tiistai 1. syyskuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Kansi: Getty Images / WSOY.
Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet kopsahti postiluukusta kuin tilauksesta. Olin ehtinyt pitkin kesää mietiskellä, että olisi mukava lukea jotain tasokasta viihdettä - jotain Jennifer Weinerin tai Marian Keyesin tyylistä. Liane Moriarty ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi - muistan nähneeni hänen edellisen suomennetun teoksensa Hyvän aviomiehen jossain, mutta mitään ennakkokäsityksiä minulla ei ollut.

Vilkaisin arvostelukappaletta ja teksti vaikutti vetävältä - juuri sellaiselta helppolukuiselta mutta ei aliarvioivalta viihteeltä. Kirja tuli ahmaistua muutamassa päivässä ja laitoin jo Hyvän aviomiehen kirjastosta varaukseen.

Kirja sijoittuu Australiaan, sydneyläiseen Pirriween lähiöön. Keskiössä on nuori yksinhuoltajaäiti Jane, jonka poika Ziggy aloittaa esikoulun. Jane tutustuu räiskyvään Madelineen ja eteeriseen Celesteen, joiden lapset ovat samalla esikoululuokalla.

Vaikka pirriweeläisten elämä on päällisin puolin keskiluokkaista ja kunnollista, kuohuu pinnan alla isoja ongelmia. Moriarty käsittelee isoja teemoja, kuten koulukiusaamista ja seksuaalista hyväksikäyttöä, menettämättä kuitenkaan aurinkoista otettaan. Juuri tällaista hyvä viihde on: sopiva sekoitus kepeyttä ja painavaa asiaa.

Viihdyin Janen ja kumppanien parissa mainiosti ja tykkäsin Moriartyn huumorista. Ah, tekipäs tämän lukeminen hyvää - nyt lisää viihderomaaneita lukulistalle!

Ainoa miinus tulee järkyttävän rumasta kannesta. Katsokaa omin silmin kansikuvaa - aivan hirveä. Kamala harmaa tausta, ihmeellinen riemunkirjava kuvapankkikuva ja tikkukirjainmaista fonttia. Kannen perusteella tätä ei valitse luettavakseen varmasti kukaan.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Helene Bützow. Suomennos on hyvää kieltä ja lukeminen oli miellyttävää. Joissakin pienissä yksityiskohdissa tuntui siltä, että käännöksessä oli ollut kiire. Tosin kun lukee kuulumisia suomentajien ja käännöskirjallisuuden ahdingosta, en ihmettele vaikka olisi ollutkin kiire. Mutta lukijana haluan suomennoksilta hiottua laatua ja toivon, että kokeneillekin kääntäjille annettaisiin resursseja tekstin viime silauksiin.

torstai 27. elokuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.2.

Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa.

Ruotsin kuningas Aadolf Fredrik.
Kuva: Lorens Pasch nuorempi / Wikimedia Commons.

Topeliuksen Välskärin kertomuksia on niin vetävää luettavaa, että jatkoin Kaarle Viktor Bertelsköldin seurassa melko nopeasti edellisen osan päättymisen jälkeen. Project Gutenbergista löytyi osa 4.2., Vaasan prinsessa.

Sota-ajan melskeet ovat vaihteeksi tauonneet ja kirjassa eletään rauhan jaksoa. Kuningas Aadolf Fredrik tulee vierailulle Suomeen ja sehän saa Vaasan kaupungin lähes sekaisin, kun kuninkaan vierailun eteen tehdään kaikki mahdollinen. Päähenkilöinä nähdään kreivi Bertelsköldin lisäksi vanha tuttu Ester Larsson ja lisäksi Larssonin sukuun kuuluva nuori lukiolainen Eerikki Ljung. Tärkeimmäksi juoniaiheeksi nousee romanssi: yhtyvätkö Bertelsköldin ja Larssonin suvut jälleen toisiinsa? Lisäksi kuninkaan sormus näyttää taas mahtiaan ja vanhentunut porvariskuningas Lauri Larsson osoittaa valtaansa. Kaarle Viktorin entinen palvelija Istvan tunnetaan uuden asemansa vuoksi Pennan nimellä ja hänelläkin on tärkeä rooli kirjassa - vaikka hieman ikäviä käänteitä Topelius Pennan tielle järjestääkin. Onneksi Topeliuksella on lempeä ja ihmissielun hyvin tunteva kirjoitustyyli.

Tämäkin osa oli mahtavaa luettavaa: opin paljon Suomen historiasta, nautin ihanien henkilöhahmojen seurasta ja myötäelin seikkailuissa ja romansseissa. Juhani Ahon suomennos on aivan mahtava, kuten olen monesti aiemminkin todennut.

Ja jos minun kehuni eivät riitä, kurkatkaa vaikkapa Lukulampusta Tuomas Keskimäen haastattelu ja Välskäri-kehut!

maanantai 24. elokuuta 2015

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Gummerus
Elokuun lukupiirikirjana oli Paula Havasteen Kaksi rakkautta. En ole lukenut Havasteelta mitään aiemmin, nimi oli jäänyt mieleen historiallisten romaanien kirjoittajana. Jostain syystä suhtauduin hieman epäillen Kahteen rakkauteen, mutta onneksi kirja osoittautui mukavaksi lukukokemukseksi. Niinpä ujutan tämän Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kohtaan "Kirja, josta en arvele pitäväni". #kesäkirjahaaste

Tarina sijoittuu sota-aikaan. Anna menee naimisiin Voiton kanssa ja saa kaksi tytärtä. Kun Voitto on rintamalla, pyörittää Anna perhettä, opiskelee yliopistossa ja osallistuu kotirintaman talkoisiin. Avioarki Voiton kanssa ehti hieman väljähtyä jo ennen sotaa ja pitkä etäisyys saa Annan epäilemään liittoaan entistä enemmän. Kun Voiton hurmaava Tuji-serkku tulee kylään, rakastuu Anna äkkiarvaamatta.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten Anna kuvataan himojensa vietävissä olevaksi. Tämä on kiinnostavassa kontrastissa siihen, miten tunnollinen Anna on päällepäin: ahkera kahden lapsen äiti. Sekä kuvaukset Annan nuoruudesta että lemmenseikkailusta Tujin kanssa värittyvät seksuaalisuuden eikä niinkään romanttisen rakkauden kautta. Anna arvostaa lihan iloja, henkinen yhteys seuratkoon perässä jos seuraa.

Lisäksi Kaksi rakkautta oli sotakirjana siitä raikas, että sota on jossain kaukana taka-alalla. Anna yrittää sulkea sodan mielestään ja keskittyä arkeensa. Jossain määrin tämä tosin tuo tekstiin junnaavuutta: lukupiirissä joidenkin mielestä kirjassa oli armottoman tylsiä pätkiä, joissa kuvattiin vain monoja, pimennysverhoja ja muuta ankeaa. Hieman pitkällinen kirjan keskiosuus olikin.

Tujin rooli on kirjassa erityisen kiinnostava ja Havaste pyörittelee romanssia taitavasti. Voisin tämän perusteella lukea Havasteelta muitakin kirjoja.

torstai 20. elokuuta 2015

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Kansi: Kai Toivonen / WSOY.
Piti asiakseen metsästää lisää Lars Svedbergin lukemia Agatha Christie -äänikirjoja kirjastosta. Vaikuttaa siltä, että olen kuunnellut jo melkein kaikki, mutta pari vielä löytyi. Syyttävä sormi oli toinen näistä. Kirjan kuuntelemisessa kesti varmaan pari kuukautta ja välissä oli pitkiä taukoja, mutta onneksi juonessa pysyi silti kärryillä. Kirjasta voi kuunnella näytteen Elisa Kirjan sivuilla. Nappaan tällä myös Lukulampun kesäkirjahaasteesta kohdan "Kirja, jonka lainasin kirjastosta".

Syyttävä sormi on neiti Marple -kirja, mutta neiti Marple vierailee kirjassa vain vähäisenä sivuhenkilönä. Minäkertoja Jerry muuttaa sisarensa kanssa pieneen Lymstockin kylään. Lontoolaissisaruksille pikkukylä näyttäytyy uneliaisuuden tyyssijana, mutta pinnan alla kuohuu.

Christie leikittelee suurkaupungin ja pikkukylän vastakohtaisuudella ja rakentelee ihania romansseja henkilöhahmojen välillä. Rikos tuntuu melkein sivuseikalta, vaikka rikosjuoni onkin läsnä tarinassa koko ajan: kyläläiset saavat nimettömiä törkykirjeitä ja sitten alkaa tulla ruumiita. Ilman neiti Marplea mysteeri ei tietenkään ratkea.

Mainiota viihdettä ja Lars Svedbergin ääni on ihanaa kuunneltavaa. Eihän näitä Svedbergin lukemia Christie-äänikirjoja voi kuin kehua.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 4.1.

Ruotsin kuningatar Ulriika Eleonoora.
Kuva: Wikimedia Commons.
Kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.

Kuittaan Välskärin kertomuksilla Lukulampun kesäkirjahaasteen kohdan "Kirja, joka tekee minulle hyvää." Topeliuksen teksti on joiltakin osin vanhanaikaista, idealistista ja naiivia, mutta elävää ja hengittävää. Tämän kirjan lukemisesta tulee hyvä olo ja hyvä mieli.

Lisäksi Project Gutenbergista lukulaitteeseen lataamani kirja sopii ihan erityisen hyvin vauvanhoitopuuhien oheen luettavaksi paristakin syystä. Luvut ovat melko lyhyitä, joten kirja sopii pätkälukemiseen mahtavasti. Lisäksi lukulaitetta on näppärä käsitellä yhdellä kädellä ja laitteen voi vaikka laittaa nojaamaan tukea vasten yksinään ja lukeminen sujuu hyvin, kun ei tarvitse estää sivuja kääntymästä toistensa päälle.

Tähän osaan kuuluivat jaksot Erämaiden kevät ja Porvariskuningas. Eletään 1700-lukua, kuningatar Ulriika Eleonooran ja kuningas Fredrik I:n hallituskautta. Bertelsköldin suvun miehiä on menossa mukana kaksin kappalein: vanha tuttu Torsten Bertelsköld jatkaa juonittelujaan hovissa ja nuori kreivi Kaarle Viktor ehtii seikkailemaan Suomenkin puolelle.

Porvariskuninkaan nimihenkilö on kauppias Lauri Larsson, joka edustaa vaasalaisia Ruotsin valtiopäivillä. Hänen nuorin tyttärensä on kaunis ja hemmoteltu Ester, jonka tiet risteävät Kaarle Viktorin kanssa useampaan otteeseen. Romanssin kipinäähän siitä syntyy!

Kirja oli täynnä jännittäviä seikkailuja, juonitteluja, suuria tunteita ja elävää, kuohuvaa historiaa. Aion ehdottomasti jatkaa Välskärin kertomuksien parissa ja suosittelen kirjasarjaa lämpimästi muillekin!

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Andrew Pepoy: Fables vol. 21. Happily Ever After

Kansi: Vertigo.
Sitten viime blogipostauksen on tapahtunut huiman paljon: meille syntyi perheenlisäystä. Lukemisen suhteen voin kiitellä lukulaitetta ja tablettia - e-kirjaa ja digilehteä on tullut luettua ahkerasti vauvan ruokintapuuhien yhteydessä, sillä laitteita on kätevä käsitellä yhdellä kädellä...

Fablesin uusimman kokoomaosan Happily Ever After ehdin lukea jo ennen sairaalakeikkaa, joten suoraan sanottuna pitäisi melkein lukea tämä uudestaan että saisin palautettua yksityiskohdat mieleeni. Haluan kuitenkin blogata tämän alta pois. Osallistun samalla Lukulampun kesäkirjahaasteeseen kohdalla "Kirja, jonka kansikuva kiehtoo". Fablesin kansitaidetta ovat tehneet useammat osaavat sarjakuvataiteilijat, tämänkertainen huiman hieno kansi on Nimit Malavian kädenjälkeä.

Fables on lähestymässä loppuaan ja käsikirjoittaja Bill Willingham rakentaa huimaa loppunousua. Koska viimeaikaiset Fables-jaksot ovat olleet hieman epätasaisia, on hienoa huomata, että Willingham on saanut ison vaihteen silmään. Olennaisena juonielementtinä on sisarusten välinen kamppailu: Snow White ja Rose Red aloittavat joukkojensa kokoamisen. Mikä tärkeintä, Willingham rakentaa uskottavan motiivin sille, mistä sisarusten välinen vanha kauna oikein pohjimmiltaan kumpuaa.


Happily Ever After piti sisällään useiden tuttujen hahmojen kuolemia ja kaikki merkit viittaavat siihen, että lisää verilöylyjä on luvassa. Päätarinan välipaloiksi on ripoteltu pieniä jäähyväistarinoita, joissa kerrotaan monen henkilöhahmon myöhemmät kuulumiset. Melko onnellisen lopun moni rakas hahmo onneksi saa!

Fablesin 22. kokoomaosa Farewell on ilmestymässä ihan näinä hetkinä, Amazonin ilmoittama ilmestymispäivä on huomenna. Ei siis tarvitse kauaa jännätä taistelun loppuhuipennusta!

torstai 2. heinäkuuta 2015

Max Barry: Jennifer Valtiovalta

Kansi: WSOY.
Kesäkuun lukupiirikirja oli Max Barryn Jennifer Valtiovalta. Kirja oli minulle nimeltä tuttu, mutta huomasin lukiessani, että olin varmaan sekoittanut sen johonkin toiseen kirjaan. Odotin jotain essee- tai tietokirjatyyppistä kapitalismikritiikkiä, mutta Jennifer Valtiovalta olikin fiktiota. Tyylilajiksi voisi kai nimetä toiminnallisen trillerin.

Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2003 ja se suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 2004. Kirjassa kuvataan dystooppista tulevaisuutta: suuryritykset ovat syrjäyttäneet julkishallinnon lopullisesti englanninkielisten maiden johtotehtävistä ja valtiovallan rooli on lähes merkityksetön. Suuryritykset palkkaavat omia asevoimiaan, pyörittävät omia kouluja omalla agendallaan ja kaikki, ihan kaikki, on kaupan.

Kirja oli varsin vauhdikasta luettavaa. Teksti oli elokuvakäsikirjoitusmaista: paljon toimintaa, melko vähän mitään päänsisäistä pohdintaa. Tämä olisi helppo siirtää valkokankaalle. Romaanien elokuvakäsikirjoitusmaisuus on minusta melko ärsyttävää, tuntuu kuin kirjailija jättäisi käyttämättä ison osan kirjoitetun tekstin mahdollisuuksista. Ylipäätään en ole mikään toimintaviihteen ylin ystävä, joten siinä mielessä kirja ei puhutellut minua kovinkaan paljon. Hyvänä puolena toki oli nopealukuisuus, tuntui että tekstiä pystyi ahmimaan, mikä on välillä kirjoille ihan mukava juttu.

Kirjan sanoma taas oli hyvinkin ajankohtainen. Länsimaissa eletään läpikaupallisessa maailmassa jo nyt, ja vaikka Barry kärjistää aihetta reippaasti, on lopputulos silti monin paikoin pelottavan uskottava. Tästä heräsikin lukupiirissä mukavasti keskustelua.

Koska lukupiirimme tapaan kuuluu kokoontua ravintoloissa ja kahviloissa, jäi kirjan sijaan mieleeni melkeinpä paremmin tämänkertainen kokoontumispaikkamme. Korkeavuorenkadulla sijaitseva Lungi Kortteliravintola oli akustiikan puolesta aika hälyisä, mutta ruoka oli maistuvaa ja miljöö mukava.

Käännöksestä

Jukka Saarikiven suomennos vaikutti hieman hätäiseltä. Kieli ei ollut kaikilta osin kovin viimeisteltyä. Kovin ihmeellistä kieltä teos ei varmasti alkuperäiskielelläkään tarjoa, koska tarinaa kerrottiin niin toimintavetoisesti. Olisin silti kaivannut suomennokseen vielä viimeistä tarkistuskierrosta ja kunnon loppusilausta.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 11 - Apocalypse

Kansi: Vertigo.
Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan! Minä aloitin jo haasteen suorittamisen, mutta The Unwrittenia en saa hyvällä omallatunnolla sovitettua mihinkään kategoriaan, joten jatkan haasteen suorittamista muilla teoksilla myöhemmin...

Suosikkisarjakuvani The Unwritten sai päätöksensä. Yhdestoista kokoomateos vetää yhteen monta sarjan tapahtumaa ja saattelee tapahtumat päätepisteeseensä kohtalaisen loogisesti.

Tämä on saavutus sinänsä, sillä pari edellistä The Unwrittenia ovat olleet aika epätasaista luettavaa. The Unwritten Fables oli melkoista soopaa ja War Stories sekava. Aika sekavasti Apocalypsekin alkaa, mutta onneksi tarina loksahtaa jengoilleen jossakin vaiheessa. Sarja kun on kokonaisuudessaan ollut niin hyvä, että onneksi loppu kantoi kunnialla!

Logiikan rajoja on koeteltu ankarasti jo monessa osassa, eikä mitään aukotonta järkeilyä tässäkään osassa ole luvassa. Onneksi kuitenkin käsikirjoittaja Mike Carey pystyy solmimaan langanpäät ihan riittävän uskottavasti yhteen. Pahisten loputkin motiivit selviävät ja muutamalla takaumalla saadaan keskeisten henkilöiden henkilöhistoriasta loputkin pimentoon jääneet asiat selville. Voi hyvin olla, että sarja täytyisi lukea yhtenä kokonaisuutena alusta loppuun, että juonen uskottavuutta voisi tarkastella kriittisesti, mutta ihan heti en aio sellaiseen luku-urakkaan ryhtyä.

Tykkäsin myös siitä, miten monen keskeisen sivuhenkilön kohtalo tuotiin framille ja annettiin selvä päätös. Ja jopa kinkkisen isä-poikasuhteen selvittely tuntui tulevan jonkinlaiseen lopputulokseen!

Ja ihan lopuksi Carey vielä väläyttää pienimuotoista avointa loppua - kuitenkin sellaista, että en usko jatko-osia enää syntyvän.

Mutta - mihin jatkuvajuoniseen toimintasarjakuvaan seuraavaksi koukuttuisin? Toinenkin pitkäaikainen suosikkini Fables on lähestymässä viimeistä osaansa... Mieleeni on jäänyt, että ainakin Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagaa on kehuttu kovasti. Sitä taitaa löytyä kirjastostakin, ehkäpä kokeilen sitä!

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Dorothy L. Sayers: Unnatural Death

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.
Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan!

Wimsey-dekkarit ovat niin virkistäviä, että voisin merkitä tämän kirjaksi, joka tekee minulle hyvää. Mutta ehkä murhien täyttämän dekkarin ilmoittaminen sellaiseksi olisi vähän makaaberia. Niinpä korkkaan oman haastesuoritukseni kohdalla "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä". #kesäkirjahaaste

Sukelsin jälleen lordi Peter Wimseyn kiehtovaan maailmaan. Dorothy L. Sayersin kolmas Wimsey-dekkari Unnatural Death on ilmestynyt vuonna 1927. Kirjassa Wimsey kohtaa "täydellisen rikoksen": vanha nainen on kuollut tavalla, joka on kirjattu luonnolliseksi kuolemaksi. Sattuman kautta Wimsey törmää naista hoitaneeseen lääkäriin ja päättää tutkia, liittyykö kuolemaan sittenkin rikos. Lähes tyhjästä nyhjäisemällä Wimsey ja hänen ystävänsä, poliisi Charles Parker pääsevät rikoksen jäljillä ja pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Kirjassa oli monia mielenkiintoisia "pinnanalaisuuksia". Ensinnäkin tulkitsin kirjassa olevan peräti kaksi lesbosuhdetta - toinen vakavampi, toinen pinnallisempi ihastus. Alkuasetelmassa kuvattu vainaja, neiti Agatha Dawson kun oli elänyt koko elämänsä hyvän ystävättärensä kanssa saman katon alla. Tämä ystävätär käyttäytyi varsin maskuliinisesti ja omalle ajalleen poikkeuksellisesti. Hän saavutti mainetta menestyksekkäänä hevosenkasvattajana.

Kirjassa ei käytetä sanaa lesbo eikä suhdetta muutenkaan kuvata rakkaussuhteena, vaan asiasta puhuttaessa viitataan naisten ystävyyssuhteeseen. Kuitenkin kertomatavassa on jotain, joka ainakin tällaiselle nykylukijalle antaa aihetta tulkita suhde naisten väliseksi rakkaudeksi.

Toinen esimerkki on nuoremmasta polvesta. Wimsey epäilee alusta alkaen murhaajaksi neiti Dawsonin perijätärtä, nuorta sukulaisnaista Mary Whittakeria. Hänen kannoillaan roikkuu häntä muutaman vuoden nuorempi neiti Findlater, joka vaikuttaa kovin ihastuneelta. Wimseyn apulainen, neiti Climpson, tarkkailee suhdetta ja pitää neiti Findlaterin kiintymystä ylenpalttisena ja toivoo tämän löytävän miespuolisen ihastuksen kohteen.

Lisäksi kirjassa on merkillepantavaa, että Wimsey ja Parker eivät kohtaa päävihollistaan ennen kuin vasta aivan lopussa. Epäillyn neiti Whittakerin tekemisiä seurataan useiden henkilöhahmojen kautta, mutta hän vaikuttaa enimmäkseen taustalla ja hänestä kuullaan paljon, mutta häntä itseään nähdään vähän. Kiinnostavaa!

Sayersille ominaiseen tapaan jotkut käänteet olivat niin mielikuvituksellisia, että uskottavuus alkoi olla koetuksella, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin kasassa. Kirja oli taattua Sayersia: vetävä, kiinnostava, täynnä mielenkiintoista miljöö- ja ihmiskuvausta ja sotienvälisen ajan Englannin tunnelmaa.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Leena Paasio: Melkein äiti

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Kosmos.
Osallistuin huhtikuun lopulla uuden Kosmos-kustantamon bloggaajatupareihin, joista löytyy kuvia vaikkapa Kirsin Book Clubista. Uunituoreen kustantamon takana ovat kirja- ja musiikkiammattilaiset Mikko Aarne ja Pekka Ruuska - onnea matkaan!

Kosmoksen ensimmäinen kirja on Leena Paasion Melkein äiti. Paasio oli tupareissa esittelemässä kirjaansa ja minulle jäi mielikuva chick litin kaltaisesta vetävästä viihdekirjasta, jossa on mukana syviä ja vakaviakin teemoja. Kirjasta on blogattu jo aika paljon, linkitän tässä Lumiomenan, Ilselän ja Kulttuuri kukoistaan.

Matikanopettaja Anu on naimisissa diplomi-insinööri Janin kanssa, perheeseen kuuluu myös Janin murrosikäinen Siiri-tytär. Siiri liikkuu kahden kodin välillä ja Anun suhde Janin ex-vaimo Miraan ei ole aivan mutkaton. Vuosien varrella Anu kuitenkin vaikuttaa oppineen suhtautumaan aikuismaisesti sekä Miraan että Siiriin.

Kirja oli nopealukuinen ja välillä tapahtumien kehittymistä tuli kurkittua uteliaana etukäteen, mikä on aina hyvä merkki. Viihdyttävyyden sijaan kirja tuntui kuitenkin monin paikoin surulliselta. Anun ongelmat "melkein äitinä" olivat välillä hyvin murheellisia, eikä Paasio tarjoile ilmeisintä ratkaisua "onnelliseksi lopuksi".

Henkilöistä kiinnostavin oli kenties räväkkä Mira, jota tosin kuvataan paljon Anun katseen kautta. Sekä Anu että Jani olivat vaikeuksistaan huolimatta melko värittömän oloisia nyhveröitä ja Siirin teiniangsti tuntui paikoin stereotyyppiseltä - vaikka sitä kapinointi kai todellisessakin elämässä usein on...

Paikoin kirjassa tuntui olevan liikaa samankaltaisia aineksia: esimerkiksi sairauksia ja harrastuksia on joka lähtöön. Sekä purjehdusta, vaeltamista että voimistelua kuvataan tarkasti  - ehkä jonkun harrastuskuvauksen olisi voinut rajata pienempään osaan?

En osaa sanoa, petyinkö siihen ettei kirja ollutkaan hauskempi ja kepeämpi - ehkä kyse oli vain hieman väärin virittyneistä ennakko-odotuksistani? Ironiaa ja mustanpuhuvaa huumoria kirjasta kyllä jonkin verran löytyy, mutta chick litiin en tätä enää rinnastaisi. Kirjan sujuvuus antaa kyllä aiheen toivoa, että Paasio kirjoittaisi joskus lisääkin. Suomalaista keskiluokkaista arkea kuvaaville elämänläheisille romaaneille on kyllä tilausta.