Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen

Joskus kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Kahvi ja konjakki, juustot ja marjahyytelö, uudet perunat ja sinappisilli ovat taivaassa siunattuja liittoja. Myös kirjallisuudesta saattaa hyviä yhdistelmiä löytämällä saada lukemiseen lisävivahteita. Arto Salminen viritti minut juuri sopivaan mielentilaan vastaanottamaan Päivi Alasalmen Tuon tumman naisen. Kirjasta kannattaa lukea myös Booksyn bloggaus. 

Kuten on käynyt ilmi, olen innokas naistenlehtien lukija. Mutta uskollisinkin naistenlehtien ystävä saa varmasti joskus tarpeekseen naistenlehtien suloisen siloitelluista kulisseista. Perheidyllit, sisustusonnelat, herttaiset ihmissuhteet - joskus ne vaan tökkivät. Niinpä Tuo tumma nainen olikin katharttisen puhdistava lukukokemus. Takakansiteksti on riittoisa kuin loraus mainoksen tiskiainetta: "Täydellisen kauniissa talossa asuu täydellisen onnellinen perhe..."

Kirja alkaa Helena Salmisen talon ja perheen kuvauksella. Helena puuhastelee puutarhassa, hoivaa lapsiaan, vaalii suvun perinteitä. Ihana talo on remontoitu ja entisöity viimeisen päälle, lapsista kasvaa fiksuja nuoria aikuisia, mies jaksaa hemmotella ja huomioida vaimoaan vielä kymmenien avioliittovuosien jälkeenkin. Niinpä Helenaa hieman jännittää, miten miniäkokelas Pauliinan ensivierailu mahtaa sujua, mutta hyvinhän se menee:

"- Onpas teillä hieno talo, Pauliina aloitti kuin sanoakseen: minä kyllä hoidan puhumisen aina, kun muilla menee jauhot suuhun. - Haluaisitteko te näyttää sitä minulle?

Sillä lauseella oli jää murrettu. Helena ja Hannu laskivat lasinsa pikkupöydille ja aloittivat esittely- ja historiankierroksensa, joka sai heidät aina hyvälle tuulelle. Pauliina oli vielä erityisen kuuliainen kuuntelija, joka ei unohtanut voihkia mielihyvästä kauneimpien yksityiskohtien edessä. Pauliina sai Helenan tuntemaan, että hän oli tehnyt sisustaessaan suorastaan ilmiömäisen urotyön. Missään vaiheessa kateus tai kyllästyminen ei rumentanut Pauliinan ääntä. Helena ei myöskään aistinut Pauliinan ihastelussa mielistelyn makua."

Alasalmi hallitsee hienosti naisten keskinäisen "lässytysrekisterin", mutta hän lietsoo perheonnelan kuvausta vain päästääkseen lyömään sen rikki. Helenan poika Ohto ja Pauliina itse kertovat omissa jaksoissaan toisenlaisesta todellisuudesta. Mitä pidemmälle edetään, sitä selvemmin uhka leijailee kolmen sukupolven talon huoneissa.

Alasalmen tyyli on arvaamattoman helppolukuinen, mutta pahaa enteileviä latauksia piilee pinnan alla. Näennäisen vähistä rakennusaineksista kootaan merkittäviä kokonaisuuksia.

Tuon tumman naisen asetelma tarjoaa pureskeltavaa äidin ja aikuisten lasten, anopin ja miniän, isoäidin ja lastenlasten välisistä suhteista ja jännitteistä. Helenan johtoajatuksiin kuuluu luotsata heikommatkin oikealle tielle, tarjota tukea ja turvaa. Kuinka pitkälle riittää, että kipeistä asioista vaietaan ja kääritään läheiset miellyttävän ilmapiirin pehmoiseen pumpuliin?

Pidin ja suosittelen. Päällimmäisenä kirjassa on porvarillisen herttainen silaus, pinnan alla ihmisen eläimelliset vaistot. Väliin mahtuu vaikka mitä, tuntumaksi jäi, että kaikkea en edes osannut tavoittaa.

Lue myös nämä:
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien
Hilkka Ravilo: Yö yllä viljan
Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Arto Salminen: Varasto

Haluatko tietää, miksi perussuomalaiset menestyivät eduskuntavaaleissa? Lue Arto Salmisen kirjoja, niistä löytyy monta hyvää syytä.

Salmisen kuuden kirjan tuotannosta olen lukenut kolme, ja päätin että nyt pitää kyllä lukea loputkin, varsinkin kun kirjat löytyvät omasta hyllystä. Valitsin Varaston, koska muistelin että siitä on tekeillä elokuvakin. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä taksikuskinakin työskennellyt kirjailija Salminen olisi persujytkystä tuumannut. Varasto ilmestyi ensi kerran vuonna 1998 ja siinä kuvataan armottomasti suomalaisen yhteiskunnan muutosta 1990-luvun laman jälkeen. Yhteiskuntakritiikki lähtee mikrohistoriasta, kuten Salmisella aina, ruohonjuuritason ihmisten kautta kuvattuna.

Kirja kuvaa helsinkiläistä rautakauppaa, sijainti on jossain Mechelininkadun ja Arkadiankadun liepeillä. Päähenkilö Rousku kulkee työmatkat ratikalla, hyppää pois Linnanmäen kohdalla ja hakee iltapalan Siwasta. Varastossa ehtii heittää tikkaa työkaveri Ranisen kanssa, puuhailla omiaan ja tarkkailla työpaikan meininkiä. Näin tarinoi Jylhäkorpi varaston kahvitauolla Rouskun kanssa:

”- Sää tykkäät siitä että sulla on työssäkäyvän status. Sen tietää työnantajatkin. Ne tietää että sää suostut joustoihin ja työelämän kehittämisiin. Ne on tehneet susta venyvän. Sää joustat ja joustat. Ne on saaneet koko valtakunnan uskomaan, että kun palkkoja pienennetään niin työpaikat lisääntyy. Ja sitä myöten kun sun palkkaa pienennetään niin tuloloukkutoimikunta pienentää työttömien sossurahoja. Köyhät köyhtyy tasatahtia. Suhteet pysyy ennallaan.

- Kyllä tuolta lähiöistä vielä nousee uusi työväenliike, minä sanoin. - Siellä B-kansalaiset kerää raivoa. Ja kun ne sieltä tulee niin vallasväki paskantaa pöksyihinsä.

- Ei ne sieltä tule. Keskikalja on tehnyt tehtävänsä. Mee kattomaan Kontulan ostoskeskukseen. Siellä kansa hortoilee katkonaisella askelella, ei niistä kapinaan ole. Ja kohta saadaan vielä väkevät Valintataloon ja eurohinnat pullon kylkeen. Kokoomus tietää että sillä on kiire. Kansa on pidettävä rauhallisena... se on puudutettu... tai nukutettu... narkoosissa ne on. Ainoot jotka järjestäytyy on rikolliset ja narkkarit ja kettutytöt ja lapsipornoilijat ja seinien sotkijat. Ne kyllä pärjää.”

Kirjaan mahtuu käytännöllisiä ja teoreettisia pohdintoja työelämän moraalista, samoin eräänlaista perhe-elämää ja sen hyviä ja huonoja puolia. Jos kaipaa kirjalta hyvänmielen unelmahöttöä, tämä on väärä valinta. Tämä on sysimustaa naturalismia, mutta lukiessani myös nauroin ääneen monessa kohdin. Lisäksi loppu on tulkittavissa onnelliseksi, mikä yllätti.

Parissa kohti saarnausvaihe uhkaa nousta liiaksi näkyviin, mutta kokonaisuus on hiottu ja napakka. Usein tuntuu siltä, että syvälliset ja intensiiviset kirjat ovat hidaslukuisia ja kevyet ja pinnalliset kirjat nopealukuisia. Salmisen kirjat ovat siitä merkillisiä, että ne ovat syvällisiä, intensiiviä ja nopealukuisia. Tarinankuljetus on juohevaa, kirjoissa on erinomainen sisäinen dramaturgia, tapahtumien koukut nappaavat lukijan otteeseensa ja näkymättömistä kuoriutuu näkyviin uusia kerroksia.

Ja kun luin Varaston suomennostuskan jälkeen, niin oli nautinto upottautua erinomaisesti käytettyyn suomen kieleen. Salmisen tyylissä voi nähdä joitakin yhtäläisyyksiä Jari Tervon tyylin kanssa, mutta ehdottoman omaääninen kirjailija Arto Salminen oli. Harmi, että kuolema kohtasi hänet ennen aikojaan. Nykymeiningistä olisi varmasti syntynyt vielä monen monta murskaavan pirullista kirjaa.

Muuten. Tässäkin kirjassa oli nakkipaperi. Nillitin nakkipaperi-sanasta Riikka Pulkkisen Tottaa luettuani. Jostain kumman syystä nakkipaperi sopii Varaston kontekstiin paljon paremmin.

”Krapulassa huomaa kaiken. Töihinmeno on armotonta sissisotaa. Yksityiskohdat räjähtelevät päin naamaa kuin kranaatit: pentujen räkäkynttilät päiväkodin pihassa, sinappiset nakkipaperit nurmikolla, lokinpaska Nissan Sunnyn katolla, resuinen karaoke-juliste kapakan ovessa, pultsarin amputoidut sormentyngät, narkkarin laihat jalat, velkasaneeratut ilmeet metrossa.”

Salmis-vainaasta ei saada naistenlehtien kansikuvareportaasia eikä kirjamessujen nimikirjoitustenjakajaa, mutta lukekaapa miehen tuotanto silti. Vaan mahtaako siitä löytyä postmodernismia?

Lue myös nämä:
Arto Salminen: Kalavale
Hilkka Ravilo: Kylmät kädet
Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli - Tulen ja jään laulu I

Kuva: Kirjava / Petri Hiltunen

George R.R. Martinin massiivisen fantasiasaagan Tulen ja jään laulun avausosan Valtaistuinpelin bongasin luettavaksi Booksyn blogista. Kuten moni muukin lukutoukka, minäkin olen nuorena lukenut miekka ja magia -tyylin fantasiaa. David Eddingsin Belgarionin taru oli kovaa kamaa joskus yläasteikäisenä, samoin Dragonlance-kirjoja muistan lukeneeni. Fantasian peruseepoksen, Taru Sormusten herrasta, olen kahlannut läpi joskus yläasteella, jolloin olin niin sitkeä lukija etten hevillä jättänyt kirjoja kesken. TSH jäi mieleen melkoisen tylsänä, se on niitä harvoja taideteoksia joista voin suositella katsomaan mieluummin elokuvan kuin lukemaan kirjan.

Jossain ikävaiheessa tyylilaji alkoi tuntua vähän lapselliselta, joten Booksyn kehut aikuiseen makuun sopivasta fantasiaseikkailusta herättivät kiinnostuksen. Tulen ja jään laulu onkin kahminut palkintoja ja kerännyt arvostelu- ja myyntimenestystä vuosikausia. Valtaistuinpeli on ilmestynyt alun perin vuonna 1996, suomennos on vuodelta 2003, Petri Hiltusen kuvittama versio vuodelta 2009.

Aloitan valituksella. Lukiessa muistin tuskallisen hyvin, miksi useimmat uudet amerikanenglannista suomennetut kirjat tökkivät niin pahasti, ettei minun oikeastaan kannattaisi lukea niitä ollenkaan. Suomentaja Satu Hlinovsky tekee tavallaan ihan hyvää työtä. Teksti on ymmärrettävää, mitään älyttömyyksiä ei ole käännökseen jäänyt. Mutta suomentajalta tuntuu puuttuvan täysin hyvä suomen kielen taju. Erityisesti dialogi vilisee tönkköjä anglismeja, epäsuomalaisia rakenteita, liian kirjaimellista kääntämistä.

Could- ja should -sanojen liian pikkutarkka kääntäminen tuottaa suomennokseen huiman paljon lauseita, joissa henkilöiden olisi tehtävä tai pitäisi tehdä milloin mitäkin. Sinä, minä, se, tämä, tuo -pronominit tukkivat tekstin. Suomen kielessä persoonapronominia ei tarvitse koko ajan käyttää, meillä voi taivuttaa verbiä persoonan mukaan. Suomen kielen kätevä passiivi loistaa tässä suomennoksessa poissaolollaan, sen sijaan monta kertaa kaikki tekevät jotain tai kukaan ei tee mitään, kun everyone- ja nobody-sanoja käännetään kirjaimellisesti.

Tässä joitakin esimerkkejä, kursiivilla oma vastineeni:

Will oli tiennyt heidän vetävän hänet mukaan riitaan ennemmin tai myöhemmin. Hän toivoi, että se olisi ollut myöhemmin mieluummin kuin ennemmin. (s. 9)

Will oli tiennyt heidän vetävän hänet mukaan riitaan ennen pitkää. Hän toivoi, ettei niin olisi vielä käynyt.

Will ei toivonut mitään niin paljon kuin sitä, että olisi voinut ratsastaa Muurin turviin tuli hännän alla, mutta se ei ollut tunne, jonka olisi voinut jakaa komentajansa kanssa. (s. 10)

Will olisi halunnut ratsastaa Muurin turviin tuli hännän alla, mutta ei sellaista voinut päällikölleen tunnustaa.

Ser Waymar oli ollut valantehnyt Yövartion veli vähemmän kuin puoli vuotta, mutta kukaan ei voinut sanoa, ettei hän olisi ollut valmis ammattiinsa. (s. 10)

Ser Waymar oli vannonut valan vasta muutama kuukausi sitten, mutta häntä pidettiin täysiverisenä Yövartion veljenä.

- Sinun pitäisi pukeutua lämpimämmin, Gared. (s 12)

- Pukeudu lämpimämmin.

Perustelut: Sinä on turha. Suomeksi ei kehotetaan ketään “pitäisi tehdä”-rakennetta käyttäen, vaan yleensä käytetään suoraan imperatiivia. Suomeksi ei myöskään hoeta keskustelukumppanin nimeä koko ajan kuten englanniksi tehdään, vaan suomenkielisessä keskustelussa keskustelukumppanin nimen käyttöä yleensä vältetään. Ylipäätään englannin kielen puhetapaan kuuluu koukeroisempi ja kohteliaampi ilmaisutapa kuin suoraviivaiseen suomalaiseen puhetapaan.

Sotahevonen oli väärä ratsu partiomatkalle, mutta yritäpä sanoa se pikkulordille. (s. 12)

Sotahevonen oli väärä ratsu partiomatkalle, mutta eihän sellaista voinut pikkulordille sanoa.

Perustelut: Suomessa ei ole sinä-passiivia vaan passiivi.

Hän saattoi tuntea makean, tahmean pihkan poskeaan vasten. (s. 15)

Hän tunsi makean, tahmean pihkan poskeaan vasten.

Perustelut: Suomeksi “saatetaan tehdä” vain niitä asioita, jotka ovat mahdollisia, mutta joita ei jostain syystä juuri nyt tehdä. Jos pihkan tahmeus ja makeus on aistittavissa, niin silloin pihka jo tunnetaan poskea vasten, eikä saateta tuntea poskea vasten. Englannin kielen could-rakenteita käytetään omalla tavallaan.

Myöhäiskesän lumisateet olivat sen kuunkierron aikana olleet ankaria. (s. 21)

Myöhäiskesän lumisateet olivat kuunkierron aikana olleet ankaria.

Perustelut: Tarvitseeko perustellakaan? Suomeksi ei tässä yhteydessä tarvita täsmentävää määrettä, asiayhteydestä selviää kyllä, että kyse on nimenomaan viimeisimmästä, kuluvasta tai kuluneesta kuunkierrosta, ei mistään ”siitä kuunkierrosta”.

Mielestäni käännöksessä pitää huomioida kohdekielen tyypilliset rakenteet ja hyödyntää niitä. Siksi ei riitä, että kääntäjä hallitsee hyvin sen kielen, josta hän kääntää. Hänen täytyy hallita myös kohdekieli, joka yleensä on kääntäjän oma äidinkieli. Luvattoman usein suomennoksista näkee, että kääntäjä ei osaa kirjoittaa luontevaa suomea. En ole suinkaan ainoa, joka on tähän huomiota kiinnittänyt. Esimerkiksi marjis kommentoi aivan samaa asiaa Veren voiman luettuaan:  "Monessa kohtaa englanti näkyy myös liian paljon suomennoksen lauserakenteissa – sekin on kovin yleistä käännöskirjallisuudessa nykyään."

Valtaistuinpelissä on aivan liikaa tönkköyttä. Monet pätkät eivät oikeastaan ole edes suomea, vaan suomeksi kirjoitettua englantia. Ei näin! Vaadin kirjoilta hyvää suomea.

Lukemiseni pysähtyi käännöskökköyksiin aivan liian usein, mikä luonnollisesti vähensi lukunautintoa kovasti. Jäin miettimään jatko-osien lukemista. Järkälekirjojen lukeminen suomeksi on nopeampaa, mutta silloin pitäisi kärsiä käännöskukkasista. Englanniksi lukiessa ne eivät häiritsisi, toisaalta englanniksi lukeminen on pikkuisen hitaampaa, ja aivan niin paljon en tästä kirjasta nauttinut, että haluaisin tankata tarinaa kirjakaupalla englanniksi. Booksy on lukenut jatko-osat, sattumalta englanniksi, sieltä löytyy näytteitä ja lisätietoa.

Se valituksista, sitten asiaan. Yli 700-sivuisen kirjan ensimmäiset parisataa sivua tuntuivat mukaansatempaavilta. Sain mitä halusin: riittävän aikuista fantasiaseikkailua, jossa on uskottava, monipuolinen miljöö, runsas henkilögalleria, keskiaikaa muistuttava toimintaympäristö miekkoineen, haarniskoineen ja ratsuineen. Jossain vaiheessa kuitenkin lukutahtini vähän hyytyi. Juoni alkoi tuntumaan hieman junnaavalta ja toisteiselta, henkilöt himpun verran liian mustavalkoisilta. Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän, tunnistettavan amerikkalaisia.

Booksy vertaa Martinin tyyliä Kaari Utrion keskiaikakuvauksiin, ja sama vertailukohde minullekin tuli mieleen. Mutta Utrioon verrattuna Martin jättää joitakin olennaisia herkuttelun paikkoja hyödyntämättä. Utrio kuvaa hyvin institutionaalisen uskonnon vallankäyttöasemaa ja uskonnon sävyttämää maailmankuvaa. Valtaistuinpelissä uskonto jää aika muodolliseksi ja hengettömäksi elementiksi. Utrio saa loistojännitteet sääty-yhteiskunnan kuvauksiinsa, Martinin säätytulkinnat jäävät pintapuolisiksi. Naisen asemasta ja roolista Martin saa aika vähän irti.

Mutta koska luin kuitenkin koko kirjan, ei tämä ihan huono ollut, muutenhan olisin jättänyt kesken. :) Voin suositella kokeilemaan tätä, jos aikuista fantasiaa kaipaa. Kehuja ja palkintoja kirja on tosiaan kerännyt jo vuosikausien ajan. Ja jos olisin lukenut tämän nuorena, olisin tuskin kiinnittänyt suomennokseen minkäänlaista huomiota. Olen ryhtynyt kiinnittämään huomiota suomennosten laatuun vasta aikuisena.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä osaa kirjaa, koko pituudeksi on ilmoitettu seitsemän kirjaa. Wikipedian artikkelissa ilmoitetaan jo tulevien osien nimetkin. Ensimmäiset kolme osaa on suomennettu, kustantamon sivuilta ei käy ilmi, ovatko loputkin suomennoslistalla. Voisi veikata että ovat, koska kakkososastakin on suunnitteilla kovakantinen, kuvitettu uusintapainos.

Kirsin kirjanurkan Käännösfloppeja? -jutussa keskustellaan käännöskirjoista vähän enemmänkin. Mari A. kommentoi, että on lainannut kirjoja suomentajan perusteella. Voisinpa harkita samaa temppua. Kyllä mestarillisen hyviäkin suomentajia on. Suositelkaapa minulle mielestänne parasta englanninkielisen kaunokirjallisuuden suomentajaa?

Lue myös nämä:
Lian Hearn: Satakielilattia - Otorin klaanin tarina 1
Kaari Utrio: Aatelisneito, porvaristyttö 
Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Lindfors Hugo, Schulman Pirkko-Liisa (toim.): Asekätkijän vankilapäiväkirja

Kuva: Minerva / Leena Kilpi

Pirkko-Liisa Schulmanin toimittama Asekätkijän vankilapäiväkirja löytää toivottavasti tiensä sotahistoriasta kiinnostuneiden luettavaksi. Minulle kirja oli kiinnostavaa luettavaa erityisesti siksi, että Hugo Lindfors on isoisoisäni. Pirkko-Liisa Schulman taas on isotätipuoleni. Kirjassa oli minulle paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa.

Hugo Lindfors istui syksyllä 1945 kuusi viikkoa Kuopion lääninvankilassa asekätkennästä pidätettynä. Vankilapäiväkirjaa on säilytetty Sota-arkistossa. Schulman on tehnyt työuransa arkkitehtinä ja julkaissut arkkitehtuuriin liittyviä tietokirjoja, ja asiallisella ja täsmällisellä tyylillä päiväkirjaa taustoittava historiaosuus on kirjoitettu. Historiantutkija olisi ehkä käsitellyt aihetta laajemmin ja syvällisemmin, mutta hyvän yleiskuvan tästäkin saa.

Kirjan ensimmäiset 70 sivua käytetään asekätkentään johtaneiden tekijöiden avaamiseen ja Lindforsin lyhyeen henkilöhistoriaan. Päiväkirjaosuus on noin sadan sivun mittainen, ja lopuksi on lähde- ja liiteluettelo.

Asekätkennästä kannattaa lukea Wikipedian artikkeli, yhteenvetona tiivistettäköön, että jatkosodan jälkeen upseerikunta aloitti salaisten asevarastojen kokoamisen, koska pelättiin että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Toiminta paljastui ja asekätkijöitä pidätettiin sankoin joukoin. Oikeudenkäyntejä oli runsaasti, mutta Hugo Lindfors ei ehtinyt joutua oikeuteen, sillä hän menehtyi syöpään vuonna 1947.

Lindfors oli syntynyt Hämeenlinnassa vuonna 1886, kävi Helsingin kauppakoulua ja muutti töihin Suonenjoelle Pohjois-Savoon. Hän työskenteli mm. Savon Tuolitehdas Oy:n kirjanpitäjänä ja Rautalammin-Suonenjoen Puhelin-Osakeyhtiön toimitusjohtajana. Hän oli mukana perustamassa suojeluskuntaa Suonenjoelle vuonna 1917. Onkin mielenkiintoista lukea esimerkiksi Lindforsin kirjoitusta Rahjan veljesten näyttäytymisestä Suonenjoen rautatieasemalla tammikuussa 1918. Pietarinsuomalaiset Rahjat esiintyvät mm. Jari Tervon Troikassa.

Talvi- ja jatkosotaan Hugo Lindfors ei ikänsä vuoksi joutunut. Aktiivisen suojeluskuntatyön vuoksi häntä kuitenkin pyydettiin Suonenjoen kunnansolun johtajaksi asekätkennässä. Kakkosmieheksi hän pyysi pankinjohtaja Erkki Kaijärven.

Asekätkijät jäivät kiinni Suonenjoellakin ja Lindfors ja Kaijärvi joutuivat vankilaan yhdessä monien muiden kanssa. Vankilapäiväkirja onkin mielenkiintoista luettavaa, vaikka mitään erityisen dramaattista vankilassa ei tapahtunutkaan. Vangitut asekätkijät olivat melko herraskaista joukkoa: "sellistien" joukkoon kuului pappeja, johtajia, upseereita, myös maanviljelijöitä. Päivät vankilassa olivat yksitoikkoisia: ruoka-annokset olivat niukkoja, ulkona käytiin "marsseilla" ja yöt olivat pitkiä. Vangit viihdyttivät itseään lukemalla, järjestämällä tietokilpailuja, pelaamalla korttia ja shakkia ja tappamalla lutikoita. Sanomalehtiä saatiin luettavaksi jonkun verran ja omaiset pääsivät välillä vierailemaan vankilassa ja tuomaan ruokaa ja muita tuomisia.

Henkilökohtaisella tasolla on kiinnostavaa, että isoisoisäni oli innokas luku- ja kirjoitusharrastaja. No onpa minulla todella paljon niitäkin sukulaisia, jotka eivät välitä kirjoista, mutta hauskaa on huomata että esimerkiksi Seitsemän veljestä kuului Hugo Lindforsin suosikkikirjoihin. :) Vankilassa asekätkijät lukivat sitä mitä käteen saivat. Päiväkirjassa mainitaan lukemistoksi Tarzan-kirjoja ja salapoliisiromaaneja kuten Marton Taigaa.

Päiväkirja on kirjoitettu hyvällä tyylillä, vaivihkainen huumori sävyttää vankilakokemuksia.

"Olen täällä koristellut selliämme kauniilla kuvilla. Käytävään johtavan ilmanvaihtokanavan suulle olen liimannut "Hopeapeilin" kansikuvan. Tuohon akkunan alle pöydän päälle liimasin Seuran kannen, mikä esittää Helena Karaa filmistä "En ole kreivitär". Kaappimme oveen on liimattu "sotasyyllisten" kuvat ja seinille lutikantaposta aiheutuneet veriläiskät on peitetty pienemmillä kuvilla. Mistä liimaa. Kylmä peruna on tarkoitukseen erinomaista."

Vangit seuraavat ahkerasti lehdistä Helsingin tapahtumia ja vertaavat omia kokemuksiaan Helsingin vangittujen tilanteeseen. "Olemme innolla lukeneet pääkaupungin lehtien välittämät selostukset sotasyyllisyysjutusta ja olemme hyvillämme, että kommunistien vihaama Tanner päästettiin vapaalle jalalle. - Muuten olen henkilökohtaisesti tullut siihen käsitykseen, että Rydin päiväkirja, jonka oikeuskansleri jätti oikeudelle, on kirjoitettu tai täydennetty myöhemmin. Se tuntuu näin "lautamiesjärjelläkin" annettuna liian viisaalta."

Lindfors vapautui kuulusteluvankeudesta joulukuussa 1945 ja alkoi valmistautua tulevaan oikeudenkäyntiin. Kuten mainittu, oikeuteen hän ei ehtinyt.

Jonkinlainen trauma asekätkentäjuttukin tuntuu olleen, sillä sotien jälkeen asianosaiset eivät halunneet kokemuksistaan puhua. Kirjassa mainitaan myös Tuula Aamuvuoren kirjoittama Kuopion lääninvankilan historiikki. Aamuvuoren haastattelemat vankilatyöntekijät eivät mielellään puhuneet asekätkijöistä, samoin vankilan arkistoista ei löytynyt aiheesta tietoa.

Asekätkijän vankilapäiväkirja sopii luettavaksi sotahistoriasta kiinnostuneille. Ei tarvitse olla raskaan sarjan harrastaja, sillä kirja on lyhyehkö ja helposti sulateltava. Minulle kirjan erityiskiinnostavuus syntyi sukulaisuuden vuoksi, koska eipä omista sukulaisistaan saa kovin monesta kirjasta lukea.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Ohrana
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Kirjahyllykyyläystä lehdestä

Kirsin kirjanurkassa oli talvella hyvä juttu siitä, miten lehtiä lukiessa pitää aina pysähtyä tutkimaan, jos lehden kuvassa näkyy kirjahylly. Uusimmassa Annassa (nro 15 / 2011) olikin oikea herkkujuttu tätä harrastusta varten.  Kaisa Pastilan kirjoittamassa jutussa Ystävät hyllyssä haastatellaan kolmea lukuharrastajaa ja Ari Heinonen on ottanut hyllyistä ja niiden omistajista hyvät kuvat. Nelisivuisen jutun tutkimiseen käytin pitkän ajan. Useimpia Annan juttuja ei ole netissä, mutta kaupasta tai kirjastostahan tämän lehden löytää. :)

Ensimmäinen kirjahylly, tiedottaja Jonnan kaareutuva hylly onkin kateutta herättävän hieno. Asunnossa on kaareutuva nurkkaseinä, ja seinää kiertämään on rakennettu hyllyt. Upea hylly! Jutussa kerrotaan tuoreesta yhteenmuutosta, ja hyllyjä kurkkimalla onkin hauska arvuutella, mitkä kirjat mahtavat olla miehen ja mitkä naisen omaisuutta.

Ylimmälle hyllylle on sijoitettu sarjakuvia. Kuvan tarkkuus ei ole täysin optimaalinen, kirjojen selkämyksistä ei ihan saa selvää. Näissä tilanteissa voi tunnistaa vain tutut kirjat: ne, joiden selkämys on värien ja kirjasimien perusteella tuttu, jolloin epäselvästäkin kuvasta on helppo arvata oikein. Sarjishyllyllä on ainakin Maus, Vartijat, Nyrok City, Mämmilää, Ralf Königiä ja R. Crumb Handbook. Pisteet Jonnalle, jos hän on näin innokas sarjakuvaharrastaja. Vai onkohan sittenkin kyseessä miehen kokoelma, joka on häädetty mahdollisimman korkealle, kauas ulottumattomiin?

Alemmilta hyllyiltä löytyy Mika Waltari -kokoelmaa, Anja Kaurasen Pelon maantiede, Sofi Oksasen Puhdistus, Umberto Econ Ruusun nimi, muumikirjoja pokkaripainoksena, Sadan vuoden yksinäisyys, Linnunradan käsikirja liftareille ja Lolita. Kelpo kokoelma!

Toinen kirjahylly kuuluu kirjailija Juuli Niemelle ja hänen miehelleen Jani Niemiselle, joka on runoilija. Häpeäkseni tunnustan, etten tiedä kummastakaan kirjailijasta mitään, mutta netistähän löytyy tietoa. Niemestä kerrotaan Otavan sivuilla ja Niemisestä Liken sivuilla. Kirjailijapariskunta luottaa hyllyvalinnassa Lundiaan. Klassinen suosikki, tosin itse en lukeudu Lundia-fanaatikkoihin, olen päätynyt kirjahyllyvalinnassa toiseen merkkiin. 

Täältäkin löytyy Lolita, tosin erinäköisenä painoksena! Samoin Muumeja, tällä kertaa perinteisenä punaselkäisenä ja kovakantisena versiona. Pentti Saarikosken runokokoelmia ja Pekka Tarkan kirjoittaman Saarikoski-elämäkerran ensimmäinen osa näkyvät hyllyssä myös. Hyvä! Paljon muutakin runoutta: Eeva-Liisa Manneria ja W.B. Yeatsia. Alimmassa hyllyssä on Stieg Larssonia, seuraavalla rivillä Paul Austeria. Keltaista kirjastoa on muutenkin paljon. Venäläisklassikot ovat komeasti edustettuina: Saatana saapuu Moskovaan, Idiootti, Kuolleet sielut. Kuvan tarkkuus on oikein hyvä, selkämysten tekstit erottuvat mainiosti.

Tärkeä yksityiskohta: Juuli kertoo, että hyllytilaa ei yhteenmuuton jälkeen ollut riittävästi, joten kirjat oli pakko hyllyttää kahteen riviin, etu- ja takariviin. Takimmaisten kirjojen puolesta Juulilla on paha mieli, joten hän vaihtaa etu- ja takariviläisten paikkoja säännöllisesti. Oikein!

Kolmantena hyllynsä esittelee graafinen suunnittelija Johanna. Tyylikäs valkoinen kirjahylly, jossa on ilmavan korkeat hyllyvälit. Mutta kirjat näyttävät minun makuuni vähän pettymyksiltä: paljon matkaoppaita ja kevyitä tietokirjoja tai ammattikirjallisuutta, esimerkiksi Web Design Index .05. Kaunokirjallisuutta näkyy kuvassa vain vähän. Candace Bushnellin Reittä pitkin ja Yann Martelin Piin elämä näkyvät etureunassa fiktion edustajina. Sen sijaan Johannan tapa järjestää kirjat värin mukaan on hauska. Värikoodatut hyllyt luovat hauskan efektin. Pitää ottaa harkintaan! Kuvan tarkkuus on hyvä, mutta kuvakulma on sellainen, että vain etummaisen reunan kirjojen selkämykset näkyvät kunnolla.

Todella mukavaa, että naistenlehdessä esitellään haastateltavien kirjahyllyjä eikä aina vain meikkilaukkuja ja vaatekaappeja. Pisteet Annalle!

Myös toisessa tänään ilmestyneessä naistenlehdessä, Me Naisissa (nro 15 / 2011), oli kirja-aiheista juttua: kirjailija Riikka Pulkkisen haastattelu, jonka voi lukea lyhennettynä lehden kotisivulta. Luin haastattelun kyllä intensiivisesti, upeat kuvatkin siinä oli. Mutta en mahtanut mitään, lukiessa nauratti kovasti koska mieleen tuli niin elävästi Kertomus jatkuu -blogin tilitys Pulkkisen haastatteluista. Sopi loistavasti tähänkin juttuun. :)

M.A. Jeskanen: Perkele - myytillisiä tarinoita

Kuva: WSOY.

Kirjablogeissa on ilahduttavasti alettu käsitellä yhä useammin sarjakuvia. M.A. Jeskasen albumista Perkele - myytillisiä tarinoita sain ensi vinkin Kirjainten virrasta, sittemmin albumista ovat bloganneet ainakin Erja ja marjis. Jeskasen kädenjälkeen olen tutustunut Sirkus Arkus -antologian kautta, josta kirjoitin vuonna 2007 arvion Kvaak.fi -sarjakuvafoorumille. Onkin hauska huomata, että nettiarvioillakin on merkitystä: arviotani siteerataan ainakin WSOY:n extranet-sivuilla. Muistelen jossakin toisessakin antologiassa Jeskasta lukeneeni, mutten enää saa päähäni missä.

Sinänsä Perkele - myytillisiä tarinoita onkin oiva esimerkki siitä, kenestä tulee taiteilija: siitä, joka jaksaa tehdä töitä. Hyviä sarjakuvalyhäreitä tulee vastaan aika paljon, mutta tällainen yli 200-sivuinen sarjakuvajärkäle, joka perustuu suomalaiseen folkloreen ja historiaan ja joka on toteutettu todella tyylikkäästi, vaatii jo aika paljon. Toki kirjojen kirjoittaminenkin vaatii sitkeitä perslihaksia, mutta kirjoittamiseen riittää kuitenkin näppäimistön näpytys, sarjakuvataiteilija tekee lisäksi piirrostyön. Jeskanen tuntuu olevan hyvässä vireessä, Perkeleen jatko-osa Santala löytyy jo WSOY:n sivuilta, vaikkei siitä vielä mitään tarkentavaa tietoa olekaan.

Kuva: The Darkest Pits of Hell.

Luin albumin kahdessa osassa ja pidin lukemastani. Alkusivuilla mainitaan lähdeluettelo, joka onkin vakuuttava: historiaa, kulttuurintutkimusta, perinnetietoa. Jollekin kansantarinoihin enemmän perehtyneelle Jeskasen tarinat saattavat avautua vielä syvällisemmin. Nimensä mukaisesti perkele eli vanha vihtahousu eli piru on mukana joka tarinassa.

Kuudessa novellissa on aiheina mm. noitaoikeudenkäynti, maan päälle jäävät kuolleet, pirulle annetut lupaukset ja niiden lunastaminen. Metsä huokuu, piika haaveilee omasta torpasta ja lehmästä, pohjalaishäitä juhlitaan suurieleisesti. Runsaasti huomiota saa hekumallinen lihan iloista nauttiminen: luterilaiseen synnintuntoon sopivasti irstailuista seuraa usein korkeampien voimien rangaistus. Jonkinlainen ikäraja Perkeleelle olisi hyvä esimerkiksi kirjastossa asettaa. Värikkäästi kuvatun synninteon lisäksi hurjimmat pirun ilmentymät lienevät ahdistavia liian nuorille lukijoille.

Kuvanäyte Sielunmessusta: The Darkest Pits of Hell.

Kuten Erja ja marjis kirjoittavat, Jeskanen osaa leikitellä tyyleillä: välillä piirrosjälki muistuttaa vanhoja puupiirroksia. Muutenkin Jeskasella on kuvakerronta todella hyvin hallussa. Vaikka minä sarjakuvanlukijana taidan keskittyä useammin enemmän tarinaan kuin kuvalliseen ilmaisuun, niin Perkeleen parhaita "mykkäfilmijaksoja" minäkin ymmärrän ihailla.

Kuvanäyte tarinasta Don Juan Tenorio ja Tuonenkylän Tilta: The Darkest Pits of Hell.

Pidin esimerkiksi Saunaperkeleestä, joka nimensä mukaisesti kertoo saunassa asuvasta pirusta. Kenties paras tarina oli kuitenkin Blåkulla, jossa käsitellään perusteellisesti noitaoikeudenkäyntiä ja hysteriaa noitien tunnistamisen ympärillä.

Parissa kohdassa kielenkäyttö aavistuksen horjahtaa: pohjalaismurre ei ihan aidolta edes näin ei-pohjalaisen lukemana kuulosta, samoin sellaiset sanat kuin "moderni" ja "vagina" hieman särkevät historiallista illuusiota. Mutta olkoot nämä osoituksena Jeskasen taidoista sulattaa monipuolinen lähdemateriaali ja luoda uusi, omannäköinen ja omaääninen kokonaisuus suomalaisista pirutarinoista.

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Limingan taidekoulu: Draamattu
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Helen Moster: Hylky

Helen Mosterin Hylky on toinen PEKKin jäsenkirja. Antti Leikaksen Melominen oli ensimmäinen, hauska sattuma että kummankin kirjan nimi on vesiaiheinen. Taisin tilittää kerhoon liittyessäni, että eroan heti, jos sieltä saa luettavakseen vain nuorten miesten itsesääliä tihkuvia kasvukertomuksia. Onneksi kumpikaan kirjoista ei ole tällainen ollut. :) Sekä Hylky että Melominen ovat olleet tasokkaita myös kielellisesti - syksyllähän kiinnitin huomiota blogistaniasta löytyneiden uusien kirjailijoiden suomen kieleen. Mutta Moster onkin toimittaja ja suomentaja, hän on tehnyt pitkän uran kielen ja kirjallisuuden parissa jo ennen esikoisromaania.

Kuva: Avain / Liisa Takala

Minulla oli ilo olla kuuntelemassa sympaattista Mosteria Avaimen kevätkauden avajaisissa, joista kannattaa lukea Hannan raportti. Tilaisuudessa esiintyivät myös Petteri Paksuniemi ja Harri István Mäki. Erityisesti Mäen kirja Kraatterin lapset herätti myös kiinnostuksen, siitä kannattaa lukea marjiksen ja Seija Vilénin bloggaukset.

Hylystä ovat ehtineet kirjoittaa jo ainakin Sara, Kirsi, Lumiomena ja Booksy. Minulla kirjan lukeminen kesti yllättävän kauan, vaikka kirja ei ole kovin paksu, vain 250-sivuinen. Kirjassa on kolme tasoa. Nykyaikaa elää helsinkiläinen Anton Saksa, joka sukellusharrastuksensa parissa löytää Suomenlahdelta hylyn. 1700-luvulla seurataan Venäjän keisarinna Katariina Suurta, joka tilaa posliiniastiaston Saksasta. Sitä kuljettamaan määrätään merikapteeni Willem Arnesen, joka ottaa poikansa Arnen mukaan merenkävijän ammattia oppimaan.

Olen historiallisten romaanien ystävä, ja Moster selviytyy uskottavan historiallisen romaanin kirjoittamisesta kunnialla. Hän ei kirjoita laajaa epiikkaa, pikemminkin pientä salonkihistoriaa. Hienoa, että on uskallettu ottaa merkittävä hahmo yhdeksi päähenkilöksi, keisarinna Katariina Suuri.

Mutta kun luin kirjaa, minulla oli melkein viimeisille sivuille asti sellainen olo, että missäs tässä on se pihvi. Ei nyt olisi tarvinnut mitään davincikoodi-tyylistä salaista symboliikkaa kehitellä, mutta odotin koko ajan että yhdistääkö päähenkilöitä jokin muukin asia kuin uponnut laiva. Tuntui siltä, että kirjassa kyllä kuvaillaan paljon asioita, mutta missäs juoni on? Muistelen että muutamakin bloggaaja on kuvannut nykykirjallisuuden ongelmaksi sitä, että draaman kaarta ja tarinan loppuhuipennusta ei aina ole, vaan kirjailija jättää lopun avoimeksi. Hylyn kohdalla tämä tunne oli melkein koko ajan, siis ikään kuin koko juoni olisi ollut avoin. No loppua kohti jännite kyllä nousi, niin että viimeisten kymmenien sivujen aikana imua oli.

Lisäksi odotin kuvauksia historiallisesta merenkulusta, ja niitä oli yllättävän vähän, sillä suurin osa Willemin ja Arnen osuudesta keskittyy matkailuun Saksassa, ei nyt ihan turistiopastyyliin mutta melkein. Anton Saksassa taas minua ärsytti nahjusmaisuus, vaikka  sinänsä hahmon ajelehtiva elämäntyyli sopi osaksi kokonaisuutta. Lisäksi kirjassa heitellään vähän liikaa vihjeitä hahmoista, ja sitten jätetään nämä langanpäät solmimatta. Ehkä näitä sivuteemoja olisi voinut kasvattaa, jos kirjassa olisi ollut reippaasti lisää pituutta.

Historiallisten kuvausten kohdalla olin aistivinani aavistuksen Kaari Utrion kerronnan henkeä. Muuten ei tullut mieleen mitään selviä yhtymäkohtia muihin kotimaisiin kirjoihin, joten kyllä Mosterilla on saksalaisen kulttuurin tuntijana hyvät eväät löytää persoonallisia aineksia seuraaviin kirjoihinsa, jos sellaisia on tulossa.

Henkilöhahmoista paras oli nuori Arne Arnesen. Taiteellinen ja herkkä poika kokee nahoissaan isän vaatimukset ja ympäristön paineet. Hienosti ja samaistuttavasti Moster tavoittaa nuoruuden tuskalliset tunnot. Arne oli kirjan parasta antia.

Voisin siteerata blogeista joskus lukemaani lausetta: olisin halunnut pitää tästä enemmän. Takakannessa tätä kuvataan "vetäväksi esikoisromaaniksi", mutta minusta kun tämä nimenomaan ei ollut kovin vetävä. Joku sellainen juonellinen koukku jäi puuttumaan, joka olisi saanut ahmimaan kirjaa eteenpäin. Nyt luin tätä sellaisella odottavalla mielellä, etsien sitä koukkua.

Mutta ei tämä missään nimessä huonokaan ollut. Hesarin arviossa Suvi Ahola vertaa Mosteria Virpi Hämeen-Anttilaan, mutta aivan ehdottomasti Moster on Hämeen-Anttilaa paljon parempi. Hylky sopinee sellaiselle lukijalle, jolle tunnelmallinen kuvailu riittää paikkaamaan juonenkäänteiden vähäisyyden. Tai sitten minulta jäi jotain olennaista tästä kirjasta huomaamatta.

Lue myös nämä:
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Antti Leikas: Melominen

Kirjastojen lainausmäärät ja markkinointi-ideoita

"Kirjastojen käyttö väheni viime vuonna", kirjoitti Hesari. Artikkeli jäi mieleen ja olen pyöritellyt hajanaisia pohdintoja kirjastojen lainausmäärien kohentamiseksi. Absoluuttiset määrät ovat toki mielestäni korkeita. "Yleisistä kirjastoista tehtiin viime vuonna 96 miljoonaa lainaa. Asiakaskäyntejä oli 53 miljoonaa."

Hanhi on yleinen helsinkiläiskirjastojen lähieläin.

Jutun kirjoittaja Jari Paavonheimo on Keravan kaupunginkirjaston johtaja. Hän analysoi kaunokirjallisuuden lainaustapoja ja tekee myös tällaisen arvion: "Kirjahankintojen lisääntymisestä huolimatta osa lainamäärien pudotuksesta johtuu yhä uutuushankinnan riittämättömyydestä. Kysytyimpiin kirjoihin on monilla paikkakunnilla kuukausien jonotusajat. Siinä tapauksessa kirja hankitaan helposti muualta."

Minä asioin nykyään Helsingin kaupunginkirjastossa, jonka mainio verkkopalvelu HelMet kattaa Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kirjastojen tarjonnan. Hyödynnän sähköpostimuistutusta kirjojen eräpäivien suhteen ja aika ajoin kirjasto lähettää uutiskirjeen sähköpostitse. Kun asiakkaiden sähköpostitietoja hyödynnetään kirjastoasioinnissa jo nyt, miksi niitä ei käytettäisi myös Paavonheimon kuvaaman ongelman ratkaisemisessa?

HelMetin suosituimpien artikkelien listan näkee täältä. Tarkastellaanpa esimerkiksi listan kakkosta, Riikka Pulkkisen Totta-kirjaa.  "Varauksia 629, kappaleita 467", ilmoittaa HelMet. Miksipä ei voisi vaikka varauslistan sijoilla 50-629 oleville asiakkaille lähettää sähköposti-ilmoitusta tähän tyyliin: "Olet varannut Riikka Pulkkisen teoksen Totta. Kirjan varausjono on melko pitkä, mutta kiinnostaako sinua Pulkkisen esikoisteos Raja? Klikkaa tästä, niin varaamme Rajan sinulle."  

HelMet ilmoittaa, että Rajasta on "varauksia 18, kappaleita 57". Ihan kaikille jonottajille ei siis Rajaakaan riittäisi. Niinpä varausjonoa voisi pilkkoa pienempiin osiin ja ehdottaa seuraavalle ryhmälle vaikka Helvi Hämäläisen Säädyllistä murhenäytelmää, onhan siinä tiettyjä temaattisia yhteneväisyyksiä Totta-kirjan kanssa. Sitä on hyllyssä monta kymmentä kappaletta eri-ikäisinä painoksina. Kirjastonhoitajat ovat fiksuja, he voisivat etsiä jokaiselle suosikkikirjalle muutaman vastinparin, joita jonottajille voisi tarjota. 

Pitkän uran tehneiden suosikkikirjailijoiden kohdalla sähköpostimarkkinointi olisi vielä helpompaa. Anja Snellmanin ja Jari Tervon uutuudet kohoavat aina lainatuimpien ja varatuimpien teosten joukkoon. Kummallakin on niin laaja tuotanto takana, että satojenkin jonottajien lukunälkä saataisiin tyydytettyä, jos pantaisiin kirjailijoiden aiempi tuotanto jonottajille luettavaksi. Kirjastojen lainausmäärät kohoaisivat ja ihmiset saisivat enemmän ja parempaa luettavaa kuin osasivat odottaa. 

Minusta kun tuntuu, että tämä Paavonheimon kuvaama ongelma palaa takaisin kirjallisuuskeskustelujen ikuisuusasetelmaan: miksi kirjan kaupallinen elinkaari tuntuu niin kauhean lyhyeltä ja miksi vain hyvin kapea kirjailijoiden eliitti pääsee perinteisen median tehorummutukseen? Jos vaikkapa iltapäivälehtien sivuilla käsitellään vuoden aikana vain noin viittä kirjailijaa (ok, kärjistys), niin mistäpä tavallinen rahvas edes tietäisi, että kyllä muutkin kirjoittavat hyviä kirjoja? Sitten kaikki klikkaavat kirjaston varaa-komennolla samoja kirjoja, vaikka kirjastoissa on ihan uskomattoman laajat valikoimat hyvää luettavaa, eikä kenenkään todellakaan tarvitsisi tyytyä lukemaan kapeasti.  

Tähän liittyen suosittelen Amman mainiota blogipohdintasarjaa, uusin keskustelu käsittelee uuden ja vanhan kirjallisuuden lukemista.

Tällainen sähköpostimarkkinointi vaatisi tietysti kirjastoalaltakin pientä muutosta. Samoja asioita Suomessa on - onneksi - pyöritelty aika monella muullakin alalla viime vuosina: riittääkö asiakaspalveluksi, että istutaan tiskin takana ja vastataan kyllä tai ei jos asiakas jotain kysyy, vai täytyykö asiakkaita lähestyä aktiivisesti ja oma-aloitteisesti? Moni laitos on kyennyt tämän muutoksen arjessa tekemään. Mitäs olette mieltä, sopisiko tällainen verkkomarkkinointi kirjastoille?

Mika Waltari: Turms, kuolematon

Turms, kuolemattoman uusintalukeminen on ollut mielessä jo pitkään, blogissakin mainintoja Turmsista on tainnut vilahdella parin vuoden ajan. Sysäys Turmsin suuntaan taisi olla Heikki Sauren kirja Matka yli ymmärryksen. Turms, kuolematonta sanotaan Waltarin kirjasta mystisimmäksi, ja kylläpä tässä mystiikkaa riittikin.

Ensimmäisestä lukukerrasta on muutama vuosi aikaa. Olen saanut hienon, etruskitaiteella kuvitetun painoksen lahjaksi äidiltäni. Muistikuvieni mukaan tämä oli Sinuhea kevyempi kirja, "seksiseikkailuja Välimerellä" -tyyliin. Tämä lukukerta oli toisenlainen kokemus. Turms on Sinuhea episodimaisempi ja henkilöhahmot ovat kärjistetympiä, mutta tarinankulku nojaa vahvasti Turmsin mystisiin kokemuksiin. Vaikka seikkailut tapahtuvat maan päällä, niillä on korkeampi tarkoitus. Maalliseen mammonaan tai valtaan Turms ei sitoudu.

Matka yli ymmärryksen -kirjassa kuvattiin ruumiista irtautumista, transsia, henkiparannusta, henkien kohtaamista ja enteitä, ja juuri näitä asioita Turms, kuolematon vilisee. Rinnakkaislukemisena minulla oli Waltari-elämäkerta Unio Mystica, jonka Turmsia koskevat jaksot luin suurella mielenkiinnolla. Aikalaiskriitikoilla oli vähän vaikeuksia suhtautua Turmsin pursuavaan mystiikkaan. Sen sijaan kirja poiki Italian parapsykologiselta seuralta kutsun: seura olisi halunnut Waltarin koehenkilöksi jälleensyntymistä käsittelevään tutkimukseen, koska seuran mielestä Waltarilla oli ilmeisiä taipumuksia jälleensyntymiseen. Waltari kuitenkin kieltäytyi kunniasta.

Mika Waltarin muistolaatta. Tunturikatu 13, Helsinki.

Päähenkilö Turmsia kuvataan kirjan aloitusluvussa etruskien pyhänä miehenä, lukumona. Välittömästi alun jälkeen siirrytään kuitenkin Turmsin nuoruuteen, ja kestää hyvin pitkään ennen kuin tarinan ympyrä kiertyy kiinni.

Tunturikatu 13:n pääovi.

Nuori Turms on joutunut salaman iskemäksi ja menettänyt muistinsa. Kreikassa hän tutustuu sotataitoiseen Dorieukseen ja nuoret miehet päätyvät meriseikkailuihin. Kapteeni, Fokaian Dionysios on ovela ja onnekas mies, ja monien vaiheiden myötä laiva päätyy Sisilian saarelle, jonne jäädäänkin pitkäksi aikaa. Täällä Turms rakastuu papitar Arsinoeen, Dorieus alkaa havitella omaa kuningaskuntaa ja kolmikkoa täydentävä lääkäri Mikon nautiskelee leppoisasti viinistä ja hyvästä ruoasta.

Arsinoe on varsin tyypillinen Waltarin naishahmo: kaunis viettelijätär, jonka rakkaus tuottaa enemmän onnettomuutta kuin mielenrauhaa. Verrattuna Sinuhen Neferneferneferiin on Arsinoe vieläkin yliampuvampi hahmo: kavala ja julkea juonittelija joka valehtelee Turmsille omaa etua tavoitellessaan ja vieläpä pettää Turmsia surutta tämän parhaiden ystävien kanssa. Parisuhdeoppaina Waltarin kirjoja on turha lukea. Onnetonta rakkautta, jaloa kärsimystä tai lihallisia viettelyitä näistä kyllä löytyy.

Muistan ihmetelleeni Arsinoen persoonallista nimeä, mutta Wikipediasta selviää, että aika yleinen mytologinen ja historiallinen nimi tämä on. Ja jos Arsinoe on kärjistetty, aika pitkälle vietyjä muidenkin keskeisten hahmojen ominaisuudet ovat. Dorieus on sotilaana lähes supersankari ja Dionysios ylittää Odysseuksenkin onnekkaana merenkävijänä. Turms taas kokee itsensä muukalaiseksi tässä maailmassa, mutta yliluonnolliset enteet ja ilmestykset johdattavat häntä vähä vähältä eteenpäin.

Mika ja Marjatta Waltarin hauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Kirjan loppupuolella päästään taas etruskien pariin. Kiehtovat, salaperäiset etruskit kuvataan sivistyneenä, mystiikkaan uskovana rauhantahtoisena kansana. Enteet etruskien tulevaisuudesta ovat Turmsin aikana jo huonot. Pohjoisessa keltit puskevat etruskeja etelään, etelässä taas pieni mutta väkivaltaa kuhiseva Rooman kaupunki uhittelee naapureilleen. Maailmanpolitiikassa valta-asemiaan mittelevät riitaisat kreikkalaiset, Persian suurkuningas ja foinikialaiset, joiden valta ulottuu kauas läntiselle Välimerelle Kartagon kaupunkivaltion ansiosta. Aikakausien välisen rajan tunne muistutti Johannes Angeloksesta.

Hietaniemen hautausmaan taiteilijakukkulan polku, joka vie Waltarin haudalle.

Tällaiselle historiallisia romaaneita rakastavalle lukijalle Waltarin kirja oli jälleen kerran oikea aikamatka. Aivan uskomattoman taustatyön Waltari on tätäkin kirjaa varten tehnyt. Kuohuva maailmanpolitiikka ja Välimeren keinuvat aallot auringonlaskun viininpunassa tuntuvat yhtä eläviltä. Waltarille leimallinen elämän kauneus huokuu kirjasta. Tuttuun tapaan myös viitteitä Raamatun teksteihin ja tapahtumiin löytyy.

Tosin tässä painoksessa oli oudon monta painovirhettä ja lisäksi tekstistä tuli tunne, että kaikilta osin teksti ei ollut yhtä viimeisteltyä kuin vaikka Sinuhessa. Waltarin polveileva ja runsas tyyli johtaa helposti pieneen sekavuuteen, mikäli lauserakenne tai sanajärjestys yhtään lipsuu. Kirjan upea kuvitus kuitenkin täydensi lukukokemusta hienosti. Valokuvissa on etruskien hautamaalauksia ja patsaita. Kiehtovaa. Kuvatoimituksessa mukana ollut Jorma Kaimio on ollut mukana myös kirjoittamassa Etruskit-tietokirjaa, josta tosin taitaa olla painos loppu, kirjastoista löytynee. Amazonista etruskiaiheista kirjallisuutta löytyy runsaasti, vaikkapa Etruscan Life and Afterlife -niminen teos.

Waltarin suurista historiallisista romaaneista minulla on lukematta vielä kolme: Mikael Karvajalka, Mikael Hakim ja Valtakunnan salaisuus. Kunhan sopiva hetki tulee, uppoudun niihin.

Verrattuna edelliseen lukemaani kirjaan eli Kissatyttöön, voi taas vain todeta että sivumäärällä ja kirjan nopealukuisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Näennäisestä paksuudestaan huolimatta Kissatytön ahmaisi yhdessä illassa. Turms, kuolematon taas pakotti minut lukemaan hitaasti ja keskittyen. Eiköhän tänä vuonna tulee lisääkin tiiliskiviä luettua, vaikka se sitten välillä tarkoittaisi vähän hitaampaa bloggaustahtia. Pitkien kirjojen hyvä puoli on, että yhden kirjan maailmaan pääsee upottautumaan intensiivisemmin, kun lukeminen kestää kauan ja ehtii lukemisen välillä pohtia ja kypsytellä lukemaansa.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Mika Waltari: Johannes Angelos