torstai 10. joulukuuta 2015

Dorothy L. Sayers: The Unpleasantness at the Bellona Club

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.
Ihanan lordi Peter Wimseyn salapoliisiseikkailut viihdyttivät taas minua erinomaisesti. Dorothy L. Sayersin luoma aristokraattinen harrastajaetsivä ratkoi tässä kirjassa epäilyttävää kuolemaa herrasmiesten klubilla. Ruumislöytö herättää epäilyksiä, monimutkaiset testamenttikuviot raastavat sukulaissuhteita, sotaveteraanien mielenrauha järkkyy ja taiteilijapiireissä säpisee.

Kenties kiinnostavin sivuhenkilö tässä kirjassa oli neiti Ann Dorland. Tätä kirjaa seuraa Strong Poison, jossa esitellään toiseksi päähenkilöksi nouseva Harriet Vane. Ann Dorland tuntuu joiltakin osin jonkinlaiselta esikuvalta tai harjoitelmalta Harriet Vanen hahmoon. Wimsey ei varsinaisesti ihastu Anniin, mutta hän näkee tämän hyvät puolet huolimatta siitä, ettei Ann ole mikään kaunotar.

Murhaselvittelyjen lopputulos vaikuttaa melko kyyniseltä. Rahanahneus, lähimmäisenrakkaus, sukurakkaus ja elämänlankojen hauraus sekoittuvat melkoiseksi keitokseksi. Raha tuntuu tuovan onnea, mutta myös rutkasti epäonnea.

Erään keskeisen juonikuvion arvasin melko varhain, mutta koska muuten olen aika huono dekkarikäänteiden arvailija, sain kyllä jännitystä kirjan loppuun asti. Sayers antaa vääriä johtolankoja ja kieputtaa henkilöhahmojaan taitavasti. Silti parasta kirjassa oli tarinan imu ja menneen ajan Lontoon elävä tunnelma - ja tietenkin lordi Peter Wimseyn kiehtova ja sympaattinen hahmo.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 22. Farewell

Kansi: Vertigo.
Bill Willinghamin luoma Fables-sarja sai päätöksensä. Sarja on ilmestynyt huimat kolmetoista vuotta putkeen. Tässä välissä on ollut joitakin hieman pitkitetyn tuntuisia juonenkäänteitä ja vähän tyhjäkäyntiäkin, mutta loppunousu ja päätös oli Fablesien tarinan arvoinen. Kiitos siitä!

Koska kyseessä on viimeinen jakso, en kerro juonenkäänteistä juuri mitään, etten spoilaa. Sanotaanko näin, että keskeisten henkilöhahmojen kohtalot ratkesivat tyydyttävällä tavalla ja aikaa ja tilaa oli myös monen kiinnostavan sivuhahmon kohtalosta kertomiseen. Erityiskiitos albumin lopusta: siellä on jälkisanoja, kiitoksia ja paljon maukasta lisämateriaalia sarjan faneille.


Tätä sarjaa voi onneksi lukea moneen kertaan uudestaan. Luulen silti, että minun täytyy etsiä itselleni jokin uusi vakituisesti seurattava pitkäkestoinen sarja, johan tässä on ehtinyt tottua nautiskelemaan uusien Fablesien ilmestymisestä. Vinkkejä saa antaa!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 5

Ruotsin kuningas Kustaa III.
Kuva: Alexander Roslin /
Wikimedia Commons.
Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt - nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.

Ihana Välskärin kertomuksia päättyi. Project Gutenbergin viidennessä osassa olivat jaksot Vapaa-ajattelija, Iltamyrskyjä ja Aamun valkeneminen. Ihan harmitti loistavan tarinan päättyminen, vaikka toki olin myös utelias tietämään, miten kaikki loppui. Project Gutenbergissä olisi kyllä muitakin Topeliuksen kirjoja, mutta äkkivilkaisulla en keksinyt, olisiko muita Juhani Ahon suomentamia. Ahon mahtava suomennos kun oli olennainen osa lukunautintoa!

Viidennessä osassa keskiössä on Paul Bertelsköld. Nuori Paul on älyttömän kiehtova hahmo haastaessaan aikansa teologit. Toki Topelius ohjaa Paulin myöhemmin hieman sovinnaisemmille vesille. Paulin velipuoli Bernhard on myös mainio hahmo kieroiluissaan.

Kuninkaana on Kustaa III ja Kaarle Viktor ja Ester ovat myös tärkeissä rooleissa. Pahisten juonittelut, hyvisten hurskaus ja juonenkäänteiden dramaattisuus ovat monin tavoin vanhanaikaisia, mutta tämäkään osa ei ole vanhentunut tai tylsä. Päin vastoin, Topeliuksella on taito tehdä henkilöhahmoistaan eläviä ja uskottavia.

Lopussa saamme tietää, mitä kuninkaan sormukselle tapahtuu. Lukija saa itse miettiä, miten hyvin sormukseen liittyvä ennustus toteutui ja miten historian käänteet ennustusta vastaavat. 

Mahtava klassikko, jota voi suositella kaikille! Erityiskiitos vielä Tapio Riikoselle, joka on tehnyt Välskärin kertomuksista Project Gutenberg -julkaisun.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Pirjo Rissanen: Äitienpäivä

Kansi: Gummerus.
Pirjo Rissasen Äitienpäivä tarttui matkaan kirjastosta. Kirja on jatkoa Muistoille, jonka muistin lukeneeni, tosin muistikuvat kirjan tapahtumista olivat jo aika hämärät. Perusasetelman kuitenkin muistin: topakalla Ulpulla on miniänä vapaaehtoisesti lapseton Susanna. Ulpun Markus-poika tuntui olevan aika lailla Susannan vietävissä. Ulpun tytär Marianna oli kuollut tapaturmaisesti jo vuosia aiemmin, mutta Mariannan puoliso Antti uusine perheineen kuuluu vieläkin Ulpun lähipiiriin.

Äitienpäivässä ristiriitoja aiheuttavat niin Antin perheen kasvaminen, Susannan äidin Irman putkahtaminen kuvioihin ja Susannan ja Markuksen aviokriisi. Ulpukin joutuu harjoittelemaan sitä, miten asiat kannattaa välillä jättää sikseen, varsinkin jos ne ovat muiden ihmisten asioita.

Tuttuun tyyliinsä Rissanen kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että kirja tuli oikein ahmittua. Harmittelin kirjan loppumista, joten täytyy varmaan paikata tilannetta lukemalla muitakin Rissasen kirjoja pitkästä aikaa.

Kirjassa kuvataan keskiluokkaisten ihmisten ongelmia mukavassa, rauhallisessa pikkukaupungissa, mutta keskiluokkaisuus ja rauhallisuus ei tarkoita sitä, etteivätkö elämän kolaukset voisi raastaa sydäntä vereslihalle. Itkut ja ilot ovat tunnistettavia ja samastuttavia. Mahtavaa on sekin, miten Rissanen saa melkein kaikille henkilöhahmoille jonkinlaisen onnellisen lopun. Tai ainakin lukija saa solmia langanpäät oman mielikuvituksensa avulla, hyviä täkyjä tähän annetaan.

Ihanaa luettavaa, oikea lukunautinto johon uppoutua.

torstai 12. marraskuuta 2015

Annukka Salama: Harakanloukku

Kansi: WSOY.
Annukka Salaman Harakanloukku on Faunoidit-sarjan kolmas osa. Olen lukenut kakkososan kaksi vuotta sitten ja ykkösosan kolme vuotta sitten, joten johan tässä olikin aika parata faunoidien pariin. Nappasin Harakanloukun mukaan kirjastosta, kun arvelin sen olevan sopivan kevyttä ja vetävää viihdettä lukutuokioihini. Harakanloukkua on luettu blogeissa paljon, kurkkaa vaikkapa Kirsin, Morren ja Linnean bloggaukset.

Kakkososa Piraijakuiskaajaa kritisoin mm. viimeistelemättömän kielen vuoksi. Harakanloukussakin oli pieniä kauneusvirheitä, mutta kokonaisuutena Harakanloukku oli sarjan paras osa. Juoni veti loistavasti, fantasiamaailma oli rikas ja kiinnostava ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti joka lähtöön. Myös romantiikka ja erotiikka kukkivat. Facebook-sivunsa perusteella Annukka Salama ei ole juuri nyt jatkamassa faunoidisarjaa, mutta hänellä on työn alla kirja toisesta aiheesta.

Kahden ensimmäisen osan päähenkilönä ollut Unna jää Harakanloukussa käytännössä sivuhenkilöksi, sillä rokkari Joone on pääosassa. Kun Vikke siepataan metsästäjien hallitsemaan Venoriin, lähtee faunoidijengi pelastusretkelle metsästäjiksi naamioituneena. Joone eksyy porukasta heti alkumetreillä, mutta ei hätää: hän tutustuu viehättävään Iivariin, joka opastaa häntä Venorin tavoille.

Poikien välistä romanssia kuvataan kuumottavalla tavalla, mutta myös Unnan ja Rufuksen välillä vanha suola janottaa. Venorin kuvaus, Viken selviytyminen metsästäjien vankina ja vauhdikas pelastusoperaatio ovat kuitenkin romanssikäänteitäkin makoisampaa antia. Viihdyin mainiosti kirjan parissa!

Juonenkäänteiden logiikka vaikutti välillä sellaiselta, että epäjohdonmukaisuuksia olisi luultavasti helppo löytää. Mutta koska heittäydyin innolla kirjan vietäväksi, hyväksyn pienet epäuskottavuudet mielelläni. Tarina kantoi!

Tämä ns. Young Adult -genre voisi sopia luettavakseni nyt laajemminkin, sillä kaipaan vetävää ja sopivan helppolukuista viihdettä juuri nyt. Mistähän kirjasta tai kirjailijasta kannattaisi jatkaa?

tiistai 20. lokakuuta 2015

Paul Rees: Robert Plant - elämä

Kansi: Like.
Olen lainannut kirjaston musiikkiosastolta aika paljon dvd-levyjä viime aikoina ja Itäkeskuksen kirjastosta mukaan tarttui myös Paul Reesin kirjoittama Robert Plantin elämäkerta. Led Zeppelinin laulajana tunnettu Plant on tehnyt myös pitkän soolouran.

Vähän ihmettelin kirjan alkupuolella, kun Reesin haastattelemat henkilöt tuntuivat olevan aika kaukana Plantin lähipiiristä ja pitkät pätkät kirjasta pohjautuivat vanhoihin lehtihaastatteluihin. Kirjan lopussa syykin selvisi: tämä on ns. auktorisoimaton elämäkerta eli kirjan kohde ei ole osallistunut kirjan tekoon. Jälkisanoissa Rees kiittelee Plantia siitä, ettei tämä myöskään ryhtynyt estelemään kirjan tekoa. Rees on pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka on sentään tavannut Plantin useita kertoja itse, mutta eipä se kovin suurta lisäarvoa juuri tälle kirjalle anna.

Luin talvella Mick Wallin When Giants Walked the Earth -kirjan ja Led Zeppelinin vaiheiden osalta Paul Rees tallaa tuttuja latuja. Reesin tyyli on tosin toteavampi siinä mielessä nopealukuisempi. Kiinnostavampaa luettavaa ovat Plantin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset sekä pitkästä soolourasta kertominen. Luulen kyllä, että näistäkin tulee parempi versio jos Plant joskus haluaa kirjoittaa omaelämäkerran tai suostuu elämäkertaprojektiin jonkun kirjoittajan kanssa.

Kritisoin Wallia naisnäkökulman ja plagiointisyytösten väliin jättämisestä ja saman kritiikin voisi osoittaa Reesille. Plant on ollut melkoinen häntäheikki, jolla on ollut loputon määrä irtosuhteita ja useampia pitkiä suhteita. Hän on ehtinyt tehdä ns. juhaniahot, eli hänellä on lapsia paitsi ex-vaimonsa, myös ex-vaimon sisaren kanssa. Voisin kuvitella, että vakavia ihmissuhteita on jossain määrin häirinnyt rokkarin seksintäyteiset kiertuematkat, mutta asiaa ei juuri käsitellä. Samoin Led Zeppelinin harrastama muiden tekemän musiikin nappaaminen omiin nimiin sivuutetaan melko lyhyillä huomautuksilla.

Kiehtova persoona Plant kuitenkin on. Minuun teki vaikutuksen erityisesti hänen ratkaisunsa Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen. Paria paluukeikkaa lukuunottamatta Plant on viitannut kintaalla ajatukselle Led Zeppelinin uudelleenkasaamisesta, sen sijaan hän on rohkeasti tehnyt uutta musiikkia ja välillä kiertänyt keikkailemassa hyvinkin pienissä ympyröissä. Suomessa Plant on vieraillut viimeksi tänä kesänä, Pori Jazz -festivaaleilla.

Käännöksestä

Kirjan ovat suomentaneet Jonna Joskitt-Pöyry ja Juha Arola. Olisiko syynä kahden suomentajan käyttöön ollut halu saada kirja äkkiä suomalaismarkkinoille? Lukukokemus oli kuitenkin aika yhtenäinen, käännös oli enimmäkseen hyvää suomea ja luistavaa luettavaa.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Agatha Christie: Neiti Marplen viimeinen juttu

Kansi: WSOY.
Neiti Marplen viimeinen juttu valikoitui kuunneltavaksi ihanan Lars Sverdbergin ansiosta. Luultavasti Svedbergin luennan kuuntelemisesta tulisi hyvälle tuulelle, vaikka hän lukisi maitopurkin kylkeä.

Kirjassa Uudessa-Seelannissa kasvanut Gwenda alkaa jäljittää brittiläisiä juuriaan yhdessä tuoreen aviomiehensä kanssa. Perheen historiasta löytyy ratkaisematon murhamysteeri. Nuoripari tutustuu neiti Marpleen, josta onkin korvaamaton apu rikoksen selvittelyssä. Mutta neiti Marple muistaa varoittaa Gwendaa: ei pidä herättää nukkuvaa murhaa. Asian kaivelu johtaa uusiin ongelmiin.

Tarina oli tuttua Christietä: merkillisiä kulisseissa tapahtuneita suhdekoukeroita, kaksoisrooleja ja englantilaisen pikkukaupungin tunnelmaa. Neiti Marplen mahtavat tiedonhankintataidot herättävät ihailua!

Sen sijaan en tajunnut kirjan nimeä. Miten niin tämä on neiti Marplen viimeinen juttu? Ainakaan tarinassa ei mitenkään viitattu siihen, että neiti Marplen ura päättyisi tähän. Pitänee luntata selitys Googlen avulla.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Kansi: WSOY.
Luettuani Mustat valkeat valheet laitoin kirjastosta Hyvän aviomiehen varaukseen. Hyvä aviomies oli yhtä sujuvalukuinen, mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja - Moriarty selvästi osaa asiansa laatuviihteen kirjoittajana! Lisää näitä, joko sitä mukaa kun Moriartya suomennetaan tai sitten alkukielisenä - tuotantoa rouvalla on englanniksi jo jonkun verran.

Hyvässä aviomiehessä seurataan kolmen keskiluokkaisen ja tavallisen naisen elämää. Cecilian, Tessin ja Rachelin kohtalot Sydneyssä kietoutuvat toisiinsa, kun menneisyyden synkkä salaisuus vaikuttaa omalla tavallaan jokaisen elämään.

Kirjassa oli osuvaa ihmiskuvausta, kiinnostavia juonenkäänteitä ja kiehtovaa miljöökuvausta Sydneystä. Mainio lukupaketti siis!

Käännöksestä

Helene Bützowin käännös on hyvää suomea, mutta jotkut pikku yksityiskohdat jättivät viimeistelemättömän vaikutelman. Eikö suomentajalle ole annettu tarpeeksi aikaa vai eikö oikolukija ole ollut hereillä? Takerruin muun muassa gluteiinittomaan - oikea termihän on gluteeniton. Ihmettelin myös kielikuvaa "Alice ihmemaassa" - vaikka Alice on eri suomennoksissa joko Liisa tai Alice, niin kielikuvan tasolla "Liisa ihmemaassa" on minusta vakiintunut suomeen. Samoin jäin miettimään "Valentinuksen päivää" - ystävänpäiväähän vietetään Suomessa jo hyvinkin näkyvästi.

Liekö tällainen sitten taas aivan pikkumaista nillitystä vai ei. Kääntäjien ahdingosta puhutaan paljon, joten minusta olisi kyllä kohtuullista, että käännöksille annettaisiin riittävästi resursseja, jotta suomennokset olisivat kielellisesti viimeisteltyjä.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kansi: Maria Mitrunen / Johnny Kniga.
Kaisa Haatasen esikoiskirjaa Meikkipussin pohjalta on kehuttu paljon. Keski-ikäisen naisen elämästä hauskasti tarinoivaa kirjaa on suositellut minullekin moni paljon lukeva ihminen. Koska kirjan arvostelukappale oli putkahtanut postista minulle, valitsin tämän luettavaksi. Tällä hetkellä minulle parasta lukuaikaa on imettämisen aika ja samasta syystä haluan lukea jotain melko helppotajuista ja pätkittäin luettavaksi soveltuvaa kirjallisuutta.

Ennakko-odotukset täyttyivät kyllä siltä osin, että nauroin välillä niin, että vauvan imuote irtosi. Sen sijaan jäin ihmettelemään, miksi kirjaa kuvataan takakannessa "viihderomaaniksi". Minusta Meikkipussin pohjalta on ennemminkin pakinakokoelma. Kehyskertomus on hyvin ohut: virkavapaalle jäävä kustannuspäällikkö päättää tehdä aakkosellisen listan elämänsä tärkeistä asioista. Niinpä kirja koostuu aakkosten mukaan etenevistä lyhyistä luvuista, joissa käsitellään toisiinsa vain nimellisesti liittyviä asioista. Hauskoja pakinat kyllä ovat, mutta en minä tätä oikein romaanina pysty näkemään.

Mutta hauskaa oli! Kirjan innoittamana minäkin haluaisin vaikka tutustua kakapoihin. Ylipäätään pakinointi keski-ikäisen naimattoman naisen iloista ja suruista oli mainiota luettavaa. Lisäksi kirjassa käytetään erinomaisen hyvää kieltä, mikä ei sinänsä ole ihme, koska Haatanen on ammatiltaan kustannuspäällikkö.

Olin asennoitunut kirkassilmäisesti ja optimistisesti luentoasiaan. Olin varautunut siihen, että luentokumppanini ovat nuoria ja terhakoita, vesipulloja kantaneet tietenkin mukanaan syntymästään lähtien, mutta en ollut varautunut siihen, että he ovat idiootteja. En nyt laske heitä varsinaiseen nuorisoon, ehkä "nuoret aikuiset" olisi parempi ilmaus huolimatta heidän pöljyydestään.

En ihmettele, että Haatasen huumori on kolahtanut jo tähän mennessä suureen lukijakuntaan. Erityispisteet vielä takakannen mahtavasta kirjailijakuvasta. Olisin laittanut sen tähän, mutta en löytänyt sitä käyttövalmiina mediakuvana, joten kannattaa käydä kurkkaamassa kuva kirjan takakannesta ihan itse.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrion uutuus on minulle aina ehdotonta luettavaa. Sain Paperiprinssin luettavaksi äidiltäni ja viihdyin kirjan kanssa päiväkausia. Kirjan lähestyessä loppuaan harmitti, että tarina päättyy, mutta toisaalta halusin tietenkin lukea Wilhelminen ja Sebastianin tarinan loppuun asti. Suosittelen muuten lämpimästi seuraamaan Kaari Utrion Facebook-sivua, hän on siellä kertonut paljon taustoja Paperiprinssin tekemisestä.

Kannen suunnittelu: Lauri Linnilä: Amanita.
Kuva: M. von Wright: Annankatu kylmänä talviaamuna.

Tuntuu että Utrion 2000-luvulla kirjoittamien epookkiromaanien sarja on vain parantunut koko ajan. Pidin Oppineesta neidistä kovasti, Seuraneidistä vielä enemmän ja Paperiprinssistä vieläkin enemmän. Paperiprinssin nimi - joka taisi syntyä Facebook-äänestyksen perusteella - on muuten ensimmäinen kirja Utrion tuotannossa, jonka nimi viittaa mieheen eikä naiseen.

Nimihenkilö onkin varsin sympaattinen tapaus. Sebastian Ross on kotiinsa paperiruukille palannut merimies, joka on rampautunut matkallaan. Hän kohtaa köyhän mutta lujaluonteisen Wilhelmine Falkenstenin, joka päätyy isänsä kuoleman jälkeen holhokiksi helsinkiläiseen aatelisperheeseen. Sekä Wilhelmine että Sebastian katselevat helsinkiläisseurapiirejä hieman huvittuneesti ja ulkopuolisin silmin - moni muu kirjan henkilöistä taas ottaa seurapiirielämän paljon enemmän tosissaan.

Kirja oli ihana, romanttinen, hauska, viihdyttävä ja täynnä mielenkiintoista tietoa autonomian ajan Suomesta. Paperia tehtiin kirjassa vielä lumpusta eikä puusta - kuvaukset paperin teosta olivat nekin kiehtovia. Kiitos Kaari Utriolle jälleen kerran ihanasta kirjasta!

tiistai 1. syyskuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Kansi: Getty Images / WSOY.
Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet kopsahti postiluukusta kuin tilauksesta. Olin ehtinyt pitkin kesää mietiskellä, että olisi mukava lukea jotain tasokasta viihdettä - jotain Jennifer Weinerin tai Marian Keyesin tyylistä. Liane Moriarty ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi - muistan nähneeni hänen edellisen suomennetun teoksensa Hyvän aviomiehen jossain, mutta mitään ennakkokäsityksiä minulla ei ollut.

Vilkaisin arvostelukappaletta ja teksti vaikutti vetävältä - juuri sellaiselta helppolukuiselta mutta ei aliarvioivalta viihteeltä. Kirja tuli ahmaistua muutamassa päivässä ja laitoin jo Hyvän aviomiehen kirjastosta varaukseen.

Kirja sijoittuu Australiaan, sydneyläiseen Pirriween lähiöön. Keskiössä on nuori yksinhuoltajaäiti Jane, jonka poika Ziggy aloittaa esikoulun. Jane tutustuu räiskyvään Madelineen ja eteeriseen Celesteen, joiden lapset ovat samalla esikoululuokalla.

Vaikka pirriweeläisten elämä on päällisin puolin keskiluokkaista ja kunnollista, kuohuu pinnan alla isoja ongelmia. Moriarty käsittelee isoja teemoja, kuten koulukiusaamista ja seksuaalista hyväksikäyttöä, menettämättä kuitenkaan aurinkoista otettaan. Juuri tällaista hyvä viihde on: sopiva sekoitus kepeyttä ja painavaa asiaa.

Viihdyin Janen ja kumppanien parissa mainiosti ja tykkäsin Moriartyn huumorista. Ah, tekipäs tämän lukeminen hyvää - nyt lisää viihderomaaneita lukulistalle!

Ainoa miinus tulee järkyttävän rumasta kannesta. Katsokaa omin silmin kansikuvaa - aivan hirveä. Kamala harmaa tausta, ihmeellinen riemunkirjava kuvapankkikuva ja tikkukirjainmaista fonttia. Kannen perusteella tätä ei valitse luettavakseen varmasti kukaan.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Helene Bützow. Suomennos on hyvää kieltä ja lukeminen oli miellyttävää. Joissakin pienissä yksityiskohdissa tuntui siltä, että käännöksessä oli ollut kiire. Tosin kun lukee kuulumisia suomentajien ja käännöskirjallisuuden ahdingosta, en ihmettele vaikka olisi ollutkin kiire. Mutta lukijana haluan suomennoksilta hiottua laatua ja toivon, että kokeneillekin kääntäjille annettaisiin resursseja tekstin viime silauksiin.

torstai 27. elokuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.2.

Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa.

Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik.
Kuva: Lorens Pasch nuorempi / Wikimedia Commons.

Topeliuksen Välskärin kertomuksia on niin vetävää luettavaa, että jatkoin Kaarle Viktor Bertelsköldin seurassa melko nopeasti edellisen osan päättymisen jälkeen. Project Gutenbergista löytyi osa 4.2., Vaasan prinsessa.

Sota-ajan melskeet ovat vaihteeksi tauonneet ja kirjassa eletään rauhan jaksoa. Kuningas Aadolf Fredrik tulee vierailulle Suomeen ja sehän saa Vaasan kaupungin lähes sekaisin, kun kuninkaan vierailun eteen tehdään kaikki mahdollinen. Päähenkilöinä nähdään kreivi Bertelsköldin lisäksi vanha tuttu Ester Larsson ja lisäksi Larssonin sukuun kuuluva nuori lukiolainen Eerikki Ljung. Tärkeimmäksi juoniaiheeksi nousee romanssi: yhtyvätkö Bertelsköldin ja Larssonin suvut jälleen toisiinsa? Lisäksi kuninkaan sormus näyttää taas mahtiaan ja vanhentunut porvariskuningas Lauri Larsson osoittaa valtaansa. Kaarle Viktorin entinen palvelija Istvan tunnetaan uuden asemansa vuoksi Pennan nimellä ja hänelläkin on tärkeä rooli kirjassa - vaikka hieman ikäviä käänteitä Topelius Pennan tielle järjestääkin. Onneksi Topeliuksella on lempeä ja ihmissielun hyvin tunteva kirjoitustyyli.

Tämäkin osa oli mahtavaa luettavaa: opin paljon Suomen historiasta, nautin ihanien henkilöhahmojen seurasta ja myötäelin seikkailuissa ja romansseissa. Juhani Ahon suomennos on aivan mahtava, kuten olen monesti aiemminkin todennut.

Ja jos minun kehuni eivät riitä, kurkatkaa vaikkapa Lukulampusta Tuomas Keskimäen haastattelu ja Välskäri-kehut!

maanantai 24. elokuuta 2015

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Gummerus
Elokuun lukupiirikirjana oli Paula Havasteen Kaksi rakkautta. En ole lukenut Havasteelta mitään aiemmin, nimi oli jäänyt mieleen historiallisten romaanien kirjoittajana. Jostain syystä suhtauduin hieman epäillen Kahteen rakkauteen, mutta onneksi kirja osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi. Niinpä ujutan tämän Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kohtaan "Kirja, josta en arvele pitäväni". #kesäkirjahaaste

Tarina sijoittuu sota-aikaan. Anna menee naimisiin Voiton kanssa ja saa kaksi tytärtä. Kun Voitto on rintamalla, pyörittää Anna perhettä, opiskelee yliopistossa ja osallistuu kotirintaman talkoisiin. Avioarki Voiton kanssa ehti hieman väljähtyä jo ennen sotaa ja pitkä etäisyys saa Annan epäilemään liittoaan entistä enemmän. Kun Voiton hurmaava Tuji-serkku tulee kylään, rakastuu Anna äkkiarvaamatta.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten Anna kuvataan himojensa vietävissä olevaksi. Tämä on kiinnostavassa kontrastissa siihen, miten tunnollinen Anna on päällepäin: ahkera kahden lapsen äiti. Sekä kuvaukset Annan nuoruudesta että lemmenseikkailusta Tujin kanssa värittyvät seksuaalisuuden eikä niinkään romanttisen rakkauden kautta. Anna arvostaa lihan iloja, henkinen yhteys seuratkoon perässä jos seuraa.

Lisäksi Kaksi rakkautta oli sotakirjana siitä raikas, että sota on jossain kaukana taka-alalla. Anna yrittää sulkea sodan mielestään ja keskittyä arkeensa. Jossain määrin tämä tosin tuo tekstiin junnaavuutta: lukupiirissä joidenkin mielestä kirjassa oli armottoman tylsiä pätkiä, joissa kuvattiin vain monoja, pimennysverhoja ja muuta ankeaa. Hieman pitkällinen kirjan keskiosuus olikin.

Tujin rooli on kirjassa erityisen kiinnostava ja Havaste pyörittelee romanssia taitavasti. Voisin tämän perusteella lukea Havasteelta muitakin kirjoja.

torstai 20. elokuuta 2015

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Kansi: Kai Toivonen / WSOY.
Piti asiakseen metsästää lisää Lars Svedbergin lukemia Agatha Christie -äänikirjoja kirjastosta. Vaikuttaa siltä, että olen kuunnellut jo melkein kaikki, mutta pari vielä löytyi. Syyttävä sormi oli toinen näistä. Kirjan kuuntelemisessa kesti varmaan pari kuukautta ja välissä oli pitkiä taukoja, mutta onneksi juonessa pysyi silti kärryillä. Kirjasta voi kuunnella näytteen Elisa Kirjan sivuilla. Nappaan tällä myös Lukulampun kesäkirjahaasteesta kohdan "Kirja, jonka lainasin kirjastosta".

Syyttävä sormi on neiti Marple -kirja, mutta neiti Marple vierailee kirjassa vain vähäisenä sivuhenkilönä. Minäkertoja Jerry muuttaa sisarensa kanssa pieneen Lymstockin kylään. Lontoolaissisaruksille pikkukylä näyttäytyy uneliaisuuden tyyssijana, mutta pinnan alla kuohuu.

Christie leikittelee suurkaupungin ja pikkukylän vastakohtaisuudella ja rakentelee ihania romansseja henkilöhahmojen välillä. Rikos tuntuu melkein sivuseikalta, vaikka rikosjuoni onkin läsnä tarinassa koko ajan: kyläläiset saavat nimettömiä törkykirjeitä ja sitten alkaa tulla ruumiita. Ilman neiti Marplea mysteeri ei tietenkään ratkea.

Mainiota viihdettä ja Lars Svedbergin ääni on ihanaa kuunneltavaa. Eihän näitä Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja voi kuin kehua.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.1.

Ruotsin kuningatar Ulriika Eleonoora.
Kuva: Wikimedia Commons.
Kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.

Kuittaan Välskärin kertomuksilla Lukulampun kesäkirjahaasteen kohdan "Kirja, joka tekee minulle hyvää." Topeliuksen teksti on joiltakin osin vanhanaikaista, idealistista ja naiivia, mutta elävää ja hengittävää. Tämän kirjan lukemisesta tulee hyvä olo ja hyvä mieli.

Lisäksi Project Gutenbergista lukulaitteeseen lataamani kirja sopii ihan erityisen hyvin vauvanhoitopuuhien oheen luettavaksi paristakin syystä. Luvut ovat melko lyhyitä, joten kirja sopii pätkälukemiseen mahtavasti. Lisäksi lukulaitetta on näppärä käsitellä yhdellä kädellä ja laitteen voi vaikka laittaa nojaamaan tukea vasten yksinään ja lukeminen sujuu hyvin, kun ei tarvitse estää sivuja kääntymästä toistensa päälle.

Tähän osaan kuuluivat jaksot Erämaiden kevät ja Porvariskuningas. Eletään 1700-lukua, kuningatar Ulriika Eleonooran ja kuningas Fredrik I:n hallituskautta. Bertelsköldin suvun miehiä on menossa mukana kaksin kappalein: vanha tuttu Torsten Bertelsköld jatkaa juonittelujaan hovissa ja nuori kreivi Kaarle Viktor ehtii seikkailemaan Suomenkin puolelle.

Porvariskuninkaan nimihenkilö on kauppias Lauri Larsson, joka edustaa vaasalaisia Ruotsin valtiopäivillä. Hänen nuorin tyttärensä on kaunis ja hemmoteltu Ester, jonka tiet risteävät Kaarle Viktorin kanssa useampaan otteeseen. Romanssin kipinäähän siitä syntyy!

Kirja oli täynnä jännittäviä seikkailuja, juonitteluja, suuria tunteita ja elävää, kuohuvaa historiaa. Aion ehdottomasti jatkaa Välskärin kertomuksien parissa ja suosittelen kirjasarjaa lämpimästi muillekin!

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Andrew Pepoy: Fables vol. 21. Happily Ever After

Kansi: Vertigo.
Sitten viime blogipostauksen on tapahtunut huiman paljon: meille syntyi perheenlisäystä. Lukemisen suhteen voin kiitellä lukulaitetta ja tablettia - e-kirjaa ja digilehteä on tullut luettua ahkerasti vauvan ruokintapuuhien yhteydessä, sillä laitteita on kätevä käsitellä yhdellä kädellä...

Fablesin uusimman kokoomaosan Happily Ever After ehdin lukea jo ennen sairaalakeikkaa, joten suoraan sanottuna pitäisi melkein lukea tämä uudestaan että saisin palautettua yksityiskohdat mieleeni. Haluan kuitenkin blogata tämän alta pois. Osallistun samalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kohdalla "Kirja, jonka kansikuva kiehtoo". Fablesin kansitaidetta ovat tehneet useammat osaavat sarjakuvataiteilijat, tämänkertainen huiman hieno kansi on Nimit Malavian kädenjälkeä.

Fables on lähestymässä loppuaan ja käsikirjoittaja Bill Willingham rakentaa huimaa loppunousua. Koska viimeaikaiset Fables-jaksot ovat olleet hieman epätasaisia, on hienoa huomata, että Willingham on saanut ison vaihteen silmään. Olennaisena juonielementtinä on sisarusten välinen kamppailu: Snow White ja Rose Red aloittavat joukkojensa kokoamisen. Mikä tärkeintä, Willingham rakentaa uskottavan motiivin sille, mistä sisarusten välinen vanha kauna oikein pohjimmiltaan kumpuaa.


Happily Ever After piti sisällään useiden tuttujen hahmojen kuolemia ja kaikki merkit viittaavat siihen, että lisää verilöylyjä on luvassa. Päätarinan välipaloiksi on ripoteltu pieniä jäähyväistarinoita, joissa kerrotaan monen henkilöhahmon myöhemmät kuulumiset. Melko onnellisen lopun moni rakas hahmo onneksi saa!

Fablesin 22. kokoomaosa Farewell on ilmestymässä ihan näinä hetkinä, Amazonin ilmoittama ilmestymispäivä on huomenna. Ei siis tarvitse kauaa jännätä taistelun loppuhuipennusta!

torstai 2. heinäkuuta 2015

Max Barry: Jennifer Valtiovalta

Kansi: WSOY.
Kesäkuun lukupiirikirja oli Max Barryn Jennifer Valtiovalta. Kirja oli minulle nimeltä tuttu, mutta huomasin lukiessani, että olin varmaan sekoittanut sen johonkin toiseen kirjaan. Odotin jotain essee- tai tietokirjatyyppistä kapitalismikritiikkiä, mutta Jennifer Valtiovalta olikin fiktiota. Tyylilajiksi voisi kai nimetä toiminnallisen trillerin.

Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2003 ja se suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 2004. Kirjassa kuvataan dystooppista tulevaisuutta: suuryritykset ovat syrjäyttäneet julkishallinnon lopullisesti englanninkielisten maiden johtotehtävistä ja valtiovallan rooli on lähes merkityksetön. Suuryritykset palkkaavat omia asevoimiaan, pyörittävät omia kouluja omalla agendallaan ja kaikki, ihan kaikki, on kaupan.

Kirja oli varsin vauhdikasta luettavaa. Teksti oli elokuvakäsikirjoitusmaista: paljon toimintaa, melko vähän mitään päänsisäistä pohdintaa. Tämä olisi helppo siirtää valkokankaalle. Romaanien elokuvakäsikirjoitusmaisuus on minusta melko ärsyttävää, tuntuu kuin kirjailija jättäisi käyttämättä ison osan kirjoitetun tekstin mahdollisuuksista. Ylipäätään en ole mikään toimintaviihteen ylin ystävä, joten siinä mielessä kirja ei puhutellut minua kovinkaan paljon. Hyvänä puolena toki oli nopealukuisuus, tuntui että tekstiä pystyi ahmimaan, mikä on välillä kirjoille ihan mukava juttu.

Kirjan sanoma taas oli hyvinkin ajankohtainen. Länsimaissa eletään läpikaupallisessa maailmassa jo nyt, ja vaikka Barry kärjistää aihetta reippaasti, on lopputulos silti monin paikoin pelottavan uskottava. Tästä heräsikin lukupiirissä mukavasti keskustelua.

Koska lukupiirimme tapaan kuuluu kokoontua ravintoloissa ja kahviloissa, jäi kirjan sijaan mieleeni melkeinpä paremmin tämänkertainen kokoontumispaikkamme. Korkeavuorenkadulla sijaitseva Lungi Kortteliravintola oli akustiikan puolesta aika hälyisä, mutta ruoka oli maistuvaa ja miljöö mukava.

Käännöksestä

Jukka Saarikiven suomennos vaikutti hieman hätäiseltä. Kieli ei ollut kaikilta osin kovin viimeisteltyä. Kovin ihmeellistä kieltä teos ei varmasti alkuperäiskielelläkään tarjoa, koska tarinaa kerrottiin niin toimintavetoisesti. Olisin silti kaivannut suomennokseen vielä viimeistä tarkistuskierrosta ja kunnon loppusilausta.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 11 - Apocalypse

Kansi: Vertigo.
Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan! Minä aloitin jo haasteen suorittamisen, mutta The Unwrittenia en saa hyvällä omallatunnolla sovitettua mihinkään kategoriaan, joten jatkan haasteen suorittamista muilla teoksilla myöhemmin...

Suosikkisarjakuvani The Unwritten sai päätöksensä. Yhdestoista kokoomateos vetää yhteen monta sarjan tapahtumaa ja saattelee tapahtumat päätepisteeseensä kohtalaisen loogisesti.

Tämä on saavutus sinänsä, sillä pari edellistä The Unwrittenia ovat olleet aika epätasaista luettavaa. The Unwritten Fables oli melkoista soopaa ja War Stories sekava. Aika sekavasti Apocalypsekin alkaa, mutta onneksi tarina loksahtaa jengoilleen jossakin vaiheessa. Sarja kun on kokonaisuudessaan ollut niin hyvä, että onneksi loppu kantoi kunnialla!

Logiikan rajoja on koeteltu ankarasti jo monessa osassa, eikä mitään aukotonta järkeilyä tässäkään osassa ole luvassa. Onneksi kuitenkin käsikirjoittaja Mike Carey pystyy solmimaan langanpäät ihan riittävän uskottavasti yhteen. Pahisten loputkin motiivit selviävät ja muutamalla takaumalla saadaan keskeisten henkilöiden henkilöhistoriasta loputkin pimentoon jääneet asiat selville. Voi hyvin olla, että sarja täytyisi lukea yhtenä kokonaisuutena alusta loppuun, että juonen uskottavuutta voisi tarkastella kriittisesti, mutta ihan heti en aio sellaiseen luku-urakkaan ryhtyä.

Tykkäsin myös siitä, miten monen keskeisen sivuhenkilön kohtalo tuotiin framille ja annettiin selvä päätös. Ja jopa kinkkisen isä-poikasuhteen selvittely tuntui tulevan jonkinlaiseen lopputulokseen!

Ja ihan lopuksi Carey vielä väläyttää pienimuotoista avointa loppua - kuitenkin sellaista, että en usko jatko-osia enää syntyvän.

Mutta - mihin jatkuvajuoniseen toimintasarjakuvaan seuraavaksi koukuttuisin? Toinenkin pitkäaikainen suosikkini Fables on lähestymässä viimeistä osaansa... Mieleeni on jäänyt, että ainakin Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagaa on kehuttu kovasti. Sitä taitaa löytyä kirjastostakin, ehkäpä kokeilen sitä!

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Dorothy L. Sayers: Unnatural Death

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.
Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan!

Wimsey-dekkarit ovat niin virkistäviä, että voisin merkitä tämän kirjaksi, joka tekee minulle hyvää. Mutta ehkä murhien täyttämän dekkarin ilmoittaminen sellaiseksi olisi vähän makaaberia. Niinpä korkkaan oman haastesuoritukseni kohdalla "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä". #kesäkirjahaaste

Sukelsin jälleen lordi Peter Wimseyn kiehtovaan maailmaan. Dorothy L. Sayersin kolmas Wimsey-dekkari Unnatural Death on ilmestynyt vuonna 1927. Kirjassa Wimsey kohtaa "täydellisen rikoksen": vanha nainen on kuollut tavalla, joka on kirjattu luonnolliseksi kuolemaksi. Sattuman kautta Wimsey törmää naista hoitaneeseen lääkäriin ja päättää tutkia, liittyykö kuolemaan sittenkin rikos. Lähes tyhjästä nyhjäisemällä Wimsey ja hänen ystävänsä, poliisi Charles Parker pääsevät rikoksen jäljillä ja pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Kirjassa oli monia mielenkiintoisia "pinnanalaisuuksia". Ensinnäkin tulkitsin kirjassa olevan peräti kaksi lesbosuhdetta - toinen vakavampi, toinen pinnallisempi ihastus. Alkuasetelmassa kuvattu vainaja, neiti Agatha Dawson kun oli elänyt koko elämänsä hyvän ystävättärensä kanssa saman katon alla. Tämä ystävätär käyttäytyi varsin maskuliinisesti ja omalle ajalleen poikkeuksellisesti. Hän saavutti mainetta menestyksekkäänä hevosenkasvattajana.

Kirjassa ei käytetä sanaa lesbo eikä suhdetta muutenkaan kuvata rakkaussuhteena, vaan asiasta puhuttaessa viitataan naisten ystävyyssuhteeseen. Kuitenkin kertomatavassa on jotain, joka ainakin tällaiselle nykylukijalle antaa aihetta tulkita suhde naisten väliseksi rakkaudeksi.

Toinen esimerkki on nuoremmasta polvesta. Wimsey epäilee alusta alkaen murhaajaksi neiti Dawsonin perijätärtä, nuorta sukulaisnaista Mary Whittakeria. Hänen kannoillaan roikkuu häntä muutaman vuoden nuorempi neiti Findlater, joka vaikuttaa kovin ihastuneelta. Wimseyn apulainen, neiti Climpson, tarkkailee suhdetta ja pitää neiti Findlaterin kiintymystä ylenpalttisena ja toivoo tämän löytävän miespuolisen ihastuksen kohteen.

Lisäksi kirjassa on merkillepantavaa, että Wimsey ja Parker eivät kohtaa päävihollistaan ennen kuin vasta aivan lopussa. Epäillyn neiti Whittakerin tekemisiä seurataan useiden henkilöhahmojen kautta, mutta hän vaikuttaa enimmäkseen taustalla ja hänestä kuullaan paljon, mutta häntä itseään nähdään vähän. Kiinnostavaa!

Sayersille ominaiseen tapaan jotkut käänteet olivat niin mielikuvituksellisia, että uskottavuus alkoi olla koetuksella, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin kasassa. Kirja oli taattua Sayersia: vetävä, kiinnostava, täynnä mielenkiintoista miljöö- ja ihmiskuvausta ja sotienvälisen ajan Englannin tunnelmaa.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Leena Paasio: Melkein äiti

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Kosmos.
Osallistuin huhtikuun lopulla uuden Kosmos-kustantamon bloggaajatupareihin, joista löytyy kuvia vaikkapa Kirsin Book Clubista. Uunituoreen kustantamon takana ovat kirja- ja musiikkiammattilaiset Mikko Aarne ja Pekka Ruuska - onnea matkaan!

Kosmoksen ensimmäinen kirja on Leena Paasion Melkein äiti. Paasio oli tupareissa esittelemässä kirjaansa ja minulle jäi mielikuva chick litin kaltaisesta vetävästä viihdekirjasta, jossa on mukana syviä ja vakaviakin teemoja. Kirjasta on blogattu jo aika paljon, linkitän tässä Lumiomenan, Ilselän ja Kulttuuri kukoistaan.

Matikanopettaja Anu on naimisissa diplomi-insinööri Janin kanssa, perheeseen kuuluu myös Janin murrosikäinen Siiri-tytär. Siiri liikkuu kahden kodin välillä ja Anun suhde Janin ex-vaimo Miraan ei ole aivan mutkaton. Vuosien varrella Anu kuitenkin vaikuttaa oppineen suhtautumaan aikuismaisesti sekä Miraan että Siiriin.

Kirja oli nopealukuinen ja välillä tapahtumien kehittymistä tuli kurkittua uteliaana etukäteen, mikä on aina hyvä merkki. Viihdyttävyyden sijaan kirja tuntui kuitenkin monin paikoin surulliselta. Anun ongelmat "melkein äitinä" olivat välillä hyvin murheellisia, eikä Paasio tarjoile ilmeisintä ratkaisua "onnelliseksi lopuksi".

Henkilöistä kiinnostavin oli kenties räväkkä Mira, jota tosin kuvataan paljon Anun katseen kautta. Sekä Anu että Jani olivat vaikeuksistaan huolimatta melko värittömän oloisia nyhveröitä ja Siirin teiniangsti tuntui paikoin stereotyyppiseltä - vaikka sitä kapinointi kai todellisessakin elämässä usein on...

Paikoin kirjassa tuntui olevan liikaa samankaltaisia aineksia: esimerkiksi sairauksia ja harrastuksia on joka lähtöön. Sekä purjehdusta, vaeltamista että voimistelua kuvataan tarkasti  - ehkä jonkun harrastuskuvauksen olisi voinut rajata pienempään osaan?

En osaa sanoa, petyinkö siihen ettei kirja ollutkaan hauskempi ja kepeämpi - ehkä kyse oli vain hieman väärin virittyneistä ennakko-odotuksistani? Ironiaa ja mustanpuhuvaa huumoria kirjasta kyllä jonkin verran löytyy, mutta chick litiin en tätä enää rinnastaisi. Kirjan sujuvuus antaa kyllä aiheen toivoa, että Paasio kirjoittaisi joskus lisääkin. Suomalaista keskiluokkaista arkea kuvaaville elämänläheisille romaaneille on kyllä tilausta.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe - Lyhyt elämä

Kansi: Atena.
Lukupiirimme toukokuun kirja oli Peter Ackroydin Edgar Allan Poe - Lyhyt elämä. Kirja on tasan tarkkaan sitä mitä lupaakin: lyhyt elämäkerta amerikkalaisesta klassikkorunoilijasta Edgar Allan Poesta. Sivuja oli vain 175, joten kirjan lukaisi melko nopeasti. Tosin täytyy sanoa, että kirjaa paremmin mieleen jäi toukokuun kohtaamispaikkamme Bar Favela, jossa oli kiva miljöö ja herkullista ruokaa.

Kirjan lukeminen tuntui siltä, kuin olisi lukenut ylipitkää Wikipedia-artikkelia. Kirja on hyvin luettelomainen ja toteava, tosin väritettynä latteuksilla ja ylitulkinnoilla. Ackroyd korostaa vähän väliä Poen huonoa onnea suorastaan kohtalonuskoisen kuuloisesti: tapahtuipa mitä vaan ikävää, selitykseksi kelpasi huono onni.

Olen lukenut viime vuosina joitakin niin hyviä elämäkertoja, että tällainen läpijuoksutus tuntui aika tylsältä. Toki Poe on kiinnostava hahmo enkä tiennyt hänen elämästään juuri mitään etukäteen. Poen alkoholismi, epäkäytännöllisyys, raha-asioiden ja ihmissuhteiden sössiminen olivat hyvin linjassa monen muun taiteilijakohtalon kautta. Ahkerasti Poe kyllä kirjoitti, mutta totesimme lukupiirissä, että kirjassa olisi voinut avata hieman enemmän, miten Poe klassikkoasemansa saavutti. Elinaikanaan häntä ei juuri arvostettu eikä hän kirjoittamalla päässyt myöskään kummoisille tienesteille.

Poen tunnetuimman runon Korpin voi lukea alkukielellä täällä ja suomennoksena täällä.

En oikein tohdi suositella tätä kirjaa hyvien elämäkertojen ystäville, mutta jos joku haluaa tietää Poesta perusasiat, tässä ne ainakin ovat tarjolla nopealukuisessa muodossa. Parempia elämäkertoja etsiville suosittelen vaikka Arto Mellerin, Juice Leskisen tai L.M. Montgomeryn elämäkertoja.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Helene Bützow, mielestäni hyvin. Kirjan kielen kanssa ei tarvinnut takkuilla, tosin ei suomentaja päässyt mitään erityisiä taitoja näyttämään, koska kirjan tyyli oli tosiaan aika wikipediamainen. Mutta ainakaan suomennoksesta ei tullut lisähankausta lukemiseen!
 

tiistai 19. toukokuuta 2015

Ann-Marie MacDonald: Adult Onset

Kansi: Sceptre.
Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin romaani The Way the Crow Flies (suomennettu nimellä Linnuntietä) teki suuren vaikutuksen minuun pari vuotta sitten – kuten myös lukuisiin muihin kirjabloggaajiin. Olen seurannut kirjailijan Facebook-fanisivuja ja sieltä tuli tieto MacDonaldin uudesta romaanista Adult Onset. Niinpä ostin kirjan Kindleeni. Veikkaisin, että kirja varmaan myös suomennetaan jossakin vaiheessa, onhan MacDonaldilla  faneja ja lukijoita Suomessakin.

Kirjan nimi on mielenkiintoinen enkä osaa kääntää sitä täsmällisesti. Kindlen The New Oxford American Dictionary antaa sille merkityksen the beginning of something, esp. something unpleasant: the onset of winter. < SPECIAL USAGE > ARCHAIC a military attack.

Sanaparia “adult onset” käytetään kirjassa esimerkiksi sairauksien yhteydessä. Netistä selviää, että adult-onset diabetes tarkoittaa kakkostyypin diabetesta. Voisiko nimi tarkoittaa suomeksi vaikka ”alkavaa aikuisuutta”, ”orastavaa aikuisuutta” tai luovemmin käännettynä vaikka ”kakkostyypin aikuisuutta”?

Kirjan teemoihin nimi kyllä sopii. Päähenkilö Mary Rose MacKinnon on 48-vuotias kirjailija, joka asuu Torontossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kirjoittaminen on toistaiseksi jäänyt sivuun, sillä Mary Rose keskittyy kahden alle kouluikäisen lapsensa hoitamiseen. Vaimo Hilary on teatteriohjaaja ja matkustaa paljon.

Hieman epäröin asetelmaa ensi alkuun, sillä Mary Rosen hahmo tuntui aiemmin nähdyltä: hän muistuttaa sekä Linnuntien päähenkilöä Madeleinea että kirjailija Ann-Marie MacDonaldia itseään. Mary Rosekin on syntynyt Saksassa Naton tukikohdassa, hänellä on Saksasta varhaisia lapsuusmuistoja ja  Duncan-isän hahmo tuntuu samantapaiselta kuin Linnuntien Jack-isä. MacDonald taas asuu elämäkertatietojen mukaan Torontossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Ylipäätään kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on vähän tylsää, lähinnä siksi että kirjailija tuntuu olevan hirmuisen yleinen fiktiohahmojen ammatti.

MacDonald on kuitenkin niin hyvä kirjoittaja, että tällaiset pohdinnat jäivät melko pian sivuun ja tempauduin Mary Rosen elämään. Kirjan kronologinen aika kattaa viikon, mutta takaumien, muistojen ja vaihtuvien kertojanäkökulmien kautta ajanjakso laajenee vuosikymmenien mittaiseksi. Siinä missä Linnuntietä oli vahvasti yhteiskunnallinen romaani, on Adult Onset varsinkin yksilökeskeinen, välillä niinkin henkilökohtainen että kerronta tuntuu suorastaan napanöyhdän kaivelulta. Mutta lopulta yhteiskunnallinen näkökulma syntyy juuri henkilökohtaisista kokemuksista. MacDonald kuvaa sukupolvea, jolla on vähän liikaakin aikaa ja mahdollisuuksia pohdiskella keittiöpsykologisia kysymyksiä: suhdetta omiin vanhempiin, lasten kasvatusta, suhdetta sisaruksiin, suhdetta puolisoon ja perheeseen.

She decided to let Hil have the last word. She was a woman after all. So was Mary Rose, of course, but… Hil was more traditionally feminine… even if she was a lot like Mary Rose’s father. What does it mean when you marry your father and she’s a woman who favours heels and handbags?

Mary Rosen vanhempien, Dollyn ja Duncanin elämässä moni asia tuntuu olevan paljon yksinkertaisemmin, vaikka vanhempi sukupolvi on joutunut kohtaamaan sellaisia vaikeuksia, joista nuoremmilla ei ole omakohtaisia kokemuksia. Menneiden aikojen mutkattomuuteen verrattuna Mary Rosen lastenhoitotavat tuntuvat suorastaan neuroottisilta: hän pelkää vaaroja kotinsa nurkissa, vahtii ruokien terveellisyyttä ja lelujen turvallisuutta, koettaa suojata kotinsa kaikin keinoin. Silti riskejä tuntuu tulevan vastaan joka päivä. Ei vähiten hänestä itsestään johtuvia: stressaava arki kiristää Mary Rosen pinnaa välillä äärirajoille. Kirjan aikana Hilary on työmatkalla ja häntä kuullaan enimmäkseen puhelinkeskustelujen kautta, sen sijaan Mary Rose kohtaa arjessaan tuttaviaan ja naapureitaan.

Kirjassa oli joitakin niin väkeviä, pelottavia ja ahdistavia kohtauksia, että lukiessa hirvitti. Monet näistä liittyivät naisen ruumiillisuuteen. Mary Roselle naiselliset ruumiinosat ovat jonkinlainen päänvaiva jo sinällään: hän on miesmäinen lesbo, joka jo lapsena nautti ”hyvän pojan” roolista perheessään – kunnes pikkuveli syntyi ja hänelle piti antaa tilaa.

Kirjassa on mukana lyhyinä katkelmina myös pätkiä Mary Rosen menestyskirjasarjasta, nuorten seikkailufantasiasta. Kirja vaikutti niin kiehtovalta, että olisin mielelläni lukenut koko kirjan!

Vaikka kirjan aineksissa olikin paljon samaa kuin Linnuntiessä, oli Adult Onset kuitenkin omalakinen, itsenäinen ja vahva romaani. Tätä voi suositella kaikille laatukirjallisuuden ystäville.
 

torstai 14. toukokuuta 2015

Mikko Rimminen: Hippa

Kansi: Johannes Nieminen / Teos.
Luin parisen vuotta sitten Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin ja tykkäsin kovasti. Kirjastossa käydessä syliin hyppäsi Rimmisen vuonna 2013 ilmestynyt Hippa ja sehän piti lainata. Kirja tuli lueskeltua pikkuhiljaa - tätäkään Rimmistä ei voi väittää kovin juonivetoiseksi, vaan kirjan ansiot ovat värikkäässä kielessä. Mutta kun kirjan kanssa pääsi asettumaan aloilleen, eteni kirja suorastaan yllättävän nopeasti.

Veljekset Riuska-Petteri ja Lefa tekevät kaikenlaista hämäräluonteista keikkaa, lähinnä äitinsä käskystä. Äiti on sekaantunut epämääräisiin ja laittomanluonteisiin bisneksiin eikä pojista ole polvi parantunut. Riuskis toimii minäkertojana, kirjan tapahtunumat kestävät viikon verran. Ensin käydään hoitamassa erikoislaatuinen muuttokeikka, sitten veljekset lähtevät kyyditsemään kehitysvammaisryhmää festivaaleille.

Kirjassa on huomattavan paljon sekakäyttöä - veljekset käyttävät alkoholin lisäksi huumeita ja lääkkeitä. Sekakäyttö ei ole vierasta myöskään mukana pyöriville ihmisille, kuten näpsäköille kehitysvammaisten hoitajille tai "hartikaisille", joka on yleisnimi rikollisten käskyläisille. Päihteiden käyttöä Rimminen kuvaa melko arkipäiväisenä ja kuin ohimennen tapahtuvana asiana.

Kirjassa on jotain, joka tuo mieleen Arto Salmisen - kenties Rimmisen rujonkaunis tapa kuvata Helsinkiä ja kadun varjoisan puolen kulkijoita. Välillä piipahdetaan myös Porvoon maisemissa. Parasta Rimmisen tyylissä on hykerryttävä kieli.

Katselin aikani huurrelasiovisia keittiökaappeja, jotka olivat täynnä muuttumatonta ja muuttamatonta posliinista ja epäilemättömän tuhoutumisvaaraista esineistöä, ja ajattelin että olin muuttumaton, muuttamaton ja yksin. Rupesi naurattamaan se pateettisuus. Oli pakko pakottaa itsensä kauahkoksi siitä yksinäisläisyydestä. Pakotin ja suoritin asian huutamalla Lefaa. Mitään ei kuulunut mistään. 

- Lefa? kysyin seuraavaksi jotenkin ripisevänohuesti ja jäin kuulostelemaan.

Ilmeisesti Rimmisellä on seuraava romaani jo työn alla, hyvä! Lukemistahan riittäisi uutuutta odotellassakin, Nenäpäivä ja Pölkky ovat minulta lukematta, samoin kuin Rimmisen runokokoelmat ja yhdessä Kyösti Salokorven kanssa julkaistu Hämärä luonto.

Kirjaan oli ovelanpuoleisesti jätetty muutamia vihjeitä tapahtumien selitykseksi. Niitä pitäisi pähkäillä rauhassa että osaisi hahmottaa kokonaisuuden. Vähän samantapaisia vihjailuja muistelen Pussikaljaromaanissakin olleen. Tykkäsin!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3

Viime aikoina olen taas uppoutunut metromatkoillani Välskärin kertomuksiin. Project Gutenbergissa ilmaiseksi julkaistussa kolmannessa osassa eletään Kaarle XII:n sotaisia aikoja. Bertelsköldin suvun miehiä on mukana kaksin kappalein, veljekset Torsten ja Kustaa Aadolf. Torsten on ovela diplomaatti, Kustaa Aadolf idealistinen soturi.
 
Gustaf Cederströmin maalaus "Kaarle XII:n ruumissaatto" vuodelta 1878.
Kuva: Wikimedia Commons.
Tässäkin osassa on kolme jaksoa, nimeltään Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo. Enimmäkseen ollaan varsin sotaisissa tunnelmissa, mutta romantiikkaakin mahtuu mukaan.

Topelius on osannut aivan mahtavasti yhdistää vetävän ja jännittävän tarinan historian käänteisiin. Kaarle XII:n sotavaiheet käytiin läpi todella kiinnostavasti ja taas kerran täytyy kehua Kajaanin linnaan sijoittuvien kohtausten jännittävyyttä. Topelius kuvaa isonvihan taisteluiden katkeria käänteitä Kajaanissa ja linnan räjäyttämistä. Ensi vuonna tuleekin kuluneeksi tasan 300 vuotta linnan räjäyttämisestä - näinköhän Kajaanissa olisi jotain asiaan liittyvää tapahtumaa tekeillä linnan kunniaksi?

Välskärin kertomuksia on monin tavoin aikansa lapsi, mutta viihdyttävänä tarinana se on aivan tuore vieläkin. Nykylukija ei varmastikaan Topeliuksen tavoin ihaile "historian suurmiehiä" - onhan trendinä pyrkiä näkemään historia tavallisen ihmisen silmin.

Uhrautuva isänmaallisuus ja hyveellinen hengenpalo eivät taida kuulua meidän aikamme ihanteisiin, mutta Kustaan seikkailuihin, Torstenin juonitteluihin ja kauniin Eevan lujatahtoisuuteen kyllä pystyy samaistumaan mainiosti. 

Kyllä, jatkan ehdottomasti Välskärin kertomusten parissa taas jossakin vaiheessa.

Käännöksestä

Toistan itseäni, mutta minkäs teet: Juhani Ahon käännös on aivan ihanaa luettavaa. Otetaan perusteluksi tällä kertaa Kajaanin linnasta kertova lainaus:

Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta

Kansi: Timo Mänttäri / Tammi.
Viktor Pelevinin Viidennen maailmanvallan kanssa tuli tehtyä jonkinlainen hitausennätys. Lainasin tämän kirjastosta jo joskus kesällä ja olen uusinut tämän liki kymmenen kertaa. HelMet-kirjastoissa onnistuu verkkouusiminen nykyään viidesti, joten vain kerran olen joutunut käyttämään tätä kirjastossa uudelleenlainausta varten... Myös lukeminen kesti melko kauan, ei kylläkään tekstin huonouden vuoksi vaan enemmänkin yhtäjaksoisen lukuajan puutteen vuoksi.

Viides maailmanvalta on jäänyt mieleen ainakin Liinan bloggauksesta, samoin Booksy on ehtinyt tästä kirjoittaa. Lisäksi nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on kiinnostavaa lukea uutta venäläistä satiiria, tosin Viides maailmanvalta ei mikään upouusi kirja ole. Kirja on ilmestynyt vuonna 2006 ja suomennettu vuonna 2009. Yritin myös kurkkia netistä, onko Pelevin esittänyt kannanottoja Putinin hallinnosta, mutta en ihan suoria vastauksia pikagoogletuksella saanut. Kriminal.tv -sivulla kerrotaan, että Pelevin on kutsunut Putinia Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen "geopoliittiseksi titushkaksi", mutta venäjäntaitoni ei riitä artikkelin tarkempaan analysointiin, saati lähdekritiikkiin.

Asiaan! Viidennessä maailmanvallassa nuori ja melko toimeton Roma päätyy vampyyriksi ja hänestä tulee vampyyri Rama Toinen. Muodonmuutoksensa jälkeen hän tutustuu vampyyrien tapoihin ja vampyyriyhteisöön. Hän ihastuu Heraan, tyttöön, joka on muutettu vampyyriksi samoihin aikoihin hänen kanssaan.

Vampyyrit ovat viime vuosien aikana olleet todella suosittuja hahmoja paranormaalissa romantiikassa ja viihteessä. Pelevin kirjoittaa vampyyreista todella tuoreesti ja kiinnostavasti, vaikka tietyt perusasiat toki ovat samoja kuin yleisessä vampyyrimytologiassa. Venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan kautta tuoretta näkökulmaa tulee suomalaislukijalle vielä erityisen paljon lisää. Erityiskiitos suomentajalle jälkisanoista, joissa kerrotaan, keihin tosielämän henkilöihin Pelevinin voi tulkita tekstissään viittaavan.

Pintatasolla Viidennen maailmanvallan juoni etenee melko yksinkertaisesti, mutta lopussa on mainio kiepsautus, jossa asiat saadaan näkymään uudessa valossa. Pätkittäisestä lukemisesta huolimatta minulle teki hyvää lukea tällaista tekstiä: tasokasta, ajattelemaan panevaa ja monitulkintaista.

Käännöksestä

Suomentaja Arja Pikkupeura tekee laatutyötä. Kirja on hyvää suomea ja monissa kohdissa suomentaja pääsee leikittelemään kielellä: esimerkiksi vampyyrien runokilpailussa kieltä venytetään hauskasti ja kiinnostavasti. Hienoa työtä!

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Chris Claremont - John Byrne: Ryhmä-X, vuosikerta 1984-1985

Jostain päin nettiä silmiini osui mainio uutinen: 1980-luvun puolivälin Ryhmä-X -lehdistä on julkaistu kovakantinen uusintapainos. Viime syksynä ilmestynyt albumi kattaa vuonna 1984 Suomessa ilmestyneet numerot ja puolet vuoden 1985 numeroista.

Luin teininä innokkaasti Ryhmä-X:iä ja vaikka osa albumin numeroista oli minulle vanhastaan tuttuja, en kaikkia numeroita ollut lukenut. Kovakantinen kokoelmapainos oli mainio tapa verestää muistoja mutanttiseikkailujen parissa. Kannattaa muuten katsoa albumin traileri:




En ole varma, kuinka painokkaasti tohdin suositella tätä albumia sellaiselle, jolle supersankarisarjakuvat eivät ole ennestään tuttuja. Mutanttimaailmassa pätevät omat lainalaisuutensa ja ajan patina näkyy sarjassa hyvällä tavalla. Albumin seikkailut ovat alun perin ilmestyneen Yhdysvalloissa joskus 1970-luvun paikkeilla ja ajankuva näkyy sekä vaatetuksessa että tarinoiden yhteiskunnallisissa tausta-asetelmissa.

Viihdesarjakuvana nämä seikkailut ovat kuitenkin edelleen todella mainioita. Claremont on erinomainen käsikirjoittaja ja Byrnen piirrosjälki - varsinkin Terry Austinin tussaamana on upeaa. Koska Ryhmä-X:n hahmot ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet ja kehittyneet melkoisesti, oli hauska palata tänne "uuden" Ryhmä-X:n alkuajoille, jolloin monet keskeiset hahmot olivat melko tuoreita ja heidän erityisominaisuutensa olivat vasta tulossa lukijoille tutuiksi.

Sain siis nostalgiapläjäyksen lisäksi myös kelpo annoksen sujuvaa viihdettä. Ei ihme, että Claremontin ja Byrnen yhteistyötä muistellaan Ryhmä-X:n kulta-aikana. Minuun vetoaa - kenties henkilökohtaisista lukumuistoista johtuen - myös myöhemmin seurannut Claremontin ja John Romita Jr:n yhteistyö. Kenties näitäkin jaksoja nähdään myöhemmin ansaittuina uusintapainoksina?