Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Kansi: WSOY.

Guy Delislen Merkintöjä Jerusalemista sattui vastaan kirjastosta. Sarjakuva ehti odotella lukuvuoraan jonkun aikaa, mutta teemansa puolesta tämä olikin mainiota luettavaa pääsiäisen alla. Sijoittuuhan se pääsiäistapahtumien maisemiin, Jerusalemiin.

Guy Delisle tekee maanläheisiä matkakertomuksia, joissa kuvataan monimutkaisia poliittisia käänteitä ja kulttuurieroja maanläheisellä tavalla. Delislen omakuvahahmo on toteava jokamies, joka ei juuri sekaannu näkemäänsä, mutta ihmettelee ja kummastelee ympäristöään vilpittömästi.

Jerusalemiin Delisle perheineen päätyi vaimon työn vuoksi. Vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestössä ja Delisle käytti päivät lastenhoidon, Israeliin tutustumisen ja piirtämisen merkeissä. Lähi-idän poliittinen tilanne on tulenarka, mutkikas ja monin paikoin absurdi. Koin lukiessani pääseväni lähemmäksi Israelissa tapahtuvia erikoisia ja väkivaltaisia käänteitä kuin uutisia katsomalla. Tämän lasken Delislelle onnistumiseksi.

Päiväkirjamaiset muistiinpanot jättävät paikoin surullisen ja ahdistuneen olon. Delisle ei ota selvästi kantaa, mutta hänen sympatiansa vaikuttavat olevan palestiinalaisten puolella. Ainakin minä ihmettelin lukiessani juutalaisten häikäilemätöntä ja väkivaltaista siirtokuntapolitiikkaa, jolla palestiinalaiset työnnetään yhä suppeammille asuinalueille. Missä on inhimillisyys ja suvaitsevaisuus?

Toisaalta Delisle näyttää myös juutalaisyhteisön monenkirjavuuden. Ääriuskonnolliset ortodoksit ovat luku sinänsä, mutta selväksi tulee sekin, että eri maista Israeliin muuttaneet juutalaiset eivät ole yhdestä muotista valettu joukko.

Ahdistavuudestaan huolimatta sarjakuva oli samalla hauska - nauroin monin paikoin ääneen Delislen kuvaamille tapauksille. Vielä pitäisi lukea Delisleltä Merkintöjä Burmasta ja sitten voisinkin jäädä odottamaan seuraavaa Delislen matkakertomusta.

Lue myös nämä:
Guy Delisle: Shenzhen
Guy Delisle: Pjongjang
Marjane Satrapi: Persepolis

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kansi: Miika Immonen / Teos.

Johanna Sinisalon uutuus Auringon ydin kuulosti niin houkuttelevalta, että klikkasin itseni kirjaston varausjonoon jonkin kiinnostavan blogijutun luettuani. En vaan saa päähäni, kenen blogijutusta oli kyse - Aamuvirkku yksisarvisen? Booksyn? Jonkun? No samapa tuo, kirja oli todella vetävää luettavaa joten kiitos kaikille kirjasta bloganneille tasapuolisesti. :)

Auringon ydin on vaihtoehtohistoriallinen näkemys tulevaisuuden Suomesta. Takakannessa väitetään tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2013, mutta kirjassa pääjuoni sijoittuu vuosiin 2016-2017. Suomi on kirjassa Suomen Eusistokraattinen Tasavalta. Viranomaisponnistelut ovat vuosikymmeniä painottuneet terveellisen elämänmallin luomiseen ja erityisesti miesten seksuaalisten tarpeiden ja parisuhdetarpeiden tyydyttämiseen. Tämän seurauksena kaikki nautintoaineet - kuten alkoholi, huumeet ja chili - on kielletty ja miehistä ja naisista on jalostettu kaksi alirotua. Ultranaiselliset eloiset ja ylimiehekkäät maskot ovat parisuhdekelpoisia, mutta neutrinaiset eli morlokit ja miinusmiehet steriloidaan ja ohjataan pakkotyöhön.

Kirjan minäkertoja Vanna - alkuperäisnimeltään Vera - onnistuu kuitenkin elämään eloisen elämää, vaikka hän on oikeasti morlokki. Morlokkius näkyy terävänä älynä, haluna hankkia teoreettista tietoa ja kykynä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Vannan sisko Manna - alkuperäisnimeltään Mira - taas oli pienestä pitäen aito eloi, mutta Manna katosi mystisesti jonkun aikaa naimisiinmenonsa jälkeen. Vanna täyttää henkistä tyhjiötään chilin väärinkäytöllä. Chiliriippuvuutta helpottaa hyötysuhde diileri Jaren kanssa. Jare suunnittelee loikkaamista Suomen rajojen ulkopuolelle ja kerää matkakassaa laittomilla chilikaupoilla.

Kirja oli erittäin mukaansatempaava ja ihailin lukiessani Sinisalon tarinankerrontataitoja. Lukija pääsee vauhdin imuun saman tien, mutta pikkuhiljaa menneisyys keriytyy auki. Sinisalo ripottelee kaunokirjallisen kerronnan lomaan näennäisen dokumentaarisia katkelmia Suomen vaihtoehtohistoriasta. Jälkisanoissa paljastetaan lähteiden todenmukaisuus. Se voikin tuottaa yllätyksen.

Sinisalolla on upea taito kirjoittaa vaihtoehtohistoriaa siten, että tarina on melkein totta. Kirjassa on todella paljon aineksia, jotka ovat nykyisestä mediailmapiiristä tuttuja, vaikka kokonaisuudessaan keitos onkin etäännytetty nyky-Suomen arjesta. Lehdissä, tv:ssä ja netissä on kuitenkin paljon lausuntoja, jotka sopisivat suoraan Auringon ytimen maailmaan. Vaikkapa perussuomalaisten ehdotus alentaa avioliitossa synnyttävien naisten eläkeikää tai Henry Laasasen kannanotot miesten parisuhdemahdollisuuksista. Tai kokoomusnuorten varapuheenjohtajan näkemys heikomman aineksen lisääntymisen järjenvastaisuudesta. Tai median hehkutus fitnesstähtösistä: tekorusketus, silikonirinnat, hiustenpidennykset, ripsienpidennykset ja rakennekynnet vaikuttavat olevan nuorelle naiselle paljon tärkeämpiä saavutuksia kuin vaikkapa opiskelu ja oman elantonsa tienaaminen työllä.

Auringon ydin näyttää, että alisteinen ja epätasa-arvoinen parisuhdemalli ei ole pelkkää harmitonta hömpötystä. Julmimmillaan se johtaa karmeisiin kohtaloihin. Kirjassa Vannan yllä roikkuu koko ajan painostavan uhkaava ilmapiiri ja viimeisiä lukuja lukiessa kylmäsi jännityksestä. Taitavasti Sinisalo kytkee mukaan myös yliluonnollisia käänteitä, ilman että yliluonnollisuus menee överiksi.

Hieno ja kaiken hehkuttamisen ansaitseva kirja. Upeaa tekstiä!

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Maarit Verronen: Varjonainen
Päivi Alasalmi: Ystävä sä naisien 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Kansi: Timo Numminen / Otava.

Nura Farahin Aavikon tyttäret herätti kiinnostukseni lehdistötiedotteen kautta. Ensimmäinen suomensomalin suomeksi kirjoittama romaani! Hatunnosto Nura Farahille tästä teosta. Kirja on kiinnostanut monia muitakin bloggaajia, linkitän tässä Kirsin, Taikan, Susan ja Mari A:n. Yle Areenasta löytyy Farahin haastattelu, samoin Uudesta Suomesta.

Kirja oli ristiriitainen mutta voimakas lukukokemus. Kielestä kiinnostuneena lukijana tarkkailin ensinnäkin paljon kieltä. Alkulehdillä kiitetään kustannustoimittajaa kieliasun hiomisesta. Pilkunviilaajana pitänee huomauttaa, että loppusilaus on jäänyt silti puuttumaan, kirjassa on jonkun verran kielivirheitä. Tämä on kuitenkin vähemmän tärkeää kuin sen pohtiminen, miten kieli ja kulttuuri linkittyvät toisiinsa. Muun kuin suomea osaavan asuvan somalikirjailijan romaani tulisi varmasti luettavakseni käännöksenä, enhän osaa somaliaa. Nyt Aavikon tyttärien Somaliaan sijoittuva tarina on kuitenkin luettavissani suoraan äidinkielelläni. Ilmaisut ja sanavalinnat ovat sitä mitä kirjailija on alun perin halunnut. Miltä suomen kieli kuulostaa, kun kirjailija käyttää sitä täysin Suomesta poikkeavan kulttuuriympäristön kuvaamiseen?

Erinomaiselta. Kirja hehkuu kuumuutta, tunteita, tunnelmia. Päähenkilö Khadija on elämälle ahnas - ainakin itse kiinnitin huomiota siihen miten paljon kirjassa ahmitaan - milloin raikasta tuulta, milloin tuoksuja. Lisäksi Farah hallitsee kirjailijalle erinomaisen taidon - hän näyttää, ei selitä puhki. Kirja etenee täysin päähenkilöiden maailmankuvasta käsin, siinä ei moralisoida eikä kyseenalaista, ei asetuta ulkopuolelle.

Ja tämä olikin se ristiriitaisia tunteita aiheuttava osuus. Kirjan historiallinen maamerkki on Somalian itsenäistyminen, tapahtumat sijoittuvat siis vuoden 1960 molemmin puolin. Voisin siis hyväntahtoisesti tulkita, että kirjassa kuvatut raakuudet ovat historiaa, mutta en usko näin olevan, keskustellaanhan esimerkiksi tyttöjen ympärileikkauksista jatkuvasti.

Paimentolaisleirin elämää säätelee yhtäältä islaminusko, toisaalta yhteisön omat perinteet. Khadijan maailmassa on itsestään selvää, että pojat ovat arvokkaampia kuin tytöt, että ympärileikkaamaton tyttö on likainen, että synnyttäneen naisen vagina ommellaan uudelleen umpeen, että tytön kouluttaminen syöksee koko perheen rappioon, että raiskaus avioliitossa on normaalia, että moniavioisuus on ihan hyvä juttu. Annan kiitosta Farahille siitä, että hän näitä kuvatessaan ei ole lähtenyt sormi pystyssä saarnaamaan, mutta en voi mitään että välillä lukiessa yökötti. Toisaalta Farah pystyy nostamaan naisnäkökulmaa hyvin esille: hän kuvaa hienosti miten mustasukkaisuus repii ensimmäistä vaimoa, kun mies tuo perheeseen toisen vaimon. Kirjassa itsestään ei mielestäni ole mitään feminististä, mutta näin feministinä kirjaa lukee väkisin tasa-arvon puolustuspuheena. Näyttämällä miesten ja naisten eriarvoisen aseman kirjan kuvaamassa yhteisössä monelle muullekin lukijalle toivottavasti tulee mieleen, että tasa-arvossa on kohentamisen varaa.

Khadijassa on himpan verran Mary Suen vikaa - hän on paitsi kaunis, myös poikkeusyksilö tuodessaan runoilijan taitonsa leirissään esiin. Kierosilmäisen Luulin tarina oli melkeinpä kiehtovampi - Luulin kautta kuvataan fyysisesti poikkeavan tyttölapsen mahdollisuuksia selvitä epätasa-arvoisessa maailmassa.

Kierosilmäisyydestä puheen ollen - monin paikoin tuli mieleen suomalainen romaani, jossa on paljon yhteistä Aavikon tyttärien kanssa. Kyseessä on tietenkin pitkäaikainen suosikkini, Hilkka Ravilon Kuin kansanlaulu, jossa tarina käynnistyy sotienjälkeisestä Pohjois-Savosta. Myös tämän kirjan miljöössä olennaisin hengenravinto on jyrkkiä moraalisääntöjä julistava patriarkaalinen ja tuomitseva uskonto, myös siellä tytöt ovat heikommassa asemassa kuin pojat, myös siellä naisen kohtalo on synnyttää lapsi toisensa perään nuoresta pitäen.

Palaan kirjan kieleen vielä lopuksi. Kielenkäyttö on siinäkin mielessä onnistunutta, että tarina kerrotaan sellaisella kielellä, joka sopii päähenkilöiden elämänpiirin. Pari pientä lipsausta tuli vastaan: kerran leirin naiset käyttävät sanaa "meikki", joka on kuitenkin kehittynyt englannin make upista. Kun muualla kirjassa mainitaan, että vasta yes ja no -tyyppiset englannin perusilmaisut ovat trendikkäiden kaupunkilaisten kielenkäyttöön pesiytyneet, olisi vaikkapa vanhanaikaisempi sana ehostus ollut kenties sopivampi ilmaisu naisten suuhun. Samoin Khadija kerran puhuu toffeenvärisestä ihosta - mutta tunnettiinko toffeemakeiset leirissä? Ainakaan missään kohtaa ei syöty toffeeta, laxoox-lettuja sen sijaan syötiin vähän väliä.

Lukukokemuksena kirja oli intensiivinen ja kuvaamieni ristiriitaisten tunteiden vuoksi mielenkiintoinen. Suomen somaliyhteisöltä kuitenkin toivon, että he pystyvät kitkemään kulttuuristaan tyttöjen ympärileikkaamisen ja moniavioisuuden.

Lue myös nämä:
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Craig Thompson: Habibi

Dorothy L. Sayers: Murder Must Advertise

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Integrated Media.

Kolmas lukemani lordi Peter Wimsey -dekkari tuli suorastaan ahmittua. Murder Must Advertise ilmestyi alun perin vuonna 1933, mutta kuten kaikki parhaat kirjat, se on edelleen täydellisen vetävää ja elävää luettavaa. Erityisesti suosittelen kirjaa Mad Men -tv-sarjan faneille, sillä Murder Must Advertise sijoittuu Mad Menin lailla mainostoimistomaailmaan. Eikä Dorothy L. Sayersin kyyninen, pirskahteleva ja pureva näkemys mainostoimistoista jää yhtään jälkeen Mad Menistä...

Kirjassa Wimsey soluttautuu copywriterin työhön mainostoimistoon, jossa eräs nuori työntekijä menehtyi kaatumalla jyrkissä portaissa. Wimsey epäilee tapahtumaa murhaksi ja vähitellen hän pääsee rikoksen jäljille. Vaikka Wimseyn aisaparina nähty kirjailija Harriet Vane ei tässä kirjassa esiinnykään - pientä sivulausetta lukuun ottamatta - oli kirja kokonaisuutena todella mainio. Vaikka rikoskäänteissä oli tässäkin kirjassa kaikenlaisia epäuskottavuuksia, oli kokonaisuus kuitenkin himpun verran uskottavampi ja ennen kaikkea vauhdikkaampi kuin kahdessa edellisessä. Nyt liikutaan syntisen suurkaupungin yössä ja 30-luvun Lontoo vaikuttaa olleen oikea paheiden pesä...

Vaikka mainostoimistomiljöön kuvaus oli ihastuttavaa, tykästyin erityisesti kirjan pahisnaiseen. Dian de Momerie on ylhäisten seurapiirien kauhukakara, joka vetää kokaiinia nokkaan, ajelee päihtyneenä autolla kiihdytyskisoja ystäviensä kanssa, iskee holtittomasti miehiä ja on muutenkin porvarillisten kunnon ihmisten kauhistus.

She only wished "Spot" Lancaster would leave her alone. His clumsy grabs at her waist and shoulders interfered with her handling of the car. She eased the pressure of her slim sandal on the accelerator, and jabbed an angry elbow into his hot face.
 
Kirjan lopussa on lyhyt Sayersin elämäkertakuvaus ja mainioita valokuvia Sayersista eri elämänvaiheissa. Tekstistä selviää, että Sayersin mainostoimistokokemus on omakohtaista - hän työskenteli 20-luvulla copywriterina ja osallistui muun muassa Guinnessin mainonnan suunnitteluun. Varsinainen renessanssi-ihminen Sayers tuntuu olleen - Wimsey-dekkareiden ja Guinnessin mainostamisen lisäksi hänen meriitteihinsä kuuluu muun muassa Jumalaisen näytelmän kääntäminen englanniksi. Kirjailija vaikuttaa kaiken kaikkiaa kiehtovalta hahmolta.

Voin siis vain suositella Wimsey-dekkareita ja aion jatkaa niiden parissa itsekin, tosin ehkä joudun lukemaan pari muutakin kirjaa ennen Wimseyn seuraan palaamista.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison
Dorothy L. Sayers: Have His Carcase
Bryan Talbot: Grandville Bête Noire

Ursus Wehrli: The Art of Clean Up

Kansi: Chronicle Books / Ursus Wehrli.

Lomailin Berliinissä muutaman päivän ja eräästä museokaupasta osuin käteen hauska kirja: The Art of Clean Up - Life Made Neat and Tidy. Kirjaa selaillessa alkoi naurattaa ääneen, joten pakkohan kirja oli mukaan ostaa.

Tekijänä on sveitsiläinen nykytaiteilija Ursus Wehrli. Kirja koostuu hänen valokuvataiteestaan, jossa järjestetään maailma siistiksi ja nätiksi. Tähän tapaan:

Kirja sopisi mainiosti lahjaksi siivousintoilijoille, mutta kuvat ovat paitsi hauskoja myös aika puhuttelevia. Onhan ihmisellä luontainen taipumus panna asiat jonkinlaiseen järjestykseen. Tästä syntyy absurdiakin huumoria, kun vaikkapa metrokartta tai tähtitaivas järjestetään kuntoon.

Valokuvat kestävät useita katsomiskertoja ja aina ne tuntuvat yhtä hyväntuulisilta ja hauskoilta. Välillä vähän surullisiltakin - jos hiekkalaatikko järjestetään, sopiiko se enää leikkimiseen?

Ursus Wehrlin taiteilijanura ei ollut minulle ennalta tuttu, mutta The Art of Clean Up on täynnä niin mainioita oivalluksia, että miehen nimi jää varmasti mieleen.

Lue myös nämä:
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä
Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Tule lukemaan Lukulamppua!

Tänään julkaistiin uusi kotimainen kirjallisuusportaali Lukulamppu. Minulle tämä on erityisen iso juttu, sillä olen mukana kolmen hengen ydintiimissä, joka Lukulampun taustalla toimii. Toiset kaksi ovat Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni ja Myllylahti-kustantamon vetäjä Lassi Junkkarinen.

Bloggaajanäkökulmastani tämä tarkoittaa sitä, että pääsen tekemään kirjallisuuden verkkosisältöä askelta tavoitteellisemmin ja ammattimaisemmin. Päivätyötä en silti ole Lukulampun vuoksi jättämässä, vaikka Lukulampun taustalle osakeyhtiö perustettiinkin ja olen siinä osaomistajana mukana. Uskon olevani tekemässä jotain 2010-luvun mediaympäristölle tyypillistä mutta kirja-alalle uutta. Erilaisia tiettyyn harrastukseen keskittyneitä verkkomedioita alkaa olla jo aika paljon, myös suomalaisin voimin pyöritettyjä.

Päivitän Lukulamppu-tiedot myös bloggaajaprofiiliini ja toivon, että kaikki blogiani seuraavat tulevat kurkkaamaan myös Lukulamppua. :)

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Kansi: Eevaliina Rusanen / Gummerus.

Varpu Tavin Villiinny kaupunkiviljelijäksi - lähiruokaa tosi läheltä on viime kevään kirjasatoa. Arvostelukappale hautui hyllyssäni kuitenkin tähän kevääseen asti, sillä olen jo pitkään miettinyt, pitäisikö minun panna parvekkeellemme kasvamaan jotain vihreää.

Olen lähestynyt ajatusta varovaisesti, sillä en pidä itseäni erityisenä viherpeukalona. Kasvimaahurmoskaan ei ole minua juuri uhannut, lihasmuistissa on liian hyvin tuntuma siihen, miten ärsyttävää puuhaa vaikkapa perunamaan kitkeminen oli kesäisin. Meillä on kuitenkin asunnossa tilava parveke ja tiedän että monet taiturit loihtivat parvekkeistaan ihania viherkeitaita. Koska pidän itseäni kulinaristina, kasvattaisiin parveekkeella mieluummin jotain syötävää kuin koristekasveja, siksi Tavin opas tuntui houkuttelevalta.

Lisäksi parvekeviljelyajatukseni on käynyt sitä houkuttelevammaksi, mitä paremmin olen saanut huonekasvini kukoistamaan. Viherkasvien pitäminen ikkunalaudalla onkin tainnut olla salakavala reitti kohti parvekeviljelyn ajatusta, sillä vaikka en huonekasvienkaan parissa ole mikään mestaripuutarhuri, olen ilokseni huomannut että viherkasvien hoito on parhaimmillaan suorastaan jännittävää ja ehdottomasti kivaa. Kas tässä näyte:

Villiinny kaupunkiviljelijäksi antoikin mietittävää näihin parvekepuntarointeihin. Kirja oli kiinnostavaa luettavaa, tosin siinäkin oli hieman mukana opaskirjojen helmasyntiä. Eli sitä, että asiat yritetään kirjoittaa kuulostamaan yksinkertaisilta, mutta silti jää tunne monimutkaisuudesta. Vaikka kirjassa esitellään useiden syötävien juuresten, kasvisten ja yrttien kasvatusta, päällimmäiseksi jäi mielikuva, että mitenkähän osaan rakentaa parvekkeelle laatikon tai hyllyn, jonka pohjalle liika kasteluvesi voi valua ilman että parveke lainehtii. Tai että pitääkö kyylätä kompassin kanssa, minne ilmansuuntaan kasvit pitää panna sojottamaan, tai tehdä arviolaskentaa, montako tuntia suoraa ja epäsuoraa auringonvaloa viljelmäni saisivat.

Kirjassa on taustatietoa kaupunkiviljelystä sekä arkkitehtuurin, designin että ns. sissiviljelyn ja kaupunkitottelemattomuuden kannalta. Hyvä kotimainen esimerkki kaupunkiviljelystä on Helsingin keskustassa sijaitsevan ravintola Savoyn kattopuutarha. Lisäksi Tavi opastaa sisäviljelyn perusteet, esimerkiksi yrttejä tai chiliä voi kasvattaa sisällä. Yrttien kohdalla Tavi käyttää aikaa myös ns. täydentävästä lääketieteestä kertomiseen eli yrttien ja muiden kasvien hoitavien ominaisuuksien kuvaamiseen.

Osa lukujen nimistä kuulostaa melko luotaantyöntäviltä tällaisen taviksen korviin: Ravinnefilmitekniikka, Aeroponinen tekniikka, Nurmikko hyötykäyttöön. Valikoivalla lukemisella oppaasta on varmasti hyötyä sekä himoviljelijöille että tumpeloille. Luulen että joudun silti aloittamaan mahdollisen parvekeviljelyprojektini joko ostos- tai rakennusprojekteille. Korkea hylly olisi parvekkeelle siitä kätevä, että siihen mahtuisi monta kerrosta kasveja. Hyllyn pitäisi kuitenkin olla tukeva ettei se kaadu, joten pitäisi arvuutella mikä olisi fiksuin tapa joko kiinnittää hylly parvekkeen seinään kiinteästi tai muuten tukea se kuntoon. Viljelysäkit kuulostavat houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta ne taas vievät paljon lattiapinta-alaa ja saattavat jäädä kaiteen varjoon eivätkä näin saa riittävästi auringonvaloa.

Villiinny kaupunkiviljelijäksi ei siis suorastaan villiinnyttänyt minua, mutta taisi se sentään sysätä minut askeleen pitemmälle matkallani parvekeviljelijäksi.

Lue myös nämä:
Somersalo-Mattila-Tuomisto-Haimi: Härkäpapua sarvista
Elina Innanen: Viiden tähden vegaani  
Kimmo Aho - Samu Salminen: Kaikkien aikojen drinkit

Dorothy L. Sayers: Have His Carcase

Kansi: Amazon.

Dorothy L. Sayersin Have His Carcase oli toinen lukemani lordi Peter Wimseystä kertova salapoliisiromaani ja sain kirjalta juuri sitä mitä halusinkin. Alun perin vuonna 1932 ilmestynyt kirja tarjoili nostalgista sotienvälisen ajan brittitunnelmaa, herkullisia henkilöhahmoja ja epäuskottavuuden rajoille sijoittuvan murhamysteerin.

Mutta mitäpä juonenkäänteiden uskottavuudesta, kun kirja kokonaisuutena oli niin mainio. Sayers viljelee kirjallisia ja kulttuurisia viittauksia, tykittää feminismiä joko rivien väleissä tai suoraan päin naamaa ja viihdyttää lukijaa koko rahan edestä.

Kas näin kirja alkaa:

The best remedy for a bruised heart is not, as so many people seem to think, repose upon a manly bosom. Much more efficacious are honest work, physical activity, and the sudden acquisition of wealth.

Strong Poison -kirjassa tavattu dekkarikirjailija Harriet Vane on vaellusretkellä lounais-Englannissa keskellä kaunista kesää, kun hän löytää rantahietikolta ruumiin. Kuollut mies osoittautuu läheisen hotellin palkatuksi tanssijaksi. Kuolema vaikuttaa itsemurhalta, mutta jotkut seikat viittaavat murhaan. Sotkua selvittää paikallisen poliisin lisäksi lordi Peter Wimsey, Harrietiin rakastunut innokas salapoliisi.

Koska Wimseyn tunteet Harrietia kohtaan roihahtivat liekkeihin jo Strong Poisonissa, odotin että romanssi olisi tässä kirjassa muuttunut jo molemminpuoleiseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, Sayers taitaa antaa kissa-hiiri-leikin jatkua vielä jonkun aikaa. (Onko siis ihme, että menin jo hankkimaan seuraavan osan Kindleeni...) Murhamysteerin selvittely on vaivalloista, mutta elävästi kuvatut sivuhahmot tekevät pähkäilystä todella kiinnostavaa. Sayers osaa todella puhaltaa pienissäkin rooleissa esiintyvät henkilöt eloon.

Kindlellä lukemisen käteviä puolia ovat sanan sanakirjamerkityksen tarkastaminen sanaa tökkäämällä ja Wikipedia-haku. Silti Sayersin käyttämä rikas kieli jätti minut välillä pähkäilemään eri termien merkitystä. Mitä tarkoittaa vaikkapa kielikuva "All right, and your rabbit dies"? Entäpä "Ain't she the snail's ankles"? Tarkistamista vaati sekin, kun Wimsey sanoo käyneensä usein metsästämässä Quornin ja Pytchleyn kanssa tai kun hän sanoo olevansa yhtä särmä tappelija kuin Alan Breck. Erästä henkilöä kuvataan näin: "Hollow-cheeked beggar with a voice like Mother Siegel's Syrup."

Jo kirjan nimikin on monitulkintainen. Carcase on ruumis, ruho tai raato. Kirjassa keskeisessä roolissa ovat salakielellä kirjoitetut kirjeet, ja mietin että kirjan suomentaminen on varmaan siltä osin ollut hankalaa. Tekisi mieli lukea kirjan suomennos ihan vertailun vuoksi - käännös on varmasti antoisa, onhan suomentajana itse Kersti Juva. Suomennos on ilmestynyt 1990-luvulla nimellä Kas tässä teille ruumis. Hyvin valittu nimi, tosin minulle tuli lukiessa mieleen, että ilkeästi tulkiten kirjan nimen saattaisi voida tulkita viittaavan myös kirjassa esiintyvään iäkkääseen rakastajattareen. Siinä tapauksessa nimi voisi olla vaikka Pidä se haaska tai jotain vastaavaa.

Kiinnostavaa oli sekin, miten Sayers viittaa koko ajan salapoliisikirjallisuuden perinteeseen. Koska kirja on ilmestynyt 1930-luvulla, on sen kuvaama perinne vielä suhteellisen nuorta. Sherlock Holmesiin viitataan ahkerasti, samoin kioskikirjallisuuden kliseisiin käänteisiin. Harriet Vanen rooli dekkarikirjailijana tuo kirjaan itsestään tietoisen metakirjallisen ulottuvuuden. Silti kirjassa käytetään paljon keinoja, jotka sittemmin ovat muuttuneet klassisiksi tai jopa kliseisiksi. Johtolangat ovat olennaisen tärkeässä roolissa ja ihmeen paljon yksittäisistä esineistä voidaankin tulkita. Salakielinen kirjoitus tuli jo mainittua.

Kirjan loppu on kiinnostava. Wimsey ja Harriet saavat mysteerin ratkaistua, mutta he eivät jää odottelemaan, että syyllisiä rangaistaisiin, vaan he päättävät karistaa kylpyläkaupungin tomut jaloistaan ja lähtevät Lontooseen.

Kaiken kaikkiaan: vetävää viihdettä, jossa hyödynnetään rikkaasti kirjallisuutta ja kulttuuria. Ja alan olla varma että Bryan Talbotin Grandvillessä Ratzin hahmo on rottaversio Wimseystä. Myös Ratzi käyttää monokkelia ja viljelee sanaleikkejä ja koukeroista kieltä. Kysyin asiasta Twitterissä Talbotin fanisivun ylläpitäjältä, mutta vielä tätä kirjoittaessani en ole saanut vastausta:

Dear @bryan_talbot, is Ratzi created after Lord Peter Wimsey? They seem to have quite a lot in common. :)
— Salla Brunou (@sbrunou) March 24, 2014

Lue myös nämä:
Bryan Talbot: Grandville 
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Kansi: Tex Hänninen / Into Kustannus.

Oli minun vuoroni valita livelukupiirimme kirja ja päädyin Sergei Lukjanenkon Yöpartioon. Perusteena oli kaipuu viihdyttävään mutta aikuiseen fantasiakirjallisuuteen ja Yöpartio oli jäänyt kirjablogeista mieleen. Ainakin Morre ja Marjis ovat tätä kehuneet mieleenpainuvasti.

Kirja vastasikin odotuksiin mainiosti. Alun perin vuonna 1998 ilmestynyt teos on suomennettu vuonna 2012. Kirja on viisiosaisen sarjan ensimmäinen osa ja myös kakkososa Päiväpartio on suomennettu. Kolmas osa, Hämärän partio, on merkitty ilmestymään maaliskuussa 2014 eli kenties sekin on jo painokoneista putkahtanut.

Yöpartio sijoittuu 1990-luvun lopun Moskovaan. Päähenkilö Anton kuuluu Valon palvelijoihin. Hän työskentelee analyytikkona Yöpartiossa, mutta joutuu pomonsa lähettämänä kokeilemaan kenttätöitä. Yöpartio vastavoima on Pimeyttä palveleva Päiväpartio. Nämä kaksi yliluonnollista voimaa mittelevät ihmisten sieluista - tavallisilla ihmisillä kun ei ole aavistustakaan, että maan päällä vaeltaa noitia, vampyyreja ja muodonmuuttajia.

Hyvän ja pahan vuosituhantinen kamppailu on tuttuakin tutumpi asetelma, mutta Lukjanenko on onnistunut saamaan kiehtovan persoonallisen virityksen siihen. Yöpartio ja Päiväpartio noudattavat monimutkaista sopimusta, jonka avulla hauras aselepo pysyy kasassa. Jos Valon palvelijat tekevät magian avulla hyvää, saavat Pimeyden palvelijat tehdä saman verran pahaa, ja toisin päin.

Kirjassa on kolme melko itsenäistä jaksoa, joissa Anton joutuu ratkomaan moraalisia ongelmia. Velhojen mittapuulla Anton on tavis, mutta ohjelmoinnin parissa treenatut analyyttiset lahjat tekevät hänestä nopeaälyisen. Mitä pitemmällä kirja etenee, sitä enemmän musta ja valkoinen liudentuvat harmaan sävyiksi. Hyvä ja paha eivät olekaan itsestäänselviä käsitteitä.

Vetävä juoni ja kiinnostavat henkilöhahmot tekivät kirjasta viihdyttävän, lisäksi Lukjanenko on sijoittanut mukaan melkoisia määrän viittauksia maailmanhistoriaan ja kulttuuriin. Yöpartion vapaa-ajan vietto oli minusta erityisen kiehtovaa, kolmannen jakson alussa hyvikset lähtevät porukalla lomanviettoon. Magia ja reaalimaailma yhdistyvät kiinnostavasti. Nauroin ääneen esimerkiksi tälle kohtaukselle:

Svetlana hieroi otsaansa sormellaan:

- Kun mies palasi pöytäänsä, näin, että pöydässä istui nainen. Hän oli ruskeahiuksinen ja kaunis. Nainen meikkasi, ja panin merkille, että hän käytti Lumenen meikkejä. Käytän niitä toisinaan itsekin, ne ovat halpoja ja huonoja. 

Noin yleensä ottaen uusi fantasiakirjallisuus kiinnostaa minua, mutta olen kovin kyllästynyt teinikirjoista tuttuihin puhkikuluneisiin kliseisiin. Lukjanenkon keitos oli persoonallinen ja kiinnostava, joten luulenpa että kirjan jatko-osat nousevat lukulistalle viimeistään sitten kun seuraavan kerran kaipaan jotain vetävän viihdyttävää ja vauhdikasta fantasiaa.

Käännöksestä

Suomentaja Arto Konttinen on tehnyt erinomaista tietä. Suomennos on vetävä, hyvää kieltä, täynnä värikkäitä kielikuvia ja osuvia pieniä yksityiskohtia. Mainiota!

Ainoastaan pari pientä yksityiskohtaa töksähti kielikorvaani. Esimerkiksi kirjan alkupuolella eräs pahiksista on naispuolinen vampyyri - niinpä häntä kutsutaan jatkuvasti "naisvampyyriksi", ei siis pelkäksi "vampyyriksi". Nais-etuliite häiritsee minua, jos sitä liiallisesti käytetään - aivan kuin naispoliitikko olisi eri asia kuin oikea poliitikko, naiskirjailija eri asia kuin oikea kirjailija jne. Mahtaisivatko kirjassa usein toistuvat naisvampyyrit ja velhottaret johtua venäjän kielen tavasta käyttää naisten kohdalla "naisellistettua" titteliä tai ammattinimikettä - esimerkiksi opiskelija voi olla student (mies) tai studentka (nainen). Kielitaitoni ei riitä arvailemaan, miten vampyyrista tai velhosta muodostetaan naisversio, mutta veikkaan että jokin tällainen muoto on ollut suomennoksen takana.

Venäläiseen tapaan henkilöihin viitataan välillä etunimellä, välillä etu- ja sukunimellä tai etu- ja isännimen yhdistelemällä ja lisäksi etunimestä muodostetuilla lempinimillä. Nimikirjavuus säilyi kuitenkin hallittavana. Joissakin venäläisten kirjojen suomennoksissa nimistöä on selvyyden vuoksi yksinkertaistettu mutta Konttinen ei näköjään ole siihen lähtenyt.

Lue myös nämä:
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov: Kohtalokkaat munat 
Hugo Pratt: Corto Maltese Siperiassa

Ranya ElRamly: Auringon asema

Kansi: Juha Markula / Otava.

Ranya ElRamlyn esikoisromaani - ja toistaiseksi ainoa romaani - Auringon asema oli äänikirjaksi lyhyt, vain kolmen ja puolen tunnin mittainen. Se oli silti verkkaista kuunneltavaa - itse asiassa taisin kuunnella kakkoslevyn vahingossa kahteen kertaan. Vuonna 2002 ilmestynyt Auringon asema sai useita kirjallisuuspalkintoja ja sitä on myös käännetty ahkerasti, kuten Otavan kirjailijasivulta ilmenee. Äänikirjan luki ansioitunut laulaja ja näyttelijä Vuokko Hovatta.

Auringon asema oli ihan miellyttävää kuunneltavaa, mutta en voi väittää ihastuneeni siihen täysillä. Vaikka en kaipaa kirjoilta ensisijaisesti juonivetoisuutta, arvostan kuitenkin sitä, että juonessa on imua. Auringon asema oli tunnelmallinen ja maalaileva, mutta varsinaista juonta siinä ei oikein ollut. Pikemminkin tuntui, kuin olisi ollut henkilökohtaisen päiväkirjan äärellä, uppoutunut toisteiseen ja polveilevaan perhetarinaan. Avainromaanihan tämä onkin ja sisältää kaikesta päätellen paljon henkilökohtaisia aineksia, vaikka kaunokirjallisuutena kirja julkaistiinkin.

Kertojahahmoa traumatisoi sekä kahden kulttuurin välissä kasvaminen että vanhempien avioero. Vaikka kertoja kaikesta selviääkin hienosti, jauhetaan kirjassa näitä kokemuksia kuin mälliä. Äänikirjassa toisteisuuden huomaa jotenkin erityisen hyvin, ja välillä ihan väsytti, kun taas hoettiin sitä, miten kertojan vanhemmat tapasivat toisensa junassa.

Kirjassa enkelimäisen vaalea Anu ja egyptiläinen Ismael rakastuvat ja saavat kaksi tytärtä. Kertoja ja hänen sisarensa kokevat olevansa sekä suomalaisia että egyptiläisiä mutta pikkuisen vieraalla maalla kummassakin paikassa. Ja siinäpä se kirjan idea sitten olikin.

ElRamlyn kieli on kuvailevaa ja tunnelmallista, kuunnellessa maisemat ja tilanteet nousivat silmien eteen. 2010-luvun vinkkelistä katsottuna jotkut ulkokirjalliset seikat kiinnostivat kuitenkin jopa kirjaa enemmän. Vielä vuonna 2002 ei puhuttu "maahanmuuttokriittisyydestä" tai "monikulttuurisuudesta" ja kun ottaa huomioon, miten provokaatioherkkiä aiheita nämä teemat nykyään tuntuvat olevan, oli Auringon asema suorastaan raikas. Kirjassa ei oteta kantaa rasismiin oikeastaan mitenkään eikä tehdä yksityisestä kokemuksesta yhteiskunnallista. Kirjan perheenjäsenet ovat kotoisin eri puolilta ja heillä on tuntumaa erilaisiin kulttuureihin, mutta he ovat ensisijaisesti yksilöitä, ihan tavallisia ihmisiä.

Vuokko  Hovatalla on kaunis ja persoonallinen lauluääni, mutta lukijana hän ei ollut ihan yhtä vakuuttava kuin parhaat kuulemani äänikirjalukijat. Aivan erityisesti minulla töksähti korvaan Hovatan tapa lausua "appelssiini", siis appelsiini kahdella ässällä. Mutta toki Hovatan ääni myös sopi hyvin fiksun ja teräväkatseiseisen kertojan ääneksi.

Lue myös nämä:
Joann Sfar: Rabbin katti 1-2
Anja Snellman: Parvekejumalat
Jhumpa Lahiri: Tuore maa