maanantai 27. heinäkuuta 2020

Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4)

Kansi: Harlequin Desire.
She'd spent more than a decade being the "good girl". Being pursued rather than going after what she wanted. And what had it gotten her?

She'd ended up alone. Without a job. Her reputation tarnished. 

This time she'd get what she wanted: sex with no strings attached. Then they could both just walk away.

RRAKASTAN sitä tunnetta, kun löydän uuden, hyvän viihdekirjailijan. Vaikka viihdettä julkaistaan valtavia määriä, on hyvän viihteen kirjoittaminen mestaruuslaji, jossa todelliset osaajat ovat harvassa. Viihteeseen kuuluu tietty kaavamaisuus ja ennustettavuus - tämä korostuu erityisesti Harlequin Desire -sarjan kaltaisessa tuotannossa, jossa lukijalle todella on tarjoiltava juuri sitä, mitä hän odottaa. Vaatii kykyä kyetä kirjoittamaan tutuista kuvioista tavalla, joka saa lukijan tuntemaan, että henkilöhahmot todella ovat aitoja, tuntevia ihmisiä, joiden tunteisiin voi samastua.

Kolmen lukemani kirjan perusteella Reese Ryan on tässä lajissa mestari. Löysin hänen kirjansa viime vuonna, kun suoritin Helmet-lukuhaastetta 2019. Eräs haastekohta oli lukea rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Haaste mielessäni bongasin S-marketin pokkarihyllystä tuplaniteen Savannahin salaisuus / Sabinen salaisuus. Ostin kirjan ja tykkäsin lukemastani sen verran, että sittemmin luin e-kirjana saman sarjan kirjan Engaging the Enemy.

Sarja sijoittuu Yhdysvaltojen etelävaltioihin, kuvitteelliseen Magnolia Laken pikkukaupunkiin. Abbottin perhe pyörittää tislaamoa, joka myy huippulaadukasta King's Finest -nimistä bourbonviskiä. Monen sukupolven perheen nuorempaan polveen kuuluu neljä veljestä ja yksi sisar. Toistaiseksi jokaisessa osassa eräs veljeksistä on rakastunut naiseen, johon on joutunut työn kautta tekemisiin. Kissa-hiiri-leikkeihin on kuulunut salaisuuksia, työristiriitoja ja muita ongelmia sekä palavaa intohimoa.

Ryan osaa tehdä henkilöhahmoistaan eläviä, tuntevia, samastuttavia ihmisiä. Tässä kirjassa Quinnin sydän on särkynyt monta kertaa ja hän on rakentanut henkisen muurin, jota vanhan heilan Maxin on vaikea ylittää. Tarinaan kuuluu toki myös luksuselämää ja menestysbisnestä. Ihanaa, vetävää viihdettä, joka tekee juuri sen mitä viihteen kuuluu - tarjoaa virkistystä ja eskapismia lukijan arkeen.

Romanttinen viihde heijastelee aina myös kirjoitusajankohtansa asenteita ja The Bourbon Brothers -sarjan parissa on ollut hienoa huomata, miten tarkasti kirjoissa kuvataan suostumuksellista seksiä. Muistan nuorena lukeneeni paljon ns. bodice ripping -kirjoja, historiallista viihdettä, joissa vakiokuvio oli, että intohimon valtaan joutunut mies otti vastustelevan neidon puoliväkisin. Tämä varmaan johtui siitä, että ajan asenteissa korostui edelleen se, että naisen ei ole sopivaa olla seksuaalisesti aktiivinen. Tällä kerrontatekniikalla kirjoissa pystyttiin kuvaamaan naisen intohimoa, mutta samalla sankaritar oli "siveä", koska ei itse vaatinut seksiä. Tällaisessa asennemaailmassa on helppo nykyisin nähdä isoja ongelmia, joten on mahtavaa, että Ryanin kirjoissa miespäähenkilö huomaavaisesti kyselee koko ajan naiselta, mitä tämä haluaa ja antaa naisen asettaa rajat, joita mies myös kunnioittaa.

Suosittelen siis Reese Ryanin kirjoja kaikille, jotka arvostavat hyvin kirjoitettua romanttista viihdettä. Ennustan hänestä Jude Deveraux'n manttelinperijää romanttisen viihteen kuningattarena.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Väliaikakatsaus Helmet-lukuhaasteeseen: 20/50

Osallistuin viime vuonna ensimmäistä kertaa suosittuun Helmet-lukuhaasteeseen. Viime vuonna olin kesäkuun lopussa lukenut tasan puolet haastekirjoista eli 25 kpl, tänä vuonna olen ollut muutaman kirjan hitaampi. 20 kirjaa olen lukenut loppuun asti ja nyt päätin sijoitella ne haasteeseen, jotta on helpompi hahmottaa, mitä haastekohtia on jäljellä.

Matilda Gustavssonin Yhdeksästoista jäsen on parhaimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja.

Viime vuonna sijoitin kirjan haasteeseen sitä mukaa kun luin, mutta tänä vuonna olen merkinnyt kirjan haaste-exceliin ja nyt kävin listan läpi. Järjestin kirjalistan siten, että aloitin kirjoista, jotka harvimmin osuivat haastekohtiin ja valitsin kirjalle kategorian sen perusteella, mikä haastekohta oli saanut vähiten osumia. Perustelin tätä siksi, että jos jokin kategoria tuntuu saavan paljon osumia, lienee todennäköistä että myös loppuvuoden kirjoista jokin satunnaisesti valittu kirja osuisi tällaiseen kohtaan. Samalla on myös hahmottanut, mihin kategorioihin on vaikea saada vahinko-osumia - näihin haastekohtiin minun pitää etsiä tietoisesti niihin sopivia kirjoja.

Linkitän blogitekstini, jos olen sellaisen kirjoittanut.

1. Kirja on vanhempi kuin sinä: Nikolai Gogol: Reviisori

Ajaton klassikko, ihmisluontoa pirullisen hauskasti kuvaava näytelmä. Latasin tämän luettavaksi Project Gutenbergista.

3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti:
Jari Lindström: Syvään päähän

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Aulis Kallio: Liettuan historia

15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö: Jason Buhrmester: Black Dogs

Tämä kirja oli jäänyt mieleen Mick Wallin kirjoittamasta When Giants Walked the Earth -kirjasta, joka kertoo Led Zeppelinin vaiheista. Black Dogs on fiktiota, joka hyödyntää tosielämässä tapahtunutta Led Zeppelinin kiertuekassan ryöstöä juonen keskeisenä elementtinä. Aihe on kiehtova, mutta toteutus oli suorastaan surkea: kirja on jäänyt mieleen junnaavana ja ankeana ja henkilöhahmot ärsyttävinä.

16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli: Ulli Lust: How I tried to be a good person

Lustin Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä on jäänyt mieleen mahtavana sarjakuvana. How I tried to be a good person nousi lukulistalle kun bongasin sen The Guardianin sarjakuva-arviosta. Mahtavaa sarjakuvaa, pitäisi ostaa omaan hyllyyn.

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja:
Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Tämä nuortenromaaniksi luokiteltu kirja sopii kaikille, koska yhdysvaltalainen poliisiväkivalta mustia kohtaan on ollut taas mediassa viikkokausia. Fiktiivinen tarina antaa perspektiiviä ajankohtaisten uutisten ymmärtämiseen. Lue Ruskeiden tyttöjen arvio kirjasta.

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Ilon Wikland: Sammeli, Eeva ja minä

Kaverin Facebook-seinältä bongattu sympaattinen kuvakirja, jonka painos on myyty loppuun aikoja sitten, mutta kirjaston varastoista teos vielä löytyi. Tätä on luettu monena, monena iltana ääneen. Lue Kirjavinkkien arvio.

22. Kirjassa on epäluotettava kertoja: Pajtim Statovci: Bolla

Loistavaa kaunokirjallisuutta, kaikkien kehujen arvoinen. Lue Kirsin kirjanurkan arvio.

24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa: Veikko Huovinen: Ronttosaurus

25. Kirjassa ollaan saarella: L.M. Montgomery: Yrttitarha

Montgomeryn novelleja, jotka on julkaistu alun perin pohjoisamerikkalaisissa lehdissä. Osa tarinoista oli tuttuja ennestään The Doctor's Sweetheart / Tiedän salaisuuden -kokoelmasta.

29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva: Raisa Porrasmaa: Auringonjumalattaren tyttäret

Mainio tietoteos japanilaisesta naishistoriasta. Olisin kuitenkin jättänyt teoksesta pois Porrasmaan omat piirrokset - kontrasti maailmanhistoriallisten taideaarteiden ja harrastajatason kuvitusten välillä oli liian jyrkkä.

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana: Terttu Autere: Huhtikuun morsian

Sujuvaa, hyvin kirjoitettua viihdettä, joka sijoittuu historialliseen Hämeenlinnaan. Lue Mari A:n bloggaus.

35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa: Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Kirja menee tänä vuonna luettujen kärkeen. Pöyristyttäviä tositapahtumia, tutkivaa journalismia ja vetävää, toteavaa kerrontaa. Lue Helmi Kekkosen bloggaus.

38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu: Kaari Utrio: Tuulihaukka

Olen Utrion kestofani, mutta Tuulihaukan edellisestä lukukerrasta on aikaa. Lukeminen tuntui oudon hitaalta - jostain syystä ainakaan tällä kertaa Auren tarina ei oikein tempaissut mukaansa. Päätin kuitenkin virkistää muistojani myös samaa tyyliä edustavien Vaskilinnun ja Yksisarvisen kanssa sopivalla hetkellä. 

42. Kirjassa on isovanhempia: Ulla Kumpula, Jaakko Kaprio, Anniina Lavikainen & Irma Moilanen (toim.): Kiehtova kaksosuus

Suomen Monikkoperheet ry:n alkuun panema kirja kertoo monikkoperheistä monipuolisesti. Lukutoukkana minua kiinnosti erityisesti analyysi kaksosten kuvaamisesta fiktiossa. Kirja sopii kaikille, joita kaksosuus koskettaa tai muuten kiinnostaa. Lue esittely Suomen Monikkoperheiden sivuilta.

44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa: Timo Kalevi Forss: Unohtumattomia kirjeitä Suomesta

Kiinnostavia historiallisia kirjeitä, mutta eniten ällistelin sitä, miten sujuvasti ja nopeasti postia on ennen vanhaan jaettu. Tällainen kirja ei nykypäivän kirjeistä onnistuisi, koska posti hävittäisi niistä puolet. Lue Kirja vieköön -blogin arvio.

45. Esikoiskirja: Arsi Alenius: Villa Alpha

Kirjalla on hauska idea, mutta toteutus jäi minusta hieman puolitiehen. Keski-ikäiset ihmiset ostavat palveluna mahdollisuuden elää nuoruus uudestaan. Ainekset jotenkin levähtivät käsiin, jälkimakuna oli lievä pettymys. Positiivisempia kokemuksia löytyy Kulttuuri kukoistaa -blogista.

46. Kirjassa on sauna: Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Jari Lindström: Syvään päähän

Kansi: WSOY.
Kesäkuussa 2017 työntekoni häiriintyi politiikkauutisten vuoksi. Muistan, kun kurkimme verkkolehtien otsikoita ja kommentoimme kollegani kanssa erilaisia ällistyttäviä käänteitä. "Perussuomalaiset valitsivat Halla-ahon puheenjohtajakseen - ja Huhtasaaren ja Hakkaraisen varapuheenjohtajiksi!" "No nyt sieltä perussuomalaisista erosi osa porukkaa!" "Sipilä lensi helikopterilla pyytämään hallituksen eroa, mutta ei pyytänytkään!" "Nyt ne entiset perussuomalaiset jatkavat hallituksessa!"

Tuo Jyväskylässä pidetty puoluekokous ja sitä seurannut Sinisen tulevaisuuden muodostuminen on eräänlainen dramaattinen huipennus entisen työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin muistelmissa. Syvään päähän sisältää melkoista vuoristorataa kannesta kanteen, sillä Lindström on ehtinyt olla monessa mukana.

Olen ollut äänioikeutettu yli kaksikymmentä vuotta ja olen tainnut olla aika liikkuva äänestäjä. Perussuomalaisia en ole kuitenkaan koskaan äänestänyt. Tästä huolimatta Syvään päähän herätti välittömästi kiinnostukseni, sillä onhan niin perussuomalaisten rakettimainen nousu politiikkaan kuin puolueen aiheuttamat paikoin repivätkin ristiriidat kiinnostava osa suomalaista lähihistoriaa.

Sujuvalukuisessa, hyvin jäsennellyssä ja hykerryttävän monisanaisilla otsikoilla varustetuissa muistelmissaan Lindström kertoo elämästään pääosin kronologisessa järjestyksessä. Hän on taustaltaan kymenlaaksolainen paperimies ja Voikkaan paperitehtaan sulkeminen vuonna 2006 vaikutti monella tavalla hänen poliittiseen uraansa. Minulle tämän jakson lukeminen oli todella kiinnostavaa senkin vuoksi, että kun menin opiskelemaan Lappeenrannan teknilliseen korkeakouluun vuonna 2000, näkyi kaakkoissuomalaisen paperiteollisuuden merkitys erittäin vahvasti nuorille teekkareille. Monet tutut olivat rahakkaissa kesätöissä lähiseudun paperitehtailla ja usein myös spekuloitiin, mitä järkeä koko opiskelussa on, kun paperialan duunarit tienaavat niin järjettömän hyvin ilman korkeakouluopintojakin.

No, vuodesta 2006 eteenpäin tällaiset pohdinnat jäivät vähemmälle. Voikkaan sulkeminen oli alueelle iso isku ja paperiteollisuuden alasajo tuntui siitä vasta alkavan. Syvään päähän sisältääkin herkullisen kuvauksen, miten kansanedustaja Lindström menee entisenä Voikkaan työntekijänä esittäytymään Linnan juhlissa UPM:n johtajalle.

Perussuomalaisten kansanedustajien eniten julkisuudessa esiintynyt ominaisuus on maahanmuuttovastaisuus. Lindströmin tarinassa käy hyvin ilmi, että perussuomalaisten ns. SMP-henkinen jäsenistö ammensi protestimielialaansa kuitenkin ensisijaisesti muualta kuin maahanmuuttokysymyksistä. Vaikka Lindström oli kotoisin erittäin demarihenkiseltä alueelta, hän itse vieroksui demareita ja löysi henkisen kotinsa Timo Soinin johtamista perussuomalaisista 2000-luvun alkupuolella. Kokemusta karttui kunnanvaltuustossa ja ensimmäinen kansanedustajakausi oppositiossa kerrytti tietoa eduskunnan toimintatavoista. Iso pyörä pyörähti käyntiin, kun Lindström nimitettiin Sipilän hallitukseen työ- ja oikeusministeriksi.

Vaikka Syvään päähän kuvaa monia sellaisia tapahtumia, joissa politiikka näyttäytyy suorastaan irvokkaana draamana, onnistui kirja jollakin merkillisellä tavalla vahvistamaan uskoani suomalaisen demokratian toimivuuteen. Monien havainnollisten esimerkkien kautta Lindström kuvaa sitä, miten politiikkaa tehdään neuvottelemalla, hakien yhteisiä ratkaisuja niiden kanssa, jotka lähestyvät asiaa eri kulmasta. Ratkaisuhakuisuus, kyky löytää kompromisseja ja kyky tehdä yhteistyötä ihmisten kanssa ovat tällöin olennaisia. Joten vaikka eduskunnassa istuisikin jokunen yksittäinen sekopää tai jopa isompi joukko ehdottomia fanaatikkoja, eivät heidän mielipiteensä kovin äkkiä lainsäädännöksi muutu, jos heillä ei ole kykyä yhteistyöhön muiden tahojen kanssa.

Koska kirja kertoo Jari Lindströmistä, se ei kerro kaikkea perussuomalaisista. Timo Soini, Jussi Halla-Aho, Laura Huhtasaari ja Teuvo Hakkarainen ovat muistelmien sivuhenkilöitä. Osaa näistä henkilöistä Lindström kommentoi kriittisemmin, osaa lyhyemmin ja myötäsukaisemmin. Sellainen hahmo, josta olisin halunnut oppia enemmän, on perussuomalaisten "työmies" Matti Putkonen. Hänestä on tullut julkisuuden perusteella kuva jonkinlaisena likaisen työn tekijänä. Kirjan perusteella hän painosti Lindströmiä tämän avustajan kautta antamaan tukensa talousrikoksista tuomitun Peter Fryckmanille. Asiaan voi perehtyä vaikka Ylen uutisessa vuodelta 2019. Mikä on Putkosen ja Fryckmanin suhde, entä millaista vaikutusvaltaa Fryckmanilla on ollut perussuomalaisissa?

Toinen teema, joka suorastaan loistaa poissaolollaan kirjassa, on Venäjä. Perussuomalaisten joukossa on useita hahmoja, jotka julkisten kannanottojensa perusteella ovat Putinin taskussa. Putinin taktiikkanahan on ollut antaa tukea eurooppalaisille kansallismielisille liikkeille, koska näiden liikkeiden kasvun voi tulkita heikentävän Euroopan unionin yhtenäisyyttä. Millaisia Venäjä-kytköksiä perussuomalaisilla on tai on ollut? Historian ironiaa on, että monet sellaiset poliitikot, jotka julistavat olevansa "isänmaan asialla", ovatkin antautuneet venäläisten vietäviksi. Olen melko varma, että useimpien itseään isänmaallisina pitävien suomalaisten mielestä venäläisten myötäily ei ole erityisen isänmaallista. Tästä aiheesta Lindström ei kuitenkaan kirjoita ja toki hänellä on oikeus valita, mistä näkökulmasta hän omat muistelmansa kirjoittaa.

Myös feministisestä näkökulmasta kirja on pohdituttavaa luettavaa. Lindströmin maailmassa politiikkaa tehdään pääsääntöisesti miesten kesken. Henkilöluettelossa ylivoimaisesti suurin osa nimistä on miesten nimiä ja vain muutama nainen nousee kirjan aikana näkyvään rooliin. Lindström jakaa tunnustusta neuvottelutaitoiselle Paula Risikolle ja työmarkkinapolitiikan tuntijalle Tarja Filatoville. Merkittävin feministinen teko Lindströmiltä on ollut nostaa Maria Lohelaa puhemiehen tehtävään perussuomalaisten edustajana. Tehtävän hoitamisesta Lohela saikin laajalti kiitosta. 

Syvään päähän oli vetävää ja antoisaa luettavaa. Siitä puuttuu lähes kokonaan omaelämäkerroille tyypillinen voivottelun ja kaunistelun yhdistelmä. Useimmilla ihmisillä on luontainen tarve kuvata itsensä positiivisessa valossa. Lindström kuvaa kuitenkin aidon tuntuisesti ja huumoria viljellen sitä, millaista on rakentaa puoluepolitiikkaa ruohonjuuritasolta, ilman vuosikymmenien aikana syntynyttä poliittista koneistoa. Kaikesta päätellen hän onnistui monessa asiassa kohtuullisen hyvin. Hän kuvaa myös, kuinka useampikin puolue houkutteli häntä loikkaamaan riveihinsä Sinisestä tulevaisuudesta. Oikeastaan ainoa tympäisevä pätkä kirjassa on loppupään kommentit ilmastonmuutoksesta - melko vähättelevää ja poteroitunutta tekstiä.

Tarinan kaarena Lindströmin nousu politiikan huipulle ja putoaminen sieltä on todella kiinnostava. Olisiko Lindströmin työmarkkinaosaamiselle, yhteistyökyvylle ja neuvottelutaidoille ollut käyttöä eduskunnassa vielä vuodesta 2019 eteenpäin? Todennäköisesti olisi. Olisiko hänet valittu eduskuntaan, jos hän olisi ollut ehdokkaana jonkin toisen puolueen kuin Sinisen tulevaisuuden listalla? Mahdollisesti. Olisiko hänen siis kannattanut vaihtaa puoluetta vielä kerran? Oman poliittisen uransa kannalta mahdollisesti kyllä, mutta on jotenkin virkistävän ryhdikästä, kun poliitikko kerrankin valitsee suoraselkäisen tappion eikä lehmänkaupoilla sumplittua henkilökohtaista etua. Joskus on parempi kaatua komeasti kuin voittaa kieroilemalla.

Pohdin luettuani myös, mitä itse tekisin, jos olisin Lindströmin asemassa nyt. Mihin työtön ex-ministeri voisi työllistyä? Jonkin kunnan tai kaupungin viranhaltijatehtävä olisi varmasti sellainen, jossa Lindström voisi olla parhaimmillaan. Koska tällaisiin tehtäviin on usein erilaisia kelpoisuusvaatimuksia, kuten vaatimus korkeakoulututkinnosta, pitäisi tämä ratkaista - Lindströmhän on koulutukseltaan kemian laborantti. Koska hänellä on vielä vuosi jäljellä eduskunnan sopeutumisrahasta nauttimista, hyödyntäisin hänen asemassaan tämän ajan tekemällä vaikka kandin tutkinnon yhteiskuntatieteistä. Opintoja voi tehdä vaikka avoimen yliopiston kautta ja käytännön kokemus kunnan ja valtakunnan hallinnosta luultavasti nopeuttaisi perusasioiden tenttimistä. Näin muodollinen pätevyys olisi hoidettu alta pois ja luultavasti monikin kriisikunta mieluusti ottaisi verkostoituneen ex-ministerin ratkaisemaan ongelmiaan.

Kirjan isoin opetus on se, miksi populismia on vaikea muuttaa hallituspolitiikaksi. Isoihin ongelmiin on erittäin harvoin helppoja ja yksinkertaisia ratkaisuja. Ja jos populistinen liike ammentaa voimansa herravihasta, mitä tapahtuu, kun eduskuntaan äänestetyt herravihaajat nousevat vallankahvaan? Heistä tulee itsekin herroja ja näin vallankumous on syönyt lapsensa.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita poliittiset muistelmat ja suomalainen lähihistoria kiinnostavat. Osa kirjan jaksoista sopisi sellaisenaan vaikkapa yhteiskuntaopin tunneille lukuläksyksi, niin selkeästi ja havainnollisesti Lindström poliittista päätöksentekoa kuvaa.

lauantai 30. toukokuuta 2020

Game of Thrones, kolmas tuotantokausi

Yhdeksän vuotta sitten kirjoitin George R.R. Martinin Valtaistuinpeli-kirjasta näin: Martin kirjoittaa ”poikakirjallisuutta”: pääpaino on varustuksen ja vaakunoiden kuvauksessa, ihmissuhteiden kuvaus jää melko pintapuoliseksi. Ja vaikka tarina sijoittuu kuvitteelliseen maailmaan, Seitsemään kuningaskuntaan, ovat henkilöhahmot läpinäkyvän, tunnistettavan amerikkalaisia.

Sittemmin Valtaistuinpeli-bloggauksestani on tullut blogini kommentoiduimpia tekstejä, sillä erityisesti kritiikkini kirjan melko kehnoa suomennosta kohtaan herätti paljon keskustelua. Minä jatkoin kuitenkin Valtaistuinpelin maailmassa tv:n äärellä. Ryhdyin seuraamaan sarjaa Ylen kautta eli vuonna 2012. Tämän vuoden alussa katsoin kahdeksannen tuotantokauden viimeiset jaksot Yleltä - seurasin ohjelmaa siis kahdeksan vuoden ajan.

Emilia Clarke näytteli Daenerys Targaryenia. Kuva: HBO.
En missään vaiheessa ollut Game of Thronesin intohimoisimpia faneja. Pitkin matkaa minua vaivasi epämääräinen tunne: onko tässä tarinassa mitään pintaa syvemmällä vai onko tämä vain "silmäkarkkia" - upeita maisemia, näyttäviä puvustuksia, lavastuksia ja erikoistehosteita, väkivaltaa ja seksiä?

Sarjan viimeisen jakson jälkeen tämä tunne jatkoi kalvamistaan. Päätin hakea vastausta kysymykseeni katsomalla koko sarjan alusta asti uudelleen. Koska ehdin katsella tv:stä aikuisten ohjelmaa ehkä 1-2 h viikossa, olen päässyt viidessä kuukaudessa kolmannen tuotantokauden loppuun. Minulle tämä tahti sopii - silloin voi pureskella ja sulatella katsomaansa ennen seuraavaa jaksoa.

Käsittelen tässä kirjoituksessa niin kolmannen tuotantokauden tapahtumia kuin koko sarjan tapahtumia. Teksti sisältää siis SPOILEREITA eli juonipaljastuksia. Jos ei siis halua tietää mitään Game of Thrones -tv-sarjan käänteistä, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Natalie Dormer näytteli Margaery Tyrellia ja Jack Gleeson näytteli Joffrey Baratheonia. Kuva: HBO.
Kolmas tuotantokausi oli tasaista, kypsää kerrontaa ja sen toiseksi viimeinen jakso The Rains of Castamere sisälsi sarjan siihen asti yllättävimmän juonenkäänteen. Jaksossa kuoli äkillisesti niin monta keskeistä päähenkilöä, että mikään sarjassa tämän jälkeen nähty ei enää vetänyt mattoa jalkojeni alta samalla lailla. Kauden aikana seurataan mm. sitä, miten Daenerys Targaryen kokoaa armeijaa idässä, miten Robb Stark ja Tywin Lannister käyvät sisällissotaa Westerosissa, miten Tyrellien suku kasvattaa valtaansa pehmeillä keinoilla Kuninkaansatamassa, miten lyöty vallantavoittelija Stannis Baratheon pyrkii kasvattamaan asemiaan Valon jumalan uskonnon avulla ja miten Jon Snow liittoutuu - ainakin näennäisesti - pohjoisessa asuvien villien kanssa.

Katselun ohessa olen lueskellut netistä jaksoarvioita ja esseitä, joita Game of Thronesista on kirjoitettu. Suosittelen erityisesti Vanity Fairissa julkaistuja Joanna Robinsonin analyyseja sarjasta. Tässä kirjoituksessa hän analysoi Game of Thronesin yhtäläisyyksiä Tarun Sormusten herrasta kanssa.

Syvällisien teemojen etsinnässä koin erityisen antoisaksi Yi Lin kirjoituksen The problem with ethics in Game of Thrones: Honor, bullet-biters, and intuition-chasers. Siinä kuvataan moraalista perusongelmaa, joka on tuttua vaikkapa kristinuskon teoriasta ja käytännöstä. Jos noudattaa ennalta asetettuja moraaliohjeita, onko lopputulos käytännön elämässä silti aina moraalisesti oikea? Jos taas päättää "noudattaa maalaisjärkeä" eli itse tehdä päätöksiä, milloin jokin teko on oikein tai milloin väärin, ajautuu väistämättä tilanteisiin, jolloin omat "oikeat" ratkaisut ovat jonkun muun silmissä vääriä.

Diana Rigg näytteli Olenna Tyrellia. Kuva: HBO.
Tässä valossa kolmoskauden tärkein juonenkäänne ei sittenkään ollut yhdeksännen jakson hääteurastus vaan neljännen jakson kuvaama Astaporin tuhoaminen. Jakson nimi on And now his watch is ended ja siinä Daenerys Targaryen tekee ensimmäisen kerran sen, mistä on puhuttu ensimmäisen tuotannon viitosjaksosta lähtien: polttaa kaupungin. Ensimmäisen kauden aikana kovasti muisteltiin Targaryenien taipumusta käyttää lohikäärmeitään kaupunkien polttamiseen. Toisella tuotantokaudella, kun Daenerys pääsee aavikolta vihdoin oikean kaupungin muurien ääreen, hän heti kättelyssä ilmoittaa, että jos ette tee niin kuin minä sanon, niin lohikäärmeeni polttavat koko paikan kunhan vähän kasvavat. Nyt kolmannella kaudella hän vihdoin pääsee sanoista tekoihin. Toki hänen lohikäärmeensä ovat vielä pienen puoleisia ja enemmän tuhoa taitaa tulla ihmissotilaiden taisteluista, mutta yhtä kaikki, tie on auki.

Koko sarjan valossa tämä on siinä mielessä mielenkiintoista, että alkuperäisen esitysajankohdan aikaan yleisön reaktiot Daenerysin pyromaanisiin taipumuksiin olivat lämpimän kannustavia. Tämän huomaa lukemalla tuolloin kirjoitettuja jaksoarvioita. Daenerys kuvattiin jonkinlaisena oikeutettuna perijänä, jolla on lähes jumalallinen oikeus rautavaltaistuimeen verenperimänsä ansiosta. Koska lohikäärmeet ovat siistejä ja Daenerys myös puhui orjuuden poistamisen puolesta, oli helppoa asettua Daeneryksen kannustusjoukkoihin.

Mutta kun sarjan loppupuolella Daenerys eteni vihdoin Kuninkaansatamaan asti ja teki kaupungille tismalleen samaa kuin muillekin kaupungeille eli poltti sen poroksi lohikäärmeensä tulella, osa sarjan faneista koki pettymystä. Eikö Daenerys ollutkaan vapauttava messias? Ehkä siinä jäi huomaamatta, että vaikka Daenerys vaati muilta orjien vapaaksi päästämistä, hän pidätti itsellään mielivaltaisen oikeuden tuikata epämieluisat henkilöt tuleen lohikäärmeitään komentamalla.

Toisaalta, mihinpä muuhunkaan lohikäärmeitä voisi käyttää? Saunan kiukaan sytyttämiseen? Hevosilla voi ratsastaa ja lehmiä voi lypsää, mutta lohikäärmeen hyödylliset ominaisuudet ovat huomattavasti rajatummat.

Maisie Williams näytteli Arya Starkia ja Rory McCann näytteli Sandor "Hurtta" Cleganea. Kuva: HBO.
Moraalisten valintojen teorian ja käytännön lisäksi pohdiskelin sarjan äärellä menneisyyttä ja tulevaa. Historioitsija minussa hykerteli, kun hoksasin tämän teeman: kuinka paljon menneisyys on läsnä nykyhetkessä ja kuinka paljon aikaa sitten päättyneet tapahtumat sanelevat nykyhetken valintoja? Tv-sarjan tapahtumien taustalla on paljon sellaisia asioita, joita sarjassa ei näytetä lainkaan. Menneisyys tulee esille henkilöhahmojen dialogin tai muun taustoituksen kautta.

Daeneryksen hahmossa tämäkin on hyvin konkreettista: hänellä ei ole henkilökohtaisia muistikuvia Westerosista eikä hän edes tiedä, tietääkö Westerosin kansa hänen olemassaolostaan. Silti hän päättää lähteä tavoittelemaan rautavaltaistuinta, koska siellä hänen esi-isänsäkin hallitsivat. Kolmannella kaudella viitataan useammankin kerran Westerosin valloittajaan Aegon Targaryeniin ja hänen sisareensa - ja vaimoonsa - Visenya Targaryeniin. Hekin saapuivat idästä Westerosiin lohikäärmeet mukanaan ja aloittivat dynastian.

Samalla tavalla Starkin sisarusten elämässä näkyy se, mitä heidän isänsä Ned Stark teki tai jätti tekemättä. Ned piti piilossa Jon Snow'n todellisen syntyperän, eikä kolmannella kaudella Jon itsekään vielä tiedä totuutta. Kun huolestuneen näköinen Jon vastahakoisesti mutta päättäväisesti yrittää hoitaa velvollisuutensa tilanteessa kuin tilanteessa, hän heijastelee Ned Starkin asennetta ja valintoja. Samoin Arya Starkin tulevaisuus muuttui silloin, kun hän näki isänsä kuoleman ensimmäisellä tuotantokaudella.

Myös Jaime Lannister on menneisyytensä vanki, tavalla, josta hän kolmoskauden aikana tekee selkoa Tarthin Briennelle. Hän päätti pelastaa Westerosin surmaamalla Hullun kuninkaan Aerys Targaryenin eli Daeneryksen isän. Tästä hyvästä hän sai itselleen valapaton leiman, jota on kantanut siitä asti.

Richard Madden näytteli Robb Starkia ja Michelle Fairley näytteli Catelyn Starkia. Kuva: HBO.
Erityisen paljon pohdiskelin tällä katselukierroksella Cersei ja Jaime Lannisteria. Heidän suhteensa on ollut alusta asti sarjan keskeisiä jännitteitä: he ovat kaksoissisaruksia mutta myös rakastavaisia. Kuningatar Cersein lapset Joffrey, Myrcella ja Tommen Baratheon eivät olekaan edesmenneen kuningas Robertin laillisia perillisiä, sillä heidän isänsä on heidän enonsa Jaime Lannister. Tätä "twincest"-kuviota pidetään - aivan ymmärrettävästi - ällöttävänä, mutta tarinankerronnan keinona se on todella vahva. Cersei ja Jaime ovat edellisen kerran edes nähneet toisensa joskus ensimmäisen tuotantokauden puolella ja vasta kolmoskauden viimeisessä jaksossa he kohtaavat uudelleen. Silti heidän välisensä jännite kantaa koko sarjan ajan - erityisesti, kun heidän isänsä Tywin Lannister vielä tässä vaiheessa kieltäytyy uskomasta "inhottavia juoruja".

Cersein ja Jaimen rakkaus on monella tavalla traagista: Jaimen olisi mahtisuvun esikoispoikana jo aikoja sitten pitänyt mennä naimisiin ja hankkia perillisiä, mutta sitä hän ei ole tehnyt, osin johtuen myös asemastaan kuninkaankaartissa. Cersei naitettiin Robert Baratheonille, mutta edes Robertin kuolema ei vapauta häntä avoimesti rakastamaan Jaimea. Cersei ja Jaime rinnastuvat myös Targaryenin dynastian pitkäaikaiseen tapaan naittaa sisarukset keskenään. Koska mahtisukujen ominaisuudet ja symbolit ovat sarjassa keskeisessä osassa, voi tulkita että suvun tyypilliset ominaisuudet ovat vaikkapa Targaryeneissä vahvistuneet sisäsiittoisuuden kautta. Ongelmatonta tämä ei kuitenkaan ole, jos ottaa huomioon vaikkapa suvussa vallinneen taipumuksen sytyttää ihmisiä ja kaupunkeja palamaan.

Kun kysyin, löytyykö Game of Thronesista syvällisiä teemoja, voin nyt kolmannen kauden loppupuolella vastata itselleni, että kyllä löytyy. Jos ihminen tekee velvollisuutensa, johtaako se yhteisön tai yksilön onnellisuuteen? Onko kenelläkään oikeutta päättää, milloin moraalisia sääntöjä saa jättää noudattamatta yhteisen edun nimissä? Missä määrin ihmisen valinnat johtuvat vapaasta tahdosta, missä määrin ne ovat menneisyyden tapahtumien sanelemia?

Näiden mietteiden kera on hyvä jatkaa neljännen tuotantokauden pariin. Valar dohaeris!

torstai 21. toukokuuta 2020

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Kansi: Urpo Huhtanen / Otava.
- Sota, suursota, miettii Stalin. - Sota on minulle vastenmielistä. Miten kärsinkään, kun suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliiton kimppuun Mainilassa 1939. Minä en ole koskaan halunnut kenenkään maata, paitsi ehkä Puolan itäosat 1939 ja seuraavana vuotena Karjalan Kannaksen, Viron, Latvian ja Liettuan sekä Bessarabian ja pohjois-Bukovinan. Mutta periaatteessa olen viaton, olen syytön, täysin syytön!

Veikko Huovisen Ronttosaurus valikoitui luettavaksi osin alitajunnan johdattelemana, osin sattumalta. Olen pitkin koronakevättä miettinyt, että pitäisi lukea uudelleen Huovisen Lentsu. Sehän kertoo tarttuvasta flunssasta, jonka outona sivuoireena ihmiseen iskee vahva halu puhua suunsa puhtaaksi. Myös viimeksi lukemani kirja, Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, herätti halun lukea jotain samantyylistä. Muratan lakoninen, itkettävän hauska, yhtä aikaa yksinkertainen ja syväluotaava tyyli muistutti Huovisesta.

Mutta kun menin katsomaan kirjahyllyäni, hoksasin että eihän minullakaan olekaan Lentsusta omaa kappaletta. Niinpä tartuin Ronttosaurukseen, jonka olen joskus napannut talteen kaupungilta kirjankierrätyshyllystä. Hyväkuntoinen Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on muuten siistissä kunnossa, mutta takakannessa on pieni tahra. Kirja on ilmestynyt vuonna 1976 ja se sisältää lyhyitä erikoisia.

Koska luin vähän aikaa sitten Liettuan historian ja sitä kirjoittaessani pohdiskelin, miksi koulussa ei puhuttu Baltian maiden miehityksestä, sähköistyin Ronttosauruksen ääressä kun tajusin että kyllähän näistä asioista joku on puhunut. Olen minäkin Ronttosauruksen lukenut ennen, ensimmäistä kertaa varmaan yläkouluikäisenä. Ehkäpä alitajuntani sähkötti minulle, että kyllä Sotkamon tarkka-ampuja kritisoi suomettumista. Tästähän eivät kaikki aikalaiset tykänneet.

Alun sitaatti on novellista Stalin vihassa. Neuvostoliiton miehitystoimet mainitaan myös Hankalissa illallisissa ja novellissa Isku yössä tehdään oikein kierros Suomenlahden etelä- ja itäosissa. Tarinassa salaperäinen mies vapauttaa Korkeasaaren eläimiä luontoon ja ilves lähtee liikkeellä yli jäätyneen meren: 

Seuraavana yönä ilves juoksee koko yön etelään. Se ylittää uimalla kolme laivaväylää. Aamuyöllä se tulee Naissaarelle Viron rannikolle ja saa saaliikseen fasaanin. Seuraavana yönä se nousee Viron mantereella Lahepean lahdella. Ilves kiertää idän puolella Baltiskin ja vaeltaa Piirsalun kautta Kullamaalle. Wiljandi- ja Hallistejokien viidakoissa se viettää pari viikkoa. Sieltä se menee Hallisten kautta Latvian puolelle Mattiaseen ja Dikelniin. Väinäjoen se ylittää maantiesiltaa pitkin. Maaliskuun alussa se tulee jo Liettuan puolelle. Viikon kuluttua se on jo Klaipedassa (ent. Memel). Se kulkee varoen Kurski Zalivia (Kurisches Haff) rajoittavaa kapeaa hiekkasärkkää pitkin lähelle Kaliningradia (Königsberg) . Sieltä se kääntyy takaisin pohjoiseen ja juoksee Tauragen, Rokiškisin, Pytalovon ja Ostrovon kautta kääntyen sitten luoteeseen.

Kaiken kaikkiaan Ronttosaurus oli erinomaista luettavaa. Olen Huovisen hyviä puolia hehkuttanut kyllästymiseen asti, mutta kerrataan vielä: mahtavaa kielenkäyttöä, pirullista huumoria, osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Ei tästä tarinaniskeminen parane!

Päätin nimetä kolme mielestäni parasta tämän kokoelman lyhyttä erikoista. Valinta ei ole helppo, mutta tehtävissä:

3. Lintuja elämänmuutoksen edessä. Kukapa ei voisi samastua happamaan kookaburraan, jota kyllästyttää toisten kookaburrien aivoton räkätys kuluneille vitseille.

2. May-Britt valitsee oikean tien. Mannekiini May-Britt tulistuu turhan herkästi ja kiroilee kuin merimies, ja siitä hänen herkkäsieluinen sulhasensa ei oikein tykkää.

1. Hankalat illalliset. Intohimoiset ruokakuvaukset sykähdyttävät aina ja vaikka työelämä on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa, pystyn täysin samastumaan pr-mieheen, jolle maksetaan hymyilemisestä ja pokkuroinnista kummallisissakin tilanteissa.

torstai 14. toukokuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kansi: Gummerus.
Veden maustaminen ei tuntunut minusta tarpeelliselta, joten join pelkkää keitettyä vettä ilman teepussia.

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen on kansainvälinen hitti, tragikoominen tarina, yhtä aikaa yksinkertainen ja monitulkintainen. Kirjaa on luettu mm. Kirsin Book Clubissa ja Tavauksessa. Olen aiemmin lukenut Sayaka Muratalta novellin nimeltä Siisti liitto, joka on julkaistu Granta 4 -aikakauskirjassa.

Kuten ylläolevasta sitaatista ilmenee, kirjan päähenkilö Keiko Furukura arvostaa käytännöllisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta. Hän toteuttaa tätä omistautumalla työlleen lähikaupan myyjänä. Konbini, vuorokauden ympäri auki oleva lähikauppa, kuiskuttaa ohjeita suoraan Furukuran sisimpään. (Kaupassa myyjiä kutsutaan sukunimellä.) Valitettavasti hänen perheensä, tuttavapiirinsä tai edes kollegansa eivät ymmärrä, miksi 36-vuotias sinkkunainen tekee vuodesta toiseen opiskelijoiden sivutöiksi miellettyjä myyjän töitä.

Kirjasta voisi varmasti löytää monenlaista kritiikkiä japanilaista yhteiskuntaa kohtaan, mutta oma ymmärrykseni Japanista on niin pintapuolista, etten tohdi lähteä pitkälle meneviä tulkintoja tekemään. Kirja toimii mainiosti myös universaalilla tavalla: missä määrin ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen perustuu ennalta tiedossa olevien oletusten toteuttamiseen ja muiden matkimiseen?

Muistan lukemattomia kertoja, joissa olen itselleni uudessa tilanteessa päättänyt ensin vähän katsella, miten kokeneemmat toimivat. Sen jälkeen olen yrittänyt käyttäytyä itse vastaavalla tavalla sulautuakseni joukkoon. Furukura toteuttaa tätä mallia äärimmilleen vietynä. Hän haluaa "olla normaali", mutta turhautuu, kun kanssaihmiset antavat epätäydellisiä tai ristiriitaisia neuvoja.

Ensilukemalta kirjan loppu tuntui traagiselta, mutta kun makustelin sitä uudelleen, päätin tulkita sen positiivisella tavalla: Furukura pääsee täyttämään kutsumustaan ja kokee elämänsä täytenä ja tarkoituksenmukaisena. Kaiken kaikkiaan kirja oli hauskaa ja terävää luettavaa ja nauroin monessa kohdassa ääneen.

Käännöksestä

Suomennoksesta vastaa japanologi Raisa Porrasmaa, jolta olen lukenut Japanin historiaa naisnäkökulmasta käsittelevän tietokirjan Auringonjumalattaren tyttäret. Porrasmaa kirjoittaa soljuvaa ja kaunista suomea, käännös oli miellyttävää luettavaa. Yhden pikkuvirheen huomasin, eräässä kohtauksessa "käly" oli vaihtunut "miniäksi". Mutta mitäs pienistä kun kokonaisuus toimii!

maanantai 11. toukokuuta 2020

Aulis Kallio: Liettuan historia

Kansi: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry.
Päätin perehtyä Liettuan historiaan, sillä olen tehnyt duunikuvioissa yhteistyötä liettualaisten kanssa jo vuosia ja olen myös käynyt jokusen kerran Vilnassa. Työmatkoilla paikalliskulttuuriin tutustuminen jää yleensä erittäin pintapuoliseksi - onneksi kirjoista löytyy apua.

Toimittaja Aulis Kallion Liettuan historia on julkaistu vuonna 2009 Liettuan juhlavuoden kunniaksi. Vuonna 1009 Liettuan nimi mainittiin ensi kerran historiallisessa asiakirjassa eli Quedlinburgin luostarin annaaleissa. Takakannen mukaan kirja on ensimmäinen suomenkielinen vain Liettuan historiaan keskittyvä kokonaisesitys. Kalliolta on ilmestymässä tänä vuonna teos Liettuan vaikea vuosisata, joka keskittyy 1900-lukuun.

Ensi alkuun on sanottava, että tämä oli minulle todella hidaslukuinen kirja. Iltalukemisena en päässyt tämän kanssa eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Varsinkin varhaisen historian kohdalla kirjoitustyyli tuntui kouluesitelmämäiseltä vuosilukujen, nimien ja paikkojen vyöryltä. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa kokonaan kesken, vaan siirryin silmäilevään lukutapaan, jolloin pystyn selättämään kirjan kokonaisuutena. Pienen kustantajan vähäiset resurssit näkyivät siinä, että editointia tai kuvatoimitusta ei ole tainnut olla kovin paljon kirjoittajan tueksi tarjolla. Alkusivujen karttoja lukuunottamatta kirjassa ei ole lainkaan kuvitusta. Tekstin "pötkömäisyyteen" olisi luultavasti saanut parannusta, jos toimitustyöhön olisi ollut saatavilla ammattimaisen kustannustoimittajan merkittävä työpanos. Tekstissä on melko paljon mukana kirjoitusvirheitäkin, kuten välilyönnin puuttuminen pisteen jälkeen.

Liettuan historia itsessään on kyllä kiinnostavaa ja panin mieleen erilaisia teemoja ja henkilöitä, joista olisi mukava lukea lisää. Lukiessani mietin myös, miksi pohjatietoni Liettuasta ovat niin vähäiset. Osaselitys taitaa löytyä siitä, että olen syntynyt aikana, jolloin Kekkonen oli presidentti ja "puolueettomuus" ja "rauha" merkittäviä iskulauseita Suomessa. Vaikka kävin lukion siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto oli hajonnut, ei oppikirjoihin asti ollut tainnut ehtiä kovinkaan paljon asiaa entisten neuvostotasavaltojen asioista. Kuinkahan moni suomalainen on mahtanut kuulla esimerkiksi Romas Kalantasta, kaunaslaisesta opiskelijasta, joka teki polttoitsemurhan vuonna 1972 protestoidakseen Neuvostoliittoa vastaan?

Liettuan historiaa lukiessa kävi selväksi, että Baltian maiden niputtaminen yhteen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Liettualle historiallisesti lähimmät kontaktit ovat olleet Puola ja Valko-Venäjä. Katolisella kirkolla on Liettuassa vahva asema, joten sekin sitoo Liettuaa enemmän Keski- ja Etelä-Euroopan suuntaan kuin pohjoiseen ja itään.

Liettuassa pystyttiin pitämään kiinni omasta uskonnosta melko pitkälle keskiaikaan asti ennen kuin katolinen usko alkoi saada pysyvää jalansijaa. Liettuan pakanalliset perinteet olisivat todella kiinnostava aihe jatkolukemiseksi, sillä Kallio käsittelee aihetta melko lyhyesti. Esimerkiksi TrueLithuania-sivustolla aihetta käsitellään, mutta jätän sivuston luotettavuuden arvioimisen jokaisen oman lähdekriittisyyden varaan.

Toista maailmansotaa seurannut neuvostomiehitys oli monin tavoin julmaa ja vaikeaa aikaa Liettuan historiassa. Lukiessa pohdin, miten Suomen ja Liettuan sodanjälkeistä historiaa voisi verrata. Suomen kannalta lopputulos oli toki sikäli onnellinen, että Suomen rajojen sisään jääneet säästyivät kyydityksiltä Siperiaan, pakkosiirroilta kauas pois kotoa, kymmenen vuoden metsäsissisodalta, KGB:n kidutuksilta ja muulta mielivallalta, mutta mitä enemmän aikaa sodasta kului, sitä häkellyttävämmäksi suomettumisen meininki meni. Liettuassa säilyi koko Neuvostoliiton ajan selkeä vastarintahenki, jossa puolustettiin omaa kulttuuria ja vaadittiin itsenäistä päätäntävaltaa. Näin vuoden 2020 perspektiivistä tuntuu entistä selvemmältä, että suomalaiset päättäjät ja älymystö oikein heittäytyivät matelemaan venäläisten eteen, tulihan idänkaupan kautta kaikenlaista aineellista hyvää. Monenlaisia näkemyksiä on esimerkiksi siitä, miksi presidentti Mauno Koivisto tuntui suhtautuvan melko nihkeilevästi Baltian maiden itsenäistymiseen. Aiheesta löytyy lisäluettavaa esimerkiksi Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikasta-sivustolta.

Tässäpä jokunen kiinnostava nainen Liettuan historiasta aikajärjestyksessä. Heistä lukisin mielelläni lisää.
  • Emilia Plater (Emilija Pliaterytė) oli aatelisnainen, joka kokosi liettualaisista vapaaehtoisista sotajoukon vuonna 1830, johti sitä ja sai lopulta kapteenin arvon. 
  • Albina Neifaltienė-Griškonytė oli partisaanitaistelija toisessa maailmansodassa.
  • Dalia Grinkevičiūtė karkoitettiin toisen maailmansodan jälkeen Siperiaan. Hänen muistelmansa on julkaistu suomeksi vuonna 2016 nimellä Dalian kirja. Kirjasta on blogannut mm. Suketus. 
  • Jurga Ivanauskaitė oli taiteilija, jonka romaani Ragana ir lietus nostatti kulttuuriskandaalin vuonna 1993.
Jos joku osaa suositella hyviä täsmäteoksia Liettuan historiaan ja kulttuuriin liittyen, otan vinkit mielelläni vastaan.

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen

Kansi: Pekka Loiri.
Eeva Joenpellon Rikas ja kunniallinen herätti niin paljon ajatuksia, että niiden purkamiseen blogi on oikea paikka. Luin kirjan osittain koronaeristyksestä johtuen: kun Uusimaa suljettiin, heräsi minun Facebook-kuplassani keskustelua siitä, mitä uusmaalaisuus oikeastaan on. Siinä yhteydessä Eeva Joenpellon nimi nousi uusmaalaisuuden kuvaajana esiin.

Eeva Joenpelto (1921-2004) julkaisi kirjoja seitsemällä vuosikymmenellä. Kansakunnan kaapin päälle hän nousi 1970-luvulla Lohja-sarjallaan ja Finlandia-palkinnon hän voitti vuonna 1994. Lisäksi hän on vaikuttanut kotimaiseen kirjallisuuteen myös testamentillaan: hän jätti Sammatin-talonsa kirjailijakodiksi, jonne voi hakea asumisoikeutta WSOY:n kirjallisuussäätiön kautta. Ensi vuonna on siis Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuosi. Blogimaailmassa pientä etukenoa juhlaan on otettu neljä vuotta sitten: Tuijata-blogissa oli Eeva Joenpelto -lukuhaaste, johon osallistui iso joukko kirjabloggaajia.

Henkilökohtaisesti tuntuu jopa vähän nololta, että en ole koskaan aiemmin lukenut yhtään Joenpellon kirjaa. Pidän kotimaisesta kirjallisuudesta, pidän naisnäkökulmasta, pidän rikkaasta suomen kielestä, pidän terävänäköisestä ihmiskuvauksesta. Kaikkia näitä Joenpellolta löytyy. Muistan myös hänen kirjojaan jo lapsuudenkotini kirjahyllystä: olen katsellut aikuisten kirjojen selkämyksiä ja ihmetellyt oudon, vähän pelottavankin kuuloisia kirjojen nimiä: Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä. Mistä tällaiset voisivat kertoa?

Ratkaisu Joenpellon tuotantoon tutustumiseen löytyi omasta kirjahyllystä, sillä olen joskus kaupungilla liikkuessani napannut kirjankierrätyshyllystä talteen hyväkuntoisen Rikkaan ja kunniallisen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1984. Suoritan Helmet-lukuhaastetta ja kirja osuu mm. kohtaan 46, "Kirjassa on sauna".

Rikas ja kunniallinen kuvaa noin vuoden mittaista kamppailua perheyrityksen herruudesta. Toimitusjohtaja Eero Kuula pyörittää pientä hotellikonsernia, jonka valttina on perinteiden kunnioittaminen ja korkea laatu. Mieleen tulee Kalastajatorppa tai jokin muu perinteikäs, tasokas hotelli. Hän on työllistänyt myös kaksi vävyään, hyvänahkaisen ja juopahtavan Maurin markkinointiosastolle ja hillityn ja kunnianhimoisen Jukan konttoripäälliköksi. Vävyistä Jukka on sillä linjalla, että yrityksen toimintaa voisi pikkuisen uudistaa, mutta Eero haluaa pitää ohjat omissa käsissään.

Ensimmäinen huomioni lukiessa oli todella elävän ja vahvan ajankuvan luominen. Olen ollut kirjan ilmestyessä ekaluokkalainen, joten mitään suuria yhteyksiä minulla ei tuon ajan yritysmaailmaan ole ollut, mutta lukeminen palautti silti elävästi mieleen monia tuon ajan tunnelmia. Kävin usein ennen koulupäivää isän työpaikalla kunnanvirastossa ja lukiessa muistin, millaista siellä oli. Puhelut soitettiin lankapuhelimella, sihteerit käyttivät kirjoituskoneita, tärkeitä papereita kuljetettiin salkuissa. Rikas ja kunniallinen kuvaa yritysliiketoimintaa, jossa myynnin, ostamisen ja asiakaspalvelun perusteet ovat samoja kuin vuonna 2020, mutta digitalisaatiosta ei ollut ruohonjuuritasolla vielä mitään hajua.

Vahva ajankuva ja miljöökuvaus sai minut ensin pohtimaan, onko kirja sisällöltään vanhentunut, mutta se pelko hälveni äkkiä. Joenpelto kuvaa ihmisluontoa tarkasti. Vaikka ajat muuttuvat, ihminen pysyy samana, pelkoineen, haluineen ja pyrkimyksineen. Kirjan edetessä silmukka kiristyi koko ajan - vaikka kerronta oli paikoin vähäeleistä, rivien väliin oli ladattu niin paljon, että tällainen vähän heikomminkin vihjeitä ymmärtävä lukija jäi pohtimaan viittauksia ja symboliikkaa.

Kirja on täynnä hyväksyntää janoavia poikia ja heille pettymyksen tuottavia isiä. Eerolla on kaksi tytärtä ja iltatähtenä syntynyt poika. Mikko-pojasta on huomattu ettei hänestä ole lukumieheksi ja Eerolle on ollut kova paikka sisäistää, ettei omasta pojasta saa työlle jatkajaa. Mutta ainakin täältä vuoden 2020 perspektiivistä kirja oikein huutaa, että mitään valtataisteluja tai jatkajaongelmia ei olisi ollutkaan, jos Eero olisi kasvattanut esikoisestaan Päivistä jatkajan. On vaikea sanoa, mahtoiko tämä olla Joenpellon suora viesti. Onkohan aikalaisvastaanotto tulkinnut tätä samoin? Kirjan kuvaamassa maailmassa naisen asemana on edustusvaimon, salaisen syrjähypyn, sihteerin tai yökerholaulajattaren roolissa toimiminen, ei liiketoimintavastuun ottaminen. Mutta Päivin osalta kuvataan monta kertaa, miten hän muistuttaa luonteeltaan Eeron isää, yrityksen edellistä toimitusjohtajaa. Hän on suora, päättäväinen ja toimelias. Missään vaiheessa Päiville ei kuitenkaan edes tarjota työtä perheyrityksestä, hän pysyy arkkitehtitoimistossa "piirtämässä suoraa viivaa".

Koska omakin leipäni tulee palveluliiketoiminnasta, on aina virkistävää lukea osuvaa ja uskottavaa fiktiota, joka kuvaa suomalaista yritysmaailmaa. Bibliografiasta päätellen Joenpellolla on paljon muitakin teoksia, jotka tähän lukutarpeeseen vastaavat. Nautin myös täsmällisestä ja soljuvasta kielestä ja tarkasta ja paikoin hieman kyynisenkin tuntuisesta ihmiskuvauksesta. En suosittele tätä kirjaa kenellekään sellaiselle, joka haluaa aloittaa lukuharrastuksen jollakin kevyellä ja helpolla kirjalla, mutta paljon lukeville Rikas ja kunniallinen antaa varmasti pohdiskeltavaa.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Hyvää joulua! Blogi jää tauolle.

Kun edellisestä blogikirjoituksesta on puoli vuotta, on aika tunnustaa tosiasiat - tämä blogi jää nyt määrittelemättömän pitkälle tauolle. Elämäntilanteeni on ollut sellainen, että vaikka olen ehtinyt lukea, en ole oikein ehtinyt näppäimistön ääreen kirjoittamaan ja niinpä rakas vanha blogini on saanut olla oman onnensa nojassa.

Haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2018! Luetaan kirjoja ja keskustellaan kirjoista edelleen eri kanavissa.

Itähelsinkiläistä luontoa - Kivinokan vanha metsä ja Vanhankaupunginlahti.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx, Neil Strauss: The Dirt / Mötley Crüe

Kansi: HarperCollins
Kyselin kavereilta vinkkejä rockmusiikkiaiheisesta kirjallisuudesta ja suositusten perusteella valitsin luettavaksi Mötley Crüen bändielämäkerran The Dirtin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2001 ja kiinnostuneet voivat lukea tämän myös suomeksi, kirja on suomennettu nimellä The Dirt - Törkytehdas. 

Kaipasin kirjaa, joka sisältää värikkäitä tarinoita rokkarielämästä, mutta laadukkaasti ja lähdekriittisesti kirjoitettuna. The Dirt täytti tämän tarpeen mainiosti. Kirjan toimittanut Neil Strauss on haastatellut niin sankareita kuin konnia ja eri ihmiset bändin ympärillä saavat tuoda oman näkökulmansa esiin.

Kirjan rakenteena on kertoa tarinaa minämuodossa siten, että kussakin luvussa on äänessä yksi kertoja. Välillä lukuihin on jätetty haastattelurakenne näkyviin. Ratkaisu toimii mainiosti, sillä ensinnäkin Strauss saa dynamiikkaa kronologiaan: esimerkiksi bändin jäsenten lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan eri kohdissa. Ajallisesti mennään välillä eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta punainen lanka säilyy mukana koko ajan.

Toinen hyvä puoli asiassa on "fanikirjan" tunteen välttäminen. Siinä missä Mick Wallin Led Zeppelin -aiheinen When Giants Walked the Earth tuntui välillä olevan liian polvillaan kohteitaan palvomassa, Strauss säilyttää objektiivisuuden tunnun. Toki tarinat itsessään ovat niin värikkäitä - ja loppusanojen mukaan joiltakin osin myös hieman editoituja esimerkiksi joidenkin kuvausten kohteena olevien henkilöiden nimien osalta - että lukija pääsee melkoiselle todellisuustripille joka tapauksessa.

Musiikillisesti Mötley Crüe ei ollut minulle ennestään erityisemmin tuttu. Bändin nimestä ensimmäisenä mieleen tulee yläasteen tunnit, jolloin luokan "koviksilla" oli farkkutakkeihin ommeltuja tai tussattuja bändilogoja. Mötley Crüen nimi taisi niistä samoista takeista löytyä Iron Maidenin, Kissin, Stonen ja mitäniitänyt oli joukosta. Nimeltä sentään tunnistin ennakkoon joitakin keskeisiä bändin jäseniä, esimerkiksi rumpali Tommy Leen muistin esiintyneen ahkerasti iltapäivälehtien kuvapalstoilla 1990-luvulla Pamela Andersonin aviomiehen roolissa. Niinpä lukemisen ohella piti välillä vierailla YouTuben puolelle bändin tuotantoon tutustumaan. Kyllähän Mötley Crüe onkin tehnyt mainiota kamaa, katsokaa vaikka tämä.

Kirjan alussa huomioni vei se, mitä olinkin hakemassa: värikkäät ja hurjat tarinat bileistä, päihteistä, seksistä, vastuuttomuudesta ja tuhoamisesta. Mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin kiinnittää huomiota draaman isoon kaareen: nousuun ja laskuun. Kuten elämässä yleensäkin, myös musiikissa asioilla on yleensä ylä- ja alamäet ja huippusuosion saavuttavilla bändeillä jumalten keinu heiluu erityisen lujaa. 1980-luvulla Mötley Crüe tuntui saavuttavan kaiken, mistä bändi voi unelmoida: huikea määrä levymyyntiä, jättikiertueita onnesta pähkinöinä oleville suuryleisöille, fanitusta ja suosiota. Mutta sitten kun suunta vaihtui, alamäki vei mennessään. Musiikkimuoti muuttui, levyjen tekeminen oli tuskaisempaa eivätkä levyt enää myyneet ja bändin sisäiset ristiriidat johtivat hajoamiseen, mutta kokoonpanon paikkailu uusilla tulokkailla ei myöskään tuonut suosiota takaisin.

Entisellä menestyneellä rockmuusikolla vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä: joko pitäisi hyväksyä että mennyt on mennyttä ja keskittyä tekemään jotakin muuta, tai pitäisi kyetä jatkamaan luovalla, uusiutuvalla muusikonuralla ja hyväksyä, että samanlaista suursuosiota ei ihan helposti pysty kokemaan tai sitten voi jämähtää haikailemaan vanhoja suuruuden päivä ja yrittää pitää niistä kiinni loputtomilla comeback-kiertueilla ja vanhan materiaalin soittamisella. Mötley Crüen jäsenistä tuntuu löytyvän jotain näistä kaikista variaatioista, tosin esimerkiksi laulaja Vince Neil kuittaa kirjan lopussa että ei hän ole oppinut matkan varrella erityisesti mitään, vaan haluaa edelleen keskittyä hauskanpitoon ja elämästä nauttimiseen.

Kierolla tavalla hauskaa on lukea vaikkapa siitä, miten entinen menestysmuusikko yrittää ryhtyä käymään treffeillä avioeronsa jälkeen:

"Nikki, you need to go out with someone. Snap out of it. She's a nice girl. You'll like her."

I caved in and called her.  She seemed nice enough, so I invited her out for some food. It was so out of character with how I used to meet girls before I was married, when all I had to do was lean against the Sheetrock of the Starwood and look cool. The drive to her place in Pasadena took an hour and an half. I arrived, opened the door, and, sure enough, the bitch was cockeyed. just like Angie Saxon's old roommate. She looked like a drunk Geena Davis. As soon as I entered her Shabby Chic house, I wanted to turn and flee. This was not my style at all.

But I had driven all the way there, and she looked so desperate and expectant. So I took her someplace suitably pathetic like Chili's.

Kuten ihmisten välisissä suhteissa on tapana, bändin jäsenet ja heidän lähipiirinsä muistavat ja muistelevat kokemuksiaan usein ristiriitaisella tavalla. On helppo kaivaa rikkaa toisen silmästä, mutta ei tuntea malkaa omassa silmässään. Erilaiset näkemykset valottavat elettyä ja koettua hauskalla ja välillä tragikoomisellakin tavalla. Kenties ainoa toive olisi ollut, että myös bändin jäsenten vaimoja, tyttöystäviä, ex-tyttöystäviä ja bändäreitä olisi voitu haastatella. Nyt ainoa omalla äänellään mukaan pääsevä nainen on levy-yhtiön edustaja Sylvia Rhone, ja hänenkin osuutena on hyvin lyhyt eikä kovin mairitteleva. No, ei tätä kirjaa voi minään feministin ohjekirjana lähestyä muutenkaan, mutta varmasti vaikkapa Pamela Andersonilla olisi ollut omanlaisena tarina kerrottavanaan avioliitostaan Tommy Leen kanssa. Liitto loppui siihen, kun Lee päätyi vankilaan perheväkivallan vuoksi ja kieltämättä hieman itsesääliruikutukselta Leen tilitys tästä jaksosta välillä kuulostaa.

Kokonaisuutena kirjan jälkimaku on kuitenkin erinomainen - lisää tällaista! Pelkkä rokkarisekoilujen muisteleminen ei takaa hyvää kirjaa, vaan kirjoittajalla täytyy olla homma hanskassa: tekstin pitää olla hyvin jäsenneltyä, uskottavaa ja luotettavan tuntuista ja kirjallisesti laadukasta. Musiikkitoimittajana työskennellyt Strauss tämän osaa. Häneltä on julkaistu muitakin kirjoja, joista esimerkiksi iskemisohjeita jakava Pelimies on saanut huomiota Suomessakin - lue vaikkapa Annan juttu aiheesta. Ja kun naisnäkökulmaa kaipailin, niin sitä löytyisi Straussin ja aikuisviihde-esiintyjä Jenna Jamesonin kirjoittamasta Jameson-elämäkerrasta How To Make Love Like A Porn Star, johon voi tutustua vaikka The New York Timesin arvion kautta.