lauantai 6. joulukuuta 2008

Panu Rajala: Unio mystica

Panu Rajalan Unio mystica, Mika Waltarin elämäkerta, oli melkoinen luku-urakka pituutensa puolesta. Raskas se ei kuitenkaan ollut, sillä teksti oli varsin sujuvaa ja luettavaa ja Waltarin elämä oli kiinnostavaa. Vaikka olen lukenut jonkun verran Waltaria, oli minulla hänen elämänvaiheistaan melko hajanainen kuva, joten Rajalan teoksesta sai kattavan kokonaiskäsityksen.

Kuten olen kai maininnutkin, elämäkerrat ovat siitä mukavaa luettavaa, että niissä voi tapahtua mitä vaan, sellaistakin mikä fiktiossa tuntuisi epäuskottavalta. Waltarin polveileva elämä ei tee poikkeusta. Minulle tuli lukiessa mielikuva, että kuinka ihmeessä tämä 1920-luvulla Pariisia ihaileva nuorukainen ja 1940-luvulla sotapropagandaa ja elokuvakäsikirjoituksia hurjaa vauhtia takova mies yhtäkkiä tempautui muinaisten egyptiläisten maailmaan ja kirjoitti yhden kesän aikana Sinuhe egyptiläisen? Jos Waltari olisi esimerkiksi amerikkalaisen viihteen hahmo, hänet olisi pantu opiskelemaan Egyptiä hullun lailla pienestä pitäen, ja hän olisi suunnattomin ponnistuksin, kaikki voimansa uhraten pusertanut lopulta egyptiläisromaanin aikaiseksi. Nyt hän kirjoitti muutamassa kuukaudessa huikean teoksen, josta ei ole juuri historiallisia virheitä löytynyt monta vuosikymmentä myöhemminkään.

Eipä sillä, toki Waltari oli ollut kiinnostunut Egyptin historiasta jo pitkään ja kerännyt paljon lähdeaineistoa romaania varten, mutta se ei suinkaan ollut hänen ainoa kiinnostuksen kohteensa. Tuotteliaimpina vuosinaan hänen kirjoitustahtinsa oli ällistyttävä. Romaaneja, lehtijuttuja, näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia, toimitettuja tietoteoksia, runoja, mitä vain. Osa työajalla ja osa työajan ulkopuolella. Vasta viimeisinä vuosinaan "tyhjän paperin kammo" alkoi Waltariakin koetella, luontainen kirjoitusnopeus hidastui eikä viimeisinä elinvuosina oikein kunnon vauhtiin enää päässytkään. Mutta siihen asti tekstiä syntyi uskomattomia määriä.

Rajala käsittelee useaan otteeseen Waltariin kohdistuvaa vastustusta. Eräs perusasetelma pysyi samana, vaikka vuosikymmenet vaihtuivat: vasemmalle päin kallellaan olevat kulttuurin edustajat eivät oikein koskaan hyväksyneet porvarillisena pitämäänsä Waltaria. Muitakin vastustajia löytyi. Waltari joutui osallistumaan erilaisiin kirjoituskilpailuihin huolellisesti jälkensä peittäen, sillä hän perustellusti arveli, että valitsijaraadit yrittivät estää hänen voittonsa. Räikein tilanne koettiin Sinuhe egyptiläisen jälkeen, kun Waltari kampattiin viime metreillä Valtion kirjallisuuspalkinnon voittopallilta. Apurahaa Waltari haki vain pari kertaa, viimeiseksi silloin kun hän oli jo varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Ei tippunut. Hullua kyllä, "liika ahkeruus" oli paha synti kirjailijalle aina vaan.

Historiallisten romaanien sarjaan liittyvät tutkimustyöt ja matkat 1940-luvulta 1960-luvulle ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa. Viimeistään tässä yhteydessä käy selväksi, että on olemassa historiallisia romaaneja ja "historiallisia" romaaneja. Jälkimmäiset ovat sellaisia, joissa kirjailija on ottanut historiallisen ajanjakson lähinnä kulissiksi, vaivautumatta sen enempää panostaa historialliseen uskottavuuteen. Waltari taas toimi Rajalan mukaan kuin tutkija. Hänen omaksumiskykynsä, lukeneisuutensa ja päättelykykynsä tuntuvat huikeilta, varsinkin kun miettii, kuinka sujuvasti hän sitten purki hankkimansa tiedot historiasta osaksi romaanejaan. Kirja herätti mielenkiinnon jatkaa Waltarin historiallisten romaanien lukemista. Sinuhe egyptiläisen, Turms kuolemattoman ja Ihmiskunnan viholliset olen jo lukenut. Rajalan kuvauksen perusteella esimerkiksi Johannes Angelos voisi olla varsin kiinnostava. Turmsin voisi lukea uudestaankin ja itse asiassa Sinuhenkin pitkästä aikaa, huomasin etteivät sen juonikuviotkaan mitenkään kristallinkirkkaasti mielessä ole.

Erityisen mukavaa oli, että Rajala aivan avoimesti tulkitsee useita Waltarin romaaneja siten, että hän tekee romaanien perusteella johtopäätöksiä Waltarin omasta elämästä. Tätähän itsekin harrastan ja olen täällä blogissa esimerkiksi saanut siitä aika ajoin sapiskaa niiltä, joiden mielestä kirjailijan kirjat ja kirjailijan elämä eivät ole missään tekemisissä keskenään. Ylipäätään kirjan perusteella Waltarista tuli sellainen mielikuva, että siinä lienee ollut sympaattinen, herkkä, huumorintajuinen ja monelta osin syvällinenkin ihminen. Erityisesti elämänsä loppuvaiheessa Waltarin pohdinnat ja kokemukset uskonasioiden tiimoilta tuntuivat jopa riipaisevilta. Ja Waltarin henkeä kunnioittavalta tuntuu sekin, että vaikka elämäkerta on yhtä paksu tiiliskivi kuin kirjailijan itsensä paksuimmat romaanit, ei lopputulos ole raskas ja sekava. Juttu luistaa miellyttävästi, notkeasti ja sujuvasti kuten Waltarin omissakin kirjoissa yleensä on tapana.

5 kommenttia:

  1. Lue ihmeessä Johannes Angelos, se on Waltarin "tiivistetyin" ja samalla edustavin teos. Suosittelen Angelosta kaikille joiden tarvitsee lukea "edes yksi Waltari"...

    VastaaPoista
  2. Sain tämän joululahjaksi, on tosiaan melko paksu. Saapi nähdä milloin löytyy aikaa lukea. Waltaria itseäänkin pitäisi lukea lisää.

    VastaaPoista
  3. Hieno kirja. Kirjoitin oman kommenttini täällä.

    VastaaPoista
  4. Kerttu H30.9.12

    Lopetin juuri Rajalan Unio Mystican. "Mieletön" teos, "mieletön" kirjallinen elämäntyö, siis Waltarilla. - Minua ei Waltarin teksti vain ole koskaan sytyttänyt. Näin se vain on. Sinuhea yritin kerran, mutta se hitaus, jahnaus, ympäripyöreys - en jaksanut. Käsittämätöntä kaiken sen valossa mitä Rajala nyt minulle kertoi. Pitäisikö yrittää uudelleen, esim Johannes Angeloksesta alkaen?

    Rajalalla on kyky tuottaa sujuvaa tekstiä, mikä näkyy myös tänä vuonna ilmestyneessä Huovisen (Veikko) elämäkerrassa. Loistavaa, luettavaa, sivistävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huovis-elämäkertaa pikaluin kirjastossa, vaikutti kyllä hyvältä! Samoin Juhani Aho -elämäkertaa olen selaillut.

      Minultakin pisteet Rajalalle. Jostain syytä jotkut haluavat nähdä hänet vain "Katri Helenan ex-miehenä" - siis viihdejulkkiksena. Mutta on tosiaan osaava tietokirjailija! Samaa mieltä, että sujuvan ja luettavan tietokirjatekstin tuottaminen on taito.

      Waltari-aloituksena voisin suositella Pienoisromaaneja (arvio löytyy blogistani), siinä on paljon erimittaisia ja hyviä tarinoita!

      Poista