Patricia Highsmith: Lahjakas herra Ripley

Kansi: WSOY.

Nyt hän esitti reipasta nuorta miestä, joka oli viettänyt iltapäivän vedessä ja rannalla siksi, että hänen epätavallinen makunsa nyt vain oli sellainen ja hän oli hyvä uimari eikä tuntenut kylmyyttä uidessaan viileänä päivänä myöhäiseen iltapäivään.

 

Lainasin Patricia Highsmithin Lahjakkaan herra Ripleyn kirjailija Sofi Oksasen suosituksen perusteella. Oksanen jakaa Facebook-sivullaan usein kirjavinkkejä ja päätin käyttää tätä vinkkiä ruksiakseni HelMet-lukuhaasteessa kohdan ”Kirjailijan suosittelema kirja”.

Lahjakkaasta herra Ripleystä on tehty elokuva- ja tv-sovituksia ja vaikka elokuvatietämykseni on varsin ohutta, pääsen kehumaan katselleeni sekä vuoden 1999 elokuvasovituksen (pääosassa Matt Damon) ja vuoden 1960 elokuvasovituksen (pääosassa Alain Delon). Lukiessa erityisesti Damonin tähdittämä versio nousi mieleen – pitääpä yrittää nähdä se joskus uudestaan sopivassa välissä. Uuteen pokkaripainokseen on otettu kuva Netflix-suoratoistopalvelussa nähtävästä tuoreesta tv-sarjasovituksesta (pääosassa Andrew Scott).
 

Lahjakas herra Ripley on ilmestynyt vuonna 1955 eli ensi vuonna kirja viettää 70-vuotispäivää. Kunnon klassikon lailla kirjassa ei ole mitään vanhentunutta, vaikka oman aikansa ajankuvaa sen sivuilta voikin lukea. Ihmiskuvauksena se on pirullinen ja pureva. Totesin, etten tiedä juuri mitään kirjailija Patricia Highsmithin elämästä – nopean googlettamisen myötä hänen vaiheisiinsa kannattaisi ehdottomasti perehtyä kunnolla. Värikäs nainen ja mielenkiintoinen kirjailija!

Pannaanpa tähän väliin spoilerivaroitus – penkaisen erilaisia juonenkäänteitä ja ratkaisuja tavalla, joka saattaa pilata lukunautinnon, jos kirjaa ei ole ennen lukenut. Vertaan kirjaa myös muihin kirjoihin ja niiden juonenkäänteisiin.

Kirjan juoni taitaa olla yleisellä tasolla tuttu. Vaatimattomasta taustasta ponnistava Tom Ripley pääsee Italiaan, jossa hänen pitäisi houkutella laiska perijä Dickie palaamaan kotiin Amerikkaan. Ripley ihastuu Dickien elämäntyyliin ja omaksuu hänen identiteettinsä. Sitten alkaa kissa-hiiri-leikki: jääkö Tom Ripley kiinni petoksista ja murhista vai pystyykö hän sumuttamaan kaikkia?

Kirja tuntui intertekstuaalisimmalta kirjalta, jonka olen aikoihin lukenut. Intertekstuaalisuus tarkoittaa, että kirja viittaa toisiin kirjoihin ja ikään kuin keskustelee muiden tekstien ja teosten kanssa. Minusta teos todellakin keskusteli sekä aiemmin ilmestyneiden teosten että paljon myöhemmin ilmestyneiden teosten kanssa.

Ensinnäkin kirjassa oli paljon samaa suosittelijansa, Sofi Oksasen, tuotannon kanssa. Oksasen teosten vakiohahmoja on henkilö, joka pelkää, että hänen salatut tekonsa tai salattu identiteettinsä paljastuu muille. Esimerkiksi Kun kyyhkyset katosivat -kirjan Edgar oli kameleontti, joka haisteli tuulta ja mukautui vallitseviin olosuhteisiin ja onnistui näin pelastamaan oman nahkansa.

Toisaalta kirja toi mieleen F. Scott Fitzgeraldin klassikon Kultahatun. Siinä rikas ja salaperäinen herra Gatsby paljastuukin rikolliseksi, seurapiirien kuplaksi. Self made man -ihanne on ylipäätään amerikkalaisen kulttuurin läpileikkaava teema ja todellisia itsensä luoneita miehiä sekä Gatsby että Ripley ovat.

Kolmanneksi kirja toi mieleen Mad Men -tv-sarjan, jonka olen katsonut läpi parikin kertaa (aikana, jolloin minulla riitti vielä tunteja viikossa tv-ohjelmien katsomiseen). Sarjan päähenkilö Don Draper on ottanut nimensä ja identiteettinsä kuolleelta mieheltä. Myös hän pelkää jäävänsä kiinni ja paljastuvansa ja myös hän kykenee sulautumaan seurapiireihin miellyttävän ulkomuotonsa ja salaperäisen vaitonaisuutensa ansiosta.

Neljänneksi kirja toi mieleen Donna Tarttin Tiklin. Kun luin sen alkuvuonna, kiittelin sitä, ettei kirja kerro siitä, miten köyhä poika pyrkii parempiin piireihin vaan pikemminkin alaspäin, rikollisten piireihin. Tartt oli vaihtanut näkökulmaa, joka Highsmithilla oli vielä täysin relevantti: varakkaiden ja joutilaiden yläluokkainen seurapiirielämä ja matkustelu kiehtoo Ripleytä suunnattomasti ja hän haluaa päästä siihen osaksi.

Luonnekuvauksena Tom Ripleyn hahmo on todella moniulotteinen. Onko hän homo, joka yrittää tukahduttaa seksuaalisen suuntauksensa? Onko hän autisti, joka maskaa käytöstään jäljittelemällä muiden ilmeitä, eleitä ja reaktioita? Onko hän psykopaatti, joka ei kykene tuntemaan minkäänlaista empatiaa muiden kärsimyksiä kohtaan? Kirjassa hän mainitsee matemaattisen lahjakkuutensa ja loogista päättelykykyä hänellä todella riittää – niin pitkälle hän pystyy punomaan valheiden verkkoaan ja pitämään langat käsissään.

Kirjassa käännellään ja tutkitaan sitä, mitä identiteetti tarkoittaa. Tätä kelpaa peilata nykyäänkin, sillä nykyään on muotia sanoa, että jokainen voi olla aivan mitä itse haluaa. Onko se totta? Jos sanoo olevansa jotain, jota kuitenkaan siihen asti ei ole ollut, muuttuuko todella haluamansa kaltaiseksi ihmiseksi? Kirjan vastaus tuntuu olevan, että kyllä, ihminen voi omaksua itselleen uudenlaisen hahmon, jos itse on valmis uskomaan omaan asiaansa tarpeeksi lujaa. Jopa omiin valheisiinsa pitää olla valmis uskomaan.

 

Kirjan sivuhahmoista Marge kiinnosti minua, sillä kirjan sivuilta hänestä välittyi aivan erilainen kuva kuin vaikkapa vuoden 1999 filmauksessa. Siinä Margea esitti Gwyneth Paltrow, vaaleanviileä pitkäraajainen kaunotar, enkelimäinen Dickien tyttöystävä. Mutta kirjassa Margen ja Dickien välinen suhde on jotain ihan muuta. Margen kuvataan olevan partiotyttömäinen pullukka, joka on yksipuoleisen ihastunut Dickieen, joka taas pyrkii monin tavoin välttämään liiallista sitoutumista Margeen. Kuvauksen perusteella Margen rooliin sopisi vaikka Lena Dunhamin kaltainen näyttelijä ennemmin kuin Paltrow’n kaltainen.

Erityiskiitosta annan siitä, miten kirja kuvaa amerikkalaisia poissa kotoaan. Lukemattomissa angloamerikkalaisissa teoksissa vieraaseen maahan lähtee kuvataan eksotisoinnin kautta. Uusi ympäristö on kuin jokin lasten leikkipuisto ja ihastelevat amerikkalaiset suhtautuvat ylemmyydentuntoisesti liikuttaviin pikku alkuasukkaisiin ja heidän höpsön erilaiseen kulttuuriinsa. Lahjakkaassa herra Ripleyssä italialaiset ovat sivuroolissa amerikkalaisiin päähenkilöihin verrattuna, mutta Italia on ehdottomasti yksi pääosan esittäjistä. Miljöökuvaus on todella antoisaa ja elävää.

Käännöksestä

Kirjan on kääntänyt Jorma-Veikko Sappinen ja suomennos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1984. Uutta painosta varten Sappinen on tarkistanut suomennoksen. Käännös onkin erittäin miellyttävää, kaunista ja luontevaa suomen kieltä. Kelpasi lukea suomeksi!

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Donna Tartt: Tikli
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Kansi: Otava.

Vaahtoutunut vesi kiehnäsi jaloissamme, päivä oli pilvetön ja aurinko valtava, oli kuuma ja ylhäältä kuului lintujen ujellusta, rantaa ympäröivät rakennukset ja etäämmällä kohoavat vuoret hengittivät hiekkaa kuin keuhkot sateenjälkeistä kosteutta.

 

Pajtim Statovci on nero. Sanon näin, vaikka keski-ikäisenä feministina tiedostan, että on todella ärsyttävää, kun uusia "kirjailijaneroja" odotetaan kehittyvän ensisijaisesti nuorista mieskirjailijoista. Statovci on nuori - syntynyt vuonna 1990 - ja hänen tähänastinen tuotantonsa kattaa kolme romaania, joista Tiranan sydän on toinen. Se on ilmestynyt vuonna 2016.

 

Jos nero-sanaa haluaisi karttaa, voisi Statovcin tyyliä luonnehtia myös runolliseksi ja ajattomaksi. Hän on tehnyt läpimurron kansainvälisillä kirjamarkkinoilla ja saanut osakseen gloriaa, joka tuntuu häkellyttävältä, kun tietää millaisessa mediakatveessa suurin osa suomeksi julkaisevista kirjailijoista elää vuodesta toiseen. Tuorein palkinto tuli Italiasta: kuukausi sitten hänet julistettiin Premio Grinzane -kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. 

Olen lukenut Statovcin Finlandia-palkitun Bollan kaksi vuotta sitten ja olin vaikuttunut. Tiranan sydän nousi lukulistalle HelMet-lukuhaasteen kohtaa 44 varten: "Kirjan nimessä on kaupungin nimi." Täytyy ehdottomasti lukea myös esikoinen Kissani Jugoslavia jossakin vaiheessa.

No mikä tekee Statovcista niin hyvän? Useampikin seikka, joista vähäisin ei ole upea kieli. Olen hioutunut vuosien varrella aika vaativaksi hyvän kielen suhteen ja rakastan taidokkaasti ja monipuolisesti käytettyä suomen kieltä. Statovcin kielessä yhdistyy niukkaeleisyys lennokkaisiin metaforiin tavalla, jossa ei ole aina helppoa onnistua. Tyylillisesti häntä voisi pitää samankaltaisena Riikka Pulkkisen ja Joel Haahtelan kanssa, mutta Pulkkisen ja Haahtelan kohdalla eleettömyyden ja lennokkuuden yhdistelmä tuntuu minusta teennäiseltä ja ärsyttävältä. Statovcin kirjat voisivat olla jonkun 1950-lukulaisen sivistysporvarin kirjoittamia - hän ei esimerkiksi kirjoita "opiskelijabileistä" vaan "yliopiston opiskelijayhdistyksen omistamassa talossa järjestettävistä juhlista". Mutta vähän väliä lukijalta vedetään matto jalkojen alta yllättävillä, raaoilla, omaperäisillä ja mieleenjäävillä kielikuvilla.

 

Keksin nillittämistä vain parista vähäisestä detaljista, joista eräs on sormien vertaaminen "vasta poimittuihin perunoihin". Perunat tavataan nostaa eikä poimia. Kokonaisuutena romaani on todella hiottu ja viimeistelty, olematta kuitenkaan liian siloiseksi puleerattu.

Toinen Statovcin vahvuuksista on tapa rakentaa maailmaa. Tiranan sydämen kronologisesti varhaisimmat jaksot alkavat 1990-luvun alun Albaniasta ja albanialainen historia, kulttuuri ja tarusto kuvattiin niin kiinnostavasti, että rupesin kesken lukemisen googlaamaan kuvia ja lisätietoja Albaniasta. Kirja kasvaa vaeltamisen ja siirtolaisuuden teemoissa niin vahvaksi, että sydäntä kylmää kun miettii, miten monet miljoonat ihmiset elävät Tiranan sydämen kaltaista elämää tälläkin hetkellä ja miten välinpitämättömästi hyväosaiset - itseni mukaan lukien - heihin suhtautuvat.

Kolmas vahvuus on tarinankerronta ja draaman rakentaminen. Esimerkiksi kahden aikatason käyttämisessä Statovci pyyhkii pöytää keskinkertaisemmilla yrittelijöillä. Rikottu aikataso on niin usein käytetty kirjallinen tekniikkakeino, että välillä tuntuu että kirjailijat käyttävät sitä miettimättä lainkaan, mitä haluavat sillä sanoa. Jos rikotun aikajanan palaset voisi koota uudelleen kronologiseen järjestykseen ja mikään ei kirjassa muuttuisi, olisi aivan sama kertoa tarina alusta loppuun. Statovci osaa kirjan edetessä luoda aikatasojen välille jännitteen, joka imee mukaansa kuin musta aukko. Aloin aavistella, mikä voisi olla tarinan kulminaatiopiste ja jännite kesti upeasti kirjan loppuun asti.

 

Kirjan voi ajatella kertovan seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista, mutta ennen kaikkea se kertoo ihmisluonnosta. Mihin voi uskoa, mitä voi toivoa, voiko luottaa toimivansa moraalisesti oikein? Voiko aloittaa alusta, voiko määritellä itsensä uusiksi? Tätä vasten Statovcin kansainvälinen suosio on oikein ymmärrettävää, sillä Statovcin tyylissä on paljon universaalia. Vaikka vain harvan ei-albanialaisen yleissivistykseen kuuluu albanialaisen tapakulttuurin ja lähihistorian tuntemus, kertoo Statovci tarinan niin taitavasti, että samastumispintaa löytyy taatusti kautta maailman.

Tiranan sydän sai siis pudotettua minut polvilleni jonkinlaiseen hurmioituneeseen fanityttötilaan, mikä kuulostaa todella nololta. Onko mitään kliseisempää kuin keski-ikäinen kulttuuritantta palvomassa silmät yksiteholasien takana säihkyen nuorta, valokuvauksellista ja menestynyttä mieskirjailijaa? No, hyvä kirjallisuus on pienen nolostumisenkin arvoista. Pajtim Statovci on suomalaisen nykykirjallisuuden aarre.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Javier de Isusi: Marcosin piippu

Lukumaraton 20.7.-21.7.

Jee! Tänään minäkin pääsen lukumaratoonaamaan. Kirjabloggaajien ensi viikon yhteismaratonille ehtii vielä, ilmoittautua voi vaikka Kirsin kirjanurkkaan. Minulle tuo päivä ei kuitenkaan käy, joten omistan lukemiselle tämän viikonlopun. Ideana on siis lukea 24 tunnin aikana niin paljon kuin ehtii. Enkä edes ole yksin - myös Norkku painelee tänään lukumaratonin.

Päätin kokeilla tiiliskiviversiota eli vain yhden kirjan lukemista. Minulla on vielä pari Mika Waltarin historiallista romaania lukematta, joten aloitan Mikael Karvajalkaa kello 14 aikoihin. Mahdollisen välipalalukemisen tarpeisiin varasin runoja, Arto Mellerin kokoelman Runot. 

Viime kesän maratonilla luin 845 sivua vuorokaudessa. Mikael Karvajalassa on 780 sivua, mutta teksti lienee waltarimaiseen tapaan runsasta ja näyttää olevan aika tiheää pränttiä. Runoissa on 651 sivua. Runot ovat tietenkin taitettu väljemmin kuin proosa, mutta runojen lukeminen on yleensä intensiivisempää ja vaatii keskittymistä.

Päivitän maratonin etenemistä vuorokauden mittaan tänne, mahdollisesti myös Facebookiin ja Twitteriin.

12.25
Hoitelen vielä arkiaskareita ennen luku-urakkaa. Kaupassakin pitää käydä ja valmistella hieman eväitä.

14.05
Eväiden valmistelu venähti hieman yli kahden. Nyt kirja kouraan ja lukemaan!

16.03
Ruoka-aika. Olen päässyt Mikael Karvajalassa sivulle 52, melko rauhallinen aloitus siis. Historiallisten romaanien arvioidaan usein olevan myös allegorioita kirjoitusajastaan, mutta alkusivuilla alkoi ihan naurattaa, kun kirjan alku sopii niin mainiosti myös heinäkuuhun 2013. Kirja siis on ilmestynyt alun perin vuonna 1948 ja se kuvaa 1500-luvun alkupuoliskoa. Alussa Mikael esittelee lukijakunnalla kotimaataan Suomea ja kuvaa Suomen roolia ruotsalaisten ja tanskalaisten valtakahinoissa:

Suomi ei kuitenkaan näihin valtariitoihin sekaantunut, vaan se on ollut paremminkin kuin nöyrä juhta, jota talutetaan tallista toiseen, koska kansa haluaa vain elää ja tehdä työtä rauhassa ja sen aateli on liian harvalukuista ja varatonta pystyäkseen kustantamaan kalliita juonitteluja ja matkoja Ruotsiin. Siksi maa on sen käsissä, joka kulloinkin määrää linnojen voudit, ja Ruotsiin verraten vain harva mies on tullut päätään lyhyemmäksi valtariitojen takia.

Lisäksi alussa kuvataan muun muassa kirkon ja uskonnon roolia poliittisen vallan käyttäjänä (ping Päivi Räsänen) ja maan taloudellisia ja tuotannollisia resursseja.

Tein ruoaksi lämmintä tomaatti-perunasalaattia Viiden tähden vegaanista ja heitin päälle vielä hieman pinjansiemeniä.

17.27.
Olen päässyt sivulle 101. Mikael Karvajalka on jaettu kymmeneen osaan, joita Waltari ja kertoja-Mikael kutsuvat kymmeneksi kirjaksi. Olen toisen kirjan puolivälissä. Ensimmäinen kirja on nimeltään Mikael Bast. Karvajalka ja toinen kirja on Viettelys.

Tarina alkaa Turusta. Köyhistä oloista oleva äpäräpoika Mikael pääsee noidan maineessa olevan Pirjo Karvajalan kasvattipojaksi ja maisteri Martinuksen kouluun. Hän on teräväpäinen ja opinjanoinen, mutta syntyperä asettaa rajoituksia etenemiselle. Turkuun saapuu myös yliluonnollisen vahvalta tuntuva maalaispoika Antti, jonka kanssa Mikael ystävystyy.

Waltarin hienovireinen huumori, historiallinen tarkkuus ja ihmisluonnon tuntemus ovat tässäkin kirjassa herkullisia. Mainio sivuhahmo on Mikaelin isähahmona toimiva isä Pietari, syntiinlankeemukseen taipuvainen munkki. Hän osaa puhua mustan valkoiseksi.

Mikaelin ensirakkauden kohde ei olekaan paha viettelijätär, vaan viaton neito. Mutta waltarimaiseen tapaan ensilemmen leimahdus päättyy kovin traagisesti.

Mikael vaikuttaa melko idealistiselta ja teoreettiselta pojalta, ja tästähän syntyykin rivien välistä huumoria, kun muut henkilöhahmot tuntuvat näkevän monet asiat aivan toisin kuin Mikael itse.

Ajankohtaissitaatiksi otan Lauri kultasepän näkemyksen rikastumisesta:

Ei, omalla työllään ei kukaan rikastu, vaan itsekin ansaitsen enemmän kuin työlläni omistamalla osuuksia Lyypekkiin purjehtivissa laivoissa ja antamalla muiden antautua vaaroihin puolestani. Tämä on merkillisin oppi, mitä meidän aikamme on synnyttänyt, eikä se täysin selvinnyt minulle ennen kuin myöhäisessä iässä jo viisikymmentä täytettyäni.

18.24
Pääsin toisen kirjan loppuun eli sivulle 132. Tanskan ja Ruotsin valtakalistelut tuntuvat Turussakin ja Mikael sekaantuu nuoruuden viattomuudessaan poliittisiin juonitteluihin ja lähtee kirjan päätteeksi pois Turusta. Kolmas kirja on lupaavasti nimeltään Korkea yliopisto. Taidan kuitenkin ottaa hieman Arto Melleriä tähän väliin ja väsätä hieman välipalaa.

19.20
Vetäisin Mellerin Runoissa kertaheitolla sivulle 102. Kokoelman alussa oli valikoituja nuoruuden runoja ja sitten ensimmäinen julkaistu kokoelma Schlaageriseppele vuodelta 1978. Melleriä pidetään romanttisena runoilijana. Näissä varhaisissa runoissa on luontotunnelmaa, maaltapaon tunnelmaa, Pohjanmaan ja Helsingin maisemia ja kulkurikuvauksia. Elävää ja viehättävää runoutta.

Kesäyö.
Heinä niitetty: pellot
kasvavat usvaa. Kuutamo läpivalaistua
luuta, luusta veistetty,
ja yö viileä usvainen
aaveitten neuvonpito.

Välipalana gratinoituja yrttivoileipiä, joiden ohje on Outi Pakkasen Porosta parmesaaniin -keittokirjasta.

Tuntuu siltä, että olen päässyt lukemisessa hyvään vauhtiin. Houkuttaa jo palata Mikaelin matkassa 1500-luvulle.

20:42
Kolmas kirja luettu, olen sivulla 198. Mikael ja Antti pääsevät siinä Pariisiin, missä Mikael opiskelee yliopistossa ja Antti pääsee töihin tykinvalajaksi. Opiskelijaelämä tarjoaa sekä juhlia että vilua ja nälkää, lisäksi parivaljakko kokee kaikenlaisia käänteitä ympäri Ranskaa. Jo kolmas kaunotar osuu Mikaelin tielle. Harmittaa, kun Mikael väittää Anttia joka käänteessä tyhmäksi, vaikka selvästi voi päätellä, ettei Antti mikään tyhmyri ole.

Lutherin kiistanalaiset opetuksen puhuttavat katolisen kirkon alamaisia ja turkkilaisten kasvava valta pelottaa. Pohjolassa Tanskan kuningas Kristian II pääsee niskan päälle ja kirjan päätteeksi Mikaelin ja Antin matka suuntaa taas pohjoista kohti.

Ajankohtaissitaatti katolisen kirkon turmeluksen aiheuttamasta huolesta:

"Olkoonkin, että jokainen totinen kristitty kärsii sydämessään pyhän kirkkomme alennustilasta, mutta meidän asiamme ei ole pahentaa sitä entisestään puhumalla julkisesti  siitä, vaan meidän on nöyrästi luotettava, että puhdistus jonka täytyy tulla tulee ylhäältäpäin, kun aika on kypsä."

23.06
Neljäs kirja luettu, olen sivulla 280. Neljännen kirjan nimi oli Veronika mutta piti odottaa viime metreille asti, että Veronika itse tulee kuvaan mukaan. Suurin osa jaksosta kuvaa Tanskan ja Ruotsin veristä valtataistelua. Mikael on todistamassa kuningas Kristianin järjestämää Tukholman verilöylyä. Matka johtaa Turkuun, jossa on vanhoja tuttuja ja uusia käänteitä.

Historiallisten ja poliittisten yksityiskohtien täyttämä kerronta on sen verran polveilevaa, että yhtäjaksoisesta lukemisesta on nyt hyötyä. Jos tällaista lukee pätkittäin, putoaa helposti kärryiltä. Taidan silti ottaa tähän väliin hieman runoja ennen viidennen kirjan aloittamista. Sen nimi onkin Barbara, saa nähdä millainen kohtalokas kaunotar Mikaelin ja Antin tielle tällä kertaa tupsahtaa.

Myöhäisenä iltapalana nautin hieman teetä ja kirsikkapannukakkua.

23.55.
Etenin Runoissa sivulle 215. Luin Pete Q -näytelmän laululyriikkaa ja kokoelmat Zoo ja Ilmalaiva Italia.

Pitkä lukusuoritus on selvästi jo nyrjäyttänyt aivoja johonkin tavallisuudesta poikkeavaan asentoon. Runojen lukeminen oli hämmästyttävän sutjakkaa ja runokuvat virtasivat silmieni edessä jotenkin tavallista elävämpinä.

Juhla ei lopu vaikka viini 
loppuu, lautaset
syödään tyhjiksi, pullot
haaksirikkoutuvat varjoisaan veteen,
minä valvon kelmeänä ja onnellisena,
yksin kuuntelen veteen karannutta 
melodiaa, ja pohjahiekka
piirtyy nuottiviivastoksi - 
koraalinkirkas päivä kroolaa
selkää silmänkantamattomiin.

02.31
Luin Mikael Karvajalan viidennen ja kuudennen kirjan, Barbaran ja Rovion. Olen sivulla 433. Hurjaa kuvausta katolisen kirkon noitajahdista ja tarkkaa kuvailua sadistisesta kidutuksesta noitakuulustelussa.

Saapa siis nähdä tuleeko unta. Tarkoitus olisi palata suht aikaisin kirjojen pariin.

07.11.
Yleensä nukun sunnuntaisin mieluusti vähän pitempään, mutta nyt jää sentään vielä seitsemisen tuntia aikaa lukea. Nautinpa aamuteen kanssa hieman runoja!

07.48
Luin Runoja sivulle 303. Jaksoon kuului kokoelma Mau-Mau vuodelta 1982 ja näytelmälyriikkaa. Näytelmät olivat Sopimus Mr. Evergreenin kanssa, Grand Hotel ja Siriuksen vieraat.

Runojen maailma tuntuu laajenneen. Pohjanmaan maisemiin sekoittuu romantisoitua mutta edelleen aika toimivaa ainesta ympäri maailman. Tykkäsin erityisesti Syvän Etelän sekoittumisesta pohjalaismaisemiin:

liftasimme valtatietä 742 tummaa kultaa
hehkuvien viljapeltojen halki... jätimme äitimme
nyyhkyttämään, hyräilemään körttiläistä gospelia
raanujen ja matonkuteiksi leikatun elämän keskelle...

Nyt takaisin 1500-luvun uskonnollisiin ja poliittisiin kuohuihin. Mitähän Mikaelille seuraavaksi tapahtuu?

09:36
Seitsemäs kirja Kaksitoista artiklaa luettu, olen sivulla 524. Uskonpuhdistuksen kuohut riepottelevat Keski-Eurooppaa ja Mikael on lopullisesti päätynyt katolisen kirkon vastustajien puolelle. Hän osallistuu talonpoikaiskapinoihin ja pääsee jakson lopussa taas yhteen Antin kanssa. Tämä puolestaan on palkkasoturina kokenut monenlaista, tärkeimpänä Pavian taistelun. Kirjan lopussa miehet päätyvät yhdessä erään jo aiemmin kirjassa esiintyneen naisen kanssa saksalaiseen Mühlhausenin kaupunkiin.

Lukeminen tuntuu joutuisalta, mutta kieltämättä päässä jo hieman surraa tässä vaiheessa. No, muutama tunti enää jäljellä.

11:53
Kahdeksas kirja oli nimeltään Sateenkaarilippu ja sen luettuani olen sivulla 618. Uskonriitojen, poliittisten riitojen ja taloudellisten mahtien iskiessä yhteen verilöylyt jatkuvat. Mühlhausenissa hurmahenkinen saarnaaja Thomas Müntzer julistaa omaa uskontulkintaansa ja Mikael ja Antti joutuvat mukaan Frankenhousenin taisteluun. Lutherista on puhuttu pitkin kirjaa ja lyhyessä kohtauksessa hän näyttäytyykin.

Waltari on kuvannut kirjan aikana raakuuksia ja kuolemaa intensiivisesti. Pitänee kurkata kirjan jälkeen Unio Mysticasta kirjan taustoja. Olisiko niin, että toisen maailmansodan kaiut heijastuivat tähänkin kirjaan, kuten Sinuheenkin. Oikeauskoisuudesta taistelemisen Waltari kuvaa järjettömänä. Mikaelista idealismi ei vieläkään ole karissut kaikista kokemuksista huolimatta, ja aina uudestaan Mikael joutuu pettymään kun yrittää toimia uskossaan oikein.

13:46
Yhdeksäs kirja lopussa, sen nimi oli Kiittämätön keisari. Pääsin sivulle 709.  Kiittämättömässä keisarissa Mikael ja Antti ehtivät tehdä melkoisen matkan. Saksasta he kiertävät Italiaan, Espanjaan ja Ranskaan ja aivan kirjan lopussa he päätyvät Baseliin. Tärkein juonenkäänne on miesten sekaantuminen keisari Kaarle V:n ja kuningas Frans I:n valtataisteluihin ja niiden sivujuonteisiin.

En enää ehdi lukea kirjaa loppuun, joten taidanpa keskittyä Mellerin runoihin vielä vartiksi. Voisin kuitenkin lukea Mikael Karvajalan illemmalla loppuun ja palata sitten kirjoittamaan yhteenvetoa.

14:03
Vielä ehdin lukea Runoja sivulle 345 asti. Tähän kuului vuonna 1988 julkaistu kokoelma Johnny B. Goethe ja laululyriikkaa. Johnny B. Goethe on tainnut olla ensimmäisiä lukemiani Mellerin runoja. Tässä onkin monta tuttua ja kaunista runoa, mutta myös yhä näkyvämmin huumeaiheisia runoja, vaikka jo varhaisemmissakin kokoelmissa huumeisiin viitataan.

Mutta huh! Lukemiselle pyhitetty vuorokauden mittainen aika on nyt paketissa ja on aika lähteä ulos pyöräilemään! Vaikken päässyt tiiliskivimaratonillani tiiliskiven loppuun, pääsin kuitenkin aika lähelle. Runojen lukeminen väliin piristi ja runoihin jotenkin pääsi uppoutumaan tavallista syvemmälle, kun aivotoiminta oli viritetty lukemiseen.

Luin yhteensä 1054 sivua eli enemmän kuin viime kesänä. Tosin sivu on vain viitteellinen mittari lukemiseen, koska olivathan nämäkin kaksi kirjaa melkoisen kaukana toisistaan sivun "tiheyden" suhteen. Runot on taitettu väljästi, Mikael Karvajalka taas varsin tiheästi.

Kiitos kannustustajille tsemppauksesta! Palaan vielä illemmalla yhteenvetoa tekemään.

20:41
Nyt on ulkoiltu, saunottu ja pyyhkäisty vielä Mikael Karvajalka loppuun asti. Kymmenes ja viimeinen kirja Rooman hävitys keskittyy ennen kaikkea Rooman ryöstöön, jossa Mikael ja Anttikin riehuvat ja ryöstävät muiden mukana. Osan lopussa kaverusten suunta johtaa taas muille maille ja aivan viimeiseen virkkeeseen Waltari onkin saanut hyvän koukun, joka houkuttaisi lukemaan jatko-osan Mikael Hakimin. En kuitenkaan aio aloittaa sitä tänään!

Mitäs tästä lukumaratonista jäi käteen? Ulos lähtiessäni oli tälläkin kertaa sellainen todellisuusta hieman irrallaan oleva olo - tuttu piha aiheutti sellaisen "missäs minä olenkaan" -tunteen. Tehokasta arjesta irrottautumista siis!

Mellerin Runot jäivät sopivasti puoleen väliin, katsotaan jos saisin lueskeltua kokoelman loppuun niin kirjoittaisin siitä oman bloggauksen. Tiiliskiven välisoittoina runot toimivat kerrassaan hyvin ja jotenkin runoihin tuli sukellettua vähän tavallista syvemmälle - tai siltä ainakin lukiessa tuntui. Aivot olivat virittyneet niin hyvin lukutaajuudelle että runojen vastaanottaminen oli sujuvaa.

Mikael Karvajalka näin tiiviiseen tahtiin luettuna oli ainakin erilainen kokemus verrattuna muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin. Koska olen tavallisesti käyttänyt yhteen kirjaan aikaa jopa viikkoja, on lukemisen välillä ollut aikaa sulatella. Vaikka tässäkin kirjassa aikaa kului vuosikymmeniä ja liikuttiin ympäri Eurooppaa maasta toiseen, tuntui "aikamatkani" Mikaelin ja Antin kanssa vauhdikkaalta. Melkoista ryntäämistä paikasta toiseen. :)

Mainitsin jossakin välissä että tiivis lukutahti auttaa lukuisten sivuhenkilöjen muistamisessa, mutta välillä jouduin silti koville Waltarin vyöryttäessä taistelujen tiimellyksessä aina vain uusia ja uusia hahmoja, joista osa oli historiallisia, osa fiktiivisiä henkilöhahmoja. Sotimiskuvauksissa on niin paljon tapahtumia ja käänteitä, että välillä olin ymmälläni eri langanpäiden kanssa. Olisiko minun pitänyt muistaa onko herra X jo mainittu aiemmin vai miksi hänestä selostetaan kuin vanhasta tutusta?

Waltarin kieli on nautittavaa - siinä on ihastuttavasti ajan patinaa, mutta vanhentuneeksi sitä ei voi sanoa kuin korkeintaan yksittäisten sanavalintojen tai taivutusmuotojen osalta (esimerkiksi "kaunihin vaatteihin"). Myös Waltarin maailmanselityksessä tai oikeastaan tulkintojen vaihtoehtoisuudessa olisi pureksittavaa pitkäksi aikaa. Mikä Waltaria on ajanut tätä kirjottaessaan? Halusiko hän nostaa esille institutionaalisen uskonnon kierot piirteet? Riitaisan Euroopan risaisen historian? Talouselämän murroksen? Idealistin ja käytännön miehen maailmankatsomusten vertailun?

Täytyypä pohdiskella. Kivaa oli! Ehkä ensi kesänä uudestaan, tai jos oikein hurjistun, niin joskus aiemminkin. Ainakin lukumaraton vesittää tehokkaasti kaikki "minulla ei ole aikaa lukea" -ajatukset, koska näköjään yhdessä vuorokaudessa ehtii lukea vaikka kuinka paljon, jos vain haluaa.

Ulli Lust: Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä

Kuva: Like.

On vuosi 1984. Wienissä asuva 17-vuotias Ulli on jättänyt koulun kesken ja hengailee punkkaripiireissä. Hänen vanhempansa haluavat hänen palaavan kotikylään ja menevän töihin. Mutta Ulli tutustuu spontaaniin Ediin ja tytöt päättävät liftata halki Italian.

Ulli Lustin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä kertoo elämännälkäisten teinien seikkailureissusta. Kukaan vastuullinen vanhempi ei varmasti toivoisi teini-ikäisten lastensa kokevan samaa, mutta ehdoton ja kapinallinen nuori Ulli janoaa kokemuksia täysin rinnoin. Lust herättää liftausmatkan muistot eloon todella mukaansatempaavasti eivätkä pienet jälkiviisaat kommentit latista tunnelmaa, vaan päinvastoin laajentavat näkökulmaa.

Sarjakuva on mustavalkoinen, mutta tehostevärinä on vihreä eri sävyineen. Jostain syystä Likeltä saamani näyteruudut ovat sinisen eivätkä vihreän sävyisiä - vaikea sanoa onko sarjakuva siis tarkoitettu sinisävyiseksi, mutta värit ovat painossa muuttuneet vahingossa vihreiksi, vai mistä on kyse. Joka tapauksessa minun mielestäni kirjan vihreät sävyt ovat paljon viehättävämpiä kuin näyteruutujen räikeä vaaleansininen, joten kurkatkaa kuvanäytteitä albumista, kunhan sarjakuva kohdalle osuu.

Liki 500-sivuista sarjakuvaa oli ihana uppoutua ahmimaan. Vaikka seikkailu on ajaton, on Lust tavoittanut ajankuvan hienosti: Itävallan ja Italian välillä on vielä valvottu rajavyöhyke ja kummassakin maassa on oma valuuttansa. Kumpikaan tytöistä ei turhia kotiin soittele, koko reissun aikana Ulli lähettää perheelleen yhden postikortin.

Mitä kauemmas etelään tytöt päätyvät, sitä machomaisemmaksi ympäristö muuttuu. Lopulta Sisiliassa kohdataan jo heroiinikauppaa pyörittäviä mafiosoja. Ja vaikka tytöt ovat pitkin matkaa tottuneet siihen, että autokyytejä tai voileipiä tarjoavat miehet odottavat vastapalvelukseksi seksiä, ovat Sisiliassa nämäkin odotukset toisella tasolla...

Albumi on ulkoisestikin aika punk-henkinen: paperi on melko huokoista ja ohutta, ruutukoko on pieni ja kuvia pitää välillä oikein tihrustaa saadakseen yksityiskohdista selvää. Kovin kovaa fyysistä kulutusta ei pehmeäkantinen albumi varmasti kestä, joten lukijan kannattaa olla hellänäppinen. Like käyttää sarjakuvajulkaisuissaan konetekstausta, tähän albumiin on löytynyt tunnelmaan hyvin sopiva fontti.

Joskus sarjakuvissa suosittu omaelämäkerrallisuus on kyllästyttänyt minua, mutta Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä on omaelämäkerrallisuutta parhaimmillaan. Tekijällä on kerrottavanaan loistava tarina ja hän osaa kertoa sen upeasti. Kun pääsin albumin loppuun, olisin halunnut palata sen maailmaan heti uudelleen. No, onneksi parhaat tarinat voi lukea useampaan kertaan.

Blogeissa ei sarjakuvaa (vielä) ole paljon näkynyt, mutta kannattaa lukea Aamulehden arvio.

Lue myös nämä:
Wolfgang Herrndorf: Ladaromaani
J.D. Salinger: The Catcher in the Rye
Seitsemän vuotta sarjakuvabloggausta