perjantai 5. helmikuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kansi: Otava.
Sirpa Kähkösen Graniittimies tarttui haaviin kirjaston palautettujen kirjojen joukosta. Aika kauan tämä sai lukuvuoroaan odotella, mutta kun tartuin vihdoin kirjaan, tuli suorastaan hotkittua tekstiä. Täytyy lukea tämä joskus ajan kanssa uudelleen, niin tulee nautiskeltua yksityiskohdistakin.

Kirja sijoittuu Venäjän vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Kaupungin nimi on jo vaihtunut Petrogradiksi ja kirjan tapahtumien aikana se vaihtuu Leningradiksi. Kirja linkittyy Kuopio-sarjaan, mutta on itsenäinen teos.

Klara ja Ilja ovat lähteneet Suomesta Venäjälle tarkoituksenaan rakentaa työläisten paratiisi. Kuohuva kaupunki katulapsineen, sirkustaiteilijoineen ja eliitin jäsenineen tempaisee suomalaisparin historian pyörteisiin.

Kähkönen herättää historian henkiin upealla tavalla. Jännittävä ja monin tavoin traaginen ajanjakso tuntuu elävältä. Toivottavasti kirja pääsee kansainvälisille markkinoille, tämä aihe kiinnostaa vaikka missä!

Tuttuun tapaan Kähkösen kieli on erityisen kaunista ja henkilöhahmot inhimillisiä suurine ja pienine iloine ja suruineen.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Kansi: WSOY.
Ihastuin viime syksynä Liane Moriartyn "mammahömppään" ja ilahduin, kun postilaatikosta kolahti uusimman Moriarty-suomennoksen arvostelukappale. Nainen joka unohti tuli ahmaistua nopeaan tahtiin. Toivottavasti suomennoksia tulee pian lisää. Voisihan näitä lukea englanniksi, mutta on mukava lukea hyvää viihdettä hyvällä suomen kielellä ja kääntäjä Helene Bützow on tehnyt hyvää jälkeä suomennoksen kanssa. Tämä on erityisen ilahduttavaa, koska edellisten Moriarty-suomennosten kohdalla ihmettelin hieman viimeistelemätöntä kieltä.

Mammahömpältä tämä tuntuu siksi, että Moriarty kirjoittaa keski-ikäisten, perheellisten naisten maailmasta. Henkilögalleria ulottuu vanhoista nuoriin, mutta tässäkin kirjassa tärkeimmät henkilöt ovat neljänkympin kieppeillä.

Nainen joka unohti on hauska variaatio aikamatkailu-teemasta. Mitään yliluonnollista tässä ei ole, vaan aikamatkan tunne tulee siitä, että päähenkilö Alice menettää muistinsa. Edellisen kymmenen vuoden tapahtumat eivät tahdo palautua mieleen, vaan Alice tuntee olevansa esikoistaan odottava kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa. Oikeasti hän on aviokriisin keskellä elävä kolmen lapsen nelikymppinen äiti, mutta hitsi kun edes omien lasten nimet eivät tahdo muistua mieleen...

Sympaattisen oloisesta kirjailijasta löytyy kaikenlaista lisätietoa hänen kotisivuiltaan.
 

torstai 14. tammikuuta 2016

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015

Äitiyslomalaisen arjessa tulee välillä unohdeltua asioita, ja eilen tajusin kauhukseni unohtaneeni jopa Blogistania-äänestämisen! Onneksi ihanassa blogiyhteisössä on paljon aktiivisia ihmisiä, joten äänestäneiden bloggaajien ja ahkerien kisäemäntien ansiosta upeat voittajat löytyivät tälläkin kertaa!


Kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2015 parhaat kirjat

Suomalaiset kirjabloggaajat ovat jälleen äänestäneet vuoden parhaista kirjoista. Avoin verkkoäänestys järjestettiin 13. tammikuuta, ja siihen osallistui lähes 50 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 194 kirjaa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen neljässä eri kategoriassa. Bloggaajat antavat ääniä kotimaisille kirjoille Finlandiassa, käännöskirjoille Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjoille Kuopuksessa ja tietokirjoille Tiedossa.

Vuoden paras kotimainen kaunokirja on Laura Lindstedtin Oneiron (Teos). Toiseksi Blogistanian Finlandiassa tuli Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki (Teos) ja kolmanneksi Katja Ketun Yöperhonen (WSOY).

Globalia-palkinnon voitti John Williamsin Stoner (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro). Toiseksi sijoittui Audrey Mageen Sopimus (Atena, suom. Heli Naski), ja kolmannen sijan vei Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, suom. Hanna Tarkka).

Kuopus-palkinnon voittaja on Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY). Toiseksi tuli Anu Holopaisen Ihon alaiset (Karisto), ja kolmanneksi sijoittui Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäniemen Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu (WSOY).

Tieto-palkinnon voitti Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, suom. Petri Stenman). Toiseksi tuli Päivi Heikkilä-Halttusen Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena) ja kolmanneksi Satu Rämön Islantilainen voittaa aika – Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY).


Bloggaajat edistävät ja edustavat lukuharrastusta

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot nostavat esille kirjabloggaajien arvostamia teoksia. Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain tuhansia kirja-arvioita, jotka tavoittavat satojatuhansia lukijoita. Kirjablogeja pitävät sekä lukuharrastajat että kirja-alan ammattilaiset.

Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin.


Tutustu kisaan tarkemmin emäntäblogeissa! Blogistanian Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa, Blogistanian Globaliaa Kirjallisena. Minna, Blogistanian Kuopusta Luetaanko tämä? ja Blogistanian Tietoa Les! Lue!

maanantai 11. tammikuuta 2016

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Kansi: Tammi.
Tammikuun lukupiirin kirjan valinta osui minun kohdalleni ja päätin valita jonkin sellaisen kirjailijan, jota on tehnyt mieli lukea enemmän. Jhumpa Lahirin Tuore maa muistui hyvänä mieleen ja päädyin Lahirin esikoisteokseen Tämä siunattu koti. Novellikokoelma on ilmestynyt alun perin vuonna 1999, suomennos on vuodelta 2001. Lahiria on luettu blogeissa paljon, tässä Katjan bloggaus.

Äitiyslomalla ollessani on pitkään tuntunut siltä, että sopivan kevyet ja helpot kirjat ovat paikallaan ja Tämä siunattu koti olikin on jo astetta vaativampaa luettavaa. Tämä on hienoa kaunokirjallisuutta, mutta onneksi niin sujuvalukuista, että vauva-arjen pehmittävät aivoni pystyivät nauttimaan hyvästä tekstistä täysillä. Novelleja ei tule luettua kauhean usein, mutta näiden parissa muistin taas, millainen on oikein hyvä novelli: se vangitsee osuvia tuokiokuvia elämästä ja tuntuu pituuttaan suuremmalta teokselta.

Tarinoiden teemat olivat tuttuja Tuoreesta maasta: intialaissiirtolaiset Yhdysvalloissa ovat tärkein aihe. Muuallakin liikutaan, myös emämaassa Intiassa. Kotirouvat, jatko-opiskelijat, taksikuskit tulevat tutuiksi. Sopeutumisen vaikeus tai helppous, vanhan ja uuden kotimaan tavat ja tottumukset puhuttelevat.

Kersti Juvan hieno käännös on nautittavaa luettavaa. Täytyy lukea lisääkin Lahiria myöhemmin!

torstai 10. joulukuuta 2015

Dorothy L. Sayers: The Unpleasantness at the Bellona Club

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.
Ihanan lordi Peter Wimseyn salapoliisiseikkailut viihdyttivät taas minua erinomaisesti. Dorothy L. Sayersin luoma aristokraattinen harrastajaetsivä ratkoi tässä kirjassa epäilyttävää kuolemaa herrasmiesten klubilla. Ruumislöytö herättää epäilyksiä, monimutkaiset testamenttikuviot raastavat sukulaissuhteita, sotaveteraanien mielenrauha järkkyy ja taiteilijapiireissä säpisee.

Kenties kiinnostavin sivuhenkilö tässä kirjassa oli neiti Ann Dorland. Tätä kirjaa seuraa Strong Poison, jossa esitellään toiseksi päähenkilöksi nouseva Harriet Vane. Ann Dorland tuntuu joiltakin osin jonkinlaiselta esikuvalta tai harjoitelmalta Harriet Vanen hahmoon. Wimsey ei varsinaisesti ihastu Anniin, mutta hän näkee tämän hyvät puolet huolimatta siitä, ettei Ann ole mikään kaunotar.

Murhaselvittelyjen lopputulos vaikuttaa melko kyyniseltä. Rahanahneus, lähimmäisenrakkaus, sukurakkaus ja elämänlankojen hauraus sekoittuvat melkoiseksi keitokseksi. Raha tuntuu tuovan onnea, mutta myös rutkasti epäonnea.

Erään keskeisen juonikuvion arvasin melko varhain, mutta koska muuten olen aika huono dekkarikäänteiden arvailija, sain kyllä jännitystä kirjan loppuun asti. Sayers antaa vääriä johtolankoja ja kieputtaa henkilöhahmojaan taitavasti. Silti parasta kirjassa oli tarinan imu ja menneen ajan Lontoon elävä tunnelma - ja tietenkin lordi Peter Wimseyn kiehtova ja sympaattinen hahmo.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha: Fables 22. Farewell

Kansi: Vertigo.
Bill Willinghamin luoma Fables-sarja sai päätöksensä. Sarja on ilmestynyt huimat kolmetoista vuotta putkeen. Tässä välissä on ollut joitakin hieman pitkitetyn tuntuisia juonenkäänteitä ja vähän tyhjäkäyntiäkin, mutta loppunousu ja päätös oli Fablesien tarinan arvoinen. Kiitos siitä!

Koska kyseessä on viimeinen jakso, en kerro juonenkäänteistä juuri mitään, etten spoilaa. Sanotaanko näin, että keskeisten henkilöhahmojen kohtalot ratkesivat tyydyttävällä tavalla ja aikaa ja tilaa oli myös monen kiinnostavan sivuhahmon kohtalosta kertomiseen. Erityiskiitos albumin lopusta: siellä on jälkisanoja, kiitoksia ja paljon maukasta lisämateriaalia sarjan faneille.


Tätä sarjaa voi onneksi lukea moneen kertaan uudestaan. Luulen silti, että minun täytyy etsiä itselleni jokin uusi vakituisesti seurattava pitkäkestoinen sarja, johan tässä on ehtinyt tottua nautiskelemaan uusien Fablesien ilmestymisestä. Vinkkejä saa antaa!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 5

Ruotsin kuningas Kustaa III.
Kuva: Alexander Roslin /
Wikimedia Commons.
Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt - nyt kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.

Ihana Välskärin kertomuksia päättyi. Project Gutenbergin viidennessä osassa olivat jaksot Vapaa-ajattelija, Iltamyrskyjä ja Aamun valkeneminen. Ihan harmitti loistavan tarinan päättyminen, vaikka toki olin myös utelias tietämään, miten kaikki loppui. Project Gutenbergissä olisi kyllä muitakin Topeliuksen kirjoja, mutta äkkivilkaisulla en keksinyt, olisiko muita Juhani Ahon suomentamia. Ahon mahtava suomennos kun oli olennainen osa lukunautintoa!

Viidennessä osassa keskiössä on Paul Bertelsköld. Nuori Paul on älyttömän kiehtova hahmo haastaessaan aikansa teologit. Toki Topelius ohjaa Paulin myöhemmin hieman sovinnaisemmille vesille. Paulin velipuoli Bernhard on myös mainio hahmo kieroiluissaan.

Kuninkaana on Kustaa III ja Kaarle Viktor ja Ester ovat myös tärkeissä rooleissa. Pahisten juonittelut, hyvisten hurskaus ja juonenkäänteiden dramaattisuus ovat monin tavoin vanhanaikaisia, mutta tämäkään osa ei ole vanhentunut tai tylsä. Päin vastoin, Topeliuksella on taito tehdä henkilöhahmoistaan eläviä ja uskottavia.

Lopussa saamme tietää, mitä kuninkaan sormukselle tapahtuu. Lukija saa itse miettiä, miten hyvin sormukseen liittyvä ennustus toteutui ja miten historian käänteet ennustusta vastaavat. 

Mahtava klassikko, jota voi suositella kaikille! Erityiskiitos vielä Tapio Riikoselle, joka on tehnyt Välskärin kertomuksista Project Gutenberg -julkaisun.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Pirjo Rissanen: Äitienpäivä

Kansi: Gummerus.
Pirjo Rissasen Äitienpäivä tarttui matkaan kirjastosta. Kirja on jatkoa Muistoille, jonka muistin lukeneeni, tosin muistikuvat kirjan tapahtumista olivat jo aika hämärät. Perusasetelman kuitenkin muistin: topakalla Ulpulla on miniänä vapaaehtoisesti lapseton Susanna. Ulpun Markus-poika tuntui olevan aika lailla Susannan vietävissä. Ulpun tytär Marianna oli kuollut tapaturmaisesti jo vuosia aiemmin, mutta Mariannan puoliso Antti uusine perheineen kuuluu vieläkin Ulpun lähipiiriin.

Äitienpäivässä ristiriitoja aiheuttavat niin Antin perheen kasvaminen, Susannan äidin Irman putkahtaminen kuvioihin ja Susannan ja Markuksen aviokriisi. Ulpukin joutuu harjoittelemaan sitä, miten asiat kannattaa välillä jättää sikseen, varsinkin jos ne ovat muiden ihmisten asioita.

Tuttuun tyyliinsä Rissanen kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että kirja tuli oikein ahmittua. Harmittelin kirjan loppumista, joten täytyy varmaan paikata tilannetta lukemalla muitakin Rissasen kirjoja pitkästä aikaa.

Kirjassa kuvataan keskiluokkaisten ihmisten ongelmia mukavassa, rauhallisessa pikkukaupungissa, mutta keskiluokkaisuus ja rauhallisuus ei tarkoita sitä, etteivätkö elämän kolaukset voisi raastaa sydäntä vereslihalle. Itkut ja ilot ovat tunnistettavia ja samastuttavia. Mahtavaa on sekin, miten Rissanen saa melkein kaikille henkilöhahmoille jonkinlaisen onnellisen lopun. Tai ainakin lukija saa solmia langanpäät oman mielikuvituksensa avulla, hyviä täkyjä tähän annetaan.

Ihanaa luettavaa, oikea lukunautinto johon uppoutua.

torstai 12. marraskuuta 2015

Annukka Salama: Harakanloukku

Kansi: WSOY.
Annukka Salaman Harakanloukku on Faunoidit-sarjan kolmas osa. Olen lukenut kakkososan kaksi vuotta sitten ja ykkösosan kolme vuotta sitten, joten johan tässä olikin aika parata faunoidien pariin. Nappasin Harakanloukun mukaan kirjastosta, kun arvelin sen olevan sopivan kevyttä ja vetävää viihdettä lukutuokioihini. Harakanloukkua on luettu blogeissa paljon, kurkkaa vaikkapa Kirsin, Morren ja Linnean bloggaukset.

Kakkososa Piraijakuiskaajaa kritisoin mm. viimeistelemättömän kielen vuoksi. Harakanloukussakin oli pieniä kauneusvirheitä, mutta kokonaisuutena Harakanloukku oli sarjan paras osa. Juoni veti loistavasti, fantasiamaailma oli rikas ja kiinnostava ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti joka lähtöön. Myös romantiikka ja erotiikka kukkivat. Facebook-sivunsa perusteella Annukka Salama ei ole juuri nyt jatkamassa faunoidisarjaa, mutta hänellä on työn alla kirja toisesta aiheesta.

Kahden ensimmäisen osan päähenkilönä ollut Unna jää Harakanloukussa käytännössä sivuhenkilöksi, sillä rokkari Joone on pääosassa. Kun Vikke siepataan metsästäjien hallitsemaan Venoriin, lähtee faunoidijengi pelastusretkelle metsästäjiksi naamioituneena. Joone eksyy porukasta heti alkumetreillä, mutta ei hätää: hän tutustuu viehättävään Iivariin, joka opastaa häntä Venorin tavoille.

Poikien välistä romanssia kuvataan kuumottavalla tavalla, mutta myös Unnan ja Rufuksen välillä vanha suola janottaa. Venorin kuvaus, Viken selviytyminen metsästäjien vankina ja vauhdikas pelastusoperaatio ovat kuitenkin romanssikäänteitäkin makoisampaa antia. Viihdyin mainiosti kirjan parissa!

Juonenkäänteiden logiikka vaikutti välillä sellaiselta, että epäjohdonmukaisuuksia olisi luultavasti helppo löytää. Mutta koska heittäydyin innolla kirjan vietäväksi, hyväksyn pienet epäuskottavuudet mielelläni. Tarina kantoi!

Tämä ns. Young Adult -genre voisi sopia luettavakseni nyt laajemminkin, sillä kaipaan vetävää ja sopivan helppolukuista viihdettä juuri nyt. Mistähän kirjasta tai kirjailijasta kannattaisi jatkaa?

tiistai 20. lokakuuta 2015

Paul Rees: Robert Plant - elämä

Kansi: Like.
Olen lainannut kirjaston musiikkiosastolta aika paljon dvd-levyjä viime aikoina ja Itäkeskuksen kirjastosta mukaan tarttui myös Paul Reesin kirjoittama Robert Plantin elämäkerta. Led Zeppelinin laulajana tunnettu Plant on tehnyt myös pitkän soolouran.

Vähän ihmettelin kirjan alkupuolella, kun Reesin haastattelemat henkilöt tuntuivat olevan aika kaukana Plantin lähipiiristä ja pitkät pätkät kirjasta pohjautuivat vanhoihin lehtihaastatteluihin. Kirjan lopussa syykin selvisi: tämä on ns. auktorisoimaton elämäkerta eli kirjan kohde ei ole osallistunut kirjan tekoon. Jälkisanoissa Rees kiittelee Plantia siitä, ettei tämä myöskään ryhtynyt estelemään kirjan tekoa. Rees on pitkän linjan musiikkitoimittaja, joka on sentään tavannut Plantin useita kertoja itse, mutta eipä se kovin suurta lisäarvoa juuri tälle kirjalle anna.

Luin talvella Mick Wallin When Giants Walked the Earth -kirjan ja Led Zeppelinin vaiheiden osalta Paul Rees tallaa tuttuja latuja. Reesin tyyli on tosin toteavampi siinä mielessä nopealukuisempi. Kiinnostavampaa luettavaa ovat Plantin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukset sekä pitkästä soolourasta kertominen. Luulen kyllä, että näistäkin tulee parempi versio jos Plant joskus haluaa kirjoittaa omaelämäkerran tai suostuu elämäkertaprojektiin jonkun kirjoittajan kanssa.

Kritisoin Wallia naisnäkökulman ja plagiointisyytösten väliin jättämisestä ja saman kritiikin voisi osoittaa Reesille. Plant on ollut melkoinen häntäheikki, jolla on ollut loputon määrä irtosuhteita ja useampia pitkiä suhteita. Hän on ehtinyt tehdä ns. juhaniahot, eli hänellä on lapsia paitsi ex-vaimonsa, myös ex-vaimon sisaren kanssa. Voisin kuvitella, että vakavia ihmissuhteita on jossain määrin häirinnyt rokkarin seksintäyteiset kiertuematkat, mutta asiaa ei juuri käsitellä. Samoin Led Zeppelinin harrastama muiden tekemän musiikin nappaaminen omiin nimiin sivuutetaan melko lyhyillä huomautuksilla.

Kiehtova persoona Plant kuitenkin on. Minuun teki vaikutuksen erityisesti hänen ratkaisunsa Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen. Paria paluukeikkaa lukuunottamatta Plant on viitannut kintaalla ajatukselle Led Zeppelinin uudelleenkasaamisesta, sen sijaan hän on rohkeasti tehnyt uutta musiikkia ja välillä kiertänyt keikkailemassa hyvinkin pienissä ympyröissä. Suomessa Plant on vieraillut viimeksi tänä kesänä, Pori Jazz -festivaaleilla.

Käännöksestä

Kirjan ovat suomentaneet Jonna Joskitt-Pöyry ja Juha Arola. Olisiko syynä kahden suomentajan käyttöön ollut halu saada kirja äkkiä suomalaismarkkinoille? Lukukokemus oli kuitenkin aika yhtenäinen, käännös oli enimmäkseen hyvää suomea ja luistavaa luettavaa.