Vilhelm Moberg: Maastamuuttajat I-II (Klassikkohaaste #16)

Kirjoitin tämän postauksen yhdessä Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa. Luin Maastamuuttajat-sarjasta  kaksi ensimmäistä osaa, Arja luki kaikki osat. Postaus on osa kirjabloggaajien 16. klassikkohaastetta, jota vetää Kirjaluotsi.

 

Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-sarja on ruotsalainen klassikko Pohjois-Amerikkaan muuttavista siirtolaisista 1840-luvulla. Keskiössä on Karl Oskar Nilsson ja hänen vaimonsa Kristina perheineen. Seitsenosaisen sarjan aloitusosa selittää taustat ja syyt siirtolaiseksi lähtöön, kakkososa kuvaa merimatkaa Atlantin yli, kolmosessa saavutaan uudelle mantereelle ja nelosessa asutaan jo uusilla tiluksilla. Osissa 5-7 Karl Oskar perheineen ja läheisineen elää Amerikan arkeaan, johon limittyy maan historia, kuten sisällis- ja intiaanisodat.  

Kirjan ensimmäinen osa ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949. Suomeksi se julkaistiin vuonna 1958, suomentajana on Kristiina Kivivuori. Kirjassa esiintyvät runot ja laulut ovat Kirsi Kunnaksen suomentamia.

Teoksesta on tehty filmi- ja näyttämösovituksia. Tuorein uusi tulkinta on ruotsalaiselokuva vuodelta 2021 - lue siitä ruotsinkielisen YLEn juttu. Otava otti kirjasta leffakantisen pokkaripainoksen viime vuonna.

Piditkö kirjasta? Millaiselle lukijalle suosittelisit kirjaa?

Arja: Klassikkojen lukeminen kannattaa aina! Sain tietoa niin Ruotsin kuin Amerikan historiasta. Tilanne vertautui Suomeen, josta myös muutettiin köyhinä aikoina vehreämmän maan ja työn perään. Pidän hyvin kiinnostavana sille, joka on kiinnostunut menneistä ajoista.

Salla: Tämä oli sellainen kirja, että ilman haastetta olisin varmaan jättänyt tämän alkumetreillä kesken. Oletin etukäteen, että kirjassa siirrytään hyvin äkkiä kertomaan siirtolaisten elämästä Amerikassa, mutta ensimmäinen osa menikin kokonaan Ruotsin kamaralla ja toinen osa merellä. Mutta lukemisen myötä sain kyllä kirjasta paljon irti. Moberg onnistuu välittämään hyvin tunteen siitä, miten epävarmojen tietojen varassa siirtolaiset lähtivät liikkeelle ja miten valtavasta elämänmuutoksesta oli kyse - olihan agraariyhteisö vuosisatojen ajan ollut hyvin muuttumaton ja perinteinen.

En suosittelisi tätä sellaisille, jotka kaipaavat kirjoilta nopeatempoista koukuttavuutta - sitä tässä ei ole. Suosittelen tätä ensinnäkin siirtolaisuusteemasta kiinnostuneille ja toiseksi sellaisille, jotka kaipaavat intensiivisiä syväsukelluksia historiaan. 

Mobergin kerrontatyyli on rauhallinen, paikoin jopa raskassoutuinen. Mitä mieltä olet siitä?

Arja: Totta, välillä pikkutarkka kerronta tuskastutti, vaikka tapahtumattomuudesta tekstiä ei voi syyttää! Etenkin kakkososassa olisin pärjännyt vähemmilläkin merisairauden kuvauksilla, allergisoiduin meriseikkailuille Moby Dickin läpikahlattuani. Mutta kerronta kevenee sarjan edetessä.

Salla: Minusta merellä olemisen kuvaus oli melkeinpä parasta antia! Jaksosta välittyi hienosti eristyneisyyden tunne, alkeelliset olot, talonpoikien ja merimiesten eroavaisuudet, vanhanajan meritaidot… Tykkäsin!

Oliko suomennoksessa sinulle vieraita sanoja tai termejä?

Arja: Vanhahtava kieli viehättää. Törmäsin muutamiin sanoihin, joita olen lapsena kuullut, tuli nostalginen olo, tyyliin joku oli “iso pösö”. Koska olen itäsuomalainen juuriltani, pohjanmaalaisissa termeissä oli joitakin vieraita.

Salla: Suomennos oli mielestäni erinomainen. Maatalouskulttuuriin liittyviä sanoja vilisi ja jouduin googlaamaan usein toistuvan “luuvan”. Selitys: “Luuva on riihen puintihuone Länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus.” 

Myös 2020-luvulla maailmassa on paljon maastamuuttoa ja maahanmuuttoa. Onko Maastamuuttajat sinusta ajankohtainen? Voiko nykyajan siirtolaisuutta verrata Maastamuuttajien tarinaan?

Arja: En vertaisi tämän päivän siirtolaisiin tai evakoihin. Lähtökohdat ovat samantyyppiset - mahdottomat elinehdot pakottavat muuttamaan - mutta nykymaailmassa on enemmän tietoa määränpäästä ja viestintävälineet toimivat, toisin kuin tuolloin. Jouduttiin lähtemään täyteen pimeyteen ja vierauteen hyvin hatarien tietojen pohjalta, eikä tapoja pitää yhteyttä mihinkään tai kehenkään ollut, eikä toivoa tukijoista määränpäässä.

Pakko muuten mainita se, että entisistä siirtolaisista puhutaan joskus ihmisinä, jotka hakivat uusia kokemuksia seikkailuhengessä. Maahanmuuttajien ykkösosassa tehdään selväksi, että muuttoa ei kukaan toivonut eikä halunnut, mutta oli pakko lähteä, jos aikoi pitää itsensä ja perheensä hengissä. Se on yhteistä nykyisten sotapakolaisten kanssa.

Salla: Minä taas mietin, että yhteistä nykyajan siirtolaisten - vaikka Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pohjoiseen lähtevien - kanssa on paljonkin. Kaukomailta kantautuu houkuttelevia, paikoin epärealistisen ihania uutisia. Lähteminen vaatii varallisuutta ja organisointia. Merimatka vaatii monen lähtijän hengen.

Erojakin löytyy: nythän Karl Oskarin ja hänen perheensä lähtö vaatii vain sen, että he ostavat matkaliput laivaan. Kukaan ei kyselen viisumeja tai passeja - vai kyselläänkö näitä kolmososassa, oletan että jonkinlaisen byrokratian matkalaiset kirjan kolmannen osan alussa kohtaavat?

Arja: Papereista tai passeista ei puhuta. Byrokratiaan kuului kolmen päivän karanteeni satamassa tartuntatautien varalta ja henkilöiden laskenta: yhtä monta piti olla satamassa lähdössä sisämaahan kuin laivayhtiö oli ilmoittanut kuljettavansa. Papereista puheenollen, kansalaisuuspaperit, jotka Karl Oskar perheineenkin vuosien kuluttua sai, maksoivat dollarin kappaleelta. 

Olivatko kirjan naishahmot sinusta tasapainoisia tai uskottavia?

Arja: Naishahmot, kuten miehetkin, ovat karrikoituja romaanityyliin. Nöyrät vaimot, ilolinnut, poikaansa kaipaavat mummot - loistavia hahmoja, jotka edustivat hyvin eri ihmistyyppejä.

Salla: Vähän stereotyyppisiä kirjan naiset olivat, toki paikoin miehetkin. Musikaali Kristina från Duvemåla perustuu Maastamuuttajiin - olen aikoinaan nähnyt musikaalin Svenska Teaternissa, nimiroolissa esiintyi Maria Ylipää. Lukukokemus ja musikaali tuntuivat olevan hyvin kaukana toisistaan, ehkä siksi, että kirja etenee näin hitaasti ja musikaalissa juonenkäänteiden kannattaa olla nopeita. Tykästyin kyllä pessimistiseen Kristinaan kirjan edetessä. Ylioptimistinen ja itseensä uskova Karl Oskar ja riskejä punnitseva, vaaroja näkevä Kristina tuntuivat olevan hyvä pari. 

Mobergin kirjasta saa kuvan, että kirja perustuu faktoihin. Luitko kirjaa tosipohjaisena vai puhtaasti fiktiivisenä?

Arja: Luin kirjaa ajatuksella “tämä voisi olla totta.” Tapahtumat ovat olleet tosia jollekin aikanaan, jos eivät juuri tämän nimisille henkilöille. Omat esivanhempani olisivat saattaneet olla tuossa joukossa.

Salla: Moberg käyttää erityisesti ykkösosassa sivuja siihen, että kuvaa kirkonkirjojen tietoa yms. Jäi uteloittamaan, että ovatko päähenkilöt nimeä myöten tosipohjaisia - tähän varmaan löytyisi internetistä lisävalaistusta.

Minä lopetin lukemisen kakkososan loppuun, mutta nyt mietin, pitäisikö kuitenkin jatkaa sarjan parissa, hidastempoisuudesta huolimatta. Sinä olet lukenut sarjaa eteenpäin - muuttuuko tyyli, kannattaako lukea lisää, pitäisikö lukea kaikki kirjat putkeen vai voisiko tähän palata osa kerrallaan pikkuhiljaa?

Arja: Sarja ehdottomasti vetää ja paranee lukijan kannalta koko ajan. Viimeistään nelosesta alkaen olin koukussa ja halusin ehdottomasti tietää, miten perhe pärjää. Jopa huumoria tulee enemmän, kuten kohdassa, jossa uudet amerikkalaiset alkavat osallistua politiikkaan ja republikaanipuolue perustetaan. Ensimmäisissä vaaleissa annettiin ääniä paljon enemmän kuin ihmisiä oli, mikä katsottiin vain eduksi - väki oli siis innokasta hoitamaan yhteisiä asioita! Ja Karl Oskarin komea sukunenä tietysti huvittaa koko sarjan mitalta (tai nenän mitalta?)  

Lue myös nämä:
Majgull Axelsson: Huhtikuun noita
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu

Svetlana Aleksijevitš: Sinkkipojat

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Sain Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat kustantaja Tammelta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

...Nykyäänhän Afganistan on tietysti hyödyllinen ja jopa muodikas aihe. Ja te, Svetlana Aleksijevitš, voitte jopa iloita, sillä kirjanne tulee menemään kuin kuumille kiville. Viime aikoina maassamme on ilmaantunut runsaasti väkeä, jota kiinnostaa kaikki, millä voi liata omaa isänmaata. Tietysti heidän joukossaan on myös joitakin afgantseja.

 

Joskus kirjojen ystävän toiveet toteutuvat ja minulle sellainen hetki koitti viime syksynä, kun hoksasin että Tammi julkaisee valkovenäläisen nobelisti Svetlana Aleksijevitšin Sinkkipojat. Kun luin puolitoista vuotta sitten Jesper Huorin Afganistanista kertovan kirjan Talebaneja odotellessa, havahduin siihen, miten heiveröinen käsitys minulla on Neuvostoliiton ja Afganistanin sodasta. Ja kun luin vuosi sitten Aleksijevitšin Neuvostoihmisen lopun, ryhdyin toivomaan, että kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta suomennettaisiin Afganistanin sotaa käsittelevä Sinkkipojat. 

 

Sinkkipojista tekee ajankohtaisen se, että Venäjän aloittamaa sotaa Ukrainaa vastaan on verrattu Neuvostoliiton ja Afganistanin sotaan. Tämän vertauksen luin ensimmäisen kerran Twitteristä 25.2.2022, Politico-verkkolehden toimittajan Zoya Sheftalovichin twiitistä. "So, Putin, expected Afghanistan 2021. But he got Afghanistan 1979."

Sinkkipojat on Aleksijevitšin kolmas teos ja se ilmestyi alun perin vuonna 1991. Kirjan laajennettu laitos ilmestyi vuonna 2013 ja suomennos on tehty tämän uudemman laitoksen perusteella. Laajennus koskee 1990-luvun alun oikeudenkäyntiä Valko-Venäjällä. Aleksijevitš haastettiin oikeuteen mitä ilmeisimmin poliittisin perustein ja häntä syytettiin haastattelemiensa henkilöiden kunnian loukkaamisesta. Ylläoleva sitaatti on oikeudenkäynnin aikaisesta lukijakirjeestä.

 

Aleksijevitšin käyttämä kollektiiviromaanin tekniikka on haastava mutta antoisa. Kirjaa varten Aleksijevitš  haastatteli Afganistanin sotaan osallistuneita henkilöitä tai heidän läheisiään. Haastattelumateriaalista kirjailija on muokannut moniäänisen, mutta sulavasti yhteen soljuvan teoksen, jossa kertoja vaihtuu, mutta tarina jatkuu. Sodan vaiheita tai suuria linjoja tässä kirjassa ei taustoiteta vaan näkökulma on tiukasti yksilötasolla.

Miltä sota sitten näytti ja tuntui? Osa 1980-luvun neuvostokansalaisista vaikutti lähteneen intomielisesti isänmaan asiaksi kokemaansa sotaan, osa pyrki kaikin keinoin välttämään rintamalle joutumisen. Perillä Afganistanissa ainakin joillakin sotaan osallistuneilla mielipide sodan oikeutuksesta tai mielekkyydestä muuttui. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusta vauhditti se, että sotilaita saatettiin lähettää Afganistaniin hyvin kevyellä koulutuksella ja huonojen tai vanhentuneiden varusteiden kanssa. Rintamalla kukoisti mustan pörssin kauppa ja useampikin muistelija kuvaa, miten haavoittuneita neuvostosotilaita hoidettiin puutteellisilla välineillä, koska omat sotilaat olivat myyneet sairaalatarvikkeet afganistanilaisille tienatakseen itselleen hieman rahaa tai tavaraa. Nykynäkökulmasta erityisen absurdeja ovat kuvaukset siitä, miten yltäkylläiseltä afganistanilaisten torien tavaravalikoima näytti neuvostoliittolaisten silmiin.

 

Sotimaan lähteneiden miesten lisäksi Aleksijevitš on löytänyt haastateltavaksi useita Afganistaniin eri rooleissa lähteneitä naisia ja runsaasti sotilaiden äitejä. Osa rintamalle lähteneistä tai lähetetyistä naisista toimi lääkäreinä tai hoitajina, osa erilaisina siviilivirkailijoina. Miessotilaat odottivat näiltä naisilta seksuaalisia palveluksia ja rintamalla syntyi sekä vapaaehtoisia seksisuhteita että seksuaalista hyväksikäyttöä.

Neuvostopropagandassa pidettiin pitkään kiinni "internationalistisotureiden" ja "Afganistanin auttamisen" tarinasta mutta Neuvostoliiton romahdettua tämäkin tarina romahti. Yhteinen kokemus Afganistanin veteraaneille tuntui olleen, että heidän menetyksensä ja kärsimyksensä eivät enää kiinnostaneetkaan ketään. Oliko tuho ja kuolema ollut turhaa? Aika monet pyrkivät kannattelemaan kokemustaan tuomitsemalla Sinkkipojat länsimielisenä propagandana, vaikka Aleksijevitš itse vakuuttaa olevansa inhimillisen totuuden äärellä. 

 

Sinkkipojissa ei ollut yhtä paljon julman kidutuksen tai epäinhimillisen kärsimyksen kuvausta kuin Neuvostoihmisen lopussa tai Sodalla ei ole naisen kasvoja -kirjassa. Kuolemaa, surua, kärsimystä, toivottomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta tässäkin silti riittää. Aleksijevitšin tyyli tekee synkkäaiheisesta kirjasta upean lukukokemuksen. Suosittelen tätä kirjaa heille, jotka haluavat ymmärtää enemmän sitä, miten venäläinen sotapropaganda uppoaa kohderyhmäänsä ja millaisella kritiikillä propagandaa haastetaan järjestelmän sisältä käsin.

 

Länsimaisesta näkökulmasta Venäjää on moitiskeltu siitä, että siellä ei ole käyty kriittistä julkista keskustelua oman maan lähihistoriasta. Sinkkipojat on teos, joka haastaa propagandistisen historianäkemyksen. Sen moniäänisyydestä kuulee myös, että kyllä Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa on ollut ihmisiä, jotka haluavat keskustella lähihistorian kipupisteistä avoimemmin. Ja kun Ukraina puolustaa kotimaataan vuonna 2023, voi ajatella sen johtuvan juuri siitä, että ukrainalaiset eivät halua takaisin yksiääniseen Neuvostoliittoon. Myös kirjailija Aleksijevitš, joka koki kotimaassaan Valko-Venäjällä poliittista vainoa, on paennut Berliiniin. Hän muutti sinne vuonna 2020. Der Spiegel haastatteli viime vuonna häntä ja toista nobelistia Herta Mülleria. Haastattelussa Aleksijevitš mainitsee uskovansa kotiinpaluun mahdollisuuteen joskus tulevaisuudessa.

 

Käännöksestä

 

Kirjan suomentanut Pauli Tapio tekee hienoa työtä. Suomennos on soljuvaa, kaunista ja luontevaa tekstiä. Hänen käsialaansa on myös vuoden 2017 Sodalla ei ole naisen kasvoja -suomennos. 

 

Lue myös nämä:
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Jesper Huor: Talebaneja odotellessa
Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona

Katsaus lasten äänikirjoihin

Olen lainannut viime aikoina ahkerasti lasten äänikirjoja kirjastosta cd-muodossa. Äänikirjapalvelujen käyttäjäksi en ole liittynyt ja automatkoilla cd-muoto on monella tapaa kätevä.

 

Tähänastisen kuuntelurupeaman perusteella olen ehtinyt muodostaa muutaman kriteerin hyvälle koko perheen äänikirjalle:

1. Tarinan pitää vetää. Parhaimmillaan kirjasta nauttivat sekä lapset että aikuiset.
2. Lukijan pitää olla hyvä.
3. Äänityslaadun pitää olla hyvä.
4. Teknisen toteutuksen pitää olla hyvä.

Kuva: WSOY.

Erinomainen esimerkki äänikirjasta, jossa kaikki yllämainitut ehdot toteutuvat, on Elsa Saision lukema Peppi Pitkätossu. Astrid Lindgrenin klassikkoteos naurattaa ja pohdituttaa aikuista ja vangitsee lasten huomion. Elsa Saisiolla on kaunis ääni, erittäin selkeä tapa lausua ja hänen äänensä sopii Peppi Pitkätossun sisältöön. Kaiken kruunaa huolellinen äänitys - ei kaikuja, kohinoita, rapinoita tai äänen särkymistä. 

Kuva: Elisa Kirja

Toinen klassikko, Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, upposi lapsiin suorastaan häkellyttävän hyvin. Se on hidastempoisempi ja polveilevampi kuin monet uutuuskirjat, mutta sadun taika vei silti puolelleen. Lukija on mahtava Seela Sella, mutta äänityksessä on toivomisen varaa. Fennica-tietokannan mukaan äänitys on tehty vuonna 1989 ja teos on julkaistu alun perin kasettikirjana. En tiedä pitääkö moittia 1980-luvun äänitysolosuhteita vai alkuperäistallenteen muuntamista cd-muotoon vai mitä - joka tapauksessa Sellan luenta kuulostaa hieman siltä, kuin se kaikuisi jostain vaimentimen takaa.

Astrid Lindgrenin kirjoista on tehty paljon muitakin äänikirjoja ja kuuntelulistalla on ollut sekä Vaahteramäen Eemeli että Eemelin uudet metkut. Fennican mukaan nämäkin on julkaistu 1980-luvulla kasettikirjoiksi. CD-levyjen äänenlaatu on moitteeton ja Wallenius on mahtava lukija, mutta lainaamissani cd-levyissä hämmensi se, että ne olivat jotenkin sekaisin. Yritin tarkistaa moneen kertaan, että kuuntelen oikeita levyjä oikeassa järjestyksessä, mutta kirjojen luvut olivat selvästi menneet tallennuksessa sekaisin. Kummassakin levyssä oli tarina Hulttakorven markkinoista eli editoinnissa oli tapahtunut jotain outoa. Tuntui, että joitakin lukuja jäi kokonaan kuulematta ja jotkut tulivat kahteen kertaan.

Kuva: Elisa Kirja.

 

Tätäkin heikompi kuuntelukokemus oli Elina Karjalaisen Uppo-Nalle, jonka lukijana on Tytti Paavolainen. Myös tämä on alun perin 1980-luvun kasettikirja. Paavolaisen luenta kuulosti jotenkin siltä, kuin häntä ei olisi kiinnostanut koko kirja, äänityksen laatu oli heikko ja kaikuisa ja lisäksi koko levy oli niin kulunut, että lyhyen kuuntelun jälkeen levy alkoi piipittää ja meni jumiin. Harmi - tykkäsin Uppo-Nallesta lapsena. Tämän tuotoksen taakse jää vain Muumi-äänikirja, joka ei lähtenyt auton cd-soittimessa ollenkaan pyörimään, enkä sitten jaksanut selvitellä, mistä mahtoi olla kyse.

Uudemmista kirjoista olemme kuunnelleet hieman Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjää ja Paula Norosen Supermarsua. Lapsille kirjat tuntuivat kelpaavan, mutta itse en vielä ole täysin myyty. Risto Räppääjässä tuntui olevan yllättävän vanhentuneita asenteita vaikkapa sukupuoliroolien suhteen ja Supermarsu tuntui jotenkin väkisin väännetyltä. Taidan silti antaa kummallekin vielä uuden mahdollisuuden. 

 

Positiivisista esimerkeistä mainittakoon vielä Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -äänikirjat, joissa on Annu Valosen tuore luenta. Valonen on ihanan rauhallinen ja keskittynyt lukija ja Onnelin ja Annelin vetovoima saa nykylapsetkin pauloihinsa.

 

Äänikirjat ovat räjäyttäneet kirjamaailman viime vuosina. Suoratoistopalvelut jylläävät, mutta toivon että cd-tallenteitakin jaksetaan vielä tehdä. Ainakin meidän käytössä cd palvelee mainiosti.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Kansi: Jussi Karjalainen / Otava.

"Sinä nyt rakastuisit keneen vain, joka keskustelisi sinun kanssasi puoli tuntia kevätvihanneksista", Gertrude sanoi, "mutta olen iloinen puolestasi."

 

Sain joululahjaksi lahjakortin Elisa Kirjaan ja valitsin luettavakseni Leena Parkkisen uutuuden Neiti Steinin keittäjätär. Kirjan positiiviset arviot olivat jääneet mieleen ja aihepiiri kuulosti kiehtovalta: suomalainen keittäjätär 1900-luvun Pariisissa filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden seurapiirien keskellä. Tutustu vaikka Tuijatan, Kulttuuri kukoistaa -blogin, Kirsin Book Clubin ja Lumiomenan arvioihin.

 

Lukemiseen innosti sekin, että tajusin voivani lukea Elisa Kirjan epub-muotoiset kirjatiedostot nykyään myös Kindlellä ilman, että tiedostoja tarvitsee erikseen kalibroida yhteensopiviksi. Tämä selvisi minulle lokakuussa, kun latasin Project Gutenbergista kirjoja. Koko Kindlen käyttöhistoriani aikana takaraivossani on jyskyttänyt, että Amazon ei huoli epub-tiedostoja ja rajaa näin käyttäjien mahdollisuutta ostaa kirjoja muualta, mutta nykyään tämä onnistuu. En tosin taida olla ainoa, jolta on mennyt ohi uutisointi aiheesta: Techradar-sivusto uutisoi muutoksesta toukokuussa 2022 ja kuvasi Amazonin tiedottaneen ominaisuudesta hyvin matalalla profiililla.

 

Leena Parkkisen taituruus

Jostain syystä olen suhtautunut hieman nirppanokkaisesti Leena Parkkisen tuotantoon, vaikka hän on lukevissa piireissä arvostettu kirjailija. Muistelen kokeilleeni hänen vuonna 2009 ilmestynyttä esikoisteostaan Sinun jälkeesi, Max ja se ei kolahtanut. Taisin hätäisesti tuomita Parkkisen tekotaiteelliseksi. Mutta onneksi hyppäsin Neiti Steinin keittäjättären kelkkaan, sillä kirja ylitti odotukseni roimasti. 

Pariisissa asuneella amerikkalaisella kirjailijalla Gertrude Steinilla ja hänen elämänkumppanillaan Alice B. Toklasilla oli 1930-luvulla palveluksessaan suomalainen keittäjätär, jonka etunimi oli Margit. Tämän faktan ympärille Parkkinen kehrää tarinan, jonka luulisi uppoavan myös kansainvälisillä markkinoilla lukijoihin, joita dekadentti kulttuurihistoria kiinnostaa. Kiitän Parkkista monipuolisesta taituruudesta: kahden aikatason käsittely on ilahduttavan taidokasta, juonenpunominen kelpaisi Agatha Christiellekin ja jännite rakentuu todella taitavasti, kuin kattilaa pidettäisiin pitkän aikaa pienellä teholla ja annettaisiin keitoksen rauhassa kuumeta.

Valtaosa kirjasta on kahden vuorottelevan minäkertojan kertomusta 1930-luvulla. Pariisissa Alice B. Toklas muistelee menneitä, pohtii tulevaisuutta ja elää nykyhetkeä, jolloin keittäjä Margit saapuu palvelukseen. Paraisilla taas iäkäs Ulriikka kirjoittaa kirjeitä, joissa hän muistelee liki kahdenkymmenen vuoden takaisia traagisia tapahtumia. Nuori Margit saapui siskonsa Astridin kanssa Paraisiin Gröndahlin kartanon palvelukseen. Kartanon puutarhurina työskennellyt Ulriikka kiintyi sisaruksiin, mutta ei halunnut liikaa puuttua muiden henkilökohtaisiin asioihin.

Olen aiemminkin maininnut kyllästyneeni siihen, että kahden aikatason käytöstä tuntuu tulleen itsestäänselvyys. Jos kirjaan kirjoittaa kaksi aikatasoa, mielestäni niiden pitäisi tehdä jotain seuraavista: aikatasojen tulisi rinnastua toisiinsa tai antaa toisilleen lisävalaisua tai lisätä jännitettä toisen aikatason tapahtumien osalta. Muuten olisi aivan sama kirjoittaa kirja kronologiseen aikajärjestykseen. Neiti Steinin keittäjättäressä kaikki nämä ehdot toteutuvat upeasti. Aivan erityisesti tykkäsin siitä, että Parkkinen ei hätäile. Joskus uudet kirjat on kirjoitettu niin tiukkaan cliffhanger-henkeen, että tuntuu kuin kirjailija pelkäisi lukijan kyllästyvän ja hylkäävän kirjan, ellei vauhtia pidä yllä. Parkkinen uskoo kertomuksensa voimaan ja niinpä lukijakin uskoo siihen, ilman väkinäistä koukuttamisen tarvetta. 

 

Lisäksi historiallisten romaanien eräs kerronnallinen mahdollisuus on nykyhetken teemojen kuvaaminen historiallisten vastaavuuksien tai rinnastusten kautta. 2020-luvun polarisoitunut ilmapiiri saa vastineensa Neiti Steinin keittäjättären 1930-luvun ilmapiiristä. Vapaamieliset kulttuuripiirit pohtivat fasismin uhkaa, mutta eivät tahdo jaksaa ottaa sitä tosissaan.

Kirjassa oli todella vahva lopetus - sellainen, että se panee miettimään, pitäisikö lukea koko kirja saman tien uudestaan. Lukemisen jälkeen myös Jussi Karjalaisen suunnittelema upea kansi avautui minulle aivan uudella tavalla. Pikavilkaisulla kansi näytti sievältä kukka-asetelmalta, mutta nyt osaan lukea siitä muitakin viestejä.

 

Identiteetin ja vallankäytön teemat

 

Neiti Steinin keittäjättären teemoja ovat ainakin identiteetti sekä rakkaussuhteiden vallankäyttö ja tasa-arvoisuus tai tasa-arvon puute. Päähenkilöt sekä rakentavat tietoisesti itselleen tarkoituksenmukaisen identiteetin että kokevat ulkopuolelta tulevaa luokittelua ja määrittelyä. Rakkaudessa kauniiden sanojen päälle rakennetaan paljon - mutta ovatko pelkät sanat riittävät tuki ja turva silloin, kun elämässä tulee tiukkoja paikkoja eteen? 

Vaikutuin kirjasta niin paljon, että ryhdyin lukemisen aikana etsimään tietoa kirjan myyntiluvuista ja mahdollisista palkintoehdokkuuksista. Mitä Suomi lukee -listan kärkikahinoissa tätä kirjaa ei näkynyt, eli todennäköisesti tähänastiset myyntiluvut ovat korkeintaan kohtuulliset. Aiemmat Parkkisen aikuistenromaanit ovat saavuttaneet sekä ehdokkuuksia että palkintoja, joten seurailenpa alkuvuoden palkintouutisointeja.

 

Kirja innosti minut myös kesken lukemisen tekemään nettihakuja Alice B. Toklasista, Gertrude Steinista ja monesta kirjassa sivuhenkilönä esiintyvästä kulttuurin merkkihenkilöstä. Pitänee lukea jotain muutakin 1900-luvun alkupuolen Pariisin taiteilijapiireihin sijoittuvaa kirjallisuutta. Valinnanvaraa kyllä riittäisi. Hyvän ruoan ystävänä arvostin Neiti Steinin keittäjättären paneutuneita ruokakuvauksia ja taidanpa sopivassa välissä etsiä luettavaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, johon romaanissa viitataan. Sen suomennos on vuodelta 2004 ja kirjasta kannattaa lukea Jaakko Heinimäen Viinilehteen kirjoittama esittely. 

Neiti Steinin keittäjättären imu ja uskottavuus olivat niin vahvoja, että vaikka havaitsin lievän "klaffivirheen", se ei syönyt kirjan tehoa. Kirjan loppupuolella eräs henkilöistä ostaa kirjan Annan nuoruusvuodet ja kirjan kannessa mainitaan olevan kaksi tyttöä kukkakimput käsissään. Tämä kansihan on Maija Karman käsialaa, olen itsekin tutustunut Anna-kirjoihin silloin, kun ne olivat saatavilla tällä kannella. Mutta Annan nuoruusvuosien ensipainoksen aikaan, vuonna 1920, kirja julkaistiin Martta Wendelinin kannella. Siinä on kasvokuva punatukkaisesta tytöstä - ei kahta tyttöä eikä kukkakimppuja. Kansivertailun voi tehdä sivulla 25 Lastenkirjainstituutin julkaisussa. 

Parkkisen edellinen kirja, Säädyllinen ainesosa, kuulostaa sellaiselta, jonka pariin voisin hypätä vaikka saman tien. Siinäkin vaikuttaa olevan menneen maailman lumoa ja ruokaan intohimoisesti suhtautuvia naisia. Täytyy sopivassa välissä kuunnella rauhassa myös Parkkisen haastattelu Neiti Steinin keittäjättären tiimoilta Yle Areenasta.

Lue myös nämä:
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
Debby Applegate: Madam
Pajtim Statovci: Tiranan sydän

HelMet-lukuhaaste 2022 paketissa

Hurautin HelMet-lukuhaasteen loppuun joulunpyhinä. Alla linkit blogikirjoituksiin ja nopeat kommentit kirjoista, joista en blogannut. Osa olisi ehdottomasti ansainnut paneutuneen oman blogiarvionsa.

Kuva: joannapoe / Flickr. Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0)

1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. Johanna Sinisalo: Salattuja voimia

Mainio kokoelma, jossa vaellusaiheiset novellit vuorottelevat vaellusohjeiden ja -muistojen kanssa. Kirja herätti minussa rehellistä kateutta: olisipa ihanaa tehdä upeita vaellusretkiä Sinisalon lailla ympäri maailmaa. No, tämän kirjan perusteella voisi alkaa tehdä haavelistaa retkistä.

2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa. Kaari Utrio: Vanajan Joanna
 

3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. Curtis Sittenfeld: Eligible

 

Vetävä uudelleentulkinta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta - parasta viihdettä synkeisiin aikoihin. Lue kirjasta lisää Goodreads.com -sivustolta.

4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana. Hanneriina Moisseinen: Kannas (Neuvostoliiton suurhyökkäys jatkosodassa vuonna 1944 ja karjalaisten evakkoon lähtö Karjalankannakselta)

 

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ruvettiin Karjalan menetystä muistelemaan Suomessakin enemmän. Tämä upea sarjakuva on vuodelta 2016. Lue lisää Hesarin arviosta.

5. Kirjassa sairastutaan vakavasti. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
 

6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija. Joyce Carol Oates: Blondi
 

7. Kirja kertoo ystävyydestä. Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

 

Täsmäkirja haasteeseen, kirja löytyi omasta hyllystä. Olen lukenut tämän viimeksi aikoja sitten, mutta hyväntuulinen lapsuuskuvaus viihdytti edelleen. Virtanen on onnistunut tallentamaan kirjaan kokonaisen elämänmuodon 1960-luvulta. Lue lisää Sinisen linnan kirjastosta.

 
8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 
9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön. Brit Bennett: Mikä meidät erottaa 

10. Kirjan nimi on mielestäsi tylsä. Anna-Maria Vilkuna: Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä

 
11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä. Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan

 

Strömquistin hillittömät sarjakuvat ovat yhtä aikaa tiukkaa feminismiä, tietoista naivismia ja vielä tajunnanräjäyttävää historiankuvausta. Lue Hesarin kirjailijahaastattelu.

 

12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana. Sinikka Vuola (toim.): Olet täyttänyt ruumiini tulella

 

Olen luullut olevani kartalla kotimaisessa runoudessa - oli siis aika pudota jalustalta. Paneutuneesti toimitetussa kokoelmassa esitellään laaja kirjo 2000-luvun runoilijoita - suurimman osan tuotantoa en ollut ennen lukenut. Lue kirjasta Tuijatan blogista. 

 
13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla. Marcus Sedgwick: Miekkani laulaa

 

Yritin valita kirjastossa tuoretta nuortenfantasiaa. Tämä kirja oli kuitenkin pettymys, jotenkin yksioikoinen, tylsä ja epäuskottava pläjäys.

 
14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää. Johannes Remy: Ukrainan historia

 

Minun pitäisi tietää Ukrainan kulttuurista ja historiasta paljon enemmän kuin oikeasti tiedän. Tämä perusteos antoi hyvän yleiskuvan Ukrainasta. Lue kirjasta lisää Erkki Tuomiojan kirjavinkeistä.

 
16. Kirjan luvuilla on nimet. Marjatta Kurenniemi: Onneli, Anneli ja nukutuskello

 

Tykkäsin kovasti lapsena Onnelista ja Annelista, mutta vasta nyt perehdyin sarjan neljänteen kirjaan. Kuuntelimme tämän perheen kanssa äänikirjana - kirja on suorastaan ajankohtainen ottaessaan kantaa kaupunkikaavoitukseen.

 
17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (Koska luin kirjan kaksi kertaa peräkkäin, sijoitin sen haasteeseenkin kahteen kohtaan.)

18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja. Arto Paasilinna. Suloinen myrkynkeittäjä

 
19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa. Jennifer Weiner: The Summer Place

 
20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä. P. Christin – J. Mézières: Aika aikaansa edellä

 

Valerianin ja Laurelinen seikkailujen päätösosa. Luin Valerian-sarjakuvia jo lapsena, joten pitihän tämäkin lukea.

 
21. Kirja liittyy lapsuuteesi. Astrid Lindgren. Peppi Pitkätossu

 

Äänikirjana kuunneltu. Loistava Elsa Saision luenta ja erinomainen äänityslaatu. Pepin ajaton anarkismi ilahduttaa aikuista. 

 
22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä. Ada Calhoun: Why We Can't Sleep

 

Luin tämän viime vuonna, mutta nyt toiseen kertaan - 1970-luvulla syntyneiden naisten kärsimykset nykyajan paineissa ovat vastustamaton aihe minulle. 

 
23. Pieni kirja. Veikko Huovinen: Lentsu

 

Sisällön puolesta kirja on painava, mutta luin tämän pienikokoisena pokkaripainoksena. Huovisen parhaita kirjoja.

24. Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija. Susan Abulhawa: Jeninin aamut

 

Täsmävinkki lukuhaasteen Facebook-ryhmäläisiltä. Järisyttävä kirja, joka pani miettimään, miten erilaiselta Israelin lähihistoria näyttää palestiinalaisten silmiin, kuin täältä Pohjolan perukoilta evankelisluterilaisten silmälasien läpi katsottuna. Lue lisää Kaiken voi lukea! -blogista.

 
25. Kirjan nimessä on ilmansuunta. Suonna Kosonen – Kimmo Kirves: Itä on itä

 
26. Kirja liittyy kansalaisaktivismiin. Johanna Vehkoo: Valheenpaljastajan käsikirja 

 

Johanna Vehkoo on ollut Suomen näkyvimpiä toimittajia disinformaatiota ja vihapuhetta peratessaan. Kirja on vuodelta 2019 ja se on muuttunut aina vain ajankohtaisemmaksi. Lue lisää Kulttuuri kukoistaa -blogista. 

27. Kirjaa on suositellut toinen lukuhaasteeseen osallistuva. Sandra Niemi: Vampira – Maila Nurmen tie Hollywoodiin

 

Sandra Niemi on Maila Nurmen veljentytär. Arvelen, että kirjan kirjoittamiseen on osallistunut myös haamukirjoittaja, tyyli on paikoin sen verran siloiteltua. Mielenkiintoinen tarina Hollywoodin marginaalista ja sisukas ja periaatteellinen Nurmi on kerta kaikkiaan kiehtova henkilö. Lue lisää Kulttuuri kukoistaa -blogista.

 
28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen. Astrid Lindgren: Eemelin uudet metkut

 

Iki-ihana Inkeri Wallenius on äänikirjan lukijana. Tarinat uppoavat mainiosti myös nykylapsiin.

 
29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa. Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi

 

Rakastin tätä tarinaa lapsena, erityisesti tv-sarja jäi mieleen. Aikuisena tarina kuulosti häkellyttävän toiminnantäyteisenä. Lukijana oli aina mahtava Lars Svedberg.

 
30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan. Ville Ranta: Kuinka valloitin Ranskan

 

Ranta kertoo tuttuun tapaan, itseään säästämättä, sarjakuvataiteilijan raskaasta elämästä humoristisella tavalla. Tosin ruuhkavuosia elävänä naisena en ehkä jaksa ihailla boheemitaiteilijuutta entiseen malliin. Lue lisää Tähtivaeltajan blogista.

 
31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut 

 

Huikea Seela Sella lukee äänikirjan, mutta äänityslaatu on valitettavan vaatimaton. Tarina kuitenkin vetää hienosti vuodesta toiseen - ihana satu täynnä taikaa! Lue lisää Koko lailla kirjallisesti -blogista.

 

32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka

 

Eeva Tenhusen klassikkodekkarit ovat paitsi hauskoja ja vetäviä, myös mahtavaa ajankuvaa. Lue kirjasta lisää Lumiomenan blogista. 

 

 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan. Maaza Mengiste (toim.): Addis Ababa Noir

 
34. Kirjailijan nimessä on luontosana. Sirkka Laine: Viikonloppuna on vapaata

 
35. Kirjassa on oikeudenkäynti. Petina Gappah: Muistojen kirja

 
36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle. Reese Ryan: A Bad Boy Experiment

 

Tuotteliaan harlekiinisuosikkini vetävä viihdekirja. Lue lisää kirjailijan kotisivuilta. 

 
38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave. Stephen King: Kirjoittamisesta

 

Kirjoitusopas, josta olin kirjoittanut haaste-excelini muistiinpanosoluun: "Huonolla tavalla kaksikielinen kirja, koska pitkiä englanninkielisiä pätkiä oli jätetty kääntämättä." Lue kirjasta lisää Tavaus-blogista.

 
39. Novellikokoelma. Veikko Huovinen: Matikanopettaja

 
40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole. Svetlana Aleksijevitsh: Neuvostoihmisen loppu

 
41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista. Bill Willingham – Mark Buckingham: Fables 16: Super Team
 

42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä. Eeva Louko: Onnellisten saari

 
43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan. Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

 

Latasin tämän luettavaksi Project Gutenbergista. Hauskaa ja vetävää luettavaa aina vaan. Lue kirjasta lisää myös Annelin kirjoissa -blogista.

 
44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi. Pajtim Statovci: Tiranan sydän

 
45. Palkittu esikoisteos. Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen. Veikko Huovinen: Joe-setä

 
47. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Anni Swan: Iris rukka

 
48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Abraham Dreyfus: Rajuilma (suomentanut Saimi Järnefelt)
 

49. Kirja on julkaistu vuonna 2022. Sayaka Murata: Maan asukit

 
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Kevin Kwan: Ökyrikkaiden ongelmia

 

Ökyrikkaat aasialaiset - trilogian päätösosa. Hauska edelleen, tosin kirjan loppupuolella leivottu yhteiskunta- ja kulutuskritiikki tuntui lievästi sanottuna päälleliimatulta. Lue lisää Goodreads-sivustolta.

Suonna Kononen - Kimmo Kirves: Itä on itä

Kansi: Samu Aarnio /
Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys.

"Koko maailmassa ihmiskunnalla on tietty valikoima hyveitä, jotka voivat olla keskenään ristiriitaisia. Lännessä tärkeimmäksi hyveeksi priorisoidaan totuudenpuhuminen. Idässä prioriteetti on vieraanvaraisuus. Tämä on yksi elämässä oppimistani oivalluksista."

Savonlinnalainen muusikko Joose Keskitalo kiteyttää näin Itä- ja Länsi-Suomen eron Suonna Konosen ja Kimmo Kirveen kirjassa Itä on itä. Sattuvasti sanottu!

Tilasin tämän Itä-Suomea käsittelevän tietokirjan netistä pian sen jälkeen, kun olin lukenut Amman bloggauksen. Pikaluin tämän heti tuoreeltaan, mutta päätin lukea kirjan keskittyneesti kunnolla, että kehtaisin merkitä teoksen HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Kirjan nimessä on ilmansuunta".

Suonna Kononen on pohjoiskarjalainen kulttuuritoimittaja, kirjailija ja muusikko ja Kimmo Kirves valokuvaaja, joka jäi eläkkeellä sanomalehti Karjalaisen leivistä tämän kirjan ilmestymisen aikoihin. Kirja perustuu Karjalaisessa ja Savon Sanomissa vuosina 2020-2021 julkaistuun juttusarjaan. Haastateltaviksi on löytynyt mukavan monipuolinen joukko pohjoiskarjalaisia, eteläkarjalaisia ja savolaisia: mm. kirjailija Mari Mörö, tutkija Helka Riionheimo, muusikko Jouni Hynynen ja sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen. Lisäksi kirjasta löytyy teemaosioita, joissa käsitellään mm. itäsuomalaista arkkitehtuuria, ruokakulttuuria ja maakuntalauluja.

 

Vaikka Kononen lukee myös Kainuun itäsuomalaiseen kulttuuripiiriin, ei Kainuuseen asti ole lähdetty ketään haastattelemaan, mutta onneksi haastateltavien joukossa on kainuulaiskytköksillä varustettuja henkilöitä. Eteläkarjalaisilla on läheiset siteet kymenlaaksolaisten kanssa, mutta Kymenlaaksokin on rajattu tästä kirjasta pois, toki sen itäisyydellä asiankuuluvasti spekuloidaan. 

Vaan ihmekös tuo, sillä useampaan otteeseen kirja toteaa, että Itä-Suomen tarkkoja rajoja niin fyysisesti kuin psyykkisesti on vaikea määritellä, vaikka itäsuomalaisuus ja Itä-Suomi ovat ehdottomasti olemassa. Amma kommentoi bloggauksessaan, että kirja haastaa lukijan miettimään omaa (itäistä) identiteettiään ja juuri näin minullekin kävi. Muutama sana omasta itäsuomalaisuudestani siis alkuun:

Olen syntynyt ja kasvanut Kainuussa, sukujuureni ovat pääosin savolaisia, olen opiskellut sekä Pohjois- että Etelä-Karjalassa. En kuitenkaan ole koskaan tuntenut itseäni "oikeaksi" kainuulaiseksi, savolaiseksi, pohjoiskarjalaiseksi tai eteläkarjalaiseksi, koska joka ikisessä paikassa oletetaan, että oikea maakunnan edustaja on vähintään toisen, mielellään kolmannen polven asukas samassa paikassa. Sen sijaan olen vankkumattomasti tuntenut itseni itäsuomalaiseksi ja tämä tunne on jopa vahvistunut, vaikka olen poistunut idän rajojen etelä- ja länsipuolelle jo vuosia sitten. Käytän puheessani kaksoiskonsonantteja kirjakielen vastaisella tavalla ("puhhuu", "näkkee", "lukkee"), rakastan Jaakko Tepon ja Eläkeläisten musiikkia, luen itkien ja nauraen niin Sirpa Kähkösen kuin Heikki Turusen teoksia, tyrkytän vierailleni itse leivottuja korvapuusteja ja karjalanpiirakoita.

 

Olin niin tottunut silmissä siintävään aavaan järvenselkään että Helsinkiin muutettuani en meinannut tajuta, miksi Helsingin "merellisyyttä" hehkutetaan: merenrannat Itä-Helsingissä näyttivät ruskeilta kapeilta lutakoilta verrattuna Oulujärveen, Pieliseen tai Saimaaseen. Samoin horisontissa näkyvät metsäiset vaaramaisemat ovat niin kiinteästi osa sielunmaisemaani, että en koskaan oppinut kunnolla arvostamaan Uudenmaan merenpohjamaista lattanuutta. (No, ehkä sitä ei kukaan muukaan nosta Uudenmaan ykkösvahvuudeksi  - siellä on muita etuja.) 

 

Nykyään Hämeen maisemissa tunnen itseni välillä oikein itäsuomalaisuuden stereotypiaksi - olen kuin suulas kylämummo tai sodanjälkeinen evakko, joka ei oikein osaa sopeuttaa rytmiään hämäläiseen harkitsevaisuuteen. Itse asiassa tunnen välillä olevani kuin Bomppiduu-lastenohjelman piirakkaleipuri - ärsyttävin ja kenties myös osuvin itäsuomalaisstereotypia aikoihin. Tämä tunne saa kontrastia siitä, että vieraillessani Itä-Suomessa vaikka sukuloinnin merkeissä tunnen itseni usein "ulkoitäsuomalaiseksi", aivan kuin olisin muuttunut eri suuntaan kuin ne, jotka ovat jääneet kotikonnuilleen. Esimerkiksi erilaiset "hyvää päivää" - "no ei kai se yökään ole, hahahaa" -tyyppiset savolaissutkautukset menevät nykyään välillä yli hilseen.

Olen joskus kohdannut myös itäsuomalaisten ominaisuuksieni herättämiä ennakkoluuloja. Näistä ennakkoluuloista ja negatiivisista stereotypioista Itä on itä kertoo myös - ja samalla purkaa niitä. En tiedä, pitääkö syyttää Suomi-filmeissä esiintyneitä nokinaamaisia savolaisukkoja vai sitä, että Suomen kirjakieltä rakentaneet ottivat niin paljon aineksia länsimurteista itämurteiden sijaan - yhtä kaikki, meistä useimmat tunnistavat varmasti ne oletukset, että itämurteet kuulostavat junttimaisilta, Itä-Suomessa ja varsinkin sen pienemmillä paikkakunnilla ollaan nurkkakuntaisia ja itäsuomalaiset pihapiiritkin ovat epäsiistejä ja hoitamattomia verrattuna hyvinhoidettuun länteen.

 

Toisaalta monet Suomeen ja suomalaisuuteen liitetyt stereotypiat eivät useinkaan ole totta itäsuomalaisten kohdalla. Esimerkiksi oletus siitä, että suomalaiset ovat hiljaisia jurottajia, tuntuu epäuskottavalta, jos on osallistunut vaikkapa itäsuomalaisiin sukujuhliin, jossa ihmiset puhuvat toistensa päälle ja nauravat hereästi.

 

Tarkkailin Itä on itää lukiessani haastateltavien sukupuolijakaumaa. Ilahduttavan moni kirjaan haastatelluista on nainen - mukana on tieteen ja taiteen edustajia ja löytyypä yksi pappilan emäntäkin. Sukupuoleen katsomatta haastatellut lähestyivät itäsuomalaisuutta erityisesti ihmisluonnon kautta. Väistämätöntä peilaamista Etelä-Suomeen oli aika lailla, mutta minua ilahdutti haastateltavien kansainvälisyys. Kuten Ammakin huomauttaa, maakunnista käsin tuntuu olevan helpompi rakentaa kansainvälisiä verkostoja kuin tehdä "maakuntasarjasta" salonkikelpoista Suomen pääkaupungissa. Pois lähteminen ei myöskään enää tarkoita siteiden pysyvää katkaisemista - moni haastatelluista elää monipaikkaista elämää, jossa työtilanteiden, elämäntilanteiden tai vuodenaikojen mukaan asutaan muuallakin kuin Itä-Suomessa.

 

Savokarjalaisuuden lisäksi huomioita saa rajantakainen Karjala. Vuonna 2022, Venäjän hyökättyä Ukrainaan, on Karjalan menetys ja evakoiden kokemukset nousseet taas kipeästi pintaan. Itä-Suomen maantieteessä ja kulttuurissa näkyy, että rajoja on siirrelty useasti ennen toista maailmansotaakin. Karjalaisuus elää monen suvussa evakoiden verenperinnön kautta, ja nekin joilla ei sukusiteitä Karjalaan ole, ovat kohdanneet karjalaisuuden muodossa tai toisessa.

Kimmo Kirveen kuvat ansaitsevat paljon kehuja. Hienoja henkilö-, tilanne- ja paikkakuvia. Erityisesti tykkäsin siitä, miten itäsuomalainen väljyys - elämänlaatuna ja mielenmaisemana - tulee kuvissa näkyviin. Ihmisiä näkyy suurissa tupakeittiöissä tai järvenselkien äärellä. Pukeutumisella ei tarvitse pröystäillä, hymy on herkässä, mutta vakavia asioita pohditaan syvällisesti ja vaikeiden asioiden äärellä ollaan tuntosarvet herkkinä. Itäsuomalaisuus ei siis missään nimessä ole tyhjännauramista, vaan kirja kunnioittaa sivistystä, taiteen tekoa ja tieteellistä tutkimustyötä.

Konosen ja Kirveen kirja on helppolukuinen ja konstailematon, mutta kasvoi jotenkin kokoaan suuremmaksi. Se onnistui kirkastamaan itäsuomalaista identiteettiä ja antamaan itäsuomalaisuudelle arvoa ja arvostusta. Itäsuomalaisuudesta ja Itä-Suomesta saa ja kannattaa olla rakastavan ylpeä.

 

Lue myös nämä:
Sirpa Kähkönen: Kuopion taivaan alla
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä

Kun kirja löytää parinsa: Brit Bennettin Mikä meidät erottaa ja Yaa Gyasin Matkalla kotiin

Kansi: Lauren Peters-Collaer / Tammi.

Vuosikausia Stella ilmestyi hänen uniinsa. Stella minkkiturkissa, Stella kyyhöttämässä kallionkielekkeellä, Stella kohauttamassa hartioitaan, hymyilemässä, pujahtamassa sisään ja ulos ovista. Aina vain Stella, ei ikinä äiti, kuin Jude olisi jopa unissaan kyennyt erottamaan nuo kaksi toisistaan.

 

Sain syntymäpäivälahjaksi toivekirjan, Brit Bennettin Mikä meidät erottaa, joka kuvaa ilmiötä nimeltä passing. En löytänyt termille suomennosta, mutta se esitellään toisessa yhteydessä, Kehrääjän sivulla "Opas sateenkaarisanastoon". Bennettin kirjassa se tarkoittaa ilmiötä, jossa afroamerikkalainen henkilö esiintyy valkoihoisena eivätkä valkoiset ymmärrä hänen olevan ei-valkoinen.

Kun vuosia sitten kuulin passing-ilmiöstä ensi kertaa, se kuulosti jotenkin jännittävältä ja eksoottiselta. Sittemmin asia on saanut mediatilaa eri yhteyksissä ja olen tajunnut, että kyseessä ei ehkä ole niin dramaattinen erikoisuus kuin ensin ajattelin. Kun mietin, olenko törmännyt asiaan elävässä elämässä, niin ehkäpä lähimmäksi ovat osuneet viihdesivustojen uutiset Sussexin herttuatar Meghanista. Kun näyttelijä Meghan Markle ryhtyi seurustelemaan Englannin prinssi Harryn kanssa, ei ainakaan minulla käynyt mielessäkään pitää Meghania tummaihoisena, vaikka hänen äitinsä on afroamerikkalainen.

 

Brit Bennett. Kuva: Emma Trim / Tammi.

Kaksossisarukset Stella ja Desiree erkaantuvat toisistaan, kun Stella loikkaakin rotuerottelun rajojen yli valkoisten puolelle. Mikä meidät erottaa -kirja tutkiskelee monin tavoin sitä, missä määrin "rotu" onkin vain sosiaalinen rakennelma. Onko kaikenlainen luokittelu stereotypioihin uskomista, lokerointia, ennakkoluuloja? Samalla kirja kuvaa sitä hintaa, jonka valkoiseksi ryhtyva maksaa vapauksistaan ja etuoikeuksistaan. Siteet perheeseen, sukuyhteisöön ja vanhaan viiteryhmään katkeavat. 

Bennettin romaani oli taidokas, mutta jotenkin se väljähti loppua kohti. Kirja oli lukemisen arvoinen, mutta ei aivan lunastanut odotuksiani, jotka olivat päässeet kehittymään melko suuriksi. Mutta kun hieman myöhemmin tartuin Yaa Gyasin esikoisromaaniin Matkalla kotiin, jota minulle suositeltiin HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmässä, sai Mikä meidät erottaa lisämerkitystä.

 

Kansi: Michael Lionstar / Otava.

Hän teki töitä kaiket päivät ja kuunteli etelän ääniä. Hyttysten jatkuvaa ininää, kaskaiden kirskuvaa siritystä, juoruilevien orjien puheensorinaa. Iltaisin hän palasi ja tamppasi olkipatjaansa niin että siitä pöllähteli tomua, joka otti hänet syleilyynsä.

 

Ghanassa syntyneen ja Yhdysvalloissa kasvaneen Yaa Gyasin esikoisromaani lienee ollut vuoden 2017 käännöskirjojen merkkitapauksia, mutta panen ruuhkavuosien piikkiin, etten itse ole tutustunut kirjailijaan aiemmin. Matkalla kotiin on kerännyt tukun palkintoja ja ylistäviä kritiikkejä, enkä ihmettele. Kirjassa on painava aihe - orjakauppa Afrikasta Amerikkaan ja häkellyttävän hyvin toteutettu vaativa rakenne. 

Kirja alkaa 1700-luvulta ja seuraa sukupolvi kerrallaan kahden sukuhaaran vaiheita. Toinen haara elää nykyisen Ghanan alueella ja toinen Yhdysvalloissa. Kirjaa siis voisi pitää jopa novellikokoelmana, koska joka luvussa on eri päähenkilö, eri aikakausi ja usein myös eri tapahtumapaikka. Aika usein tällaiset episodiromaanit alkavat vähän puuduttaa minua, mutta tässä on todella imevä ja vetävä tarina ja eri henkilöiden tarinoista muodostuu upea kokonaisuus.

Yaa Gyasi. Kuva Peter Hurley/The Vilcek Foundation 2020. / Otava.

Gyasi on kirjoittajana kuin taikuri: hän sai minut lukijana samastumaan joka ikiseen henkilöhahmoonsa ja onnistui näyttämään Yhdysvaltojen historiassa olennaisesti vaikuttavan rakenteellisen rasismin aivan erityisellä tavalla. Kirjan lukemisen jälkeen Mikä meidät erottaa alkoi näyttää loogisen jatkumon osaselta. 

 

Matkalla kotiin on parhaita pitkään aikaan lukemiani kirjoja - romaani, joka on enemmän kuin hetken ajankulua. Tällaisella kirjallisuudella voidaan muuttaa maailmaa. 

Käännöksistä

 

Mikä meidät erottaa on Maria Lyytisen suomentama ja Matkalla kotiin Sari Karhulahden suomentama. Kumpikin käännös on erinomaista jälkeä. Hyvää, kaunista kieltä, jossa teksti on ajateltu ja kirjoitettu suomeksi. Näitä voi lukea luottavaisin ja rauhallisin mielin. Kiitos!

Lue myös nämä:
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Michelle Obama: Minun tarinani
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Sayaka Murata: Maan asukit

Kansi: Luke Bird / Gummerus.

Tarvitsin taikoja elämiseen. Voidakseni tyhjentää mieleni ja totellakseni. Koululaukku jaloissani oli täynnä preppauskoulun monisteita. Niinpä, oli kiireesti päästävä opiskelemaan. Oli opiskeltava paljon, jotta minusta tulisi aikuisia ilahduttava lapsi, ja lopulta aikuisia ilahduttava aikuinen.

Bongasin Sayaka Muratan Maan asukit kirjaston uutuushyllystä. Muratan Lähikaupan nainen jäi hyvänä mieleen ja odotin myös Maan asukeista vinksahtanutta ja hauskaa tapaa katsella maailmaa. Sitä sainkin, mutta sain myös groteskeja tapahtumia ja paikoin traagista ihmiskuvausta.

 

Päähenkilö Natsuki rakasti lapsena matkoja mummolaan Akishinan vuoristomaisemiin. Siellä hän suunnitteli serkkunsa Yūn kanssa tulevaisuutta. Natsuki oli saanut pehmoeläimeltään taikavoimat ja Yū taas oli avaruusolento. Lapsilta mielikuvitusmaailmaan heittäytyminen sujuu - mutta miten yhteiskunta suhtautuu aikuisiin, jotka haluavat valita elämäänsä muita asioita kuin niitä, joita perinteisesti pidetään tärkeinä?

 

Murata kirjoittaa vähäeleisesti, sujuvasti ja varsin helppolukuisesti. Samaan aikaan kirja on erittäin latautunut ja tulkinnanvarainen. Erilaisia ihmisyhteisön tabuja murskataan oikein urakalla. Välillä Natsukin puolesta säälitti, välillä hihkuin riemua. Loppua kohti kierrokset kovenevat kunnolla. 

Kirjan kansiliepeessä siteerataan Seattle Timesin arviota: "Jos mielesi tekee jotain omituista, Sayaka Murata on vastaus." Tämä kiteyttää loistavasti kirjailijan ominaislaadun. 

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiehtoo makaaberi, musta huumori ja joita ärsyttävät ihmisten tiukka lokerointi ja valmiit roolimallit.

Käännöksestä

 

Annan suomentaja Raisa Porrasmaalle viisi tähteä käännöksestä. Kirja on suomennettu suoraan japanista ja Porrasmaan kieli on kaunista ja kirkasta. Vuoristoluonnon kuvaus sykähdytti erityisesti. 

Lue myös nämä:
Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Veikko Huovinen: Rasvamaksa 
Stephen Turnbull: Ninja - The True Story of Japan's Secret Warrior Cult 

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Kansi: Otava.

Vaahtoutunut vesi kiehnäsi jaloissamme, päivä oli pilvetön ja aurinko valtava, oli kuuma ja ylhäältä kuului lintujen ujellusta, rantaa ympäröivät rakennukset ja etäämmällä kohoavat vuoret hengittivät hiekkaa kuin keuhkot sateenjälkeistä kosteutta.

 

Pajtim Statovci on nero. Sanon näin, vaikka keski-ikäisenä feministina tiedostan, että on todella ärsyttävää, kun uusia "kirjailijaneroja" odotetaan kehittyvän ensisijaisesti nuorista mieskirjailijoista. Statovci on nuori - syntynyt vuonna 1990 - ja hänen tähänastinen tuotantonsa kattaa kolme romaania, joista Tiranan sydän on toinen. Se on ilmestynyt vuonna 2016.

 

Jos nero-sanaa haluaisi karttaa, voisi Statovcin tyyliä luonnehtia myös runolliseksi ja ajattomaksi. Hän on tehnyt läpimurron kansainvälisillä kirjamarkkinoilla ja saanut osakseen gloriaa, joka tuntuu häkellyttävältä, kun tietää millaisessa mediakatveessa suurin osa suomeksi julkaisevista kirjailijoista elää vuodesta toiseen. Tuorein palkinto tuli Italiasta: kuukausi sitten hänet julistettiin Premio Grinzane -kirjallisuuspalkinnon voittajaksi. 

Olen lukenut Statovcin Finlandia-palkitun Bollan kaksi vuotta sitten ja olin vaikuttunut. Tiranan sydän nousi lukulistalle HelMet-lukuhaasteen kohtaa 44 varten: "Kirjan nimessä on kaupungin nimi." Täytyy ehdottomasti lukea myös esikoinen Kissani Jugoslavia jossakin vaiheessa.

No mikä tekee Statovcista niin hyvän? Useampikin seikka, joista vähäisin ei ole upea kieli. Olen hioutunut vuosien varrella aika vaativaksi hyvän kielen suhteen ja rakastan taidokkaasti ja monipuolisesti käytettyä suomen kieltä. Statovcin kielessä yhdistyy niukkaeleisyys lennokkaisiin metaforiin tavalla, jossa ei ole aina helppoa onnistua. Tyylillisesti häntä voisi pitää samankaltaisena Riikka Pulkkisen ja Joel Haahtelan kanssa, mutta Pulkkisen ja Haahtelan kohdalla eleettömyyden ja lennokkuuden yhdistelmä tuntuu minusta teennäiseltä ja ärsyttävältä. Statovcin kirjat voisivat olla jonkun 1950-lukulaisen sivistysporvarin kirjoittamia - hän ei esimerkiksi kirjoita "opiskelijabileistä" vaan "yliopiston opiskelijayhdistyksen omistamassa talossa järjestettävistä juhlista". Mutta vähän väliä lukijalta vedetään matto jalkojen alta yllättävillä, raaoilla, omaperäisillä ja mieleenjäävillä kielikuvilla.

 

Keksin nillittämistä vain parista vähäisestä detaljista, joista eräs on sormien vertaaminen "vasta poimittuihin perunoihin". Perunat tavataan nostaa eikä poimia. Kokonaisuutena romaani on todella hiottu ja viimeistelty, olematta kuitenkaan liian siloiseksi puleerattu.

Toinen Statovcin vahvuuksista on tapa rakentaa maailmaa. Tiranan sydämen kronologisesti varhaisimmat jaksot alkavat 1990-luvun alun Albaniasta ja albanialainen historia, kulttuuri ja tarusto kuvattiin niin kiinnostavasti, että rupesin kesken lukemisen googlaamaan kuvia ja lisätietoja Albaniasta. Kirja kasvaa vaeltamisen ja siirtolaisuuden teemoissa niin vahvaksi, että sydäntä kylmää kun miettii, miten monet miljoonat ihmiset elävät Tiranan sydämen kaltaista elämää tälläkin hetkellä ja miten välinpitämättömästi hyväosaiset - itseni mukaan lukien - heihin suhtautuvat.

Kolmas vahvuus on tarinankerronta ja draaman rakentaminen. Esimerkiksi kahden aikatason käyttämisessä Statovci pyyhkii pöytää keskinkertaisemmilla yrittelijöillä. Rikottu aikataso on niin usein käytetty kirjallinen tekniikkakeino, että välillä tuntuu että kirjailijat käyttävät sitä miettimättä lainkaan, mitä haluavat sillä sanoa. Jos rikotun aikajanan palaset voisi koota uudelleen kronologiseen järjestykseen ja mikään ei kirjassa muuttuisi, olisi aivan sama kertoa tarina alusta loppuun. Statovci osaa kirjan edetessä luoda aikatasojen välille jännitteen, joka imee mukaansa kuin musta aukko. Aloin aavistella, mikä voisi olla tarinan kulminaatiopiste ja jännite kesti upeasti kirjan loppuun asti.

 

Kirjan voi ajatella kertovan seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista, mutta ennen kaikkea se kertoo ihmisluonnosta. Mihin voi uskoa, mitä voi toivoa, voiko luottaa toimivansa moraalisesti oikein? Voiko aloittaa alusta, voiko määritellä itsensä uusiksi? Tätä vasten Statovcin kansainvälinen suosio on oikein ymmärrettävää, sillä Statovcin tyylissä on paljon universaalia. Vaikka vain harvan ei-albanialaisen yleissivistykseen kuuluu albanialaisen tapakulttuurin ja lähihistorian tuntemus, kertoo Statovci tarinan niin taitavasti, että samastumispintaa löytyy taatusti kautta maailman.

Tiranan sydän sai siis pudotettua minut polvilleni jonkinlaiseen hurmioituneeseen fanityttötilaan, mikä kuulostaa todella nololta. Onko mitään kliseisempää kuin keski-ikäinen kulttuuritantta palvomassa silmät yksiteholasien takana säihkyen nuorta, valokuvauksellista ja menestynyttä mieskirjailijaa? No, hyvä kirjallisuus on pienen nolostumisenkin arvoista. Pajtim Statovci on suomalaisen nykykirjallisuuden aarre.

Lue myös nämä:
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Javier de Isusi: Marcosin piippu