sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli

Kansi: Jenni Noponen / Gummerus.
Anneli Kannon historiallisiin romaaneihin olen törmännyt siellä täällä, mutta lukemiskynnys ylittyi vasta nyt. Olin viime syksynä kuuntelemassa Kantoa Gummeruksen kevään kirjojen esittelytilaisuudessa ja pyöveliaihe kuulosti houkuttelevalta. Pyöveliä on luettu blogeissa siellä täällä, ainakin Lauran ja Jorin bloggaukset ovat jääneet mieleen.

Kirjassa on kolme kertojaa, joista eniten keskitytään Johann-pyöveliin. Kaksi muuta ovat nimeään kameleonttimaisesti vaihtava apteekkari Eggerts ja tuomari Wisander. Miesten tiet kohtaavat Vaasassa. Sitä ennen Johann on käynyt pätevöitymässä pyöveliksi Saksassa ja Eggerts taas apteekkariksi Nevanlinnassa. Wisanderin ristinä on miehiin menevä vaimo, jolle aviollinen uskollisuus tuntuu olevan vieras käsite.

Ensi alkuun minua häiritsi miesten kovin samankaltaisilta kuulostavat kertojanäänet, mutta tämä meni nopeasti ohi. Kannon tyyli vakuutti: Pyöveli on tasapainoinen kokonaisuus, jossa historiallinen miljöökuvaus on kiinnostavaa ja uskottavaa, ilman väkinäisiä "infodumppeja". Kantoa ei myöskään tarvitse verrata Kaari Utrioon - useimmat uudet historiallisten romaanien kirjoittajat joutuvat hyvin usein samalla viivalle Utrion kanssa, mutta Kannon tyyli on omanlaistaan, se ei ole velkaa Utriolle. Ja verrattuna vaikkapa läpimurron tehneeseen Kristiina Vuoreen on Kanto paljon tasokkaampi - taitavampi ja sujuvampi.

Kanto tarkastelee Johannin kautta pyövelin työn henkistä raskautta - yhteisön syrjinnän kohteeksi joutumista ja syyllisyydentuntoa teloituksista. Toisaalta pyövelin asemaa 1600-luvun yhteiskunnassa perustellaan monessa kohti lainsäädännön kautta: pyöveli oli tärkeä oikeuden toimeenpanija, tuomarin lainvoimaisten päätösten toteuttaja.

Kirjan lopussa juonen keskiöön nousevat noitavainot ja noitajahdin hysteerisyys. Nykypäivästä on helppo keksiä vastaavia vainojen rinnakkaisilmiöitä.

Kannon omaperäisyys ja vahva tyyli tekivät sen verran hyvän vaikutuksen, että pitänee napata joskus luettavaksi muitakin Kannon kirjoja. Hänen esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä sijoittuu niin ikään 1600-luvulle, toinen kiinnostava teos voisi olla Suomen sisällissotaa naisnäkökulmasta kuvaava Veriruusut.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Tervetuloa Blogistania-palkintojen jakotilaisuuteen 26.2. klo 16.30

Tämän viikon torstaina kukitetaan Blogistania-äänestysten voittajat Helsingissä. Suomalaisen Kirjakaupan Aleksanterinkadun myymälässä palkitaan ja haastatellaan voittajakirjailijat tai heidän edustajansa. Suomalaiset kirjailijat saapuvat paikan päälle, Kate Atkinsonia edustaa hänen kustannustoimittajansa.



Kurkkaa vielä Kirsin Book Clubista äänestysten kootut tulokset!

perjantai 20. helmikuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Kansi: Otava.
Lukupiirimme helmikuun kirja oli Carlos Ruiz Zafónin Enkelipeli. Kirjailijan nimi oli minulle ennalta tuttu blogeista: kirjailijan kirjoja on luettu ahkerasti ympäri Blogistaniaa. Odotin viihteellistä lukuromaania ja sitä sainkin.

Enkelipeli sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Barcelonaan ja kirjassa erityisen mukavaa olikin päästä muistelemaan viimekesäistä Barcelonan-matkaa kirjan ansiosta. Aika monessa kirjan mainitsemassa paikassa olin käynytkin. Muun muassa Pedralbesilla liikuttiin paljon - siellä vierailin sekä upeassa luostarissa että tasokasta herkkuruokaa tarjoavassa ravintolassa, jotka esiintyvät lomakuvissani.



Enkelipeli oli varsin nopealukuinen, mutta paikoin hieman sekava. En ole ihan varma, ylittikö tykkäämiseni ajoittaiset ärsytyksen tunteet, mutta kenties positiiviset seikat veivät voiton, kun kirjan ihan mielelläni lukaisin. Ärsytystä herätti sekavuuden lisäksi pinnallisuus ja epäloogisuus, plussaa taas tuli siitä, että kirja aika hyvin tempaisi mukaansa ja sivuja piti kääntää koko ajan eteenpäin.



Kirjassa nuori, traaginen kirjailijahahmo David Martín saa toimeksiannon rikkaalta, salaperäiseltä kustantajalta. Hänen pitää kirjoittaa uuden uskonnon luova teos. Kustantajalle ei ryppyillä, sen David todellakin tulee huomaamaan.

Kirjassa esiintyvät myös rikas mutta kateutta herättävä hyväntekijä, traagisen rakkauden kokeva kaunotar, itsepäinen nuori avustajatar ja vaikka keitä. Loppupuolella kirja muuttuu dekkarimaiseksi rikostarinaksi ja myös mystiikkaa heitellään keitokseen mukaan.

Käännöksestä

Kirjalla on kaksi suomentajaa, Tarja Härkönen ja Anu Partanen. Suomennoksen kieli oli oikein luettavaa, mitään erityisen häiritsevää ei sattunut silmään.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Bryan Talbot: Grandville Noël

Kansi: Dark Horse Books.
Olin odotellut Grandville-sarjan neljättä osaa kirjaston valikoimiin, mutta kun sitä ei alkanut kuulua, tilasin Grandville Noëlin ihan itselleni. Herkullista luettavaa tämä steampunksarjakuva oli jälleen kerran. On myös hauska huomata, kuinka sarjan taustakuviot kehittyvät ja laajenevat pikkuhiljaa. Ranskalainen keisarikunta on kokenut isoja poliittisia myllerryksiä ja ongelmia aiheuttavat myös taikinanaamojen - jotka itse haluavat kutsua itseään poliittisesti korrektiin tapaan ihmisiksi - vaatimukset päästä täysien kansalaisoikeuksien piiriin. Albumi on luettu myös Taikakirjaimissa.


Tarinassa kovaotteinen mäyräpoliisi LeBrock lähtee etsimään Grandvillestä eli Pariisista vuokraemäntänsä sisarentytärtä, joka on hurahtanut ääripään herätysliikkeen pauloihin. Avuksi LeBrock värvää vanhan ystävänsä, luksusprostituoitu Billien. Mutta jopa maailmaa nähnyt Billie joutuu taipumaan liikkeen johtajan, karismaattisen yksisarvisen Apollon, edessä...

Sivuhenkilöistä on pakko hehkuttaa Chance Lucasta, joka oli mainio sarjakuvallinen silmänisku eräälle eurosarjakuvan klassikkosankarille. Taitavasti Talbot pyörittelee myös uskonnollisen kultin otteita ja lonkeroiden ulottamista päivän politiikkaan. Lisäksi taikinanaamojen protestit ja taikinanaamoja vastaan suunnatut väkivaltaiset iskut kuvaavat varsin osuvasti myös nykyajan Eurooppaa - niin vaihtoehtohistoriaa ja fantasiaa kuin Grandville onkin.

Youtubesta löytyi hauska vloggaus, herra nimeltä Bookbabble arvioi Grandville Noëlin tehokkaasti kahdessa ja puolessa minuutissa. Koskahan suomalaiset kirjavloggaukset yleistyivät?



 

perjantai 6. helmikuuta 2015

Kaari Utrio: Ruma kreivitär ja pari lyhytarviota

Kansi: Amanita.
Palaan aina Kaari Utrion pariin, kun kaipaan jotain ihanaa viihdykettä luettavaksi. Onneksi minulla on Utrion kirjoja jo hyllymetrin verran, niin valinnanvaraa riittää vaikka ei poistuisi kotoa minnekään.

Ruma kreivitär on vuodelta 2002 ja kirja avaa Utrion 2000-luvulla kirjoittamien epookkikomedioiden sarjan. Tyyliin kuuluu autonomian ajan Helsinki ja uudet tuulet yhteiskuntaluokkien suhteissa. Vanha aatelisto ja uudempi virkamieskunta ovat seurapiirien kermaa, mutta uuden ajan osaajat puskevat rinnalle. Teollistuminen loi älykkäille ja osaaville ihmisille menestymisen mahdollisuuksia. Rumassa kreivittäressä tällainen uuden ajan airut on tupakkatehtailija Anton Wendel. Nimihenkilö, ruma kreivitär Julia Gyllenfalk, taas on ylhäisen mutta rutiköyhän aatelisperheen vanhapiikatytär, joka koettaa pitää herttaisesta pikkusisarestaan ja rapistuneesta kartanosta huolta.

Olen lukenut kirjan edellisen kerran kai aika tuoreeltaan kirjan ilmestymisen jälkeen, joten oli mukava palata Ruman kreivittären pariin. Tapahtumia ei muistanut kovin hyvin ja oli hauska huomata, miten pilke silmäkulmassa tämä(kin) kirja on kirjoitettu. Kirjan nuoret naiset ovat monella tavalla aikakautensa tiukan tapakulttuurin vankeja, mutta jokainen murtaa muureja omalla tavallaan. Julia, Dorotea, Augusta ja Carolina tekevät loppua kohti ihailtavan rohkeita ja itsenäisiä ratkaisuja tavoitellessaan parempaa elämää.

Mukavan piruilevaa on myös Utrion miljöökuvaus:

Senaatintori  herätti Wendelissä aina hilpeyttä. Markkinapäivänäkään sitä ei saatu edes puolilleen kansaa. Mihin pikkukaupunki kuvitteli tarvitsevansa valtavaa paraatiaukiota?

Kaikki muukin oli suhteetonta uudessa pääkaupungissa. Majesteettiset hallintorakennukset, kasarmit ja sairaalat olisivat kelvanneet jopa Pietarin kokoiselle kaupungille. Mahtirakennusten, leveitten katujen ja torintapaisten bulevardien vastakohtina nököttivät vaatimattomat puutalot melkein kuin maalaiskylässä.

Suuret on suunnitelmat - mutta Wendel tiesi, että suunnitelmat eivät olleet Helsingin kunnallispormestarien ja raatimiesten ja kaupunginvanhimpien päässä. Keisarit, ruhtinaat ja kreivit päättivät, millaiseksi suuriruhtinaanmaan pääkaupunki rakennettiin. Helsinkiläisten osuus kehityksessä oli vastustaa kaikkea: katuja, aukioita, satamalaitureita, mitä tahansa mikä maksoi eikä ollut samanlaista kuin Raumalla tai Kuopiossa.

Tuossa joulun alla ahmin viihteennälässäni muutaman Utrion sellaista vauhtia, etten saanut aikaiseksi edes blogata niistä. Kuittaan tässä saamattomuuteni lyhytarvioilla:

Vendela
 
Ensimmäinen Utrion kirja, jonka olen lukenut, ja edelleen suosikkini kirjailijan tuotannossa. Dramaattiset käänteet, ihana pääpari ja kiehtova 1300-luvun miljöö palkitsevat jokaisella lukukerralla. Lisäksi kirjassa on muutamia herkullisia ruokakohtauksia - ja joitakin vähemmän herkullisia...

Sunneva keisarin kaupungissa

Jatko-osa Sunneva jaarlintyttärelle. Yhtä ylilyövän toiminnantäyteinen ja dramatiikkaa täynnä kuin ykkösosakin, mutta kiinnostava erityisesti Konstantinopoliin sijoittuvien jaksojensa ansiosta.

Saippuaprinsessa

Kirja ilmestyi Ruman kreivittären jälkeen ja on samanhenkinen epookkikomedia. Viihdyttävää luettavaa tämäkin.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Dorothy L. Sayers: Clouds of Witness

Kansi: Hodder & Stoughton
Clouds of Witness on lordi Peter Wimseystä kertovan dekkarisarjan toinen osa, alkuperäinen ilmestymisvuosi on 1926.

Siinä missä sarjan avausosa Whose Body? tuntui vielä hieman sormiharjoittelulta, Clouds of Witness oli täyttä tavaraa. Tähän osaan myös viitataan ahkerasti myöhemmissä osissa, eikä ihme - epäiltyjen joukossa on useampikin Wimsey ja murhasta syytettynä on Denverin herttua, Peterin vanhempi veli Gerald.

Leppoisa metsästysloma keskeytyy, kun lady Mary Wimseyn sulhanen löytyy kuolleena. Peter singahtaa apuun ja yhdessä poliisiystävänsä Charles Parkerin kanssa he penkovat kuolemaan johtaneita tapahtumia. Etsintä johtaa miehet hyvinkin kauas, Charles käy tekemässä tutkimuksia Ranskassa ja Peter oikein Amerikassa asti. Toimintaa riittää suorastaan poikkeuksellisen paljon.

Lisäksi kirja kuhisee ihanan synkeitä salaisuuksia... Alamaailman kiehtovia ja julmia kaunottaria, ristiriitaisia rakastumisia luokkaeroista piittaamatta ja muita isompia tai pienempiä paheita. Herkullista!

Clouds of Witness oli todella mukaansatempaava, kirjaa tuli välillä oikein ahmittua. Erinomaista luettavaa!

maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistania-ääneni

Taas on aika äänestää vuoden parhaita kirjoja! Osallistun Kirjavinkkien Blogistanian Finlandiaan, Kirsin Book Clubin Blogistanian Globaliaan ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä - blogin Blogistaniaan Tietoon.

Blogistanian Finlandia

Annan kolme (3) pistettä Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja. Perustelut: Minusta kirjassa on mestarillinen ote: kirjan maailma on rikas, ajatuksia herää paljon ja tarinaa ei selitetä puhki. 

Blogistanian Globalia

Annan kolme (3) pistettä Daniela Krienin romaanille Vielä joskus kerromme kaiken. Perustelut: Vielä joskus kerromme kaiken kuvaa leimuavaa intohimoa Marian näkökulmasta eroottisesti, mutta hienovaraisesti. 

Blogistanian Tieto

Annan kolme (3) pistettä Antti Heikkisen Juice Leskis -elämäkerralle Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006. Perustelut: Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja.

Annan kaksi (2) pistettä Ville Karttusen Ukkosmaine-bändielämäkerralle Salamaponin selässä. Perustelut: Salamaponin selässä onkin tyyliltään mainio.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Kansi: Kari Lahtinen /
Kustannusosakeyhtiö Siltala.
Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä oli minulle yksi viime syksyn kiinnostavimpia kirjoja. Kesti kuitenkin oman aikansa, ennen kuin pääsin muhkean järkäleen loppuun asti. Samalla tuli kuljettua Juicen matkassa lapsuuden Juankoskelta tamperelaiselle Kalevankankaan hautausmaalle asti. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Amma ja Arja.

Olen kuunnellut Juicen musiikkia jo nuoresta asti ja vieläkin tuntuu, että löydettävää riittää - sen verran monimuotoisten bändien kanssa Leskinen musisoi. Ihmisestä musiikin takana en kuitenkaan paljon tiennyt. Lööpeistä ovat jääneet mieleen huumesyytökset, sairastelu, esikoistyttären ongelmat ja hieman töksähtelevä luonteenlaatu. Risaisessa elämässä erityisen kiinnostavia jaksoja olivatkin Leskisen lapsuutta, nuoruutta ja opiskeluvuosia kuvaavat jaksot. Toki myös ammattimuusikon vauhdikas kiertue-elämä kiinnosti.

Heikkinen valottaa hienosti myös tarinoita laulujen takana - moneen kappaleeseen löytyy konkretiaa Leskisen elämänvaiheista. Tämä ei kuitenkaan vähennä laulujen monitulkintaisuutta ja runollisuutta - lukiessa heräsi hinku kuunnella Leskisen musiikkia, ja mikäs sen parempi lopputulos muusikkoelämäkerran lukemisesta voisi ollakaan.

Luin marraskuussa Martti Anhavan kirjoittaman elämäkerran Arto Melleristä enkä voinut välttää vertailua Juice-kirjaa lukiessani. Heikkisen tyyli on Anhavaan verrattuna jotenkin jutustelevampi, kevyempi. Tosin tätä pedataan jo kirjan alussa: esipuheessa Heikkinen varoittaa, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa vaan on kirjoittanut ihmisenä ihmisestä. Osa keveydestä syntyy mielestäni siitä, että kirjassa on varsin pitkiä suoria sitaatteja haastatelluilta. Monet kommentit herättävät halun syvempään analyysiin, mutta läheskään aina Heikkinen ei tartu täkyyn vaan jatkaa eteenpäin.

Joitakin aukkoja tarinaan tuntuu jääneen. Karun kohtalon kokeneen Johanna-tyttären aikuisiän vaiheet skipataan käytännössä kokonaan - toki tätä voi pitää myös aiheen rajauksena. Grand Slam -bändistä kerrotaan, etteivät bändärit pyörineet yhtyeen kimpussa, vaan keikkojen jälkeen muusikot rentoutuivat koheltamalla kännissä. No toki voi olla mahdollista, ettei kukaan nainen yrittänyt mennä iskemään Grand Slamia, mutta kun olen viime aikoina lukenut bändärimuistelmia aika lailla, niin tuntuisi tosi kummalta, jos viinanhuuruisella 1980-luvulla eräs Suomen kärkibändeistä olisi saanut olla rauhassa naisilta. Toisaalta näkökulmaa olisi voinut laajentaa myös siipiveikkojen suuntaan: Heikkinen kuvaa, miten erityisesti Juicen myöhempinä vuosina hänen ympärillään parveili viinaa ja rahaa pummaavia siipeilijöitä häiriöksi asti. Ilmiöstä löytyisi taatusti jotain tuoretta kerrottavaa.

Eräs mielenkiintoinen sivuhenkilö kirjassa on Appo Hurula, joka tuntui olleen jotain kaverin, assistentin, palkatun seuralaisen, avustavan muusikon ja siipimiehen väliltä. Hurulan lausunnot Leskisestä ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta hänen(kin) suhdettaan Leskiseen olisi voinut kaivella vähän pintaa syvemmältä.

Joitakin langanpätkiä tuntui siis jäävän roikkumaan. Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja. Haastateltavia on runsaasti ja jokainen kertoo omanlaistaan Juice-tarinaa. Monet tarinat vuosien varrelta ovat hervottoman hauskoja, välillä uhkasi kyllä nousta kyynelkin silmään.

Juicen musiikista pitäville tämä kirja antaa varmasti paljon ajateltavaa.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Mick Wall: When Giants Walked the Earth

Kansi: St. Martin's Griffin.
But there was loot in it, and plenty of it if you only knew how, and you weren't gonna let it get away from you even if it meant growing what was left of your hair.

Luin viime vuoden aikana pari Pamela Des Barresin bändärimuistelmakirjaa ja niistä kävi selväksi, että suurin piirtein kaikki 1960- ja 1970-lukujen yhdysvaltalaisbändärit ehtivät jossakin vaiheessa sänkyyn Led Zeppelinin jäsenten kanssa. Erityisesti bändin näkyvimmät nokkamiehet, laulaja Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page tuntuivat kaatavan naisia kuin heinää. Des Barresin kirjat houkuttelivat minut tutustumaan Led Zeppeliniin enemmän: oliko bändistä laulattamaan muutakin kuin lakanoita?

Ja olihan niistä. Syksystä alkaen olen kuunnellut aika lailla Led Zeppelinin musiikkia, joka on parhaimmillaan todella hienoa. Päätin etsiä käsiini myös jonkin bändistä kertovan kirjan ja nettihaut vinkkasivat erityisesti kahta teosta: Stephen Davisin Jumalten vasara (alkuperäiskielellä Hammer of the Gods) ja Mick Wallin Led Zeppelin - Jättiläisten aika (alkuperäiskielellä When Giants Walked the Earth: a biography of Led Zeppelin) nousivat erityisesti esiin. Lopulta päädyin Wallin kirjaan, puhtaasti siitä syystä että se oli saatavilla e-kirjana, joten kirja oli ostettavissa saman tien. Lukulaitteeni kulkee minulla käsilaukussa "laukkukirjana", joten metromatkojen ja muiden kulkemisten aikana olen lueskellut Led Zeppelinin tarinaa.

Robert Plant ja Jimmy Page vuonna 1973.
Kuva: Heinrich Klaffs / Wikimedia Commons.

Wall on pitkän linjan rocktoimittaja, joka on kirjoittanut monia muitakin musiikkiaiheisia kirjoja. Bändielämäkerta eteni enimmäkseen sujuvasti: kronologista kerrontaa maustettiin kursivoiduilla minämuotoisilla "eläytymisjaksoilla" - Wall on hypännyt kohteidensa nahkoihin ja kertoo tarinaa heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi alun sitaatti rahan hankkimisesta on pantu bändin legendaarisen managerin Peter Grantin suuhun.

Joitakin häiritseviäkin piirteitä Wallin tyylissä oli. Hän on selvästi aika lailla polvillaan Pagen edessä ja fanittaa kitarasankaria estoitta. Lisäksi hän käyttää huomattavan paljon aikaa Pagen okkultismiharrastuksen setvimiseen ja välillä pohtii ilmeisen tosissaan, vaikuttiko okkultismi sekä bändin menestykseen että viimeisten vuosien vastoinkäymisiin. Lisäksi Wall sivuuttaa varsin pintapuolisesti kaksi minua erityisesti kiinnostanutta asiaa: tekijänoikeusrikkomukset ja naiskuviot.

Koska Des Barresin bändärikirjat johdattivat minut Led Zeppelinin pariin, luin kiinnostuneena niitä pätkiä, jossa kuvattiin bändin naissuhteita. Kovin syvälle Wall ei näihin kuitenkaan mene ja aihetta käsitellään jokseenkin pintapuolisesti, suorastaan kaksinaismoralistisesti. Kaikki neljä bändin jäsentä olivat naimisissa ja osalla oli lapsiakin ennen kuin menestys alkoi. Tämä ei estänyt ketään viettämästä kiertueella aikaa vieraiden naisten seurassa. Yhtäkään bändin jäsenen vaimoa ei siteerata kirjassa suoraan, vaan Wall maalailee melko idyllisen kuvan onnellisista perheenisistä kotonaan kiertueiden välissä. Luulisi nyt vaimoja ottaneen päähän, jos menestyksen hintana on miehen jatkuvan ja suorastaan holtittoman uskottomuuden sietäminen.

Myös tekijänoikeusrikkomukset Wall kuittaa yleensä "lainaamisena" tai "inspiroitumisena". Tästä aiheesta olisi ehdottomasti ollut paikallaan kaivaa taustoja näkyviin. Guardianin artikkelissa on tiiviisti kerrottu bändin omiin nimiinsä ottamista biiseistä. Ryhdyin pohtimaan erityisesti sitä, missä määrin tällainen valmiin musiikin käyttäminen oli ajan henkeä - 1960-lukua voinee pitää vielä jonkinlaisena murrosvaiheena suullisen ja tallennetun musiikkiperinteen välillä. Elävä musiikki kukoisti ja suullisen perinteen aikana laulut levisivät esittäjältä toiselle. Taltioidun musiikin aikana tekijöiden merkitseminen ja tekijänoikeuskorvauksien maksaminen nousi esiin aivan eri lailla. Olisi kiinnostavaa lukea tästä aiheesta asiallista tekstiä.

Muuten Led Zeppelinin tarina muistutti siitä, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Yksityislentokoneita, pussikaupalla kokaiinia, hotellihuoneiden tuhoamista, huutavia kymmentuhatpäisiä yleisömassoja, tappeluja ja tietenkin seksiä. Jos sex & drugs & rock'n roll -tarinat kiinnostavat, tässä kirjassa sellaisia piisaa.

Myös ajankuvana kirja oli mielenkiintoinen. 1960-luvun loppupuolella Led Zeppelin oli uuden ajan edustaja: villimpi ja hurjempi kuin vaikkapa siihenastinen suursuosikki Beatles. 1970-luvun lopulla taas punk-aate jyräsi niin lujaa, että yhtäkkiä pitkätukkaiset, liehuvalahkeiset kitarasankarit ylipitkine sooloineen alkoivat näyttää auttamattoman vanhanaikaisilta. Musiikkilehdissä bändiä haukuttiin dinosaurukseksi ja sen jäseniä vanhoiksi pieruiksi. Viimeisiä keikkojaan varten 1970-luvun lopussa bändi jopa yritti päästä ajan henkeen mukaan leikkaamalla hiukset siisteiksi, lyhentämällä kappaleiden liveversioita ja pukeutumalla uuden aallon tyylin mukaisesti.

Kirjallisuutta Led Zeppelinistä kyllä riittäisi. Bändin pitkäaikainen kiertuemanageri Richard Cole julkaisi muistelmateoksen Stairway to Heaven jo 1990-luvulla ja kirja kuulemma pursuaa likaisia yksityiskohtia. Fiktion puolelta kiinnostava teos voisi olla Jason Buhrmesterin Black Dogs, jossa kerrotaan dekkarimuodossa vuoden 1973 hotelliryöstöstä, jossa Led Zeppeliniltä vietiin parisataatuhatta dollaria rahaa.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Kansi: Miika Immonen /Teos.
Johanna Sinisalon Linnunaivot katkaisi pienehkö lukujumin. Ahmaisin kirjan joulunpyhinä lähes yhdeltä istumalta. Sinisalo on taidokas tarinankertoja ja hän osaa koukuttaa lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Linnunaivot tarttui mukaan kirjastosta, mutta muistin lukeneeni siitä monia blogiarvioita. Ainakin Booksy, Tessa, Amma ja Ilse ovat tämän lukeneet ja haulla löytää paljon muitakin juttuja.

Oletin lukemani perusteella, että kirja olisi jonkinlainen kauhutarina, jossa linnut alkavat ahdistella vaeltajapariskuntaa. Ihan harhaanjohtava tämä mielikuva ei ollut, mutta varsinainen kauhutarina Linnunaivot ei kuitenkaan ole. Ympäristötietoisuus ja ekokatastrofin käsittely saavat enemmän tilaa.

Kirjassa vähän aikaa heilastelleet Jyrki ja Heidi lähtevät vaellukselle toiselle puolen maailmaa. He kiertävät Uudessa-Seelannissa ja Australiassa ja suuntaavat sitten Tasmanian etelärannikolle, kovien jätkien vaellusreitille. Jyrki on vaeltajana kokenut konkari, mutta Heidi on ensikertalainen. Sisunsa ja omien henkilökohtaisten syidensä vuoksi Heidi jaksaa kuitenkin rämpiä Jyrkin matkassa mukana.

Rinnakkaisena tarinana mukana kulkevat nimettömän kertojan puheenvuorot - tulkitsin puhujan Heidin veljeksi Jesseksi. Jesse on yksiselitteisen vastenmielinen hahmo, mutta kirjan lopussa aloin miettiä, että kenties tarkoitus on rinnastaa Jesse vaeltajien kohtaamiin älykkäisiin lintuihin. Kun ruoan saanti on liian helppoa, alkavat sosiaaliset pelit ja suoranainen kiusanteko kiinnostaa enemmän. Kenties sekä linnut että Jesse haluavat vain vauhdittaa luovaa tuhoa, polttaa kaiken vanhan maan tasalle, jotta kuona-aineet lähtisivät samalla?

Sinisalo on melkoisen kantaaottava kirjailija ja mikäs siinä. Hiukan saarnaavaksi Linnunaivojen teksti välillä menee, mikä vähän lässäyttää tunnelmaa, kun pääosin ollaan tiiviisti Jyrkin ja Heidin tunnelmien seuraajina. Hienosti Sinisalo kuitenkin peilailee vaeltajiensa pyrkimyksiä: jos ihminen haluaa löytää koskematonta erämaata, tuoko hän itse mukanaan tuhon siemenet? Jopa vaeltamiseen puhdasoppisesti ja aika tiukkapipoisestikin suhtautuva Jyrki joutuu tämän huomaamaan.

Onneksi Sinisalolla on laaja tuotanto, aion kyllä taas jossain vaiheessa napata jotain hänen kirjoittamaansa luettavaksi.