sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Edellisessä blogiäänestyksessä kyselin, mitä kannattaa syödä samalla kun lukee. Enemmistö oli karkkien kannalla, toiseksi eniten ääniä saivat voileivät ja olivatpa jotkut sitäkin mieltä, ettei pidä syödä mitään, ettei kirja tahriinnu.

Melkoisia herkkuja saatiin myös viime viikolla Avaimen ja BTJ:n järjestämässä kirjablogi-illassa, kiitoksia järjestäjille! Oli mahtavaa päästä tapaamaan muita kirjabloggaajia, kuulla kirjailijapuheenvuoroja ja jutella kaikenlaista kirjoihin liittyvää maan ja taivaan väliltä. Bloggaajavieraina olivat minun lisäkseni Kirjapeto, marjis, Sara ja Jenni ja tietenkin läsnä oli myös illan järjestäjä Ina. Suunnitteilla on toinenkin tapaaminen, joka on näillä näkymin Helsingin Kirjamessuilla messulauantaina. Laitan tarkempaa tietoa kunhan ajat ja paikat vahvistuvat, tervetuloa mukaan sekä bloggaajat että blogilukijat!

Saimme myös isot kassit kirjoja mukaan. Niitä plarailin jo innokkaasti, mutta järjestys olla pitää - luin ensin loppuun Harri Sirolan kirjan Kaksi kaupunkia.

Olen Sofi Oksasen Puhdistuksen menestystä seuratessani ihmetellyt, miksi Gummerus ei ole tyrkännyt markkinoille uusintapainosta Kahdesta kaupungista. Luulisi, että kun Viron neuvostohistoriasta luetaan tällä hetkellä innokkaasti sekä Suomessa että maailmalla, niin Kaksi kaupunkia kiinnostaisi ihmisiä Puhdistuksen vanavedessä toden teolla. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1991 ja tämä Antikka.netistä ostamani toinen painos on vuodelta 1996. Kun kirjoitin Harri Sirolan Turha hätkähtää -runokokoelmasta, kerroin etten kunnolla saa palautettua mieleeni, milloin olen Sirolan kirjoja ryhtynyt lukemaan. En muista kunnolla Kahden kaupunginkaan ensilukemisen ajankohtaa, mutta mieleen nousevien lukumuistojen perusteella paikantaisin ensimmäisen lukukerran 1990-luvun loppupuolelle, jolloin asuin Joensuussa ja opiskelin humanistisessa tiedekunnassa. Minulla on jopa mielikuva siitä, että jollakin kerralla, kun olen matkustanut bussilla Joensuusta Paltamoon, tämä kirja on ollut matkalukemisena. Muistelen lukeneeni kirjan toiseenkin kertaan myöhemmin. Tämä lukukerta lienee siis kolmas.

Kaksi kaupunkia on niitä kirjoja, joista jäi ensilukemisen jälkeen vahva muistijälki. Kirja teki voimakkaan vaikutuksen. Harri Sirolan itsensä nimi mainittiin viimeksi pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa, kun kulttuurisivuilla kirjoitettiin Elina Jokisen väitöskirjasta Vallan kirjailijat. Väitöskirjassa kuvattiin "kulttuurieliitin hyväksymiä" kirjoja ja Harri Sirola ja Arto Salminen mainittiin esimerkkeinä kirjailijoista, joita pidettiin tasokkaina, mutta jotka eivät päässeet pitkien apurahojen nautintaan. Sirola kärsi viimeisinä vuosinaan pahasta masennuksesta ja kuoli valitettavan nuorena, vain 43-vuotiaana vuonna 2001. Joissakin nettilähteissä on mainittu, että Kahden kaupungin jääminen vähälle huomiolle oli kova isku Sirolalle. Vaikea sanoa, missä määrin näin ollut, mutta sen pystyn arvioimaan että oudon varovaisia Kahden kaupungin saamien kritiikkien sanankäänteet ovat olleet, sillä tässä toisen painoksen kansiliepeessä nostetaan joitakin kritiikkisitaatteja esille.

Syynä on epäilemättä ollut aihe. Koska kirja on ilmestynyt vuonna 1991 ja koska Neuvostoliitto hajosi saman vuoden loppupuolella, on suomalainen lehdistö varmasti vielä ollut suomettuneisuuden varovaisessa tilassa, huolimatta kaikista Neuvostoliiton viimeisien vuosien liennytystoimista. Kaksi kaupunkia alkaa vuodesta 1983 ja päättyy vuoteen 1987. Kirjassa kuvataan suomalaisen runoilijan David Leijan ja virolaisen muusikon Ants Semperin kohtaamista Tallinnassa. Karismaattinen Ants on vapaa sielu ja neuvostoviranomaisten hampaissa. David haluaa auttaa hänet pakoon, mutta erinäisten käänteiden jälkeen Ants joutuu näytösoikeudenkäyntiin ja sieltä Pohjois-Venäjän vankileirille. Davidin ja Antsin lisäksi kirjassa kuvataan Jonia, helsinkiläistä kalastajaa.

Kirjan alkaa David Leijan ensimmäisestä Tallinnan-matkasta. Seurana on tyttöystävä Tytti Santiago, joka myös on kirjailija. Koska Harri Sirola seurusteli 1980-luvun alussa Anja Kaurasen kanssa, rohkenen epäillä, että hiven omaelämäkerrallisuutta kuvauksiin mahtuu. Vai miltä kuulostavat seuraavat kuvaukset räväkästä Tytistä:

"Tytti alkoi näköjään todenteolla sisuuntua, Leija tuumi. Se ei ollut epätavallista. Leija ei vastannut enää. Hän ajatteli, että Tytti oli tosiaankin menettänyt koko joukon ystäviään kirjansa takia. Suurin osa Tytin ystävistä oli kulttuuriväkeä, ja kuten valintamyymälän kassatytöt kadehtivat sitä joka heidän keskuudessaan sai lottovoiton, humanistipiirit muuttuivat susilaumaksi heti, kun joku heistä saavutti mainetta." "Mitä taas pehkuihin hyppäämiseen tuli, Tytti oli kirjansa menestyttyä tutustunut, David Leijan suureksi harmiksi, muutamiin tunnettuihin rock-muusikoihin ja hukannut niille reissuille paritkin pikkuhousut."

Olen muutamassa viimeaikaisessa blogikirjoituksessani kritisoinut kertojanäkökulmien epäloogista käyttöä. Harri Sirola ei näkökulmissa horjahtele, vaan hän on kirjoittanut Kahdesta kaupungista klassisen hyvän romaanin. Tämänkin takia kirja oli erinomaista luettavaa. Kirja jakautuu kahdeksaan osaan. Sirola kuvaa laveasti, mutta jaarittelematta, Helsinkiä, Tallinnaa, venäläistä vankileiriä ja luo miljöistään uskottavia ja kiinnostavia, täynnä pieniä hienoja yksityiskohtia. Kaikkitietävä kertoja näkee henkilöiden pään sisään. Kieli on hyvää, kirkasta ja osuvaa, joskin sinne tänne on jäänyt pieniä pilkutusvirheitä. Ne eivät kuitenkaan kumoa monipuolisen henkilökuvauksen, imevän tunnelman ja puhuttelevan aiheen tenhoa.

Jos kirjan näkyvänä teemana on kuvaus virolaisten kurimuksesta neuvostovallan alla, niin näkymättömämpänä punaisena lankana kulkee hyvän maskuliinisuuden kuvaus. Mainitsin jo Turha hätkähtää -kirjasta kirjoittaessani, että Sirola vaikuttaa minusta hyvin miehiseltä kirjailijalta. Kaksi kaupunkia nosti nämä tuntemukset taas pintaan. Kirjan kolmesta keskeisestä mieshahmosta kaksi kuvataan melko arkkityyppisiksi sankarihahmoiksi. Muusikko Ants Semper ja kalastaja Joni Jaakkola ovat voimakkaita, rauhallisia, karismaattisia, itsensä ja kykynsä hyvin tuntevia miehiä. Molemmilla on sellaisia fyysisiä taitoja, joita miehisessä maailmassa arvostetaan. Ants harjoittaa taijia, jota hän kutsuu kiinalaiseksi voimisteluksi. Lajin opettamista kamppailutaidoista on hyötyä, kun Ants ottaa paikkansa hierarkian yläpäässä niin tallinnalaisessa vankilassa kuin venäläisellä vankileirilläkin. Joni taas kuvataan Helsingin kalavedet läpikotaisin tietäväksi, rauhalliseksi ammattilaiseksi. Hän tuntee merenkäynnin ja hallitsee niin veneilyn, kalastamisen kuin hylkeiden jäällä ampumisen taidot. Runoilija David Leijalla ei ole samanlaista järkkymätöntä itsevarmuutta kuin Antsilla ja Jonilla. Hän ihailee Antsia, mutta kokee itsensä usein riittämättömäksi, haihattelijaksi. Mutta David on tapahtumien liikkeellepaneva voima, tärkeä lenkki tapahtumien ketjussa.

Kirjassa punnitaan hyvän miehisyyden rakennusaineksia: kunniantuntoa, luottamuksen merkitystä, horjumatonta ja horjuvaa kumppanuutta. Äärimmäisyyksiin nämä teemat kärjistyvät vankileiriä kuvaavassa jaksossa. Kuvaus leiristä teki todella suuren vaikutuksen ensimmäisellä lukukerralla. Sen jälkeen venäläisistä rangaistusleireistä on toki saanut tietoa monessa muussakin yhteydessä. Mutta tämäkin lukukerta sai minut miettimään, että enpä muista lukeneeni tämän lisäksi kuin yhdessä suomalaisessa kirjassa vastaavaa kuvausta Neuvostoliiton leireistä. Kyseessä oli Jari Tervon Myyrä. Mikäli haluaisi uppoutua vankileirikirjallisuuteen oikein kunnolla, olisi luonteva aloitus Vladimir Solženitsynin Vankileirien saaristo. Minulla on kumminkin hämärä mielikuva, että suomennos olisi lyhennelmä. Kirja siis kannattaisi lukea venäjäksi, mihin oma venäjäntaitoni ei valitettavasti riitä. Tuntuisi hullulta lukea englanninnos, mutta pitää vähän kuulostella, kannattaisiko tuohon teokseen tutustua ennemmin suomeksi vai englanniksi.

Muistikuvien epäluotettavuudesta on hyvä todiste, että muistin Kahden kaupungin loppuratkaisun aivan väärin. Moni kyselee, miksi pitäisi lukea uudelleen sellaisia kirjoja, jotka on jo lukenut, joten eiköhän tästäkin löydy yksi vastaus. Vahvojen kirjojen vahvat tarinat jäävät elämään omaa elämäänsä lukijan mieleen. Kaksi kaupunkia kuuluu minun kohdallani näihin jälkiä jättäneisiin kirjoihin. Kirja on hieno kokonaisuus, vaikka lukiessa välillä kurkkua kuristaakin, sen verran puhuttelevia jaksoja siinä on ihmisestä väkivaltaisten voimien armoilla.

Kaksi kaupunkia
ja Puhdistus ovat aihepiirin yhteisyydestä huolimatta melko erilaisia kirjoja, joten on epäreilua yrittää vertailla niitä, vaikka alussa kirjat toisiinsa rinnastinkin. Mutta jos haluaa vertailua tehdä, huomaa, että Kaksi kaupunkia on miehinen tarina, siinä missä Puhdistuksen päähenkilöinä ovat naiset. Näytelmätaustasta johtuen Puhdistus on pienimuotoinen, sisätiloihin ja pieniin kohtauksiin keskittyvä kirja. Kaksi kaupunkia taas hyödyntää täysipainoisesti kaikkia romaanin keinoja: siinä liikutaan laajalti mitä erilaisimmissa miljöissä, siihen on kirjattu tarkkaa ja kiehtovaa ajankuvaa, näyttämölle marssitetaan suuria ihmisjoukkoja. Kuten olen aiemmin todennut, pidän enemmän laveasta ja runsaasta kuin pienimuotoisesta ja tiiviistä kerronnasta, joten sen vuoksi minulle Kaksi kaupunkia on parempi kirja kuin Puhdistus. Mutta toki vaikutuksensa on silläkin, että olen lukenut tämän kirjan aiemmin ja kirjan merkityksellä on ollut aikaa kypsyä mielessäni.

Kirja on omistettu Tarmo Urbille. Niihin hämäriin lukumuistoihin kuuluu sekin, että minua kiinnosti kovasti heti kirjan ensilukemisen jälkeen, kuka Urb on. Muistelen yrittäneeni tehdä nettihakuja Alta Vista -hakukoneella, jota 1990-luvun lopulla paljon käytettiin. Tuolloin ei paljon tietoa Urbista irronnut, mutta nyt tilanne on toinen. Ants Semperin esikuvana toiminut virolainen muusikko Urb asuu nykyään Yhdysvalloissa, Google nostaa kärkiosumiin mm. Urbin Facebook-sivun. Samoin Youtubesta löytyy sekä Urbin vanhoja että uusia musiikkiesityksiä. Lisäksi Kaksi kaupunkia mainitaan Urbin Imdb-sivulla. Ja Uuden Suomen sivuilla on hieno kuva Sirolasta ja Urbista sekä asiaa kirjan virolaiskäännöksestä.

Kirjaa voi lähestyä monesta näkökulmasta. Mikäli on menossa Tallinnaan, kannattaa lukea tämä kirja - laivamatkailua ja Tallinnan keskustaa katsoo väkisinkin uusin silmin. Mikäli on kiinnostunut Suomen talvi- ja jatkosodasta, kannattaa tämä kirja lukea sitä pohtien, olisiko virolaisten kohtalo ollut suomalaistenkin kohtalo, jos sodassa olisi käynyt toisin. Ja mikäli on kiinnostunut tämän hetken totalitaristista yhteiskunnista, kuten Pohjois-Koreasta, saa tästä kirjasta välähdyksen, millaisen ahdistuksen alla tänäkin päivänä jossain päin maailmaa eletään, jos ihminen ei saa olla oma itsensä vaan joutuu alistetuksi mielivallan alle.

maanantai 13. syyskuuta 2010

Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Luin hiljattain uusimman Jennifer Weinerilta suomennetun kirjan Tietyt tytöt lehtiarviota varten. Weinerin pariin palaaminen sai minut kaivamaan hyllystä Rikoksia ja hiekkakakkuja, josta niin ikään olen kirjoittanut lehteen pari vuotta sitten. Lukunautinto oli oivallinen, sillä toisin kuin ensimmäisellä lukukerralla, en ahminut hätäisesti tekstiä juonenkäänteiden ratkeamisen toivossa, vaan keskityin kirjaan kaikessa rauhassa.

Rikoksia ja hiekkakakkuja on ulkoisesti hömppää ja juonellisesti dekkari. Mutta se pitää sisällään paljon muutakin ja on sivulauseissaan yllättävän terävä amerikkalaista sisäpolitiikkaa kohtaan, suorastaan yhteiskuntakriittinen. Kirjan nimi on suomennettu vähän höpösti (alkuperäisnimi on Goodnight Nobody) ja suomenkielisen laitoksen kannesta näkee, että kustantamon mielestä vain vajakit ovat tällaisen kirjan kohderyhmää. Vaan älkääpä antako kannen hämätä, tämä on vetävää ja ajatuksia herättävää, viihdyttävää lukemista.

Olen maininnut etten hirveästi välitä dekkareista, mutta tästä tykkäsin. Jane Stanton Hitchcockin kepeään tyyliin kirjoitetut dekkarit tulevat mieleen. Stanton Hitchcock sijoittaa kirjansa amerikkaisen superrikkaan yläluokan pariin, Weiner kuvaa varakasta keskiluokkaa. Suomalaiselle lukijalle nämä Weinerinkin lähiökotiäidit vaikuttavat ällistyttävän varakkailta. Toki kirja on fiktiota, mutta eiköhän elämäntavan kuvauksessa jotain reaalielämän todellisuutta kumminkin ole. Kirjan tyylistä tulee mieleen Täydelliset naiset -tv-sarja. Jos on tykännyt siitä, pitää aivan varmasti tästä kirjasta.

Kirja sijoittuu Upchurchin pikkukaupunkiin, joka on New Yorkin connecticutilainen nukkumalähiö. Leikkikentällä on joka päivä superäitien kokoontumisajot: hoikat, tyylikkäät, kauniit ja älykkäät kotirouvat syöttävät luomueväitä herttaisille lapsosilleen ja touhuavat väsymättä kehittävien harrastusten parissa. Kate Klein tuntee, ettei kuulu joukkoon: hän ei ehdi ja jaksa hoitaa kolmea pientä lastaan naapuruston ihanteiden mukaan, vaan saattaa välillä syöttää lapsilleen valmisruokaa tai kaivaa omat vaatteensa likapyykkikorista. Lisäksi Kate tuntee itsensä aivan liian isokokoiseksi, huonosti käyttäytyväksi ja joukkoon kuulumattomaksi Upchurchin mammojen seurassa.

Mutta juuri Kate löytää naapurinsa Kittyn ruumiin. Kitty on puukotettu kuoliaaksi omassa keittiössään. Mutta mitä Kittyn historiaan kätkeytyy? Täydellisistä täydellisin äiti tuntuu peittäneen henkilöhistoriastaan pitkiä jaksoja. Aikaisemmin toimittajana työskennellyt Kate ei voi hillitä uteliaisuuttaan, vaan alkaa selvittää Kittyn kuolemaan liittyviä seikkoja. Kun vastaan pompsahtaa ensirakkaus Evanin nimi ja mies itsekin palaa menneisyydestä Katen tunteita hämmentämään, alkaa jopa poissaoleva aviomies Ben kiinnittää huomiota Katen touhuihin. Ja niin kiinnittää joku muukin, päätellen siitä, että Katea varoitetaan jatkamasta asiaan sekaantumista.

Kirjassa kuvataan Katen arkea ja välillä käydään läpi takautumissa Katen lapsuutta, nuoruutta, ystävystymistä rikkaan Janien kanssa ja riipaisevaa ensirakkautta Evanin kanssa. Kate purkaa tuntojaan - ihmetystä siitä, miten päätyi lähiöön kotiäidiksi, epämiellyttäviä ailahduksia, joiden perusteella alkaa tuntua siltä ettei avioliitto Benin kanssa olekaan sitä mitä pitäisi, ja turhautumista ja noloutta, kun ei tunne sopivansa ympäristön asettamaan muottiin. Weiner viljelee nokkelaa huumoriaan antaumuksella, ja onnistuu kutomaan aika vetävän ja monipuolisen dekkarijuonen. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä, miten tarina päättyy, joten pystyin rauhassa pohtimaan vaihtoehtoja samaa matkaa Katen ja Janien kanssa.

Kirjan on suomentanut Hilkka Pekkanen, ja aika hyvää työtä hän tekeekin. Joissakin kohdissa oli pieniä kielivirheitä, ja taidan olla niin tiukkapipoinen lukija nykyään, että ne häiritsivät väkisinkin. Tästä kai johtuu, että käännöskirjallisuuden lukemisen jälkeen pitää aina palata suomalaiseen kirjallisuuteen. Eivät kaikki suomalaisetkaan kirjailijat mitään erityisen ihmeellistä suomea kirjoita, mutta lähes kaikki osaavat sentään kirjoittaa teknisesti hyvää suomea. Toisaalta, käännöskirjallisuuden anti on siinä, että lukijana pääsee sukeltamaan johonkin aivan toisenlaiseen miljööseen kuin mitä kotimaan kuvauksissa on tarjolla. Luksuksen - ja murhien - täyteinen kotirouvaelämä Connecticutissa vei ajatukset tehokkaasti arkikiireistä pois.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Sari Peltoniemi: Hämärän renki

Sari Peltoniemen kirjan Hämärän renki sain kesällä Finnconin lehdistötilaisuudessa. Sähköpostiosoitteeni oli jotenkin päätynyt Finnconin medialistalle, ja mikäs siinä, kiva että kutsuivat. Tilaisuus järjestettiin heinäkuussa Lasipalatsin kahvilan yhteydessä olevassa tilassa, ja menin paikalle myös sen toivossa, että siellä tarjoiltaisiin ruhtinaallinen brunssi. No ei siellä saanut kuin kahvin, sämpylän ja appelsiinimehun. Mutta pääsipä tapaamaan mielenkiintoisia scifi- ja fantasiakirjailijoita ja sai vielä kirjoja mukaan. Tein tilaisuudesta pienen jutun Etelä-Saimaaseen ja olen lueskellut kirjoja vähitellen ja tehnyt niistä lehtiarvioita.

Hämärän renki osoittautui todella positiiviseksi tuttavuudeksi. Kirja on sarjan toinen osa, edeltäjä on nimeltään Suomu, jota siis en ole lukenut. Se ei estänyt pääsemästä kärryille. Kirja lienee luokiteltu nuortenromaaniksi, mutta kuten aiemminkin on todettu, rajanveto nuortenromaanien ja aikuisten romaanien välillä on usein häilyvä. Tätä kirjaa aikuinenkin lukee mielellään. Olisiko siinä sitten yksi kriteeri hyvälle nuortenromaanille. Toinen määre nuortenromaanille voisi olla se, että nuortenromaanissa ei yleensä viljellä itsetarkoituksellista monimutkaisuutta ja vaikeaselkoisuutta. Selkeä juonen kuljetus ja kerronta ovat etuja. Laadukkaista uusista nuortenkirjoista muistutti myös Sukututkijan loppuvuosi -blogin Kaisa Kyläkoski kommentoidessaan Mariella- kirjoitustani.

Takakannessa mainitaan vaihtoehtohistoria, ja se onkin ihan osuva määritelmä. Kirjassa kuvataan kolmea toisistaan eroavaa miljöötä. Kirjan alussa seurataan Kaarinaa ja Valeria, jotka ovat pakomatkalla. Lukijalle selviää, että Kaarina on köyhä, kenkätehtaassa työskentelevä tyttö, ja Valeri on rikkaan tehtaanomistajan poika. Nuoret pakenevat Valerin autolla itää kohti, mutta Kaarina joutuu välillä epäilemään, että Valerissa on jotain hämärää.

Takakannen perusteella sain mielikuvan kirjan aineksista: hieman Suomen historiaa, hieman Venäjää, annos kalevalaisuutta, kansanlauluja ja fantasiaa, jossa on häivähdys lohikäärme- ja vampyyrimytologioista. Epäilin että keitos voisi olla vaivaannuttava, mutta vielä mitä. Peltoniemi hyödyntää rikkaan kotimaisen kulttuuriperinteen todella hyvin ja onnistuu luomaan uskottavan, monipuolisen miljöön. Kaarinan ja Valerin tuntema maa on köyhä, agraarinen Suomi, joka on ollut sodassa Ruotsia vastaan. Idässä rajan takana on Neuvostoliitto - jossa neuvostot tarkoittavat aatelisklaaneja, jotka hallitsevat alueitaan kuin keskiajan feodaaliherrat. Rajantakainen Karjala on Kaarinalle eksoottinen kokemus.

Vielä enemmän eksotiikkaa kokee Jesse. Hänen maailmansa on tuttu lukijalle: siellä on kännykät ja tietokoneet. Jesse kavereineen harrastaa larppaamista, mutta erään larpin jälkeen hän päätyy toiseen aikaan ja paikkaan. Karjalaisessa mökissä Valerin, Kaarinan ja Jessen tiet kohtaavat. Mukana on myös Kaarinan ja Valerin matkallaan kohtaama Frans Ritari.

Kirjan juoni ei sinänsä ole ennenkuulumaton: nuoret pyrkivät Valerin suvun kotimaille, ja Kaarina kokee tämän tärkeäksi tehtäväksi. Valerin merkilliset ominaisuudet askarruttavat Kaarinaa, mutta yhtä lailla hän joutuu harrastamaan itsetutkiskelua. Eristäytyneessä kylässä elänyt ujo tyttö joutuu avautumaan ja rohkaistumaan uusien kokemuksien myötä.

Mielenkiintoinen ja tasokas kirjatuttavuus siis. Voisinpa lukea Sari Peltoniemeltä jotain muutakin tämän perusteella.

Pannaanpa loppuun vielä "bloggaajan tunnustuksia". Sain blogitunnustuspalkinnon Inalta ja Le Masque Rougelta, kiitoksia molemmille! Kiertopalkinnon tiimoilta on ollut tapana kertoa itsestään seitsemän asiaa. Tässä hieman kirja-aiheisia tunnustuksia:

1. Opin lukemaan viisivuotiaana. Mulla on vahva muistikuva siitä, miten huomasin osaavani lukea Pekka Töpöhäntä ja kummitus -kirjan parissa. Muistihan on oikullinen, joten eipä tästäkään lapsuusmuistosta ihan satavarma voi olla. Äiti on kumminkin muistellut, että pienenä olin vaatinut ääneenlukua paljon, ja riippumatta siitä kuinka väsyneenä kotiin oli tultu, oli äidin tai isän pitänyt lukea minulle vaikka Rasmus Nallea tai Pupu Tupunaa. Innokas kirjaston käyttäjä olen ollut lapsesta asti, terveisiä vaan Paltamon kirjaston väelle.

2. Lukuharrastuksesta oli älyttömästi hyötyä kouluikäisenä, koska lukeminen tukee kouluoppimista valtavan paljon. Kirjoista oppii huomaamattaan asioita mm. historiaan, maantietoon, uskontoon ja muihin reaaliaineisiin liittyen. Samoin äidinkielen ja vieraiden kielten oppiminen on helpompaa, kun on hyvä kielellinen pohja. Ja aineiden, koevastausten yms. kirjoittaminen sujuu luonnollisesti paremmin, jos on kirjoista omaksunut tekstin rakennetta, johdonmukaisuutta, yms. Näin aikuisena on tosin tullut mieleen, että olisikohan siellä peruskouluissa syytä hyödyntää muitakin oppimistapoja kuin lukemista ja kirjoittamista, koska eivät kaikki lapset lue ja monilla ihmisillä oppimistavat ovat aivan toisenlaisia, esim. tekemisen tai kuulemisen kautta hahmottavia.

3. Siirtyminen aikuisten osalle kirjastossa tapahtui joskus 12-13-vuotiaana, eli aika luontevasti murrosiän alkamisiän kanssa tuo osuu yksiin. Minusta tuli historiallisten romaanien suurkuluttaja. Aloin tuon ikäisenä lukemaan mm. Kaari Utrion kirjoja, ja edelleen luen Utriota mielelläni.

4. Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, en ensimmäisen opiskeluvuoden aikana juuri lukenut romaaneja, koska minulla oli tunne, että lukuaika pitäisi käyttää opiskeluun liittyvän materiaalin lukemiseen. Luin tuolloinkin jotain, kuten runoja ja sarjakuvia. Ekan vuoden jälkeen totesin, että ei romaanien lukematta jättäminen ole saanut minua pänttäämään tenttikirjoja tai luentomuistiinpanoja yhtään sen innokkaammin, joten palasin romaanien pariin. Sen jälkeen minulla on ollut aina aikaa lukea, olipa elämäntilanne kuinka kiireinen tahansa.

5. Haaveilin lukiolaisena kirjallisuustieteen opiskelusta, mutta oikeasti olen suorittanut vain pari irrallista kirjallisuustieteen kurssia. Kävin kirjallisuustieteen pääsykokeissa kerran, ja sain niistä tuloksena improbaturin. Päästyäni yliopistoon suoritin kirjallisuustieteen peruskurssin (kolme opintoviikkoa) ja sain tentistä ykkösen, eli alimman mahdollisen arvosanan. Opiskelin historiaa ja tietotekniikkaa, olen kertonut opintovalinnoistani tässä abeille suunnatussa jutussa, joka on vuodelta 2002, mutta edelleen aika ajankohtainen. Olen ollut töissä it-alalla myyntitehtävissä ja nyt olen pankkialalla myyntipäällikkönä.

6. Minulla on aina matkoilla mukana kirja ja junassa matkustaminen tuntuu usein suorastaan hyötyajalta, kun voi hyvällä omallatunnolla vain istua ja lukea. Mutta olen viime vuosina reissannut junalla aika paljon, joten VR:n myöhästelyt ja muut töppäilyt kyllästyttävät kovasti.

7. Aina kun menen jonkun luokse kylään ensimmäistä kertaa, vilkuilen salaa ympärilleni ja etsin kirjahyllyä. Jos löydän hyllyn jossa on kaunokirjoja, ilahdun. Olen salasnobi: mielestäni yleissivistykseen kuuluu kaunokirjallisuuden lukeminen.

Laitan palkinnon kiertoon ihailemilleni sarjakuvablogeille: Grezenille, Jupulle ja Soljalle. Piristätte päiviäni!

lauantai 4. syyskuuta 2010

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhen uutuussarjakuvasta Saniaislehdon salaisuudet sain vinkin muistaakseni Kvaak.fi -foorumilta. Tilasin sarjakuvan arvostelukappaleeksi Etelä-Saimaan arviota varten, mutta sarjakuva on ollut niin kiehtova, että sitä on pitänyt lukea uudestaan. Jonkun merkillisen latauksen Närhi on Saniaislehdon salaisuuksiin saanut, sellaisen, mikä jää kaihertamaan mieltä lukukokemuksen jälkeen.

Kati Närhi ei taida olla nimenä kovin tunnettu, mutta on hänellä silti medianäkyvyyttä ollut - hän on kuvittanut mm. Luksusmuija-kirjoja, jotka ovat Katri Mannisen ja Sanna Stellanin kirjoittamia. Olen lukenut Närhen Hanki elämä -sarjakuvan kirjastosta, eikä sitä taida muualta enää saadakaan, koska se on ilmestynyt vuonna 2001.

Saniaislehdon salaisuudet koostuu kymmenestä itsenäisestä luvusta, jotka ovat eräänlaisia sarjakuvanovelleja. Tarinassa on kumminkin selvä jatkumo - luvut ketjuttuvat toisiinsa ja pääjuoni on Agnes-tytön perhesalaisuudet. Agnesta ihmetyttää kadonneiden vanhempiensa kohtalo.

Orpo Agnes asuu yhdensä mummonsa kanssa Plankton-nimisessä kaupungissa. Luvuissa kerrotaan Agnekselle tapahtuvista sattumuksista. Hän joutuu koulun kautta työharjoitteluun alusvaateliikkeeseen, ystävystyy rikkaan perheen Julia-tyttären kanssa ja pääsee oopperaan ja ihastuu koulun kovikseen Rexiin.

Kirjan lumoa selittää ainakin osittain hieno kuvitus. Jokaisessa ruudussa on paljon pieniä yksityiskohtia, joita unohtuu tutkiskelemaan. Luin lapsena Mauri Kunnaksen kuvakirjoja, ja niiden parissa käy samalla lailla: kuva ei ole pelkkä kuva, vaan täynnä pieniä ilmeikkäitä yksityiskohtia. Saniaislehdon salaisuuksien sinisellä varjostetut kuvat ovat todella hienoja. Lisäksi Agnes on ihana päähenkilö: ei mikään herttainen tytteli, vaan äreäilmeinen ja jääräpäinen tyttö, joka tutkii ympäristöään ja ottaa selvää arvoituksista.

Närhen tyylissä on jotain brittiläisen lastenkirjallisuuden henkeä muistuttavaa. Päähenkilön orpous on tuttua sieltä. Lisäksi Plankton on varsinainen pienoisuniversumi: sieltä löytyy yhteiskuntaluokkia ja hahmoja joka lähtöön. Ehkä kiehtovuus syntyy kuitenkin siitä, että albumi on tehty rakkaudella ja tosissaan. Tässä ei ole mitään kaupallista, tuotteistettua tai laskelmoitua. Närhi on pannut itsensä likoon ja se näkyy lopputuloksessa hyvällä tavalla.

Toivottavasti albumin markkinointiin ja myymälänäkyvyyteen panostetaan edes hiukan. Pelkään, että huonoimmillaan albumin potentiaaliselle ostajalle voi käydä näin: Saniaislehdon salaisuuksista innostunut henkilö menee Suomen kirjakauppamarkkinoita dominoivan ketjun myymälään ja hakeutuu sarjakuvahyllylle. Hän etsii toiveikkaana Saniaislehdon salaisuuksia, mutta ei löydä sitä hyllystä. "Haa, tämä sarjakuva on varmaan niin suosittu, että se on myyty loppuun!" päättelee asiakas. Hän lähtee pois myymälästä ja palaa kahden viikon päästä uudelleen, kun albumi muistuu hetkellisesti mieleen. Vieläkään hyllyssä ei ole mitään. "Onpa todella suosittu sarjakuva", ajattelee asiakas ja lähtee pois. Sen jälkeen hän unohtaa koko asian eikä saa ikinä albumia luettavakseen.

Nimittäin, vaikka ko. ketjun kautta saakin vaikka mitä kirjoja ostettua, myymälöihin ei kaikkia nimikkeitä edes hankita, vaan ne pitää osata tilata netin kautta tai pyytämällä henkilökuntaa tilaamaan. Eikä henkilökunnalta kysyminen aina edes auta. Olen ihan ensimmäisessä blogikirjoituksessani kuvannut, kuinka vaikeaa minun oli saada Pentti Saarikosken Runot-kokoelmaa ostetuksi, vaikka se ketjun valikoimista löytyikin. Suomalainen asiakaspalvelu ei suinkaan lähde aina siitä, että myyjä haluaisi auttaa asiakasta ostamaan tuotteita. Usein myyntihenkilökunnalle asiakas on vain valittava riippakivi, josta pitää päästä eroon, niin saisi enemmän luppoaikaa. Sanon tämän siksi, että olen itse toiminut useita vuosia myyntityössä ja kun olen itse ostavan asiakkaan roolissa, on kauhean väsyttävää saada osakseen mykkyyttä, ärjymistä tai eioota.

Jos jotain kirjaa ei kaupassa ole, ei se tarkoita sitä, etteikö kirjaa voisi ostaa. Pitää osata vaatia. Ne ovensuuhun kasatut uutuuskirjojen pinot edustavat vain hyvin pientä osaa tarjolla olevista kirjoista.

Mikäli myymäläkonfliktit haluaa välttää, kannattaa tilata kirjat netistä. Saniaislehdon salaisuuksien korkein ostomahdollisuuden tarjoava Google-osuma on tällä hetkellä BookPlus Kirjamaailman sivu.