lauantai 11. kesäkuuta 2016

Herman Lindqvist: Madame de Pompadour

Kansi: WSOY.
Ruotsalaisen Herman Lindqvistin kirjoittaman Madame de Pompadour - Äly, kauneus, valta -elämäkertateoksen nappasin mukaani kirjastosta jokin aika sitten. Madame de Pompadourin nimi oli tuttu, mutta hänen historiallinen asemansa oli päässyt minulta autuaasti unohtumaan. Niin ikään Lindqvistin nimi tuntui tutulta, mutta kirjaa lukiessani päättelin, että hän taitaa olla jonkinlainen Ruotsin Panu Rajala - melko populääri ja naisiin romantisoivasti ja hieman esineellistävästi suhtautuva miestutkija. Suomentaja Päivi Kivelä on tehnyt käännöksessä hyvää työtä.

Elämäkertojen lukemisen sijaan voisi nykypäivänä lukea yhtä hyvin henkilöstä kertovian Wikipedia-artikkeleita. Tämän kirjan tapahtumat löytyvät tiivistettynä Madame de Pompadourin Wikipedia-sivulta. Toki kirjan lukeminen oli sinänsä mielekkäämpää, sillä yksityiskohtiin käytettiin enemmän tilaa. En kuitenkaan osannut pitää Lindqvistin tekstiä erityisen analyyttisenä, vaan kirja tuntui aika luettelomaiselta. Lisäksi mainitsemani romantisointi välillä hieman häiritsi. Kuninkaan rakastajattaren rooli on toki mielenkiintoinen, mutta naisnäkökulmasta katsottuna kyseessä oli usein hyväksikäyttö. Ja gynekologiset vaivat, varsinkin jos niitä hoidetaan 1700-luvun metodeilla, eivät ole romantiikkaa nähneetkään. Olisi kiinnostavampaa lukea Ludvig XV:n hovista naisnäkökulmasta kirjoitettuna.

Lindqvist nimittäin lähestyy Madame de Pompadouria, Ranskan kuninkaan Ludvig XV:n pitkäaikaisinta rakastajatarta ja aikansa merkittävää poliittista peluria, melko miehisestä näkökulmasta. Hän ihailee nuoren tytön kauneutta ja viehätysvoimaa, säälittelee ikääntyvän naisen ulkonäön kuihtumista ja seksuaalisen vetovoiman vähenemistä. Onneksi hän kuitenkin osaa osoittaa kunnioitusta kohteensa taitavalle poliittiselle vallankäytölle ja menestyksekkäälle taloudenhallinnalle.

Kirjan kiinnostavuus ei siis niinkään synny kirjoittajan tyylistä, vaan kohteen kiinnostavuudesta. 1700-luvun ranskalainen kuninkaanhovi sosiaalisine peleineen, uhkaava vallankumoukseen viittaava tunnelma, eurooppalaisten kuningashuoneiden sodat ja naimakaupat... Lindqvist viittaa monessa yhteydessä Ruotsin tapahtumiin, ja kun Välskärin kertomuksia on minulla tuoreessa muistissa, oli hauska bongata monia Välskäristä tuttuja nimiä.

Tuntuu siltä, että aina kun luen tietokirjan, totean että olisi syytä lukea useammin mielenkiintoisia tietokirjoja. Noh, todettakoon näin nytkin. Erityisesti jokin hyvä Ranskan vallankumouksesta kertova tietokirja olisi mukava bongata luettavaksi.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Outi Pakkanen: Yöpuisto

Kansi: Otava.

Lukupiirimme toukokuun kirja oli Outi Pakkasen Yöpuisto. Lukupiirillämme on tapana kokoontua kirjan henkeen sopivassa ravintolassa ja Yöpuistoa varten menimme Salveen. Mikä mainio sattuma siellä olikaan - kirjailija itse oli illastamassa Salvessa myös ja kävimme toki kertomassa lukupiiristämme ja kiittämässä kirjasta.

Yöpuisto on ilmestynyt vuonna 2008. Lukiessa huomasin, että vajaa kymmenkunta vuotta on liian lyhyt aika, että menneisyys tuntuisi nostalgiselta, sillä ajankuva tuntui hassusti vanhentuneelta. Mutta tajusin tämän johtuvan siitä, että Pakkasella on taito tallettaa ajankuvaa tarkasti pienten yksityiskohtien kautta. Kymmenen vuotta eteenpäin, ja Yöpuisto tuntuu samalla lailla nostalgiselta kuin vaikka Murhan jälkeen mainoskatko.

Nopealukuinen ja viihdyttävä dekkari osui senhetkiseen lukutarpeeseeni mainiosti. Etelähelsinkiläisiä "parempia piirejä" kuvaava kirja keskittyy melkein yhtä paljon ihmissuhteisiin kuin murhaan, vaikka kirjassa henkirikos tapahtuukin. Pakkasen kirjoissa on leppoisan pintasilauksen alla synkkiä pohjavireitä, tässä niitä edustivat omituinen, puistoissa haahuileva Rouva Rautahammas sekä murhaajan henkilöllisyyden selviäminen.

Muistelen, että vähän ahkerammat dekkarien lukijat ovat nillittäneet tason laskusta Pakkasen uusien kirjojen kohdalla. Yöpuisto oli kuitenkin ihan mukavaa luettavaa, joten ehkäpä tartun uudempiinkin tuotoksiin jossain vaiheessa!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Kansi: Elina Warsta / Siltala.
Supersympaattinen Roihuvuoren kirjasto on viime vuoden aikana ollut minulle helpoin lähikirjasto - sinne on juuri sopiva matka lastenvaunujen kanssa. Nappasin kirjastosta mukaan Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä joskus alkuvuodesta.

Muistelin kuulleeni kehuja kirjasta ja vaikka kirjaan tarttuminen kesti, ahmaisin kirjan melko nopeasti. Lukunautinto oli melkoinen. Kirja on upea taidonnäyte: vaikka keskeisiä henkilöitä on vain muutama, kirja ei tuntunut "elokuvakäsikirjoitukselta", kuten turhan moni uudehko romaani.

Andersson valaisee päähenkilöidensä sielunelämää sanataiteen parhailla keinoilla. Aihe on suorastaan kliseisen kulunut, mutta tarina kerrotaan tuoreesti ja raikkaasti. Henkilöhahmot ovat samalla kertaa typeriä ja ärsyttäviä mutta silti inhimillisiä ja samastuttavia. Pakko lukea myös Vailla henkilökohtaista vastuuta, jossa päähenkilö Ester Nilssonin tarina jatkuu.

Tukholmalainen Ester on runoilija, joka rakastuu hillittömästi taiteilija Hugoon. Rakkaus on täysin yksipuolista, vaikka Hugo laimeaa kiinnostusta Esteriin osoittaakin. Ester selittää kaiken parhain päin itselleen, kunnes todellisuus vihdoin lyö häntä kasvoille.

Kirja nauratti ja vähän itkettikin samaan aikaa. Esterin toivoton pään seinään hakkaaminen raivostutti ja tuntui tutulta - varmasti jokainen on joskus elämänsä aikana kokenut samanlaisia tunteita. Ilmankos kirjasta vinkataan jopa Väestöliiton parisuhdesivuilla!

Kirjasta ovat bloganneet myös Kirsi, Katja ja Suketus.

Käännöksestä

Sanna Mannisen suomennos on täyden kympin arvoinen. Kirja on kaunista suomea ja tuntui kuin olisin lukenut suomeksi kirjoitettua romaania. Kiitos upeasta työstä!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Sallan lukupäiväkirja 10 vuotta!

Eletään maaliskuuta 2006. Diplomityöni alkaa olla plakkarissa ja valmistumispäivämäärä tiedossa. Asun Lappeenrannassa Huhtiniemen lähiössä, niin sanotussa itsemurhayksiössä. Tämä kaunis nimi johtuu siitä, että kesähotelli Karelia-Parkin huoneet palvelevat talvisin opiskelija-asuntoina ja omastakin huoneestani on näkymä parkkipaikalle ja viereisen betonikuution seiniin, vaikka Saimaan ranta on kivenheiton päässä.

Elän sinkkuna ja olen edellisenä syksynä aloittanut työt elämäni ensimmäisessä kokoaikaisessa työpaikassa ohjelmistomyyjänä. Kun opinnäytetyöllä ei tarvitse enää vaivata päätä, on tilaa uuden harrastuksen aloittamiseen. Parikin ystävääni oli perustanut oman blogin ja bloggaaminen vaikuttaa hauskalta. Valitsen aiheeksi kirjat, koska olen aina lukenut paljon.

Ja kas, näin on 10 vuotta kulunut ensimmäisestä blogikirjoituksestani! Elämässäni on tapahtunut kymmenen vuoden aikana paljon, joten ihan mahtavaa, että bloggaaminen on jatkunut koko ajan. Olen vaihtanut työpaikkoja ja tehnyt asuntokauppoja, mennyt naimisiin ja saanut lapsen, saanut uusia ystäviä ja nauttinut vanhojen seurasta, ollut mukana railakkaissa juhlissa ja rauhoittunut luonnon helmassa.

Kukkia Barcelonassa kesällä 2014.

Järjestin seitsemänvuotissynttäreille blogin juhlaviikon ja arvonnan, ja juhlaviikon teemajutut ovat edelleen ajankohtaisia. Vietetään 10-vuotisjuhlia siis kertauksen merkeissä:
Kymmenen vuoden blogiuraan mahtuu monenlaista: olen saanut mediajulkisuutta, olen tutustunut kirja-alan ihmisiin erilaisissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa, olen saanut muista bloggaajista ystäviä ja tuttavia ja olen ryhtynyt itsekin sivutoimiseksi kirja-alan yrittäjäksi Lukulampussa.

Yksittäiset blogijutut ovat jääneet mieleen eri syistä. Valejuoniselostuksille hihittelen vieläkin. Nakkipaperista on syntynyt ainakin bloggaajien kesken pienimuotoinen kirjallinen meemi. Hömpän lait tuntuvat käyttökelpoisilta edelleen.  Valtaistuinpelin suomennokseen liittyvä keskustelu on blogini pisimpiä kommenttiketjuja. Löysin roskakatoksesta keräilysarjakuvia. Olen myös kokannut kirjallista ruokaa.

Yhteensä blogiin on kertynyt yli 700 postausta. Olen siis kymmenen vuoden aikana lukenut osapuilleen yhtä monta kirjaa! Kaikkein suurin kiitos blogiharrastukseen liittyen kuuluukin kirjailijoille ja sarjakuvataiteilijoille, kääntäjille, kustantajille, kustannustoimittajille ja muille kirja-alan ihmisille, joiden ansiosta mahtavia lukuelämyksiä on riittänyt!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Tuomas Vimma: Firman mies

Kansi: Gummerus.
Lukupiirimme helmikuun kirja oli Tuomas Vimman Firman mies. Koska lukupiirimme kokoontuu ravintolassa tai kahvilassa, olen päässyt vuosien varrella vierailemaan monissa hyvissä ruokapaikoissa. Kirjan henkeen sopien ruokailimme tällä kertaa ravintola Lungbergissa, jossa oli sekä maistuvaa ruokaa että miellyttävä miljöö. Suosittelen siis sekä kirjaa että ravintolaa!

Tuomas Vimman tuotanto on ollut minulle päällisin puolin tuttua, mutta yhtään kirjaa en aiemmin ollut itse lukenut. Miehen kolumneja on kyllä tullut luettua. Firman mies on trilogian itsenäinen päätösosa eikä lukiessa haitannut, että en ollut lukenut aiempia osia. Veijariromaanin kepeä tyyli veti mukaansa ilmankin.

Firman miehen kertoja on hieman hömelö Sami, joka työskentelee rautarouvamaisen Danikan johtamassa raksafirmassa. Danika puljaa yrityskauppoja ja yt-neuvotteluja ja Sami tasapainoilee johdon vaatimusten ja vanhan liiton raksatyöntekijöiden välillä.

Vimman kielenkäyttö on värikästä ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Olen tainnut aiemminkin mainita, että äitiysloma-aivoilleni sopii mainiosti melko kevyt ja nopeasti luettava kirjallisuus. Mutta jos joku inhoaa rasvaista huumoria, tyypiteltyjä henkilöhahmoja ja roiseja seksikohtauksia, ei kannata Firman mieheen tarttua.

Suosikkihahmojani olivat Danika ja yrityksen arvonmäärittelyn hanskaava tukholmalaisblondi, joka vedättää kirjassa Samia viimeisen päälle. Vaikka Danika oli periaatteessa kaikin puolin vastenmielinen hahmo, hän oli virkistävä siksi, että olisi mukava nähdä työelämässä hänen kaltaisiaan naisia enemmänkin. Ainakin Danika oli päämäärätietoinen, päättäväinen ja tuloksellinen.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kansi: Otava.
Sirpa Kähkösen Graniittimies tarttui haaviin kirjaston palautettujen kirjojen joukosta. Aika kauan tämä sai lukuvuoroaan odotella, mutta kun tartuin vihdoin kirjaan, tuli suorastaan hotkittua tekstiä. Täytyy lukea tämä joskus ajan kanssa uudelleen, niin tulee nautiskeltua yksityiskohdistakin.

Kirja sijoittuu Venäjän vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Kaupungin nimi on jo vaihtunut Petrogradiksi ja kirjan tapahtumien aikana se vaihtuu Leningradiksi. Kirja linkittyy Kuopio-sarjaan, mutta on itsenäinen teos.

Klara ja Ilja ovat lähteneet Suomesta Venäjälle tarkoituksenaan rakentaa työläisten paratiisi. Kuohuva kaupunki katulapsineen, sirkustaiteilijoineen ja eliitin jäsenineen tempaisee suomalaisparin historian pyörteisiin.

Kähkönen herättää historian henkiin upealla tavalla. Jännittävä ja monin tavoin traaginen ajanjakso tuntuu elävältä. Toivottavasti kirja pääsee kansainvälisille markkinoille, tämä aihe kiinnostaa vaikka missä!

Tuttuun tapaan Kähkösen kieli on erityisen kaunista ja henkilöhahmot inhimillisiä suurine ja pienine iloine ja suruineen.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Kansi: WSOY.
Ihastuin viime syksynä Liane Moriartyn "mammahömppään" ja ilahduin, kun postilaatikosta kolahti uusimman Moriarty-suomennoksen arvostelukappale. Nainen joka unohti tuli ahmaistua nopeaan tahtiin. Toivottavasti suomennoksia tulee pian lisää. Voisihan näitä lukea englanniksi, mutta on mukava lukea hyvää viihdettä hyvällä suomen kielellä ja kääntäjä Helene Bützow on tehnyt hyvää jälkeä suomennoksen kanssa. Tämä on erityisen ilahduttavaa, koska edellisten Moriarty-suomennosten kohdalla ihmettelin hieman viimeistelemätöntä kieltä.

Mammahömpältä tämä tuntuu siksi, että Moriarty kirjoittaa keski-ikäisten, perheellisten naisten maailmasta. Henkilögalleria ulottuu vanhoista nuoriin, mutta tässäkin kirjassa tärkeimmät henkilöt ovat neljänkympin kieppeillä.

Nainen joka unohti on hauska variaatio aikamatkailu-teemasta. Mitään yliluonnollista tässä ei ole, vaan aikamatkan tunne tulee siitä, että päähenkilö Alice menettää muistinsa. Edellisen kymmenen vuoden tapahtumat eivät tahdo palautua mieleen, vaan Alice tuntee olevansa esikoistaan odottava kolmekymppinen onnellisessa avioliitossa. Oikeasti hän on aviokriisin keskellä elävä kolmen lapsen nelikymppinen äiti, mutta hitsi kun edes omien lasten nimet eivät tahdo muistua mieleen...

Sympaattisen oloisesta kirjailijasta löytyy kaikenlaista lisätietoa hänen kotisivuiltaan.
 

torstai 14. tammikuuta 2016

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2015

Äitiyslomalaisen arjessa tulee välillä unohdeltua asioita, ja eilen tajusin kauhukseni unohtaneeni jopa Blogistania-äänestämisen! Onneksi ihanassa blogiyhteisössä on paljon aktiivisia ihmisiä, joten äänestäneiden bloggaajien ja ahkerien kisäemäntien ansiosta upeat voittajat löytyivät tälläkin kertaa!


Kirjabloggaajat valitsivat vuoden 2015 parhaat kirjat

Suomalaiset kirjabloggaajat ovat jälleen äänestäneet vuoden parhaista kirjoista. Avoin verkkoäänestys järjestettiin 13. tammikuuta, ja siihen osallistui lähes 50 bloggaajaa. Ehdokkuuksia sai yhteensä 194 kirjaa Blogistanian kirjallisuuspalkintojen neljässä eri kategoriassa. Bloggaajat antavat ääniä kotimaisille kirjoille Finlandiassa, käännöskirjoille Globaliassa, lasten- ja nuortenkirjoille Kuopuksessa ja tietokirjoille Tiedossa.

Vuoden paras kotimainen kaunokirja on Laura Lindstedtin Oneiron (Teos). Toiseksi Blogistanian Finlandiassa tuli Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki (Teos) ja kolmanneksi Katja Ketun Yöperhonen (WSOY).

Globalia-palkinnon voitti John Williamsin Stoner (Bazar, suom. Ilkka Rekiaro). Toiseksi sijoittui Audrey Mageen Sopimus (Atena, suom. Heli Naski), ja kolmannen sijan vei Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, suom. Hanna Tarkka).

Kuopus-palkinnon voittaja on Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY). Toiseksi tuli Anu Holopaisen Ihon alaiset (Karisto), ja kolmanneksi sijoittui Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäniemen Kepler62 – Kirja yksi: Kutsu (WSOY).

Tieto-palkinnon voitti Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like, suom. Petri Stenman). Toiseksi tuli Päivi Heikkilä-Halttusen Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen (Atena) ja kolmanneksi Satu Rämön Islantilainen voittaa aika – Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY).


Bloggaajat edistävät ja edustavat lukuharrastusta

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot nostavat esille kirjabloggaajien arvostamia teoksia. Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain tuhansia kirja-arvioita, jotka tavoittavat satojatuhansia lukijoita. Kirjablogeja pitävät sekä lukuharrastajat että kirja-alan ammattilaiset.

Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin.


Tutustu kisaan tarkemmin emäntäblogeissa! Blogistanian Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa, Blogistanian Globaliaa Kirjallisena. Minna, Blogistanian Kuopusta Luetaanko tämä? ja Blogistanian Tietoa Les! Lue!

maanantai 11. tammikuuta 2016

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Kansi: Tammi.
Tammikuun lukupiirin kirjan valinta osui minun kohdalleni ja päätin valita jonkin sellaisen kirjailijan, jota on tehnyt mieli lukea enemmän. Jhumpa Lahirin Tuore maa muistui hyvänä mieleen ja päädyin Lahirin esikoisteokseen Tämä siunattu koti. Novellikokoelma on ilmestynyt alun perin vuonna 1999, suomennos on vuodelta 2001. Lahiria on luettu blogeissa paljon, tässä Katjan bloggaus.

Äitiyslomalla ollessani on pitkään tuntunut siltä, että sopivan kevyet ja helpot kirjat ovat paikallaan ja Tämä siunattu koti olikin on jo astetta vaativampaa luettavaa. Tämä on hienoa kaunokirjallisuutta, mutta onneksi niin sujuvalukuista, että vauva-arjen pehmittävät aivoni pystyivät nauttimaan hyvästä tekstistä täysillä. Novelleja ei tule luettua kauhean usein, mutta näiden parissa muistin taas, millainen on oikein hyvä novelli: se vangitsee osuvia tuokiokuvia elämästä ja tuntuu pituuttaan suuremmalta teokselta.

Tarinoiden teemat olivat tuttuja Tuoreesta maasta: intialaissiirtolaiset Yhdysvalloissa ovat tärkein aihe. Muuallakin liikutaan, myös emämaassa Intiassa. Kotirouvat, jatko-opiskelijat, taksikuskit tulevat tutuiksi. Sopeutumisen vaikeus tai helppous, vanhan ja uuden kotimaan tavat ja tottumukset puhuttelevat.

Kersti Juvan hieno käännös on nautittavaa luettavaa. Täytyy lukea lisääkin Lahiria myöhemmin!

torstai 10. joulukuuta 2015

Dorothy L. Sayers: The Unpleasantness at the Bellona Club

Kansi: Katrina Damkoehler /
Open Road Media.
Ihanan lordi Peter Wimseyn salapoliisiseikkailut viihdyttivät taas minua erinomaisesti. Dorothy L. Sayersin luoma aristokraattinen harrastajaetsivä ratkoi tässä kirjassa epäilyttävää kuolemaa herrasmiesten klubilla. Ruumislöytö herättää epäilyksiä, monimutkaiset testamenttikuviot raastavat sukulaissuhteita, sotaveteraanien mielenrauha järkkyy ja taiteilijapiireissä säpisee.

Kenties kiinnostavin sivuhenkilö tässä kirjassa oli neiti Ann Dorland. Tätä kirjaa seuraa Strong Poison, jossa esitellään toiseksi päähenkilöksi nouseva Harriet Vane. Ann Dorland tuntuu joiltakin osin jonkinlaiselta esikuvalta tai harjoitelmalta Harriet Vanen hahmoon. Wimsey ei varsinaisesti ihastu Anniin, mutta hän näkee tämän hyvät puolet huolimatta siitä, ettei Ann ole mikään kaunotar.

Murhaselvittelyjen lopputulos vaikuttaa melko kyyniseltä. Rahanahneus, lähimmäisenrakkaus, sukurakkaus ja elämänlankojen hauraus sekoittuvat melkoiseksi keitokseksi. Raha tuntuu tuovan onnea, mutta myös rutkasti epäonnea.

Erään keskeisen juonikuvion arvasin melko varhain, mutta koska muuten olen aika huono dekkarikäänteiden arvailija, sain kyllä jännitystä kirjan loppuun asti. Sayers antaa vääriä johtolankoja ja kieputtaa henkilöhahmojaan taitavasti. Silti parasta kirjassa oli tarinan imu ja menneen ajan Lontoon elävä tunnelma - ja tietenkin lordi Peter Wimseyn kiehtova ja sympaattinen hahmo.