistön vuoksi on ymmärrettävää, että kirjastossa oli laajalti aineistoa myös venäjäksi. Aineistoa löytyi muillakin kielillä.

Arkena keskellä päivää kirjastossa oli melko mukavasti ihmisiä. Mitään ruuhkaa ei ollut, kuten ei yleensäkään kirjastoissa noihin aikoihin, mutta varsinkin nettikoneet ja lastenosasto olivat tehokkaassa käytössä. Lukusalissakin oli asiakkaita.

Kävin kurkkimassa, löytyisikö hyllyistä suomalaiskirjailijoiden vironnettuja teoksia. Löytyihän niitä. Harri Sirolan hieno Viro-aiheinen romaani Kaksi kaupunkia käännettiin muutama vuosi sitten viroksi ja hyllyssä seisova kappale oli jopa sen oloinen, että sitä oli luettukin melko paljon. Rivistä löytyy myös Joni Skiftesvikiä.

Mika Waltarin tuotantoa löytyi komea rivistö. Sinuhesta oli sekä pränikkä tuore painos että käytössä kulunut vanha painos. En kuitenkaan saanut oikein tolkkua siitä, milloin Sinuhe on eka kerran vironnettu, sillä tuntui että kaikista kokeilemistani kirjoista löytyi maininta pelkästä painosvuodesta, ei siitä milloin ensimmäinen painos on ollut. Tai sitten en vaan osannut.

Waltarin vierestä löytyikin yllätys: Hilja Valtosta! Jos tuohon arvuuttelemaani painosvuositietoon oli luottamista, niin Valtosta on käännetty 1990-luvun alkupuolella viroksi. Ulkoasultaan nämä olivat melko vaatimattomia niteitä, mutta eipä se niiden viihdytysarvoa vähennä. Ylipäätään kirjastossa näkyi, että aineiston ulkoinen kunto ei ollut kirjaston komeiden puitteiden tasalla. Sinänsä tämä ei ole ihme, sillä varmasti Virossakin joudutaan punnitsemaan verovaroilla tehtäviä hankintoja, joten resuisempiakaan kirjoja ei ehkä kannata panna poistoon yhtä tiheästi kuin suomalaisissa kirjastoissa. Ja olenhan usein harmitellut suomalaiskirjastojen nopeaa aineiston kierrätystä. Siihen verrattuna on myönteistä, että Pärnussa kirjastosta löytyy hyvinkin eri-ikäisiä kirjoja.

Kaari Utrion kirjoja oli muutama. Nämäkin olivat 1990-luvun alkupuolen painoksia. Vappu Tuomiojan kirjaa Sulo, Hella ja Vappuli oli hankittu kaksin kappalein, molempia oli näköjään myös luettu. Meinasin käydä myös O-hyllyn kohdalla etsimässä Sofi Oksasen kirjoja, mutta unohdin, kun kirjastossa riitti katseltavaa muutenkin.

Jos Pärnuun menisi lomailemaan pitemmäksi aikaa, ei haittaisi vaikka matkalukeminen loppuisi, sillä kirjastosta löytyi neljä hyllymetriä suomenkielistä aineistoa! Seassa oli uutuuksia ja vanhiksia. Lisäksi englanninkielistä aineistoa oli vielä enemmän kuin suomalaista.

Yritin etsiä suomalaiskirjastoista tuttua "kotiseutuhyllyä", mutta sellainen ei osunut kohdalle. Sen sijaan löysin perinteisen, mutta varsin toimivan oloisen arkistohyllyn, johon oli kirjattu Pärnu-kirjat aiheittain. Kylpyläkaupungille sopivasti esimerkiksi kylpylöille löytyi oma hakusanansa, samoin olisi voinut etsiä luettavaa vaikka kaupungin tai kaupungin koululaitoksen tiimoilta.

Lastenosastolla oli kyltti, jossa kerrottiin lastenkirjailija Aino Pervikin täyttäneen huhtikuussa 80 vuotta. Muista kirjauutisista pitää mainita, että lauantaina bongasin virolaisen iltapäivälehden kirjapalstalta lyhyen jutun Tuomas Kyrön Kerjäläisestä ja jäniksestä, joka on käännetty nimellä Kerjus ja jänes. 

Craig Thompson: Habibi

Kuva: Faber & Faber.

Craig Thompsonin Habibi oli kevään kirjatärppilistallani. Like teki hienon työn ja käänsi albumin suomalaislukijoiden saataville, mutta päädyin itse kumminkin lukemaan Habibin englanniksi. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnäkin, kun tein Habibista kirjastovarausta, ei Helmetin valikoimissa ollut suomennosta vielä lainkaan, onnistuin varaamaan albun vissiin kahta päivää ennen kuin suomennos julkaistiin. Toiseksi, Hesarin Habibi-jutun näyteruuduista näkyi, että Like todella käytti tässäkin sarjakuvassa konetekstausta eikä käsintekstausta. Vaikka tämän albumin konetekstaus tuntuu kelpaavan jopa kriittisille kvaakkaajille, minä tykästyin Thompsonin Blankets-albumissa miehen kauniiseen tekstauskäsialaan. Habibi osoittautui myös melkoiseksi käsintekemisen taidonnäytteeksi, joten Thompsonin oma tekstaus oli viimeinen silaus upealle ulkoasulle. Habibiin kannattaa tutustua teoksen kotisivulla, josta löytyy mm. esimerkkejä luonnosten työstämisestä valmiiksi sivuksi.

Hyvin Habibi tuntuu lukijoita löytäneenkin välittömästi suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Anni.m on tämän ehtinyt jo lukea, lehtiarvioita on ilmestynyt jo ainakin Keskisuomalaisessa ja Kansan Uutisissa. Minunkin täytyy ehtiä palauttaa Habibi kirjastoon varausjonon seuraavalle. Mutta ennen pitkää luen tämän uudelleen, sillä lukemisen jälkeen on päivänselvää, että pitää ostaa Habibi omaan hyllyyn. Tämä on niin paksu järkäle, että se vie tilaa yhtä paljon kuin 3-4 tavallista sarjakuva-albumia yhteensä, mutta pitääpä harrastaa sitten vähän uudelleenjärjestelyä...

Lähes 700-sivuinen tarina on jaettuun yhdeksään lukuun. Lukumäärä ei ole sattumanvarainen, sillä Habibissa on paljon myyttejä ja symboliikkaa ja maagisiin lukuihin palataan usein. Tarinan ytimen voi kuvata lyhyesti. Dodola ja Habibi ovat aavikolle paenneita lapsia, vanhempi Dodola pitää huolta pikku Habibi-pojasta, josta käytetään myös nimeä Zam. Sarjakuva seuraa Dodolan ja Habibin vaiheita, mutta mikään suoraviivainen kertomus tämä ei ole. Thompson kertoo tarinan jonkin vaiheen, palaa siihen myöhemmin ja näyttää aivan uuden näkökulman. Dodola kertoo aavikolla Koraanin kertomuksia - kuten Mooseksen, Jobin ja Nooan tarinat... Kummatkin lapset rinnastuvat islamilaisiin pyhimyksiin tai muinaisiin jumaliin.

Kuva: Habibibook.com.

Ensi sivuilla unohduin tutkailemaan Thompsonin uskomattoman kaunista ja pikkutarkkaa ornamenttikuvitusta, joka täyttää monella sivulla ruudun taustat. Aivan mielettömän upeaa työtä. Mutta kun tarina tempaisi mukaansa, en malttanut enää ihailla kaikkia yksityiskohtia niiden ansaitsemalla tavalla - tämä on ehdottomasti teos, joka kantaa monta lukukertaa ja joka myös kannattaa lukea monta kertaa. Pidin erityisesti Thompsonin taitavasta viivan paksuuden vaihtelusta - käyttämällä sopivissa kohdin paksua kynää, muuttuu rosoinen kynänjälki milloin kankaan laskoksiksi, milloin ihon värinäksi.

Teemoja on runsaasti. Eräs Thompsonin tavoitteista lienee peräisin aikamme poliittisesta ilmapiiristä. Kun länsimaita ja arabimaita tunnutaan asettelevan vastakkain, näyttää Thompson islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden yhteiset juuret. Dodolan kertomat tarinat ovat tuttuja kaikille suomalaisille, jotka ovat saaneet edes koulun uskontotuntien verran kristillistä kasvatusta, mutta niissä on jännittäviä vivahde-eroja, kun lähteenä onkin Koraani eikä Raamattu. Jos tuntisi Koraania ja osaisi lukea arabiaa, saisi Habibista varmasti vielä uusia juttuja irti.

Toinen suuri teema on seksuaalisuus. Ja millaisella tavalla kuvattuna. Habibissa on minimaalisen vähän rakkaudellista seksiä, mutta erilaista hyväksikäyttöä, alistamista ja kaupankäyntiä kyllä on. On rahapulassa vaimoksi myytyjä lapsia, eunukkiprostituoituja ja raiskaajia. Julma seksuaalinen vallankäyttö huipentuu sulttaanin haaremissa. Haaremimiljöötä Thompson hyödyntää todella taitavasti. Romanttis-myyttistä haaremikuvastoa itämaisten satujen hengessä käytetään populäärikulttuurissa paljon, mutta Habibin haaremijaksot alkavat jossakin vaiheessa kuvottaa ja pelottaa.

Habibin miljöö, fiktiivinen Wanatolia, tuntui ensin dystopialta. Mutta mitä pitemmälle tarina eteni, sitä enemmän tarina tuntui sijoittuvan meidän aikaamme. Thompson ottaa käsittelyyn ympäristökatastrofit ja elintasomuurit. Tässäkin mielessä Habibi on jollakin lailla sukua Ville Tietäväisen Näkymättömille käsille.

Pelkästään se,  että taiteilija tekee mielettömästi töitä teoksensa eteen, ei takaa taiteellista arvoa yhdellekään teokselle. Mutta Habibia lukiessa ei voi kuin ihailla uskomattoman upeaa piirrosjälkeä ja sitä valtavaa taustatyötä, jota Thompson varmasti on Habibia varten tehnyt. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Ryhdyin googlettamaan arabiarvioita Habibista, ja esimerkiksi Majjal-blogissa listataan sekä kiitoksia että kritiikkiä.

Kaunis mutta julma, hidas mutta mukaansatempaava, runsas mutta kristallinkirkas, tätä kaikkea tämä sarjakuva oli minulle. Habibi menee vuoden 2012 tähänastisten lukukokemusten kärkikaartiin.

Lue myös nämä:
Craig Thompson: Blankets
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Marjane Satrapi: Persepolis

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Kuva: Gummerus.

Kun Morre luki Sisilian ruusun, hän joutui miettimään miten ennakko-odotukset vaikuttavat lukukokemukseen. Ja kun minä ryhdyin lukemaan Sisilian ruusua Morren blogiarvion ja kommenttiketjun luettuani, jouduin miettimään samaa, tosin "kakkoskierroksen" vinkkelistä. Sillä vaikka kenenkään bloggaajan mielipide ei ole jumalansanaa, olen jo jonkun verran oppinut lukumakuni yhteneväisyyksistä ja eroista muiden pitkän linjan bloggaajien kanssa. Mitä historiallisiin viihderomaaneihin tulee, soudamme Morren kanssa usein samoilla vesillä.

Morre kuvaa odottaneensa jonkinlaista "uutta Kaari Utriota", ja tismalleen samantapainen ennakko-odotus minullakin oli. Mutta hänen blogiarvionsa perusteella Sisilian ruusu ei ollut mitään sinne päinkään, vaan sen sijaan siltä kannattaa odottaa kaunista, kuvailevaa kieltä ja niukkoja tapahtumia. Ennakko-odotuksia viritti uuteen uskoon vielä keskusteluun osallistunut Katri, joka vinkkasi Sisilian ruususta löytyvän myös aikamatkailua. Myös Maria ja Jossu ovat ehtineet kirjan lukemaan.

Ja näin ennakko-odotukseni olikin myllätty uuteen uskoon. Miltä Sisilian ruusu tämän jälkeen tuntui?

Luin kirjaa melko hitaasti ja kauan, vaikkei tämä mitenkään paksu ole, 300-sivuinen. Eräs syy hitauteen oli kirjan kieli. Milla Keräselle pisteet kielenkäytöstä - kielenkäyttö oli mielestäni todella kypsää, rytmi oli hyvä, kieli oli kaunista ja hyvää. Rauhallisen rytmin ja runsaan kuvailun vuoksi kirjaa ei tehnyt mieli ahmia liikaa kerralla, vaan kun oli lukenut jonkun matkaa, oli luontevaa jättää vähän makusteluaikaa ennen lukemisen jatkamista.

Toinen syy hitauteen on vähän negatiivisempi. Vaikka kirja kuvailee intensiivisesti sisilialaisen Rosalian elämää 1200-luvulla, mietin jonnekin kirjan puoliväliin asti, miksi Rosalian tarina kerrotaan. Mikä on ollut tavoitteena? Kuvata itsenäisyyttä kaipaavan naisen ajatuksia ja tunteita sellaisena aikana, jolloin itsemääräämisoikeus on ollut hyvin vaikeasti saavutettavissa? Vai onko tämä rakkaustarina - rakkaus ei kuitenkaan tuntunut pääpainona olevan, vaikka keskiössä onkin Rosalian ja salaperäisen "enkelin" yölliset kohtaamiset puutarhassa. Vai aikamatka-ajatuksella leikittelyä? Onko tarkoitus eläytyä mahdollisimman uskottavasti 1200-luvun sisilialaiselämään? Tai onko tämä vain kolmesataa sivua ehkäisyvalistusta?

Osuin näine mietteineni Iloksi muuttuu -blogiin, jossa pohdittiin romaaneista puuttuvaa jännitettä. Tunnistan jotain samaa omassa lukukokemuksessani Sisilian ruusun parissa. Minulle jäi epäselväksi, miksi Rosalian tarina kerrotaan. Puoliväliin asti tuntui siltä, että kirjan olisi voinut lopettaa kesken milloin hyvänsä ja siitä olisi jo saanut sen, mitä sillä oli annettavana - kauniin kielen ja eläytyvän kuvailun. Mutta puolivälissä sentään Rosalian ja enkelin säpinät saivat sen verran vauhtia, että minussa heräsi halu lukea kirja loppuun, että saisin tietää mitä tapahtuu.

Tarinan sijoittaminen historialliseen miljööseen vaatii uskottavuutta, ja siinä Keränen mielestäni onnistuu. Tarkkailin myös kielen toimivuutta: koska 1200-luvun Sisiliassa ei puhuttu suomea, täytyy suomeksi kirjoitetussa tarinassa kielen toimia ristiriidattomasti historiallisen miljöön kanssa. Tämä onnistui, Rosalian kertoma tarina tuntui uskottavalta. Yksi pieni virhe osui silmään: eläintarhassa norsu vetelee ruoaksi heinäpaalia, mutta epäilen ettei paalauskoneita ollut tuohon aikaan vielä käytössä...

Kieli ei myöskään tunnu siirappiselta, mikä on saavutus sekin, koska tässä on paljon rosmariinin tuoksua, sokeroituja manteleita, riikinkukkoja ja mustia kiiltäviä hiuksia. Omaperäisyyttä siis löytyy. Jäin miettimään tuota kaipailemaani jännitettä. Enhän minä suinkaan edellytä kaikilta kirjoilta vahvaa juonivetoisuutta - olihan esimerkiksi Pussikaljaromaani täysin kielen varassa toimiva kirja, jossa oli minimaalinen juoni. Vaikuttavatko ennakko-odotukset kuitenkin - jos tarttuu kirjaan, jossa nainen rakastuu historiallisessa ympäristössä, siltä odottaa tietynlaista tarinaa kenties enemmän kuin jonkun muun aiheen ollessa kyseessä?

Tuli mieleen sellaista, että entä jos joku taitava juonenpunoja ja tarinankertoja tekisi synopsiksen ja Milla Keränen kirjoittaisi sen pohjalta kirjan. Keräsen kaunis kielenkäyttö ja eläytyvä kuvailu voisivat päästä oikeuksiinsa, jos tarina olisi motivoitu pikkuisen Sisilian ruusua paremmin. Tai sitten olen vain vähän tyhmä enkä tajua tämä kirjan pointtia.

Tämän kirjoitettuani oli pakko etsiä netistä lisää arvioita Sisilian ruususta ja tarkistaa, kuinka erilaisia tai samantapaisia tulkintoja muualla on tästä tehty. Ainakin Turun Sanomissa ja Pohjalaisessa kirja on arvioitu.

Gummeruksen sivulta näkee myös, että Sisilian ruusu on julkaistu myös sähkökirjana. Hyvää panostusta, seuraan mielelläni sähkökirja-asioita vaikkei minulla vielä lukulaitetta olekaan. Hintaa ei kustantamon sivulta löytynyt, joten tsekkasin Elisa Kirjan hinnoittelun. Sähkökirjana tämä maksaa 21,90 euroa - mikä kyllä kuulostaa aika kovalta hinnalta kun kyseessä on tiedosto... Kukahan kustantamo uskaltaisi kokeilla sähkökirjojen hinnoittelua tuntuvasti paperikirjoja halvempaan hintaluokkaan?

Lue myös nämä:
Kaari Utrio: Isabella
Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel

Kirjalöytö-ostoksilla Forssan Kutomossa

Ihan ekana pieni mainos: tein blogille oman Facebook-sivun, tervetuloa tykkäämään! Ja Facebook-inhoajien ei kannata pelästyä: pelkästään tämän takia ei todellakaan kannata liittyä Facebookiin, sitä paitsi tuolla sivulla voi käydä myös vaikkei itse olisi Facebookissa.

Tämän päivän retkikohteena oli Kirjalöytö Outlet Forssassa. Tapahtuma on saanut mukavasti mediahuomiota, minä taisin kuulla tästä ensi kertaa Ylen uutisoinnin kautta. Tapahtumalla on myös Youtubessa oma esittelyvideo. Lyhyesti: forssalainen kirjakauppias Keijo Koskimies organisoi kustantamojen varastokirjat outlet-myyntiin. Varastokirjat ovat olleet menossa joko alemyyntiin tai makuloitavaksi, mikä tarkoittaa siis kirjan tuhoamista. En tiedä miten makulointi tapahtuu, tungetaanko kirjojen sivut silppuriin ja kannet kartonkikeräykseen, vai?

Joten Kirjalöytö Outlet on paitsi myymistä, myös kirjojen iän pidentämistä, ja sehän on hyvä juttu. Pienen bloggaajaiskuryhmän voimin lähdimme katsastamaan tapahtuman tarjonnan. Jori ehti jo käynnistä kertoa, kenties Arjakin raportoi? Odotukseni olivat ehtineet nousta jo muutaman muun blogin raporttien vuoksi. Ainakin Sanna, Riina, Tuulia ja Mari ovat myös raidanneet Kutomon.

Komeita punatiilimaisemia kelpasi ihastella. Sisätilat olivat karut, mutta eihän täällä ollutkaan tarkoitus hifistellä, kirjapinot ovat tarjolla vain kuukauden, joten toiveena varmasti on, että ostaminen on tehokasta ja pinojen pitäisi huveta nopeasti. Ensin luulin, että numerolaput merkkaavat jonkinlaista osastojakoa, mutta hetken päästä tajusin että numero näyttää kirjapinon hinnan. Niinpä olikin helppo suunnistaa joko halvimpien hintojen mukaan tai kiertää paikka järjestelmällisesti rivi riviltä. Vaikka paikalla oli runsaasti väkeä, oli tila niin avara ja käytävät niin leveät, että kirjamessumaista ahtaan paikan kammoa ei päässyt syntymään.

Koko hallin kiertämiseen hurahti noin puolentoista tunnin verran aikaa. Tarjolla olisi ollut ostoskärryjä, mutta tyydyin ostoskoriin ja yritin olla maltillinen. Unohduin kyllä aika monta kertaa selaamaan kiinnostavia kirjoja, joten tarjonnan puolesta aikaa olisi voinut mennä vaikka kuinka paljon enemmänkin.

Pakko myöntää, että tarjonta ylitti odotukseni. Valikoimat olivat todella laajat: oli scifiä, fantasiaa, sarjakuvia, keittokirjoja, tietokirjoja, itsehoito-oppaita, "hömppäaskartelukirjoja", lastenkirjoja ja tietysti kaunokirjallisuutta. Kuvassa näkyvä Philip K. Dickiä ja Ursula K. Le Guinia tarjonnut scifi-valikoima oli neljän euron pinossa. Hintahaarukka oli laaja: paljon oli 1-2 euron hintaisia kirjoja, mutta esimerkiksi viime syksyn "laatu-uutuudet" olivat normaalihintaisia, Finlandian voittanut Rosa Liksomin Hytti nro 6 taisi olla 25 euron hintainen. Jotkut järeät tietokirjat olivat 30-40 euron hintaisia.

Uskallan siis väittää, että Kutomosta löytyy jokaiselle jotain. Voi keskittyä valkkaamaan halpispinojen kiinnostavimmat, tai sitten bongailla harvinaisempia kirjoja, joista kannattaa maksaa useampi kymppi, tai mikä ettei ostaa myös niitä normaalihintoisia kirjoja. Yksittäisenä vinkkinä voin suositella XIII-sarjan kaikkien osien hankkimista yhden euron hintaan, paitsi viimeisin, kovakantisena ilmestynyt osa oli kahden euron pinossa. XIII-sarjaa ei enää suomenneta, mutta ensimmäiset yhdeksän osaa pitävät sisällään useita alijuonia ja alkuja ja loppuja, joten XIII-suomennokset ovat kyllä lukemisen arvoisia. Samoin Blacksad-sarjan osat 2-4 olivat tarjolla seitsemän euron hintaan per kipale.

Kolmen kävijän kirjasaaliit.

Kirjapinoissa oli välillä jonkinlainen genrelogiikka, mutta ei aina. Esimerkiksi lastenkirjojen joukkoon oli lajiteltu joitakin aikuisten sarjakuvia tai kuvakirjoja, kuten Aapo Rapin Kuningas Toffee, joka on kyllä jotain aivan muuta kuin leikki-ikäisten katselukirjat. Tämähän tuntuu olevan melko yleinen erhe - jotkut luokittelevat kaikki sarjakuvat lastenkirjoiksi. Mikään systemaattinen virhe tämä ei tosin ollut, sillä aikuisten kirjojen joukosta löytyi runsaasti sarjakuvia, muun muassa Aapo Rapin Meti. 

Minä ostin itselleni kirjoja 19:llä eurolla. Merkitsen tähän kirjojen kustantajan ja painovuoden, niin näkee vähän minkä ikäistä tavaraa on tarjolla.

Jussi Valtonen: Vesiseinä. Like 2006, 1 eur.
Valtosen nimi on jäänyt mieleen blogikehujen vuoksi. Yhden Valtosen olen jo ehtinyt lainaamaan kirjastosta, mutta kun bongasin muiden Forssa-raporteista että Vesiseinä on tarjolla eurolla, piti käydä etsimässä oikea pino ja napata aarre parempaan talteen.

François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja. WSOY 2009, 5 eur.
Tämä nyt oli vaan jotenkin pakko ottaa siitä viitosen pinosta. Olen lukenut kouluikäisenä varhaisemman Rabelais-suomennoksen Pantagruel, Dipsodien kuningas. Teimme siitä ystäväni kanssa unohtumattoman esitelmän äidinkielen tunnilla.

Virginie Despentes: Teen spirit. Like 2005, 1 eur.
Olen nähnyt Despentesin kirjaan perustuvan elokuvan Pane mua ja roisi meininki jäi mieleen. Ajattelin että tämä sopii pitkäaikaisiin aikomuksiini koettaa panostaa käännöskirjoihin, jotka on käännetty muusta kielestä kuin englannista. Vähän heikossa hapessa suunnitelman toteuttaminen on ollut, mutta saahan sitä meinata...

Guy Delisle: Pjongjang. WSOY 2009, 3 eur.
Koska tykkäsin Delislen Shenzhenistä ja koska Pjongjangia on kehuttu, onhan Delisle noussut viime aikoina laajaan blogisuosioon.

Tom Hodgkinson & Dan Kieran: Joutilaita iloja. Basam Books 2010, 6 eur.
En yleensä sorru tällaiden "elämäntaito-oppaiden" osteluun, mutta tämä jotenkin osui ja yleisömassa taisi tartuttaa lievän ostohysterian kaikesta huolimatta. Ehkäpä Joutilaita iloja antaa ajatuksia elämänrytmiin liittyviin pohdintoihin.

Anne Wilson: Munakkaita, ohukaisia ja vohveleita. H.F. Ullman 2007, 2 eur.
Toinen vähän kyseenalainen heräteostos, perusteena se, että munakkaita tulee syötyä arjessa aika usein, joten aiheeseen liittyvät reseptit kiinnostavat. Yritän olla hamstraamatta keittokirjoja, koska harvoin niitä tulee kokeiltua kovin laajasti, mutta tämä on niin ohut lipare ettei ainakaan vie liikaa tilaa vaikkei tulisikaan käytettyä.

Kimmo Taskinen: Herra ja moukka. Arktinen Banaani 2001, 1 eur.
Olen pitänyt Kimmo Taskisen sarjakuvista, joissa sovitetaan kaunokirjallisuutta sarjakuvamuotoon. Euron hinnan vuoksi Herran ja moukan koriin nappaamista ei tarvinnut empiä.

Huhtikuun luetut

Kuva: Myllylahti.

On aika kuukausikatsauksen! Huhtikuun käynnistelin mainiolla Anya's Ghost –sarjakuvalla, jossa yhdistyvät kummitustarina ja amerikkalaisen high schoolin teiniangsti. Pääsiäisen viettoon sopivaa lukemista taas oli Mika Waltarin pääsiäisaiheinen romaani Valtakunnan salaisuus.

Sitten mietin kirjojen keräilyä ja sen jälkeen sain aimo annoksen tunteita ja onnellisia loppuja Venla Hiidensalon purevan Mediahuoran parissa. Fables-urakkani taas huipentui sarjan uusimpaan osaan, Super Teamiin.

Lempikirjailijoihini lukeutuva Hilkka Ravilo julkaisi uuden kirjan, joten Nimeltään Eerika oli tietenkin pakko lukea. Se vei saksalaissotilaan tyttären elämänvirtaan.

Kuukauden vilkkain keskustelu syntyi, kun pohdin bloggaajien suhdetta tekijänoikeuksiin. Jatkoaiheita teemasta voisi syntyä vaikka millä mitalla...

Blogimaailmaan ottaa pirullisesti kantaa myös Anja Snellman uunituoreessa Ivana B. –kirjassaan, jossa tarkastellaan kirjallisuuden ja kirjamarkkinoinnin tilaa nyky-Suomessa.

Muista blogeista mieleen jäi erityisesti Morren maailman keskustelu kirjabloggaajien vastuusta.

Huhtikuu vaihtuukin toukokuuksi vapun viettämisen merkeissä, joten iloista vappua kaikille!

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman se osaa valita ajankohtaisia aiheita. Ivana B. tarttuu kirjailijoiden brändäykseen, kirjamarkkinointiin ja blogimarkkinointiin. Kansiliepeessä kerrotaan näin: "Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat."

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Snellman ruoskii niin viiltävästi, että kiemurtelin. Alkuosa on puhdasta vittuilua. Kenelle? Varmaan aika monellekin taholle, mutta erityisesti eräälle bloggaajien joukolle.

Täsmennän hieman. On paljon kirjailijablogeja, esikoiskirjailijablogeja ja kirjoittajablogeja. Useimmat ovat varsin asiallisia. Mutta on myös sellaisia kirjailija- tai kirjoittajablogeja, joissa olen nähnyt lähes pakkomielteenomaista toistuvaa kirjoittelua jonkun toisen, tunnetun ja menestyneen kirjailijan sanomisista tai tekemisistä. Ja on niitä, joissa ei tunnu olevan niin väliä, kirjoittaako kirjastaan niin hyvän kuin mahdollista, tärkeämpää olisi saada runsaasti markkinointinäkyvyyttä, niin keskinkertaisemmallakin kirjalla pärjäisi. En ryhdy tähän laittamaan linkkejä, en halua vihaisten kirjoittajabloggaajien palauteryöppyä. Ja olenhan aiemmin ottanut kantaa esikoiskirjailijablogeihin esimerkiksi Sapfo-kirjoitukseni lopussa. Sitä paitsi mielestäni kirjan Ivana B. ei ole tunnistettavasti yksi yhteen kenenkään suomalaisen kirjoittajabloggaajan kanssa. Hirmuisesti palasia hänessä kyllä on monelta tunnistettavalta taholta - myös jo julkaisseilta ja mainetta niittäneiltä kirjailijoilta.

Kas tällainen on Ivana B., joka haluaa menestyväksi ja myyväksi tähtikirjailijaksi:

"Ivana B. listaa blogissaan kirjailijan ammatin varjopuolia – niin, sen lisäksi että pitäisi tavata minun kaltaisiani sivistyssanoja suoltavia tyylitajuttomia umpisuolia.

Varjopuolia on se että pitäisi ilmeisesti, ehkä, kahlata läpi muutama kirja. Lohdun sanat hän keksii heti itsekin: googlaamalla ja wikipedikoimalla löytää kyllä tiivistelmiä ja referaatteja ihan kaikesta, niin että voi sopivissa tilanteissa vilautella aivopoimuosastoakin."

Vaan osuu Snellman muihinkin maaleihin - jos kirjailijaihanteeksi ottaa vaikka omien kirjojensa kansissa poseeraavan Liza Marklundin, eikö Ivana B:n taktiikka ole ihan järkevä?

Ivana B. oli erinomaista rinnakkaisluettavaa Venla Hiidensalon Mediahuoralle. Siinä missä Mediahuora kertoi toimittajasta, joka joutuu puristamaan haastateltavistaan mahdollisimman paljon tunteita ja onnellisia loppuja, ovat Ivana B:n kaksi hyvin erityyppistä kirjailijaa saman mediabarrikadin toisella puolella. Kertoja, nimettömäksi jäävä keski-ikäinen kirjailija kaihtaa tosi-tv:n tyylistä mediahypetystä ja henkilöbrändäystä, kun taas Ivana B. ratsastaa kaikin keinoin julkisuuteen.

Harmikseni tiukka tykitys vähän hyytyi kun siirryttiin kakkos- ja kolmososaan, sillä niissä kertojaminä käyttää paljon aikaa kuvaillessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Olen Snellmanin nostalgiatekstejä lukenut jo sen verran, että Helsingin katujen porttikonkien ja yliopiston opintopiirien kuvailu tuntui jo aika nähdyltä. Olin myös olettanut kirjan siirtyvän vähän enemmän konkretiatasolle, sillä kirja alkaa keski-ikäisen kirjailijan kirjeillä terapeutille. Mutta samat terapeuttikirjeet jatkuivat läpi kirjan, välillä oli muisteloita. Lopussa oli sentään yllätyspaukku, tosin jopa minä olin vihjeiden perusteella osannut uumoilla, mistä on kyse.

Jälkipuolen pikku lässähdyksestä huolimatta kokonaisuus kantaa, sillä tällaiselle lukutoukalle on kirjassa paljon osuvia ja pirullisia huomiota kirjan ja kirjabisneksen tilasta Suomessa 2010-luvulla. Miksi ihmeessä media rynnistää silikonitissimissukoiden tekemisten perässä mutta karsii kulttuuritoimitusten resursseja? Miksi lukijoita tunnutaan pitävän typeryksinä, joille pitää syöttää kirjat kurkusta alas valmiiksi pureskeltuna mössönä, mielellään hyvinbrändätyn ja hyvännäköisen kirjailijan poseerauskuvan kylkiäisenä? Miksi ihmiset, joiden mielestä suomea ei tarvitse osata kirjoittaa kauhean hyvin, hinkuvat kirjailijoiksi ja vieläpä dissaavat niitä kirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa ja jotka ovat jopa osoittaneet yleissivistystä kirjoissaan? Pitäisikö kirjoja vaan ostaa kuin krääsää, ilman että ostosta olisi tarkoituskaan lukea?

Puuuuuh. Näköjään provosoidun, kun Anja Snellman provosoi.

Lue myös nämä:
Anja Snellman: Parvekejumalat
Anja Kauranen: Kultasuu
Venla Hiidensalo: Mediahuora

Bloggaajat ja tekijänoikeus

Facebook-keskusteluissa tuli vastaan linkki Smart Bitches, Trashy Books -kirjablogiin.  Päädyin seuraamaan erittäin mielenkiintoista tilannetta. Eräs bloggaaja oli plagioinut tekstejä toisista blogeista ja jäänyt kiinni. Ilmeisesti englanninkielisillä kirjablogeilla alkaa olla jo sen verran arvostusta, että blogitekstejä "kannattaa" plagioida, jos ei itse jaksa keksiä kirjoitettavaa. Vai kannattaako - siitäpä tuolla keskustelussa kiehutaan. Jos bloggaajan uskottavuus perustuu hänen luotettavuuteensa, jääkö luotettavuudesta mitään jäljelle plagioinnin vuoksi?

Tämä innosti minua nostamaan esille asian, joka on pitempään pyörinyt mielessä. Suomalaisissakin kirjablogeissa kavahdetaan tekstien kopiointia. Moni bloggaaja - myös minä - ei pidä ajatuksesta, että vaikkapa koululaiset kopioivat aineisiinsa tekstejä blogeista.

Sen sijaan muiden tiedostomuotojen kanssa blogeissa ei usein tunnuta olevan niin tarkkoja. Kuitenkin myös kuvat, videot ja musiikki ovat ihan yhtä lailla tekijänoikeuksien alaista tavaraa kuin sydänverellä riipustettu blogikirjoitus. Aika löysää ja oikeuksista piittaamatonta kuvankäyttöä näkee kuitenkin paljon. Avaan tekijänoikeusnäkökulmaa omien esimerkkieni kautta. Niin, ja tekijänoikeuksissa alkuun pääsee vaikka Wikipedian avulla.

Olisi myös mukavaa, jos tekijänoikeusasioita paremmin tuntevat ottavat kantaa, koska itse en todellakaan ole tekijänoikeusekspertti.

Mitä omassa blogissa saa julkaista?

Olen jo jonkun aikaa yrittänyt noudattaa uusien juttujen kohdalla sitä periaatetta, että lisään vain kuvia, jotka ovat joko itse ottamiani tai julkaisuvapaiksi tietämiäni. Vanhoista postauksista löytyy tai löytyi kyseenalaisempaa kamaa, siitä lisää myöhemmin.

Julkaisuvapaita kuvia ovat esimerkiksi kustantamojen mediamateriaalit. Tyypillisesti kirjan kansikuva on tällainen. Useimmilla kustantamoilla on tarjolla myös virallisia kirjailijakuvia. Usein kustantamo edellyttää kuvaajan/tekijän nimen mainitsemista.

Lisäksi sieltä täältä nettiä löytyy kuvia, joiden omistaja on erikseen merkinnyt kuvat julkaisuvapaiksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään oletus, sillä käsittääkseni on niin, että jos tekijä ei erikseen mainitse tekijänoikeuksista tai julkaisuvapaudesta, hänen materiaalinsa on tekijänoikeuksien alaista eikä sitä saa luvatta kopioida.

Linkittäminen ja tekijänoikeusvapaus eivät ole samoja asioita. Jos lataisin Pirjon Päiväkirja -blogista kuvan ja julkaisisin sen omassa blogissani, olisi se väärin, jos Pirjo ei erikseen olisi blogissaan ilmoittanut, että hänen kuvansa ovat julkaisuvapaita kaikkien käyttöön. Vaikka laittaisin linkin Pirjon sivulle, se ei poistaisi tätä vääryyttä.

Joten vaikka Googlen kuvahaulla löytyy paljon kuvia, ei se tarkoita sitä, että näitä kuvia saisi käyttää omassa blogissa. Löytäähän Google kirjablogien tekstitkin, eikä niitäkään - yleensä - ole tarkoitettu vapaasti kopioitavaksi.

Sitaattioikeus 

Sitaattioikeus tarkoittaa sitä, että esimerkiksi arvion yhteydessä saa julkaista näytteen arvioitavasta teoksesta. Kirjablogissa arvion yhteydessä saa esittää pätkän kirjan tekstiä tai esimerkkikuvan, jos kirjassa kuvia on. Kuvasivuja voi pyytää kustantajalta. Olen itse joskus pyytänyt sarjakuvasivuja kustantajalta, jolloin pdf-sivusta on helppo napata sopiva kuvaruutu tai -ruutuja arvion yhteyteen. Tosin usein laiskuuttani skannaan tai suhraan kameralla näyteruudun. Joskus myös etsin netistä muiden käyttämiä ruutunäytteitä ja kopsaan ne, niihinkin olen merkinnyt linkin. Esimerkiksi Super Team -arviossa tein näin.

Tekijänoikeusfakista löytyy hyviä esimerkkejä sitaattioikeuden rajoista.

ps. Kommenteissa nostettiinkin esiin runositaatit. Yksittäinenkin runo lasketaan kokonaiseksi teokseksi ja siksi runoa ei saa kopioida kokonaan. Ks. Journalistiliiton pelisäännöt.

Anteeksi, Australian ABC

Kävin läpi vanhoja postauksiani ja poistelin parikin selvää rikkomusta, muutaman epäselvän julkaisun jätin vielä jäljelle. Tässä kumminkin hyvä huono esimerkki:

Olin Lionel Shriverin Poikani Kevin -juttuun lisännyt kuvan, jonka olin löytänyt varmaan Googlen kuvahaulla, kuva on australialaisen tv-yhtiön kotisivulta. Myöhemmin olin vielä lisännyt linkin sivulle. No mutta onko minulle oikeutta julkaista kyseisen yhtiön kuvia? Ei! Poistoon vaan.

Lilystä taas löytyi bloggaaja, joka on tykännyt Riikka Pulkkisen Totta-kirjasta ja laittanut kuvaksi minun kuvani. No nämä kämäiset "kirja pöydällä" -kuvani eivät luulisi kovin monia kiinnostavan uusiokäyttöä varten, mutta niinpä vaan oli kuva kopioitu kyselemättä. Kommenttiinikaan bloggaaja ei vastannut.

Ongelmatapauksia

Muutamia juttuja blogiini on jäänyt, joista en oikein tiedä, ovatko ne sallittuja vai eivät. Esimerkiksi Sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa -haastessani käytin kuvituksena still-kuvaa Markku Pölösen elokuvasta. Mutta riittääkö asiayhteys sitaattioikeuteen? Ja onko kuva varmasti alun perin julkaisuvapaata mediamateriaalia? Lisäksi löytyy muutamia upotettuja videoita, aiheesta lisää myöhemmin.

Kuvassa näkyy... Marilyn Monroe

Vastaavia esimerkkejä löytyy blogimaailmasta paljon. Jostain syystä esimerkiksi kirjablogeista suosituimpien kuva-aiheiden joukossa tuntuu olevan Marilyn Monroe. Marilyn-kuvia on universumi pullollaan ja netissä suurin osa kuvista on taatusti luvattomia kopioita. En usko että Hollywood-pomot jahtaavat kuvien levittäjiä ainakaan Suomeen asti, mutta voihan tätä ajatella hyvän käytöksen näkökulmasta. Jos ei halua, että omaa tekstiä kopioidaan ilman lupaa, miksi itse kopioisi blogiinsa sellaisia kuvia, joiden käyttöoikeuksia ei itsellä ole? Jos taas tietoisesti kopioi muiden kuvia ja muuta materiaalia, on vähän tekopyhää itkeä, jos oman blogin tuotoksia kopioidaan muualle. Juu, pätee myös minuun.

Poikkeuksena on taas sitaattioikeus. Jos siis arvioi Marilyn-aiheisen kirjan, on kirjan kansikuva ok laittaa arvioon, samoin kohtuullinen määrä kirjassa esiintyviä valokuvia.

Entäs musiikki ja videot?

Toinen poistamani ongelmatapaus löytyi Craig Thompsonin Blankets-arviostani. Olin linkittänyt loppuun Youtubesta löytämäni Type O Negativen biisin. Bloggerissahan on kätevä toiminto, jolla voi upottaa Youtube-videoruudun oman tekstin joukkoon.

Tässäpä tuli jo monta ongelmakohtaa. Ensinnäkin, videon musiikki on erittäin todennäköisesti ladattu Youtubeen ilman bändin tai levy-yhtiön lupaa. Toiseksi, videon upottaminen  blogiin teki minusta tavallaan videon julkaisijan.  No onko minulla oikeudet julkaista Type O Negativen musiikkia? Ei! Pois vaan.

Mikäli muusikko tai videon tekijä on itse julkaissut tuotoksena netissä ja ilmoittanut että sitä saa levittää, silloin on tietenkin ok julkaista se blogissakin. Monet ilmoittavat julkaisuvapaudesta Creative Common Licence -merkillä.

Jaa mikä Creative Common Licence?

Creative Common Licence -merkityn tuotoksen kopioiminen, muokkaaminen ja uudelleenjulkaisu on sallittua - tietyin ehdoin. Esimerkiksi Nulla dies sine legendo -blogi käyttää Creative Common Licenceä. Periaatteessa joku toinen bloggaaja voisi luvallisesti ryhtyä julkaisemaan Nulla dies sine legendon tekstejä ja vaikka muokata niitä vähän uuteen uskoon. Ehtona kuitenkin olisi, että alkuperäinen lähde mainitaan.

Omaperäisen sisällön arvo

Tuossa viimeisessä lauseessa kenties ollaankin asian ytimessä. Miksi plagiointia on?

Siksi, että omaperäisellä sisällöllä on arvoa. Kun media kyllästää yleisön silmät samoilla kuvilla, samoilla uutispätkillä, samoilla mainoksilla ja samoilla otsikoilla, saa arvostusta se taho, joka voi antaa luettavaksi, katsottavaksi tai kuunneltavaksi jotain omaperäistä.

Ja laadukkaan, omaperäisen sisällön tuottaminen vaatii aikaa ja vaivaa. Hyvä valokuva ei synny tyhjästä, mutta hyvän valokuvan copypeistaaminen omaan blogiin käy sekunneissa. Hyvän tekstin tuottaja on todennäköistä harjaannuttanut kirjoitustaitojaan vuosia - mutta CTRL C + CTRL V tekee kenestä tahansa yhtä hyvän kirjoittajan. Onneksi internetin hyvä puoli on, että kopioimisen helppouden lisäksi myös kiinnijääminen on helppoa. Joskus sen näkee kävijäseurantatyökaluilla, joskus riittää että joku blogilukija, joka luulee saavansa omaperäistä sisältöä, huomaakin, että "hei mä oon lukenut/nähnyt/kuullut tän jo aiemmin" ja ilmoittaa löydöstään.

Ja kuten tuolta Smart Bitches -blogista voi lukea, harva saa lisää hyvää mainetta jäätyään plagioinnista kiinni.

ps. Kirjakko teki hyvän koosteen kirjankansien kuvaamisesta.