torstai 2. heinäkuuta 2015

Max Barry: Jennifer Valtiovalta

Kansi: WSOY.
Kesäkuun lukupiirikirja oli Max Barryn Jennifer Valtiovalta. Kirja oli minulle nimeltä tuttu, mutta huomasin lukiessani, että olin varmaan sekoittanut sen johonkin toiseen kirjaan. Odotin jotain essee- tai tietokirjatyyppistä kapitalismikritiikkiä, mutta Jennifer Valtiovalta olikin fiktiota. Tyylilajiksi voisi kai nimetä toiminnallisen trillerin.

Kirja ilmestyi alun perin vuonna 2003 ja se suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 2004. Kirjassa kuvataan dystooppista tulevaisuutta: suuryritykset ovat syrjäyttäneet julkishallinnon lopullisesti englanninkielisten maiden johtotehtävistä ja valtiovallan rooli on lähes merkityksetön. Suuryritykset palkkaavat omia asevoimiaan, pyörittävät omia kouluja omalla agendallaan ja kaikki, ihan kaikki, on kaupan.

Kirja oli varsin vauhdikasta luettavaa. Teksti oli elokuvakäsikirjoitusmaista: paljon toimintaa, melko vähän mitään päänsisäistä pohdintaa. Tämä olisi helppo siirtää valkokankaalle. Romaanien elokuvakäsikirjoitusmaisuus on minusta melko ärsyttävää, tuntuu kuin kirjailija jättäisi käyttämättä ison osan kirjoitetun tekstin mahdollisuuksista. Ylipäätään en ole mikään toimintaviihteen ylin ystävä, joten siinä mielessä kirja ei puhutellut minua kovinkaan paljon. Hyvänä puolena toki oli nopealukuisuus, tuntui että tekstiä pystyi ahmimaan, mikä on välillä kirjoille ihan mukava juttu.

Kirjan sanoma taas oli hyvinkin ajankohtainen. Länsimaissa eletään läpikaupallisessa maailmassa jo nyt, ja vaikka Barry kärjistää aihetta reippaasti, on lopputulos silti monin paikoin pelottavan uskottava. Tästä heräsikin lukupiirissä mukavasti keskustelua.

Koska lukupiirimme tapaan kuuluu kokoontua ravintoloissa ja kahviloissa, jäi kirjan sijaan mieleeni melkeinpä paremmin tämänkertainen kokoontumispaikkamme. Korkeavuorenkadulla sijaitseva Lungi Kortteliravintola oli akustiikan puolesta aika hälyisä, mutta ruoka oli maistuvaa ja miljöö mukava.

Käännöksestä

Jukka Saarikiven suomennos vaikutti hieman hätäiseltä. Kieli ei ollut kaikilta osin kovin viimeisteltyä. Kovin ihmeellistä kieltä teos ei varmasti alkuperäiskielelläkään tarjoa, koska tarinaa kerrottiin niin toimintavetoisesti. Olisin silti kaivannut suomennokseen vielä viimeistä tarkistuskierrosta ja kunnon loppusilausta.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 11 - Apocalypse

Kansi: Vertigo.
Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan! Minä aloitin jo haasteen suorittamisen, mutta The Unwrittenia en saa hyvällä omallatunnolla sovitettua mihinkään kategoriaan, joten jatkan haasteen suorittamista muilla teoksilla myöhemmin...

Suosikkisarjakuvani The Unwritten sai päätöksensä. Yhdestoista kokoomateos vetää yhteen monta sarjan tapahtumaa ja saattelee tapahtumat päätepisteeseensä kohtalaisen loogisesti.

Tämä on saavutus sinänsä, sillä pari edellistä The Unwrittenia ovat olleet aika epätasaista luettavaa. The Unwritten Fables oli melkoista soopaa ja War Stories sekava. Aika sekavasti Apocalypsekin alkaa, mutta onneksi tarina loksahtaa jengoilleen jossakin vaiheessa. Sarja kun on kokonaisuudessaan ollut niin hyvä, että onneksi loppu kantoi kunnialla!

Logiikan rajoja on koeteltu ankarasti jo monessa osassa, eikä mitään aukotonta järkeilyä tässäkään osassa ole luvassa. Onneksi kuitenkin käsikirjoittaja Mike Carey pystyy solmimaan langanpäät ihan riittävän uskottavasti yhteen. Pahisten loputkin motiivit selviävät ja muutamalla takaumalla saadaan keskeisten henkilöiden henkilöhistoriasta loputkin pimentoon jääneet asiat selville. Voi hyvin olla, että sarja täytyisi lukea yhtenä kokonaisuutena alusta loppuun, että juonen uskottavuutta voisi tarkastella kriittisesti, mutta ihan heti en aio sellaiseen luku-urakkaan ryhtyä.

Tykkäsin myös siitä, miten monen keskeisen sivuhenkilön kohtalo tuotiin framille ja annettiin selvä päätös. Ja jopa kinkkisen isä-poikasuhteen selvittely tuntui tulevan jonkinlaiseen lopputulokseen!

Ja ihan lopuksi Carey vielä väläyttää pienimuotoista avointa loppua - kuitenkin sellaista, että en usko jatko-osia enää syntyvän.

Mutta - mihin jatkuvajuoniseen toimintasarjakuvaan seuraavaksi koukuttuisin? Toinenkin pitkäaikainen suosikkini Fables on lähestymässä viimeistä osaansa... Mieleeni on jäänyt, että ainakin Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Sagaa on kehuttu kovasti. Sitä taitaa löytyä kirjastostakin, ehkäpä kokeilen sitä!

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Dorothy L. Sayers: Unnatural Death

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.
Olethan jo mukana Lukulampun kesäkirjahaasteessa? Jos et, niin vielä ehtii hyvin mukaan!

Wimsey-dekkarit ovat niin virkistäviä, että voisin merkitä tämän kirjaksi, joka tekee minulle hyvää. Mutta ehkä murhien täyttämän dekkarin ilmoittaminen sellaiseksi olisi vähän makaaberia. Niinpä korkkaan oman haastesuoritukseni kohdalla "kirja, jonka olen ostanut tänä kesänä". #kesäkirjahaaste

Sukelsin jälleen lordi Peter Wimseyn kiehtovaan maailmaan. Dorothy L. Sayersin kolmas Wimsey-dekkari Unnatural Death on ilmestynyt vuonna 1927. Kirjassa Wimsey kohtaa "täydellisen rikoksen": vanha nainen on kuollut tavalla, joka on kirjattu luonnolliseksi kuolemaksi. Sattuman kautta Wimsey törmää naista hoitaneeseen lääkäriin ja päättää tutkia, liittyykö kuolemaan sittenkin rikos. Lähes tyhjästä nyhjäisemällä Wimsey ja hänen ystävänsä, poliisi Charles Parker pääsevät rikoksen jäljillä ja pian ruumiita alkaa tulla lisää.

Kirjassa oli monia mielenkiintoisia "pinnanalaisuuksia". Ensinnäkin tulkitsin kirjassa olevan peräti kaksi lesbosuhdetta - toinen vakavampi, toinen pinnallisempi ihastus. Alkuasetelmassa kuvattu vainaja, neiti Agatha Dawson kun oli elänyt koko elämänsä hyvän ystävättärensä kanssa saman katon alla. Tämä ystävätär käyttäytyi varsin maskuliinisesti ja omalle ajalleen poikkeuksellisesti. Hän saavutti mainetta menestyksekkäänä hevosenkasvattajana.

Kirjassa ei käytetä sanaa lesbo eikä suhdetta muutenkaan kuvata rakkaussuhteena, vaan asiasta puhuttaessa viitataan naisten ystävyyssuhteeseen. Kuitenkin kertomatavassa on jotain, joka ainakin tällaiselle nykylukijalle antaa aihetta tulkita suhde naisten väliseksi rakkaudeksi.

Toinen esimerkki on nuoremmasta polvesta. Wimsey epäilee alusta alkaen murhaajaksi neiti Dawsonin perijätärtä, nuorta sukulaisnaista Mary Whittakeria. Hänen kannoillaan roikkuu häntä muutaman vuoden nuorempi neiti Findlater, joka vaikuttaa kovin ihastuneelta. Wimseyn apulainen, neiti Climpson, tarkkailee suhdetta ja pitää neiti Findlaterin kiintymystä ylenpalttisena ja toivoo tämän löytävän miespuolisen ihastuksen kohteen.

Lisäksi kirjassa on merkillepantavaa, että Wimsey ja Parker eivät kohtaa päävihollistaan ennen kuin vasta aivan lopussa. Epäillyn neiti Whittakerin tekemisiä seurataan useiden henkilöhahmojen kautta, mutta hän vaikuttaa enimmäkseen taustalla ja hänestä kuullaan paljon, mutta häntä itseään nähdään vähän. Kiinnostavaa!

Sayersille ominaiseen tapaan jotkut käänteet olivat niin mielikuvituksellisia, että uskottavuus alkoi olla koetuksella, mutta kokonaisuus pysyi kuitenkin kasassa. Kirja oli taattua Sayersia: vetävä, kiinnostava, täynnä mielenkiintoista miljöö- ja ihmiskuvausta ja sotienvälisen ajan Englannin tunnelmaa.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Leena Paasio: Melkein äiti

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti /
Kosmos.
Osallistuin huhtikuun lopulla uuden Kosmos-kustantamon bloggaajatupareihin, joista löytyy kuvia vaikkapa Kirsin Book Clubista. Uunituoreen kustantamon takana ovat kirja- ja musiikkiammattilaiset Mikko Aarne ja Pekka Ruuska - onnea matkaan!

Kosmoksen ensimmäinen kirja on Leena Paasion Melkein äiti. Paasio oli tupareissa esittelemässä kirjaansa ja minulle jäi mielikuva chick litin kaltaisesta vetävästä viihdekirjasta, jossa on mukana syviä ja vakaviakin teemoja. Kirjasta on blogattu jo aika paljon, linkitän tässä Lumiomenan, Ilselän ja Kulttuuri kukoistaan.

Matikanopettaja Anu on naimisissa diplomi-insinööri Janin kanssa, perheeseen kuuluu myös Janin murrosikäinen Siiri-tytär. Siiri liikkuu kahden kodin välillä ja Anun suhde Janin ex-vaimo Miraan ei ole aivan mutkaton. Vuosien varrella Anu kuitenkin vaikuttaa oppineen suhtautumaan aikuismaisesti sekä Miraan että Siiriin.

Kirja oli nopealukuinen ja välillä tapahtumien kehittymistä tuli kurkittua uteliaana etukäteen, mikä on aina hyvä merkki. Viihdyttävyyden sijaan kirja tuntui kuitenkin monin paikoin surulliselta. Anun ongelmat "melkein äitinä" olivat välillä hyvin murheellisia, eikä Paasio tarjoile ilmeisintä ratkaisua "onnelliseksi lopuksi".

Henkilöistä kiinnostavin oli kenties räväkkä Mira, jota tosin kuvataan paljon Anun katseen kautta. Sekä Anu että Jani olivat vaikeuksistaan huolimatta melko värittömän oloisia nyhveröitä ja Siirin teiniangsti tuntui paikoin stereotyyppiseltä - vaikka sitä kapinointi kai todellisessakin elämässä usein on...

Paikoin kirjassa tuntui olevan liikaa samankaltaisia aineksia: esimerkiksi sairauksia ja harrastuksia on joka lähtöön. Sekä purjehdusta, vaeltamista että voimistelua kuvataan tarkasti  - ehkä jonkun harrastuskuvauksen olisi voinut rajata pienempään osaan?

En osaa sanoa, petyinkö siihen ettei kirja ollutkaan hauskempi ja kepeämpi - ehkä kyse oli vain hieman väärin virittyneistä ennakko-odotuksistani? Ironiaa ja mustanpuhuvaa huumoria kirjasta kyllä jonkin verran löytyy, mutta chick litiin en tätä enää rinnastaisi. Kirjan sujuvuus antaa kyllä aiheen toivoa, että Paasio kirjoittaisi joskus lisääkin. Suomalaista keskiluokkaista arkea kuvaaville elämänläheisille romaaneille on kyllä tilausta.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe - Lyhyt elämä

Kansi: Atena.
Lukupiirimme toukokuun kirja oli Peter Ackroydin Edgar Allan Poe - Lyhyt elämä. Kirja on tasan tarkkaan sitä mitä lupaakin: lyhyt elämäkerta amerikkalaisesta klassikkorunoilijasta Edgar Allan Poesta. Sivuja oli vain 175, joten kirjan lukaisi melko nopeasti. Tosin täytyy sanoa, että kirjaa paremmin mieleen jäi toukokuun kohtaamispaikkamme Bar Favela, jossa oli kiva miljöö ja herkullista ruokaa.

Kirjan lukeminen tuntui siltä, kuin olisi lukenut ylipitkää Wikipedia-artikkelia. Kirja on hyvin luettelomainen ja toteava, tosin väritettynä latteuksilla ja ylitulkinnoilla. Ackroyd korostaa vähän väliä Poen huonoa onnea suorastaan kohtalonuskoisen kuuloisesti: tapahtuipa mitä vaan ikävää, selitykseksi kelpasi huono onni.

Olen lukenut viime vuosina joitakin niin hyviä elämäkertoja, että tällainen läpijuoksutus tuntui aika tylsältä. Toki Poe on kiinnostava hahmo enkä tiennyt hänen elämästään juuri mitään etukäteen. Poen alkoholismi, epäkäytännöllisyys, raha-asioiden ja ihmissuhteiden sössiminen olivat hyvin linjassa monen muun taiteilijakohtalon kautta. Ahkerasti Poe kyllä kirjoitti, mutta totesimme lukupiirissä, että kirjassa olisi voinut avata hieman enemmän, miten Poe klassikkoasemansa saavutti. Elinaikanaan häntä ei juuri arvostettu eikä hän kirjoittamalla päässyt myöskään kummoisille tienesteille.

Poen tunnetuimman runon Korpin voi lukea alkukielellä täällä ja suomennoksena täällä.

En oikein tohdi suositella tätä kirjaa hyvien elämäkertojen ystäville, mutta jos joku haluaa tietää Poesta perusasiat, tässä ne ainakin ovat tarjolla nopealukuisessa muodossa. Parempia elämäkertoja etsiville suosittelen vaikka Arto Mellerin, Juice Leskisen tai L.M. Montgomeryn elämäkertoja.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Helene Bützow, mielestäni hyvin. Kirjan kielen kanssa ei tarvinnut takkuilla, tosin ei suomentaja päässyt mitään erityisiä taitoja näyttämään, koska kirjan tyyli oli tosiaan aika wikipediamainen. Mutta ainakaan suomennoksesta ei tullut lisähankausta lukemiseen!
 

tiistai 19. toukokuuta 2015

Ann-Marie MacDonald: Adult Onset

Kansi: Sceptre.
Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin romaani The Way the Crow Flies (suomennettu nimellä Linnuntietä) teki suuren vaikutuksen minuun pari vuotta sitten – kuten myös lukuisiin muihin kirjabloggaajiin. Olen seurannut kirjailijan Facebook-fanisivuja ja sieltä tuli tieto MacDonaldin uudesta romaanista Adult Onset. Niinpä ostin kirjan Kindleeni. Veikkaisin, että kirja varmaan myös suomennetaan jossakin vaiheessa, onhan MacDonaldilla  faneja ja lukijoita Suomessakin.

Kirjan nimi on mielenkiintoinen enkä osaa kääntää sitä täsmällisesti. Kindlen The New Oxford American Dictionary antaa sille merkityksen the beginning of something, esp. something unpleasant: the onset of winter. < SPECIAL USAGE > ARCHAIC a military attack.

Sanaparia “adult onset” käytetään kirjassa esimerkiksi sairauksien yhteydessä. Netistä selviää, että adult-onset diabetes tarkoittaa kakkostyypin diabetesta. Voisiko nimi tarkoittaa suomeksi vaikka ”alkavaa aikuisuutta”, ”orastavaa aikuisuutta” tai luovemmin käännettynä vaikka ”kakkostyypin aikuisuutta”?

Kirjan teemoihin nimi kyllä sopii. Päähenkilö Mary Rose MacKinnon on 48-vuotias kirjailija, joka asuu Torontossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kirjoittaminen on toistaiseksi jäänyt sivuun, sillä Mary Rose keskittyy kahden alle kouluikäisen lapsensa hoitamiseen. Vaimo Hilary on teatteriohjaaja ja matkustaa paljon.

Hieman epäröin asetelmaa ensi alkuun, sillä Mary Rosen hahmo tuntui aiemmin nähdyltä: hän muistuttaa sekä Linnuntien päähenkilöä Madeleinea että kirjailija Ann-Marie MacDonaldia itseään. Mary Rosekin on syntynyt Saksassa Naton tukikohdassa, hänellä on Saksasta varhaisia lapsuusmuistoja ja  Duncan-isän hahmo tuntuu samantapaiselta kuin Linnuntien Jack-isä. MacDonald taas asuu elämäkertatietojen mukaan Torontossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Ylipäätään kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on vähän tylsää, lähinnä siksi että kirjailija tuntuu olevan hirmuisen yleinen fiktiohahmojen ammatti.

MacDonald on kuitenkin niin hyvä kirjoittaja, että tällaiset pohdinnat jäivät melko pian sivuun ja tempauduin Mary Rosen elämään. Kirjan kronologinen aika kattaa viikon, mutta takaumien, muistojen ja vaihtuvien kertojanäkökulmien kautta ajanjakso laajenee vuosikymmenien mittaiseksi. Siinä missä Linnuntietä oli vahvasti yhteiskunnallinen romaani, on Adult Onset varsinkin yksilökeskeinen, välillä niinkin henkilökohtainen että kerronta tuntuu suorastaan napanöyhdän kaivelulta. Mutta lopulta yhteiskunnallinen näkökulma syntyy juuri henkilökohtaisista kokemuksista. MacDonald kuvaa sukupolvea, jolla on vähän liikaakin aikaa ja mahdollisuuksia pohdiskella keittiöpsykologisia kysymyksiä: suhdetta omiin vanhempiin, lasten kasvatusta, suhdetta sisaruksiin, suhdetta puolisoon ja perheeseen.

She decided to let Hil have the last word. She was a woman after all. So was Mary Rose, of course, but… Hil was more traditionally feminine… even if she was a lot like Mary Rose’s father. What does it mean when you marry your father and she’s a woman who favours heels and handbags?

Mary Rosen vanhempien, Dollyn ja Duncanin elämässä moni asia tuntuu olevan paljon yksinkertaisemmin, vaikka vanhempi sukupolvi on joutunut kohtaamaan sellaisia vaikeuksia, joista nuoremmilla ei ole omakohtaisia kokemuksia. Menneiden aikojen mutkattomuuteen verrattuna Mary Rosen lastenhoitotavat tuntuvat suorastaan neuroottisilta: hän pelkää vaaroja kotinsa nurkissa, vahtii ruokien terveellisyyttä ja lelujen turvallisuutta, koettaa suojata kotinsa kaikin keinoin. Silti riskejä tuntuu tulevan vastaan joka päivä. Ei vähiten hänestä itsestään johtuvia: stressaava arki kiristää Mary Rosen pinnaa välillä äärirajoille. Kirjan aikana Hilary on työmatkalla ja häntä kuullaan enimmäkseen puhelinkeskustelujen kautta, sen sijaan Mary Rose kohtaa arjessaan tuttaviaan ja naapureitaan.

Kirjassa oli joitakin niin väkeviä, pelottavia ja ahdistavia kohtauksia, että lukiessa hirvitti. Monet näistä liittyivät naisen ruumiillisuuteen. Mary Roselle naiselliset ruumiinosat ovat jonkinlainen päänvaiva jo sinällään: hän on miesmäinen lesbo, joka jo lapsena nautti ”hyvän pojan” roolista perheessään – kunnes pikkuveli syntyi ja hänelle piti antaa tilaa.

Kirjassa on mukana lyhyinä katkelmina myös pätkiä Mary Rosen menestyskirjasarjasta, nuorten seikkailufantasiasta. Kirja vaikutti niin kiehtovalta, että olisin mielelläni lukenut koko kirjan!

Vaikka kirjan aineksissa olikin paljon samaa kuin Linnuntiessä, oli Adult Onset kuitenkin omalakinen, itsenäinen ja vahva romaani. Tätä voi suositella kaikille laatukirjallisuuden ystäville.
 

torstai 14. toukokuuta 2015

Mikko Rimminen: Hippa

Kansi: Johannes Nieminen / Teos.
Luin parisen vuotta sitten Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin ja tykkäsin kovasti. Kirjastossa käydessä syliin hyppäsi Rimmisen vuonna 2013 ilmestynyt Hippa ja sehän piti lainata. Kirja tuli lueskeltua pikkuhiljaa - tätäkään Rimmistä ei voi väittää kovin juonivetoiseksi, vaan kirjan ansiot ovat värikkäässä kielessä. Mutta kun kirjan kanssa pääsi asettumaan aloilleen, eteni kirja suorastaan yllättävän nopeasti.

Veljekset Riuska-Petteri ja Lefa tekevät kaikenlaista hämäräluonteista keikkaa, lähinnä äitinsä käskystä. Äiti on sekaantunut epämääräisiin ja laittomanluonteisiin bisneksiin eikä pojista ole polvi parantunut. Riuskis toimii minäkertojana, kirjan tapahtunumat kestävät viikon verran. Ensin käydään hoitamassa erikoislaatuinen muuttokeikka, sitten veljekset lähtevät kyyditsemään kehitysvammaisryhmää festivaaleille.

Kirjassa on huomattavan paljon sekakäyttöä - veljekset käyttävät alkoholin lisäksi huumeita ja lääkkeitä. Sekakäyttö ei ole vierasta myöskään mukana pyöriville ihmisille, kuten näpsäköille kehitysvammaisten hoitajille tai "hartikaisille", joka on yleisnimi rikollisten käskyläisille. Päihteiden käyttöä Rimminen kuvaa melko arkipäiväisenä ja kuin ohimennen tapahtuvana asiana.

Kirjassa on jotain, joka tuo mieleen Arto Salmisen - kenties Rimmisen rujonkaunis tapa kuvata Helsinkiä ja kadun varjoisan puolen kulkijoita. Välillä piipahdetaan myös Porvoon maisemissa. Parasta Rimmisen tyylissä on hykerryttävä kieli.

Katselin aikani huurrelasiovisia keittiökaappeja, jotka olivat täynnä muuttumatonta ja muuttamatonta posliinista ja epäilemättömän tuhoutumisvaaraista esineistöä, ja ajattelin että olin muuttumaton, muuttamaton ja yksin. Rupesi naurattamaan se pateettisuus. Oli pakko pakottaa itsensä kauahkoksi siitä yksinäisläisyydestä. Pakotin ja suoritin asian huutamalla Lefaa. Mitään ei kuulunut mistään. 

- Lefa? kysyin seuraavaksi jotenkin ripisevänohuesti ja jäin kuulostelemaan.

Ilmeisesti Rimmisellä on seuraava romaani jo työn alla, hyvä! Lukemistahan riittäisi uutuutta odotellassakin, Nenäpäivä ja Pölkky ovat minulta lukematta, samoin kuin Rimmisen runokokoelmat ja yhdessä Kyösti Salokorven kanssa julkaistu Hämärä luonto.

Kirjaan oli ovelanpuoleisesti jätetty muutamia vihjeitä tapahtumien selitykseksi. Niitä pitäisi pähkäillä rauhassa että osaisi hahmottaa kokonaisuuden. Vähän samantapaisia vihjailuja muistelen Pussikaljaromaanissakin olleen. Tykkäsin!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3

Viime aikoina olen taas uppoutunut metromatkoillani Välskärin kertomuksiin. Project Gutenbergissa ilmaiseksi julkaistussa kolmannessa osassa eletään Kaarle XII:n sotaisia aikoja. Bertelsköldin suvun miehiä on mukana kaksin kappalein, veljekset Torsten ja Kustaa Aadolf. Torsten on ovela diplomaatti, Kustaa Aadolf idealistinen soturi.
 
Gustaf Cederströmin maalaus "Kaarle XII:n ruumissaatto" vuodelta 1878.
Kuva: Wikimedia Commons.
Tässäkin osassa on kolme jaksoa, nimeltään Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo. Enimmäkseen ollaan varsin sotaisissa tunnelmissa, mutta romantiikkaakin mahtuu mukaan.

Topelius on osannut aivan mahtavasti yhdistää vetävän ja jännittävän tarinan historian käänteisiin. Kaarle XII:n sotavaiheet käytiin läpi todella kiinnostavasti ja taas kerran täytyy kehua Kajaanin linnaan sijoittuvien kohtausten jännittävyyttä. Topelius kuvaa isonvihan taisteluiden katkeria käänteitä Kajaanissa ja linnan räjäyttämistä. Ensi vuonna tuleekin kuluneeksi tasan 300 vuotta linnan räjäyttämisestä - näinköhän Kajaanissa olisi jotain asiaan liittyvää tapahtumaa tekeillä linnan kunniaksi?

Välskärin kertomuksia on monin tavoin aikansa lapsi, mutta viihdyttävänä tarinana se on aivan tuore vieläkin. Nykylukija ei varmastikaan Topeliuksen tavoin ihaile "historian suurmiehiä" - onhan trendinä pyrkiä näkemään historia tavallisen ihmisen silmin.

Uhrautuva isänmaallisuus ja hyveellinen hengenpalo eivät taida kuulua meidän aikamme ihanteisiin, mutta Kustaan seikkailuihin, Torstenin juonitteluihin ja kauniin Eevan lujatahtoisuuteen kyllä pystyy samaistumaan mainiosti. 

Kyllä, jatkan ehdottomasti Välskärin kertomusten parissa taas jossakin vaiheessa.

Käännöksestä

Toistan itseäni, mutta minkäs teet: Juhani Ahon käännös on aivan ihanaa luettavaa. Otetaan perusteluksi tällä kertaa Kajaanin linnasta kertova lainaus:

Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta

Kansi: Timo Mänttäri / Tammi.
Viktor Pelevinin Viidennen maailmanvallan kanssa tuli tehtyä jonkinlainen hitausennätys. Lainasin tämän kirjastosta jo joskus kesällä ja olen uusinut tämän liki kymmenen kertaa. HelMet-kirjastoissa onnistuu verkkouusiminen nykyään viidesti, joten vain kerran olen joutunut käyttämään tätä kirjastossa uudelleenlainausta varten... Myös lukeminen kesti melko kauan, ei kylläkään tekstin huonouden vuoksi vaan enemmänkin yhtäjaksoisen lukuajan puutteen vuoksi.

Viides maailmanvalta on jäänyt mieleen ainakin Liinan bloggauksesta, samoin Booksy on ehtinyt tästä kirjoittaa. Lisäksi nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on kiinnostavaa lukea uutta venäläistä satiiria, tosin Viides maailmanvalta ei mikään upouusi kirja ole. Kirja on ilmestynyt vuonna 2006 ja suomennettu vuonna 2009. Yritin myös kurkkia netistä, onko Pelevin esittänyt kannanottoja Putinin hallinnosta, mutta en ihan suoria vastauksia pikagoogletuksella saanut. Kriminal.tv -sivulla kerrotaan, että Pelevin on kutsunut Putinia Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen "geopoliittiseksi titushkaksi", mutta venäjäntaitoni ei riitä artikkelin tarkempaan analysointiin, saati lähdekritiikkiin.

Asiaan! Viidennessä maailmanvallassa nuori ja melko toimeton Roma päätyy vampyyriksi ja hänestä tulee vampyyri Rama Toinen. Muodonmuutoksensa jälkeen hän tutustuu vampyyrien tapoihin ja vampyyriyhteisöön. Hän ihastuu Heraan, tyttöön, joka on muutettu vampyyriksi samoihin aikoihin hänen kanssaan.

Vampyyrit ovat viime vuosien aikana olleet todella suosittuja hahmoja paranormaalissa romantiikassa ja viihteessä. Pelevin kirjoittaa vampyyreista todella tuoreesti ja kiinnostavasti, vaikka tietyt perusasiat toki ovat samoja kuin yleisessä vampyyrimytologiassa. Venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan kautta tuoretta näkökulmaa tulee suomalaislukijalle vielä erityisen paljon lisää. Erityiskiitos suomentajalle jälkisanoista, joissa kerrotaan, keihin tosielämän henkilöihin Pelevinin voi tulkita tekstissään viittaavan.

Pintatasolla Viidennen maailmanvallan juoni etenee melko yksinkertaisesti, mutta lopussa on mainio kiepsautus, jossa asiat saadaan näkymään uudessa valossa. Pätkittäisestä lukemisesta huolimatta minulle teki hyvää lukea tällaista tekstiä: tasokasta, ajattelemaan panevaa ja monitulkintaista.

Käännöksestä

Suomentaja Arja Pikkupeura tekee laatutyötä. Kirja on hyvää suomea ja monissa kohdissa suomentaja pääsee leikittelemään kielellä: esimerkiksi vampyyrien runokilpailussa kieltä venytetään hauskasti ja kiinnostavasti. Hienoa työtä!

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Chris Claremont - John Byrne: Ryhmä-X, vuosikerta 1984-1985

Jostain päin nettiä silmiini osui mainio uutinen: 1980-luvun puolivälin Ryhmä-X -lehdistä on julkaistu kovakantinen uusintapainos. Viime syksynä ilmestynyt albumi kattaa vuonna 1984 Suomessa ilmestyneet numerot ja puolet vuoden 1985 numeroista.

Luin teininä innokkaasti Ryhmä-X:iä ja vaikka osa albumin numeroista oli minulle vanhastaan tuttuja, en kaikkia numeroita ollut lukenut. Kovakantinen kokoelmapainos oli mainio tapa verestää muistoja mutanttiseikkailujen parissa. Kannattaa muuten katsoa albumin traileri:




En ole varma, kuinka painokkaasti tohdin suositella tätä albumia sellaiselle, jolle supersankarisarjakuvat eivät ole ennestään tuttuja. Mutanttimaailmassa pätevät omat lainalaisuutensa ja ajan patina näkyy sarjassa hyvällä tavalla. Albumin seikkailut ovat alun perin ilmestyneen Yhdysvalloissa joskus 1970-luvun paikkeilla ja ajankuva näkyy sekä vaatetuksessa että tarinoiden yhteiskunnallisissa tausta-asetelmissa.

Viihdesarjakuvana nämä seikkailut ovat kuitenkin edelleen todella mainioita. Claremont on erinomainen käsikirjoittaja ja Byrnen piirrosjälki - varsinkin Terry Austinin tussaamana on upeaa. Koska Ryhmä-X:n hahmot ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet ja kehittyneet melkoisesti, oli hauska palata tänne "uuden" Ryhmä-X:n alkuajoille, jolloin monet keskeiset hahmot olivat melko tuoreita ja heidän erityisominaisuutensa olivat vasta tulossa lukijoille tutuiksi.

Sain siis nostalgiapläjäyksen lisäksi myös kelpo annoksen sujuvaa viihdettä. Ei ihme, että Claremontin ja Byrnen yhteistyötä muistellaan Ryhmä-X:n kulta-aikana. Minuun vetoaa - kenties henkilökohtaisista lukumuistoista johtuen - myös myöhemmin seurannut Claremontin ja John Romita Jr:n yhteistyö. Kenties näitäkin jaksoja nähdään myöhemmin ansaittuina uusintapainoksina?