lauantai 27. elokuuta 2011

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Craig Hamilton: Fables 1. Legends in Exile

Kuva: Vertigo.
Fables-sarjakuvaan tutustuminen ei jäänyt yhteen osaan, kirjastosta piti hommata näitä lisää. Halusin lukea aloitusosat ja ensimmäisenä sain käsiini sarjan avausosan Legends in Exile, joka on alun perin ilmestynyt vuonna 2002. Tästä voi lukea myös Nulla dies sine legendosta. Goodreads-sivustolta löytyy peräti 769 arviota. Legends in Exile pitää sisällään Fablesin viisi ensimmäistä numeroa. Kustantaja Vertigon sivuilta voi lukea pdf-tiedostona ensimmäisen numeron, jossa on 24 sivua, joten malttia latauksen kanssa, kyllä se sieltä avautuu.

Hassua kyllä, tämä ykkösosa tuntui vähän tylsemmältä kuin kolmososa. Ei tämä kuitenkaan huono ollut. Arvelen tunteen tulleen siitä, että sarja avataan "sisäänheittotekniikalla", jollaiseksi on valittu dekkarijuoni. Niin erikoinen dekkaristi ei käsikirjoittaja Bill Willingham ole, että hän saisi kovin ennennäkemättömiä jännitysmomentteja dekkarijuoneen sisällytettyä, vaan murhamysteerin ratkominen jää vähän toissijaiseksi sarjan henkilöhahmojen esittelyyn nähden.

Tiukalla otteella satuhahmojen yhteisöä pyörittävä Snow White (Lumikki) saa kuulla alaiseltaan Bigby Wolfilta (Iso Paha Susi), että sisar Rose Red (Ruusunpuna) on kadonnut. Rose Redin asunto on veritahrojen vallassa, seinään on kirjoitettu viesti: No more happily ever after. Snow ja Bigby ryhtyvät tutkimaan rikosta. Satuhahmojen nimistöstä ja sukulaissuhteista saa jo yksistään kiintoisaa pohdittavaa, Nulla dies sine legendon jutussa suomenkielistä ja englanninkielistä nimistöä on vertailtu mielenkiintoisesti. Englanniksi "Prince Charming" on vakiintunut omaksi käsitteekseen, mutta onko suomen kielessä aivan vastaavaa käsitettä? No, kovin "uljaaksi" tämä Lumikin, Tuhkimon ja ties kenen ex-mies ei osoittaudu tässäkään tarinassa. :)

Pää- ja sivuosissa esiintyvien satuhahmojen alkuperää ja näkyvyyttä kannattaa pohtia. Taustaruuduissa vilahtaa aika ajoin lentäviä apinoita. Minun piti vähän aikaa miettiä, että mistäs ne ovatkaan peräisin, mutta kiitos viime syksynä nähdyn Wicked-musikaalin, muistin että Ihmemaa Ozistahan ne ovat. Vaikka Oz onkin 1900-luvun alun luomus, siitä on hieman yli sadassa vuodessa tullut olennainen osa yhdysvaltalaista folklorea, tavalla, jota ei aina Suomesta käsin hoksaa. Siivekkäät apinatkin ovat saaneet peräti oman Wikipedia-sivunsa.


Odotukseni kakkososaa, Animal Farmia, kohtaan ovat edelleen korkealla. Eläinsatuhahmojen tilannetta eristetyllä Farmilla väläyteltiin tässäkin osassa hieman. Ainekset ovat niin hedelmälliset, että eiköhän mielenkiintoista luettavaa ole tiedossa! Fablesista löytyy valtavan paljon tietoa netistä, mutta en halua spoilata lukukokemustani liikaa etukäteen joten olen yrittänyt olla googletuksissani varovainen.

Saippuaoopperalta tämä edelleen tuntuu, mutta vetävältä ja tasokkaalta sellaiselta.

10 kommenttia:

  1. Hih, tuon kuvanäytteen perusteella vaikuttaisi ihan hauskalta, ainakin muutaman albuminen verran :-)

    VastaaPoista
  2. Joo, vähän sellainen fiilis että kyllä näitä voisi napsia albumin silloin, toisen tällöin... 15 albumia tähän mennessä, on mistä ottaa. :)

    VastaaPoista
  3. Onnettarella oli sinulle asiaa blogissani, käyhän kurkkaamassa!

    VastaaPoista
  4. Olen lukenut näistä vain yhden, 1001 Nights of Snowfall, se oli riemastuttava!

    Välillä tunsin kyllä itseni aika sivistymättömäksi, viittauksia elokuviin ja kirjallisuuteen kun oli aivan vilisemällä enkä tosiaankaan kaikkia tunnistanut, arvailin vain että tässä taas takuulla on jotain takana.

    Mutta hauskaa riitti kyllä niidenkin kanssa jotka tunnistin!

    VastaaPoista
  5. Heh, multa on sitten ehkä mennyt erityisen paljon ohi, koska lähinnä olin tyytyväinen kun tunnistin jotain. ;)

    Onkos tuo 1001 Nights of Snowfall sellainen "erillisosa", käsittääkseni sarjan yhteydessä on muutamia sellaisia julkaistu.

    VastaaPoista
  6. Oih, nämä minä pistän sarjakuvalukulistalle. Kuulostaa upealta ja intertekstuaalisten viittausten löytäminen on aina yhtä palkitsevaa.

    Kiitos kuvanäytteistä ja kivasta arviosta! Ja nyt jos eka osa olisikin tylsä niin tiedän että riemastuttavaa jatkoa on tulossa!

    VastaaPoista
  7. Olispa mukavaa lukea näistä sinunkin blogistasi. :)

    Löysinpä Erjankin arvion, neljä tähteä oli saanut.

    VastaaPoista
  8. Kas niin, nyt olen minäkin aika tukevasti koukussa. :-) PIti tulla uudestaan lukemaan näitä Fables-juttujasi alkupäästä. Olen muuten samaa mieltä, että meno paranee kakkosessa ja kolmosessa.

    (Ja miten saat noin hyviä valokuvia?! Minun sarjakuvakuvani ovat niin surkeita, etten viitsinyt tästä sarjiksesta edes laittaa blogiin. Huoh.)

    VastaaPoista
  9. JEE!

    Tämän postauksen valokuvat on tosiaan valokuvia, mutta ylivoimaisesti paras tapa ottaa sarjisnäytteitä on skannata sivu. Tosin kannattaa valita esimerkkiruudut sivun ulkoreunalta, ettei tartte litistää albumin keskitaitosta skanneriin. Mulla ei ole kotona skanneria, mutta niitähän pääsee käyttämään esimerkiksi kirjastossa. Toki vaatii vähän näperrystä, mutta olen todennut että on usein kiva laittaa mukaan näyteruutu sarjiksesta.

    Skannerissa voi yleensä valita tiedostotyypiksi kuvatiedoston, jos skanneri tekee pdf:n niin saahan siitäkin ainakin print screenillä kopioitua kuvankäsittelyohjelmaan kuvaan.

    Sitten kuvankäsittelyohjelmassa (mulla on koneella Gimp ja Picasa) rajaa kuvan ja suoristaa ruudun, jos skannaus on mennyt vinoon. Picasassa on toiminto nimeltä Kokeile onneasi, se taitaa olla mun ylivoimaisesti eniten käyttämäni keino värien ja valon tasapainottamiseen...

    Jos en jaksa tai ehdi lähteä metsästämään skanneria, niin kyllä kamerallakin saa edes jonkinlaisia kuvia, jos ottaa kuvan riittävän läheltä hyvässä valossa ja mielellään vai yhdestä pienestä ruudusta kerrallaan, ja sitten koettaa vähän säädellä kuvanlaatua kuvankäsittelyohjelmassa. Yleensä lopputulos on silti aina huonompi kuin skannerilla.

    Kyllähän sarjiksista jonkun verran löytyy näyteruutuja netistäkin, jos jaksaa etsiä.

    VastaaPoista