tiistai 19. toukokuuta 2015

Ann-Marie MacDonald: Adult Onset

Kansi: Sceptre.
Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin romaani The Way the Crow Flies (suomennettu nimellä Linnuntietä) teki suuren vaikutuksen minuun pari vuotta sitten – kuten myös lukuisiin muihin kirjabloggaajiin. Olen seurannut kirjailijan Facebook-fanisivuja ja sieltä tuli tieto MacDonaldin uudesta romaanista Adult Onset. Niinpä ostin kirjan Kindleeni. Veikkaisin, että kirja varmaan myös suomennetaan jossakin vaiheessa, onhan MacDonaldilla  faneja ja lukijoita Suomessakin.

Kirjan nimi on mielenkiintoinen enkä osaa kääntää sitä täsmällisesti. Kindlen The New Oxford American Dictionary antaa sille merkityksen the beginning of something, esp. something unpleasant: the onset of winter. < SPECIAL USAGE > ARCHAIC a military attack.

Sanaparia “adult onset” käytetään kirjassa esimerkiksi sairauksien yhteydessä. Netistä selviää, että adult-onset diabetes tarkoittaa kakkostyypin diabetesta. Voisiko nimi tarkoittaa suomeksi vaikka ”alkavaa aikuisuutta”, ”orastavaa aikuisuutta” tai luovemmin käännettynä vaikka ”kakkostyypin aikuisuutta”?

Kirjan teemoihin nimi kyllä sopii. Päähenkilö Mary Rose MacKinnon on 48-vuotias kirjailija, joka asuu Torontossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kirjoittaminen on toistaiseksi jäänyt sivuun, sillä Mary Rose keskittyy kahden alle kouluikäisen lapsensa hoitamiseen. Vaimo Hilary on teatteriohjaaja ja matkustaa paljon.

Hieman epäröin asetelmaa ensi alkuun, sillä Mary Rosen hahmo tuntui aiemmin nähdyltä: hän muistuttaa sekä Linnuntien päähenkilöä Madeleinea että kirjailija Ann-Marie MacDonaldia itseään. Mary Rosekin on syntynyt Saksassa Naton tukikohdassa, hänellä on Saksasta varhaisia lapsuusmuistoja ja  Duncan-isän hahmo tuntuu samantapaiselta kuin Linnuntien Jack-isä. MacDonald taas asuu elämäkertatietojen mukaan Torontossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Ylipäätään kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on vähän tylsää, lähinnä siksi että kirjailija tuntuu olevan hirmuisen yleinen fiktiohahmojen ammatti.

MacDonald on kuitenkin niin hyvä kirjoittaja, että tällaiset pohdinnat jäivät melko pian sivuun ja tempauduin Mary Rosen elämään. Kirjan kronologinen aika kattaa viikon, mutta takaumien, muistojen ja vaihtuvien kertojanäkökulmien kautta ajanjakso laajenee vuosikymmenien mittaiseksi. Siinä missä Linnuntietä oli vahvasti yhteiskunnallinen romaani, on Adult Onset varsinkin yksilökeskeinen, välillä niinkin henkilökohtainen että kerronta tuntuu suorastaan napanöyhdän kaivelulta. Mutta lopulta yhteiskunnallinen näkökulma syntyy juuri henkilökohtaisista kokemuksista. MacDonald kuvaa sukupolvea, jolla on vähän liikaakin aikaa ja mahdollisuuksia pohdiskella keittiöpsykologisia kysymyksiä: suhdetta omiin vanhempiin, lasten kasvatusta, suhdetta sisaruksiin, suhdetta puolisoon ja perheeseen.

She decided to let Hil have the last word. She was a woman after all. So was Mary Rose, of course, but… Hil was more traditionally feminine… even if she was a lot like Mary Rose’s father. What does it mean when you marry your father and she’s a woman who favours heels and handbags?

Mary Rosen vanhempien, Dollyn ja Duncanin elämässä moni asia tuntuu olevan paljon yksinkertaisemmin, vaikka vanhempi sukupolvi on joutunut kohtaamaan sellaisia vaikeuksia, joista nuoremmilla ei ole omakohtaisia kokemuksia. Menneiden aikojen mutkattomuuteen verrattuna Mary Rosen lastenhoitotavat tuntuvat suorastaan neuroottisilta: hän pelkää vaaroja kotinsa nurkissa, vahtii ruokien terveellisyyttä ja lelujen turvallisuutta, koettaa suojata kotinsa kaikin keinoin. Silti riskejä tuntuu tulevan vastaan joka päivä. Ei vähiten hänestä itsestään johtuvia: stressaava arki kiristää Mary Rosen pinnaa välillä äärirajoille. Kirjan aikana Hilary on työmatkalla ja häntä kuullaan enimmäkseen puhelinkeskustelujen kautta, sen sijaan Mary Rose kohtaa arjessaan tuttaviaan ja naapureitaan.

Kirjassa oli joitakin niin väkeviä, pelottavia ja ahdistavia kohtauksia, että lukiessa hirvitti. Monet näistä liittyivät naisen ruumiillisuuteen. Mary Roselle naiselliset ruumiinosat ovat jonkinlainen päänvaiva jo sinällään: hän on miesmäinen lesbo, joka jo lapsena nautti ”hyvän pojan” roolista perheessään – kunnes pikkuveli syntyi ja hänelle piti antaa tilaa.

Kirjassa on mukana lyhyinä katkelmina myös pätkiä Mary Rosen menestyskirjasarjasta, nuorten seikkailufantasiasta. Kirja vaikutti niin kiehtovalta, että olisin mielelläni lukenut koko kirjan!

Vaikka kirjan aineksissa olikin paljon samaa kuin Linnuntiessä, oli Adult Onset kuitenkin omalakinen, itsenäinen ja vahva romaani. Tätä voi suositella kaikille laatukirjallisuuden ystäville.
 

torstai 14. toukokuuta 2015

Mikko Rimminen: Hippa

Kansi: Johannes Nieminen / Teos.
Luin parisen vuotta sitten Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin ja tykkäsin kovasti. Kirjastossa käydessä syliin hyppäsi Rimmisen vuonna 2013 ilmestynyt Hippa ja sehän piti lainata. Kirja tuli lueskeltua pikkuhiljaa - tätäkään Rimmistä ei voi väittää kovin juonivetoiseksi, vaan kirjan ansiot ovat värikkäässä kielessä. Mutta kun kirjan kanssa pääsi asettumaan aloilleen, eteni kirja suorastaan yllättävän nopeasti.

Veljekset Riuska-Petteri ja Lefa tekevät kaikenlaista hämäräluonteista keikkaa, lähinnä äitinsä käskystä. Äiti on sekaantunut epämääräisiin ja laittomanluonteisiin bisneksiin eikä pojista ole polvi parantunut. Riuskis toimii minäkertojana, kirjan tapahtunumat kestävät viikon verran. Ensin käydään hoitamassa erikoislaatuinen muuttokeikka, sitten veljekset lähtevät kyyditsemään kehitysvammaisryhmää festivaaleille.

Kirjassa on huomattavan paljon sekakäyttöä - veljekset käyttävät alkoholin lisäksi huumeita ja lääkkeitä. Sekakäyttö ei ole vierasta myöskään mukana pyöriville ihmisille, kuten näpsäköille kehitysvammaisten hoitajille tai "hartikaisille", joka on yleisnimi rikollisten käskyläisille. Päihteiden käyttöä Rimminen kuvaa melko arkipäiväisenä ja kuin ohimennen tapahtuvana asiana.

Kirjassa on jotain, joka tuo mieleen Arto Salmisen - kenties Rimmisen rujonkaunis tapa kuvata Helsinkiä ja kadun varjoisan puolen kulkijoita. Välillä piipahdetaan myös Porvoon maisemissa. Parasta Rimmisen tyylissä on hykerryttävä kieli.

Katselin aikani huurrelasiovisia keittiökaappeja, jotka olivat täynnä muuttumatonta ja muuttamatonta posliinista ja epäilemättömän tuhoutumisvaaraista esineistöä, ja ajattelin että olin muuttumaton, muuttamaton ja yksin. Rupesi naurattamaan se pateettisuus. Oli pakko pakottaa itsensä kauahkoksi siitä yksinäisläisyydestä. Pakotin ja suoritin asian huutamalla Lefaa. Mitään ei kuulunut mistään. 

- Lefa? kysyin seuraavaksi jotenkin ripisevänohuesti ja jäin kuulostelemaan.

Ilmeisesti Rimmisellä on seuraava romaani jo työn alla, hyvä! Lukemistahan riittäisi uutuutta odotellassakin, Nenäpäivä ja Pölkky ovat minulta lukematta, samoin kuin Rimmisen runokokoelmat ja yhdessä Kyösti Salokorven kanssa julkaistu Hämärä luonto.

Kirjaan oli ovelanpuoleisesti jätetty muutamia vihjeitä tapahtumien selitykseksi. Niitä pitäisi pähkäillä rauhassa että osaisi hahmottaa kokonaisuuden. Vähän samantapaisia vihjailuja muistelen Pussikaljaromaanissakin olleen. Tykkäsin!

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 3

Viime aikoina olen taas uppoutunut metromatkoillani Välskärin kertomuksiin. Project Gutenbergissa ilmaiseksi julkaistussa kolmannessa osassa eletään Kaarle XII:n sotaisia aikoja. Bertelsköldin suvun miehiä on mukana kaksin kappalein, veljekset Torsten ja Kustaa Aadolf. Torsten on ovela diplomaatti, Kustaa Aadolf idealistinen soturi.
 
Gustaf Cederströmin maalaus "Kaarle XII:n ruumissaatto" vuodelta 1878.
Kuva: Wikimedia Commons.
Tässäkin osassa on kolme jaksoa, nimeltään Siniset, Pakolainen ja Erään nimen varjo. Enimmäkseen ollaan varsin sotaisissa tunnelmissa, mutta romantiikkaakin mahtuu mukaan.

Topelius on osannut aivan mahtavasti yhdistää vetävän ja jännittävän tarinan historian käänteisiin. Kaarle XII:n sotavaiheet käytiin läpi todella kiinnostavasti ja taas kerran täytyy kehua Kajaanin linnaan sijoittuvien kohtausten jännittävyyttä. Topelius kuvaa isonvihan taisteluiden katkeria käänteitä Kajaanissa ja linnan räjäyttämistä. Ensi vuonna tuleekin kuluneeksi tasan 300 vuotta linnan räjäyttämisestä - näinköhän Kajaanissa olisi jotain asiaan liittyvää tapahtumaa tekeillä linnan kunniaksi?

Välskärin kertomuksia on monin tavoin aikansa lapsi, mutta viihdyttävänä tarinana se on aivan tuore vieläkin. Nykylukija ei varmastikaan Topeliuksen tavoin ihaile "historian suurmiehiä" - onhan trendinä pyrkiä näkemään historia tavallisen ihmisen silmin.

Uhrautuva isänmaallisuus ja hyveellinen hengenpalo eivät taida kuulua meidän aikamme ihanteisiin, mutta Kustaan seikkailuihin, Torstenin juonitteluihin ja kauniin Eevan lujatahtoisuuteen kyllä pystyy samaistumaan mainiosti. 

Kyllä, jatkan ehdottomasti Välskärin kertomusten parissa taas jossakin vaiheessa.

Käännöksestä

Toistan itseäni, mutta minkäs teet: Juhani Ahon käännös on aivan ihanaa luettavaa. Otetaan perusteluksi tällä kertaa Kajaanin linnasta kertova lainaus:

Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta

Kansi: Timo Mänttäri / Tammi.
Viktor Pelevinin Viidennen maailmanvallan kanssa tuli tehtyä jonkinlainen hitausennätys. Lainasin tämän kirjastosta jo joskus kesällä ja olen uusinut tämän liki kymmenen kertaa. HelMet-kirjastoissa onnistuu verkkouusiminen nykyään viidesti, joten vain kerran olen joutunut käyttämään tätä kirjastossa uudelleenlainausta varten... Myös lukeminen kesti melko kauan, ei kylläkään tekstin huonouden vuoksi vaan enemmänkin yhtäjaksoisen lukuajan puutteen vuoksi.

Viides maailmanvalta on jäänyt mieleen ainakin Liinan bloggauksesta, samoin Booksy on ehtinyt tästä kirjoittaa. Lisäksi nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on kiinnostavaa lukea uutta venäläistä satiiria, tosin Viides maailmanvalta ei mikään upouusi kirja ole. Kirja on ilmestynyt vuonna 2006 ja suomennettu vuonna 2009. Yritin myös kurkkia netistä, onko Pelevin esittänyt kannanottoja Putinin hallinnosta, mutta en ihan suoria vastauksia pikagoogletuksella saanut. Kriminal.tv -sivulla kerrotaan, että Pelevin on kutsunut Putinia Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen "geopoliittiseksi titushkaksi", mutta venäjäntaitoni ei riitä artikkelin tarkempaan analysointiin, saati lähdekritiikkiin.

Asiaan! Viidennessä maailmanvallassa nuori ja melko toimeton Roma päätyy vampyyriksi ja hänestä tulee vampyyri Rama Toinen. Muodonmuutoksensa jälkeen hän tutustuu vampyyrien tapoihin ja vampyyriyhteisöön. Hän ihastuu Heraan, tyttöön, joka on muutettu vampyyriksi samoihin aikoihin hänen kanssaan.

Vampyyrit ovat viime vuosien aikana olleet todella suosittuja hahmoja paranormaalissa romantiikassa ja viihteessä. Pelevin kirjoittaa vampyyreista todella tuoreesti ja kiinnostavasti, vaikka tietyt perusasiat toki ovat samoja kuin yleisessä vampyyrimytologiassa. Venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan kautta tuoretta näkökulmaa tulee suomalaislukijalle vielä erityisen paljon lisää. Erityiskiitos suomentajalle jälkisanoista, joissa kerrotaan, keihin tosielämän henkilöihin Pelevinin voi tulkita tekstissään viittaavan.

Pintatasolla Viidennen maailmanvallan juoni etenee melko yksinkertaisesti, mutta lopussa on mainio kiepsautus, jossa asiat saadaan näkymään uudessa valossa. Pätkittäisestä lukemisesta huolimatta minulle teki hyvää lukea tällaista tekstiä: tasokasta, ajattelemaan panevaa ja monitulkintaista.

Käännöksestä

Suomentaja Arja Pikkupeura tekee laatutyötä. Kirja on hyvää suomea ja monissa kohdissa suomentaja pääsee leikittelemään kielellä: esimerkiksi vampyyrien runokilpailussa kieltä venytetään hauskasti ja kiinnostavasti. Hienoa työtä!

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Chris Claremont - John Byrne: Ryhmä-X, vuosikerta 1984-1985

Jostain päin nettiä silmiini osui mainio uutinen: 1980-luvun puolivälin Ryhmä-X -lehdistä on julkaistu kovakantinen uusintapainos. Viime syksynä ilmestynyt albumi kattaa vuonna 1984 Suomessa ilmestyneet numerot ja puolet vuoden 1985 numeroista.

Luin teininä innokkaasti Ryhmä-X:iä ja vaikka osa albumin numeroista oli minulle vanhastaan tuttuja, en kaikkia numeroita ollut lukenut. Kovakantinen kokoelmapainos oli mainio tapa verestää muistoja mutanttiseikkailujen parissa. Kannattaa muuten katsoa albumin traileri:




En ole varma, kuinka painokkaasti tohdin suositella tätä albumia sellaiselle, jolle supersankarisarjakuvat eivät ole ennestään tuttuja. Mutanttimaailmassa pätevät omat lainalaisuutensa ja ajan patina näkyy sarjassa hyvällä tavalla. Albumin seikkailut ovat alun perin ilmestyneen Yhdysvalloissa joskus 1970-luvun paikkeilla ja ajankuva näkyy sekä vaatetuksessa että tarinoiden yhteiskunnallisissa tausta-asetelmissa.

Viihdesarjakuvana nämä seikkailut ovat kuitenkin edelleen todella mainioita. Claremont on erinomainen käsikirjoittaja ja Byrnen piirrosjälki - varsinkin Terry Austinin tussaamana on upeaa. Koska Ryhmä-X:n hahmot ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet ja kehittyneet melkoisesti, oli hauska palata tänne "uuden" Ryhmä-X:n alkuajoille, jolloin monet keskeiset hahmot olivat melko tuoreita ja heidän erityisominaisuutensa olivat vasta tulossa lukijoille tutuiksi.

Sain siis nostalgiapläjäyksen lisäksi myös kelpo annoksen sujuvaa viihdettä. Ei ihme, että Claremontin ja Byrnen yhteistyötä muistellaan Ryhmä-X:n kulta-aikana. Minuun vetoaa - kenties henkilökohtaisista lukumuistoista johtuen - myös myöhemmin seurannut Claremontin ja John Romita Jr:n yhteistyö. Kenties näitäkin jaksoja nähdään myöhemmin ansaittuina uusintapainoksina?

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Lukulampun kuulumisia: Tarquin Hallia tapaamassa

Alkuvuosi on mennyt kirjojen parissa vauhdikkaasti erityisesti Lukulampun ansiosta. Maaliskuun mukava projekti oli bloggaajatapaaminen järjestäminen Lukulampun kautta Gummeruksen kirjailijalle Tarquin Hallille. Intiassa asuva Hall kirjoittaa Vish Puri -etsiväsarjaa ja hän vieraili Suomessa kertomassa uusimmasta kirjastaan, Vish Puri ja lemmenkommandojen tapaus -dekkarista.

Kuva: Eeva Herrainsilta.

Ilta oli mainio ja keskustelu vilkasta. Lue lisää Lukulamppuun kirjoittamastani jutusta!

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli

Kansi: Jenni Noponen / Gummerus.
Anneli Kannon historiallisiin romaaneihin olen törmännyt siellä täällä, mutta lukemiskynnys ylittyi vasta nyt. Olin viime syksynä kuuntelemassa Kantoa Gummeruksen kevään kirjojen esittelytilaisuudessa ja pyöveliaihe kuulosti houkuttelevalta. Pyöveliä on luettu blogeissa siellä täällä, ainakin Lauran ja Jorin bloggaukset ovat jääneet mieleen.

Kirjassa on kolme kertojaa, joista eniten keskitytään Johann-pyöveliin. Kaksi muuta ovat nimeään kameleonttimaisesti vaihtava apteekkari Eggerts ja tuomari Wisander. Miesten tiet kohtaavat Vaasassa. Sitä ennen Johann on käynyt pätevöitymässä pyöveliksi Saksassa ja Eggerts taas apteekkariksi Nevanlinnassa. Wisanderin ristinä on miehiin menevä vaimo, jolle aviollinen uskollisuus tuntuu olevan vieras käsite.

Ensi alkuun minua häiritsi miesten kovin samankaltaisilta kuulostavat kertojanäänet, mutta tämä meni nopeasti ohi. Kannon tyyli vakuutti: Pyöveli on tasapainoinen kokonaisuus, jossa historiallinen miljöökuvaus on kiinnostavaa ja uskottavaa, ilman väkinäisiä "infodumppeja". Kantoa ei myöskään tarvitse verrata Kaari Utrioon - useimmat uudet historiallisten romaanien kirjoittajat joutuvat hyvin usein samalla viivalle Utrion kanssa, mutta Kannon tyyli on omanlaistaan, se ei ole velkaa Utriolle. Ja verrattuna vaikkapa läpimurron tehneeseen Kristiina Vuoreen on Kanto paljon tasokkaampi - taitavampi ja sujuvampi.

Kanto tarkastelee Johannin kautta pyövelin työn henkistä raskautta - yhteisön syrjinnän kohteeksi joutumista ja syyllisyydentuntoa teloituksista. Toisaalta pyövelin asemaa 1600-luvun yhteiskunnassa perustellaan monessa kohti lainsäädännön kautta: pyöveli oli tärkeä oikeuden toimeenpanija, tuomarin lainvoimaisten päätösten toteuttaja.

Kirjan lopussa juonen keskiöön nousevat noitavainot ja noitajahdin hysteerisyys. Nykypäivästä on helppo keksiä vastaavia vainojen rinnakkaisilmiöitä.

Kannon omaperäisyys ja vahva tyyli tekivät sen verran hyvän vaikutuksen, että pitänee napata joskus luettavaksi muitakin Kannon kirjoja. Hänen esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä sijoittuu niin ikään 1600-luvulle, toinen kiinnostava teos voisi olla Suomen sisällissotaa naisnäkökulmasta kuvaava Veriruusut.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Tervetuloa Blogistania-palkintojen jakotilaisuuteen 26.2. klo 16.30

Tämän viikon torstaina kukitetaan Blogistania-äänestysten voittajat Helsingissä. Suomalaisen Kirjakaupan Aleksanterinkadun myymälässä palkitaan ja haastatellaan voittajakirjailijat tai heidän edustajansa. Suomalaiset kirjailijat saapuvat paikan päälle, Kate Atkinsonia edustaa hänen kustannustoimittajansa.



Kurkkaa vielä Kirsin Book Clubista äänestysten kootut tulokset!

perjantai 20. helmikuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Kansi: Otava.
Lukupiirimme helmikuun kirja oli Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli. Kirjailijan nimi oli minulle ennalta tuttu blogeista: kirjailijan kirjoja on luettu ahkerasti ympäri Blogistaniaa. Odotin viihteellistä lukuromaania ja sitä sainkin.

Enkelipeli sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Barcelonaan ja kirjassa erityisen mukavaa olikin päästä muistelemaan viimekesäistä Barcelonan-matkaa kirjan ansiosta. Aika monessa kirjan mainitsemassa paikassa olin käynytkin. Muun muassa Pedralbesilla liikuttiin paljon - siellä vierailin sekä upeassa luostarissa että tasokasta herkkuruokaa tarjoavassa ravintolassa, jotka esiintyvät lomakuvissani.



Enkelipeli oli varsin nopealukuinen, mutta paikoin hieman sekava. En ole ihan varma, ylittikö tykkäämiseni ajoittaiset ärsytyksen tunteet, mutta kenties positiiviset seikat veivät voiton, kun kirjan ihan mielelläni lukaisin. Ärsytystä herätti sekavuuden lisäksi pinnallisuus ja epäloogisuus, plussaa taas tuli siitä, että kirja aika hyvin tempaisi mukaansa ja sivuja piti kääntää koko ajan eteenpäin.



Kirjassa nuori, traaginen kirjailijahahmo David Martín saa toimeksiannon rikkaalta, salaperäiseltä kustantajalta. Hänen pitää kirjoittaa uuden uskonnon luova teos. Kustantajalle ei ryppyillä, sen David todellakin tulee huomaamaan.

Kirjassa esiintyvät myös rikas mutta kateutta herättävä hyväntekijä, traagisen rakkauden kokeva kaunotar, itsepäinen nuori avustajatar ja vaikka keitä. Loppupuolella kirja muuttuu dekkarimaiseksi rikostarinaksi ja myös mystiikkaa heitellään keitokseen mukaan.

Käännöksestä

Kirjalla on kaksi suomentajaa, Tarja Härkönen ja Anu Partanen. Suomennoksen kieli oli oikein luettavaa, mitään erityisen häiritsevää ei sattunut silmään.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Bryan Talbot: Grandville Noël

Kansi: Dark Horse Books.
Olin odotellut Grandville-sarjan neljättä osaa kirjaston valikoimiin, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, tilasin Grandville Noëlin ihan itselleni. Herkullista luettavaa tämä steampunksarjakuva oli jälleen kerran. On myös hauska huomata, kuinka sarjan taustakuviot kehittyvät ja laajenevat pikkuhiljaa. Ranskalainen keisarikunta on kokenut isoja poliittisia myllerryksiä ja ongelmia aiheuttavat myös taikinanaamojen - jotka itse haluavat kutsua itseään poliittisesti korrektiin tapaan ihmisiksi - vaatimukset päästä täysien kansalaisoikeuksien piiriin. Albumi on luettu myös Taikakirjaimissa.


Tarinassa kovaotteinen mäyräpoliisi LeBrock lähtee etsimään Grandvillestä eli Pariisista vuokraemäntänsä sisarentytärtä, joka on hurahtanut ääripään herätysliikkeen pauloihin. Avuksi LeBrock värvää vanhan ystävänsä, luksusprostituoitu Billien. Mutta jopa maailmaa nähnyt Billie joutuu taipumaan liikkeen johtajan, karismaattisen yksisarvisen Apollon, edessä...

Sivuhenkilöistä on pakko hehkuttaa Chance Lucasta, joka oli mainio sarjakuvallinen silmänisku eräälle eurosarjakuvan klassikkosankarille. Taitavasti Talbot pyörittelee myös uskonnollisen kultin otteita ja lonkeroiden ulottamista päivän politiikkaan. Lisäksi taikinanaamojen protestit ja taikinanaamoja vastaan suunnatut väkivaltaiset iskut kuvaavat varsin osuvasti myös nykyajan Eurooppaa - niin vaihtoehtohistoriaa ja fantasiaa kuin Grandville onkin.

Youtubesta löytyi hauska vloggaus, herra nimeltä Bookbabble arvioi Grandville Noëlin tehokkaasti kahdessa ja puolessa minuutissa. Koskahan suomalaiset kirjavloggaukset yleistyivät?