Stephen King: 22.11.63

Kansi: Tammi.

Jos haluat tietää, mihin poliittinen kiihkoilu voi johtaa, katso Zapruderin filmi, erityisesti ruutu 313, jossa Kennedyn pää räjähtää.

 

Ylläoleva sitaatti ei ole itse romaanista, vaan sen jälkisanoista. Stephen Kingin 22.11.63 odotteli hyllyssä lukuvuoroaan, kun se muuttuikin yhtäkkiä ajankohtaiseksi. Heinäkuun puolivälissä Yhdysvaltain presidentinvaalien ehdokas ja ex-presidentti Donald Trump joutui salamurhayrityksen kohteeksi, mutta selvisi pintahaavalla. Romaani 22.11.63 kertoo Kennedyn salamurhasta. Eräs kirjan toistuvia teemoja on sekin, miten historia toistaa itseään ja miten pieni ihminen välillä voi huomata yllättävää toisteisuutta omassa elämässään. Koin tämänkaltaisen hetken verratessani uutisia ja tätä vuonna 2013 suomennettua kirjaa.

 

22.11.63 löysi tiensä lukupinooni Kirsin kirjanurkan kautta. Olen asettanut itselleni sivumäärätavoitteen tämän vuoden HelMet-lukuhaasteessa. Päästäkseni siihen minun kannattaa yrittää lukea paksuja kirjoja. Muistelin, että Kirsi on joskus viettänyt "Paksu heinäkuu" -teemaa ja sieltä paksujen kirjojen joukosta 22.11.63 löytyi.

Tutustuin Stephen Kingin kirjoihin 90-luvulla. Muistelen, että joskus yläasteaikoina Kingin kauhukirjat nousivat ikätovereideni suosioon ja minäkin luin muutaman. Tuolloin Kingillä oli vielä jotenkin roskainen maine, hänen kirjansa tuntuivat kuuluvan samaan kategoriaan vaikka Virginia Andrewsin kirjojen kanssa. Sittemmin yleinen suhtautuminen genrekirjallisuuteen on muuttunut huomattavammasti sallivammaksi. Kingin maine on ainakin parantunut: häntä pidetään jonkinlaisena kunnioitettavana mestarihahmona, joka nykyään vaikuttaa olevan myös sivistyksen ja kulttuurin esitaistelija. Tänä vuonna hän viettääkin 50-vuotistaiteilijajuhlaa kirjailijana. Julkaistuja teoksia hänellä on valtava määrä.

En itse ole mikään kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Vertaan kauhukirjallisuutta huvipuistolaitteisiin: ymmärrän, miksi ne ovat monesta hauskoja, mutta minulle tulee helposti huono olo. 22.11.63 ei kuitenkaan ole kauhua, vaan pikemminkin tieteiskirjallisuuteen kallellaan oleva trilleri. Se on vaihtoehtohistoriaa: jos ajassa voisi matkustaa taaksepäin ja estää John F. Kennedyn murhan, muuttuisiko Yhdysvaltojen historia parempaan suuntaan?

 

Kirjan päähenkilö on äidinkielenopettaja Jake, joka päätyy aikamatkustajana menneisyyteen ja ryhtyy jäljittämään Kennedyn murhaajaa, Lee Harvey Oswaldia.  Aikamatkustaminen on mielestäni hieman kulunut aihe, joten ilahdutti kun King löysi siihen mielestäni tuoreita näkemyksiä. 

Koska valitsin kirjan sen muhkean, yli 800 sivun paksuuden, perusteella, pohdin hieman, että kävisikö lukeminen puuduttavaksi. King pohjustaa tarinaa kaikessa rauhassa ja ehdin jo miettiä, päästäänkö asiaan. Mutta sitten juoni alkoi imeä ja suorastaan ahmin kirjaa eteenpäin. Paksujen kirjojen hyvä puoli on, että jos ne toimivat, niihin voi uppoutua tuntikausiksi. No, arjessa minulla ei tällaista uppoutumisaikaa aina ole, mutta kesälomaan tällainen intensiivinen lukeminen tuntuu kuuluvan.

22.11.63 on paitsi vetävä, myös henkilöhahmojensa puolesta realistinen, empaattinen ja samastuttava. Ikäisekseen mieskirjailijaksi King kirjoittaa myös kiitettävän uskottavia naishahmoja. Samanlainen paradoksi on, että hän osaa kirjoittaa niin uskottavasti tavallisten pienten ihmisten arjesta - onhan hänen omaisuutensa paisunut nettitietojen perusteella jo noin puoleen miljardiin dollariin. 

 

Kirjan jälkisanoissa King kiittelee työryhmäänsä mm. tutkimusavusta. Miljonäärikirjailijalla epäilemättä onkin varaa teettää perusteellinen taustaselvitys historiallisia kuvauksia varten, mutta mitään turhaa infodumppausta King ei harrasta. Ylipäätään teksti on mielestäni kypsän kirjailijan kynästä: vaikka sanoja on paljon, jokainen sana on tarpeen. King on päättänyt luoda upottavan, intensiivisen ja yksityiskohtaisen kirjallisen maailman ja siinä hän on onnistunut.

 

Olen iloinen, että luin Stephen Kingin romaanin pitkästä aikaa, sillä kirja osoittautui todella hyväksi. Suosittelen tätä Yhdysvaltojen historiasta kiinnostuneille ja ylipäätään vetävän tarinan ystäville.

Käännöksestä

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro alkaa olla nimeltä tuttu minulle. Suomennos enimmäkseen kulkee hyvin, mutta hieman hämmentävää oli, miten paljon tekstistä oli jätetty suomentamatta. Ymmärrän, että vaikkapa laululyriikkaa ei ole pakko lähteä suomentamaan, mutta esimerkiksi poundcake-leivonnaiselle olisi aivan hyvin voinut valita suomenkielisen nimen. Arvelen, että vaikkapa "kuivakakku" tai "kahvikakku" olisi aivan riittävän hyvä suomennos.

 

Lue myös nämä:
Emily St. John Mandel: Asema 11
Ann-Marie MacDonald: The Way the Crow Flies
Joyce Carol Oates: Blondi

Johanna Vuoksenmaa: Vesiystäviä

Kansi: Otava.

Vetten hellijät, hierojat ja terapeutit päivystävät 24/7 eikä heidän käsittelyynsä joudu jonottamaan. Järvien konserttitalot, taidenäyttelyt, valoesitykset, eläinpuistot ja elämyskeskukset ovat kaikkien vapaasti nautittavissa.

 

Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan Vesiystäviä on kokoaan suurempi kirja. Teoksessa on 130 sivua ja lähes jokaisella sivulla on valokuva. Ensivilkaisulla voi tuntua, että kirja on pienikokoinen ”kahvipöytäkirja”, jonka voi plärätä läpi ja panna sitten pois käsistään. Mutta kun kirjaan paneutuu, sitä pitää tutkia intensiivisemmin ja hitaammin – ainakin, jos sattuu pitämään luonnonvesissä uimisesta.

Vesiystäviä on ilmestynyt vuonna 2019. Jos löytää kirjan kohtuuhintaan divarista, kannattaa napata oma kappale talteen. Kirjasta on ilmeisesti otettu ainakin neljä painosta ja mielestäni tätä teosta kannattaisi painattaa jatkuvasti lisää. Kirja nimittäin sopisi loistavasti lahjaksi esimerkiksi Suomeen asettuvalle maahanmuuttajalle, joka haluaa tutustua suomalaiseen luontoon. Kirja on tehty kaksikieliseksi, suomenkielisen tekstin rinnalla kulkee englanninkielinen käännös, josta vastaa Pat Humphreys.

Kirjassa Vuoksenmaa kertoo harrastuksestaan: luonnonvesissä uimisesta. Hän esittelee sata vesistöä Suomesta ja luonnehtii niitä runollisin sanankääntein. Suomen järvien määrästä kertoo jotain, että lasken uineeni vain kymmenessä järvessä, joita kirjassa mainitaan. Ja omasta mielestäni olen kuitenkin ollut ahkera pulahtelija, olenhan jo lapsena sukulointireissulla päässyt uimaan sinne sun tänne.
 

No, internet muistuttaa, että Suomessa todella on noin 50 000 – 190 000 järveä, hieman riippuen siitä minkä kokoisen vesialueen laskee järveksi. Niinpä Vuoksenmaan paneutunut katsaus sataan järveen ansaitsee hatunnoston.
 

Kirjassa riittää katsottavaa ja makusteltavaa, kun siihen malttaa keskittyä. Valokuvat ovat Vuoksenmaan ottamia ja ne ovat runollisia tunnelmapaloja. Teksteissä Vuoksenmaa kuvaa ”vesiystäviään” kuin ihmisiä. Määritelmien joukossa toistuvat intiimit ja sensuellit käsitteet – vesi on kuin rakastaja tai hieroja tai äidin syli. Kuvaukset yltyvät välillä mahtavan lennokkaiksi.
 

Kymmenkunnan yhteisen uimakokemuksen perusteella voin pitää Vuoksenmaan vesiystäväluonnehdintoja ihan perusteltuina, vaikka en itse kaikkia samoja määreitä olisi keksinytkään. Mutta Vanajaveden kohdalla olen jyrkästi eri mieltä. Vuoksenmaa pitää Vanajavettä yksinkertaisena ja tylsämielisenä. Minulle Vanajaveden kapeikko on historiallinen ajan virta, joka kuljettaa mukanaan tarinoita kaikkien niiden vuosituhansien ajalta, jolloin ihmiset ovat Vanajaveden rannoilla asuneet. Se on myös aulis jakamaan näitä tarinoita uimarille, joka näin pääsee uppoutumaan itsekin historian kokemuksiin.

Toisesta päästä nostan esimerkiksi Tammelassa sijaitsevan Suujärven, jonka Vuoksenmaa luokittelee maagisten vetten joukkoon. ”Kiehtova” ja ”kansallisromanttinen” sopivat todella hyvin kuvaamaan tätä kirkasta, vihertävävetistä ja nopeasti syvenevää järveä, jossa pääsin uimaan ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Uintikokemus todella tuntui maagiselta, tänne pitää päästä uudestaan! Nappasin kirjan perusteella toivelistalleni muutaman muunkin järven, niistä mainittakoon Iso-Melkutin Lopella ja Näsijärvi Tampereella.
 

Ylipäätään Vesiystäviä on siitä hieno kirja, että se sanallistaa ja tuo näkyviin sen, että järvissä on eroja. Yleiskielessä helposti puhutaan vain ”järvenrannasta” ja ”uimarannasta”, mikä saa uimisen kuulostamaan siltä, että se on aina samanlaista. Näinhän ei ole. Samoin välillä kuulostaa siltä, että monen mielestä järvissä uiminen on jotain pikkulasten puuhaa. Oman kokemukseni mukaan uimarantojen testaaminen vaatii lähinnä päätöksen – että käväisenpä uimassa siellä tai täällä. Mitään kalliita ja monimutkaisia varusteita ei tarvitse, riittää että ottaa uimapuvun ja pyyhkeen. Aikaakaan ei mene paljoa, jo lyhyt pulahdus virkistää tai tuntuu suorastaan seikkailulta. Luonnonvesissä uiminen on siis helppo ja nopea tapa vahvistaa luontosuhdetta ja nauttia Suomen luonnosta. Silti siinä on seikkailun ja jännityksen tuntua ja löytämisen riemua.

Suosittelen Vesiystäviä lämpimästi kaikille luonnonvesissä uimisesta lumoutuneille.

 

Lue myös nämä:
Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset

Kansi: Gaudeamus.

Punapakolaisten alueellisen omakuvan kehittämishanke Karjalassa 1918-1938 oli lähtökohdiltaan vaikea. Kahden valtion rajalla ja kahdessa toimintapiirissä olevat punapakolaiset olivat osa haasteellista ylirajaista, toisilleen vihamielisten maiden poliittista toimintaverkostoa.

Maria Lähteenmäen Punapakolaiset – suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa on tietokirjana oikea aarre. Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston professori ja hän työskentelee Karjalan tutkimuslaitoksessa. Punapakolaisten tutkimuslähteenä on mm. Petroskoissa sijaitsevan Karjalan Tiedeakatemian arkiston pienoiselämäkerrat, joita punapakolaiset keräsivät ja kirjoittivat. Koska Venäjän hyökkäyssodan vuoksi pääsy arkistoon on nykyään käytännössä mahdotonta tai hyvin vaikeaa, on lukijoiden kannalta onni, että Lähteenmäki pääsi arkistoa tutkimaan ja on hyödyntänyt aineistoa upeaan teokseensa. Kirja on ilmestynyt vuonna 2022.

Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut sisällissodan jäljistä – niin fyysisistä kuin psyykkisistä. Olen käynyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja olen myös mennyt paikalle katsomaan, kun muistomerkeille on laskettu kukkaseppeleitä ja pidetty puheita. Keväällä 1918, kun valkoiset voittivat taistelun Tampereesta, lähti Tampereelta Hämeen kautta Venäjää kohti valtava määrä pakolaisia. Ne, jotka eivät päässeet rajalle asti, joutuivat usein vankileireille ja teloitetuiksi. Mutta mitä kävi niille, jotka todella onnistuivat pelastautumaan Venäjän puolelle?

Tähän kysymykseen Punapakolaiset vastaa ja mikä hienointa, kirja keskittyy naisten kokemuksiin, jotka ovat perinteisessä historiankirjoituksessa usein jääneet paitsioon. Paitsi sisällissodan pakolaisia, käsittelee Lähteenmäki myös 1920- ja 1930-lukujen loikkareita ja muilutettuja sekä Amerikasta Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaissiirtolaisia.

Kuten Lähteenmäki kirjan lopussa toteaa: rajan yli saapuneet saivat enintään kaksikymmentä vuotta lisäaikaa. 1930-luvun lopulla Stalinin armottomat puhdistukset veivät suomalaisia vankileireille ja kuolemaan. Toki muutama eloonjäänyt näistäkin selvisi. Korkeimmalle neuvostohierarkiassa kohosi Otto Wille Kuusinen, joka kuoli vuonna 1964 ja on ainoana suomalaisena haudattu Kremlin muuriin. Hänetkin Punapakolaisissa mainitaan, mutta sivuhenkilönä.

Neuvosto-Karjalaan keskittyvässä kirjassa käsitellään erityisesti Petroskoin seudulle, Aunukseen ja Vienan Karjalaan kuten Uhtuan seudulle asettuneita suomalaisia. Kaoottisella 1920-luvulla punapakolaiset pystyivät luomaan jonkinlaisia suomenkielisiä yhteiskuntarakenteita Karjalaan. Joillekin Karjalan sosialistinen neuvostotasavalta oli kuin punainen varjo-Suomi: yhteiskunta, jollaista Suomessa olisi ryhdytty rakentamaan, jos punaiset olisivat voittaneet. Mutta arjen tasolla elämä Neuvostoliitossa tarjosi useimmille kovaa työtä, aineellista köyhyyttä ja kommunismin vaatimuksia yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

Punapakolaiset pursuaa superkiinnostavia ihmiskohtaloita ja häkellyttäviä käänteitä. Tässä muutama nosto:

Hilja Pärssinen toimi vuonna 1918 punaisten vallan aikaan kansanvaltuuskunnan sosiaaliasiain valtuutettuna. Hän pakeni ja pääsi Venäjälle, mutta palasi myöhemmin Suomeen. Kirjassa kuvataan, että hän pettyi Neuvostoliiton todellisuuteen ja kirjoitti kokemuksistaan. Tästä huolimatta hän joutui Suomessa maanpetturina vankilaan. Hänet äänestettiin vielä uudelleen eduskuntaan, jonne hän palasi vuonna 1929. Pärssisestä on ilmestynyt muutama vuosi sitten Siltalan kustantama elämäkerta Uuden ajan nainen. Pitääpä lukea se sopivassa välissä!

Toini Mäkelä osallistui sisällissotaan ja nousi Viipurin pataljoonan komentajaksi. Pataljoonassa taisteli 135 punaista naista. Paettuaan Venäjälle hän lähti vuonna 1919 taistelemaan puna-armeijan riveissä pohjoiselle rintamalla Venäjän sisällissodassa. Vuonna 1920 hän suoritti Pietarin punaupseerikoulussa upseerikurssin ainoana suomalaisnaisena. Vuonna 1921 hän taisteli Kronstadtissa kapinan aikana ja johti kaupungin puolustajina taistelevaa suomalaista työläisnaisjoukkoa.

Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon vasemmiston äänillä vuonna 1930. Paikkakunnan oikeistolaiset vaativat Knuutista luopumaan tehtävästään. Knuutinen ei suostunut. Elokuussa ryhmä miehiä muilutti Knuutisen ja kaksi muuta vasemmistovaltuutettua Neuvostoliittoon. Muiluttajat pyysivät valtuutettuja autoon, perusteena neuvottelujen jatkaminen. Autolla valtuutetut kyydittiin Sotkamon kautta Kuhmoon ja sieltä rajalle. Tämä tapaus on minusta erityisen kiinnostava, sillä Kainuussa kasvaneena seuraan vieläkin Kainuun asioita ja kuulumisia. Tätä muilutusta ei ole mediassa juuri muisteltu.

Ja jos voisin siirtää itseni aikakoneella jonnekin, haluaisin osallistua Petroskoin Kalevala-juhliin vuonna 1935 (ja palata turvallisesti takaisin). Punapakolaisissa kuvataan, millainen kulttuurisota Kalevalasta saatiinkaan aikaiseksi. Eräs osa sitä oli, kun Yrjö Sirola julkaisi teoksen Kalevala, työtätekevien kulttuuriperintö jossa painotetaan Kalevalan marxilaisen tulkinnan tärkeyttä.

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että pitäisi perehtyä enemmän Vienan Karjalan historiaan ja tapahtumiin. Kainuulla ja Vienan Karjalalla on ollut ikiaikaiset siteet, kunnes raja jyrkkeni toisen maailmansodan jälkeen niin, että siteet lähes katkesivat. Minulla on ollut selvästi jokin sokea piste Vienan Karjalan suhteen, on aika korjata tilanne.

Kirjallisena tutkimustyönä Punapakolaiset toimii malliesimerkkinä siitä, mitä on hyvä historiantutkimus. On ansiokkaasti kerätty lähdeaineisto, relevantit tutkimuskysymykset ja upeaan muotoon työstetyt vastaukset. Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat sisällissota, suomalaiset Venäjällä ja Venäjän historia.

Nykyajan vastineet

En malta olla vertaamatta nykyajan vastineita Punapakolaisille, vaikka Lähteenmäki ei putinisteja käsittelekään. Selkein Otto Wille Kuusisen verrokki on Johan Bäckman. Suosittelen lukemaan turpobloggaaja Rysky Riiheläisen vuonna 2019 kirjoittaman yhteenvedon Bäckmanista. 

Myös Suomen eduskunnassa istuu henkilöitä, joilla vaikuttaa olevan myötämielisyyttä Venäjän politiikalle. Korostan vielä, että on ihan ok esimerkiksi pitää venäläisestä kulttuurista, johon kuuluvat vaikkapa herkulliset pelmenit ja hapankaali ja klassinen kirjallisuus. Itse asiassa uskon, että nyt jos koskaan olisi hyvä, että suomalaiset opiskelisivat venäjää ja perehtyisivät venäläiseen ajatusmaailmaan – se antaisi eväitä tulkita meneillään olevia tapahtumia paremmin. Mutta se ei ole ok, että haluaa työskennellä venäläisten myyränä suomalaisia vastaan. Punapakolaisten loppusivut kertovat, että aatteen palo tai diktaattorin myötäily ei yleensä riittänyt siihen, että olisi pelastunut julmalta venäläiseltä vankileirien saaristolta. En usko, että yhtään sen enempää armeliaisuutta nykyäänkään löytyy.

Venäjän ja Suomen välisen rajan ylittäminen on ollut todella kuuma peruna mediassa viime vuosina. Punapakolaiset muistuttaa, kuinka liukuva käsite raja on. Rajan yli on kuljettu luvan kanssa ja ilman lupaa. Rajaa on valvottu asein tai on luotettu, että rajalla on kaikki ok ilman kovin kummoista kontrollia. Ja Karjala raja-alueena ei ole hävinnyt minnekään, vaikka väestö, kielet ja aatteet ovat ehtineet muuttua moneen kertaan viimeisen 150 vuoden aikana.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Mari Moilanen: Tölkkiruokaa

Kansi: WSOY.

Sain Mari Moilasen kirjan Tölkkiruokaa kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Kiinnostuin Tölkkiruokaa-kirjasta, sillä olen melko innokas säilykepurkkien ja muiden säilykeruokien ostaja. Säilykkeet säilyvät huoneenlämmössä pitkään ja niistä saa mainiosti ruokaa silloin, kun ei ehdi kauppaan. Luovalla säilykkeiden, kuivamuonan ja pakastimen avulla voi "nyhjäistä tyhjästä" erinomaisen aterian. Kirjoittaja Mari Moilanen on ruokakuvaaja ja -toimittaja, joka on myös pitänyt Jotain maukasta -ruokablogia vuodesta 2011 asti.

Lähtökohdat ovat hyvät, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että kirja ei lunastanut täyttä potentiaaliaan. Ruokakirjoja ilmestyy joka vuosi tolkuttomasti, joten perustellakseen olemassaolonsa kirjan olisi hyvä tarjota riittävästi yllätyksiä, elämyksiä ja opittavaa myös harjaantuneille kotikokeille. Tölkkiruokaa vaikuttaa keskittyvän aloittelijatasolle ja myös mukaan otettujen säilykkeiden määrä on melko rajallinen ja reseptit tuntuvat paikoin toisteisilta. 

Yhtä ainutta tomaattikeiton, linssikeiton tai kikhernecurryn ohjetta ei mielestäni vuonna 2024 kannattaisi ruokakirjaan painaa. Niitä on jo maailma pullollaan. Samoin säilykeaiheiset pastakastikeohjeet ovat väkisinkin aika samanlaisia, tyyliin "avaa säilyke ja sekoita se pastaan". 

Kirjan makumaailma keskittyy italialais- ja aasialaistyylisiin ohjeisiin, jolloin monet omat suosikkisäilykkeeni loistavat poissaolollaan tai jäävät maininnan varaan. Moilanen on pyytänyt kirjaan sitaatteja julkkiskokeilta ja nämä nostavat esiin mm. ankankoipisäilykkeet ja savumuikkusäilykkeet. Ainuttakaan ohjetta näistä ei kuitenkaan ole. Kalasäilykkeissä keskitytään sardelleihin ja tonnikalaan.

 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että kirja on tehty pikkuisen laiskasti. Parhaista teemakeittokirjoista, vaikkapa Sienihullusta tai A Feast of Ice and Fire -kirjasta jää ihaileva, jopa häikäistynyt olo: vau, mikä tiedon ja osaamisen keskittymä kirja onkaan. Tölkkiruokaa tuntuu niiden rinnalla painetulta oman blogin mainokselta.

Mutta ainahan lukemisesta jotain jää käteen: tämän kirjan perusteella aion hankkia ainakin biscoff-tahnaa ja hyödyntää kaapissa kököttävän lemon curd -tahnan vaikka kakkuun tai jäätelöön. Testiruoaksi nousi kuitenkin ohje nimeltä "nduja mac and cheese".

Nduja on tulista salamitahnaa, joka vaikuttaa nousseen jonkinlaisen trendiruoan asemaan. Toteutin ohjeen gluteenittomasti johtuen kanssaruokailijan keliakiasta. Käytin gluteenitonta makaronia, gluteenitonta jauhoseosta ja pankojauhot korvasin murskatulla gluteenittomalla näkkileivällä. Muskottipähkinäjauheen jätin pois, sillä en jaksanut lähteä vain sen vuoksi kauppaan - kaikkia muita aineksia kotoa jo löytyi.

 

 

Kokkaaminen oli simppeliä ja valmiissa ruoassa maistui mukavasti tulinen salamipotku. Gluteenittomat makaronit ovat välillä hieman mössömäisiä, mutta tässä ruoassa sen antaa anteeksi.

 

Jotain maukasta -blogissa kerrotaan myös Moilasen järjestämistä ruokakuvauskursseista ja sellaiselle voisin itsekin mennä. Mutta vaikka nduja mac and cheese ei kovin kuvauksellista ruokaa ollutkaan, sen maussa ei ollut moittimista. Jos haluaa tuhtia ruokaa, jolla nälkäisinkin pöydän ääreen istuva taatusti täyttyy, tämä ohje sopii kuin nenä päähän.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja