Tammikuun luetut

Katja Kettu. Kuva: Pertti Nisonen / WSOY.

Tammikuu alkoi komeasti bloggaajien yhteisellä ponnistuksella, Blogistanian Finlandialla, jonka voitti Katja Kettu Kätilö-kirjallaan. Ennakkona mainostettakoon, että Akateeminen Kirjakauppa lupautui ystävällisesti järjestämään palkinnonjakotilaisuuden Helsingin keskustan myymälässä. 16.2. klo 17.00 on Katja Kettu haastateltavana siellä - ja koska olen itse menossa haastattelemaan, voin vihjata että Kätilöstä tulee bloggaus sitä ennen. :)

Kisasta seurasi myös kaikkien aikojen kävijäpiikki blogiini. Hienoa oli myös huomata, että tempauksesta tehty lehdistötiedote ylitti uutiskynnyksen useiden lehtien nettisivuilla ja pääsi myös pariin paperilehteen. :)

Muuten tammikuun aikana tuli luettua kaikenlaista. Kolme sarjakuvaa - tai oikeastaan neljä, mutta neljättä haluan lukea vielä pikkuisen uudestaan ja blogata loppuviikosta. Bryan Talbotin Tuhman rotan tarina ei ole suotta pikkuklassikon maineessa. Scott McCloudin Understanding Comics analysoi sarjakuvan kieltä sarjakuvan keinoin. Fables 12: The Dark Ages jatkoi mehukkaasti Fables-sarjaa.

Äänikirjoja kuuntelin oikein kaksin kappalein, molemmat Agatha Christietä. Toivottavasti äänikirjaharrastuksesta tulee pitkäaikaisempikin! Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus olivat erinomaisen viihdyttäviä.

Vuosikatsaukseen kaipailemiani tietokirjoja tuli luettua nyt yksi. Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult oli tutkija Stephen Turnbullin mielenkiintoinen ja sujuvalukuinen teos.

Romaaneja sain loppuun asti vain yhden, mutta se olikin sitä parempi: Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet.  Puolitiehen taas jäi ennakko-odotuksista huolimatta Mihail Bulgakovin Morfiini ja muita kertomuksia.

Lisäksi ehdin tutkailla kevään kirjatärppejä ja vierailla Sibelius-Akatemian kirjastossa.

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia

Kuva: Savukeidas.

Mihail Bulgakovin viime syksynä ilmestynyt novellisuomennoskokoelma Morfiini ja muita kertomuksia nousi henkiselle lukulistalleni heti, kun siitä kuulin, mutta vasta nyt sain aikaiseksi tarttua kirjaan, Blogistanian Globalian vauhdittamana. Ei kai vain tässäkin näy markkinoinnin merkitys - Savukeidas on pieni kustantamo eikä sillä taida olla varaa puffata julkaisujaan näyttävästi. Jos tämä olisi tullut isommalta kustantamolta, olisiko kirja pysynyt paremmin mielessä näkyvämmän markkinoinnin ansiosta? Mene tiedä.

Pieneksi yllätykseksi itsellenikin jouduin kuitenkin toteamaan, että tämä kirja ei minun Globalia-listalleni nouse, ei vaikka kuinka olisi Saatana saapuu Moskovaan -klassikostaan tunnetun Bulgakovin kynänjälkeä. En nimittäin jaksanut lukea tätä kokonaan, vaan aloittamisen jälkeen päädyin selailemaan kirjan läpi pikapläräyksenä, pysähtyen välillä lukemaan jonkin pätkän hieman keskittyneemmin.

Etukäteen erityisesti niminovelli Morfiini kiinnosti minua. Joudun taas korjaamaan sanomisiani, sillä Kohtalokkaat munat luettuani osasin yhdistää Nuoren lääkärin muistelmat elokuvafestivaaleilla näkemääni Morphia-elokuvaan, mutta vasta nyt sain varmuuden, että myös elokuvan morfiinitapahtumat perustuvat Bulgakovin omaan tekstiin. Elokuva kannattaa kyllä katsoa, jos suinkin tilaisuus tulee.

Kuva: morfiyfilm.ru

En siis voi suositella tätä kirjaa sillä perusteella, että olisin itse tempautunut vastustamattomasti kirjan imuun. Uskaltaudun silti tätä suosittelemaan Bulgakovista kiinnostuneille, varmaan joku toinen saa tästä irti enemmän kuin minä tällä kertaa. Vaikutelmakseni kuitenkin jäi, että kirja on kiinnostavampi osana Bulgakov-kaanonia kuin itsenäisenä taideteoksena. Ainakin kirjan jälkipuhe kannattaa lukea, siinä suomentaja Mika Rassi peilaa tiettyjä novellien tapahtumia Saatana saapuu Moskovaan -kirjan tapahtumiin.

Aiheet kyllä sinänsä olivat aika houkuttelevia, mutta jokin näissä nyt ei vaan vetänyt. Ehkä hieman harjoitelmamaisilta nämä tuntuivat. Tämäkin on epäreilu vertaus, koska varmasti jonkun toisen kirjoittamina nämä olisivat todella hyviä, mutta jos kirjailija on mennyt kirjoittamaan maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin kuuluvan opuksen, niin sitäpä pitää sitten väkisinkin vertailukohteena... Kiinnostavimmasta päästä olivat kuvaukset vastamuotoutuneen Neuvostoliiton arjesta. Varakas mies haluaa pitää suuren asuntonsa itsellään, ja keksii kaikenlaisia temppuja virkamiesten tarkastusiskuja varten, nämä kun haluavat osoittaa ylimääräiset huoneet toisten kansalaisten asunnoiksi. Muuan nuorukainen saapuu Moskovaan ja on kiitollinen päästessään edes pieneen loukkoon majailemaan. Ympäröivää yhteiskuntaa ravisuttavat maailmanhistorian kuohut.

Mutta tosiaan, lueskelin tätä niin pintapuolisesti että tämän kummempaa sanottavaa ei edes ole. Harkitsin jo etten bloggaisi tästä ollenkaan, mutta toisaalta kiinnostaisi kuulla onko jollakin toisella tästä kokemuksia. Sitä paitsi Bulgakov on niin tärkeä kirjailija, että jos tämä tuore suomennos tätä kautta löytää tiensä jonkun toisen, kirjaa enemmän arvostavan lukijan käsiin, niin hieno homma. :)

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Bill Willingham - Mark Buckingham - Peter Gross - Andrew Pepoy - Michael Allred - David Hahn: Fables 12. The Dark Ages

Kuva: Vertigo.

Jouluna mässäilin kolme osaa Fablesia kerralla. Luulin jo, että tässä olisi tullut pitempikin tauko ennen seuraavaa osaa, mutta ei mahtanut mitään... Fables-hinku kasvoi taas niin, että piti panna osa 12 kirjastosta varaukseen. Hiljattain Fablesin fanijoukkoon on liittynyt myös Kujerruksia-blogin Linnea.

Koska osassa 11 saatiin päätöksen iso tarinalinja, hieman emmin osan 12 aloittamista. Entäs jos tämä onkin ihan huono? Väkisin venytetty jatko-osa? Vaan kovan luokan tarinankertoja Bill Willingham ei onneksi pettänyt. Ensimmäisten Fablesien äärellä vertasin tyyliä saippuaoopperaan, ja eräässä mielessä vertaus on jälleen paikallaan. Willingham heittää melko monet legopalikat sikin sokin ja ryhtyy kokoamaan niitä aivan uuteen asentoon. No näinpä pitäisi tarinaan löytyä taas aivan uusia virityksiä, kun ei voi jäädä junnaamaan vanhoja latuja. Tarinassa voi nähdä poliittisiakin vertauksia, esimerkiksi Yhdysvaltain selkkaukset Irakissa viime vuosina tulevat mieleen.

Uusi pahiskin kuvaan ilmestyy, saa nähdä kuinka kiinnostava. Enpä nyt kuitenkaan halua kovin paljon varsinaisista juonenkäänteistä kertoa, sillä Fables kannattaa nautiskella kronologisessa järjestyksessä.

Kenties kiinnostavinta antia tässä albumissa oli muutama kutkuttava intertekstuaalinen täky. Kirjalliset viittauksethan ovat sinänsä Fablesin perusainesta. Meidän maailmaamme paenneet iättömät satuhahmot ovat perustaneet oman pikku kommuuninsa New Yorkiin, ja hupia on irronnut siitä, kun seuraa miten Willingham hyödyntää lapsuuden satukirjojen sankareita modernissa maailmassa. Mutta tässä osassa oli muutamakin kohtaus, jotka oikein jäivät häiritsemään mieltä... Tunnistan... en tunnista... tunnistan... en sittenkään tunnista! Onneksi on netin hakukoneet, niin voi paikata aukkojaan sivistyksessä.

Ihmissuhdekiemurat eivät ole sarjan pääosassa, mutta merkittävässä osassa kumminkin. Tässäkin osassa suhteita luodaan ja selvitellään. Jäin miettimään satuhahmojen henkistä ikää. Monet hahmot ovat satoja, jotkut jopa tuhansia vuosia vanhoja. Silti ainakin ne hahmot, jotka fyysisesti näyttävät parikymppisiltä, tuntuvat olevan sellaisia myös henkisesti. Luulisi että satojen vuosien aikana ehtisi kehittyä myös henkisesti sen verran, että pahimmat nuorten tunnesekasotkut olisivat jääneet taakse, mutta ei. Säätöä, sekoilua ja tyhmiä päätöksiä riittää. Ensimmäinen tulkintani: tällainen ihmisluonto on, sillä jos reaalielämässäkin kypsät keski-ikäiset osaavat sössiä ihmissuhteensa mitä lapsellisimmilla tavoilla piloille, niin mikäpä ettei sama meno jatkuisi vielä viidensadan vuoden päästäkin, jos pysyisimme fyysisesti ikinuorina. Toinen tulkintani: Willingham ei ole edes halunnut kirjoittaa toisenlaista lähestymistapaa ihmissuhdesekoiluihin, koska ne ovat draamallisesti niin toimivaa ainesta ja aina kiinnostavaa luettavaa.

Eräs pikku sivujuonne herätti kiinnostuksen. Syntyyköhän tästä jatkossa jonkinlainen isompi kuvio? 13. kerroksen noitia johtava Frau Totenkinder pohtii eräässä kohtauksessa näin:

Tarinoiden ja Fablesin hahmojen syntymäjärjestys on askarruttanut minua ainakin Mowglin suhteen. Mowglin hahmon luominen tiedetään tarkasti, toisin kuin vaikkapa Lumikin. Rudyard Kiplingin ensimmäinen Mowgli-tarina ilmestyi vuonna 1893. Fablesissa ei tosin ole tähän mennessä näytetty Mowglia yhdessäkään kohtauksessa, jonka voisi ajatella sijoittuvan tätä varhaisemmalle ajalle. Mutta saa nähdä ottaako Willingham tämän aiheen jatkossa käsittelyyn vai oliko tämä vain yksittäinen heitto.

Vakiopiirtäjä Mark Buckingham oli kuvittamassa vain paria tarinaa. Toivottavasti jatkossa hän pääsee taas enemmän esille. Vaihtelevat piirtäjät toki muistuttavat mukavasti, että satuhahmoista riittää tulkintoja joka lähtöön, mutta Buckingham on kyllä jo vakiinnuttanut asemansa ainakin minun mielestäni. Esimerkiksi David Hahn - kuvan esimerkkiruutujen taiteilija - piirsi jotkut hahmot jopa häiritsevän erituntuisiksi kuin Buckingham.

Fables-albumeja on tähän mennessä ilmestynyt 16 kappaletta, joten en tiedä pitäisikö tässä ruveta vähitellen himmailemaan lukutahtia, että valikoimaa riittäisi pitempään... No, muutamia hyviä isojen tarinalinjojen pohjustuksia tässä osassa kyllä tuntui syntyvän, joten saa nähdä kauanko malttaa mielensä ennen seuraavaa osaa.

Lue myös nämä:
Scott McCloud: Understanding Comics
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 4 - Leviathan 
Bill Willingham - Mark Buckingham: Fables 7: Arabian Nights (and Days) & Fables 8: Wolves

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Kuva: WSOY.

Äänikirjana kuuntelemani Kuolema Niilillä oli sen verran positiivinen kokemus, että hain kirjastosta pari äänikirjaa lisää heti sen perään. Idän pikajunan arvoitus - joka inspiroi minua Copycat-kisassakin - oli ennakkokäsitykseni mukaan eräs Christien tunnetuimpia dekkareita ja klassikon asemassa. Alkuteos Murder on the Orient Express ilmestyi vuonna 1934.

Tässäkin äänikirjassa oli lukijana Lars Svedberg. Levynkannen tiedoista kävi ilmi, että äänitys on tehty jo vuonna 1986. Silloinhan äänikirjoja piti kuunnella kasetteina. Cd-paketti vie kyllä paljon vähemmän tilaa kuin kasettipakkaus. Ja taitaapa aika moni äänikirja olla saatavilla mp3-muodossakin, siis ihan laillisestikin.

Nautin kuunnellessani samoista seikoista kuin viimeksikin. Svedberg on eläytyvä ja hyvä lukija, ja koska kirjassa on paljon dialogia, pääsee Svedberg loistamaan ääninäyttelijänä. Junamatkan tunnelma ja henkilöiden luonteenlaatu välittyi todella hyvin.

Kirjassa oli seitsemän levyä, kaksi vähemmän kuin Kuolema Niilillä -äänikirjassa. Lyhyempi kesto näkyi siinä, että tässä ei ollut samankaltaista pitkää pohjustusta kuin Niilissä. Hercule Poirot nousee Istanbulissa idän pikajunaan, junassa tapahtuu yöllä murha, junan matkanteko pysähtyy syrjäseudulle runsaan lumentulon vuoksi (hei, tämähän on kuin VR nykyään) ja Poirot alkaa selvitellä murhaa. Kuten Niilissäkin, on Poirot'lla tässäkin tarinassa sopiva sidekick - hänen ystävänsä, junayhtiön johtajistoon kuuluva herra Bouc. Hän tietenkin toivoo Poirot'n selvittävän murhan ennen matkan jatkumista, jotta hänen yhtiönsä ei joudu ikävään valoon.

Aivan kirjan loppumetreille asti ehdin hieman epäillä kirjan klassikkostatusta. Murhan ratkominen tuntui melko perinteiseltä ja suoraviivaiselta. Matkustajat kuulusteltiin, Poirot analysoi johtolankoja, epäilyjä heitellään välillä yhden ja välillä toisen matkustajan päälle... Mutta kirjan loppuluvussa olin vaikuttunut. Kyllä, Christie tiesi mitä teki. Tämä on todella ansainnut paikkansa dekkariklassikkojen joukossa.

Vihjeitä eri henkilöiden syyllisyydestä heitellään tehokkaasti. Huomasin kirjan loputtua ihmetteleväni, että millähän perusteella olin oman ratkaisuehdotukseni ehtinyt luomaan. Melko alkupuolella kirjaa minulle syntyi mielikuva, että "juujuu, tässä on tehty niin ja näin, miksei Poirot sitä nyt muka huomaa", eikä mielikuvani ollut lainkaan oikea. Ryhdyin sitten miettimään, että kuinkahan tällaisia arvoitusdekkareita kannattaa kirjoittaa. Pitääkö lähestyä tarinaa kahdesta suunnasta, kirjoittaa sekä alusta loppuun ja sitten lopusta alkuun, jotta osaisi asettaa oikean määrän vihjeitä oikeaan paikkaan? Löytyisiköhän jostakin Christien haastattelu dekkarinkirjoitustekniikkaan liittyen...

Samalla ehdin taas hieman pohtia Christien tyyliä. Vaikka tämäkin kirja on siinä mielessä ajaton, ettei se tunnu vetävyytensä ja tyylinsä puolesta tippaakaan vanhentuneelta, on kirjan ajankuva selvästi vanhaan maailmaan sijoittuvaa. Tässäkin kirjassa on tiukat rajat yhteiskuntaluokkien kesken. Christien maailmankuvassa "parempien perheiden" väki tuntuu olevan itsestään selvästi arvokkaampaa ja tärkeämpää kuin "huonompi väki", esimerkiksi palvelijat. Näin nykyaikana, kun tasavertaisuudesta ainakin puhutaan paljon, tuntuu tämä luokkajako jopa silmiinpistävältä. Yhteiskuntaluokkien staattisuus näkyy tietyissä kohtauksissa erinomaisesti. Eräänä johtolankana on nenäliina, ja Poirot käyttää pitkät puheenvuorot analysoidessaan sitä, kenelle nenäliina on kuulunut. Hän sulkee pois epäiltyjä varsin reippaalla kädellä arvioidessaan nenäliinan tyyliä ja verratessaan sitä matkustajien säätyihin. Tässä ainakin huomaa, että tavarat ovat kyllä jollakin lailla "tasa-arvoistuneet" 2000-luvulle tultaessa. Jos nykypäivänä murhapaikalta löytyisi vaikka Louis Vuittonin laukku, ei voisi tehdä kovin yksiselitteisiä johtopäätöksiä sen omistajasta. Kyseessä saattaisi olla varakas rouva, muotibloggaava pätkätöitä tekevä opiskelija tai jopa lähiöpissis.

Toinen pohtimisen arvoinen seikka oli henkilökuvaus. Christien kuvaa ihmisiä niukasti ja taloudellisesti. Junan matkustajat edustavat useita eri kansallisuuksia. Henkilöhahmojen tyypittely kansallisuuksien mukaan on melko stereotyyppistä. Italialainen levittelee sormiaan, huudahtelee ja lavertelee, amerikkalainen rouva on kovaääninen ja arvostelee vierasmaalaisia tapoja, englantilaisupseeri ei ole edes kolmenkymmenen Intiassa vietetyn vuoden jälkeen  oppinut minkäänlaista vieraiden kulttuurien arvostamista. Silti henkilöt - ainakin näin äänikirjasta kuunneltuna - ovat eläviä. Ehkäpä tämä johtuu juuri siitä, että heitä ei taustoiteta liiaksi, vaan he kertovat itsestään lähinnä dialogin kautta? Tällöin kirjailija ei selitä henkilöhahmojaan liikaa, vaan kun dialogi on luontevaa, syntyy rivien välissä riittävästi kiinnostavuutta ja elävyyttä. Tällöin kirjan henkilöt tuntuvat kokonaisilta ja ehyiltä reippaasta tyypittelystä huolimatta.

Varsinkin kirjan alkupuolella mietin taas kerran dekkarien perusolemusta. Miksi murha kiinnostaa? Tässäkin tarinassa heti alkupuolella ihminen kuolee, mutta varsinkin Hercule Poirot itse ei tunteile tapahtuneen edessä yhtään, vaan ryhtyy heti kylmästi analysoimaan faktoja. Matkustajat toki ensin voihkivat tilanteen kauheutta, mutta aika äkkiä järkytyksen tunteet vaihtuvat paljon itsekkäämpiin tunteisiin: joku koettaa peittää innostustaan "skandaalin" näkemisestä, toinen harmittelee tapaamisesta myöhästymisestä, junayhtiön johtaja pelkää tapauksen heikentävän liiketoimintaa... Vaikka sellaisiahan me ihmiset taidamme olla, hiukankin kaukaisemmat ikävät asiat eivät riitä herättämään empatiaa kovinkaan pitkäksi aikaa.

Nykydekkareihin verrattuna virkistävää on sekin, että väkivaltaa tässä tarinassa ei murhaa lukuun ottamatta esiinny lainkaan. Väkivaltakuvaukset ovat toki oikein käytettynä toimiva osa fiktiota siinä missä seksikohtauksetkin, mutta kenties lukuisat takaa-ajo- ja tappelukohtaukset tv-sarjoissa, elokuvissa ja kirjoissa ovat jo kyllästyttäneet ainakin minut. Poirot ratkaisee rikoksen ajattelun keinoin.

Kirjan on suomentanut Leena Karro, suomennosvuotta ei kerrota. Pientä päivittämistä suomennos vaatisi, vaikka kokonaisuus olikin miellyttävää kuunneltavaa. Välillä hassut pikkuerheet töksähtivät korvaan: "Olen hänen persoonallinen ystävänsä." "Saanko tehdä teille persoonallisen kysymyksen?" Varmaankin läheisestä ystävästä ja henkilökohtaisesta kysymyksestä on kyse. Lisäksi jäin miettimään - taas kerran - englanninkielisten kohteliaiden korulauseiden kääntämistä. "Olette hyvin rakastettava", toteaa Poirot ylhäiselle venäläisruhtinattarelle, kun tämä sallii matkatavaroidensa tarkastuksen. Ei kuulosta kovin luontevalta suomeksi. Alkukielinen ilmaisu lienee ollut "You are very amiable" tms, joka tässä kontekstissa onkin englanniksi aivan luonteva kohteliaisuus. Vaan entä suomeksi? Olisiko voinut kääntää vaikkapa "Hyvin ystävällistä teiltä"? Vai mitenkähän tuon osuvasti kääntäisi...

Erinomaiset "jälkipelit" tämänkin Christien lukemiselle löytää englanninkielisestä Wikipediasta. En tarkoituksella linkitä tähän nyt mitään sivuja, koska ei kannata spoilata itseään ennen lukemisesta - jos joku haluaa niin tehdä niin googlettamallahan nämä lisätiedot löytää. Päädyin lukemaan toisen klassikkodekkaristin, Raymond Chandlerin esseetä The Simple Art of Murder vuodelta 1950. Chandler vertaa dekkarityylejä ja lempeästi myös kritisoi klassisten englantilaisdekkarien suosiota:

"But fundamentally it is the same careful grouping of suspects, the same utterly incomprehensible trick of how somebody stabbed Mrs. Pottington Postlethwaite III with the solid platinum poignard just as she flatted on the top note of the Bell Song from Lakmé in the presence of fifteen ill-assorted guests; the same ingenue in fur-trimmed pajamas screaming in the night to make the company pop in and out of doors and ball up the timetable; the same moody silence next day as they sit around sipping Singapore slings and sneering at each other, while the flat-feet crawl to and fro under the Persian rugs, with their derby hats on."

Ympäri mennään, yhteen tullaan - Chandler itse kuului "kovaksikeitetyn" dekkarityylin edustajiin, joten hänen nyrpistelynsä ymmärtää. Vaan näin vuonna 2012 Christien kirjojen rauhallinen tyyli ja hienostunut miljöö tuntuvat jostain syystä paljon vetoavammilta kuin karkeampi dekkarityyli.

Lue myös nämä:
Agatha Christie: Kuolema Niilillä
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut 

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet

Kuva: Siltala.

Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet on kiinnostanut jo pitkään, mutta vauhtia lukemiseen tuli paristakin syystä. Kiinnostuksen herättivät jo vajaa vuosi sitten Inan ja Hannan bloggaukset. Vauhtia taas tuli kahdestakin syystä: olen lukenut Globalia-äänestykseen kelpaavia kirjoja niin vähän, että pitää hieman kasvattaa ehdokkaiden määrää, ja lisäksi Siltalan kevätjulkaisuissa on tulossa jo seuraava suomennos Ulitskajalta, joten hoidetaanpa tämä ensimmäinen alta pois! Ulitskajan lukeminen oli näköjään siinäkin mielessä paikallaan, että tähänastiset Venäjä-tägin alle kertyneet venäläiskirjailijat ovat kaikki olleet miehiä.

Kestovalitukseni käännöskirjoja lukiessani on suomen kielen taso. Olenkin ilahtunut voidessani kehua täysin rinnoin suomentaja Arja Pikkupeuran käännöstä Naisten valheissa. Huomasin muutaman sivun lukemisen jälkeen aivan kuin hengähtäväni helpotuksesta: tämän käännöksen parissa ei tarvitse kompastella kömpelyyksiin eikä ärsyyntyä kielivirheistä. Tällaisia käännöksiä soisi lukevansa enemmänkin: kielenkäyttö on värikästä ja sujuvaa, melkein kuin lukisi suoraan suomeksi kirjoitettua kirjaa. Helmet-kirjastosta löytyy tämä kirja alkukielellä, Skvoznaja linija -nimisenä. Tekisi hirveästi mieli kokeilla lukea tätä venäjäksi, ja kokeillahan toki aina voi, mutta järki sanoo että tämä on varmasti vaativampaa luettavaa kuin Djadja Fjodor, joten luultavasti haukkaisin liian ison palan. 

Alun perin vuonna 2003 ilmestynyt kirja on muodoltaan novellikokoelman ja romaanin välimaastossa. Kehyshenkilönä on Ženja ja ajallisesti kirja kattaa parikin vuosikymmentä. Alkupuolella Ženja on lähes sivuhenkilö, mutta mitä pitemmälle edetään, sitä enemmän Ženja itse pääsee esiin. 

Nimensä mukaisesti Naisten valheissa ovat pääosassa naisten kertomat värikkäät tarinat. Kenties kertojille itselleen sana "valhe" olisi liian leimaava - useimmat kertovat omia elämäntarinoitaan, yleensä melko värittyneellä tavalla, mutta lähes aina itse omiin tarinoihinsa uskoen. Ženja kuuntelee, nuorena kannustaen ja eläytyen, vanhemmiten jo aika kyynisenä ja epäuskoisena. 

"Ljalja käy Ženjan luona lähes joka viikko, kertoilee taiteilijasta, ja kaikki hänen kertomansa saa Ženjan vakuuttumaan siitä, että tämä kammottava suhde on melko vahvaa laatua - jos perheellinen mies on valmis ottamaan riskin ja tapailemaan viikoittain kotonaan alaikäistä rakastajatarta, hän on todellakin järjiltään. Ehkäisypillerit, sivumennen sanottuna melko kalliit, Ženja ostaa luonnollisesti ilman Milan apua, antaa ne Ljaljalle ja käskee ottaa joka päivä, yhtään väliin jättämättä... Ostamistaan pillereista huolimatta Ženja kokee hirvittävää levottomuutta vastuustaan. Hän ymmärtää, että jotain on tehtävä ennen kuin skandaali puhkeaa, mutta ei tiedä, miltä suunnalta puuttuisi asiaan." 

Rakenteensa ansiosta kirja sopi loistavasti pätkittäin luettavaksi, tyypillisesti luin yhden luvun eli yhden tarinan kerrallaan. Tarvitseeko sanoakaan, että tykkäsin kirjan tyylistä. Ulitskaja sekoittaa huumoria, neuvostoarkea, 90-luvun venäläisarkea, yhteiskuntakritiikkiä ja peri-inhimillistä ihmisten välistä kanssakäymistä kaikkine kiemuroineen. Kenties eniten pidin tarinasta Onnekas sattuma, jossa eletään jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeistä aikaa. Ženja saa kutsun Sveitsiin, tehtävänä osallistua elokuvadokumentin tekoon. Aiheena ovat Sveitsissä työskentelevät venäläiset prostituoidut. Herra ohjaaja on vähintäänkin sekopää, Ženjan kohtaamat prostituoidut valehtelevat silmät päästään eikä mikään muukaan tunnu olevan ihan sellaista kuin piti. Kylmäpäinen ja rauhallinen Ženja onneksi sumplii omat asiansa kuntoon.

Seuraava, huhtikuussa ilmestyvä Ulitskaja-suomennos on nimeltään Medeia ja hänen lapsensa. Sitä kuvaillaan näin: "Viisaan Medeian muistot, perheen kohtalot ja 1900-luvun Venäjän historia peilautuvat komeasti Ulitskajan nyansoidussa, psykologisesti tarkkanäköisessä proosassa." Kunhan ei vaan pitäisi lukea sitäkin!

Lue myös nämä:
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Fjodor Dostojevski: Idiootti
Eduard Uspenski: Djadja Fjodor, pjos i kot 

Scott McCloud: Understanding Comics

Kuva: Amazon.

Kehaisin jo aiemmin sarjakuviin erikoistunut Fennica Comicsia. Joulupukin tuomalla lahjakortilla valitsin liikkeen runsaasta tarjonnasta sarjakuvapiirtäjä Scott McCloudin jo vuonna 1993 ilmestyneen sarjakuvaoppaan Understanding Comics. Toisena ostoksena Fennicasta lähti mukaan kovakantinen 1001 Nights of Snowfall.

Minusta tuntuu, että minun olisi "pitänyt" tuntea McCloudin teos jo ennestään, mutta niinpä sitä vaan on aukkoja sarjakuvasivistyksessä. Onneksi tuli paikattua! Understangin Comicsin alaotsikko on The Invisible Art, hauska paradoksi, sillä onhan sarjakuva visuaalinen taidemuoto, ei suinkaan näkymätön. Mutta McCloud lähestyy aihetta niin monelta kantilta, että myös alaotsikkoa voi tulkita useilla tavoilla.

Kun kirjablogeissa on alettu lukea yhä enemmän myös sarjakuvia, herää silloin tällöin keskustelua siitä, "miten" sarjakuvia pitäisi lukea. Kun Jenni luki Näkymättömät kädet, kommentoin asiaa näin:

"Sarjakuvan lukutaidosta herää aika ajoin kysymyksiä. Tavallaan jännä, koska nykyajan mediakulttuuria syytellään liiasta visuaalisuudesta. En muista koskaan kenenkään murehtineen, ettei osaisi katsoa tv-sarjaa tai elokuvaa. :) Mielestäni sarjakuvien lukemisen aloittaminen ei vaadi sen kummempia taitoja kuin kirjankaan lukeminen tai telkkarin katsominen."

Haluan muistuttaa tästä sen takia, etten toivo yhdenkään sarjakuvanoviisin tarttuvan McCloudin oppaaseen vain ahdistuakseen sen analyyttisyydestä. Ei sarjakuvia "pidä" lukea yhtään millään lailla. Koin kuitenkin itse saavani Understanding Comicsista paljon irti. Minä olen lukenut sarjakuvia kaiken ikäisenä, välillä intensiivisemmin, välillä harvemmin. Siinä mielessä Understanding Comicsin lukeminen oli "helppoa", että esimerkit olivat tuttuja. Jos joku sarjakuvia vähän lukenut haluaa käynnistää sarjakuvasuhteensa tutustumalla ammattilaisen analyysiin sarjakuvan kielestä, kannattaa tutustua tähän oppaaseen. Mutta jos on sellainen lukija, joka ahdistuu liiasta analyysistä, ei välttämättä kannata aloittaa sarjakuvauraa tällä, vaan ryhtyä suoraan lukemaan sarjakuvatarinoita. Tai sitten voin suositella hieman helpommin lähestyttävänä oppaana Paul Gravettin teosta Sarjakuvaromaani ja miten se voi muuttaa elämäsi.

McCloud lähestyy sarjakuvaa taiteenlajina sarjakuvan keinoin. Lukuja on yhdeksän. Lähestymistapa on kokonaisvaltainen: kun tarkastellaan sarjakuvan historiaa, käydään läpi mayojen kuvakirjoitus, egyptiläisten hieroglyfit, kivikauden luolamaalaukset ja kirjoitustaidon synty. Taiteen "vastaanottajassa" herääviä reaktioita käsitellään perusteellisesti. Olisi mukava kuulla jonkun psykologin mielipide tästä kirjasta. Itse en ole perehtynyt psykologiaan tieteenä lainkaan, mutta tässä on paljon aineksia, jossa tarkastellaan ihmisen psyyken toimintaa - mielikuvien syntymistä, tunteiden syntymistä, ajan ja tilan tajua... Hämäriä muistikuvia nousi mieleen myös taideaineiden kurssilta, jota opiskeluaikana suoritin, ja jossa käsiteltiin mm. montaasia.

Eräs avainkäsite on closure. Nettisanakirja ehdottaa suomennokseksi mm. sanaa sulkeuma, mutta kuvittelisin että tälle asialle on mahdollisesti jokin vakiintunut suomenkielinen termi. Käsitteellä tarkoitetaan osapuilleen sitä, että ihminen tekee mielessään päätelmiä kahden erillisen asian perusteella. Jos näkee ensin kuvan perunasta ja sen jälkeen kuvan kuoritusta perunasta, todennäköisimmin päättelee, että peruna on kuorittu. Ihmismieli rakentaa loogisia tarinoita kohtaamistaan asioista. Tämän varaanhan moni taideteos rakentuu - toisistaan riippumattomatkin asiat alkavat vaikuttaa järkevältä tapahtumaketjulta, kun ihminen ryhtyy tulkitsijaksi. Closure syntyy itsestään - on vaikea sulkea mielestään pois asioita, joihin assosioi merkityksiä. Jos vaikka näkee tutun hampurilaisketjun logon, herää mielessä taatusti jonkinlaisia mielikuvia hampurilaisiin tai hampurilaisyritykseen liittyen.

Minulle erityisen mielenkiintoisia olivat jaksot, joissa McCloud käsitteli ajan kuvaamista sarjakuvailmaisussa. Monia pieniä huomioita en ole tullut koskaan pohtineeksi, vaikka ne nyt luettuina aivan järkeenkäyviltä tuntuivatkin. Kuinka arvioidaan, paljonko aikaa jokin kohtaus vie? Voiko sarjakuvan yhdessä ruudussa olla meneillään monta erilaista ajan kestoa samalla kertaa? McCloud myös valaisi oivallisesti ajan ja tilan keskinäistä suhdetta sarjakuvailmaisussa. Samoin sarjakuvailmaisun kehittyminen eri maissa kiinnosti. McCloud vertasi esimerkiksi samaan aikaan tehtyjä amerikkalaisia toimintasarjakuvia, eurooppalaisia sarjakuvaklassikoita ja japanilaista mangaa ja analysoi eroja näiden ilmaisumuodoissa.

Sarjakuvamuotoinen sarjakuvaopas toimi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä monet ilmiöt havainnollistuivat hyvin, kun McCloud piirsi ja näytti, mistä on kyse. Eräs luku onkin nimeltään Show and tell. Mainio esimerkkisarjakuva syntyi siten, kun ensin tarina kerrottiin pelkillä kuvilla, sitten pelkällä tekstillä, ja sen jälkeen erilaisilla tekstin ja kuvan yhdistelmillä. Kertovatko kuvat ja sanat samoista asioista? Tämä on usein kaikkein tylsin sarjakuvatyyli. Kertovatko kuvat ja sanat eri asioista? Mihin suuntiin tarina muuntuu, jos kuvia tai sanoja viedään eri suuntiin?

Oppaassa käsiteltiin myös taidehistoriaa ja visuaalisen taiteen muotoja. 1990-luvun alussa Internet-kulttuuri oli vielä marginaalissa, mutta kenties nettikulttuuriin paneudutaan McCloudin myöhemmissä sarjakuvaoppaissa, joista löytyy tietoa hänen kotisivuiltaan. Mutta mielestäni Understanding Comics antaa eväitä myös muun visuaalisen kulttuurin kuin pelkän sarjakuvan tulkitsemiseen.

Lueskelin opasta aika kauan, mutta ei tätä tarvitse ahmaista kerralla, eikä välttämättä edes kokonaan, vaan tähän voi mainiosti tutustua paloittain. Arvioin, että tähän teokseen minun kannattaa palata myöhemminkin.

Lue myös nämä:
Hugo Pratt: Samarkandin Kultainen talo
Art Spiegelman: Maus 
Frank Miller: Batman - yön ritari  

Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult

Ninjoja tulee populäärikulttuurissa vastaan joka puolella. Viime vuosien tunnetuin esimerkki ovat varmaankin Quentin Tarantinon Kill Bill -elokuvat. Jostakin syystä minulle tuli joulun alla innostus perehtyä ninjoihin vähän enemmän ja tsekkasin kirjaston tietokirjatarjonnan. Helmetin haku ehdotti Stephen Turnbullin kirjaa Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult vuodelta 1992. Koska "tietokirjoina" julkaistaan vaikka minkälaista huttua, tein pikatsekkauksen kirjasta netissä, ja Amazonin kehut vakuuttivat. Herra Turnbullin kotisivuilta löytyy mielenkiintoista lisätietoa hänen Japani-tutkimuksistaan.

Kirjassa on vain 150 sivua, mutta luin tätä aika pitkään. Tuhti tietoannos tuli jo muutaman sivun lukemisesta, niinpä tämän kirjan kanssa kannatti soveltaa monikirjataktiikkaa. Turnbullin tyyli on kyllä nautittava - kuten sofistikoitunut britti ainakin, hän kirjoittaa sulavasti etenevää tekstiä ja viljelee myös ironiaa ja kuivaa huumoria. Ja siitä tietää lukevansa hyvää tietokirjaa, kun kirjoittaja nostaa näkyviin myös tiedon rajat: ottaa kantaa epävarmoihin tutkimustuloksiin, vajavaisiin lähdeaineistoihin tai erilaisiin tulkintamahdollisuuksiin.

Kirjassa on kaksi päälinjaa. Ensin käydään läpi historiallista ninjatietoa kronologisesti. Sen jälkeen tarkastellaan, miten ninjasta muotoutui populäärikulttuurin suosittu hahmo: salaperäinen kamppailulajien taitaja. Oikeastaan kirjan alaotsikko The True Story of Japan's Secret Warrior Cult on populistisempi kuin kirjan sisältö, sillä Turnbull purkaa taitavasti lukijan silmien eteen japanilaisten kronikoiden historiankirjoituksen ja niiden kuvaukset ninjoista. Usein nämä aikalaisraportit ovat aika kaukana elokuvien tai sarjakuvien ninjamytologiasta.

Kirjan alkupuolella käydään läpi japanilaista samurai-ideologiaa sekä Sun Tzun vaikutusta japanilaisiin sotilasstrategioihin. Voimakkaiden kunniakäsitysten määrittämän samurain rinnalla ninja näyttäytyy samuraiaatteen pimeänä puolena: salakähmäisenä likaisten keinojen käyttäjänä. Mutta itse asiassa koko ninja-sana tuntuu anakronistiselta Turnbullin kirjan perusteella. Hänen siteeraamansa japalaiskronikoitsijat käyttävät toisia termejä. Usein määritelmä "Igan miehet" riitti kuvaamaan ilmiötä, sillä Igan ja Kogan vuoristoisilta seuduilta värväytyi paljon palkkasotureita shogun-hallitsijoiden joukkoihin. Melko yleinen termi oli myös shinobi.

Tyypillinen tehtävä näille palkkasotureille oli hyökkäys piiritettyyn linnaan. Eikä tavoitteena suinkaan ollut järjestää näyttäviä karatetaisteluja, vaan yleensä tähtäimessä oli tulipalon sytyttäminen. Piiritystilanteet tuntuvat olleen varsin yleisiä, mihin tietysti on luonnollisia geopoliittisia syitä - Japanissa sotaherrat hyökkäilivät ahkerasti toisiaan vastaan, kunnes 1600-luvulle tultaessa sisällissodat laantuivat yhtenäisvallan tieltä.

1500-lukuun keskitytään kirjassa aika paljon. Turnbull kirjoittaa aikakaudesta eräänlaisena "oikeiden ninjojen" viimeisenä aikana. Mutta mielenkiintoista on, että kun olot Japanissa rauhoittuvat, alkoi ninjamyytti kasvaa. Kabuki-teatteri, kuvataiteet ja tarinat tarttuivat ninja-aiheisiin ja vähitellen palkkasoturista tuli melkoisia ihmekeinoja osaava tarunomainen hahmo... Historian käänteisiin tutustumisessa on mielenkiintoista, että hyvin tyypillisesti asiat tai ilmiöt, jotka "tuntuvat ikivanhoilta", ovatkin suhteellisen uusia tai moneen kertaan muokattuja ja väänneltyjä juttuja. Tämä pätee myös "ikivanhoja perinteitä noudattavaan ninjaan".

Turnbull valaisee ninjaintoilun tuloa länsimaihin. Käännekohta on ollut Ian Flemingin James Bond -romaani You Only Live Twice vuodelta 1964, mutta potin räjäytti kirjan elokuvasovitus vuodelta 1967. 

Ninjoista kiinnostuneelle tämä kirja tarjoaa perusteellisen ja älykkäästi kirjoitetun tietopaketin. Kuvitus on runsasta, mukana on sekä japanilaista taidetta että Turnbullin valokuvia Japanista. Hienostunut ja sujuva kirjoitustyyli ihastutti - juuri tällaista hyvin etenevää ja ammattimaista tekstiä tietokirjoissa pitäisi aina olla. Kirjasta sai myös mielenkiintoisen lukuvinkin. Turnbull sivuaa loppupuolella lyhyesti Hiroo Onada -nimistä japanilaissotilasta, jonka kirja No Surrender - My Thirty-Year War vaikuttaa vähintäänkin mielenkiintoiselta.

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta

Sibelius-Akatemian kirjasto Musiikkitalossa

Musiikkitalon rakentamisesta riideltiin sanomalehtien mielipidepalstoilla pitkään ja hartaasti, mutta niinpä vain talo nousi töröttämään Helsingin keskustaan viime vuoden puolella. Minä en ole ehtinyt vielä Musiikkitalon konserteissa käymään, mutta parissa seminaaritilaisuudessa sentään olen. Yhdellä reissulla kävin myös kurkistamassa Musiikkitalossa sijaitsevaan Sibelius-Akatemian kirjastoon, ja paikka olikin niin mielenkiintoinen että piti lähteä uudelle vierailulle kameran kanssa.

Musiikkitalo rautatieaseman suunnalta nähtynä.

Kun on ikänsä ollut lukutoukka, sitä aina välillä kuvittelee tuntevansa kirjallisuutta edes jollakin lailla. Mutta aina, kun lähtee käymään jossakin erikoisalan kirjastossa, tajuaa kuinka valtavan paljon maailmassa onkaan kirjoja, hyviä ja tärkeitä kirjoja, joista itse ei ole tiennyt mitään. Musiikkiaiheiseen kirjallisuuteen erikoistuneessa Sibelius-Akatemian kirjastossa iskee juuri tällainen fiilis.

Portaita alas perille.

Sibelius-Akatemian kirjasto on kaikille avoin, aukioloajat voi kurkata täältä. Musiikkitaloon saa mennä kuka tahansa pällistelemään, talossa palvelee mm. musiikkikauppa ja kahvila. Kirjastoon pääsee infopisteen takaa, jos oikeaa suuntaa ei löydy niin riittää että löytää infopisteen, sieltä kyllä neuvotaan. :)

Jututin kirjastossa työskentelevää amanuenssi Jalo Oinosta ja hän kertoi kirjaston aineistoa voi lainata taidekorkeakoulujen ARSCA-kirjastokortilla. Kirjastokortti myönnetään kaikille halukkaille, henkilöllisyystodistus pitää olla mukana kun korttia hakee. Oinonen kertoi että vuosien varrella lainausmäärät ovat heillä olleet laskusuunnassa, syyksi hän arveli verkkoaineiston lisääntyneen käytön. Kirjaston muutto Musiikkitaloon ei ollut ainakaan vielä kasvattanut kävijämääriä - minä kehotan kyllä kaikkia kiinnostuneita käymään kurkkaamassa kirjastoa, se on tyylikäs ja mielenkiintoinen paikka. Kirjastossa vierailu on design- ja kulttuuritapahtuma, josta ei tarvitse maksaa pääsylippua.

Italian instrumental music of the 16th and early 17th centuries.

Jo luokitusten nimet ovat aivan omaa luokkaansa. Muun muassa tällaisia luokituksia löytyy: notaatio, paleografia, esityskäytännöt, partituurinsoitto. Eräs luokka on nimeltään "Cembalo. Spinetti. Virginaali.", toinen "Elektroniset soittimet. Elektronisen musiikin tekniikka." Merkittävimmille säveltäjille on omat luokkansa, ja Mozartia tai Beethovenia käsittelevää kirjallisuutta löytyy hyllymetreittäin. Myös runoille oli oma hyllynsä - kenties sitä varten jos halukkaat opiskelijat haluavat harjoitella runoihin säveltämistä?

Nuotteja löytyy joka lähtöön monen hyllyn verran. Jalo Oinosen mukaan nuotit ovatkin tyypillistä aineistopoistomateriaalia, ne kuluvat käytössä kovasti. Muuten tässä kirjastossa ei kuulemma tarvitse tilanpuutteen vuoksi poistoja tehdä. Kirjastossa on hyvä varastotila. Kirjaston aineisto on karttunut aina Sibelius-Akatemian perustamisesta asti. Tällainen on jotenkin todella lohduttavaa. Tuntuu, että kaupunginkirjastossa varaston kiertonopeus on turhankin suuri, suhteellisten uusienkin romaanien osa tuntuu liian usein olevan päätyä poistomyyntiin tai varastokirjaston uumeniin.

Kirjastossa on myös laaja cd-levyjen, lp-levyjen ja dvd-tallenteiden kokoelma. Varustukseen kuuluvat myös kuunteluhuoneet, joissa on laadukas akustiikka ja sohva ja valkokangas. Kenties opiskelijat keskittyvät kuunteluhuoneissa vaikka oopperoiden dvd-taltiointeihin?

Lehtisalissa oli musiikkiaiheisia aikakauslehtiä Suomesta ja maailmalta. Pelkästään näiden nimikkeiden määrä oli huimaava - ja taas kerran huomasi, ettei edes Suomessa ilmestyvistä musiikkilehdistä tiedä kuin murto-osan.

Yleissivistyksen nimissä kirjastossa kannattaa käydä vierailulla ja vaikkapa jäädä tutkiskelemaan materiaalia joksikin aikaa. Kenties parhaiten kirjasto sopisi sellaisille ihmisille, joille sekä musiikki että kirjallisuus ovat intohimoja. Monet opukset ovat erikoistunutta tutkimustietoa ja melkoisen järeitä. Mieleen jäi kirja, jossa verrataan Mozartin musiikkia Jane Austenin kirjoihin. Robert K. Wallacen tutkimus Jane Austen and Mozart: classical equilibrium in fiction and music on yhdysvaltalaisen Georgian yliopiston julkaisu vuodelta 1983.

Sibelius-Akatemian kirjastossa vierailu sopii mainiosti myös esimerkiksi työmatkalaisille, sillä Musiikkitalo on hyvin lähellä rautatieasemaa. Joten seuraavan kerran kun Helsingissä matkaava kirjojen ystävä miettii, mitä tekemistä keksisi ennen junan lähtöä, kannattaa käydä vilkaisemassa tämän kirjaston antimia.

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Kuva: WSOY.

Monet kirjabloggaajat kuuntelevat ahkerasti äänikirjoja. Minäkin olen tykännyt parista äänikirjakokeilustani, mutta olin ehtinyt ajattelemaan, ettei minulla oikein ole käteviä tilaisuuksia kuunnella äänikirjoja. Kännykän nappikuulokkeet lienevät tuhannen solmussa jossakin kaapin perukoilla. Taloudessamme on kyllä laadukkaat Sennheiser-kuulokkeet, joilla kuuntelin Simpauttajaa, mutta märkänä ja kylmänä vuodenaikana niitä ei kannata ulkokäytössä pitää... Pienen pohdinnan jälkeen päätin kuitenkin kokeilla äänikirjan kuuntelua ihan perinteisesti cd-soittimelta, ja sopiva aikaikkuna avautui aamuaskareiden yhteydestä. Jotkut superlukijathan pystyvät lukemaan kirjaa jopa meikatessaan, mutta itse en näihin lukeudu. Sen sijaan osoittautui, että äänikirja sopii  erinomaisesti ripsivärin töhöttämisen taustalle. Kokeilukappaleeksi valikoitui Agatha Christien Kuolema Niilillä, kiitoksia vain WSOY:lle arvostelukappaleesta.

 Alkuperäisteos on nimeltään Death on the Nile ja se on ilmestynyt vuonna 1937. Suomentaja on Kiti Kattelus, suomennosvuotta ei kerrota, mutta kirjaston tietokannan antamien tietojen perusteella arvaan tämän suomennoksen olevan peräisin 1970-luvulta. Suomennos oli mielestäni aika onnistunut. Äänikirjan lukijana on Lars Svedberg, ahkera ääninäyttelijä, jonka ääntä olen varmasti kuullut radiossa ja televisiossa useita kertoja.

Kokonaisuutena kuuntelukokemus antoi minulle paljon uutta sekä äänikirjoista että Christiestä. Aloitan ensimmäisestä. Äänikirjan pätkäkuuntelu toimi tämän kirjan yhteydessä mainiosti. Christien kirjat ovat sen verran helppolukuisia, että jos olisin lukenut tämän kirjana, olisin varmasti ahmaissut tämän nopeasti. Mutta kuten ruoankin ahmimisesta, myös kirjojen ahmimisesta tulee helposti ähky. Nyt, kun kuuntelin tarinaa yleensä puoli levyä kerrallaan, huomasin miettiväni ja pohtivani tarinan tapahtumia paljon perusteellisemmin. Tähän vaikuttaa kai sekin, että äänikirjaan pitää tavallaan keskittyä enemmän, sillä jos ei keskity, ei myöskään voi vilkuilla edellistä sivua ja kerrata. Pitäisi mennä kelaamaan lukuja taaksepäin ja se on aika ärsyttävää. Myöskään ei voi hyppiä sivuja yli ja pikalukea tarinaa eteenpäin, vaan tarina on pakko vastaanottaa juuri siinä tahdissa kuin lukija sen lukee, mikä oli tässä tapauksessa hyvä juttu.

Kirjassa on aika paljon dialogia, ja tässä erityisesti ääninäyttelijän vahvuus pääsi oikeuksiinsa. Lars Svedberg eläytyi kirjan hahmoihin hienosti ja loihti äänenpainoillaan henkilöihin uusia ulottuvuuksia.

Joko näistä seikoista tai jostakin muusta johtuen koin pääseväni Agatha Christie -suhteessani uudelle tasolla. Tuntuu vähän hassulta sanoa näin, olenhan blogiaikanakin jo pari Christietä lukenut. Koetanpa selittää. Christiet olivat supersuosittuja ikäisteni keskuudessa joskus 12-15 vuoden iässä, samalla lailla kuin aivan erityyppiset V.C. Andrewsin kirjat. Minäkin luin ensimmäiset Christieni jo silloin, mutten hurahtanut näihin samalla lailla kuin moni muu. Nyt luulen hoksaavani mistä se johtui. Suurin osa tunne-elämän kuvauksesta on piilotettu rivien väleihin näissä kirjoissa, ja minuun taisi tuonikäisenä upota enemmän romanttinen historiallinen viihde, joissa tunteita oikein tulvi. Nyt Kuolema Niilillä oli paikoin hyvinkin avartava, sillä aikuinen tekee omat johtopäätöksensä tapahtumista esimerkiksi silloin, kun mainitaan nuoren viehättävän naismatkustajan saapuvan lounaalle myöhässä, silmät loistaen ja hengitys hieman kiihtyneenä.

Ja varmasti on paljonkin syitä, miksi Agatha Christien kirjoittamia dekkareita nautiskellaan edelleen, kun moni muu 1930-luvun kirja on painunut unohduksiin. Rikosjuonen lisäksi tähän kirjaan on annosteltu taitavasti huumoria ja romantiikkaa. Ihmisluonteen pimeää puolta tarkastellaan analyyttisesti, vaikka toki englantilaisella seurapiiriväellä on kulissit kunnossa, ainakin ensi näkemältä.

Kuolema Niilillä taisi olla ensimmäinen Hercule Poirot -dekkari minulle. Telkkarista olen toki joskus ohimennen nähnyt Poirot-seikkailuja. Tarina sijoittuu luksusristeilylle Egyptiin. Kaunis ja rikas Linnet Ridgeway on mennyt pikaisesti naimisiin entisen parhaan ystävänsä entisen poikaystävän kanssa. Pari on lähtenyt häämatkalle Niilille, mutta kiusallista kyllä, hylätty morsio Jacqueline de Bellefort vainoaa pariskuntaa hankkiutumalla samalle risteilylle. Tyylikäs belgialainen salapoliisi Hercule Poirot on lomalla samassa laivassa, kuten myös lukuisa joukko laatutietoisia eurooppalaisia ja amerikkalaisia matkailijoita.

Kirjan maailma on nyky-yleisön silmiin lähes rasismiin asti kolonialistinen. Egyptiläiset ovat lähestulkoon rekvisiittaa, niin näkymättömiin ja sivuosiin he jäävät. Laivan matkustajat ovat eniten kiinnostuneet toisistaan - onko joku sukua jollekin tärkeälle tai kuka on kenenkin tuttava. Ja köyhäksikin mainittu matkustavainen pystyy elämään pääomatulojensa koroilla.

Tarinaa pohjustetaan aika perusteellisesti. Kun puoliväli alkoi lähestyä, ryhdyin jo odottelemaan että koskas niitä murhia oikein tulee. No tulihan niitä, useampikin kuin yksi. Kenties juuri tuon kuvaamani keskittyneen kuuntelukokemuksen ansiosta tarinan rakenne tuntui erityisen onnistuneelta. Pohjustus oli tarpeellinen, ja sitten kun alkoi tapahtua, ryhdyttiin kaivamaan luurankoja vähän jokaisen kaapista. Parina viime päivänä olen oikein ehtinyt päivälläkin makustella johtolankoja ja jännittää, että kukas se murhaaja onkaan. Onneksi Poirot sen ratkaisi. :)

Seuraavaksi voisinkin sitten lähteä kirjaston äänikirjavalikoimia kartoittamaan. Aamuinen äänikirjan kuuntelu toimi vieläpä mahtavana rentoutusefektinä, ei ehtinyt miettimään mitä palavereja on tiedossa, kun sai lipua helteisellä Niilillä ja selvitellä kanssamatkustajien motiiveja ja alibeja.

Lue myös nämä:
Juhani Aho: Helsinkiin
Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Kirjatärppejä keväälle ja tv-vinkki tälle päivälle

Kuva: Wikipedia.

Vaikka totesinkin vuosikatsauksessani uutuuksien osuuden kasvaneen lukemistossani, en silti halua ehdoin tahdoin pyrkiä liian uutuuspainotteiseksi lukijaksi. Muutama tärppi kustantamojen ennakkotiedotteista ja -tilaisuuksista on silti jäänyt mieleen erityisen kiinnostavina. Silti salaa toivon, että jospa kauheasti muita hyviä tärppejä ei vyöryisi ylitse, sillä lukemista odottava kirjapino on jo nyt melkoisen suuri ja kirjastostakin on kiikarissa kaikenlaista mielenkiintoista kamaa.

Aloitan tv-vinkistä: tänään klo 21.00 tulee Neloselta Vartijat-sarjakuvaan perustuva elokuva Watchmen. Alan Mooren ja Dave Gibbonsin vuonna 1986 ilmestynyt Vartijat on arvostettu ja palkittu, kylmän sodan tunnelmaa henkivä dystopia. Elokuvasovituksesta tuli tietenkin sanomista joiltakin sarjakuvapuristeilta, keskustelua voi lukea tietenkin Kvaakista. Itse en tällaisiin puristeihin lukeudu ja myönnän, että sarjakuva tuli luettua vasta sen jälkeen kun olin katsonut elokuvan elokuvateatterissa. Suosittelen! Pitkähän tämä on kuin nälkävuosi, joten jos ei jaksa kukkua sunnuntaina yömyöhään, niin pankaa ajastin laulamaan.

Hölmöä kyllä, Hesarin tv-sivuilla elokuvan sanottiin perustuvan "graafiseen romaaniin". Asialla lienee ollut joku, joka ei tunne englanninkielisen termin graphic novel merkitystä. Suomennos on siis sarjakuvaromaani, tai tilanteesta riippuen voi käyttää ihan vaan rehellisesti sanaa sarjakuva.

Kevään kirjatärpit

Kuva: Gummerus.

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Kaari Utrion kestofanina olen totta kai kiinnostunut uusien kirjailijoiden yrityksistä kirjoittaa uskottavia ja viihdyttäviä historiallisia romaaneja. Kyseessä on vieläpä esikoiskirja. Tarina sijoittuu 1200-luvun Sisiliaan ja kustantamon esittelyn perusteella luvassa on ainakin huvimajoissa ja suihkulähteissä viihtyvä Rosalia ja salaperäinen vaalea muukalainen. Kirja ilmestyy maaliskuussa.

Anja Snellman: Ivana B

Ensireaktioni kirjan nimen perusteella: "Mitä? Yrittääkö Anja Snellman kirjoittaa jonkinlaisen jatko-osan esikoisteokselleen Sonja O. kävi täällä?" Sitten luin kirjaesittelyä pitemmälle ja kirja alkoi saman tien kuulostaa must-luettavalta. Siltalan kustantamasta kirjasta ei ole kansikuvaa vielä saatavilla, eikä kustantamon sivuiltakaan löydy tietoa kirjasta, mutta esimerkiksi Levykauppa Äx:n nettisivuilta kirjakuvaus jo löytyy. "Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat."

Kuulostaa aivan mahtavalta! Tämä on pakko lukea. Kirja ilmestyy huhtikuussa.

Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Koska olen lukenut Veikko Huovisen kirjoja "aina", on tämä postuumisti julkaistava kirjoituskokoelma itsestään selvää luettavaa minulle. Tämäkin on Siltalan kirja, joten samasta syystäkään tästäkään en voi linkittää kuvaa tai kustantamon sivua, mutta lukekaa Kainuun Sanomien lyhyt juttu kirjasta. Kirja ilmestyy toukokuussa.

Kuva: Like.

Craig Thompson: Habibi

Minua viisaampien sarjakuvalukijoiden vinkkeihin perustuen luin syksyllä Thompsonin Blanketsin, joka olikin kaikkien kehujen arvoinen. Like yllätti positiivisesti, se suomentaa Thompsonin uusimman teoksen Habibin. Hyvää luettavaa lienee luvassa, sillä englanninkielistä Habibia on lukenut ja kehunut jo ainakin Aukko sivistyksessä. Ennakkokehuja löytyy myös Kirjainten virrasta - joulupukki oli ollut niin viisas, että oli tuonut Habibin lahjaksi...

Minua vaan jännittää, millä tasolla Like on suomennostyöhön suhtautunut. Kirjaesittelyssä mainitaan suomentaja mutta ei tekstaajaa. Olen kaipaillut käsintekstausta Liken julkaisemiin Maattoman Juanin matkat -sarjakuviin. Blanketsissa Thompsonin kaunis käsintekstaus oli olennainen osa sarjakuvan visuaalista ilmettä - en todellakaan halua lukea Habibia kliinisellä konefontilla tekstattuna! Lisäksi Likea on kritisoitu sarjakuvakäännösten painojäljen suhteen. Kvaakista löytyy esimerkkikuva, jossa vertaillaan Hautuukodin alkuperäisteosta ja suomennosta, ja valitettavasti suomennoksen sävytys näyttää tosiaan latteammalta.

Luulen, että käyn kirjastossa tutustumassa sekä suomennettuun Habibiin ja alkuperäisteokseen ja päätän sitten, kumman hankin omaan hyllyyn. Näistä nillityksistä huolimatta kiitos Likelle, uskon että Thompsonin suomentamisen ansiosta monet uudet lukijat löytävän hänen sarjakuviensa pariin. Habibi ilmestyy helmikuussa.

Kuva: Satu Ketola / Avain.

Seija Vilén: Pohjan akka

Vilénin esikoisromaani Mangopuun alla oli sen verran persoonallinen ja kiinnostava, että kakkosromaani Pohjan akka päätyy ilman muuta lukulistalle. Aihekaan ei ole turhan vaatimaton. Kustantajan kirjaesittelyn perusteella tarinassa yhdistellään Kalevalaa ja vanhainkodin arkea. Kirjoitin Mangopuun edustavan kansainvälistä suomalaisuutta - uskon ja toivon, että Intiassakin asuneen Vilénin käsittelyssä myös kalevalaisuutta käsitellään jollakin tuoreella, kenties aasialaiseen suuntaan vivahtavalla otteella. Kirja ilmestyy helmikuussa.

Bryan Talbot: Tuhman Rotan tarina

Olen tutkaillut Comics Worth Reading -blogin sarjakuvasuosituksia. Blogi painottaa aika paljon angloamerikkalaisia sarjakuvia. Helppo aloituslista on Must-Read Comics Classics, johon on sentään onneksi mahtunut mukaan myös Persepolis ei-angloamerikkalaista sarjakuvaa edustamaan.

Tuolta listalta bongasin Bryan Talbotin kirjoittaman ja piirtämän The Tale of One Bad Rat -teoksen. "A thoughtful and powerful exploration of an abused girl’s trip to reclaim her life", lupaa esittelylause. Ryhdyin etsimään teosta kirjaston tietokannasta - ja yllätyksekseni huomasin että tämähän löytyy myös suomeksi, suomennos on vieläpä julkaistu jo vuonna 1998. Hups, tämä on jotenkin mennyt minulta ohi, vaikka olen kyllä kirjastoissa sarjakuvahyllyllä asioinut kaikki nämä vuodet... No, hyvä että tuli vastaan näin! Hesarin arkistosta löytyy myös Heikki Jokisen arvio.

Pakko mainita myös hauska sattumus. Lainatessani tämän kirjastosta ehdin ajatella, että hienoa että tämä on kirjastossa, eihän tuonikäistä suomennosta saa ostettavaksi enää mistään. Pukki toi minulle lahjakortin Fennica Comicsin sarjakuvakauppaan, ja kun tutkailin siellä hyllyjen aarteita, silmiin osui myös kaksi priimakuntoisen oloista Tuhman Rotan tarinaa muoviin pakattuna. Joten ainakin Fennica Comicsista tätä voi ostaa!

Meinasin kirjastossa vain vähän vilkaista alkua, mutta olikin pakko lukea pikalukuna koko albumi. Halusin paneutua tähän hitaammin uudelleen, joten lainasin tämän kotiinkin luettavaksi. Bryan Talbotin aiempaan tuotantoon kuuluu underground-vaihe ja hän on tehnyt pitkän uran jatkuvajuonisten sarjakuvalehtien piirtämisessä DC:llä. Wikipediasta käy ilmi, että olenhan minä näköjään ainakin yhdessä Fables-jaksossa hänen työtään lukenut, nimi ei vaan ole siitä jäänyt mieleen.

Tuhman Rotan teemana on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö julmimmassa muodossaan, insestinä. Samaan aikaan tämä ei kuitenkaan ole varsinainen tarinan pääpointti, vaan oikeastaan tarina kertoo ihmisen parantumisesta, matkasta pimeydestä valoon. Tarina kertoo, kuinka menneisyyden kahleista voi irrota ja paraneminen voi alkaa. Mielestäni sana "voimaantuminen" on uuskieltä ällöttävimmillään, mutta pakko se on nyt taipua käyttämään tätä sanaa, sillä juuri tätä ilmiötä kirjassa esiintyy. Nuori Helen voimaantuu kotoa karkaamisen jälkeen. Ensin hän päätyy Lontoon kaduille kodittomaksi kerjäläiseksi, tutustuu siellä muihin nuoriin kodittomiin ja sitten suuntaa Englannin Järviseudulle, fanittamansa kirjailijan Beatrix Potterin maisemiin.

Insesti on aihe, josta voi saada aikaiseksi kauheuksilla mässäilyä, ns. sosiaalipornoa, vaikka sana tässä yhteydessä ei oikein sovi käytettäväksi. Tai sitten siitä voi kertoa väkeviä tarinoita, jotka omalta osaltaan muuttavat maailmaa parempaan suuntaan. Tässä Tuhman Rotan tarina onnistuu. Kuten Bryan Talbot itse jälkipuheessaan toteaa: "Mitä enemmän lasten hyväksikäytöstä keskustellaan yhteiskunnassa tai fiktion keinoin missä tahansa muodossa, sitä todennäköisempää on, että uhrit ymmärtävät, että sellaista tapahtuu kaiken aikaa, että he voivat astua esiin ja lausua sen julki, että heitä uskotaan ja että se voidaan saada loppumaan." Saman sarjan lisälukemiseksi tai -katsottavaksi suosittelen Hilkka Ravilon kirjaa Mesimarjani, pulmuni, pääskyni, josta voi lukea vaikka Jorin bloggauksen, sekä Precious-elokuvaa, josta voi lukea Leffataivas-blogista.

Talbot piirtää realistisesti, jopa vähän jäykästi. Hän käyttää paljon mustia, paksuja rajauksia. Aika ajoin kerronta kuitenkin tempautuu unien ja kuvitelmien kautta maagisen realismin puolelle. Vai onkohan liian yksioikoista mainita maaginen realismi tässä yhteydessä? Sarjakuvan keinoin pystyy näitä lavennuksia arkirealismin ulkopuolella tekemään kenties helpommin kuin pelkän tekstin keinoin... vähän sellaiseen "ei tehrä tästä ny numeroo" -tyyliin.

Helen kohtaa matkallaan sekä pahantahtoisia että ystävällisiä ihmisiä. Jälkimmäisiä edustaa kuvassa näkyvä herra McGregor. Pidin erityisesti ystävällisyyden kuvauksesta. Sellaiset makeilevat, lässyttävän osoittelevat "auttamiskertomukset" usein ärsyttävät, mutta Helenin kohtaamisissa tekee vaikutuksen se, etteivät monetkaan Helenin auttajat huomaa tekevänsä mitään merkillistä. He käyttäytyvät tavallisen ystävälliseen ja kilttiin tapaan lyhyiden ja usein ohimenevien kohtaamisten ajan. Mutta Helen saa heiltä voimaa ja apua ottaa omia askeleitaan, jotka pikku hiljaa vievät häntä eteenpäin suurten päätösten tekemiseen.

Tarinan eräänä juonteena on Helenin rinnastaminen Beatrix Potteriin. Minussa heräsikin kiinnostus tutustua Potterin tuotantoon, varsinkin kun sarjakuvan esipuheen kirjoittanut Neil Gaiman toteaa näin: "Mutta Beatrix Potterin maailmassa ei ole mitään lämmintä eikä turvallista; se on vaarallinen, kammottava paikka." Mielenkiintoista - minä kun olen pelkkien herttaisten eläinkuvien perusteella tuominnut Beatrix Potterin lastenkirjat söpöileväksi makeiluksi. Tuhman Rotan tarina innosti minut kirjastoreissulla hakeutumaan lastenosaston satukirjahyllylle, josta löytyikin muhkea kokoomateos, Petteri Kaniinin satumaailma: Beatrix Potterin koko tuotanto. Kirjasta löytyikin Sonjan bloggaus. Selailu- ja lueskelutuokion perusteella Beatrix Potteriin pitää joskus paneutua ajan kanssa. Lyhytkin tutustuminen antoi uusia näkökulmia. The Unwrittenissä esiintyvä Eliza Mae Hertford's Willowbank Tales alkoi näyttäytyä uudessa valossa...

Toinen kirjallinen assosiaatio Tuhman Rotan tarinaa lukiessa syntyi Pasi Ilmari Jääskeläisen suuntaan. Sarjakuvassa puhutaan rottakuninkaasta, ja Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta kertoo lastenkirjailijasta, jonka satuhahmojen joukossa esiintyy pelottava Rottakuningas...

Kaiken kaikkiaan vakuuttava teos painavasta aiheesta. Oikeassa oli Comics Worth Reading suosituksissaan. Jos suomennosta ei osu käsiin, niin englanninkielistä alkuperäisteosta on hyvin saatavilla esimerkiksi Amazonissa.

Lue myös nämä:
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 1-2
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Fabien Nury - Sylvain Vallée: Olipa kerran Ranskassa. Suuri gangsterisota. Osa 1: Herra Josephin valtakunta

Kirjabloggaajien suositukset: Blogistanian Finlandia 2011 -voittajalista

Marraskuussa käynnistettiin Blogistanian Finlandia 2011. Huutoon vastasi 32 bloggaajaa, jotka antoivat yhteensä 141 ääntä. Yhteensä 44 vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kirjaa nousi ehdolle.

Ankaran lajittelun ja laskemisen jälkeen voin julistaa voittajakuusikon - äänijärjestyksessä, eniten ääniä saanut ensin. Onnittelut ja kiitokset teille, kirjailijat - olette tarjonneet meille lukijoille mahtavia elämyksiä!

1. Katja Kettu: Kätilö
2. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
3. Katja Kaukonen: Odelma
4. Miika Nousiainen: Metsäjätti
5. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
6. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Koska Blogistanian Finlandia on epäkaupallinen palkinto, voittajille on luvassa tällä hetkellä vain mainetta ja kunniaa. Ja toivottavasti myös monta uutta lukijaa!

Katja Kettu: Kätilö

"Kertomuksen kieli on huikeaa pohjoisen murretta ja sanasto on niin ikään vertaansa vailla. Kerronta iskee rajuudellaan suoraan sielun syövereihin." - Paula, Luen ja kirjoitan 

"Ihailusta järkyttyneenä luin ääneen Ketun kuvakieltä, jolla hän loitsi minut niin sekaisin, että oli pakko etsiä armoa unesta ennen kuin uskalsin alkaa tätä kirjoittaa." - Leena Lumi

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

"Kerjäläinen ja jänis on samaan aikaan hauska ja viisas kirja, eikä sellaisia joka siltatyömaan vieressä kasva. Kyrö näyttää, mikä on Suomi, ja samalla nostaa karvalakkiaan suomalaisen veijariromaanin Suurelle, Arto Paasilinnalle." - Minna, Ilselä

"Loppua kohti minua vähän jännitti. Kyrö liikkui poliittisissa teemoissa ja siis vaarallisissa vesissä. "Miten hän onnistuu luotsaamaan tarinan päätökseen?" mietin. Täydellisesti. Kyrö napautti viimeiset sanat paperiin aivan kuin minulle osoitettuna. Olin myyty." - Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki 

Katja Kaukonen: Odelma

"Kaukosen romaanissa on paljon sellaista, jota ei selitetä auki, mutta silti kirja ei jätä jälkeensä tyhjää oloa tai vaillinaista kohtaa, vaan lukija minussa on kuin taiottu veteen, maahan, taloon, ihmisiin ja menneestä tulevaan kulkevaan muistamisen ja unohduksen väliseen tilaan." - Katja, Lumiomena: Kirjoja ja haaveiluja

"Kirjan kieli on aivan uskomattoman koskettavaa. Kaukonen käyttää erilaisia veteen, luontoon, kankaisiin ja kudelmiin liittyviä vertauskuvia kekseliäästi. Tuntuu kuin Odelman jokainen lause olisi täynnä syvempiä merkityksiä. Samalla lukija voi kuitenkin iloita tekstin keveydestä, sillä merkitykset eivät tee siitä raskasta. Odelma on upea kirja, joka ihastuttaa ja ihmetyttää." - Marjis, Kirjamielellä

Miika Nousiainen: Metsäjätti

"Nousiainen osuu tarkasti ja kipeän kepeästi moneen maaliin. Nauroin ääneen, monesti varmaan itselleni ja muistoilleni. Välillä kauhistutti miten vaikeita aiheita kirjaan oli otettu. Joka tapauksessa Nousiaisen tapa sanoa juttuja on raikkaan huvittavaa." - Anni M., Oota, mä luen tän eka loppuun

"Aihe ja sen todentuntuisuus nappaavat rinnasta, mutta sanojen sujuvuus tasapainottaa yhteiskunnallisen otteen tehokkaaksi kritiikiksi, sormien osoittelun ja nurkista huutelun sijaan." - Hanna, Kirjainten virrassa

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

"En enää ihmettele, miksi olen kuullut tästä teoksesta aika ristiriitaisia lausuntoja: moni on sanonut lukukokemusta sekä upeaksi että ahdistavaksi. Sitä se oli minullekin. Heti kirjan ensisivuilta alkaa tunteiden ja tapahtumien vyöry, jota lukija vain seuraa voimattomana." - Jenni S., Koko lailla kirjallisesti

"Ehkä pitäisikin kehumisen sijasta varoittaa. "Näkymättömät kädet saattaa vaarantaa mielenrauhasi ja ruokavaliosi." Harvoin olen nimittäin ostanut kolmellakympillä näin paljon hyvää kirjaa - ja saan rahat vielä takaisin talven mittaan, koska nyt taisi loppua espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen syöminen." - Booksy, Booking it some more

Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

"Tässä on kaikki: vahva perinteikäs tarina joka kantaa viimeiselle riville asti, kaunista kieltä ja äärettömän taidokasta murteen ja vanhan sanaston käyttöä, sekä se jokin selittämätön, juureva sielukkuus, joka sisältää suomalaisuuden ytimen. Teos on läpeensä rehellinen ja uskottava." - Sara, P.S. Rakastan kirjoja

"Olen kuullut pienenä karjalaisia sanoja ja itsekin välillä viljellyt mietä ja sietä. Ehkä siksi tämä kirja upposi niin syvälle. Eikä pelkästään se, vaan myös upea kerronta, sanojen läpi tihkuva tunne ja mieleenpainuvat hahmot.  Se pieni ripaus maagista realismia sai tarinan lentämään ja minun lempikohtiani olivatkin juuri nuo Marketan ja kaimansa Toisen väliset hetket." - Peikkoneito, Uppoa hetkeen

Blogistanian Finlandia ja oikea Finlandia

Viime syksyn oikeat Finlandia-ehdokkaat olivat nämä:

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu
Kristina Carlson: William N. päiväkirja 
Laura Gustafsson: Huorasatu 
Laila Hirvisaari: Minä, Katariina 
Rosa Liksom: Hytti nro 6
Jenni Linturi: Isänmaan tähden 

Kaikki muut kirjat paitsi Minä, Katariina saivat BF-kisassa ääniä. William N. päiväkirja sai neljä ääntä, Hytti nro 6 kolme ääntä, Kallorumpu kaksi ääntä, Huorasatu ja Isänmaan tähden kumpikin yhden äänen. Koska kuuden parhaan BF-kirjan joukkoon pääsi alimmillaan seitsemällä äänellä, voi arvioida itse ovatko nuo oikeiden ehdokkaiden äänimäärät hyviä vai huonoja saaliita. Minulle henkilökohtaisesti tämä BF-äänestyksen tulos oli suorastaan helpotus, sillä voin allekirjoittaa Jennin Tyhmyyspäivä-kirjoituksen täysin.

Menikö äänestys oikein?

Blogistanian Finlandian sääntöjä noudatettiin kohtalaisen hyvin. Olin kiltti ja hyväksyin myös suurimman osan klo 10 jälkeen julkaistuista listoista mukaan. Jossu ja Sara jäivät ulkopuolelle, kun olin taulukkoni täyttämisessä jo niin pitkällä että päätin käyttää diktaattorin oikeutta ja jättää heidät ulkopuolelle. Samoin huomasin vasta tässä vaiheessa unohtaneeni Ei saa mennä ulos saunaiholla -blogin listan, koska se oli linkitetty toiseen ketjuun kuin olin pyytänyt - sori vaan, mutta juuri tämän takia pyysin linkitystä aloitusketjuun... Poimin osallistujat järjestyksessä sieltä.

Jos joku on kiinnostunut äänestyksen yhteenvedosta ja haluaa hyödyntää taulukkoa johonkin tarkoitukseen, sen saa minulta sähköpostitse pyytämällä. Kaikki tulokset näkee oheisesta kuvasta, suosittelen lataamaan sen koneelle ja tarkastelemaan sitten, kuva on niin leveä että se näyttää todella pieneltä selainikkunassa.

Klikkaa auki tai tallenna koneelle

Edit. 4.1. Kuvasta oli niin vähän iloa, että tässä vielä koko jakauma äänittäin:

Katja Kettu: Kätilö    16
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis    11
Katja Kaukonen: Odelma    9
Miika Nousiainen: Metsäjätti    9
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet    8
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle    7
Kari Hotakainen: Jumalan sana    6
Helmi Kekkonen: Valinta    6
Essi Tammimaa: Paljain käsin    6
Jari Tervo: Layla    5
Kristina Carlson: William N. päiväkirja    4
Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta    4
Turkka Hautala: Paluu    4
Iida Rauma: Katoamisten kirja    4
Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa    3
Rosa Liksom: Hytti nro 6    3
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina    3
Claes Andersson: Oton elämä    2
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu    2
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin    2
Johanna Sinisalo: Enkelten verta    2
Kaari Utrio: Oppinut neiti    2
Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö    1
Siiri Enoranta: Gisellen kuolema    1
Laura Gustafsson: Huorasatu    1
Pirjo Hassinen: Rouva    1
Marko Hautala: Torajyvät    1
Karo Hämäläinen: Erottaja    1
M.A. Jeskanen: Perkele – myytillisiä tarinoita    1
Jari Koponen ja Vesa Sisättö (toim.): Aivopeili – Autonomian ajan tieteiskirjallisuutta     1
Eija Lappalainen – Anne Leinonen: Routasisarukset    1
Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan    1
Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua    1
Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti    1
Jenni Linturi: Isänmaan tähden    1
Annika Luther: Kodittomien kaupunki    1
Raili Mikkanen: Suomen lasten linnakirja    1
Juri Nummelin: Verenhimo    1
Aulikki Oksanen: Kolmas sisar    1
Pia Pesonen: Urho Kekkonen Straße    1
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras    1
Asko Sahlberg: Häväistyt    1
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri    1
Johanna Venho: Syntysanat    1

Pari viestiä tuli siitä, mitkä ovatkaan sallittuja luokituksia ehdokaskirjoille. Jos vastaava äänestys saadaan myös vuoden 2012 kirjoista aikaiseksi niin pitänee sekä tarkentaa ohjeita että vetää tiukempaa rajaa osallistumiseen. Ajastuksen tarkoituksena kun oli estää äänillä kikkailu - jos ei tiedä, mitä muut ehdottavat, ei tule houkutusta alkaa viilata omia ehdokkaita voittomahdollisuuksien mukaan. 

Kiitos kaikille osallistuneille, tämä oli mielenkiintoinen kokemus!  Voittajakuusikosta voisin ottaa tavoitteeksi lukea ainakin Kätilön ja Kerjäläisen ja jäniksen tässä vuoden 2012 puolella. Ja ehkäpä saamme kirjabloggaajien kesken koottua sen verran kolehtia, että voimme tarjota voittajakirjailijoille edes kahvikupillisen voiton kunniaksi!   

Kaikki ehdokaslistat

Tässä vielä kaikki äänestykseen osallistuneet blogit ehdokaslistoineen. Oma listani on täällä.

Opuscolo – kirjasta kirjaan
Luen ja kirjoitan
P.S. Rakastan kirjoja
Kulttuuri kukoistaa
Susan kirjasto
Sinisen linnan kirjasto
Luetut, lukemattomat
Sivujen välissä
Vielä yksi rivi
Nulla dies sine legendo
Booking it some more
Ilselä
Kirjava kammari
Mari A:n kirjablogi
Lumiomena: Kirjoja ja haaveilua
Kirsin kirjanurkka
Koko lailla kirjallisesti
Kirjamielellä
Uppoa hetkeen
Täällä toisen tähden alla
Oota, mä luen tän eka loppuun
Kaiken voi lukea!
Leena Lumi
Luettua
Morren maailma
Kirjainten virrassa
Aamuvirkku yksisarvinen
Erjan lukupäiväkirja
Amman lukuhetki
INAhdus
Kirjoitusripulia

Kantaa ottivat vielä Jossu ja Ei saa mennä ulos saunaiholla, valitettavasti sen verran myöhään että taulukoinnissa heitä ei huomioitu.