torstai 21. toukokuuta 2020

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Kansi: Urpo Huhtanen / Otava.
- Sota, suursota, miettii Stalin. - Sota on minulle vastenmielistä. Miten kärsinkään, kun suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliiton kimppuun Mainilassa 1939. Minä en ole koskaan halunnut kenenkään maata, paitsi ehkä Puolan itäosat 1939 ja seuraavana vuotena Karjalan Kannaksen, Viron, Latvian ja Liettuan sekä Bessarabian ja pohjois-Bukovinan. Mutta periaatteessa olen viaton, olen syytön, täysin syytön!

Veikko Huovisen Ronttosaurus valikoitui luettavaksi osin alitajunnan johdattelemana, osin sattumalta. Olen pitkin koronakevättä miettinyt, että pitäisi lukea uudelleen Huovisen Lentsu. Sehän kertoo tarttuvasta flunssasta, jonka outona sivuoireena ihmiseen iskee vahva halu puhua suunsa puhtaaksi. Myös viimeksi lukemani kirja, Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, herätti halun lukea jotain samantyylistä. Muratan lakoninen, itkettävän hauska, yhtä aikaa yksinkertainen ja syväluotaava tyyli muistutti Huovisesta.

Mutta kun menin katsomaan kirjahyllyäni, hoksasin että eihän minullakaan olekaan Lentsusta omaa kappaletta. Niinpä tartuin Ronttosaurukseen, jonka olen joskus napannut talteen kaupungilta kirjankierrätyshyllystä. Hyväkuntoinen Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on muuten siistissä kunnossa, mutta takakannessa on pieni tahra. Kirja on ilmestynyt vuonna 1976 ja se sisältää lyhyitä erikoisia.

Koska luin vähän aikaa sitten Liettuan historian ja sitä kirjoittaessani pohdiskelin, miksi koulussa ei puhuttu Baltian maiden miehityksestä, sähköistyin Ronttosauruksen ääressä kun tajusin että kyllähän näistä asioista joku on puhunut. Olen minäkin Ronttosauruksen lukenut ennen, ensimmäistä kertaa varmaan yläkouluikäisenä. Ehkäpä alitajuntani sähkötti minulle, että kyllä Sotkamon tarkka-ampuja kritisoi suomettumista. Tästähän eivät kaikki aikalaiset tykänneet.

Alun sitaatti on novellista Stalin vihassa. Neuvostoliiton miehitystoimet mainitaan myös Hankalissa illallisissa ja novellissa Isku yössä tehdään oikein kierros Suomenlahden etelä- ja itäosissa. Tarinassa salaperäinen mies vapauttaa Korkeasaaren eläimiä luontoon ja ilves lähtee liikkeellä yli jäätyneen meren: 

Seuraavana yönä ilves juoksee koko yön etelään. Se ylittää uimalla kolme laivaväylää. Aamuyöllä se tulee Naissaarelle Viron rannikolle ja saa saaliikseen fasaanin. Seuraavana yönä se nousee Viron mantereella Lahepean lahdella. Ilves kiertää idän puolella Baltiskin ja vaeltaa Piirsalun kautta Kullamaalle. Wiljandi- ja Hallistejokien viidakoissa se viettää pari viikkoa. Sieltä se menee Hallisten kautta Latvian puolelle Mattiaseen ja Dikelniin. Väinäjoen se ylittää maantiesiltaa pitkin. Maaliskuun alussa se tulee jo Liettuan puolelle. Viikon kuluttua se on jo Klaipedassa (ent. Memel). Se kulkee varoen Kurski Zalivia (Kurisches Haff) rajoittavaa kapeaa hiekkasärkkää pitkin lähelle Kaliningradia (Königsberg) . Sieltä se kääntyy takaisin pohjoiseen ja juoksee Tauragen, Rokiškisin, Pytalovon ja Ostrovon kautta kääntyen sitten luoteeseen.

Kaiken kaikkiaan Ronttosaurus oli erinomaista luettavaa. Olen Huovisen hyviä puolia hehkuttanut kyllästymiseen asti, mutta kerrataan vielä: mahtavaa kielenkäyttöä, pirullista huumoria, osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Ei tästä tarinaniskeminen parane!

Päätin nimetä kolme mielestäni parasta tämän kokoelman lyhyttä erikoista. Valinta ei ole helppo, mutta tehtävissä:

3. Lintuja elämänmuutoksen edessä. Kukapa ei voisi samastua happamaan kookaburraan, jota kyllästyttää toisten kookaburrien aivoton räkätys kuluneille vitseille.

2. May-Britt valitsee oikean tien. Mannekiini May-Britt tulistuu turhan herkästi ja kiroilee kuin merimies, ja siitä hänen herkkäsieluinen sulhasensa ei oikein tykkää.

1. Hankalat illalliset. Intohimoiset ruokakuvaukset sykähdyttävät aina ja vaikka työelämä on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa, pystyn täysin samastumaan pr-mieheen, jolle maksetaan hymyilemisestä ja pokkuroinnista kummallisissakin tilanteissa.

torstai 14. toukokuuta 2020

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Kansi: Gummerus.
Veden maustaminen ei tuntunut minusta tarpeelliselta, joten join pelkkää keitettyä vettä ilman teepussia.

Sayaka Muratan Lähikaupan nainen on kansainvälinen hitti, tragikoominen tarina, yhtä aikaa yksinkertainen ja monitulkintainen. Kirjaa on luettu mm. Kirsin Book Clubissa ja Tavauksessa. Olen aiemmin lukenut Sayaka Muratalta novellin nimeltä Siisti liitto, joka on julkaistu Granta 4 -aikakauskirjassa.

Kuten ylläolevasta sitaatista ilmenee, kirjan päähenkilö Keiko Furukura arvostaa käytännöllisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta. Hän toteuttaa tätä omistautumalla työlleen lähikaupan myyjänä. Konbini, vuorokauden ympäri auki oleva lähikauppa, kuiskuttaa ohjeita suoraan Furukuran sisimpään. (Kaupassa myyjiä kutsutaan sukunimellä.) Valitettavasti hänen perheensä, tuttavapiirinsä tai edes kollegansa eivät ymmärrä, miksi 36-vuotias sinkkunainen tekee vuodesta toiseen opiskelijoiden sivutöiksi miellettyjä myyjän töitä.

Kirjasta voisi varmasti löytää monenlaista kritiikkiä japanilaista yhteiskuntaa kohtaan, mutta oma ymmärrykseni Japanista on niin pintapuolista, etten tohdi lähteä pitkälle meneviä tulkintoja tekemään. Kirja toimii mainiosti myös universaalilla tavalla: missä määrin ihmisten sosiaalinen kanssakäyminen perustuu ennalta tiedossa olevien oletusten toteuttamiseen ja muiden matkimiseen?

Muistan lukemattomia kertoja, joissa olen itselleni uudessa tilanteessa päättänyt ensin vähän katsella, miten kokeneemmat toimivat. Sen jälkeen olen yrittänyt käyttäytyä itse vastaavalla tavalla sulautuakseni joukkoon. Furukura toteuttaa tätä mallia äärimmilleen vietynä. Hän haluaa "olla normaali", mutta turhautuu, kun kanssaihmiset antavat epätäydellisiä tai ristiriitaisia neuvoja.

Ensilukemalta kirjan loppu tuntui traagiselta, mutta kun makustelin sitä uudelleen, päätin tulkita sen positiivisella tavalla: Furukura pääsee täyttämään kutsumustaan ja kokee elämänsä täytenä ja tarkoituksenmukaisena. Kaiken kaikkiaan kirja oli hauskaa ja terävää luettavaa ja nauroin monessa kohdassa ääneen.

Käännöksestä

Suomennoksesta vastaa japanologi Raisa Porrasmaa, jolta olen lukenut Japanin historiaa naisnäkökulmasta käsittelevän tietokirjan Auringonjumalattaren tyttäret. Porrasmaa kirjoittaa soljuvaa ja kaunista suomea, käännös oli miellyttävää luettavaa. Yhden pikkuvirheen huomasin, eräässä kohtauksessa "käly" oli vaihtunut "miniäksi". Mutta mitäs pienistä kun kokonaisuus toimii!

maanantai 11. toukokuuta 2020

Aulis Kallio: Liettuan historia

Kansi: Jagellonica-kulttuuriyhdistys ry.
Päätin perehtyä Liettuan historiaan, sillä olen tehnyt duunikuvioissa yhteistyötä liettualaisten kanssa jo vuosia ja olen myös käynyt jokusen kerran Vilnassa. Työmatkoilla paikalliskulttuuriin tutustuminen jää yleensä erittäin pintapuoliseksi - onneksi kirjoista löytyy apua.

Toimittaja Aulis Kallion Liettuan historia on julkaistu vuonna 2009 Liettuan juhlavuoden kunniaksi. Vuonna 1009 Liettuan nimi mainittiin ensi kerran historiallisessa asiakirjassa eli Quedlinburgin luostarin annaaleissa. Takakannen mukaan kirja on ensimmäinen suomenkielinen vain Liettuan historiaan keskittyvä kokonaisesitys. Kalliolta on ilmestymässä tänä vuonna teos Liettuan vaikea vuosisata, joka keskittyy 1900-lukuun.

Ensi alkuun on sanottava, että tämä oli minulle todella hidaslukuinen kirja. Iltalukemisena en päässyt tämän kanssa eteenpäin kuin muutaman sivun kerrallaan. Varsinkin varhaisen historian kohdalla kirjoitustyyli tuntui kouluesitelmämäiseltä vuosilukujen, nimien ja paikkojen vyöryltä. En kuitenkaan halunnut jättää kirjaa kokonaan kesken, vaan siirryin silmäilevään lukutapaan, jolloin pystyn selättämään kirjan kokonaisuutena. Pienen kustantajan vähäiset resurssit näkyivät siinä, että editointia tai kuvatoimitusta ei ole tainnut olla kovin paljon kirjoittajan tueksi tarjolla. Alkusivujen karttoja lukuunottamatta kirjassa ei ole lainkaan kuvitusta. Tekstin "pötkömäisyyteen" olisi luultavasti saanut parannusta, jos toimitustyöhön olisi ollut saatavilla ammattimaisen kustannustoimittajan merkittävä työpanos. Tekstissä on melko paljon mukana kirjoitusvirheitäkin, kuten välilyönnin puuttuminen pisteen jälkeen.

Liettuan historia itsessään on kyllä kiinnostavaa ja panin mieleen erilaisia teemoja ja henkilöitä, joista olisi mukava lukea lisää. Lukiessani mietin myös, miksi pohjatietoni Liettuasta ovat niin vähäiset. Osaselitys taitaa löytyä siitä, että olen syntynyt aikana, jolloin Kekkonen oli presidentti ja "puolueettomuus" ja "rauha" merkittäviä iskulauseita Suomessa. Vaikka kävin lukion siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto oli hajonnut, ei oppikirjoihin asti ollut tainnut ehtiä kovinkaan paljon asiaa entisten neuvostotasavaltojen asioista. Kuinkahan moni suomalainen on mahtanut kuulla esimerkiksi Romas Kalantasta, kaunaslaisesta opiskelijasta, joka teki polttoitsemurhan vuonna 1972 protestoidakseen Neuvostoliittoa vastaan?

Liettuan historiaa lukiessa kävi selväksi, että Baltian maiden niputtaminen yhteen on hieman harhaanjohtavaa, sillä Liettualle historiallisesti lähimmät kontaktit ovat olleet Puola ja Valko-Venäjä. Katolisella kirkolla on Liettuassa vahva asema, joten sekin sitoo Liettuaa enemmän Keski- ja Etelä-Euroopan suuntaan kuin pohjoiseen ja itään.

Liettuassa pystyttiin pitämään kiinni omasta uskonnosta melko pitkälle keskiaikaan asti ennen kuin katolinen usko alkoi saada pysyvää jalansijaa. Liettuan pakanalliset perinteet olisivat todella kiinnostava aihe jatkolukemiseksi, sillä Kallio käsittelee aihetta melko lyhyesti. Esimerkiksi TrueLithuania-sivustolla aihetta käsitellään, mutta jätän sivuston luotettavuuden arvioimisen jokaisen oman lähdekriittisyyden varaan.

Toista maailmansotaa seurannut neuvostomiehitys oli monin tavoin julmaa ja vaikeaa aikaa Liettuan historiassa. Lukiessa pohdin, miten Suomen ja Liettuan sodanjälkeistä historiaa voisi verrata. Suomen kannalta lopputulos oli toki sikäli onnellinen, että Suomen rajojen sisään jääneet säästyivät kyydityksiltä Siperiaan, pakkosiirroilta kauas pois kotoa, kymmenen vuoden metsäsissisodalta, KGB:n kidutuksilta ja muulta mielivallalta, mutta mitä enemmän aikaa sodasta kului, sitä häkellyttävämmäksi suomettumisen meininki meni. Liettuassa säilyi koko Neuvostoliiton ajan selkeä vastarintahenki, jossa puolustettiin omaa kulttuuria ja vaadittiin itsenäistä päätäntävaltaa. Näin vuoden 2020 perspektiivistä tuntuu entistä selvemmältä, että suomalaiset päättäjät ja älymystö oikein heittäytyivät matelemaan venäläisten eteen, tulihan idänkaupan kautta kaikenlaista aineellista hyvää. Monenlaisia näkemyksiä on esimerkiksi siitä, miksi presidentti Mauno Koivisto tuntui suhtautuvan melko nihkeilevästi Baltian maiden itsenäistymiseen. Aiheesta löytyy lisäluettavaa esimerkiksi Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikasta-sivustolta.

Tässäpä jokunen kiinnostava nainen Liettuan historiasta aikajärjestyksessä. Heistä lukisin mielelläni lisää.
  • Emilia Plater (Emilija Pliaterytė) oli aatelisnainen, joka kokosi liettualaisista vapaaehtoisista sotajoukon vuonna 1830, johti sitä ja sai lopulta kapteenin arvon. 
  • Albina Neifaltienė-Griškonytė oli partisaanitaistelija toisessa maailmansodassa.
  • Dalia Grinkevičiūtė karkoitettiin toisen maailmansodan jälkeen Siperiaan. Hänen muistelmansa on julkaistu suomeksi vuonna 2016 nimellä Dalian kirja. Kirjasta on blogannut mm. Suketus. 
  • Jurga Ivanauskaitė oli taiteilija, jonka romaani Ragana ir lietus nostatti kulttuuriskandaalin vuonna 1993.
Jos joku osaa suositella hyviä täsmäteoksia Liettuan historiaan ja kulttuuriin liittyen, otan vinkit mielelläni vastaan.

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen

Kansi: Pekka Loiri.
Eeva Joenpellon Rikas ja kunniallinen herätti niin paljon ajatuksia, että niiden purkamiseen blogi on oikea paikka. Luin kirjan osittain koronaeristyksestä johtuen: kun Uusimaa suljettiin, heräsi minun Facebook-kuplassani keskustelua siitä, mitä uusmaalaisuus oikeastaan on. Siinä yhteydessä Eeva Joenpellon nimi nousi uusmaalaisuuden kuvaajana esiin.

Eeva Joenpelto (1921-2004) julkaisi kirjoja seitsemällä vuosikymmenellä. Kansakunnan kaapin päälle hän nousi 1970-luvulla Lohja-sarjallaan ja Finlandia-palkinnon hän voitti vuonna 1994. Lisäksi hän on vaikuttanut kotimaiseen kirjallisuuteen myös testamentillaan: hän jätti Sammatin-talonsa kirjailijakodiksi, jonne voi hakea asumisoikeutta WSOY:n kirjallisuussäätiön kautta. Ensi vuonna on siis Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlavuosi. Blogimaailmassa pientä etukenoa juhlaan on otettu neljä vuotta sitten: Tuijata-blogissa oli Eeva Joenpelto -lukuhaaste, johon osallistui iso joukko kirjabloggaajia.

Henkilökohtaisesti tuntuu jopa vähän nololta, että en ole koskaan aiemmin lukenut yhtään Joenpellon kirjaa. Pidän kotimaisesta kirjallisuudesta, pidän naisnäkökulmasta, pidän rikkaasta suomen kielestä, pidän terävänäköisestä ihmiskuvauksesta. Kaikkia näitä Joenpellolta löytyy. Muistan myös hänen kirjojaan jo lapsuudenkotini kirjahyllystä: olen katsellut aikuisten kirjojen selkämyksiä ja ihmetellyt oudon, vähän pelottavankin kuuloisia kirjojen nimiä: Vetää kaikista ovista, Kuin kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä. Mistä tällaiset voisivat kertoa?

Ratkaisu Joenpellon tuotantoon tutustumiseen löytyi omasta kirjahyllystä, sillä olen joskus kaupungilla liikkuessani napannut kirjankierrätyshyllystä talteen hyväkuntoisen Rikkaan ja kunniallisen. Kirja on ilmestynyt vuonna 1984. Suoritan Helmet-lukuhaastetta ja kirja osuu mm. kohtaan 46, "Kirjassa on sauna".

Rikas ja kunniallinen kuvaa noin vuoden mittaista kamppailua perheyrityksen herruudesta. Toimitusjohtaja Eero Kuula pyörittää pientä hotellikonsernia, jonka valttina on perinteiden kunnioittaminen ja korkea laatu. Mieleen tulee Kalastajatorppa tai jokin muu perinteikäs, tasokas hotelli. Hän on työllistänyt myös kaksi vävyään, hyvänahkaisen ja juopahtavan Maurin markkinointiosastolle ja hillityn ja kunnianhimoisen Jukan konttoripäälliköksi. Vävyistä Jukka on sillä linjalla, että yrityksen toimintaa voisi pikkuisen uudistaa, mutta Eero haluaa pitää ohjat omissa käsissään.

Ensimmäinen huomioni lukiessa oli todella elävän ja vahvan ajankuvan luominen. Olen ollut kirjan ilmestyessä ekaluokkalainen, joten mitään suuria yhteyksiä minulla ei tuon ajan yritysmaailmaan ole ollut, mutta lukeminen palautti silti elävästi mieleen monia tuon ajan tunnelmia. Kävin usein ennen koulupäivää isän työpaikalla kunnanvirastossa ja lukiessa muistin, millaista siellä oli. Puhelut soitettiin lankapuhelimella, sihteerit käyttivät kirjoituskoneita, tärkeitä papereita kuljetettiin salkuissa. Rikas ja kunniallinen kuvaa yritysliiketoimintaa, jossa myynnin, ostamisen ja asiakaspalvelun perusteet ovat samoja kuin vuonna 2020, mutta digitalisaatiosta ei ollut ruohonjuuritasolla vielä mitään hajua.

Vahva ajankuva ja miljöökuvaus sai minut ensin pohtimaan, onko kirja sisällöltään vanhentunut, mutta se pelko hälveni äkkiä. Joenpelto kuvaa ihmisluontoa tarkasti. Vaikka ajat muuttuvat, ihminen pysyy samana, pelkoineen, haluineen ja pyrkimyksineen. Kirjan edetessä silmukka kiristyi koko ajan - vaikka kerronta oli paikoin vähäeleistä, rivien väliin oli ladattu niin paljon, että tällainen vähän heikomminkin vihjeitä ymmärtävä lukija jäi pohtimaan viittauksia ja symboliikkaa.

Kirja on täynnä hyväksyntää janoavia poikia ja heille pettymyksen tuottavia isiä. Eerolla on kaksi tytärtä ja iltatähtenä syntynyt poika. Mikko-pojasta on huomattu ettei hänestä ole lukumieheksi ja Eerolle on ollut kova paikka sisäistää, ettei omasta pojasta saa työlle jatkajaa. Mutta ainakin täältä vuoden 2020 perspektiivistä kirja oikein huutaa, että mitään valtataisteluja tai jatkajaongelmia ei olisi ollutkaan, jos Eero olisi kasvattanut esikoisestaan Päivistä jatkajan. On vaikea sanoa, mahtoiko tämä olla Joenpellon suora viesti. Onkohan aikalaisvastaanotto tulkinnut tätä samoin? Kirjan kuvaamassa maailmassa naisen asemana on edustusvaimon, salaisen syrjähypyn, sihteerin tai yökerholaulajattaren roolissa toimiminen, ei liiketoimintavastuun ottaminen. Mutta Päivin osalta kuvataan monta kertaa, miten hän muistuttaa luonteeltaan Eeron isää, yrityksen edellistä toimitusjohtajaa. Hän on suora, päättäväinen ja toimelias. Missään vaiheessa Päiville ei kuitenkaan edes tarjota työtä perheyrityksestä, hän pysyy arkkitehtitoimistossa "piirtämässä suoraa viivaa".

Koska omakin leipäni tulee palveluliiketoiminnasta, on aina virkistävää lukea osuvaa ja uskottavaa fiktiota, joka kuvaa suomalaista yritysmaailmaa. Bibliografiasta päätellen Joenpellolla on paljon muitakin teoksia, jotka tähän lukutarpeeseen vastaavat. Nautin myös täsmällisestä ja soljuvasta kielestä ja tarkasta ja paikoin hieman kyynisenkin tuntuisesta ihmiskuvauksesta. En suosittele tätä kirjaa kenellekään sellaiselle, joka haluaa aloittaa lukuharrastuksen jollakin kevyellä ja helpolla kirjalla, mutta paljon lukeville Rikas ja kunniallinen antaa varmasti pohdiskeltavaa.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Hyvää joulua! Blogi jää tauolle.

Kun edellisestä blogikirjoituksesta on puoli vuotta, on aika tunnustaa tosiasiat - tämä blogi jää nyt määrittelemättömän pitkälle tauolle. Elämäntilanteeni on ollut sellainen, että vaikka olen ehtinyt lukea, en ole oikein ehtinyt näppäimistön ääreen kirjoittamaan ja niinpä rakas vanha blogini on saanut olla oman onnensa nojassa.

Haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2018! Luetaan kirjoja ja keskustellaan kirjoista edelleen eri kanavissa.

Itähelsinkiläistä luontoa - Kivinokan vanha metsä ja Vanhankaupunginlahti.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Tommy Lee, Mick Mars, Vince Neil, Nikki Sixx, Neil Strauss: The Dirt / Mötley Crüe

Kansi: HarperCollins
Kyselin kavereilta vinkkejä rockmusiikkiaiheisesta kirjallisuudesta ja suositusten perusteella valitsin luettavaksi Mötley Crüen bändielämäkerran The Dirtin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2001 ja kiinnostuneet voivat lukea tämän myös suomeksi, kirja on suomennettu nimellä The Dirt - Törkytehdas. 

Kaipasin kirjaa, joka sisältää värikkäitä tarinoita rokkarielämästä, mutta laadukkaasti ja lähdekriittisesti kirjoitettuna. The Dirt täytti tämän tarpeen mainiosti. Kirjan toimittanut Neil Strauss on haastatellut niin sankareita kuin konnia ja eri ihmiset bändin ympärillä saavat tuoda oman näkökulmansa esiin.

Kirjan rakenteena on kertoa tarinaa minämuodossa siten, että kussakin luvussa on äänessä yksi kertoja. Välillä lukuihin on jätetty haastattelurakenne näkyviin. Ratkaisu toimii mainiosti, sillä ensinnäkin Strauss saa dynamiikkaa kronologiaan: esimerkiksi bändin jäsenten lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan eri kohdissa. Ajallisesti mennään välillä eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta punainen lanka säilyy mukana koko ajan.

Toinen hyvä puoli asiassa on "fanikirjan" tunteen välttäminen. Siinä missä Mick Wallin Led Zeppelin -aiheinen When Giants Walked the Earth tuntui välillä olevan liian polvillaan kohteitaan palvomassa, Strauss säilyttää objektiivisuuden tunnun. Toki tarinat itsessään ovat niin värikkäitä - ja loppusanojen mukaan joiltakin osin myös hieman editoituja esimerkiksi joidenkin kuvausten kohteena olevien henkilöiden nimien osalta - että lukija pääsee melkoiselle todellisuustripille joka tapauksessa.

Musiikillisesti Mötley Crüe ei ollut minulle ennestään erityisemmin tuttu. Bändin nimestä ensimmäisenä mieleen tulee yläasteen tunnit, jolloin luokan "koviksilla" oli farkkutakkeihin ommeltuja tai tussattuja bändilogoja. Mötley Crüen nimi taisi niistä samoista takeista löytyä Iron Maidenin, Kissin, Stonen ja mitäniitänyt oli joukosta. Nimeltä sentään tunnistin ennakkoon joitakin keskeisiä bändin jäseniä, esimerkiksi rumpali Tommy Leen muistin esiintyneen ahkerasti iltapäivälehtien kuvapalstoilla 1990-luvulla Pamela Andersonin aviomiehen roolissa. Niinpä lukemisen ohella piti välillä vierailla YouTuben puolelle bändin tuotantoon tutustumaan. Kyllähän Mötley Crüe onkin tehnyt mainiota kamaa, katsokaa vaikka tämä.

Kirjan alussa huomioni vei se, mitä olinkin hakemassa: värikkäät ja hurjat tarinat bileistä, päihteistä, seksistä, vastuuttomuudesta ja tuhoamisesta. Mutta mitä pitemmälle kirja eteni, sitä enemmän aloin kiinnittää huomiota draaman isoon kaareen: nousuun ja laskuun. Kuten elämässä yleensäkin, myös musiikissa asioilla on yleensä ylä- ja alamäet ja huippusuosion saavuttavilla bändeillä jumalten keinu heiluu erityisen lujaa. 1980-luvulla Mötley Crüe tuntui saavuttavan kaiken, mistä bändi voi unelmoida: huikea määrä levymyyntiä, jättikiertueita onnesta pähkinöinä oleville suuryleisöille, fanitusta ja suosiota. Mutta sitten kun suunta vaihtui, alamäki vei mennessään. Musiikkimuoti muuttui, levyjen tekeminen oli tuskaisempaa eivätkä levyt enää myyneet ja bändin sisäiset ristiriidat johtivat hajoamiseen, mutta kokoonpanon paikkailu uusilla tulokkailla ei myöskään tuonut suosiota takaisin.

Entisellä menestyneellä rockmuusikolla vaihtoehdot tuntuvat olevan vähissä: joko pitäisi hyväksyä että mennyt on mennyttä ja keskittyä tekemään jotakin muuta, tai pitäisi kyetä jatkamaan luovalla, uusiutuvalla muusikonuralla ja hyväksyä, että samanlaista suursuosiota ei ihan helposti pysty kokemaan tai sitten voi jämähtää haikailemaan vanhoja suuruuden päivä ja yrittää pitää niistä kiinni loputtomilla comeback-kiertueilla ja vanhan materiaalin soittamisella. Mötley Crüen jäsenistä tuntuu löytyvän jotain näistä kaikista variaatioista, tosin esimerkiksi laulaja Vince Neil kuittaa kirjan lopussa että ei hän ole oppinut matkan varrella erityisesti mitään, vaan haluaa edelleen keskittyä hauskanpitoon ja elämästä nauttimiseen.

Kierolla tavalla hauskaa on lukea vaikkapa siitä, miten entinen menestysmuusikko yrittää ryhtyä käymään treffeillä avioeronsa jälkeen:

"Nikki, you need to go out with someone. Snap out of it. She's a nice girl. You'll like her."

I caved in and called her.  She seemed nice enough, so I invited her out for some food. It was so out of character with how I used to meet girls before I was married, when all I had to do was lean against the Sheetrock of the Starwood and look cool. The drive to her place in Pasadena took an hour and an half. I arrived, opened the door, and, sure enough, the bitch was cockeyed. just like Angie Saxon's old roommate. She looked like a drunk Geena Davis. As soon as I entered her Shabby Chic house, I wanted to turn and flee. This was not my style at all.

But I had driven all the way there, and she looked so desperate and expectant. So I took her someplace suitably pathetic like Chili's.

Kuten ihmisten välisissä suhteissa on tapana, bändin jäsenet ja heidän lähipiirinsä muistavat ja muistelevat kokemuksiaan usein ristiriitaisella tavalla. On helppo kaivaa rikkaa toisen silmästä, mutta ei tuntea malkaa omassa silmässään. Erilaiset näkemykset valottavat elettyä ja koettua hauskalla ja välillä tragikoomisellakin tavalla. Kenties ainoa toive olisi ollut, että myös bändin jäsenten vaimoja, tyttöystäviä, ex-tyttöystäviä ja bändäreitä olisi voitu haastatella. Nyt ainoa omalla äänellään mukaan pääsevä nainen on levy-yhtiön edustaja Sylvia Rhone, ja hänenkin osuutena on hyvin lyhyt eikä kovin mairitteleva. No, ei tätä kirjaa voi minään feministin ohjekirjana lähestyä muutenkaan, mutta varmasti vaikkapa Pamela Andersonilla olisi ollut omanlaisena tarina kerrottavanaan avioliitostaan Tommy Leen kanssa. Liitto loppui siihen, kun Lee päätyi vankilaan perheväkivallan vuoksi ja kieltämättä hieman itsesääliruikutukselta Leen tilitys tästä jaksosta välillä kuulostaa.

Kokonaisuutena kirjan jälkimaku on kuitenkin erinomainen - lisää tällaista! Pelkkä rokkarisekoilujen muisteleminen ei takaa hyvää kirjaa, vaan kirjoittajalla täytyy olla homma hanskassa: tekstin pitää olla hyvin jäsenneltyä, uskottavaa ja luotettavan tuntuista ja kirjallisesti laadukasta. Musiikkitoimittajana työskennellyt Strauss tämän osaa. Häneltä on julkaistu muitakin kirjoja, joista esimerkiksi iskemisohjeita jakava Pelimies on saanut huomiota Suomessakin - lue vaikkapa Annan juttu aiheesta. Ja kun naisnäkökulmaa kaipailin, niin sitä löytyisi Straussin ja aikuisviihde-esiintyjä Jenna Jamesonin kirjoittamasta Jameson-elämäkerrasta How To Make Love Like A Porn Star, johon voi tutustua vaikka The New York Timesin arvion kautta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma

Kansi: Like.
Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat vastenmielinen päähenkilö Edgar Parts oli jäänyt takaraivooni kummittelemaan ja päätin palata kirjan pariin - ensimmäisestä lukukerrasta on nelisen vuotta aikaa. Kirjan monitahoinen rakenne tarjosi pureskeltavaa myös uusintalukukerralla ja muutama asia loksahti kohdalleen kunnolla vasta nyt uudelleenluettuna.

Kun kyyhkyset katosivat herätti myös hieman kriittisiä mietteitä. Historialliset romaanit parhaimmillaan ovat sellaisia, että niiden uskottavuutta ei kyseenalaista, vaan lukijana solahtaa täydestä sydämestään kirjan maailmaan. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat tuntuneet tällaisilta. Kun kyyhkyset katosivat tuntui paikoin hieman rakennetun tuntuiselta - aivan kuin romaania varten hankittu valtava tietomäärä ei olisi ihan täysin ehtinyt sulaa, vaan "infodumppauksen" sivumaku tuntui välillä. Myös Oksasen kielikuvat tuntuivat välillä kaunopuheisuudessaan suorastaan harrastelijamaisilta.

Edgar Partsin uskottavuus ja karmea lumovoima sen sijaan pitivät otteessaan. Epäilen, että Parts jää entistä tiukemmin alitajuntani asukiksi. Historian verisissä käänteissä omaa etuaan ajava Parts on täydellinen opportunisti, jolla ei ole moraalia oikeastaan ollenkaan. Hän laskelmoi, käyttää ihmisiä hyväksi, pelaa pelejä kuin shakkimestari - ja olettaa kaikkien muidenkin tekevän samoin. Hän ihmettelee ja suorastaan halveksii ihmisiä, jotka eivät yritä kääntää asioita omaksi edukseen.

Lieneekö brutaalia verrata toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä 2010-luvun suomalaiseen työelämään? Rohkenen näin kuitenkin tehdä, sillä historiallisten romaanien sanotaan heijastelevan aina jotain kirjoitusajankohdastaan. Parts elää epävarmassa ja ennakoimattomassa maailmassa, jossa tärkeintä on, miltä asiat näyttävät. Pitää osata tuoda itseään esille edullisessa valossa, painaa omat näkemykset sivuun jotta voi maksimoida oman hyötynsä ja parhaimmillaan pompata kuin korkki pintaan. Myös nykyisessä työelämässä eletään jatkuvan epävarmuuden aikaa ja pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Isännät voivat vaihtua silmänräpäyksessä ja niin pitää vaihtua vakaumustenkin.

Oksasen uusin romaani, parin vuoden takainen Norma taas tarttui matkaan kirjastosta. Verrattuna hieman jähmeästi käynnistelevään Kyyhkysiin oli Norma todella vetävää luettavaa. Suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Norman keskeiset henkilöt liikuskelevat bisneksen teossa ympäri maailmaa, mutta nimihenkilö Norma pysyttelee kirjan aikana melko tiiviisti Sörnäisten metroaseman liepeillä. Hän asustelee jossakin Piritorin liepeillä, saa työpaikan kampaamosta ja selvittelee äitinsä kuolemaa. Pikku hiljaa selviää, että äiti on sekaantunut isojen poikien laittomuksiin, velkaantunut ja vetänyt mukaan Normankin tavalla, josta ei voi olla kuin haittaa tyttärelle.

Norman isoja aiheita ovat hiuskauppa ja lapsikauppa. Hiustenpidennyksiin janotaan taipuisaa ja laadukasta aitohiusta, ja yleensä sitä saa kehitysmaiden naisten päästä ostamalla, vieläpä pikkurahalla. Lapsia taas hingutaan mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Välillä lapsettomuutta sureva pariskunta päätyy pimeille markkinoille, mutta kehitysmaiden "lapsitehtaat" tuottavat ihmisvauvoja myös rikollisiin tarkoituksiin. Googletin kirjan innoittamana "nigerian child factory" ja hakutuloksiin tutustuminen yökötti.

Mutta tässä kenties Oksasen kansainvälisen suursuosion salaisuus onkin. Hän kirjoittaa ihmismielen rumuudesta ja pahuudesta - mutta toisin kuin vaikkapa monissa dekkareissa, julmuus ei Oksasen kirjoissa tunnu itsetarkoitukselliselta mässäilyltä. Se tuntuu todelta, sellaiselta todelta jota ei tee mieli ajatella, mutta josta tietää että sitä on pakko katsoa silmästä silmään, ellei halua pettää itseään.

Lueskelin kirjan luettuani netistä Norman arvioita ja yllätyin, kun monet arviot tuntuivat vähän nihkeiltä. Minulle Norma kolahti kolmesta lukemastani Oksasen kirjoista kaikkein kovimmin - se oli todella mukaansatempaava, miljöökuvaus oli uskottavaa ja kiehtovaa ja kirjan yhteiskunnallisista teemoista otettiin kaikki irti.

Epäilen, että tämänkin kirjat henkilöhahmot loppuratkaisuineen jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Loppukäänne on samaan aikaan toivoa herättävä että surullinen. Valta turmelee, vallankumous syö lapsensa, jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden... Voi vain arvailla, miten Normalle kirjan jälkeen loppujen lopuksi käy.
 

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kansi: Otava
Tämän kirjan ilmestyminen sykähdytti minua erityisellä tavalla: esikoiskirjailija Terhi Törmälehto on vanha ystäväni, jonka kanssa olemme olleet seurakuntanuoria ja koulukavereita. Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa kainuulaisten seurakuntanuorten sukeltamista uuteen, eksoottiseen maailmaan - helluntaiseurakuntaan. Pyhän kokemusta janoava päähenkilö Elsa suuntaan koulun jälkeen Kolumbian Bogotaan, jonne hän jää asumaan.

Minulla oli ilo lukea käsikirjoitus jo ennen kirjan ilmestymistä ja pääsin antamaan kommentteja. Olikin mahtavaa huomata, miten käsikirjoituksesta sukeutui viimeistelty, tasapainoinen, tyylikäs romaani! Olen tietenkin täysin puolueellinen - varsinkin kun kuulin olleeni itsekin innoittamassa kirjan erästä sivuhenkilöä - mutta sitäkin innokkaampi lukija tälle kirjalle.

Kainuulaisia nykykirjailijoita ei liikaa ole, ja vaikka Terhi Törmälehtokaan ei enää Kainuun rajojen sisäpuolella asu, vahva ja juureva kuvaus kajaanilaisesta elämänmenosta on uskottavaa ja tunnelmallista. Etelä-Amerikkaa syväluotaavia kotimaisia uusia romaaneja taas ei tule mieleen yhtäkään - vinkatkaa jos tiedätte!

Jotkut haluavat lukea Elsan tarinaa uhrikertomuksena, mutta minusta Elsa ei ole uhri, vaan etsijä ja kyselijä, joka löytää vastauksia karismaattisesta kristillisyydestä - ainakin joksikin aikaa. Elsa on oman elämänsä päähenkilö joka tasapainoilee heittäytyvän, maailmasta pois kääntyvän uskon ja yhä voimakkaammin iholle tulevan nykyhetken välillä. Niin uskon kuin uskosta pois kääntymisenkin kuvaukset ovat tässä kirjassa kauniita - eivätkä vailla komiikkaa ja jopa tragikomediaa.

Upea, persoonallinen, vahva kirja! Suosittelen kaikille!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Liane Moriartya ahmimassa

Viime aikoina olen kaivannut viihdyttävää luettavaa ja joulukuun puolella ahmin kolmen romaanin verran Liane Moriartyn romaaneja. Olen tykästynyt Moriartyn vetävään tyyliin ja luin hänen tuotantonsa alkupäästä kolme toistaiseksi suomentamatonta romaania.



Three Wishes (2009)

Sydneyssä asuvat 33-vuotiaat kolmossiskokset Cat, Lyn ja Gemma painiskelevat elämän yllätyskäänteiden kanssa ja yrittävät tulla sinuiksi oman elämänhistoriansa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa. Romantiikkaa, huumoria, pinnanalaista synkkyyttä ja elävää, kiehtovaa miljöökuvausta. Tietty esikoiskirjamaisuus näkyy, mutta ei pahalla tavalla.



The Hypnotist's Love Story (2012)

Hypnoterapeutti Ellen etsii miestä netistä ja tapaa kivan Patrickin, jolla on astetta ikävämpi exä - stalkkaava Saskia. Saskia roikkuu Patrickin kintereillä häiritsevällä tavalla, kunnes useamman kuin yhden ihmisen mitta täyttyy.

Kirjan tunnelma oli paikoin jopa pelottava, sen verran ikävältä stalkkaaminen tuntuu. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä ja kiehtova, hypnoterapian maailmaan sukeltaminen kiinnosti. Sivuhenkilöt olivat värikkäitä ja kiinnostavia.



The Last Anniversary (2010)

Suosikkini näistä kolmesta! 39-vuotias sinkku Sophie muuttaa ex-poikaystävänsä Thomasin pienelle kotisaarelle ja joutuu Thomasin suvun ympäröimäksi. Suku on rakentanut matkailubisneksen vanhan perhemysteerin ympärille, mutta vähitellen salaisuudet alkavat paljastua.

Mahtavia henkilöhahmoja, ihana miljöö, kiehtova mysteeri ja sen vähittäinen purkaminen. Linkkivinkki: kirjassa mainitaan usein Mary Celesten mysteeri.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Jennifer Weiner -putki päällä

Sitten lokakuun olen ahminut Jennifer Weinerin chick lit -kirjoja. Ne ovat olleet parasta mahdollista lääkettä pitkittyneeseen flunssaan ja arjen kiireisiin. Esittelen tässä lukemani kirjat paremmuusjärjestyksessä.

Kansi: Simon & Schuster.

Hungry Heart (2016)

Hungry Heart on Weinerin ensimmäinen esseekokoelma. Hän kertoo elämästään, lapsuudestaan, opiskeluvuosistaan, rakkauksistaan ja kirjoittamisestaan. Kokoelma on täynnä jännittäviä ja samastuttavia tositarinoita, tunteita, feminismiä, elämänviisautta ja huumoria. Aivan ihanaa luettavaa!

The Next Best Thing (2013)

Ruth on menettänyt autokolarissa vanhempansa ja kantaa kasvoillaan elinikäisiä arpia onnettomuudesta. Hän muuttaa Hollywoodiin isoäitinsä kanssa tavoitellakseen unelmaansa kirjoittajana. Hän onnistuukin saamaan läpi ideansa tv-sarjasta The Next Best Thing, mutta tuottajat haluavat muuttaa sarjasta monta olennaista seikkaa.

Kauneuden ja ikuisen nuoruuden valtakunnassa Ruth kamppailee itsetunto-ongelmiensa kanssa ja miettii, uskaltaako heittäytyä rakkauteen. Ihana, vetävä ja sydäntäsärkevä kirja.

Then Came You (2012) 

Nelikymppinen India onnistuu iskemaan rikkaan aviomiehen ja haluaa sinetöidä suhteen lapsella. Indian tytärpuoli Bettina epäilee isänsä vaimon aikeita. Lopulta India päätyy keinohedelmöitykseen luovutetulla munasolulla ja valitsee sijaissynnyttäjäksi vähävaraisen Annien. Munasolun luovuttanut Julia puolestaan on utelias tietämään, johtiko solu vauvan syntymään.

Pidin erityisesti pahis-Indian kuvaamisesta: monin tavoin vastenmieliseltä vaikuttanut nainen paljastuikin joksikin muuksi. Myös muut päähenkilöt oli kuvattu kiehtovasti ja monipuolisesti. Hedelmöityshoitojen maailmaa ja etiikkaa puntaroitiin kiinnostavasti, samoin rahan ja rahattomuuden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia Yhdysvalloissa.

Who Do You Love (2015)

Tämä on tähän mennessä huonoin lukemani Weinerin romaani. Tässä oli jotakin keinotekoista ja ärsyttävää.

Rachel ja Andrew tutustuvat jo lapsena ja sittemmin he törmäävät uudelleen, rakastuvat, eroavat, palaavat yhteen ja eroavat taas... Lapsuudesta aikuisuuteen asti kestävässä vellovassa rakkaussuhteessa on monenlaisia vaiheita, mutta Rachelin pinnallisuus ja Andyn teennäisyys estivät minua uppoamasta tähän täysin rinnoin.

Mutta keskinkertaisenakin tämä oli parempaa viihdettä kuin monen huonomman kirjoittajan tekeleet.