sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Lukulampun kuulumisia, Enni Mustosen Lapsenpiika ja #Lukuhaaste

Kansi: Otava.
Maaliskuussa kerroin olevani mukana upouuden kirjallisuussivuston Lukulampun toiminnassa ja ajattelin päivitellä hieman kuulumisia.  Ensimmäiset puoli vuotta Lukulampun parissa ovat sujuneet varsin vauhdikkaasti ja tässä syksyn mittaan on tarkoitus tiedottaa, voiko suoraan Lukulampun alle perustaa blogeja. Lukulamppu tarjoilee kirja-aiheisten artikkeleiden lisäksi kuluttajille verkkokirjakaupan ja kustantamoille ja muille kirja-alan toimijoille verkkonäkyvyyttä. Jälkimmäisestä olkoon esimerkkinä Otavan kanssa toteutettu Lapsenpiika-arvonta ja muutakin Lapsenpiika-aiheista on tekeillä...


Itsekin olen tässä kuussa viettänyt aikaa lapsenpiika Idan ja Sibeliuksen perheen seurassa - ja kulkenut kirjaimellisesti heidän jalanjäljillään, sillä viikonloppuna pääsin muun muassa keravalaisen pellon reunaan Sibeliusten entisen kotipaikan naapurustoon...


Lukulampussa ehdimme jo vinkata Suomen Pakolaisavun #Lukuhaaste-kampanjasta. Minä avaan lukuhaaste-tilini Lapsenpiialla - euro lähtee pakolaisten lukutaidon hyväksi!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Karonen - Honkala: Karim 1-4

Kansi: karimsarjakuvat.
Karim-sarjakuvien käsikirjoittaja Toni Karonen tarjosi teoksiaan minulle luettavaksi alkukeväästä. Sarjakuvien ystävänä otin arvostelukappaleet vastaan, mutta lukeminen lykkääntyi näin myöhään. Karimista ovat bloganneet myös ainakin Ville-Markus Nevalainen, Marile ja Anni. Sarjakuvalla on myös hyvin toteutetut kotisivut, joilla on paljon luettavaa ja katseltavaa.

Neljä ensimmäistä Karimin numeroa olivat sivumäärältään maltillisia, joten sarjakuva oli nopeasti luettu. Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen lähihistoriaan. Hyvinvointivaltio on romuttunut Suomessa laman vuoksi ja Turku, tarinan miljöö, on jakautunut kahtia. Rikkaat linnoittautuvat aitojen taakse, skinit ja maahanmuuttajat taistelevat kaduilla. Nuori Karim ajautuu Ulkopuolisten jengiin, mutta ryhtyy epäröimään jengitoiminnan oikeutusta.


Jos arvioisin Karimia harrastajatyönä, omaksi iloksi julkaistuna omakustanteena, luultavasti kehuisin sen toteutusta ja tasoa. Mutta jos luen Karimia sarjakuvana sarjakuvien joukossa, joudun olemaan tylympi. Minua kiusasi käsikirjoituksen läpitunkeva kliseisyys. Juonikuviot ovat tuttuja kymmenistä jenkkipoliisisarjoista. Jopa "jury" on päässyt pesiytymään suomalaiseen oikeusjärjestelmään joskus hyvinvointivaltion romahtamisen aikana. Replikointi on ennalta-arvattavaa ja kielessä vilisee virheitä. Minua kiusasi jopa se, miten eräs korsto käyttää haukkumasanaa "perslävi" ja taivuttaa sen "persläveistä". Persläpi ja perslävistä ovat oikeat muodot. Tosin ei Karonen ole virheensä kanssa yksin: Google antaa 52 hakutulosta sanalla "perslävi" ja liki 12 000 tulosta sanalla "persläpi".

Harri Honkalan piirrosjälkeä kelpaa sen sijaan kehua enemmän. Hän piirtää varmaotteisesti ja vakuuttavasti. Pienenä miinuksena tosin on, että hahmojen ulkomuoto on myös peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista. Turkulaista paikallisväriä on hyvin vähän, sen sijaan Varissuon asujaimisto vaikuttaa kovin afroamerikkalaiselta.

Moni muu on kuitenkin tykännyt Karimista kovasti ja Asema Kustannus on ottanut Karimin suojiinsa. Pienlehtinä julkaistu tarina on juuri nähnyt päivänvalon 156-sivuisena albumina.

perjantai 29. elokuuta 2014

Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - Love in Yop City

Kansi: Drawn & Quarterly.
Aya-sarjakuvan englanninnosten ilmestymisjärjestys oli minulle hieman mysteeri, mutta onneksi Hdcanis valotti asiaa taannoin kommentissaan. Aya - Love in Yop City kokoaa yksien kansien väliin ranskankielisen alkuteoksen nelos-, vitos- ja kutososan. Yli 300-sivuisessa paksukaisessa riittikin iloa moneksi illaksi.

Kirjan paksuuntumisen myötä tarinakin syvenee syvenemistään. Tämän luettua sarjan aloitusosa tuntuu melko kevyeltä - osa osalta mukaan on tullut painavampia teemoja. Mutta Ayan henkilöhahmot ovat ehtineet muutenkin tulla läheisiksi, joten tuntui hyvältä saada uusiakin puolia heidän elämästään.

Kuva: Drawn & Quarterly.

Ayassa viehättää erityisesti henkilöhahmojen letkeä huumori, johon yhdistyy yllättävän teräviä yhteiskunnallisia viittauksia. Esimerkiksi perheen aputyttö Féli osoittautuukin lapsikaupan uhriksi - hänen köyhä isänsä myi hänet Ayan perheelle, mutta alkaa havitella Féliä takaisin kotikylään. Ayan isä vaatii Féliä takaisin perusteena, että on kohdellut tyttöä kuin omaa lastaan. Tällaista mielikuvaa ei sarjasta aiemmin ole syntynyt, vaikka Aya ja Féli hyvissä väleissä ovatkin.

Kuva: Drawn & Quarterly.

Kapinallinen Moussa onnistuu yllättämään vanhempansa, rikkaat Sissokot, perusteellisesti. Ranskaan lähtenyt kampaaja Innocent totuttelee eurooppalaiseen elämään. Aya itse taas on niin tottunut ratkomaan muiden ongelmia, että ihan hätkähdytti kun hän joutuukin itse isojen ongelmien keskelle. Apua onneksi löytyy ystäviltä Adjoualta ja Bintoulta.

Lisäksi kuvioon ilmestyy mukava nuori mies, joka voisi hyvinkin olla Ayalle sopiva Prinssi Uljas...

Ayaa ja hänen lähipiiriään jää suorastaan ikävä, mutta onneksi sarjakuvien pariin voi palata myöhemmin uudestaan. Lisäksi täytyy joskus ehdottomasti kokeilla albumeissa esiteltyjä norsunluurannikkolaisia reseptejä!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Ruth L. Ozeki: Lihan oppivuosi

Kansi: Paul Buckley / Otava.
Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi on ilmestynyt alun perin vuonna 1997 nimellä My Year of Meats. Suomennos ilmestyi heti tuoreeltaan vuonna 1998. Kirja valittiin lukupiirimme elokuun kirjaksi ja onneksi kirjaa oli kirjaston kautta saatavilla.

Lihan vuosi toi mieleen parikin tuoretta lukukokemusta: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Ensiksimainitun kanssa yhteistä on Sei Shōnagon, jälkimmäisen kanssa eettiset kysymykset.

Lihan oppivuoden päähenkilö on Jane, japanilaisen äidin ja yhdysvaltalaisen isän tytär. Hän päätyy rahantarpeessa ohjaamaan kokkausohjelmaa, jonka rahoittajana on yhdysvaltalainen lihantuotantojärjestö ja kohderyhmänä japanilaiset kotirouvat, jotka pitää innostaa pihvien pariin. Taiteellisesti kunnianhimoinen Jane pyrkii viemään ohjelmaa yhteiskuntakriittiseen suuntaan, mistä aiheutuu ristiriitoja japanilaisen yhteyshenkilön, herra Uenon kanssa.

Samaan aikaan seurataan rouva Uenon arkea ja siteerataan Sei Shōnagonia. Pihvidokumentaation lisäksi Janen elämää sekoittavat hedelmällisyysvaikeudet ja arasteleva seksisuhde komean Sloanin kanssa. Aika paljon aineksia siis yhteen kirjaan.

Ozeki kerii tarinansa kuitenkin melko sujuvasti kokoon, sillä eläinten kohtelu rinnastuu naisten kohteluun ja Sein tekstit Akiko Uenon ja Janen luoviin tuotoksiin. Kirjassa oli jossain vaiheessa hieman tyhjäkäyntiä, sillä vaikka alku tuntui mukaansatempaavalta, huomasin jossakin vaiheessa eteneväni kirjassa kovin hitaasti. Loppua kohti ote taas parani ja loppukäänteet olivat suorastaan dramaattisia.

Lihantuotannon kuvaaminen oli kuitenkin varsin kiinnostavaa. Kuten ruokakirjapostauksistani varmaankin huomaa, olen kasviksista pitävä sekasyöjä ja mietin usein paitsi ruoan hyvää makua, myös ruoan terveellisiä, ekologisia ja eettisiä puolia. Usein maku, terveellisyys, ekologisuus ja eettisyys kulkevatkin käsi kädessä.

Kirjassa kritisoidaan yhdysvaltalaista tehotuotantoa ankarasti. Esipuheessa Ozeki korostaa kirjansa olevan fiktiota enkä pysty itse arvioimaan, mikä kaikki kirjassa on faktapohjaista. Selväksi kuitenkin tulee, että lihan tehotuotanto on sekä epäekologista että epäeettistä ja tehotuotettu liha aiheuttaa syöjilleen terveysriskejä aiheuttavaa toimintaa. Jokainen pohtii toki itse suhdettaan ruokaan ja ruoan valintaperusteet ovat henkilökohtaisia. Itse uskon siihen, että kasvisten lisääminen omassa ruokavaliossa on tie parempaan. Siksi vinkkaankin syksyn keittokirjauutuudesta: vegaaniruokabloggaaja Chocochililtä on tulossa toinen keittokirja julki syksyllä. Mikäli aiemman kirjan Viiden tähden vegaanin saa jostain hyppysiinsä, suosittelen sitäkin lämpimästi.

Käännöksestä

Marja Helanen-Ahtolan suomennos on miellyttävää luettavaa. Tosin kirjan kieltä riivaa "pronominitauti", joka taitaa olla aika yleistä englannista suomennettujen kirjojen keskuudessa. Suomen kielessä verbin taivutuksella voi osoittaa omistusmuodon, joten "minun", "sinun" tai "hänen" tunkeminen joka väliin ei ole välttämätöntä. Näköjään tällaiset helposti kuitenkin jäävät käännöksissä mukaan.

Mahtaako suomennoksen laadussa näkyä sekin, että vielä 1990-luvun lopulla kääntäjillä oli kenties hieman enemmän aikaa paneutua työhönsä? Joten tavallista sujuvammalta ja miellyttävämmältä kirjan käännöskieli tuntui, runsaista pronomineista huolimatta.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Kansi: Broadway Books.
Minulla on ollut luvun alla parikin kirjaa ja sarjakuvapaksukainen, mutta sunnuntain ratoksi ohi kiilasi hetken mielijohteesta The Harlem Hellfighters. Twitterin uutisvirrasta sattui silmään aamutuimaan Kaia Daniellen lukusuositus. Koska ensimmäinen maailmansota kiinnostaa, samoin kuin Yhdysvaltojen mustan väestönosan historia, tutustuin sarjakuvaan netissä oitis. Ja koska Samsung Galaxy -tablettini oli osoittautunut ihan kelpo vehkeeksi sarjakuvien lukemiseen, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa aikailla. Kokeilin etsiä tätä tablettiin linkitetystä Play-kaupasta, mutta sieltä teosta ei löytynyt, joten turvauduin Amazoniin ja tabletin Kindle-sovellukseen.


Sähköisen sarjakuvan hyvät puolet tuli siis havaittua nopeasti: sain minua kiinnostavan teoksen luettavakseni kotoa käsin sunnuntaiaamuna. Huonotkin puolet tosin muistuttivat olemassaolostaan: jostain syystä Kindle-sovellukseni tahmasi tänään kovasti ja piti sulkea ja aukoa sovellusta vähän väliä. Katkot ärsyttivät ja ne myös hankaloittivat lukemiseen keskittymistä. Toisaalta lukeminen oli miellyttävää silloin kun tekniset ongelmat pysyivät poissa, koska sivu näkyi hyvin eikä tarvinnut varoa painotuotteen runnomista. Tabletti kestää melko ronskiakin käsittelyä.


The Harlem Hellfighters perustuu historiallisiin tositapahtumiin, mutta sarjakuvaa varten keskeiset henkilöhahmot on dramatisoitu fiktiivisiksi. Keskiössä on ensimmäisessä maailmansodassa taistellut afroamerikkalaisista koottu jalkaväkirykmentti. Käsikirjoittaja Max Brooks kertoo albumin synnystä mielenkiintoisissa jälkisanoissa. Taustatietoon voi tutustua vaikkapa Wikipediassa.

Brooks onnistuu siinä, missä monet epäonnistuvat: hän pystyy luomaan kiinnostavan tarinan ja antamaan paljon mielenkiintoista historiallista tietoa. Juoni kulkee eteenpäin eikä "infodumppauksen" tunnetta tule missään vaiheessa, vaikka mukana on paljon taustatiedon selittämistä. Sarjakuvana monet albumin jaksot ovat erinomaisia: teksti ja kuva ovat parhaimmillaan paljon enemmän kuin osiensa summa.

Tarina antoi paljon pohtimista. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Yhdysvaltain sisällissodasta oli vasta muutama kymmenen vuotta ja avoin rasismi oli arkea myös Yhdysvaltain pohjoisosissa. Etelävaltioissa rotuerottelu oli vielä jyrkempää. Mustista koottua osastoa kohdeltiin omien puolella kuin B-luokkaa, mutta sitkeys ja määrätietoisuus toivat sotilaskunniaa. Brooks ei kuitenkaan peittele sodan kauhuja, vaan hän kuvaa mielen järkkymistä ja jatkuvaa kuoleman läsnäoloa siinä missä voitontahtoa ja ponnistelujakin. Ensimmäisen maailmansodan järjettömyys, juoksuhautoihin jumittuminen, kaasuiskut ja massakuolemat kuvataan erinomaisesti.

The Harlem Hellfighters oli siis erinomaisen suositeltavaa luettavaa. Taustamusiikiksi sopii aikakauden suosikkihitti How Ya Gonna Keep 'Em Down on the Farm?, joka mainittiin sarjakuvassa niin usein, että piti etsiä se kuunneltavaksi Youtubesta.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Ville Karttunen: Salamaponin selässä

Kansi: Elli Maanpää / Juki Records.
Ukkosmaine-bändistä kertova kirja Salamaponin selässä - Ukkosmaineen tarinoita on syntynyt mielenkiintoisella tavalla. Kirjan julkaiseminen on nimittäin rahoitettu joukkorahoituksella. Kirjasta ovat bloganneet myös Linnea ja HeidiBee.

Myönnän olevani joskus hieman kriittinen omakustanteiden tai pienkustantamojen julkaisujen laatutasoa kohtaan, mutta Salamaponin selässä ei kärsi laatuongelmista. Tosin joudun antamaan pienen puolueellisuusvaroituksen, sillä tunnen kirjan kirjoittajan, Ukkosmaineessa soittavan Ville Karttusen. Menin vuonna 2005 talkootöihin Ilosaarirockin verkkotoimitukseen ja muutamana kesänä seuraavien vuosien aikana väänsin siellä juttuja. Ville toimi tuolloin verkkotoimituksen päätoimittajana. Ukkosmaineessa Ville operoi taiteilijanimellä Wilhelm Meister.

Ilosaarirockissa muistan myös nähneeni Ukkosmaineen - joka tuolloin esiintyi vielä nimellä Klaus Thunder & Ukkosmaine - ensi kertaa. En pystynyt omin voimin palauttamaan oikeaa vuotta mieleeni, mutta kirjasta löytyi vastaus tähänkin. Kesällä 2007 Ukkosmaine räjäytti pankin Ilosaarirockin rekkalavalla ja sai ison kentällisen ihmisiä hyppimään, hymyilemään ja tanssimaan. Monet kaverini tunsivatkin pieneen kulttimaineeseen nousseen bändin jo tuolloin.

Ukkosmaine on suomalaisessa musiikkimaailmassa aika lailla marginaalia, vaikka yhtye onkin intensiivisillä keikoillaan hankkinut laajan fanikunnan. Bändi toimi myös levy-yhtiö Juki Recordsin taustalla, joten Salamaponin selässä on verrattavissa omakustanteeseen. Mutta niinpä bändin levytykset ovat olleet omakustanteita yli 10 vuoden ajan. Yhtyeen musiikista tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, joten linkitän tässä makupalan Ukkosmaineen Youtube-kanavalta.



Salamaponin selässä käy läpi yhtyeen 10-vuotisen taipaleen. Koska Ukkosmaineen juuret ovat Joensuussa, sain kirjasta aimo annoksen Joensuu-nostalgiaa, asuinhan kaupungissa aikanaan muutaman vuoden. Varsinkin monet varhaiset kappaleet myös kuvaavat Joensuuta, mutta jossain vaiheessa yhtye alkoi tietoisesti karistaa liiallista joensuulaisleimaa pois.

Ville Karttunen on tehnyt monipuolisesti toimittajan töitä ja Salamaponin selässä onkin tyyliltään mainio. Ei suinkaan ole itsestäänselvää, että toimittaja osaa kirjoittaa hyvän kirjan. Salamaponin selässä on hyvin jäsennelty ja kielellisesti erinomainen kirja. Silti tyyli on mukavan jutusteleva ja hyvällä tavalla kotikutoinen. Pikku lipsahduksia on jäänyt, mutta tosi vähän. "Levyjen budjetit olivat hyvin maltillisia ja niitä myytiin kuulijoille muutamalla eurolla." Eiköhän kuulijoille kuitenkin myyty levyjä eikä budjetteja.

Tällaiselle tavalliselle musiikinkuuntelijalle on kiinnostavaa päästä pohtimaan, millä eväillä musiikkimaailmassa voi menestyä. Minusta 10-vuotinen yhtäjaksoinen ura, useita levyjä ja harras fanikunta on menestystä, vaikka radion listahittiohjelmissa yhtyeen musiikkia ei ole soitettukaan. Menestykseen ei riitä, että on lahjakas tai luova, pitää olla myös sitkeä ja ahkera. Työmoraalin on oltava kunnossa - se tulee hyvin ilmi, kun Ukkosmaine vetää pikkukeikatkin energisesti ja täysillä. Koska bändiin kuuluu vain kaksi jäsentä, pitää tiimityön toimia ja kirjassa eritelläänkin kiinnostavasti parivaljakon yhteistyötä, erimielisyyksiä unohtamatta.

Todella kiinnostavaa on myös miettiä, mikä musiikki lyö läpi mediassa tai kaupallisesti. Musiikkimaailmassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä kirjamaailmaan. Monet kirjailijat kokevat, etteivät saa työlleen tarpeeksi huomiota ja samalla tavalla muusikkoa saattaa turhauttaa, jos pitkän työn tuloksena syntynyt levy ignoroidaan valtamediassa täysin. Kaupalliset levy-yhtiöt tuntuvat elävän kovin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Ukkosmaineen miehet, jotka tekevät intohimoisesti omaa juttuaan.

Mainiota antia ovat myös kuvaukset matkan varrella kohdatuista ihmisistä. Tällaista rehellistä palautetta pohjoiskarjalaiset saattavat antaa:

Alkukeväästä soitimme Joensuusta 40 kilometrin päässä sijaitsevan pienen Tikkalan kylän ainoassa baarissa. Yleisö koostui noin paristakymmenestä satunnaisesti kapakkaan osuneesta ihmisestä. Vedimme täysillä ja keikan jälkeen yli puolet yleisöstä osti levymme. Kamoja autoon kantaessani kuulin, kun viisissäkymmenissä oleva mies hehkutti pihan tupakkapaikalla keikkaa kavereilleen: "Perrrrrkele että oli meno sillä laulajalla! Helvetti kun se hetkutti ja ketkutti, niin miekin aattelin että vaikka oon patahetero niin kyllä nussisin sen kiinni lattiaan!"

Koska yhtyeen musiikin kulmakivenä on Yamaha PSR-7 -kotiurku, käsittelee kirja mielenkiintoisesti myös tämän sähköisen kosketinsoittimen säestystoimintoja. Pikkuhiljaa Ukkosmaineen soitinvalikoima on toki laajentunutkin.

Salamaponin selässä kiinnostaa varmasti eniten niitä, joille Ukkosmaine on jollakin tavalla tuttu, mutta mikäli suomalainen musiikkielämä kiinnostaa yleisellä tasolla, kirjasta saa paljon irti. Lisäksi kirja kertoo jotain olennaista siitä, miten antoisaa on tehdä niitä juttuja, joihin itse uskoo. Yleensä panostuksesta seuraa tunnustusta tavalla tai toisella.

maanantai 4. elokuuta 2014

Mike Carey - Bill Willingham - Peter Gross - Mark Buckingham: The Unwritten Fables

Kansi: Vertigo
The Unwrittenin ja Fablesin crossover-albumia olin odottanut kuin hullu puuroa, mutta silti maltoin hieman säästellä tämän lukemista. Sarja ilmestyy The Unwritten vol. 9 -kokoelmana, eli Tom Taylorin tarina on himpan verran painavampi kuin Fablesien. Tämä näkyy siinäkin, että Mike Careyllä on suurempi kirjoittajavastuu kuin Bill Willinghamilla, samoin Peter Grossin piirrosjälki näkyy vahvempana kuin Mark Buckinghamin.

Ensi alkuun tarina olikin aika vetävä. Seikkailu sijoittuu Fables-kronologiassa jo taakse jääneeseen aikaan. Tom Taylor putkahtaa mukaan ensin Tomina, mutta sittemmin Tommy, Sue ja Peter astuvat esiin.

Mutta mitä pitemmälle luin, sitä epäuskoisemmaksi tulin. Porukkaa kuoli niin paljon, että aloin epäillä lopussa odottavan "se olikin vain unta" -tyyppisen ratkaisun. Ja hieman sen tapainen päätös albumissa olikin.

Siinä missä The Great Fables Crossover oli kieli poskessa kirjoitettua hupaisaa viihdettä, The Unwritten Fables oli enimmäkseen synkkää ja veristä touhua. Carey kohtelee Willinghamin henkilöitä enimmäkseen kunnioittavasti, mutta välillä hieman lipsutaan. Olin pettynyt, kun rauhaarakastava Sammakkoprinssi tarttui taas miekkaan. Ja tappaminen meni niin makaaberiksi, että uskottavuus karkasi väkisinkin.

Joten valitettavasti The Unwritten Fables onnistui pikemminkin toteuttamaan sekaseikkailujen tylsimmät puolet. Fablesiin ei tullut mitään uutta ja The Unwritteninkin osalta tarina vaikutti jäävän harha-askeleeksi.

Seuraava The Unwrittenin kokooma-albumi ilmestyy jo lokakuussa, ollen nimeltään The War Stories. Mutta kuvauksen perusteella vaikuttaa siltä, että siinäkin on kyse joistakin erikoisjaksoista nimeltä The Unwritten Apocalypse. Onkohan tässä mopo karkaamassa kokonaan? No, se jää nähtäväksi. Tommy Taylor and the Ship That Sank Twice oli mainio erikoisjakso, mutta tämä The Unwritten Fables oli kyllä pannukakku.

lauantai 2. elokuuta 2014

Dorothy L. Sayers: Busman's Honeymoon. Kävele naiselle ammatti

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.
Toukokuussa lukemani Gaudy Night päättyi romanttiseen kosintaan, joten tietenkin piti päästä jatkamaan lordi Peter Wimseyn tarinassa eteenpäin. Busman's Honeymoon kertoo Wimseyn ja hänen vastavihityn vaimonsa Harrietin kuherruskuukaudesta, jota - tietenkin - sotkee murhatapaus.

Lisäksi osallistun tällä kirjalla Kävele naiselle ammatti -tempaukseen. Naisten Pankki haastoi kirjabloggaajat lukemaan jonkin kampanjaan liittyvän kirjan. Naisten Pankki järjestää 14.9.2014 kävelytapahtuman, osallistua voi useilla eri paikkakunnilla. Tapahtuman avulla kerätään lahjoituksia tukemaan kehitysmaiden naisten koulutusta, toimeentuloa ja yrittäjyyttä. Näitä teemoja Dorothy L. Sayers on Wimsey-dekkareissaan käsitellyt toistuvasti.

Katso osallistumisohjeet täältä.
Busman's Honeymoon sopii tempaukseen siinäkin mielessä, että itsenäisen ja varakkaan dekkarikirjailija Harriet Vanen asema muuttuu taloudellisesti, kun hän menee naimisiin upporikkaan lordi Peter Wimseyn kanssa. Vuonna 1937 ilmestynyt kirja on asenteiltaan moderni: toisin kuin aikalaiset olettavat, Harriet ei suinkaan aio lopettaa työntekoa avioliiton myötä, vaan oma työ on hänelle edelleen tärkeä. Samoin oma omaisuus - en osaa ottaa kantaa, miten tuon ajan brittiläisessä avioliittolaissa huomioitiin vaimon asema, mutta kirjassa Peter ja Harriet tekevät asianajajan opastuksella monenlaisia sopimuksia, joilla varmistetaan Harrietin taloudellinen päätäntävalta ja itsenäisyys.

Kirjasarjassa on ollut vahva feministinen pohjavire, kenties näkyvimmin se nousi esiin Gaudy Nightissa. Mutta myös tässä kirjassa näkyy monenlaisia esimerkkejä naisen asemasta ja itsemääräämisoikeudesta - tai sen puutteesta. Käykäähän siis kävelemässä ja lahjoittamassa!

Pakko tunnustaa pieni väärinymmärrys. Etukäteen ajattelin, että Busman's Honeymoon sijoittuu jonnekin bushmannien maille - oletin siis Peterin ja Harrietin lähtevän Afrikkaan asti häämatkallaan. Mutta ei, kyseessä onkin sanonta. "Busman's holiday" viittaakin bussikuskiin ja tarkoittaa sitä, että joku päätyy tekemään vapaa-ajallaan samoja asioita kuin työssään . Eikä kirja suinkaan sijoitu Afrikkaan, vaan pieneen englantilaiseen maalaiskylään Harrietin lapsuudenmaisemiin.

Jälkisanoista selvisi, että Sayers kirjoitti tarinan ensin näytelmäksi ja sitten vasta romaaniksi. Kieltämättä romaanissa on jotain näytelmämäistä: monet kohtaukset ovat sijoittuvat yhteen kiinteään paikkaan, ihmisiä tulee ja menee, dialogi on vilkasta ja henkilöhahmot mukavasti kärjistettyjä. Murhamysteerikin on maalaismaisemaan sopiva: ruumis löytyy juuri siitä talosta, jossa Wimseyt kuherruskuukauttaan viettävät, joten pariskunta joutuukin käyttämään romantiikalle varattua aikaa poliisin avustamiseen. Toki tämä salapoliisiparille sopiikin.

Pikkukylän asukkaat edustavat kaikkia mahdollisia yhteiskuntaluokkia. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että Wimseyt ovat todella läheisissä tekemisissä kyläläisten kanssa, mutta muutamassa kohtauksessa yhteiskuntaluokkien välinen hajurako tehdään todella selväksi.

Romantiikkaa kirjassa riitti niin hääkuvausten kuin pariskunnan rakkaudentunnusten kautta. Sayers tosin pitää huolta myös komiikasta - erästä erityisen herkkää lemmenkohtausta onkin salakuuntelemassa kolmaskin osapuoli ja tilanne kääntyy jopa tragikomiikaksi. Sen sijaan outoa oli, että Peter vähän väliä höpisee Harrietille vanhoista heiloistaan. Eihän sellaisista nyt kuherruskuukauden aikana toitoteta vastavihitylle vaimolle!

Kirjan lopussa oli kiinnostavan epädekkarimainen jakso, jossa käsitellään sitä, miten salapoliisi selviää syyllisyydentunteista, kun murhaaja saa kuolemantuomion. Tätä puolta ei viihteessä yleensä käsitellä.

Luulenpa, että nyt kun olen saanut Peterin ja Harrietin rakkaustarinan päätöksen, säästelen loppuja Sayersin kirjoittamia Wimsey-kirjoja luettavaksi vähän rauhallisemmalla tahdilla. Sarjan alkupuolihan on minulta kokonaan lukematta, lisäksi Wimsey esiintyy myös novelleissa. Wimseylle on kirjoitettu myös uusia seikkailuja: Jill Paton Walsh kirjoitti loppuun Sayersilta kesken jääneen Thrones, Dominations -kirjan ja tämän jälkeen Paton Walsh on julkaissut kolme kirjoittamaansa Wimsey-kirjaa. Hän tekee yhteistyötä Sayersin perikunnan kanssa. National Post -lehdestä löytyy Paton Walshin haastattelu uusimman kirjan tiimoilta. En yleensä lämpene erityisen paljon jonkun muun kirjoittamille jatko-osille, mutta katsotaan tilannetta sitten kun olen saanut kaikki Sayersin itsensä kirjoittamat Wimsey-kirjat luettua...

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kesälukumaraton IV 16.7.2014

Lukumaratoneja on nähty blogeissa taas tänäkin kesänä, itse aloitan maratonin än-yy-tee NYT osallistumalla Emmin emännöimään Blogistanian Kesälukumaratoniin. Virallinen päivä on huominen, mutta jo tänään saa aloittaa.

Kuva Emmi T., kuvan lähde: Denise Krebs,  Creatice Commons -lisenssi CC BY 2.0
Viime kesänä maratoonasin tiiliskivillä, sitä edellisenä kesänä romaaneilla. Nyt ajattelin mennä sarjakuvilla, vieläpä sellaisilla jotka olen aiemmin lukenut. Aion uppoutua Bill Willinghamin luomaan Fables-sarjakuvaan ja lukea sarjan alusta asti uusiksi. Tai kakkososasta alkaen, luinhan ykkösosan vähän aikaa sitten sähköisesti. Koska olen blogannut näistä sarjiksista aiemmin, suosittelen lukemaan perusesittelyt vanhoista bloggauksista, linkitän niihin. Niistä löytyy hankintojeni alkuperämaininta, mutta sittemmin olen ostanut kaikki osat omaan hyllyyn eri paikoista.

Bill Willingham New York Comic Conissa vuonna 2012.
Kuva: © Luigi Novi / Wikimedia

Tätä kertaa varten en ole valmistellut mitään erityisiä eväitä, joten niissä ei taida olla paljon raportoitavaa. Rennolla otteella ajattelin muutenkin mennä, katsotaan jaksanko ottaa edes kuvia. :)

21.00 Aloitan Animal Farmilla. Ykkösosassa Snow White ja Rose Red saivat jonkinlaisen uuden yhteyden ja nyt siskospari lähtee katsastamaan Farmin touhuja.

23.04 Ah, Animal Farm oli uusintaluettunakin vetävä, terävä, kerroksellinen ja vauhdikas. Mark Buckingham on piirtänyt Fablesia niin kauan, että pystyin havainnoimaan piirrostyylin muuttumista. Näissä alkupään numeroissa on joitakin eroja piirrosjäljessä uudempiin verrattuna, hyvässä ja pahassa. Lisäksi huomasin joitakin detaljeja tarkemmin kuin ennen - pari pientä hassua logiikka-aukkoa ja sen, että Snow Whitella on valtava määrä Louis Vuittonin laukkuja. :)

Sivuja oli 112. Seuraavaksi Storybook Loven kimppuun...

10.40 Storybook Love oli vetävä ja oli hauska huomata, mitä kaikkia ison juonikuvion kannalta tärkeitä pieniä yksityiskohtia oli ujutettu mukaan. Näitä hoksasi paremmin nyt. Snow Whiten ja Bigbyn väliset kipinöiden sinkoilu tuntui. Bryan Talbot vierailevana piirtäjänä viihdytti, varsinkin näin Grandvillen lukemisen jälkeen. Lan Medina piirsi pari jaksoa, miksikähän hänen kynänjälkeään ei tämän jälkeen tainnut enää Fablesissa näkyä?

Sivuja oli 190. Seuraavaksi on vuorossa eräs suosikkiosistani, muhkea March of the Wooden Soldiers.

16.43 March of the Wooden Soldiers pitää pintansa - se on vauhdikas, täynnä toimintaa ja draamaa, ovelia käänteitä ja mustaa huumoria. 

James Jeanin upea kansitaide on todella hienoa. Jos raaskisi pulittaa paljon rahaa, saisi Jeanin Fables-kansitaidetta kirjanakin.

Kansi: James Jean / Vertigo. Kuva: Comic Vine

Sivuja oli peräti 231. Seuraava osa, The Mean Seasons, on hieman ohuempi ja myös hidastempoisempi.

19.48 The Mean Seasons maistui myös kerrassaan hyvältä. Oli taas hauska huomata, kuinka pitkäjänteisesti Willingham on Fablesia kirjoittanut. Tässä oli monia yksityiskohtia, jotka viittaavat paljon myöhemmin tapahtuviin asioihin.

Sekä tässä että edellisessä osassa on ollut niin paljon nopeasti vilahtavia sivuhenkilöitä, että olen selaillut ahkerasti Fables Encyclopediaa. Siitä onkin ollut paljon iloa!

Kansi: Adam Hughes / Vertigo. Kuva: Amazon.
Sivuja oli 166. Taidan lukea tänään vielä Homelands-osan, mutta sitä en reilussa tunnissa varmastikaan pääse loppuun asti. Raportoin yhdeksän aikaan, montako sivua sitä luin ja lasken ne maratoniin mukaan.

21.00 Pääsin Homelandsin sivulle 74. Yhteensä luin siis 773 sivua. Jee!

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Pamela Des Barres: I'm With The Band

Kansi: Helter Skelter
Minulla on ollut mieliteko lukea pitkästä aikaa elämäkertoja ja olenkin lainannut kirjasto kaksi elämäkertaa kesää varten. Ensimmäisen luin matkalukemisena. Pamela Des Barresin I'm With The Band - Confessions of a Groupie on kirja, jonka olemassaolon olen hämärästi tiedostanut jo pitemmän aikaa, mutta sysäys lainaamiseen taisi tulla jostain kirjablogista, jossa kirja mainittiin. En löytänyt enää googlettamalla varmaa lähdettä, mutta sen sijaan bongasin pari muuta blogia, joissa Des Barresia on luettu: Penjami on blogannut tästä samasta kirjasta - joka on suomennettu nimellä Kuumana bändiin - ja Linnea taas myöhemmästä teoksesta Let's spend the night together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia.

Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 1987, lukemani painos oli vuodelta 2005. Siihen oli lisätty esipuhe ja jälkisanoja, joista Pamela Des Barresin myöhemmät kuulumiset kävivät ilmi. Rouva elää aktiivista elämää vieläkin - hänen kotisivuiltaan löytyi upea matkavinkki Los Angelesissa kävijöille - Rock Tour kaupungissa Des Barresin vetämänä.

Tämä omaelämäkerrallinen muistelmateos herätti kaksijakoisia tuntemuksia. Kirja on vetävä ja antoisa ja liityn suosittelijoiden joukkoon: jos 1960- ja 1970-lukujen rokkivuodet kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti lukea tämä kirja. Toisaalta groupien tunnustukset pitävät sisällään paljon aika surullisia, outoja ja kamaliakin asioita. Synkät sävyt jäävät kuitenkin vähäisempään rooliin kuin kirjasta pursuava railakasta bailaamista ylistävä elämänilo. Periaatteessa maailman kuuluisin groupie on elänyt suht samanlaista elämää kuin kuka tahansa bilettämistä rakastava parikymppinen tyttö. Hän vain on päässyt mukaan bileisiin, jotka ovat himppasen toista luokkaa kuin taviksilla.

Los Angelesissa kasvanut Pamela (omaa sukuaan Miller) hurahtaa rokin kuuntelijaksi jo nuorena ja fanittaa kiihkeästi muun muassa Beatlesia ja erityisesti Paul McCartneytä. Teininä hän pääsee näkemään ja kuulemaan isoja nimiä vaivattomasti, saapuvathan kaikki merkittävät bändit keikkailemaan Los Angelesiin. Pamelan ei näköjään tarvitse myöskään mitenkään erityisesti ängetä julkkisten kaveriksi, sillä kun hän on tutustunut kavereittensa kautta muusikoihin, hän onkin yhtäkkiä "kaikkien" kanssa samoissa bileissä: hän hengailee Jim Morrisonin kanssa jo ennen kuin The Doors julkaisi ensimmäistäkään levyä ja törmää Rolling Stoneseihin klubilla, jonne Rollarit saapuvat katsomaan keikkaa ihan kuin tavalliset pulliaiset.

Hippiaate näkyy Pamelan elämässä vahvasti, samoin vapaa rakkaus sekä melkoisen vapaamielinen huumeiden käyttö. Sex & drugs & rock'n roll, tosiaan. Kirja on kirjoitettu melko puhekielimäiseen ja jutustelevaan tyyliin, ja välillä ällistelin kuinka toteavaan sävyyn Pamela kokemuksiaan muisteleekaan. Toisaalta Pamela on myös ihanan avoin omien mokiensa muistelussa: välillä hurjat biletys- ja seksikuvaukset katkeavat kuvaamaan, miten nuori Pamela pähkäilee pitäisikö hänen tehdä elämässään jotain muutakin kuin bailata, kuten vaikkapa hankkia työpaikka tai oma asunto. Mutta kuten kirjan lopussa selviää, näidenkin aika vähitellen tuli.

Hieman kaksinaismoralistiselta tuntuu taas tapa, jolla Pamela korostaa pitäneensä neitsyydestään kiinni pitkään - samaan aikaan kun kirjassa kerrotaan avoimesti lukuisista suuseksisessioista eri muusikoiden kanssa. Samoin melko suuren painoarvon saa The GTOs, "bändi", johon Pamela kuului. Panen bändin lainausmerkkeihin siksi, että kovin suurta musiikillista arvoa ryhmällä ei tainnut olla, tosin tämän mielipiteen jokainen voi tietenkin itse muodostaa vaikkapa tutustumalla Youtubessa bändin tuotantoon. Kulttimaineeseen The GTOs on silti noussut, joten ryhmän kulttuurisen merkityksen varhaisena tyttöbändien edelläkävijänä voi tunnustaa.

Elämäkerroissa on parasta, että niissä kerrotut asiat tuntuisivat usein liian mielikuvituksellisilta, jos ne olisivat fiktiota. Sama pätee tähänkin kirjaan: miten ihmeessä Pamela on voinut treffailla kaikkia mahdollisia rockin suurmiehiä ja osallistua niin moniin ultimaalisiin bileisiin? Lennokas huumeiden käyttö ja muusikkopiirien rinnakkaiset ja päällekkäiset rakkaus- ja seksisuhteet ovat myös todella värikästä luettavaa. Toki kirjan edetessä myös pimeitä puolia nousee näkyviin: moni menevä mies tai nainen myös sortui huumeisiin ja elämäntavan aiheuttamiin ongelmiin.

Osa bändäritouhusta vaikuttaa olleen lähinnä hyväksikäyttöä, mutta suurimmaksi osaksi Pamelan elämäniloinen asenne tekee vaikutuksen: uskon hänen sanansa siitä, että hän teki enimmäkseen juuri sitä, mitä itse halusi. Siinä mielessä Pamela Des Barresia voi pitää tasa-arvon esitaistelijana: hän näytti, että nainenkin saa pitää hauskaa eikä edes 60-luvulla kaikkien tarvinnut siirtyä koulunpenkiltä kotirouvaksi, jos itse halusi jotain muuta.

One morning, Allen called and told me to put on my freakiest ensemble and rush downtown to dance in a film with the Jimi Hendrix Experience. When I arrived, wearing a teensy blue-velvet item, I could hear "Foxy Lady" pouring out the windows of this huge circular hippie pad, painted neon green and hot pink. Three frizz heads were the center of attention, and as I entered, the frizz in the middle said, "What're you doing later?" I smiled and started shaking, because Jimi Hendrix was a formidable-looking gentleman. He had a big psychedelic glaring eyeball in his wacky jacket and his hair kinked out blatantly in every direction. I could smell sex all over him; even his pockmarks sizzled."

Edit 15.7. Kirjabingo meinasi unohtua. Ruksitan "Tositarinaan perustuvan" tällä kirjalla.