Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Kansi: Miika Immonen /Teos.

Johanna Sinisalon Linnunaivot katkaisi pienehkö lukujumin. Ahmaisin kirjan joulunpyhinä lähes yhdeltä istumalta. Sinisalo on taidokas tarinankertoja ja hän osaa koukuttaa lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Linnunaivot tarttui mukaan kirjastosta, mutta muistin lukeneeni siitä monia blogiarvioita. Ainakin Booksy, Tessa, Amma ja Ilse ovat tämän lukeneet ja haulla löytää paljon muitakin juttuja.

Oletin lukemani perusteella, että kirja olisi jonkinlainen kauhutarina, jossa linnut alkavat ahdistella vaeltajapariskuntaa. Ihan harhaanjohtava tämä mielikuva ei ollut, mutta varsinainen kauhutarina Linnunaivot ei kuitenkaan ole. Ympäristötietoisuus ja ekokatastrofin käsittely saavat enemmän tilaa.

Kirjassa vähän aikaa heilastelleet Jyrki ja Heidi lähtevät vaellukselle toiselle puolen maailmaa. He kiertävät Uudessa-Seelannissa ja Australiassa ja suuntaavat sitten Tasmanian etelärannikolle, kovien jätkien vaellusreitille. Jyrki on vaeltajana kokenut konkari, mutta Heidi on ensikertalainen. Sisunsa ja omien henkilökohtaisten syidensä vuoksi Heidi jaksaa kuitenkin rämpiä Jyrkin matkassa mukana.

Rinnakkaisena tarinana mukana kulkevat nimettömän kertojan puheenvuorot - tulkitsin puhujan Heidin veljeksi Jesseksi. Jesse on yksiselitteisen vastenmielinen hahmo, mutta kirjan lopussa aloin miettiä, että kenties tarkoitus on rinnastaa Jesse vaeltajien kohtaamiin älykkäisiin lintuihin. Kun ruoan saanti on liian helppoa, alkavat sosiaaliset pelit ja suoranainen kiusanteko kiinnostaa enemmän. Kenties sekä linnut että Jesse haluavat vain vauhdittaa luovaa tuhoa, polttaa kaiken vanhan maan tasalle, jotta kuona-aineet lähtisivät samalla?

Sinisalo on melkoisen kantaaottava kirjailija ja mikäs siinä. Hiukan saarnaavaksi Linnunaivojen teksti välillä menee, mikä vähän lässäyttää tunnelmaa, kun pääosin ollaan tiiviisti Jyrkin ja Heidin tunnelmien seuraajina. Hienosti Sinisalo kuitenkin peilailee vaeltajiensa pyrkimyksiä: jos ihminen haluaa löytää koskematonta erämaata, tuoko hän itse mukanaan tuhon siemenet? Jopa vaeltamiseen puhdasoppisesti ja aika tiukkapipoisestikin suhtautuva Jyrki joutuu tämän huomaamaan.

Onneksi Sinisalolla on laaja tuotanto, aion kyllä taas jossain vaiheessa napata jotain hänen kirjoittamaansa luettavaksi.

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2

Kuva: David Klöcker Ehrenstrahl: Kaarle XI.
Wikimedia Commons

Viime aikoina olen viihdyttänyt itseäni metromatkoilla Välskärin kertomusten parissa. Luettuani ykkösosan piti ladata Project Gutenbergista kakkososa Kindleen ja luulen, että täytyy varautua myös kolmososan lukemiseen lähiaikoina. Sen verran koukuttavaa, jännittävää ja viihdyttävää luettavaa tämä suomalaisen kirjallisuuden klassikkoseikkailu on!

Toisessa osaan kuuluvat jaksot Kapinassa omaa onneaan vastaan, Noita-akka ja Mainiemen linna. Päähenkilönä ensimmäisen osan päähenkilöiden poika, kreivi Bernhard Bertelsköld. Hänen vaiheitaan seurataan halki 1600-luvun jälkipuoliskon. Mukaan mahtuu rakkautta, petollisuutta, seikkailuja ja ajan poliittisiin kamppailuihin osallistumista. Taustalla kummittelee Bertelsköldin suvun mystinen sormus, kuninkaan sormus, jonka kantajaa seuraavat siunaus ja kirous...

Kirjassa oli upeita kohtauksia, kuten noitaoikeudenkäynti ja 1600-luvun lopun koettelevien nälkävuosien kuvaus. Loppupuolella aikaa käytetään kuningas Kaarle XI:n toimeenpanemaan reduktioon (kirjassa reduktsioni), jossa aateliston valtaa riisuttiin ja kuninkaan valtaa kasvatettiin. Topelius on luonut herkullisia henkilöhahmoja: inhimillisiä hyviksiä ja kihelmöivän ilkeitä pahiksia. Miljöökuvaus on mukaansatempaavaa, historia herää henkiin.

Joten jos joululomastasi puuttuu vielä jokin vetävä historiallinen romaani etkä ole vielä lukenut Välskärin kertomuksia, suosittelen lämpimästi uppoutumaan tähän pitkinä joulunpyhinä.

Käännöksestä

Juhani Ahon ihanan vanhahtavaa ja kaunista suomea lukee ilokseen. Näin kreivitär Ebba pohtii juhlien järjestämistä: "Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä?"

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
M.A. Jeskanen: Santala
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 14. luukku. Pala kirjallista joulua vuodelta 1945

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huominen Taikakirjaimissa. Minun luukussani tutkaillaan kirjajoulua vuonna 1945 Panu Rajalan kirjoittaman Mika Waltari -elämäkerran Unio Mystican kautta.

Nefertitin rintakuva. Kuva: Nina Aldin Thune / Wikimedia Commons.

Mika Waltarilla oli jo pitkä kirjailijanura takanaan, kun hän kesällä 1945 kirjoitti hurjassa flow-tilassa massiivisen romaanin, joka sijoittui muinaiseen Egyptiin. Sinuhe egyptiläisen käsikirjoitus pääsi elokuussa WSOY-kustantamon Yrjö A. Jäntin luettavaksi ja pienistä epäilyksen tunteista huolimatta teos pääsi syksyn kustannusohjelmaan.

Siveellistä puolta enemmän kustantajaa huoletti romaanin laajuus. Sotien jälkeen paperipula oli todellinen. Metsien miehet olivat vasta palanneet töihin. Vaikka Waltarin pitkävirkkeinen kertomatyyli näytti uhkaavasti paisuttavan kirjaa, lyhennyksiä ei ehdotettu. Se olisi ollut suuri urakka, aikaa oli vähän eikä kirjailija itse ollut ajatuksesta innostunut. Käsikirjoitus meni semmoisenaan ladottavaksi heti elokuussa.

Kirja ilmestyi marraskuun lopussa. Painoksessa käytetty huokoinen varastopaperi ja tilan säästämiseksi valittu tiheä ladonta harmittivat kirjailijaa.

Kuinka Sinuhe egyptiläisestä kehittyi aikansa suuri menestysromaani ja myöhemmin myös ensimmäinen suomalainen bestseller kansainvälisillä kirjamarkkinoilla?

Ainakaan se ei tapahtunut nykyaikaisen markkinoinnin keinoin. Waltarin egyptiläisromaanista ei aluksi ilmoitettu lehdissä ollenkaan. Kustantaja arkaili sen siveellisesti arveluttavia kohtia. Söderströmiä oli vähän säikytelty sen johdosta.

Säikyttelijä oli kirjailija Maila Talvio, jota Rajala kutsuu historiallisen romaanin valtiattareksi. Waltari oli lukenut kirjasta katkelman Talvion vetämässä lukupiirissä, ja pöyristynyt Talvio vaati WSOY:tä keskeyttämään romaanin painamisen. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Vaikka viidakkorumpu kumisee tehokkaasti, tärkeitä olivat myös arvostelut. Sinuhella oli siinäkin suhteessa hidas joskin suotuisa startti. Vain pari kolme arvostelua ehti ennen joulua. Romaani ilmestyi marraskuun lopulla, Helsingin päälehdet Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat arvioivat kaksiosaisen uutuuden marras-joulukuun taitteessa. Parasta myyntiaikaa oli silloin jäljellä muutama viikko. Tänään kirjailija ja kustantaja näkisivät yhteisiä painajaisia tällaisesta tilanteesta.

Kirjailijan tytär Satu Waltari oli ehtinyt rauhassa kiikuttaa paketoituja tekijänkappaleita Töölössä tuttuihin osoitteisiin. Mika Waltarin uutuus kiinnosti luonnostaan kirjakauppojen ikkunoissa. Paksun romaanin herättämä yllätys valtasi pian lukuisat lukijat. Yhä useammat joutuivat hänen verkkaan aaltoilevan lauserytminsä vietäviksi. 

Joulun jälkeen arvosteluja ja sitä kautta mielipiteitäkin alkoi tulla lisää.

Kirkollinen arvostelija Eino Sormunen, sittemmin Kuopion piispa, varoitti hänkin Savon Sanomissa: "Teos sisältää runsain määrin hirvittäviä ja järkyttäviä kuvauksia tuon ajan turmeltuneista tavoista ja siveellisistä oloista, joten kirjaa ei voi antaa kenen käteen tahansa." Paikoitellen sentään todellinen runous puhkeaa Minea-neitsyen puhtautta hohtavassa kuvassa. Sormusen lukuohje kuuluikin: on poimittava jalokuvet roskakasoista.

Kansi: WSOY.

Kursivoidut sitaatit ovat Panu Rajalan Unio Mysticasta. Sinuhen tarina oli jouluna 1945 vasta alussa - kirja aloitti maailmanvalloituksensa, siitä tehtiin Hollywood-elokuvakin ja siitä tuli klassikko, jota luetaan ja ihaillaan ja josta keskustellaan jatkuvasti. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita muitakin historiallisia romaaneja, joista monesta olen blogannutkin. Jos Sinuhe on vielä lukematta, voin suositella kirjaa joululomakirjaksi lämpimästi. Ja vaikka Sinuhen olisikin lukenut, voi kirjan lukea useita kertoja uudestaan - siitä saa aina jotain uutta irti.

Tom Rob Smith: Lapsi 44

Kansi: Tammi.

Lukupiirini joulukuun kirja oli Tom Rob Smithin Lapsi 44. Vuonna 2009 suomennettu kirja sijoittuu Stalinin ajan Neuvostoliittoon ja kertoo järjestelmälle uskollisen Levin joutumista järjestelmän uhriksi. Se kertoo myös sarjamurhaajasta ja murhaajan jahtaamisesta, Ukrainan nälänhädästä sotien välillä ja neuvostokansalaisten kokemasta vainoharhaisesta ilmapiiristä.

Englantilainen Smith vaikuttaa perehtyneen aiheeseensa - ainakin jossain määrin. Vaikka en mikään venäläisen kirjallisuuden asiantuntija olekaan, olen sen verran lukenut venäläisiä kirjoja että makustelin Lapsi 44:ää lukiessani koko ajan kirjan uskottavuutta. Tunnelman luomisessa Smith tekee hyvää työtä: kirjassa tavallisilla moskovalaisilla - kuten Levin vaimolla Raisalla - on varautunut olo koko ajan, sillä vaikka Neuvostoliiton erehtymättömyyteen oli koko ajan virallisesti uskottava, matto saattoi lähteä jalkojen alta koska vain. Ilkeämielinen vihjaus isänmaanvastaisesta toiminnasta saattoi johtaa ratsioihin, kidutuksiin, Siperian vankileireille tai kuolemaan.

Kirjan dialogi sen sijaan oli melko niukkaa ja töksähtelevää ja se tuntui jotenkin "epävenäläiseltä". Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin aika vetävää luettavaa, vaikka ei kovin syvällistä. Alun pohjustuksen jälkeen juoni muuttuu dekkarimaiseksi, kun Lev alkaa selvittää, kuka surmaa lapsia raa'alla tavalla ympäri maata. Dekkarijuoni imaisi mukaansa ja kirja tuli luettua nopeaan tahtiin. Joitakin pikku epäloogisuuksia mukaan on jäänyt, esimerkiksi keskellä talvea Siperiassa pohditaan, mahtaako maa olla jäässä, ja tutkitaan asiaa työntämällä käsi lumihangen läpi.

Hieman kylläkin häiritsi, että tämäkin kirja oli kirjoitettu "elokuvakäsikirjoitustyyliin", ihan kuin kirjailija olisi tähdännyt alun alkaenkin elokuvaoikeuksien myyntiin. Keskeisiä henkilöitä on vähän, toimintaa on paljon, maisemakuvailua runsaasti. On helppo kuvitella tarina elokuvana. Ja elokuvahan tästä on tulossakin ensi vuonna. Ehkä on nipotusta huomautella tällaisista, mutta tällainen kirjojen "elokuvakäsikirjoitusmaisuus" tuntuu välillä vähän laskelmoivalta.

Loppusanoissa viitataan tositarinaan, joka inspiroi Smithiä sarjamurhaajan hahmon luomisessa. Andrei Tšikatilon tarina on outo ja karmea.

Käännöksestä

Heikki Karjalaisen suomennos on onnistunut, sillä kirja oli sujuvaa luettavaa ja kieli oli hyvää. Mikään ei erityisemmin töksähtänyt kirjan kielessä. Kirja oli kauttaaltaan luontevaa suomea.

Lue myös nämä:
Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja

Kansi: Schildts & Söderströms.

Osallistuin Helsingin Kirjamessuilla Lars Sund -lukupiiriin, jossa aiheena oli Sundin uutuus Kolme sisarta ja yksi kertoja. Uumoilin ennen lukupiiriä seuraavaa: Odotan pula-ajan tunnelmaa, maagisen realismin säväyksiä ja kaikkitietävää kertojaa, mutta saa nähdä mitkä näistä toteutuvat... Kirjasta on blogannut myös Jonna.

Sain sitä mitä odotinkin, mutta enemmän ja paljon muutakin. On ehtinyt kulua aika monta vuotta siitä, kun edellisen kerran olen Sundin kirjoja lukenut, ja tuntui kuin Kolme sisarta ja yksi kertoja olisi ollut jotenkin kypsempi ja syvempi kuin aiemmin lukemani Sundit. Pohjanmaan rannikon tehdaskaupungin elämää luodataan vuosikymmenien perspektiivillä, henkilöhahmoja on runsaasti, mutta jokainen henkilö kuvataan täysipainoisesti ja elävästi, kertojan kommentointi luo kirjaan monta tasoa. Minusta kirjassa on mestarillinen ote: kirjan maailma on rikas, ajatuksia herää paljon ja tarinaa ei selitetä puhki.

Verrattuna sisäsuomalaisiin pula-ajan kuvauksiin Sundin kuvaamassa kaupungissa näkyy rannikkoseudun vauraus. 1940-luvun lopullakin kaupungin parempi väki käy pursiseuran tanssiaisissa, juo grogeja ja harrastaa kulttuuria. Tosin kulttuuriharrastus ulottuu kansan syviin riveihinkin: aktiivisesti toimivaan harrastajateatteriin haalitaan mukaan näyttelijöitä sieltä täältä. Teatterissa esitettävä Kolme sisarta luokin kirjan ydinkertomuksen, sillä esitykseen kytkeytyy onneton kuolemantapaus.

Kertojana on sodassa vammautunut ratavartija, jolla on apuna varis, joka pääsee sinne minne ratavartija ei. Välillä ratavartija liikuskelee kuvaamiensa henkilöiden rinnalla, välillä hän suhtautuu heihin fiktiona. Kertoja tunnustaa myös auliisti omat rajoituksensa, välillä puolueellisuutensakin. Kaikilta osin luotettavana häntä ei voi pitää.

Päähenkilöt ovat Kolmen sisaren rooleihin värvätyt naiset: topakka kansakoulunopettaja Ulla-Maj, hemmotellun lapsuuden ja nuoruuden viettänyt Maggi ja kaupungin paskakuskin tytär Iris, jonka teatteri tempaisee mukaansa. Jokaisen naisen elämänpolkua ehditään seurata vuosikymmenien perspektiivillä. Lukupiirissä jäin siihen käsitykseen, että Sund kirjoittaa teokselle jatkoakin, joten naisten vaiheisiin kenties pääsee vielä palaamaan.

Kirja oli runsas ja moniääninen, mutta ei raskas. Tarinaan oli mukava uppoutua ja kun pituuskin oli yli 500 sivua, ei kirja loppunut liian äkkiä kesken. Kerrassaan suositeltavaa luettavaa!

Käännöksestä

Helene Bützowin käännös oli todella luonteva, aivan kuin olisin lukenut suoraan suomeksi kirjoitettua kirjaa. Erinomainen käännös! Ainoastaan pari pientä yksityiskohtaa pani mietityttämään. Kirjassa esimerkiksi poltetaan vähän väliä "sikarisavukkeita", mutta onko tällainen termi vakiintunut käyttöön? Mahtaisiko kyseessä olla pikkusikari? Tällaiset detaljit ovat kuitenkin toisarvoisia, kun käännöksen kieli on kokonaisuutena soljuvaa.

Lue myös nämä:
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja
Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

Dorothy L. Sayers: Whose Body?

Kansi: Hodder & Stoughton.

Elokuussa Busman's Honeymoonin lukemisen jälkeen arvelin pitäväni hieman taukoa lordi Peter Wimseyn seurasta, mutta eihän tässä kovin kauaa mennyt kun taas palasin Dorothy L. Sayersin hurmaavien ja älykkäitten klassikkodekkarien pariin. Olen lukenut metromatkoilla ja muuallakin lukulaitteestani Wimsey-sarjan ensimmäistä osaa. Whose Body? on ilmestynyt alun perin vuonna 1923. Kirja on suomennettu nimeltä Kuka ja mistä? ja siitä on blogannut ainakin Liisa. Liisan blogistahan Sayersin kirjat löysinkin. Fennica-tietokannan mukaan kirja on suomennettu kahteen kertaan, kummallakin kerralla samalla nimellä. Niilo Lavion suomennos on vuodelta 1944, Kristiina Rikmanin suomennos vuodelta 1986.

Kuten Liisa mainitsee, sarja kehittyi ja syveni loppua kohti ja minunkin mielestäni Whose Body? on selvästi paljon kepeämpi kuin loppupään osat. Tämä on perinteinen arvoitusdekkari, jossa oudon rikoksen ratkaiseminen ja johtolankojen tutkiminen on keskiössä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta heitä ei kuvata kovin syvällisesti.

Mukavaa viihdettä kirja silti oli. Wimsey tutkii sekä eräästä kylpyhuoneesta löytynyttä ruumista että rikkaan liikemiehen katoamista. Aisaparinaan hänellä on poliisi Charles Parker. Parker esiintyy myös myöhemmissä kirjoissa, mutta aika pienessä roolissa. Tässä kirjassa hänen roolinaan on olla "Watson", Wimseyn työpari. Parkerin tekemisiä ja menemisiä kuvataan paikoin yhtä paljon kuin Wimseyn puuhia.

Terävänäköinen Sayers kuvaa tässäkin kirjassa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä ja hänen hahmonsa ovat uskottavia, vaikkakin paikoin hieman karikatyyrimäisiä. Olen lukiessani pohtinut, ihannoiko vai kritisoiko Sayers vanhaa englantilaista luokkayhteiskuntaa. Toisaalta ja tuo epäkohtia selvästi näkyviin, toisaalta hän kuvaa Wimsey paikoin aika ihailevasta. Wimseyn varakkuus, tyylitaju, herrasmiesmäisyys ja hyvä maku saavat paljon huomiota. Täytyypä tutkailla, onko joku analysoinut tätä enemmän. Erän kiinnostava Sayers-tutkimus tuli vastaan Amazonissa: Janice Brown on kirjoittanut kirjan nimeltä The Seven Deadly Sins in the Work of Dorothy L. Sayers. Latasin kirjasta ilmaisnäytteen luettavaksi.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison 
Bryan Talbot: Grandville
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä. Arto Mellerin elämä

Kansi: Timo Numminen / Otava.
Kannen kuva: Pekka Turunen.

Viime jouluna ahersin loppuun Arto Mellerin Runot. Kirjoitin näin: Ylipäätään kokoelma oli hieno kielellinen ja tunnelmallinen tuuletus. Parhaimmillaan Mellerin runot ovat todella kauniita ja herkkiä tai hymyilyttävän tragikoomisia hervottomassa rujoudessaan.

Sen verran runot jäivät mietityttämään, että kesällä etsin kirjastosta Martti Anhavan kirjoittaman Melleri-elämäkerran Romua rakkauden valtatiellä. Aioin lukea liki 700-sivuisen järkäleen kesälomalla, mutta en saanut aikaiseksi - onneksi HelMet-kirjastossa voi uusia lainoja nykyään jopa viisi kertaa. Ahersin elämäkertaa varmaan lähemmäs kaksi kuukautta ja välillä täytyi lukea väliin jotain kevyempää. Lukukokemus oli silti todella antoisa - ei lukemisen aina tarvitse olla helppoa, vaan välillä on hyvä lukea jotain intensiivistä ja painavaa.

Romua rakkauden valtatiellä ilmestyi vuonna 2011 ja siitä löytyy netistä paljon arvioita, muun muassa Keskisuomalaisen arvio, Turun Sanomien arvio, Ilkan arvio ja Teemu Helteen bloggaus. Kirja elää toivottavasti vielä pitkään, tavalla tai toisella. Sitä ei nimittäin ole kirjakauppamyynnistä enää saatavilla enkä löytänyt e-kirjaversiotakaan, joten kannattaa kääntyä kirjastojen ja divarien puoleen jos kirja kiinnostaa.

Anhava tekee erinomaista työtä elämäkerturina. Kirja on hyvin jäsennelty, lähdeaineisto esitellään tekstissä selkeästi ja kirjan kieli on erinomaista. Mitäpä muuta voisi odottaakaan pitkän linjan kirja-ammattilaiselta? Anhava toimi Mellerin tekstien kustannustoimittajana ja miehet olivat myös ystävyksiä, tosin kirjasta käy ilmi että välillä kaveruus oli tiiviimpää ja välillä etäisyys kasvoi. Anhava nostaa Mellerin työpäiväkirjoista näkyviin myös kohtia, joissa Melleri haukkuu Anhavaa milloin minkäkin syyn takia.

Elämäkerta etenee kronologisesti. Mellerin pohjalaissuvun lähihistoria käydään läpi, samoin lapsuus Lappajärvellä, opiskelut yliopistossa ja Teatterikorkeakoulussa, ensimmäinen avioliitto Kaija Kankaan kanssa ja tytärten syntymät ja toinen liitto elokuva-alan monialaosaajan Nadja Pyykön kanssa. Viimeisiä vuosia värittivät auto-onnettomuuden jäljiltä toipuminen ja lopulta menehtyminen tapaturman seurauksena.

Kirja pani miettimään, kuinka monta erilaista elämänvaihetta ihminen voikaan kokea. Mellerikin ehti olla ujo runopoika, huumeita holtittomasti käyttävä teatteriguru, öykkäävä alkoholisti, lempeä toipilas, uskoton aviomies ja kiltti mutta poissaoleva isä. Minäkin muistan hämärästi 7 päivää -lehden värikkäät reportaasit 1990-luvulta Mellerin ja Pyykön kommelluksista ja taisipa pariskunta päästä lööppeihin 2000-luvun alkupuolellakin usein.

Kirjan huumekuvaukset taas ällistyttivät sen vuoksi, että 1980-lukua muistellaan nykyisin jonkinlaisena lintukotomaisena ajanjaksona Suomessa. Vastaperustetun Ryhmäteatterin käänteistä lintukoto on kaukana, sillä Melleri oli kirjoittamassa Pete Q:ta ja Sopimusta Mr. Evergreenin kanssa. Anhavan haastattelemat teatterilaiset muistelevat värikästä taiteilijaelämää todella kiinnostavasti ja Mellerin työpäiväkirjat kertovat päihteiden ja ihmissuhdedraamojen vaiheista. 1980-luvulla hän uppoutui huumeiden maailmaan melkoisen syvälle ja huumekuvioiden inspiroimana hän kirjoitti aiheesta myös romaanin. Tuomiopäivän sävärit ilmestyi vuonna 1987. Siitä muuten löytyy postaus Levyhylly-blogista. 

Tosin romaani ei syntynyt mitenkään vaivatta. Läpi kirjan nousee näkyviin kirjailijan "pinnanalainen" työ: mitä kaikkea Melleri ehtikään suunnitella, luonnostella, aloittaa ja muokata. Aivan kuin hänellä olisi ollut kaksi kirjailijanuraa: virallisen bibliografian muodostavat kaikki ne tekstit, jotka hän sai kokonaisiksi asti ja julkaistua, mutta toisen uran muodostavat kaikki ne aloitetut tekstit ja paperille päässeet ideat, joita hän kehitteli välillä pitkiäkin aikoja työpäiväkirjoissaan. Proosan kirjoittaminen oli Mellerille todella takkuista ja vaikka hän joitakin proosateoksia saikin julkaistua, on elämäkerran perusteella selvää, että julkaistut työt eivät yltäneet sille tasolle, mitä Melleri tavoitteli.

Suhde Nadja Pyykön kanssa vaikuttaa niin erikoiselta, että fiktiona Mellerin ja Pyykön riippuvuussuhteen kaltainen romanssi olisi luultavasti epäuskottavaa ja yliampuvaa. Pyykkö vaikuttaa olleen lievästi sanottuna värikäs persoona ja pariskunnan yhteiselämää sävyttivät väkivaltaisuus, päihteet, rahattomuus, itsetuhoisuus. Monet parin tunteneet ihmettelivät, miksi he pysyivät yhdessä.

Monet kirjassa kuvatut tapaukset ovat hervottomia sekä suomalaisen kulttuurielämän kannalta että tapahtumissa mukana olleiden yksilöiden näkökulmasta. Oli mahtavaa lukea esimerkiksi siitä, mitä kaikkea jälkipyykkiä seurasi Finlandia-palkinnon myöntämisestä Mellerille. Yksittäisenä lainauksena otan mukaan muistelon Jouko Turkalle järjestyistä yllätysjuhlista, joihin Melleri, Anhava ja Hannu Mäkeläkin osallistuivat:

Jännitys ehti kohota huippuunsa ennen päivänsankarin saapumista ja Larivaarakin soitteli haitariaan tavallista hermostuneemman oloisena. "Siis että Turkalle ihan oikeasti ei ole kerrottu että hänelle pidetään juhlat?" Hannu kysyi. "Onkohan tämä nyt hyvä idea. Sehän voi tehdä ihan mitä tahansa.""

Romua rakkauden valtatiellä sisälsi paljon tietoa, pitkiä sitaatteja Mellerin työpäiväkirjoista ja mielenkiintoisia henkilöhaastatteluja. Kirja ei ollut kovin nopealukuinen, mutta ei sen ollut tarpeenkaan olla. Mielenkiintoinen ajankuva, suomalaisen kulttuurihistorian käänteet ja runoilijan elämä antoivat paljon ajateltavaa ja moni tarina jää varmasti mieleen. Luulenpa, että minun kannattaa lukea hyviä elämäkertoja enemmänkin.

Kirjamessujen divariosastolla silmiini osui Martti Anhavan toimittama Mellerin proosatekstien kokoelma Pääkallolipun alla. Pitihän se ostaa. Saa nähdä, milloin ehdin siihen tarttumaan, mutta eiköhän jossakin vaiheessa tuokin paksukainen pääse lukuun, vaikka pätkissäkin.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Andrew Birkin: J.M. Barrie and the Lost Boys
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia

Kansi: Johnny Kniga.

Lukupiirikirjan valinta oli tällä kertaa minun heiniäni ja valitsin lokakuun kirjaksi Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia. Syynä on se, että luin kesällä Des Barresin muistelmateoksen I'm With the Band. Vaikka teos ei kirjallisesti ollut mitenkään erityisen korkeatasoinen, se on jo tähän mennessä ollut yksi vuoden vaikuttavimpia kirjoja siinä mielessä, että se innosti minua jatkamaan aiheensa parissa. Lukemisen jälkeen olen kuunnellut kirjassa mainittujen yhtyeiden ja muusikoiden tuotantoa,  muun muassa Led Zeppeliniä ja Jimi Hendrixiä. Lisäksi olen lukenut netistä paljon Des Barresin ja hänen aikalaistensa muita bändärijuttuja, joten Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia tuntui kiinnostavalta aiheen jatkolta. Kirjasta on blogannut myös Linnea ja lisäksi kannattaa kurkata Goodreadsista kävijöiden kommentteja.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2007, suomennos on vuodelta 2009. Kirjassa Des Barres haastattelee kahtakymmentäneljää eri-ikäistä ja keskenään erilaista bändäriä. Nimekkäin heistä on Tura Satana, jonka monet muistavat kulttielokuvasta Faster Pussycat! Kill! Kill! Satana lemmiskeli salavihkaa Elviksen kanssa nuorena. Monet muut haastatellut ovat kulttihahmoja omalla tavallaan, ainakin "Sweet" Connie Hamzyn erikoiseen elämäntarinaan kannattaa perehtyä. Jatkolukuvinkkinä voisi olla kirjaan niin ikään haastatellun Catherine Jamesin muistelmateos Dandelion.

Lukukokemus oli kahtiajakoinen samaan tapaan kuin I'm With the Bandin lukeminen. Tämäkään kirja ei ole kirjallisesti mitenkään erityisen tasokas. Tyyli on hyvin jutusteleva eikä Des Barres tunnu harrastavan minkäänlaista lähdekritiikkiä tai taustojen tarkistamista. Lähes joka luvun alussa kerrotaan, miten Des Barres matkustaa tapaamaan haastateltavaansa ja lähes aina mainitaan sekin, millaista ruokaa hän käy syömässä haastateltavan kanssa. Sitten haastateltavien vuodatukset on kirjattu muistiin.

Mutta olipa tarinoiden totuusarvo mikä tahansa, kiinnostavaa ja vetävää teksti kuitenkin on aiheensa vuoksi. Monet muistelot ja seikkailut rockin maailmassa tuntuvat lähes käsittämättömiltä. Hirveät määrät huumeita ja muita päihteitä, vellovia bileitä ja tietenkin kevyempiä ja vakavampia ihmissuhteita ristiin rastiin. Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat panneet kaikkien kanssa ja juuri kukaan ei ole onnistunut löytämään elämänkestävää yksiavioista ihmissuhdetta. Toisaalta tarinoista käy hyvin ilmi, että ehkä sellaiseen ei edes kannata pyrkiä saati sellaisessa jumittaa, jos mieli vetää ennemmin musiikkimaailmaan loputtomiin bileisiin.

Ja mikäpä siinä. Ankeanharmaa lokakuu helsinkiläislähiössä tuntuu kovin rutinoituneelta ja arkiselta, jos miettii millaista elämää Des Barresin kuvaamat tytöt ja naiset ovat loistokkaimmillaan eläneet. Limusiinin kyydissä loistohotellin uima-altaalle nappailemaan meskaliinia ja LSD:tä karismaattisten rokkareitten kanssa ja välillä vällyjen väliin. Mitkä bileet!

Käänteinen puoli sitten onkin, että pelkkää "muusana" tai "rockin ylipapittarena" olemista bändärien elämä ei suinkaan ole ollut. Des Barres vaikuttaa olevan jonkinlaisella ristiretkellä "bändäri"-sanaa vastaan (englanniksi groupie). Hän ja useimmat hänen haastateltavansa vakuuttavat, että bändärit hakeutuvat muusikoiden seuraavan musiikin vuoksi eikä oikea bändäri ole sellainen, joka ottaa suihin roudarilta saadakseen backstage-passin. Toisaalla kirjassa toiset haastateltavat kertovat, että kyllä, olin bändäri ja otin suihin roudareilta saadakseni backstage-passin.

Itse asiassa jopa kirjan alkuperäisnimi antaa hieman ruusuisen kuvan, sillä läheskään kaikki kirjassa kuvatut seksikokemukset eivät ole olleet lakanoilla kieriskelyä läpi yön. Nopeimmillaan bändärin kohtaaminen muusikon kanssa on ollut vartin akti keikkabussissa, minkä jälkeen bändäri onkin jatkanut matkaansa.

Kirja antoi kuitenkin paljon ajattelemisen aihetta feministisestä näkökulmasta. Onko bändäritoiminta feminististä vai ei? Kirjassa toistuvat haastateltavien samankaltaiset muistelot siitä, miten kaikki alkaa: nuori tyttö kuulee rockia ja musiikki kolahtaa niin lujaa, että rockista tulee koko elämän tärkein sisältö. Pitää päästä keikoille, pitää päästä lähelle idoliaan. Kukaan haastatelluista ei selvästikään ole joutunut bändäriksi vasten tahtoaan ja vaikuttaa siltä, että aika vaikea niin olisi käydäkään. Kirjassa kuvatut muusikot antavat näköjään ihan mielellään naisten taistella keskenään siitä, kuka muusikkomiehen suosioon pääsee.

Bändärinä oleminen on selvästikin omaehtoista, aktiivista toimintaa, eli kuten Pamela Des Barres asian ilmaisee: sitä, että tekee juuri sitä mitä itse haluaa. Se on ilman muuta feminististä. Sen sijaan oudoksuin sitä, miten moni kokee fanittamisen tärkeämmäksi kuin oman luovan toiminnan. Ihan mustavalkoista tämäkään ei ole: moni  kirjan naisista toimii aktiivisesti musiikkialalla tai muulla luovalla alalla ja Des Barreskin on elättänyt itseään pitkään kirjoittamalla. Naisten luovasta musiikkitoiminnasta kuullaan eniten miesbändäri Pleatherin haastattelussa. Hänen tarinansa on hyvin samanlainen kuin haastateltujen naisbändäreiden: muusikon lahjakkuus, luova voima ja karisma lumoavat fanin.

Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia oli hieman roskainen ja tuhnuinen, mutta samaan aikaan todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Luulenpa, että jatkan klassisesta rock'n roll -elämästä lukemista tavalla tai toisella. Des Barres on julkaissut muitakin kirjoja ja lisäksi haluaisin lukea jonkun tasokkaan kirjan Led Zeppelinistä - onko kenelläkään hyviä vinkkejä sellaisesta?

Käännöksestä

Valitsin luettavakseni suomennoksen alkuperäisteoksen sijaan, koska I'm With the Band oli kielellisesti melko kepeä. Arvelin, että kehnokaan suomennos ei haittaisi, kun sisältö ei ole mitään Shakespearea. Osuin aika lailla oikeaan: Tarja Lipposen suomennos on monin paikoin hyvinkin viimeistelemätön ja suorastaan kömpelö, mutta lukiessa tämä ei kauheasti haittaa. Kirja on nopealukuinen ja minulle oli tärkeämpää ahmaista kirjan tarinat nopeasti kuin jäädä makustelemaan jokaista sanavalintaa.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band 
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Mauri Kunnas: Piitles

Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä

Kansi: Schildts & Söderströms.

Lauantaina osallistuin Helsingin Kirjamessujen lukupiiriin. Lukupiirejä järjestettiin messuilla jo toisena vuonna peräkkäin, joten tulkitsen että tapahtuma on koettu onnistuneeksi. Haastoin itseni ja menin mukaan kaksikieliseen lukupiiriin. Lars Sundin uutuudesta Kolme sisarta ja yksi kertoja keskusteltiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Olen itse täysin suomenkielinen, mutta olenhan minä opiskellut ruotsia koulussa, joten päätin esittää kaikki kommenttini ruotsiksi. Siinä onnistuinkin, toivottavasti edes jotenkin ymmärrettävästi. Kaksikielisyys toimi lukupiirissä älyttömän hyvin, sillä kaikki läsnäolijat tuntuivat ymmärtävän sekä ruotsia että suomea sen verran, että jokainen sai kommentoida millä kielellä huvitti eikä tulkkausta tarvittu.

Yleisöä oli paikalla mukavasti, tosin kenties kieliseikoista johtuen ihan täyteen saliin ei päästy. Paikalla oli lähes pelkästään naisia. Naisista koostui myös keskustelua alustamassa ollut Tapanilan kirjaston lukupiiri, jota veti Helsingin Sanomien kriitikkona ja kulttuuritoimittajana tunnettu Suvi Ahola.

Puolentoista tunnin keskustelu rönsyili mukavasti Tšehovista kansalaissotaan, murteista naishahmojen uskottavuuteen. Sund vaikutti erittäin joviaalilta seuramieheltä ja hän viljeli ihanaa itseironiaa. Kirjojensa omaelämäkerrallisuudesta puhuttaessa hän heitti, että hänen elämässään kaikki on tylsää paitsi lintubongausharrastus.

1940-luvulle sijoittuvassa kirjassa harrastajateatteri päättää esittää Kolme sisarta. Sen enempää spoilaamatta voinen sanoa, että erään henkilöhahmon kuolema on keskiössä. Monia lukupiiriin osallistuneita tämä jäi vaivaamaan todella paljon. Suvi Ahola kertoi aloittaneensa kirjan toiseen kertaan, että olisi saanut selville mysteerin vastauksen. Sund kertoi, että hänellä on mielessä jatko-osa kirjalle ja hän muisteli lukemaansa ohjetta, jonka mukaan kirjassa murhan pitää aina ratketa ja kertojahahmo ei saa olla murhaaja. Hän pahoitteli että oli hieman lipsunut tästä säännöstä ja nauroi sitten perään, ettei kerrokaan onko lipsunut säännön kummastakin osasta.

Kirjan Pohjanmaa-kuvaus herätti paljon keskustelua ja minusta erityisen kiinnostaa oli keskustelu kirjan kielestä ja murteesta. Minulla ei ole sen kummempia siteitä Länsi-Suomeen joten suomenkielinenkin Pohjanmaa on minulle vierasta - tosin kiehtovaa - aluetta, joten ruotsinkielinen Pohjanmaa vasta eksoottista onkin. Eräs turkulainen ruotsinkielinen osallistuja kommentoi, että hänestä kirjan ruotsinmurre oli ihanan värikästä, koska Turussa puhuttava suomenruotsi on kuulemma aika valjua. Suomennoksen taas arvioitiin noudattavan murreruotsia vain melko viitteellisesti.

Lisäksi puhuttiin paljon siitä, onko Pietarsaaren alue rikasta vai köyhää ja miten muuttuvat taloustilanteet ovat historian kuluessa vaikuttanut alueen asukkaisiin. Sund vielä huomautti, että hän ei missään vaiheessa kirjaa mainitse tapahtumapaikkaa nimeltä, mutta kuulemma kaikille on silti päivänselvää, että kirja sijoittuu Pietarsaareen. Aluetta on leimannut ajoittainen voimakas väestönkasvu, joka on johtanut milloin väkivaltaisuuksiin, milloin maastamuuttoon. Teollistumisen aikana kaupunkiin muutti sankoin joukon suomenkielisiä työläisiä Pohjanmaan Järviseudulta. Alueella on seurattu tiiviisti Ruotsin tiedotusvälineitä ja joskus Tukholma on tuntunut läheisemmältä kuin Helsinki.

Olen miettinyt, että voisin joskus haastaa ruotsintaitoani hieman lisää ja lukea jonkin suomenruotsalaisen romaanin alkukielellään eli ruotsiksi. Ehkäpä tohdin aloittaa vaikka jostakin Lars Sundin kirjasta? Kolme sisarta ja yksi kertoja tulee blogiini joskus marraskuun aikana ja kuitenkin ihan suomennoksena luettuna.

Olen näköjään edellisen kerran lukenut Lars Sundia joskus tosi kauan sitten, kun blogiin asti ei yhtään hänen kirjaansa ole vielä päässyt. Melko niukanlaisesti Sund-bloggauksia löytyi muutenkin, mutta kurkatkaapa odotellessanne vaikka Marjiksen bloggaus Sundin Onnellinen pieni saari -kirjasta.

Ps. Eräästä tämän postauksen kuvasta löytyy photoshoppausta. Kuka keksii mistä on kyse?

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 10 - War Stories

Kansi: Yuko Shimizu / Vertigo.

Elokuussa lukemani The Unwritten Fables oli pettymys, joten odotin tason nousua kun The Unwritten -sarjan kymmenes kokoomaosa War Stories ilmestyi. Ahmaisinkin albumin yhtenä iltana, mutta täysin tyydyttäväksi lukukokemus ei osoittautunut. Oli tämä kuitenkin The Unwritten Fablesia parempi.

Toisen suosikkisarjani Fablesin lailla myös The Unwritten on lähestymässä loppuaan. Tekijäkaksikko Carey & Gross tarinoivat sarjan päättämisestä tässä haastattelussa - ei ehkä kuitenkaan kannata lukea haastattelua, jos ei ole sarjan lukemisessa kovin pitkällä. Mihinkähän jatkuvajuoniseen sarjakuvaan sitä seuraavaksi sitten itsensä koukuttaisi? No, onneksi The Unwritteniä on vielä jäljellä...

Pidin War Storiesissa siitä, että päähenkilöt pääsivät pitkästä aikaa yhteen. Tom Taylor, Lizzie Hexam ja Richard Savoy tapaavat taas, mukana menossa on myös monta muuta vanhaa tuttua. Lisäksi pääjuoni otti pienen nytkähdyksen eteenpäin. Välillä juonenkuljetus on tuntunut siltä, että tarinan suurimpia arvoituksia on vaikea saada nätisti pakettiin, mutta toivottavasti pitkän linjan käsikirjoittaja Mike Carey selviää luomuksestaan.

Miinusta sen sijaan tulee tarinan nykivyydestä. Tuntui, kuin asiat olisivat edenneet tosi lyhyissä pätkissä ja melko kaoottisesti. Tosin juonikin antaa aihetta kaaosmaisuuteen - asiat vaikuttavat olevan Lontoossa kertakaikkisen sekaisin. Paikoin käänteet tuntuivat kuitenkin ennen nähdyiltä. Tämä taas on sarjassa poikkeuksellista, koska tähän mennessä The Unwritten on vyöryttänyt ennalta-arvaamattomia tapahtumia peräkkäin.

Mutta luulenpa, että täytyy lukea albumi jossain vaiheessa uudelleen ja puntaroida mielipidettä sitten uudestaan. Kenties mielipiteeni muuttuu positiivisemmaksi uusintalukemisen jälkeen... Sitä odotellessa suosittelen lukemaan myös Booksyn bloggauksen sarjasta.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa
Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Lars Sund -lukupiiri Helsingin Kirjamessuilla 25.10.2014

Ensi viikon lauantaina olen Helsingin Kirjamessuilla Lars Sund -lukupiirin bloggaajana. Viimevuotiseen tapaan tänäkin vuonna messuilla järjestetään useita lukupiirejä, joihin voi ilmoittautua täällä.

Messumenoja riittää muutenkin, sillä olen Lukulampun tiimoilta monessa mukana messuilla. Kannattaa kurkata messujen menovinkkejä Lukulampusta ensi viikolla. :)

Lars Sund. Kuva: Cata Portin / Schildts & Söderströms.

Lars Sundin kirjat ovat kokemukseni mukaan varsin sympaattisia, joten uusin kirja Kolme sisarta ja yksi kertoja on toivottavasti antoisa lukukokemus.

Kansi: Schildts & Söderströms.

Otan kaksikielisen lukupiirin positiivisena haasteena, sillä kouluruotsini on hieman päässyt ruostumaan, joten toivottavasti lukupiirin keskustelu auttaa verryttelemään kielitaitoa.
Olen lukenut Sundin Siklaxista kertovia romaaneja joskus, mutta Kolme sisarta ja yksi kertoja sijoittuu teatterin maailmaan vuoteen 1948. Odotan pula-ajan tunnelmaa, maagisen realismin säväyksiä ja kaikkitietävää kertojaa, mutta saa nähdä mitkä näistä toteutuvat...

Tämä lukupiiri pidetään lauantaina 25.10.14 klo 16.00 Messukeskuksen auditoriossa.

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Russ Braun - Barry Kitson: Fables vol. 20. Camelot

Kansi: Vertigo.

Bill Willinghamin luoma Fables-sarja lähestyy loppuaan. Vaikka olenkin fani, ei päätös ole minusta huono asia - hyvällä tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Tarpeeton pitkittäminen on harvoin sarjalle hyväksi. Camelot kokoaa yhteen sarjan irtonumerot 130-140 ja ilmeisesti numeron 150 on tarkoitus olla koko sarjan päätösjakso. Joten ainakin yksi kokoomateos on vielä luvassa.

Camelot viittaa ahkerasti Arthur-kuninkaan tarinoihin. Rose Red päättää kutsua koolle omat Pyöreän pöydän ritarinsa. Hankkeeseen liittyy asioita, jotka saavat Rose Redin sisaren Snow Whiten panemaan välit poikki - jälleen kerran, onhan siskosten suhde ollut menneiden vuosisatojen aikana ajoittain varsin myrskyinen. Välillä piipahdetaan myös tuonpuoleisessa katsomassa muutaman edesmenneen hahmon kuulumisia.

Camelot oli parasta Fablesia aikoihin. Lähestyvä loppuhuipennus tuntuu tuoneen juoneen särmää ja imua. Tarina oli vetävä, käänteet kiinnostavia ja loppurytinöiden enteily tuntui kihelmöivältä. Tykkäsin kovasti viittauksista Arthur-kuninkaan tarinoihin - asetelmasta saadaan vielä varmasti paljon irti! Täytyy lukea albumi jossain vaiheessa ajan kanssa uudelleen, nyt se tuli luettua lähes ahmimalla.

IGN Comics -sivustolta löytyy hyvä haastattelu, jossa Willingham tarinoi mietteistään sarjan lähestyessä loppuaan. Juttu ei sisällä spoilereita, mutta toki pientä osviittaa sarjan tapahtumista saattaa saada.

Lue myös nämä:
Arthur-kuninkaan tarinoita 
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
Ruutuja ruudulta - sarjakuvaa lukulaitteelta ja tabletilta

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Välskärin kertomuksia on kotimaisen kirjallisuuden ehdoton klassikko, jonka lukutoukat tietävät varmasti vähintään nimeltä. Lieneekö noloa vaiko nykypäivänä ihan tavallista, mutta minä pääsin Välskärin kertomusten imuun vasta nyt. Kiitos tästä kuuluu monelle taholle, mutta tärkein sysäys taisi olla Project Gutenberg, josta kirjan voi ladata ilmaiseksi lukulaitteeseen.

Olen Kindlelläni lukenut tähän saakka enimmäkseen englanninkielisiä tekstejä, joten päätin katsella myös suomenkielistä luettavaa siihen. Kindle-lukulaitetta myyvä Amazon pyrkii siihen, että Kindlen käyttäjät ostaisivat luettavaa vain Amazonista, mutta onneksi muualtakin saa luettavaa kun vähän näkee vaivaa. Latasin Välskärin kertomuksia 1:n Project Gutenbergista tietokoneelle, sitten lähetin tiedoston sähköpostilla Kindleeni Amazonin ohjeen mukaan ja kirja latautui lukulaitteeseen näppärästi.

Kindle on minulle "laukkukirja", eli lueskelen e-kirjoja julkisissa liikennevälineissä istuessani tai muissa tilanteissa, joissa on luppoaikaa. Välskärin kertomuksia oli ennakko-odotuksiani paljon vetävämpi ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ensimmäinen osa kattaa jaksot Kuninkaan sormus, Miekka ja aura ja Tuli ja vesi. 

Kuten monet muutkin tiiliskiviromaaneina tunnetut 1800-luvun teokset, Välskärin kertomuksia ilmestyi alun perin jatkokertomuksena. Kolme perättäistä jaksoa muodostaa yhtenäisen tarinakaaren – voisiko sanoa tuotantokauden, nykyisen tv-kerronnan termiä lainatakseni. Topelius kirjoitti kertomuksensa ruotsiksi. Fältskärns berättelser ilmestyi vuosien 1853–1867 välisenä aikana, Juhani Ahon upea suomennos on vuosilta 1878–1882. Kansalliskirjaston sivuilta voi ladata teokset vuoden 1896 painoksesta skannattuna pdf-julkaisuna, josta oheinen upea kansikuva on peräisin.

Kehyskertomuksena on vanha välskäri, joka tarinoi kuulijakunnalleen. Välskärin rooli jää välillä pitkäksi aikaa sivuun ja hänen kertomuksensa on keskiössä. Seikkailu alkaa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin sodankäynnistä kolmikymmenvuotisessa sodassa. Talonpoikaissukuinen Kustaa Perttilä taistelee kuninkaan joukossa yhdessä monien muiden suomalaisten kanssa. Uransa nousujohteessa hän vaihtaa nimensä Berteliksi ja herättää huomiota urheudellaan. Tarina liikkuu Saksasta Suomeen ja mukana on tulinen kaunotar Regina, kavala jesuiittamunkki, riehakkaita sotureita, uskollinen imettäjä, hilpeä seuraneiti, tuima Korsholman linnan emäntä ja monia muita värikkäitä hahmoja.

Välskärin kertomuksista tuli monella tavalla mieleen Kolme muskettisoturia. Topelius on erinomainen tarinankertoja, joka kuvaa ihmisiä osuvasti ja lämpimästi. Kirja on hyvällä tavalla vanhanaikaisen tuntuinen: paatoksellinen isänmaallisuus, kansallishenki ja harras uskonnollisuus ovat aika kaukana nykylukijan arjesta, mutta Välskärin kertomuksissa nämä tunteet tuntuvat uskottavilta eivätkä tunkkaisilta. 

Kajaanin linna. Kuva: Hannu Mäkäräinen. Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0.

 

Erityisen mielenkiintoinen oli Kajaanin linnaan sijoittuva jakso. Näin Kainuusta kotoisin olevana linnanrauniot ovat tuttu paikka, mutta linnan historia ei ole ollut minulle mitenkään läpikotaisin tuttua. Topelius kuvaa kenties jännittävintä vaihetta linnan historiassa – historioitsija Johannes Messeniuksen vankeutta. Iäkäs Messenius esiintyy seikkailussa mukana Tulen ja veden jaksoissa. Topelius herättää Kajaanin linnan eloon upeasti!

Juhanin Ahon suomennos oli aivan ihana. Virkistävän elävää, monipuolista ja niin ikään nostalgisen vanhanaikaista, silti hyvää suomea. Kirja on digitoitu Project Gutenbergiin vapaaehtoistyönä, digitoinnin on hoitanut Tapio Riikonen. Muutama pieni kirjoitusvirhe on mukaan jäänyt, mutta onneksi niitä on vain vähän.

Aion ehdottomasti jatkaa jossakin vaiheessa Välskärin kertomusten parissa - olenkin jo ladannut toisen osan valmiiksi Kindleen. Helppo sisäänheitto Välskärin kertomusten maailmaan on myös Ylen kuunnelmasarja, jonka voi kuunnella Yle Areenan sivuilta.

Lue myös nämä:
Johan  Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat
Charles Dickens: Bleak House
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema

Kansi: WSOY.

Lukupiirimme kokoontui tiistaina ravintola Sandrossa, jonka ruokia voinkin tämän käynnin perusteella lämpimästi suositella. Kaikki piiriläisemme ähkivät onnesta herkkujen äärellä. Ähkimistä herätti myös kuukauden kirja, Arthur Millerin näytelmäklassikko Kauppamatkustajan kuolema, joka herätti mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Minuun teos kyllä kolahti. En ole näytelmiä kauhean paljon lukenut, vaikka käynkin mielelläni teatterissa. Joitakin uusia Shakespeare-suomennoksia olen lukenut kirjanakin. Kauppamatkustajan kuolemaan viitataan kuitenkin varsin paljon ja olihan se korkea aika minullekin lukea jotain Arthur Milleriltä. Onhan miehen nimi tullut tutuksi Marilyn Monroe -elämäkerroista, Monroe ja Miller kun olivat jonkin aikaa naimisissa keskenään.

Näytelmä on vuodelta 1949 ja sitä esitetään melko tiheään tahtiin Suomessakin edelleen. Eikä ihme - teksti on kestänyt aikaa mainiosti. Ikääntynyt, epäonninen myyntimies Willy Loman kaipaa kevyempiin hommiin, mutta uuden alun saaminen ei tunnu enää helpolta. Lomanin perheessä kukaan ei ole erityisen menestynyt. Vaimo Linda on uhrautunut aina miehensä hyväksi ja aikuiset pojat Biff ja Happy eivät myöskään ole erityisen onnellisia. Biff on kierrellyt ympäri maata hanttihommissa, Happy ponnistelee kotinurkilla siisteissä sisätöissä. Kun perhe kerääntyy pitkästä aikaa saman katon alle, alkaa tapahtua dramaattisia käänteitä.

Lomanin persoona oli kiehtovan monitulkintainen. Onko hän nössö luuseri vai häikäilemätön valehtelija - vai jotain siltä väliltä? Tulkittavaa riittää. Näin B2B-myyntiammattisen näkökulmasta oli myös tosi kiinnostaa lukea fiktiota, jossa myyminen on keskeisessä roolissa. Aika osuvasti Miller kuvaakin myynnin psykologiaa, hyvissä ja huonoissa tilanteissa.

Käännöksestä 

Rauno Ekholmin suomennos maistui aika vanhentuneelta. En kuitenkaan löytänyt kansiliepeestä tietoa, miltä vuodelta suomennos on. Pokkaripainos oli vuodelta 2001, mutta olisiko suomennos vanhempaa perua? Käännös oli minun makuuni hieman liian kirjaimellista ja sen vuoksi töksähtelevää, Biffin ja Happyn "nuorisokieli" oli paikoin kiusallista. Mielestäni Kauppamatkustajan kuolema ansaitsisi tuoreen suomennoksen.

Lisäksi painoksen esipuhe oli niin spoilaava, että lopetin sen lukemisen kesken! Kannattaa hypätä esipuheen yli ja palata halutessaan siihen vasta lopussa.
 

Lue myös nämä:
Michelle Morgan: Marilyn Monroe - Private and Undisclosed
Sarah Churchwell: Marilyn Monroen monta elämää
Michael Cunningham: Tunnit 

Lukulampun kuulumisia, Enni Mustosen Lapsenpiika ja #Lukuhaaste

Kansi: Otava.

Maaliskuussa kerroin olevani mukana upouuden kirjallisuussivuston Lukulampun toiminnassa ja ajattelin päivitellä hieman kuulumisia.  Ensimmäiset puoli vuotta Lukulampun parissa ovat sujuneet varsin vauhdikkaasti ja tässä syksyn mittaan on tarkoitus tiedottaa, voiko suoraan Lukulampun alle perustaa blogeja. Lukulamppu tarjoilee kirja-aiheisten artikkeleiden lisäksi kuluttajille verkkokirjakaupan ja kustantamoille ja muille kirja-alan toimijoille verkkonäkyvyyttä. Jälkimmäisestä olkoon esimerkkinä Otavan kanssa toteutettu Lapsenpiika-arvonta ja muutakin Lapsenpiika-aiheista on tekeillä...

Itsekin olen tässä kuussa viettänyt aikaa lapsenpiika Idan ja Sibeliuksen perheen seurassa - ja kulkenut kirjaimellisesti heidän jalanjäljillään, sillä viikonloppuna pääsin muun muassa keravalaisen pellon reunaan Sibeliusten entisen kotipaikan naapurustoon...

Lukulampussa ehdimme jo vinkata Suomen Pakolaisavun #Lukuhaaste-kampanjasta. Minä avaan lukuhaaste-tilini Lapsenpiialla - euro lähtee pakolaisten lukutaidon hyväksi!

Karonen - Honkala: Karim 1-4

Kansi: karimsarjakuvat.

Karim-sarjakuvien käsikirjoittaja Toni Karonen tarjosi teoksiaan minulle luettavaksi alkukeväästä. Sarjakuvien ystävänä otin arvostelukappaleet vastaan, mutta lukeminen lykkääntyi näin myöhään. Karimista ovat bloganneet myös ainakin Ville-Markus Nevalainen, Marile ja Anni. Sarjakuvalla on myös hyvin toteutetut kotisivut, joilla on paljon luettavaa ja katseltavaa.

Neljä ensimmäistä Karimin numeroa olivat sivumäärältään maltillisia, joten sarjakuva oli nopeasti luettu. Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen lähihistoriaan. Hyvinvointivaltio on romuttunut Suomessa laman vuoksi ja Turku, tarinan miljöö, on jakautunut kahtia. Rikkaat linnoittautuvat aitojen taakse, skinit ja maahanmuuttajat taistelevat kaduilla. Nuori Karim ajautuu Ulkopuolisten jengiin, mutta ryhtyy epäröimään jengitoiminnan oikeutusta.

Jos arvioisin Karimia harrastajatyönä, omaksi iloksi julkaistuna omakustanteena, luultavasti kehuisin sen toteutusta ja tasoa. Mutta jos luen Karimia sarjakuvana sarjakuvien joukossa, joudun olemaan tylympi. Minua kiusasi käsikirjoituksen läpitunkeva kliseisyys. Juonikuviot ovat tuttuja kymmenistä jenkkipoliisisarjoista. Jopa "jury" on päässyt pesiytymään suomalaiseen oikeusjärjestelmään joskus hyvinvointivaltion romahtamisen aikana. Replikointi on ennalta-arvattavaa ja kielessä vilisee virheitä. Minua kiusasi jopa se, miten eräs korsto käyttää haukkumasanaa "perslävi" ja taivuttaa sen "persläveistä". Persläpi ja perslävistä ovat oikeat muodot. Tosin ei Karonen ole virheensä kanssa yksin: Google antaa 52 hakutulosta sanalla "perslävi" ja liki 12 000 tulosta sanalla "persläpi".

Harri Honkalan piirrosjälkeä kelpaa sen sijaan kehua enemmän. Hän piirtää varmaotteisesti ja vakuuttavasti. Pienenä miinuksena tosin on, että hahmojen ulkomuoto on myös peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista. Turkulaista paikallisväriä on hyvin vähän, sen sijaan Varissuon asujaimisto vaikuttaa kovin afroamerikkalaiselta.

Moni muu on kuitenkin tykännyt Karimista kovasti ja Asema Kustannus on ottanut Karimin suojiinsa. Pienlehtinä julkaistu tarina on juuri nähnyt päivänvalon 156-sivuisena albumina.

Lue myös nämä:
JP Ahonen & KP Alare: Perkeros
Hanneriina Moisseinen: Isä
Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas

Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - Love in Yop City

Kansi: Drawn & Quarterly.

Aya-sarjakuvan englanninnosten ilmestymisjärjestys oli minulle hieman mysteeri, mutta onneksi Hdcanis valotti asiaa taannoin kommentissaan. Aya - Love in Yop City kokoaa yksien kansien väliin ranskankielisen alkuteoksen nelos-, vitos- ja kutososan. Yli 300-sivuisessa paksukaisessa riittikin iloa moneksi illaksi.

Kirjan paksuuntumisen myötä tarinakin syvenee syvenemistään. Tämän luettua sarjan aloitusosa tuntuu melko kevyeltä - osa osalta mukaan on tullut painavampia teemoja. Mutta Ayan henkilöhahmot ovat ehtineet muutenkin tulla läheisiksi, joten tuntui hyvältä saada uusiakin puolia heidän elämästään.

Kuva: Drawn & Quarterly.

Ayassa viehättää erityisesti henkilöhahmojen letkeä huumori, johon yhdistyy yllättävän teräviä yhteiskunnallisia viittauksia. Esimerkiksi perheen aputyttö Féli osoittautuukin lapsikaupan uhriksi - hänen köyhä isänsä myi hänet Ayan perheelle, mutta alkaa havitella Féliä takaisin kotikylään. Ayan isä vaatii Féliä takaisin perusteena, että on kohdellut tyttöä kuin omaa lastaan. Tällaista mielikuvaa ei sarjasta aiemmin ole syntynyt, vaikka Aya ja Féli hyvissä väleissä ovatkin.

Kuva: Drawn & Quarterly.

Kapinallinen Moussa onnistuu yllättämään vanhempansa, rikkaat Sissokot, perusteellisesti. Ranskaan lähtenyt kampaaja Innocent totuttelee eurooppalaiseen elämään. Aya itse taas on niin tottunut ratkomaan muiden ongelmia, että ihan hätkähdytti kun hän joutuukin itse isojen ongelmien keskelle. Apua onneksi löytyy ystäviltä Adjoualta ja Bintoulta.

Lisäksi kuvioon ilmestyy mukava nuori mies, joka voisi hyvinkin olla Ayalle sopiva Prinssi Uljas...

Ayaa ja hänen lähipiiriään jää suorastaan ikävä, mutta onneksi sarjakuvien pariin voi palata myöhemmin uudestaan. Lisäksi täytyy joskus ehdottomasti kokeilla albumeissa esiteltyjä norsunluurannikkolaisia reseptejä!

Lue myös nämä:
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - elämää Yop Cityssä
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya of Yop City
Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - The Secrets Come Out

Ruth L. Ozeki: Lihan oppivuosi

Kansi: Paul Buckley / Otava.

Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi on ilmestynyt alun perin vuonna 1997 nimellä My Year of Meats. Suomennos ilmestyi heti tuoreeltaan vuonna 1998. Kirja valittiin lukupiirimme elokuun kirjaksi ja onneksi kirjaa oli kirjaston kautta saatavilla.

Lihan vuosi toi mieleen parikin tuoretta lukukokemusta: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Ensiksimainitun kanssa yhteistä on Sei Shōnagon, jälkimmäisen kanssa eettiset kysymykset.

Lihan oppivuoden päähenkilö on Jane, japanilaisen äidin ja yhdysvaltalaisen isän tytär. Hän päätyy rahantarpeessa ohjaamaan kokkausohjelmaa, jonka rahoittajana on yhdysvaltalainen lihantuotantojärjestö ja kohderyhmänä japanilaiset kotirouvat, jotka pitää innostaa pihvien pariin. Taiteellisesti kunnianhimoinen Jane pyrkii viemään ohjelmaa yhteiskuntakriittiseen suuntaan, mistä aiheutuu ristiriitoja japanilaisen yhteyshenkilön, herra Uenon kanssa.

Samaan aikaan seurataan rouva Uenon arkea ja siteerataan Sei Shōnagonia. Pihvidokumentaation lisäksi Janen elämää sekoittavat hedelmällisyysvaikeudet ja arasteleva seksisuhde komean Sloanin kanssa. Aika paljon aineksia siis yhteen kirjaan.

Ozeki kerii tarinansa kuitenkin melko sujuvasti kokoon, sillä eläinten kohtelu rinnastuu naisten kohteluun ja Sein tekstit Akiko Uenon ja Janen luoviin tuotoksiin. Kirjassa oli jossain vaiheessa hieman tyhjäkäyntiä, sillä vaikka alku tuntui mukaansatempaavalta, huomasin jossakin vaiheessa eteneväni kirjassa kovin hitaasti. Loppua kohti ote taas parani ja loppukäänteet olivat suorastaan dramaattisia.

Lihantuotannon kuvaaminen oli kuitenkin varsin kiinnostavaa. Kuten ruokakirjapostauksistani varmaankin huomaa, olen kasviksista pitävä sekasyöjä ja mietin usein paitsi ruoan hyvää makua, myös ruoan terveellisiä, ekologisia ja eettisiä puolia. Usein maku, terveellisyys, ekologisuus ja eettisyys kulkevatkin käsi kädessä.

Kirjassa kritisoidaan yhdysvaltalaista tehotuotantoa ankarasti. Esipuheessa Ozeki korostaa kirjansa olevan fiktiota enkä pysty itse arvioimaan, mikä kaikki kirjassa on faktapohjaista. Selväksi kuitenkin tulee, että lihan tehotuotanto on sekä epäekologista että epäeettistä ja tehotuotettu liha aiheuttaa syöjilleen terveysriskejä aiheuttavaa toimintaa. Jokainen pohtii toki itse suhdettaan ruokaan ja ruoan valintaperusteet ovat henkilökohtaisia. Itse uskon siihen, että kasvisten lisääminen omassa ruokavaliossa on tie parempaan. Siksi vinkkaankin syksyn keittokirjauutuudesta: vegaaniruokabloggaaja Chocochililtä on tulossa toinen keittokirja julki syksyllä. Mikäli aiemman kirjan Viiden tähden vegaanin saa jostain hyppysiinsä, suosittelen sitäkin lämpimästi.

Käännöksestä

Marja Helanen-Ahtolan suomennos on miellyttävää luettavaa. Tosin kirjan kieltä riivaa "pronominitauti", joka taitaa olla aika yleistä englannista suomennettujen kirjojen keskuudessa. Suomen kielessä verbin taivutuksella voi osoittaa omistusmuodon, joten "minun", "sinun" tai "hänen" tunkeminen joka väliin ei ole välttämätöntä. Näköjään tällaiset helposti kuitenkin jäävät käännöksissä mukaan.

Mahtaako suomennoksen laadussa näkyä sekin, että vielä 1990-luvun lopulla kääntäjillä oli kenties hieman enemmän aikaa paneutua työhönsä? Joten tavallista sujuvammalta ja miellyttävämmältä kirjan käännöskieli tuntui, runsaista pronomineista huolimatta.

Lue myös nämä:
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta