Johanna Vuoksenmaa: Vesiystäviä

Kansi: Otava.

Vetten hellijät, hierojat ja terapeutit päivystävät 24/7 eikä heidän käsittelyynsä joudu jonottamaan. Järvien konserttitalot, taidenäyttelyt, valoesitykset, eläinpuistot ja elämyskeskukset ovat kaikkien vapaasti nautittavissa.

 

Elokuvaohjaajana tunnetun Johanna Vuoksenmaan Vesiystäviä on kokoaan suurempi kirja. Teoksessa on 130 sivua ja lähes jokaisella sivulla on valokuva. Ensivilkaisulla voi tuntua, että kirja on pienikokoinen ”kahvipöytäkirja”, jonka voi plärätä läpi ja panna sitten pois käsistään. Mutta kun kirjaan paneutuu, sitä pitää tutkia intensiivisemmin ja hitaammin – ainakin, jos sattuu pitämään luonnonvesissä uimisesta.

Vesiystäviä on ilmestynyt vuonna 2019. Jos löytää kirjan kohtuuhintaan divarista, kannattaa napata oma kappale talteen. Kirjasta on ilmeisesti otettu ainakin neljä painosta ja mielestäni tätä teosta kannattaisi painattaa jatkuvasti lisää. Kirja nimittäin sopisi loistavasti lahjaksi esimerkiksi Suomeen asettuvalle maahanmuuttajalle, joka haluaa tutustua suomalaiseen luontoon. Kirja on tehty kaksikieliseksi, suomenkielisen tekstin rinnalla kulkee englanninkielinen käännös, josta vastaa Pat Humphreys.

Kirjassa Vuoksenmaa kertoo harrastuksestaan: luonnonvesissä uimisesta. Hän esittelee sata vesistöä Suomesta ja luonnehtii niitä runollisin sanankääntein. Suomen järvien määrästä kertoo jotain, että lasken uineeni vain kymmenessä järvessä, joita kirjassa mainitaan. Ja omasta mielestäni olen kuitenkin ollut ahkera pulahtelija, olenhan jo lapsena sukulointireissulla päässyt uimaan sinne sun tänne.
 

No, internet muistuttaa, että Suomessa todella on noin 50 000 – 190 000 järveä, hieman riippuen siitä minkä kokoisen vesialueen laskee järveksi. Niinpä Vuoksenmaan paneutunut katsaus sataan järveen ansaitsee hatunnoston.
 

Kirjassa riittää katsottavaa ja makusteltavaa, kun siihen malttaa keskittyä. Valokuvat ovat Vuoksenmaan ottamia ja ne ovat runollisia tunnelmapaloja. Teksteissä Vuoksenmaa kuvaa ”vesiystäviään” kuin ihmisiä. Määritelmien joukossa toistuvat intiimit ja sensuellit käsitteet – vesi on kuin rakastaja tai hieroja tai äidin syli. Kuvaukset yltyvät välillä mahtavan lennokkaiksi.
 

Kymmenkunnan yhteisen uimakokemuksen perusteella voin pitää Vuoksenmaan vesiystäväluonnehdintoja ihan perusteltuina, vaikka en itse kaikkia samoja määreitä olisi keksinytkään. Mutta Vanajaveden kohdalla olen jyrkästi eri mieltä. Vuoksenmaa pitää Vanajavettä yksinkertaisena ja tylsämielisenä. Minulle Vanajaveden kapeikko on historiallinen ajan virta, joka kuljettaa mukanaan tarinoita kaikkien niiden vuosituhansien ajalta, jolloin ihmiset ovat Vanajaveden rannoilla asuneet. Se on myös aulis jakamaan näitä tarinoita uimarille, joka näin pääsee uppoutumaan itsekin historian kokemuksiin.

Toisesta päästä nostan esimerkiksi Tammelassa sijaitsevan Suujärven, jonka Vuoksenmaa luokittelee maagisten vetten joukkoon. ”Kiehtova” ja ”kansallisromanttinen” sopivat todella hyvin kuvaamaan tätä kirkasta, vihertävävetistä ja nopeasti syvenevää järveä, jossa pääsin uimaan ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Uintikokemus todella tuntui maagiselta, tänne pitää päästä uudestaan! Nappasin kirjan perusteella toivelistalleni muutaman muunkin järven, niistä mainittakoon Iso-Melkutin Lopella ja Näsijärvi Tampereella.
 

Ylipäätään Vesiystäviä on siitä hieno kirja, että se sanallistaa ja tuo näkyviin sen, että järvissä on eroja. Yleiskielessä helposti puhutaan vain ”järvenrannasta” ja ”uimarannasta”, mikä saa uimisen kuulostamaan siltä, että se on aina samanlaista. Näinhän ei ole. Samoin välillä kuulostaa siltä, että monen mielestä järvissä uiminen on jotain pikkulasten puuhaa. Oman kokemukseni mukaan uimarantojen testaaminen vaatii lähinnä päätöksen – että käväisenpä uimassa siellä tai täällä. Mitään kalliita ja monimutkaisia varusteita ei tarvitse, riittää että ottaa uimapuvun ja pyyhkeen. Aikaakaan ei mene paljoa, jo lyhyt pulahdus virkistää tai tuntuu suorastaan seikkailulta. Luonnonvesissä uiminen on siis helppo ja nopea tapa vahvistaa luontosuhdetta ja nauttia Suomen luonnosta. Silti siinä on seikkailun ja jännityksen tuntua ja löytämisen riemua.

Suosittelen Vesiystäviä lämpimästi kaikille luonnonvesissä uimisesta lumoutuneille.

 

Lue myös nämä:
Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina

Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset

Kansi: Gaudeamus.

Punapakolaisten alueellisen omakuvan kehittämishanke Karjalassa 1918-1938 oli lähtökohdiltaan vaikea. Kahden valtion rajalla ja kahdessa toimintapiirissä olevat punapakolaiset olivat osa haasteellista ylirajaista, toisilleen vihamielisten maiden poliittista toimintaverkostoa.

Maria Lähteenmäen Punapakolaiset – suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa on tietokirjana oikea aarre. Lähteenmäki on Itä-Suomen yliopiston professori ja hän työskentelee Karjalan tutkimuslaitoksessa. Punapakolaisten tutkimuslähteenä on mm. Petroskoissa sijaitsevan Karjalan Tiedeakatemian arkiston pienoiselämäkerrat, joita punapakolaiset keräsivät ja kirjoittivat. Koska Venäjän hyökkäyssodan vuoksi pääsy arkistoon on nykyään käytännössä mahdotonta tai hyvin vaikeaa, on lukijoiden kannalta onni, että Lähteenmäki pääsi arkistoa tutkimaan ja on hyödyntänyt aineistoa upeaan teokseensa. Kirja on ilmestynyt vuonna 2022.

Olen viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut sisällissodan jäljistä – niin fyysisistä kuin psyykkisistä. Olen käynyt katsomassa sodan taistelupaikkoja ja muistomerkkejä ja olen myös mennyt paikalle katsomaan, kun muistomerkeille on laskettu kukkaseppeleitä ja pidetty puheita. Keväällä 1918, kun valkoiset voittivat taistelun Tampereesta, lähti Tampereelta Hämeen kautta Venäjää kohti valtava määrä pakolaisia. Ne, jotka eivät päässeet rajalle asti, joutuivat usein vankileireille ja teloitetuiksi. Mutta mitä kävi niille, jotka todella onnistuivat pelastautumaan Venäjän puolelle?

Tähän kysymykseen Punapakolaiset vastaa ja mikä hienointa, kirja keskittyy naisten kokemuksiin, jotka ovat perinteisessä historiankirjoituksessa usein jääneet paitsioon. Paitsi sisällissodan pakolaisia, käsittelee Lähteenmäki myös 1920- ja 1930-lukujen loikkareita ja muilutettuja sekä Amerikasta Neuvostoliittoon lähteneitä suomalaissiirtolaisia.

Kuten Lähteenmäki kirjan lopussa toteaa: rajan yli saapuneet saivat enintään kaksikymmentä vuotta lisäaikaa. 1930-luvun lopulla Stalinin armottomat puhdistukset veivät suomalaisia vankileireille ja kuolemaan. Toki muutama eloonjäänyt näistäkin selvisi. Korkeimmalle neuvostohierarkiassa kohosi Otto Wille Kuusinen, joka kuoli vuonna 1964 ja on ainoana suomalaisena haudattu Kremlin muuriin. Hänetkin Punapakolaisissa mainitaan, mutta sivuhenkilönä.

Neuvosto-Karjalaan keskittyvässä kirjassa käsitellään erityisesti Petroskoin seudulle, Aunukseen ja Vienan Karjalaan kuten Uhtuan seudulle asettuneita suomalaisia. Kaoottisella 1920-luvulla punapakolaiset pystyivät luomaan jonkinlaisia suomenkielisiä yhteiskuntarakenteita Karjalaan. Joillekin Karjalan sosialistinen neuvostotasavalta oli kuin punainen varjo-Suomi: yhteiskunta, jollaista Suomessa olisi ryhdytty rakentamaan, jos punaiset olisivat voittaneet. Mutta arjen tasolla elämä Neuvostoliitossa tarjosi useimmille kovaa työtä, aineellista köyhyyttä ja kommunismin vaatimuksia yhteiskunnallisesta osallistumisesta.

Punapakolaiset pursuaa superkiinnostavia ihmiskohtaloita ja häkellyttäviä käänteitä. Tässä muutama nosto:

Hilja Pärssinen toimi vuonna 1918 punaisten vallan aikaan kansanvaltuuskunnan sosiaaliasiain valtuutettuna. Hän pakeni ja pääsi Venäjälle, mutta palasi myöhemmin Suomeen. Kirjassa kuvataan, että hän pettyi Neuvostoliiton todellisuuteen ja kirjoitti kokemuksistaan. Tästä huolimatta hän joutui Suomessa maanpetturina vankilaan. Hänet äänestettiin vielä uudelleen eduskuntaan, jonne hän palasi vuonna 1929. Pärssisestä on ilmestynyt muutama vuosi sitten Siltalan kustantama elämäkerta Uuden ajan nainen. Pitääpä lukea se sopivassa välissä!

Toini Mäkelä osallistui sisällissotaan ja nousi Viipurin pataljoonan komentajaksi. Pataljoonassa taisteli 135 punaista naista. Paettuaan Venäjälle hän lähti vuonna 1919 taistelemaan puna-armeijan riveissä pohjoiselle rintamalla Venäjän sisällissodassa. Vuonna 1920 hän suoritti Pietarin punaupseerikoulussa upseerikurssin ainoana suomalaisnaisena. Vuonna 1921 hän taisteli Kronstadtissa kapinan aikana ja johti kaupungin puolustajina taistelevaa suomalaista työläisnaisjoukkoa.

Ida Knuutinen valittiin Kajaanin kaupunginvaltuustoon vasemmiston äänillä vuonna 1930. Paikkakunnan oikeistolaiset vaativat Knuutista luopumaan tehtävästään. Knuutinen ei suostunut. Elokuussa ryhmä miehiä muilutti Knuutisen ja kaksi muuta vasemmistovaltuutettua Neuvostoliittoon. Muiluttajat pyysivät valtuutettuja autoon, perusteena neuvottelujen jatkaminen. Autolla valtuutetut kyydittiin Sotkamon kautta Kuhmoon ja sieltä rajalle. Tämä tapaus on minusta erityisen kiinnostava, sillä Kainuussa kasvaneena seuraan vieläkin Kainuun asioita ja kuulumisia. Tätä muilutusta ei ole mediassa juuri muisteltu.

Ja jos voisin siirtää itseni aikakoneella jonnekin, haluaisin osallistua Petroskoin Kalevala-juhliin vuonna 1935 (ja palata turvallisesti takaisin). Punapakolaisissa kuvataan, millainen kulttuurisota Kalevalasta saatiinkaan aikaiseksi. Eräs osa sitä oli, kun Yrjö Sirola julkaisi teoksen Kalevala, työtätekevien kulttuuriperintö jossa painotetaan Kalevalan marxilaisen tulkinnan tärkeyttä.

Lisäksi kirja sai minut pohtimaan, että pitäisi perehtyä enemmän Vienan Karjalan historiaan ja tapahtumiin. Kainuulla ja Vienan Karjalalla on ollut ikiaikaiset siteet, kunnes raja jyrkkeni toisen maailmansodan jälkeen niin, että siteet lähes katkesivat. Minulla on ollut selvästi jokin sokea piste Vienan Karjalan suhteen, on aika korjata tilanne.

Kirjallisena tutkimustyönä Punapakolaiset toimii malliesimerkkinä siitä, mitä on hyvä historiantutkimus. On ansiokkaasti kerätty lähdeaineisto, relevantit tutkimuskysymykset ja upeaan muotoon työstetyt vastaukset. Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille, joita kiinnostavat sisällissota, suomalaiset Venäjällä ja Venäjän historia.

Nykyajan vastineet

En malta olla vertaamatta nykyajan vastineita Punapakolaisille, vaikka Lähteenmäki ei putinisteja käsittelekään. Selkein Otto Wille Kuusisen verrokki on Johan Bäckman. Suosittelen lukemaan turpobloggaaja Rysky Riiheläisen vuonna 2019 kirjoittaman yhteenvedon Bäckmanista. 

Myös Suomen eduskunnassa istuu henkilöitä, joilla vaikuttaa olevan myötämielisyyttä Venäjän politiikalle. Korostan vielä, että on ihan ok esimerkiksi pitää venäläisestä kulttuurista, johon kuuluvat vaikkapa herkulliset pelmenit ja hapankaali ja klassinen kirjallisuus. Itse asiassa uskon, että nyt jos koskaan olisi hyvä, että suomalaiset opiskelisivat venäjää ja perehtyisivät venäläiseen ajatusmaailmaan – se antaisi eväitä tulkita meneillään olevia tapahtumia paremmin. Mutta se ei ole ok, että haluaa työskennellä venäläisten myyränä suomalaisia vastaan. Punapakolaisten loppusivut kertovat, että aatteen palo tai diktaattorin myötäily ei yleensä riittänyt siihen, että olisi pelastunut julmalta venäläiseltä vankileirien saaristolta. En usko, että yhtään sen enempää armeliaisuutta nykyäänkään löytyy.

Venäjän ja Suomen välisen rajan ylittäminen on ollut todella kuuma peruna mediassa viime vuosina. Punapakolaiset muistuttaa, kuinka liukuva käsite raja on. Rajan yli on kuljettu luvan kanssa ja ilman lupaa. Rajaa on valvottu asein tai on luotettu, että rajalla on kaikki ok ilman kovin kummoista kontrollia. Ja Karjala raja-alueena ei ole hävinnyt minnekään, vaikka väestö, kielet ja aatteet ovat ehtineet muuttua moneen kertaan viimeisen 150 vuoden aikana.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria

Mari Moilanen: Tölkkiruokaa

Kansi: WSOY.

Sain Mari Moilasen kirjan Tölkkiruokaa kustantaja WSOY:lta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Kiinnostuin Tölkkiruokaa-kirjasta, sillä olen melko innokas säilykepurkkien ja muiden säilykeruokien ostaja. Säilykkeet säilyvät huoneenlämmössä pitkään ja niistä saa mainiosti ruokaa silloin, kun ei ehdi kauppaan. Luovalla säilykkeiden, kuivamuonan ja pakastimen avulla voi "nyhjäistä tyhjästä" erinomaisen aterian. Kirjoittaja Mari Moilanen on ruokakuvaaja ja -toimittaja, joka on myös pitänyt Jotain maukasta -ruokablogia vuodesta 2011 asti.

Lähtökohdat ovat hyvät, mutta jotenkin jäi sellainen olo, että kirja ei lunastanut täyttä potentiaaliaan. Ruokakirjoja ilmestyy joka vuosi tolkuttomasti, joten perustellakseen olemassaolonsa kirjan olisi hyvä tarjota riittävästi yllätyksiä, elämyksiä ja opittavaa myös harjaantuneille kotikokeille. Tölkkiruokaa vaikuttaa keskittyvän aloittelijatasolle ja myös mukaan otettujen säilykkeiden määrä on melko rajallinen ja reseptit tuntuvat paikoin toisteisilta. 

Yhtä ainutta tomaattikeiton, linssikeiton tai kikhernecurryn ohjetta ei mielestäni vuonna 2024 kannattaisi ruokakirjaan painaa. Niitä on jo maailma pullollaan. Samoin säilykeaiheiset pastakastikeohjeet ovat väkisinkin aika samanlaisia, tyyliin "avaa säilyke ja sekoita se pastaan". 

Kirjan makumaailma keskittyy italialais- ja aasialaistyylisiin ohjeisiin, jolloin monet omat suosikkisäilykkeeni loistavat poissaolollaan tai jäävät maininnan varaan. Moilanen on pyytänyt kirjaan sitaatteja julkkiskokeilta ja nämä nostavat esiin mm. ankankoipisäilykkeet ja savumuikkusäilykkeet. Ainuttakaan ohjetta näistä ei kuitenkaan ole. Kalasäilykkeissä keskitytään sardelleihin ja tonnikalaan.

 

Päällimmäiseksi tunteeksi jäi, että kirja on tehty pikkuisen laiskasti. Parhaista teemakeittokirjoista, vaikkapa Sienihullusta tai A Feast of Ice and Fire -kirjasta jää ihaileva, jopa häikäistynyt olo: vau, mikä tiedon ja osaamisen keskittymä kirja onkaan. Tölkkiruokaa tuntuu niiden rinnalla painetulta oman blogin mainokselta.

Mutta ainahan lukemisesta jotain jää käteen: tämän kirjan perusteella aion hankkia ainakin biscoff-tahnaa ja hyödyntää kaapissa kököttävän lemon curd -tahnan vaikka kakkuun tai jäätelöön. Testiruoaksi nousi kuitenkin ohje nimeltä "nduja mac and cheese".

Nduja on tulista salamitahnaa, joka vaikuttaa nousseen jonkinlaisen trendiruoan asemaan. Toteutin ohjeen gluteenittomasti johtuen kanssaruokailijan keliakiasta. Käytin gluteenitonta makaronia, gluteenitonta jauhoseosta ja pankojauhot korvasin murskatulla gluteenittomalla näkkileivällä. Muskottipähkinäjauheen jätin pois, sillä en jaksanut lähteä vain sen vuoksi kauppaan - kaikkia muita aineksia kotoa jo löytyi.

 

 

Kokkaaminen oli simppeliä ja valmiissa ruoassa maistui mukavasti tulinen salamipotku. Gluteenittomat makaronit ovat välillä hieman mössömäisiä, mutta tässä ruoassa sen antaa anteeksi.

 

Jotain maukasta -blogissa kerrotaan myös Moilasen järjestämistä ruokakuvauskursseista ja sellaiselle voisin itsekin mennä. Mutta vaikka nduja mac and cheese ei kovin kuvauksellista ruokaa ollutkaan, sen maussa ei ollut moittimista. Jos haluaa tuhtia ruokaa, jolla nälkäisinkin pöydän ääreen istuva taatusti täyttyy, tämä ohje sopii kuin nenä päähän.

Lue myös nämä:
Saara Atula: Retkiruokakirja
Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
Arne Krüger: Otavan herkkukortit. Lämpimiä juustoruokia ja pirteitä salaatteja

Angie Thomas: Nic Blake ja ihmeelliset - Ilmentäjien ennustus

Kansi: Otava.

Me liidetään kohti rämealueen perukoita. Puut peittävät häikäisevän auringon ja ilma jäähtyy hieman. JP kavahtaa, kun me kohdataan vastakkaiseen suuntaan uiva suonväkiparvi. Heillä on ohuempi pyrstö kuin merenväellä, ja sen suomut muistuttavat alligaattorin suomuja.

Angie Thomas teki maailmanlaajuisen kirjallisuusläpimurron esikoisromaanillaan Viha jonka kylvät vuonna 2017. Se kertoo
mustien kohtaamasta poliisiväkivallasta Yhdysvalloissa. Minäkin luin kirjan muutama vuosi sitten. Tänä vuonna Hesarin arvio kiinnitti huomioni: Angie Thomas on julkaissut Harry Potter -henkisen sarjanavauskirjan Nic Blake ja ihmeelliset - Ilmentäjien ennustus, jossa musta mississippiläistyttö seikkailee yliluonnollisissa kuvioissa.
 

Joten kun törmäsin kirjaan kirjastossa, nappasin sen mukaani. Toiminnantäyteinen, lähes toimintaelokuvamainen kirja oli varsin nopealukuinen, joten jos joku kaipaa mukaansatempaavaa ja ahmittavaa kirjaa, tässä sinulle sellainen.

Tarina alkaa Jacksonin kaupungissa Mississippin osavaltiossa. 12-vuotias Nic elää isänsä kanssa kahdestaan. He kuuluvat Ihmeellisiin, yliluonnollisiin olentoihin, jotka elävät tavallisten ihmisten keskuudessa. Isä ei ole kertonut Nicille juuri mitään menneisyydestään, joten kun Nic pääsee jyvälle isänsä peittelemistä salaisuuksista, tempautuu hän seikkailujen pyörteeseen. Mukana seikkailussa on paras kaveri JP sekä toinen lapsi, jonka henkilöllisyys jääköön tässä kertomatta.

Kirja oli todella vauhdikasta tykitystä. Juonitasolla kirjaa on vaikea pitää erityisenä, pursuaahan brittiläinen lastenkirjallisuus juuri tämänkaltaisia tarinoita. Puhuttelevaksi ja persoonalliseksi kirjan tekee Thomasin taito kytkeä mukaan afroamerikkalaista historiaa ja maantiedettä. Upeaa! Jatko-osia todennäköisesti seuraa, sen verran selkeästi tulevia käänteitä pohjustetaan.

Näsäviisas ja paikoin uhkarohkea Nic onkin mainio sankaritar, jonka seurassa viihtyy. Kirjaa voi suositella sekä lapsille että aikuisille. Ja jos kärsit lukujumista eikä kirjallisuus oikein tunnu innostavan, tämä on mahtava täsmälääke jumien aukomiseen.

Suomennoksesta

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro onnistuu kohtuullisen hyvin siinä, mikä kirjassa on kielellisesti vaativaa: kuinka kirjoittaa luontevan kuuloista nuorten puhekieltä siten, että se on kirjallisena tekstinä miellyttävää luettavaa. Hienoa!

Fantasiagenreen kuuluvat itse keksityt sanat ja termit ovat myös saaneet mukavia suomennoksia. Kelpaa lukea!

 

Lue myös nämä:
Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia
Philip Pullman: Kultainen kompassi
J.K. Rowling: Harry Potter 1-7

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kansi: Siltala.

Nyt on se hetki. Aamu valkenee ja hahmoton alkaa hahmottua: elementit asettuvat paikoilleen, taivas erkanee merestä, horisontti muuttuu näkyväksi.

Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät tarttui mukaan kirjastosta. En ole ihan varma, mistä de Kerangalin nimi oli jäänyt mieleen – ehkä Siltala-kustantamon kuvastoista tai positiivisista lehti- ja blogiarvioista. Kirjan aihe on varsin omaperäinen: se kertoo sydänsiirtoleikkauksesta.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät sopii sellaiselle lukijalle, joka etsii kovatasoista, ikään kuin tislattua laatukaunokirjallisuutta. Kirjan 237 sivuun mahtuu todella intensiivinen lataus ihmiselämästä, ihmissuhteista, lääketieteestä, Le Havren rannikosta… Jo avausluku on mykistävä: kolme nuorta miestä, melkeinpä vielä poikaa, lähtee surffaamaan helmikuisen hyiselle merelle. Intensiivinen kuvaus saa lähes tuntemaan kylmät suolaiset roiskeet omillakin kasvoilla.

De Kerangalilla on kunnianhimoa moneen suuntaan. Kirjan kieli on latautunutta ja rikasta. Se sisältää paljon erikoissanastoa, ei pelkästään lääketieteestä vaan myös kasveista, eläimistä, surffaamisesta ja maailman eri kolmista ja mytologioista. Lisäksi de Kerangal haluaa selvästi kuvata sitä, miten asioita tehdään, ja tekeminenhän on aina draamallisempaa kuin pelkkä oleminen. Tekisi mieli hehkuttaa, miten häkellyttävän uskottavaa sydämensiirtoleikkauksen kuvaus on, mutta tajuan etten voi tällaista väittää. Eihän minulla ole mitään osaamista sydänkirurgiasta. Kirjailijan taidoillaan de Kerangal loi kuitenkin minulle täydellisen uskottavan ja kokonaisvaltaisen elämyksen.

Ihmiskuvaus on vähintään yhtä hämmästyttävää. Kirjan henkilöhahmot ovat kokonaisia, eläviä, monipuolisia ja persoonallisia ihmisiä, vaikka sanamäärissä laskettuna heitä kuvataan suorastaan niukalla mitoituksella.

Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät voitti Ranskassa yhdeksän kirjallisuuspalkintoa. Kirja on käännetty useille kielille. De Kerangalilta on suomennettu muutakin tuotantoa – täytyypä siis lukea häntä lisää sopivassa välissä.

Kirjailija, joka kykenee näin vähillä sivuilla kertomaan näin valtavasti ihmisistä ja maailmasta, on nero.

Suomennoksesta

Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat tehneet neron arvoista työtä – suomennos on kuin kirkas helmi. Kustantamo Siltalan sivuilla on valaiseva blogikirjoitus, jossa he kertovat siitä, millaista on kääntää de Kerangalin tekstiä. Loistavaa työtä - lukijana voi vain istua kyydissä ja nauttia.

 

Lue myös nämä:
Virginie Despentes: Teen Spirit
François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja
Choderlos de Laclos: Vaarallisia suhteita

Lasten kanssa Annikin Runofestivaaleilla

Kävin Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjosi minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Kuten aiemmin kerroin, suuntasin tänään kohti Tamperetta lapsiseuralaisten kanssa. Määränpäänä oli Annikin Runofestivaali. Tapahtuma jatkuu tänään myöhään yöhön - seuraavan kerran tapahtuman pääsee kokemaan kesäkuussa 2026.

Kiitän ensimmäiseksi todella helppoa saavutettavuutta. Tampereen rautatieasemalta oli sujuva kävellä kohteeseen ja Tampereen kävely-ympäristö on ihanan selkeää. Jalkakäytäviä pääsee oikeasti etenemään, ilman että pitää pysähtyä väistelemään ja arpomaan tietyömerkintöjä tai sähköpotkulautoja tai muuta sekoilua, joka tekee jalkaisin liikkumisesta hankalaa tai mahdotonta. Lapsiperheiden kannattaa pysähtyä puolimatkassa viihtyisään Tammelan leikkipuistoon.

 

Toivoin etukäteen sujuvia vessajonoja, lapsille kelpaavaa ruokaa ja osallistavaa tekemistä. Kohtuullisen hyvin toiveeni toteutuivat ja kehun erityisesti runsasta bajamajatarjontaa. Alueen ruuhka tiivistyi sitä mukaa kun päivä eteni, mutta pienellä puikkelehtimisella siirtyminen paikasta toiseen onnistui. Lastenrattaiden kanssa tungoksessa ei olisi päässyt etenemään, eli suosittelen tapahtumaan menoa itsenäisesti liikkuvien lasten kanssa.

Tungoksen täyttämässä kulttuuritapahtumassa lasten jaksaminen toki jossain vaiheessa lopahti. Jos perheellisenä haluaisi osallistua ohjelmaan täysipainoisesti, kannattaisi lähteä isommalla porukalla ja jakaantua: kyllästyneet lapset lähtisivät vastuuaikuisen kanssa jonnekin muualle Tampereen huveihin ja runohenkiset voisivat jäädä festivaaleja viettämään niin pitkäksi aikaa kuin haluavat.

 

 

Mitään hirvittävän suurta lapsimäärää tapahtumassa ei näkynyt, mutta festivaalien järjestämät lasten ohjelmanumerot olivat todella laadukkaita. Osallistuimme Piipoon Hetken runo-olohuoneeseen, jossa lapsia kannustettiin kirjoittamaan omia runoja tapahtuman tunnelmia aistien. Valmiit työt ripustettiin koivunlehdiksi.

 

 

Teemu Palosaaren yhtyeen keikka taisi olla intiimein livekeikka jolla olen koskaan ollut. Pieneen, tunnelmalliseen pesulatilaan tuli bändiä kuuntelemaan noin kymmenhenkinen yleisö, eikä kovin montaa henkeä lisää olisi mahtunutkaan. Hyvä meno!

 

 

Annikin korttelin viereiseen Osmonpuistoon oli perustettu ruokakojualue. Etniset kasvisruoat olivat minun makuuni, mutta lapsia oli turha ylipuhua kojujen annoksille. Onneksi olin kuitenkin pakannut mukaan runsaasti eväitä. Puiston eväspiste oli todella tunnelmallinen ja lasten kanssa riittävä houkutus oli Osmonpuiston leikkipuisto.

 

 

Annikin kortteli oli näkemisen ja kokemisen arvoinen itsessään. Historiallisia rakennuksia ei ole Suomessa liikaa säästelty ja aika pitkän taistelun Annikin aktiivit joutuivat käymään saadakseen alueelle arvostusta.

 

Tunsin myös olevani pitkästä aikaa oikein kulttuuriharrastajien kuplassa. Ympärillä näkyi värikkäitä ja persoonallisia asusteita ja aikuisten ohjelmasta ehdin kuunnella avauspuheen, Ranja Omenan lausuntaa, Tommi Liimatan osuuden ja Lyytin musiikkia.

Kun menee itselleen uuteen tapahtumaan, voi pohtia, tunteeko olonsa tervetulleeksi vai joutuuko kokemaan, että on joutunut sisäpiiribileiden sivustakatsojaksi. Annikin festivaaliin solahdin mukavasti joukkoon, vaikka kyllä paikan päällä huomasi, ketkä olivat enemmän porukan ytimessä kuin toiset. Mutta kyllä sekaan sopii ensikertalaisenakin ja lapsiseuralaisia kohdeltiin suorastaan kiitettävästi.

 

Paluumatkalla käveltiin vielä katsomaan Kirsi Kunnaksen ja Mirkka Rekolan runomuraaleja Pinninkadulla. Komeita!

 

Vaikka huoltajan ominaisuudessa pääpaino onkin katsoa, että lapsilla on kaikki hyvin ja he pysyvät mukana, kyllä runoilla ladattu ilmapiiri ruokki omaakin luovaa ajattelua. Kirjallisuudella on väliä. Sanoilla on väliä. Yhteen kokoontumisella yhteisten tärkeiden asioiden ääreen on väliä. Ja henkilökohtaisuus on edelleen poliittista, kuten festivaalin avausesiintyjä Ranja Omena muistutti.

Jenni Sofia: Mielen käyttöohjeet

Kansi: Atena.

Sain Jenni Sofian kirjan Mielen käyttöohjeet kustantaja Atenalta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos. 

 

Vaikka kannustankin tekemään asioita, jotka tuntuvat hyvältä, joskus asiat voivat tuntua ensin epämukavilta, vaikka tietää niiden olevan itselle hyväksi. Aina ei kannata keskittyä siihen, mikä tuntuu vain hyvältä, vaan siihen, minkä tietää olevan itselle hyväksi. 

 

Jenni Sofian Mielen käyttöohjeet tuli vastaan naistenlehden kirjavinkeistä. En ole self help -kirjallisuuden ylin ystävä, sillä olen tullut lievästi allergiseksi nykyajan ihanteelle menestyvästä yksilöstä, joka treenaa itseään (yksinään) koko ajan tehokkaammaksi ja paremmaksi. Päätin kuitenkin ylittää ennakkoluuloni ja pyysin kirjasta arvostelukappaleen, sillä koen, että ylikierroksilla laukkaavat ajatukseni todella tarvitsevat vähän rauhallisempaa suuntaa.

 
Viime vuosina erilaiset katastrofiuutiset ovat suorastaan tulvineet mediasta. Lisäksi ruuhkavuosia elävänä keski-ikäisenä naisena koen, että omatkin ajatukseni ovat lähinnä syytteleviä tai paheksuvia. Jos vaikkapa herään aamulla ennen kelloa soittoa, saatan pyöritellä mielessäni esimerkiksi seuraavanlaisen ajatusketjun:

"Tässähän ehtisi pestä ikkunoita ennen kuin perhe herää. Jos en tee sitä nyt, minulla ei ole koskaan aikaa siihen. Oikeastaan olen huono ja kelvoton perheenäiti, kun täällä likaisten ikkunoiden hämärässä valossa joudutaan pyörimään. Tai ehkä sitä ennen lukisin päivän uutiset, tiedä mitä kaikkea Ukrainassa ja Gazassa on tapahtunut. Tai ehkä Donald Trump on sanonut jotain pöyristyttävää. Tai ainakin ilmastokriisistä on jotain uusia huonoja uutisia, jotka on pakko tietää juuri nyt. Ilmastokriisistä puheen ollen, kylläpä olen paha ihminen, kun en vieläkään ole ryhtynyt vegaaniksi, vaikka hyvin tiedän, että lihantuottaminen kuormittaa ilmastoa."

Kun tätä rataa jatkaa, on täysin mahdollista, että kellon soidessa tuntee itsensä valmiiksi väsyneeksi, huonotuuliseksi ja toivottomaksi. Kuitenkaan mikään yllä mainituista ongelmista ei ratkea sillä, että vatkaan huonoja asioita mielessäni ja moitin niistä itseäni.

Juuri tällaisiin negatiivisiin ajatuskehiin Jenni Sofia tarjoaa mielen käyttöohjeitaan. Omilla kotisivuillaan Jenni Sofia esittelee itsensä mentalistiksi ja mentaalivalmentajaksi. Psykologin koulutusta hänellä ei ole, joten kriittisimmät lukijat voivat ottaa etäisyyttä Mielen käyttöohjeisiin halutessaan. Myös kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo on yllättävän kevyt.

Mielestäni kirjassa on kuitenkin järkevä rajaus, eli enimmäkseen kirjoittaja ei tarjoile sellaista tietoa, johon hänellä ei ole kompetenssia. Osa kirjan neuvoista on tullut tutuksi jo erilaisista wellness-tuokioista tai vaikkapa myyntivalmennuksista, joissa on hyödynnetty ajattelun taitoja. Pientä kritiikkiä annan paikoin löysästä energia-sanan käytöstä. Hyvinvointisektorilla puhutaan mielellään energioista, mutta tiukan luonnontieteellisesti tulkiten kenenkään henkistä energiaa ei voi jouleilla mitata.
 

Mielen käyttöohjeiden pääsanoma on, että omia (negatiivisia) ajatuskehiä ei ole pakko uskoa kirjaimellisesti, vaan ajatuksiaan ja tunnetilojaan voi tarkastella etäisyyden päästä ja niitä voi opetella ohjaamaan. Mieltä voi myös opettaa suuntautumaan positiivisiin tulevaisuudennäkymiin ja tässä hetkessä elämiseeen. Kirjassa käsitellään ajattelun rooli, fyysisen tekemisen rooli ja hermoston rooli. 

 

Keho-mieliyhteydestä olen lukenut aikoinani myös Karita Palomäen ja Juha Siiran kirjan Kehon viisaat viestit, jota myös suosittelen. Arkielämässä on helppo tunnistaa eri tilanteita, joissa keho ja mieli reagoivat samantahtisesti. Monilla esimerkiksi jännittäminen voi saada vatsan sekaisin tai stressi voi kiristää niskaa ja hartioita. Mielen käyttöohjeiden lukeminen palautti mieleen äitiysloma-ajan, jolloin olen kenties vahvemmin kuin koskaan muulloin kokenut kehon ja mielen yhteistyön. Vauvojen kanssahan ei riitä, että asioita selostaa sanallisesti, vaan vauvan kanssa vuorovaikutus tapahtuu ennen kaikkea fyysisen yhteyden kautta.
 

Kirjan tärkeintä antia ovat erilaiset harjoitukset, joilla voi yrittää tunnistaa omia ajatusvääristymiään, vanhoja uskomuksiaan, kehon jumituksia ja hengityksen rytmiä. Harjoitusten tarkoitus on vahvistaa kehon ja mielen yhteyttä ja auttaa lukijaa elämään tässä hetkessä, hyvistä asioista nauttien ja kiitollisuutta tuntien. Omia haaveita, toiveita ja pelkoja voi harjoitusten avulla yrittää jäsentää tulevaisuuden realistisiksi tavoitteiksi ja suunnitelmiksi.
 

Analyyttinen mieleni huutelee tähän väliin, että eiväthän ne yhteiskunnan ongelmat sillä ratkea, että jokainen vain pyörii oman napansa ympärillä hengittelemässä ja mielikuvaharjoittelemassa. No, ehkäpä vastaan takaisin, että ei se jatkuva negatiivisten asioiden märehtiminenkään yleensä maailmaa paranna.

 
Kirjassa on hyvä jäsentely ja selkeä otsikointi sekä sisällysluettelo. Tekstiä ei ole väkisin pitkitetty ja Jenni Sofian omasta elämästä ammentavat käytännön esimerkit ovat havainnollisia. Tohdin suositella tätä kirjaa ihmisille, jotka kaipaavat selkeitä työkaluja vellovien ajatustensa kesyttämiseen.

Lue myös nämä:
Mari Koistinen: Pahan päivän varalle
Ilana Aalto: Paikka kaikelle
Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Annikin Runofestivaali Tampereella lauantaina 8.6.24

Olen menossa Annikin Runofestivaaleille sosiaalisen median edustajana eli tapahtuma tarjoaa minulle maksuttoman sisäänpääsyn. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

 

Annikin Runofestivaali. Kuva: Eino Ansio.

Tunnetko Annikin Runofestivaalin? Annikin puutalokortteli on historiallinen asuinympäristö Tampereella, Tammelan kaupunginosassa. Runofestivaalia on järjestetty vuodesta 2003 alkaen, joka toinen vuosi. Olen itse ollut kaikenlaisissa talkooporukoissa vuosien varrella ja kokemukseni perusteella arvioin, että joka toisen vuoden taktiikka on mainio valinta. Aktiivit eivät pääse liikaa uupumaan ja ideointi- ja suunnittelutyöhön jää väljyyttä. Korttelin tarina on jäänyt mieleen Tiitu Takalon hienosta sarjakuva-albumista Minä, Mikko ja Annikki.

 

En ole koskaan käynyt Annikin Runofestivaaleilla, joten tänä vuonna aion tehdä päiväretken jälkikasvun kanssa tapahtumaan. Tamperelaisten kannattaa nauttia ohjelmasta pitkän kaavan mukaan, sillä tapahtuman kylkiäisenä Annikki OFF -teemalla järjestetään paljon kulttuuritapahtumia pitkin viikkoa.

Lasten kanssa tapahtumiin lähtiessä on muutama kriteeri, jotka ratkaisevat reissun onnistumisen. Pääseekö vessaan ilman älyttömän pitkiä jonotusaikoja? Onko myytävänä järkevän hintaista ruokaa ja sellaisia annoksia, jotka nassikat suostuvat syömään ilman murskakritiikkiä? Onko tarjolla jotain fyysistä tekemistä ja osallistumista?

 

Festivaalin sivuilla suositellaan, ettei paikalle saavuta lastenrattaiden kanssa. Tilat voivat käydä ahtaiksi eivätkä kaikki paikat ole esteettömiä. Ihan pienten kanssa ei välttämättä siis kannata tungeksia paikalle. Myöskään autolla ei kannata tulla, koska alueella ei ole tapahtuman puolesta pysäköintijärjestelyjä. Alue on niin lyhyen matkan päässä rautatieasemalta, että julkisia kannattaa suosia. Himoautoilijat voivat katsoa etukäteen sopivan vaihtoehdon Tampereen keskustan maksullisista pysäköintihalleista ja jättää kulkupelin päiväksi sellaiseen.

Ohjelmisto kertoo, että lapsille on tarjolla sekä musiikkia että runotyöpajoja. Niihin siis mennään! Myös lavarunous vaikuttaa kiinnostavalta. Toivon, että pystyn jonkun verran seuraamaan myös minua kiinnostavaa aikuisten ohjelmaa. Festivaalin teemana on henkilökohtaisuus. Esiintyjät esitellään täällä. Minua houkuttelevat ainakin Kielo Kärkkäinen, Abdullah Pashew ja Iida Rauma.

 

Annikin Runofestivaali. Kuva: Eino Ansio.

Odotan lauantailta sopivan boheemia, taiteilijoiden ja hipsterien kansoittamaa kivaa miljöötä ja yllättäviä ja virkistäviä runoesityksiä. Ja niitä kohtuullisia vessajonoja.

Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa

Kansi: Into Kustannus.

Nihtipäämiehet eli lippukuntien johtajat kirjoittivat Arvid Tawastille sanoilla ”teidän ankaruutenne” tai ”teidän herruutenne” mutta myös ”rakas eversti”. Monet kirjoittajat käyttivät kohteliaisuuksia kuten ”teidän jalosukuisuutenne”, ”teidän lempeytenne” tai ”lempeä herra eversti”.

Sain läheiseltäni lainaksi Ulla Koskisen vuonna 2022 ilmestyneen tietokirjan Soturiaatelin aika Suomessa. Se kertoo hämäläisen Tawastin mahtiperheen ja ennen kaikkea perheen päämiehen Arvid Tawastin vaiheista 1500-luvulla. Sotaisalta vuosisadalta muistetaan kenties parhaiten nuijasota, jolloin pohjalaiset talonpojat nousivat kapinaan ankaria herroja vastaan. 

Kirjasta Hämeen pitkä ja rikas historia käy hienosti ilmi, sillä monet kirjassa mainitut hämäläiskartanot – esimerkiksi Porkkalan kartano Lammilla ja Suontaan ja Vesunnan kartanot Hattulassa – ovat edelleen olemassa ja asuttuina. Tosin sain kirjasta mielikuvan, että Arvid Tawastin Kurjala-niminen kotikartano Lammilla olisi kadonnut ja vasta lukemisen jälkeen ymmärsin googlettaa, että kyllä Kurjalan kartano on edelleen olemassa. Rakennuskanta on sielläkin toki historian saatossa muuttunut. 

Koskinen tarjoilee lukijalle tuhdin paketin historiallisia vaiheita, historiallisten henkilöiden ajatuksia ja elämänvaiheita ja perusteellisen katsauksen Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen, Baltian, Puolan ja Venäjän sotaiseen vuosisataan. Mutta jotenkin kirja onnistui olemaan melkoista unilääkettä, vaikka kaikista edellä mainituista asioista olenkin kiinnostunut. Ehkä syynä on se, että kirja on aika perinteiseksi miellettyä historiankirjoitusta: kronologista luettelointia ja täynnä henkilönnimiä, jotka helposti menevät sekaisin. Lukeminen kesti siis aika kauan, vaikka kirjassa on vain 365 sivua.

Kiitän kirjaa kuitenkin monesta kiinnostavasta yksityiskohdasta. Esimerkiksi Tawastin perheen ostokset ja kuvaus Täyssinän rauhassa sovitun rajan merkitsemisestä maastoon olivat kiehtovia. Samoin kirjasta välittyi se, miten 1500-luvulla näkyivät monet nykyaikanakin vaikuttavista hallintorakenteista. Koskinen on pyrkinyt myös hieman keventämään tekstiä erilaisilla kevyillä, leikkimielisillä kommenteilla.

Ehkä tekstiä olisi voinut jäsentää enemmän teemoittain eikä tiukan kronologisesti? Mielestäni esimerkiksi viime kesänä lukemani Marjo T. Nurmisen Itämeren tarina oli teemoittamisesta mainio esimerkki – siinä tuhti tietosisältö oli paketoitu varsin lukijaystävälliseen muotoon. 

Lievästä puuduttavuudestaan huolimatta Soturiaatelin aika Suomessa on hyvää luettavaa historian hevijuusereille.

Lue myös nämä:
Marjo T. Nurminen: Itämeren tarina
Kolme kirjaa kartalla: Vanajan Joanna, Rottien pyhimys ja Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä
Aulis Kallio: Liettuan historia

Jenni Haukio: Sinun tähtesi täällä

Kansi: WSOY.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kulttuurin, taiteen ja politiikan eri aikakausina vaikuttanut lukematon määrä ihmisiä, joiden ajattelu on yhtä ajankohtaista; yhä muistamisen, lainaamisen ja esillä pitämisen arvoista. Olisi sääli, mikäli emme hyödyntäisi sitä henkistä, kulttuurista ja älyllistä pääomaa, joka yhteiskunnassamme on vaikuttanut jo meitä ennen. Tämä on olennainen syy siihen, miksi osana puheitani ja kirjoituksiani lainaan usein menneiden aikojen ajattelijoita. Minulle kysymys on myös mitä suurimmissa määrin suomalaisen aineettoman kulttuuriperinnön vaalimisesta.

Tohtori Jenni Haukio julkaisi viime keväänä muistelmateoksensa Sinun tähtesi täällä – vuodet tasavallan presidentin puolisona. Se on niin suosittu, että minäkin sain jonottaa sitä jonkin aikaa kirjastosta ja laina-aika oli vain kaksi viikkoa. Taisin olettaa etukäteen, että kirjan lukaisee nopeasti, mutta Haukio kirjoittaa sen verran punnittua ja painavaa asiaa, että kirja kannatti lukea rauhalliseen tahtiin. Ammattikirjoittajana Haukio on tehnyt todella sujuvalukuisen ja hyvin jäsennellyn kirjan.

Aloitan ensin kehumalla, mitä kaikkea yhteistä minulla on tohtori Haukion kanssa. Olemme samaa ikäluokkaa, olen vain puolisen vuotta häntä nuorempi. Olemme molemmat jo lapsena hurahtaneet lukemiseen ja historiaan. Lisäksi olemme tulleet äideiksi kypsällä iällä – minä parisen vuotta häntä aiemmin.

Sen sijaan Haukion hillitty ja hallittu tyylikkyys on sellaista, mitä en todellakaan tunnista itsestäni. Tunnen sen verran porilaisia, että arvelen osan hillitystä käytöskoodista olevan porilaista tapakulttuuria – mutta aimo annos siitä on selvästi myös sisäsyntyinen luonteenpiirre. Ilmankos Haukiota ihaillaan ja arvostetaan – on vaikea kuvitella häntä vaikka rähisemässä julkisilla paikoilla jälkikasvulleen tai piipahtamassa tukka hapsottaen lähikauppaan hirveät rytkyt päällä. Itsehän teen näitä molempia aika ajoin. Toki näin taviksena minulla on myös enemmän vapautta toimia näin – kukaan paparazzi ei vaani minua valmiina lähettämään kuviani Seiskaan. Presidentin puolison roolissa jatkuva mediajulkisuus oli alati läsnä.

Muistan itsekin Haukion tulon julkisuuteen – luin Ylen verkkosivuilta uutisen siitä, että eduskunnan puhemies Niinistö meni naimisiin kokoomuksessa viestintäpäällikkönä työskennelleen Haukion kanssa. Seurustelu ei näkynyt mediassa millään lailla, joten uutinen oli varmasti useimmille yllätys. Niinpä oli mielenkiintoista lukea siitä, miten Haukio itse koki niin julkisuuteen tulon ja siitä alkaneen jatkuvan mediaseurannan. Erittäin taitavasti hän kertoo mietteitään, kuitenkin niin tyylikkäästi rajaamalla, ettei lukijana missään vaiheessa tule tunnetta liiallisen avautumisen kuuntelemisesta.

Todella mielenkiintoisia olivat myös kuvaukset valtiovierailuista, verkostoitumisesta ja matkoista. Haukio edusti Suomea mm. kuningatar Elisabet II:n hautajaisissa Iso-Britanniassa. Minulle kiinnostavinta olivat kuitenkin Haukion mietteet suomalaisesta kulttuurista ja historiasta. 

Kirjassa puhutaan suomalaisen kirjallisuuden tärkeydestä suorastaan fennomaanisella paatoksella. Minulle tämä on piristävää, arvostanhan itsekin vanhaa kotimaista kirjallisuutta. Mutta hieman kuplautuneelta tämä paatos tuntui. Omassa arjessani olen vuosien varrella tottunut siihen, että koulutettuja ja hyväosaisia ihmisiä tällaiset teemat eivät ihan hirveästi kiinnosta. Monelle riittää kulttuuriksi ulkomailla matkustelu, kuluttaminen ja englanninkielisten tv-sarjojen katselu. Jos keskustelua yrittää saada aikaiseksi vaikka Juhani Ahon kielenkäytön upeudesta, saa takaisin pitkän tyhjän katseen ja nopean vaihdoksen johonkin muuhun aiheeseen. Olisi mukavaa uskoa kirjassa kuvatulla tavalla siihen, että suomalainen kulttuuri on suomalaisille tärkeää. Itse olen kokenut esimerkiksi kirjabloggaajien yhteisön tärkeäksi juuri sen vuoksi, että saa rauhassa ”nörtteillä” kirjallisuuden ympärillä ja toisetkin ymmärtävät, mistä on kyse.

Lisäksi näin huhtikuussa 2024 kokoomustaustaisen Haukion hehkutus kulttuuriperinnön tärkeydestä on hieman ristiriidassa sen kanssa, että kokoomusjohtoinen hallitus on tekemässä todella massiivisia budjettileikkauksia julkisen sektorin kulttuuripanostuksiin. Monet kulttuurialan toimijat kokevat, että kulttuurityötä ei pysty tekemään jatkossa läheskään samalla lailla ja monet pohtivat, missään määrin leikkauksista seuraa jopa suomalaisen kulttuurin näivettyminen tai alasajo. Eihän meillä pienellä kielialueella ole realistista, että kaikki kulttuuritoiminta olisi kaupallisesti kannattavaa – kyllä kulttuurin kasvualustassa tarvitaan julkista tukea, jos halutaan että Suomessa on olemassa elävää ja kansalaisille tärkeää suomalaista kulttuuria.

Ennen vanhaan puhuttiin ”sivistysporvareista”, sellaisista jotka itsekin arvostavat suomalaista kulttuuriperintöä ja haluavat läpi elämänsä sivistää itseään. Tähän perinteeseen Sinun tähtesi täällä sopii hyvin.

No, nämä pohdinnat menevät sinänsä ohi aiheen, koska esipuheessaan Haukio perustelee hyvin, miksi ei käsittele Niinistön presidenttikauden kotimaanpolitiikkaa juuri lainkaan. Kirjassa ei edes mainita ajan keskeisimpiä kotimaanpolitiikkoja – pieni poikkeus on Alexander Stubbin nimi, joka nousi eräässä asiayhteydessä esiin. 

Kirja sai myös pohtimaan sitä, miksi ihmeessä presidentin puolison pitää tehdä ilmaista työtä. Puolisolle ei ole osoitettu palkkiota tai mahdollisuutta matka- ja kulukorvauksiin. Tämä tuntuu menneisyyden maailmalta – sellaiselta jossa oletettiin, että mies elättää vaimonsa ja vaimon tehtävänä on edustaa. Julkisen sektorin kulujen kasvattaminen ei tällä hetkellä ole muotia, mutta olen kyllä silti valmis kannattamaan sitä, että presidentin puolisolle määriteltäisiin asiallinen korvaus. Edustus- ja verkoitoitumistehtäviä riittää ja niiden tarkoitus on palvella Suomen etua. Tätä työtä Haukio teki hartiavoimin, 12 vuoden ajan ilmaiseksi. Mitäpä jos presidentin puoliso sanoisi, että "menepä yksin kättelemään ne Linnan juhlien vieraat, minä otin Alepan kassan iltavuoron vuokratyöfirman kautta, kun eihän minulle siitä emännöinnistä mitään makseta"? 

Vielä erityiskehut kirjan nimestä, joka on sitaatti Mirkka Rekolan runosta. Tulkitsen nimeä ainakin kolmella tavalla:

”Sinun” viittaa presidentti Niinistöön, hänen tähtensä Haukio joutui tai pääsi puolison roolissa Mäntyniemeen. Tai Haukio on ”sinun tähtesi” eli Niinistön tähti, joka auttaa löytämään oikean suunnan politiikan yössä. Kolmas tulkinta on, että ”sinun” olemme me Suomen kansalaiset – meidän jokaisen tähden Haukio on tehnyt työtään isänmaan ja suomalaisen kulttuurikentän hyväksi.

Lisäksi kirja herätti halun tehdä kesäretki Kultarantaan. Sinne pääsee seuraavan kerran kesällä 2025, sillä parhaillaan presidentin kesäasunnossa on menossa peruskorjaus. Kenties pitää myös hankkia omaan hyllyyn Haukion toimittama runoantologia Katso pohjoista taivasta, jota olen kirjastovierailulla lukenut.

Lue myös nämä:
Michelle Obama: Minun tarinani
Kalevala
Johan Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat