sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä

Tukholmassa Humlegårdin varrella vanhassa arvokkaassa kivitalossa asui varakasta väkeä, kuten esimerkiksi suomalaissyntyinen Oiva Juntunen. Ammatiltaan hän oli roisto.
 

Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsän olen napannut joskus talteen kirjaston kierrätyshyllystä. Koska minulta puuttui HelMet-lukuhaasteesta "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja", valitsin Hirtettyjen kettujen metsän. Paasilinna menehtyi vuonna 2018. Hän oli viimeisinä vuosinaan tunnetumpi lööppijulkisuudesta kuin ylistävistä kritiikeistä, joten voinee ajatella, että pieni ajallinen etäisyys on kirkastanut hänen alkupään tuotantonsa arvoa. Hirtettyjen kettujen metsä kuuluu kirjailijan tunnetuimpiin teoksiin ja se on ilmestynyt vuonna 1983.
 
Olen lukenut joitakin Paasilinnan romaaneja aiemminkin, mutta edellisestä lukukerrasta on pitkänpuoleinen aika. Ensimmäisenä kirjassa huomioni kiinnittyi varsin taloudelliseen kielenkäyttöön - tarinaa viedään napakasti eteenpäin, kuten vaikkapa kirjan aloituksesta (ylläoleva sitaatti) huomaa. Tämä on varmasti helppolukuinen kirja sellaisillekin, jotka eivät monimutkaisesta kikkailusta välitä, mutta monenlaisia kerrostumia tässä voi kuitenkin nähdä. En ihmettele, että Paasilinna on ollut kansainvälisesti varsin suosittu kirjailija. Hirtettyjen kettujen metsä on veijaritarina, jossa on paljon suorastaan kliseisiä aineksia, mutta ne maistuvat tuoreilta. Tällaisen tarinan voi kertoa joko huonosti tai hyvin ja Paasilinna kertoo sen hyvin.
 
Kirjan päähenkilöt ovat mainittu roisto Oiva Juntunen sekä elämäänsä kyllästynyt juoppo majuri Sulo Remes. Miehet päätyvät kittiläläiselle erämaakämpälle, jossa he elävät Juntusen kultasaaliin turvin ja kohtaavat kaikenkarvaisia ihmisiä ja eläimiä. Veijariromaanin perinteen mukaisesti Juntunen on pieni, ovela ja fyysistä työtä välttelevä, kun taas Remes on paikoin tyhmänpuoleinen, väkivahva ja tekee kaikki raskaat työt. Rabelaismaisen runsas mässäily, juopottelu ja muut lihalliset ilot kuuluvat asiaan. Lisäksi kirjassa kuvataan antaumuksella Remeksen ostosmatkoja: hän tuhlaa rahaa muun muassa elektroniikkaan. 80-luvun alkupuolella kuluttajan ostovoima oli huomattavasti nykyistä vaatimattomampi ja monet sisustustuotteet ja kodin tavarat olivat paljon nykyistä kalliimpia ja vaikeammin saatavilla. Hirtettyjen kettujen metsän holtittomat tuhlauskuvaukset ovat ylilyövyydessään yhtä piristävää fantasiaa kuin kirjan iloiset juhlatkin.

Huomasin viihtyväni kirjan parissa paremmin kuin ennakkoon arvelin. Tarina vetää, todellisuuspakoinen huoleton elämänmeno piristää ja varsinkin Remeksen hahmossa on myös syvyyttä mukana pinnan alla. Toki kirja on joiltakin osin vanhentunut: esimerkiksi perheväkivalta ei ole vitsin aihe ja kirjassa kuvatut prostituoidut ovat hyvin kaukana sosiaalihistoriallisen tietokirjan kuvauksista. Sen sijaan Paasilinna kerää melko hyvät pisteet tavastaan kuvata saamelaisia - tällä tarkoitan sitä, että ainakaan hän ei kirjoita saamelaisista ylimielisen rasistisesti vaan sen sijaan ripottelee mukaan tietoa esimerkiksi Sevettijärven kolttasaamelaisista. Kirjan ainoa merkittävämpi naishahmo, Naska Mosnikoff, on yhdeksänkymppinen kolttasaamelaisvanhus ja hänen nahkoihinsa Paasilinna menee siinä missä Juntusen ja Remeksenkin.
 
Mitä synkempiä uutisia tiedotusvälineistä tulvii, sitä enemmän ihmissielulle tekee hyvää uppoutua rehevän huumorin pauloihin. Siinä mielessä Hirtettyjen kettujen metsä sopii tässä ajassa luettavaksi loistavasti.

Yle Areenassa olisi kuunneltavissa 1980-luvulla tehty Hirtettyjen kettujen metsän kuunnelmaversio. Fanitan Kauko Helovirtaa, joten melkeinpä hänen vuokseen pitäisi kokeilla kuunnelmaa jossakin sopivassa välissä.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Aarno Karimo: Kohtalon kolmas hetki

Eversti istui työpöytänsä ääressä korvissaan langattoman kuuntelulaitteet. Langattomaan oli yhdistetty kone, joka myöskin vastaanotti jokaisen langattomasta kuuluvan sanan ja piirsi sen vaharullaan. Kone muistutti entisajan sanomalehtien toimituksissa käytettyä parlografia, mutta oli herkempi ja luotettavampi. Puhelu voitiin siis milloin tahansa kuulla uudelleen koneen toistamana ja voitiin se myöskin kirjoittaa sen sanelemana puhtaaksi.

Aarno Karimon Kohtalon kolmannen hetken kuvaukset tiedonvälityksestä muistuttavat monen tavoin koronaepidemia-ajan Teams-palaveriputkea, vaikka kirja on julkaistu vuonna 1926. Lainasin kirjan Max Engmanin Pietarinsuomalaisten innoittamana. HelMet-lukuhaasteen kannalta tämä on sikäli kätevä kirja, että se sopii sekä "vaihtoehtohistoriaksi" että "tulevaisuudesta kertovaksi kirjaksi". Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitellulle 1960-luvulle, jolloin Pietari IV istuu Venäjän keisarin valtaistuimella ja lentosukeltajat ovat Suomen armeijan tärkein varuste.

Kirja on parhaimmillaan nörttihenkistä tekniikkavisiointia ja välillä yllättävänkin osuvaa tulevaisuuden kuvitelmaa - esimerkiksi Pietari IV:n matka itsevaltiaaksi on monin paikoin samankaltainen Vladimir Putinen valtaannousun kanssa. Ehdin jo ihmetellä, miksei tästä ole otettu uusia painoksia, mutta loppuun asti luettuani olen ymmärtävinäni miksi ei. Kirja on monin paikoin rasistinen, antisemitistinen, äärinationalistinen ja siinä hekumoidaan väkivaltafantasioilla.

Aarno Karimon elämänvaiheiden perusteella tämä tosin on melko johdonmukaista, sillä hän vaikuttaa olleen kiihkovalkoinen Suur-Suomesta haaveillut Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja. Hänellä on myös erilaisia taiteellisia ansioita, tosin en mene tämän tutustumisen perusteella arvailemaan, mitkä tuotokset ovat parhaiten kestäneet aikaa. Kohtalon kolmas hetki kestää monelta osin kriittisen lukijan otteen, mutta lukukokemusta on hyvä suhteuttaa kirjoitusajankohdan poliittiseen historiaan.

Juonen puolesta kirja on episodimainen seikkailuromaani. Päähenkilö Arvo Kajava on James Bond -tyyppinen neuvokas sankari, joka palvelee Suomen armeijaa vakoilijana Venäjällä. Erilaiset valeasut, harhautukset ja viime hetken ihmepelastumiset kuuluvat asiaan. Pääpahis, kenraali Sheluhin, on ruma, ilkeä, himokas, juonikas ja vieläpä nauraa jatkuvasti "hä-hä-hä". Kun Venäjä hyökkää yllättäen Suomen puolelle, menee suomalaisten puolustustaistelu mönkään, kunnes kokenut kenraali Kataja ottaa ylipäällikkyyden vastaan ja sen ohella diktaattorin valtuudet. Kuvaavaa on, että diktaattorinimityksen laillisuutta epäilevä oikeuskansleri kuvataan pikkumaisena niuhottajana, kun hän viitsii kaivella lakikirjaa näin näppärän ratkaisun edessä.

Naiskuva on erittäin konservatiivinen, kliseinen ja stereotyyppinen: nuoret vaimot käyttävät aikansa lähinnä miestensä perään itkien, on pari paheellista turmeltunutta rakastajatarta ja jäkättäviä vanhoja eukkoja, joille miehet joutuvat pitämään jöötä. Naiset ovat enimmäkseen sivuroolissa ja ainoat aktiiviseksi toiminnaksi laskettavat teot ovat, kun nainen tappaa raiskausta yrittävän venäläisen. Tämä toistuu peräti kahdesti. Muuten teos kuvaa sitä, miten miehet hoitavat asiat miesten kesken ja parhaimmillaan kokevat miesten välistä ylvästä toveruutta tai voimakasta tunnedraamaa miesten keskinäisten ristiriitojen vuoksi. Tällainen maailmankuva vaikuttaa lähes homoeroottiselta, vaikka se tuskin Karimon tarkoituksena on ollut.

Lisäksi teos muistuttelee siitä, miten isänmaan puolesta on ilo uhrata henkensä, miten tärkeää on synnyttää hirveästi lisää uusia suomalaisia ja kasvattaa heidät ääri-isänmaalliseen muottiin. Siinäpä tärkeimmät. Populaari-blogista löytyy kuvitusesimerkkejä Karimon itsensä piirtämistä kirjan kuvista.

Teos on kuin Välskärin kertomusten ja pulp-dekkarin risteytys. Mutta tekniikkafriikeille iloa voi irrota ainakin Karimon kuvailemista langattoman tiedonsiirron mahdollisuuksista.
 

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

J.S Meresmaa: Dodo

Kansi: Myllylahti.
Mä laitan viestin ja Sara on vastassa portilla.
Sen hymy on kuin kaks sataa wattia
ja mun vatsa heittää volttia
ja ajattelen, että
tuollainen reaktio tulee,
kun joku näyttää siltä kuin Sara.

Ihan ensimmäiseksi jääviyshuomautus: J.S. Meresmaan Dodo on Myllylahti-kustantamon julkaisema ja tunnen henkilökohtaisesti Myllylahden toimitusjohtajan Lassi Junkkarisen, joka on eräs jo passiiviseksi jätetyn Lukulamppu-verkkopalvelun omistajista, kuten itsekin olen.

Dodon pariin etsiydyin Helmet-lukuhaasteen kautta. Haasteen kohta 27 on "Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani." Tajusin, etten tiedä mitä säeromaani tarkoittaa. Päätin ottaa selvää ja luin Helmetin sivuilta asiantuntevan artikkelin aiheesta. Säeromaanissa teksti on jaettu säkeiksi runojen tapaan. Päätin lukea artikkelissa mainitun Dodon ja varasin sen kirjastosta.

J.S. Meresmaan nimi on jäänyt mieleen tasokkaan kotimaisen fantasiakirjailijan kirjoittajana. Esimerkiksi Kirsin kirjanurkassa on useita arvioita Meresmaan teoksista. Minulle Dodo oli ensimmäinen lukemani Meresmaan kirja ja sen perusteella voisin hyvinkin tutustua muuhunkin Meresmaan tuotantoon. Meresmaa kirjoittaa suomeksi blogia ja ylläpitää myös englanninkielisiä kotisivuja.

Dodon kertoja on yhdeksäsluokkalainen Iina, jolla on itseään vanhempi, masentunut poikaystävä, kuvioista häipynyt eroisä, töiden vuoksi kotoa paljon poissaoleva äiti ja varakkaammassa perheessä kasvanut ystävä Sara. Iinan kouluarvosanat ovat runsaiden poissaolojen vuoksi jäämässä varsin kehnoiksi. Lisäksi Iinalla on salainen lemmikki, Dodo, jolla on outoja ominaisuuksia.

Vakavia ja aika synkkiäkin teemoja siis, mutta Meresmaa ei mässäile huono-osaisuudella vaan Iinalla on itsenäinen, pohdiskeleva ja vahva kertojanääni. Säeromaanin tekniikka taitaa palvella tässä erinomaisesti tarkoitusta: teksti on ilmavaa ja kevyttä ja paikoin runollista. Jokunen jakso on, jossa teksti voisi aivan hyvin olla proosaa - siinä on vain painettu rivinvaihtonäppäintä ennen aikojaan. Mutta enimmäkseen tyyli lähestyy proosarunoa ja se miellytti minua kovasti. Arvelen, että olisin itse murrosikäisenä lukijana pitänyt kovasti tästä kirjasta - sopiva yhdistelmä maailmantuskaa, lyyrisyyttä, toivonpilkahduksia ja hyviä ratkaisuja ilman turhaa opettavaisuutta toimii.

Näin aikuislukijanakin teksti oli antoisaa. Pidin erityisesti siitä, miten nuorten seksuaalisuutta kuvattiin modernilla tavalla. Dodossa oli kuin pedattuna tunkkaisen kolmiodraaman asetelma, mutta siitä mentiin yli että heilahti. Kirjaston kirjaan olikin lisätty sateenkaaritarra. Kirjastojen sateenkaarihyllyt ovat muutamassa vuodessa yleistyneet kovasti. Kehrääjä-verkkolehden artikkeli kertoo kiinnostavasti aiheesta.

HelMet-lukuhaasteesta oli siis taas kerran iloa: opin mikä on säeromaani, luin sellaisen ja korkkasin minulle uuden kirjailijan tuotannon! Kiitos kaikille asiaan vaikuttaneille!

keskiviikko 7. lokakuuta 2020

Chelsea Monroe-Cassel & Sariann Lehrer: A Feast of Ice & Fire

Kuva: Bantam Books.
Jon was breaking hist fast on applecakes and blood sausage when Samwell Tarly plopped himself down on the bench. "I've been summoned to the sept," Sam said in an excited whisper. "They're passing me out of training. I'm to be made a brother with the rest of you. Can you believe it?

(George R.R. Martin: A Game of Thrones)
 
Uppotumiseni Game of Thrones -tv-sarjan maailmaan on edennyt niin pitkälle, että kokkasin GoT-leivonnaisia. Internet-palvelujen algoritmit tyrkyttivät minulle A Feast of Ice & Fire -keittokirjaa ja sepä tuli tilattua netistä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2012 ja tekijät Chelsea Monroe-Cassel ja Sariann Lehrer aloittivat  sitä ennen GoT-kokkailun blogissaan The Inn at the Crossroads.

Ruokakirjana tämä onnistuu eräässä vaativassa tehtävässä erinomaisesti: kirjaa lueskellessa tulee nälkä ja reseptejä tekee mieli päästä pian kokeilemaan. Tekijät ovat selvästi uppoutuneet intohimoisesti Westerosin ja Essoksen maailmaan. Reseptit on jaettu maanosien ja kuningaskuntien mukaisesti ja inspiraatiota on haettu vanhoista, usein keskiaikaisista reseptikirjoista. Ruokalajeista esitellään sekä Martinin tarinalle uskollinen versio että modernisoitu versio samasta teemasta. Osa kirjan juomista olisi hyvinkin helppoja kokeiltavia, kun taas vaikein ohje ainakin minulle olisi dornelainen käärme tulisessa kastikkeessa, koska en tiedä, mistä saisin käärmeen lihaa. Ainoa ihmetyksen aihe oli, kun pohjoisen asukkien "mustana leipänä" esiteltiin suht tavanomaista vehnäkänttyä - totta kai ruisleipä tai edes mallasleipä voisi sopia skandinaavihenkisten pohjoiswesterosilaisten evääksi paremmin.
 

Päätin kokeilla jotain tarpeeksi simppeliä ja Jon Snow'n aamiaiseksi nauttimat omenamunkit tuntuivat sellaisilta - hiivataikinaleivonnaiset ovat minulle tuttuja. Aloitin laskemalla mittasuhteet, sillä jenkkien "cup" ei sano mitään. Muunsin ainesten määrät desilitroiksi tai grammoiksi.
 

Tein hiivataikinan, johon tuli 3,1 dl maitoa, paketillinen kuivahiivaa, 8,6 dl vehnäjauhoa, ripaus suolaa, kaksi munankeltuaista ja 85 g suolatonta voita. Muutaman minuutin riivaamisen jälkeen jätin taikinan kohoamaan tunniksi liinan alle. 


Pilkoin täytteeseen omenaa (viisi kappaletta, parempi määrä voisi olla kolme suurehkoa tai neljä pienehköä), 2 dl saksanpähkinää ja lisäsin 4 rkl hunajaa, 1 rkl kanelia ja 1 rkl Poudre Forte -mausteseosta. Poudre Forten ohje on kirjan alussa ja siihen tulee 1 tl mustapippuria, 1 tl kanelia, 1 tl muskottia, 1 tl inkivääriä, 1 tl mausteneilikkaa ja 1 tl intialaista pitkäpippuria eli pippalia. Viimeksi mainittua en löytänyt kaupasta enkä jaksanut lähteä sitä kauempaa etsimään, joten jätin sen pois. Hauduttelin täytettä pannulla sen aikaa kun taikina kohosi ja annoin hieman jäähtyä.



Kaulin kohonneen taikinan noin puolen sentin paksuiseksi ja otin halkaisijaltaan noin 10 cm muotilla pyörylöitä, kunnes kaikki taikinan rippeetkin oli kaulittu. Sivelin pyörylät vedellä, nostin yhden pyörylän päälle täytettä ja laitoin toisen pyörylän kanneksi. Nipistelin reunat kiinni ja kääntelin vielä varmuuden vuoksi reunat pohjan alle. Nostin munkit pellille leivinpaperin päälle kohoamaan 20 minuutiksi.


Ohjeen mukaan munkkien oikea paistolämpötila olisi ollut "medium-high heat", joka ei minusta kovin eksaktilta kuulosta. Koska paistorasvapaketin kyljessä neuvottiin munkkien paistolämpötilaksi 180-asteinen rasva, lämmitin rasvan noin 170-asteiseksi ja säätelin sitten lämpötilaa hieman ylös tai alaspäin tilanteen mukaan. Digitaalinen paistomittari on tässä hommassa loistava apuväline. Ulkoisina tuntomerkkeinä ohje neuvoi paistamaan siihen asti, että pinta on kullanvärinen ja arveli tähän menevän neljä minuuttia per munkki.


Paistamisen jälkeen nostelin munkit reikäkauhalla talouspaperin päälle kuivumaan ja ripsuttelin tomusokeria päälle. Kunnon jäähdytys ja ei kun ääntä kohti.

Maun puolesta munkki toi mieleen itäsuomalaisen lörtsyn: sokeriton uppopaistettu taikinakuori ja makea täyte. Maustemaailmasta tuli joulu mieleen. Yleensä en saa "kiinni nipisteltäviä" taikinoita pysymään paistovaiheessa kiinni, mutta uppopaistamisessa on kyllä se hyvä puoli, että sauma kypsyy äkkiä umpinaiseksi. Ohjeen mukaan tekemällä taikinasta tuli myös sopivan sitkasta. Täytettä onnistuin tekemään ihan liikaa, mutta iskin ylimääräiset rasiassa pakastimeen ja täytteen maku oli niin herkullinen, että eiköhän se tule käytettyä.
 
Verimakkaraa en tullut ostaneeksi, mutta luultavasti jokin suolainen ja väkevä lihajaloste sopisi munkkien kyytipojaksi mainiosti. Vaikkapa jokin italialainen salamimakkara ohuina siivuina passaisi hyvin.

Kirja herättää houkutuksen järjestää Game of Thrones -henkiset kutsut, jotta voisi kokata reseptejä läpi pitkän kaavan mukaan ja saisi tarpeeksi syöjiäkin kokoon. Sellaista varten kirjasta löytyy myös mainioita kattausvinkkejä.
 

tiistai 29. syyskuuta 2020

Jane Austen: Järki ja tunteet

Kansi: Elina Warsta / Teos.
Koska vieraiden tuloa oli enää mahdoton estää, lady Middleton alistui ajatukseen kuten hyvin kasvatetun naisen tulee, ja tyytyi vain hellästi moittimaan miestään viisi tai kuusi kertaa päivässä.

Ostin pari vuotta sitten Kersti Juvan suomentaman Ylpeyden ja ennakkoluulon ja nautin kovasti suomennoksen laadusta. Ilokseni hoksasin, että tänä vuonna Teokselta on ilmestynyt Järki ja tunteet, niin ikään Juvan suomentamana. Olen ollut kuuntelemassa Juvaa seitsemän vuotta sitten käännöskritiikkiseminaarissa ja arvostan hänen työtään kovasti.

Järjen ja tunteet olen lukenut ensi kerran kai 1990-luvulla - joskus sen jälkeen, kun olin nähnyt Ang Leen ohjaaman elokuvasovituksen. Kirja oli jäänyt mieleeni vähän jähmeänä - mutta ehkä kyse oli vain vanhan suomennoksen jähmeydestä? Juvan suomentamana Järki ja tunteet on kuin taidokkaasti restauroitu arvokas maalaus. Sen ikä näkyy, mutta värit hehkuvat tuoreina ja raikkaina. Juva kirjoittaa puhdasta, kaunista suomea, joka saa Austenin tarinan leijumaan kepeänä. Juonta tuskin tarvitsee selostaa: vähävaraiset sisarukset rakastuvat kumpikin tahoillaan ja kokevat vastoinkäymisiä ennen onnellista loppua.

Sisällön puolesta Järki ja tunteet ei kuitenkaan ole kaikilta osin erityisen kevyt, vaan Austen kuvaa tarkkanäköisesti ja terävästi ihmisluontoa. Kirjassa kuvataan rahanahneutta, sosiaalista pyrkyryyttä, nuukuutta, itsekkyttä ja pinnallisuutta. Päähenkilöt, Dashwoodin sisarukset Elinor ja Marianne, ovat jaloluonteisia ja uljaita, mutta herkulliset sivuhenkilöt tuovat yllin kyllin mukaan ala-arvoisempia tunteita. Näin 2020-luvun näkökulmasta kaikkein ajankohtaisin henkilö on Lucy Steele, joka Dashwoodin sisarusten näkökulmasta on huonosti kasvatettu, juonikas pyrkyri. Modernissa länsimaisessa katsannossa hän kuitenkin on oikea oman elämänsä sankari - nainen, joka rakentaa mieleisensä elämän kaikin käytettävissä olevin keinoin eikä turhaan uhraa itseään ja onneaan. Hänen henkilöhahmostaan löytyy lyhyt, tuore analyysi Preethi Kannanin sivuilta.

Lähes ahmaisin kirjan, sillä Järkeä ja tunteita oli ihana uppoutua lukemaan. Tapainkuvaus oli herkullista, henkilöhahmot eläviä ja tunnistettavia, Mariannen tunnemyrskyissä oli ihana piehtaroida itsekin ja Elinorin pidättyväisyys ja järkevyys oli palkitsevaa. Kersti Juvalle suurkiitos upeasta työstä ja Teokselle erityiskiitos panostamisesta kirjan ulkoasuun. Tähän kirjaan voi palata vielä monta kertaa.
 

perjantai 18. syyskuuta 2020

Elsa Anttila: Kanaria kutsuu

Kansi: Saga Egmont FI.
Reeta toivoi, että ketään suomalaisia ei kulkisi nyt ohitse ja kuulisi heidän puheitaan. Hän sanoi sen ääneenkin.
 
Naiset vain nauroivat.
 
- Sen kun kuulevat, Aini kuohahti. - Minä voin antaa vamppaamisen pikakurssin ilmaiseksi kenelle tahansa. Ei tarvitse mitään muuta kuin sanoa kapakassa ylikireälle miehelle, että unohdetaanpa nyt vähäksi aikaa työasiat. Mennään meille ja kerrot alkuun yhden vuorokauden itsestäsi.
 
Elsa Anttilan Kanaria kutsuu valikoitui luettavaksi, kun etsin Helmet-lukuhaasteeseen kirjaa, joka sopisi kohtiin "Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet". Koska luin hiljakkoin Taina Kinnusen kirjan Kalifornia kutsuu, kokeilin kirjaston verkkopalvelun hakukenttään hakua "kutsuu" ja katsoin, millaisia kirjoja nousi tulosten joukkoon. Mielenkiintoinen vaihtoehto olisi ollut myös Siperia kutsuu!
 
Elsa Anttila oli Jorma Kurvisen taiteilijanimi. Kurvinen oli todella tuottelias kirjailija, jonka tunnetuin luomus on Susikoira Roi. Itsekin luin lapsena ja nuorena ahkerasti Roi-sarjaa ja pidin siitä kovasti. Elsa Anttilan nimellä julkaistut kirjat olivat 1990-luvulla näkyvästi esillä kirjastojen viihdehyllyissä, mutta en muista koskaan ennen tarttuneeni näihin. Uusia painoksia kirjoista ei ole hetkeen otettu paperimuodossa, mutta Elisa Kirjassa näitä on julkaistu houkuttelevan hintaisina e-kirjoina, joten helppouden nimissä päädyin itsekin e-kirjaostoksille. En ole jaksanut selvittää, miten saisi Elisa Kirjan e-kirjat siirrettyä Kindle-lukulaitteelleni, joten luin tämän kirjan iPadin avulla Elisa Kirjan mobiilisovelluksesta.
 
Lukukokemus oli paikoin hämmentävä ja sai minut googlettamaan lisätietoa Jorma Kurvisen vaiheista kirjailijana. Kannattaa lukea vaikka Kalevassa julkaistu muistokirjoitus ja Oukan sivujen kirjailijaesittely.  

Kanaria kutsuu on ilmestynyt alun perin vuonna 1994 ja ajankuva näkyy kirjassa vahvasti. Kirjaa ei ole nimetty yhtä raflaavasti kuin monia muita, varsin hauskankuuloisia Elsa Anttila -kirjoja: Kai miehestä eroon pääsee, Meikätyttö ei niiaa, Huijarin tuntee jo tuoksusta. Tuotteliaan ammattikirjoittajan kädenjälki näkyy siinä, että Kanaria kutsuu on täynnä toimintaa. Lukijan ei tarvitse tylsistyä jahkailuun, sillä kirjassa tapahtuu koko ajan jotain. Jo ensimmäinen luku on vauhdikas ja keskeiset käänteet esitellään lukijalle nopeasti: päähenkilö Reetalla on tullut ryppy rakkauteen heilansa Karin kanssa ja hän värvää tätinsä mukaan Kanarian-matkalle, jonne piti lähteä Karin kanssa. 

Toimintaa riittää, mutta puuttuvat ainekset ovat psykologinen syvyys ja loogisuus. Ei viihdekirjassa tarvitse mitään syväluotaavaa ihmissielun tutkimista välttämättä olla, mutta Kanaria kutsuu -kirjan henkilöt ovat pääosin hyvin ohuita ja stereotyyppisiä, juuri ja juuri sen verran inhimillisiä, että jonkinlainen samastuminen syntyy. Kirjan tapahtumat ovat paikoin lähes järjenvastaisia: Kanarialle lähtee valtava lössi saman työpaikan jäseniä, jotka ovat saippuaoopperamaisesti sukua toisilleen ja näkyvin porukka on noin neljän viiden naisen "Iloiset eronneet", jotka ovat kaikki olleet saman miehen kanssa naimisissa. Luonnollisestikin kyseisellä miehellä on matkalla mukana uusin morsiamensa.

Kanaria kutsuu saattaisi toimia parhaiten kesäteatterinäytelmänä, koska pienellä editoinnilla tarinasta saisi dramatisoitua vetävän näytelmän, jossa riittäisi kesäteatteriin sopivia rooleja. 

Huomioni kiinnitti myös toistuvat viittaukset julkisuuden henkilöihin. Kanarialaisessa yökerhossa juontajana on Lyly Rajala ja eräs henkilöhahmo voihkii, ettei toimittajana "ole mikään Yrsa Stenius tai Harri Saukkomaa". Siis se sama Saukkomaa, josta viime kesäkuussa oli otsikoissa annettuaan viestintäkoulutusta silloiselle valtiovarainministeri Katri Kulmunille. Persoonallinen kielikuva oli tämäkin: "Mies seisoi ovensuussa kuin Sven Hedin Kaukaasian arolla." Oli pakko googlettaa, kuka Hedin oli ja löysinkin kuvan, jossa hän seisoo arolla.

Ehkäpä Kanaria kutsuu täyttää hyvin "käyttökirjallisuuden" tehtävän: se on kirja, jonka voi lukea, jos tekee mieli lukea viihdettä. Lukeminen on sujuvaa, ei tarvitse takkuilla kirjan kanssa viikkotolkulla. Mitään elämää suurempaa taidetta tämä ei kuitenkaan ollut - toki kaiken kirjallisuuden ei tarvitse sellaista ollakaan. 

torstai 10. syyskuuta 2020

Max Engman: Pietarinsuomalaiset

Huhtikuussa luin Hesarista professori Max Engmanin muistokirjoituksen. Totesin, että taitaa olla korkea aika lukea Max Engmanin tietokirja Pietarinsuomalaiset, jonka olin ostanut kirjahyllyyni vuonna 2005. 
 
Olin viettänyt kesän 2003 kesätöissä Pietarissa viisumivirkailijana. Asuin kimppakämpässä Vasilinsaarella ja tein pitkiä kävelyretkiä ympäri Pietaria, luuhasin museoissa, puistoissa ja muissa kulttuurikohteissa. En kuitenkaan tuolloin ymmärtänyt olevani osa pitkäaikaista ja monipuolista jatkumoa - eräs lukuisista suomalaisista, joita lähellä oleva suurkaupunki oli vetänyt puoleensa kaupungin perustamisesta asti. Pietarinsuomalaisissa Engman kutsuu Pietaria osuvasti "Suomen toiseksi suurimmaksi kaupungiksi", niin paljon siellä suomalaisia asui vielä Venäjän vallankumouksen aikaan.

Pietarinsuomalaisten tutkiminen oli keskeinen osa Engmanin elämäntyötä ja WSOY:n vuonna 2004 julkaisema Pietarinsuomalaiset on monen vuosikymmenen osaamisen tiivistelmä. Teksti on sujuvaa ja hyvin jäsenneltyä, mutta valtava lähteiden määrä ja niiden analysointiin vaadittu pohjatyön määrä huimaa päätä. Kirja on myös ulkoisesti komea ja viimeistelty: kuvitukseen ja taulukoihin on panostettu, paperi on kiiltävää, paksua ja laadukasta, graafinen suunnittelu huoliteltua. Pieni miinus tulee siitä, että kirjoitusvirheitä on häkellyttävän paljon. Esimerkiksi "höyrylaiva" on tekstissä toistuvasti "hyörylaiva". Olisipa tekstin editointiin käytetty vielä vähän lisäaikaa, niin teosta olisi voinut kutsua täydelliseksi kirjaksi niin sisällön kuin ulkoasun suhteen.
 
Pietarinsuomalaisten teemat ovat osin samanlaisia kuin hiljattain lukemassani Taina Kinnusen Kalifornia kutsuu -kirjassa. Kumpikin teos käsittelee identiteetin ja päällekkäisten identiteettien muodostumista, muuttoliikkeitä ja ulkosuomalaisten ja Suomen välisiä suhteita.
 
Pietarinsuomalaisia luin hitaasti ja kauan. Punnittuun tietoon perehtyminen vaatii keskittymistä. Silloin kun tällaiseen perusteelliseen, laadukkaaseen tietokirjaan ottaa aikaa, saa myös paljon. Tekisi mieleni päästä pietarinsuomalaiselle kävelykierrokselle - katselemaan Pietaria uusin silmin, kirjassa kuvattujen suomalaisten jalanjäljissä.
 
Pietarin merkitys Suomelle

Heti johdannossa Engman tiivistää, mistä Pietarin ja Suomen suhteessa on kyse: "Pietari on ollut samalla kertaa sekä erittäin keskeinen että ulkopuolinen tekijä Suomen historiassa. Kaupunki on määrännyt Pohjois-Euroopan historian kulun." Ajan kuluessa historian heiluriliike on tehnyt sen, että suomalaiset ovat joko olleet aktiivisesti yhteydessä Pietariin ja hyötyneet kaupungin läheisyydestä tai yhteydet ovat olleet poikki eikä kaupungin merkitystä ole haluttu nähdä. Itse olen 1970-luvun lapsi ja muistan, kuinka 1980-luvulla Neuvostoliitto tuntui hirvittävän kaukaiselta, vaikka kotikylältäni oli matkaa rajalle vain reilut sata kilometriä. Venäläiset olisivat voineet yhtä hyvin asua vaikka Etelämerellä, niin vähän käytännön yhteyksiä maahan oli, ajan YYA-liturgiasta huolimatta.

Pietarinsuomalaisten kuvaamana aikana yhteyksiä oli huomattavan paljon, sillä varsinkin Itä-Suomesta virtasi väkeä Pietariin töihin. Esimerkiksi palvelijattarilla oli kaupungissa hyvät työmarkkinat. Nuohoojissa suomalaiset olivat selkeästi yliedustettuina suomalaisvähemmistön kokoon nähden ja Engman analysoi kiinnostavasti muuttoliikkeiden ominaispiirteitä ja esimerkiksi ns. ketjumuuton merkitystä tietyissä erikoistuneissa ammattiryhmissä. Esimerkiksi autonomian aikana Pietari on hyödyttänyt Itä-Suomea huomattavasti ja lukiessa alkoi ihan sydäntä särkeä, kun mietin, miten sodat ja rajojen siirrot ovat typistäneet itäsuomalaista kulttuuripiiriä. Minulle rakas Itä-Suomen alue olisi taatusti vauraampi, vireämpi ja hyvinvoivampi jos historian kulku olisi ollut toisenlainen.
 
Engman tiivistää, että suomalaisten monimutkaiseen Pietari-suhteeseen on vaikuttanut myös kaksi isoa suomalaisen mielenmaiseman ilmiötä: agraarisuus ja russofobia. Kaupungit ja varsinkin suurkaupungit nähdään usein paheiden pesinä, jotka turmelevat tervehenkisiä nuoria maalaistyttöjä ja -poikia. Luonnon keskellä, honkien huminassa ja järvenselän siintäessä on oikeaa, tervettä elämää. Koska nykyään kaupungistuminen on maailmanlaajuinen megatrendi, joudutaan Suomessa ratkomaan näitä samoja asenneongelmia edelleen. Pietarinsuomalaisissa kuvatut kaupunkilaistuneet suomalaiset eivät pääsääntöisesti näytä kärsineen kaupunkiin muutosta vaan suurkaupunki tarjosi monille keinoja rakentaa hyvää arkea.

Venäjän ja venäläisten pelolle taas on historiasta kumpuavat ymmärrettävät syyt, mutta arkisella tasolla varsinkin Itä-Suomessa on ollut luontevaa, pitkäaikaista kanssakäymistä ja kulttuurinvaihtoa venäläisten kanssa, jossa kummatkin osapuolet ovat hyötyneet.
 
Ajatonta ajankuvaa
 
Jotkut asiat sen sijaan ovat huvittavan samanlaisia ajanjaksosta riippumatta. Suomalaisia moitiskellaan markkinointiosaamisen puutteesta. Kun suomalaiset yritykset pyrkivät laajentamaan toimintaansa kansainvälisille markkinoille, on kuulemma perusvirhe, että jäädään liikaa pipertämään teknisten yksityiskohtien parissa eikä osata brändätä ja hinnoitella omaa osaamista. Tismalleen sama kuvio tuntuu olleen vaikkapa suutarien keskuudessa Pietarissa 1800-luvulla. Engman siteeraa nimimerkki "Eliasta", joka kirjoitti Åbo Underrättelser -lehteen vuonna 1889 näin:

"Yhtä taitavia ammatissaan kuin saksalaiset, he eivät kuitenkaan läheskään pysty kilpailemaan näiden kanssa liikkeensä menageerauksessa, näytteillepanossa, jos niin saan sanoa. Saksalaiset pystyttävät suuria makasiineja hienoimpien katujen varteen, peili-ikkunoineen ja taiteellisesti toteutetuilla kylteillä: meidän suomalaiset tyytyvät kurjiin verstaisiin, ja vaatimaton saapas portilla on välillä ainoa merkki, joka ilmaisee verstaan olemassaoloa, jossa tuotetaan maailman tyylikkäintä työtä."
 
Tunnistettavan ajattomia ovat myös suomalaisten sisäiset yhdistyskamppailut. Engman käyttää eri yhdistysten arkistoja runsaasti lähdeaineistona ja yhdistysten historia tarjoaakin hyviä näkökulmia suomalaisten arkeen. Näin kritisoi nimimerkki "Sorrettu" Pietarin Suomalaista Hywäätekewäisyys-seuraa Työmies-lehdessä vuonna 1901:
 
"Seura on koettanut pitää iltamia ja hankkia sillä tawalla warallisuutta, wedoten ankarasti "Inkeri"-lehdessä yleisön ihmisyyden tuntoon, että tuokaa roponne hywäntekewäisyysalttarille, ja jos yleisö ei tahdo mennä herrain iltamaan, niin "Inkerissä" haukutaan. Ei ole siinä wika, että yleisö ei käsittäisi seuran jaloa tarkoitusta, waan arwoisat seuran jäsenet owat lyhytnäköisyydellään ja tuhmalla ylpeydellänsä suututtaneet suomalaisen yleisön ja siten ehkäisseet seuran jalon tarkoituksen saawuttamisen." 
 
Kuuluisia pietarinsuomalaisia
 
Kirjan henkilöluettelo on mittava ja sukunimien perusteella arvelen törmänneeni jokuseen omien tuttavieni esi-isiin. Yllättävän monella yleisesti tunnetulla suomalaisella on ollut pitkäaikaisempia tai lyhytaikaisempia siteitä Pietariin. Marsalkka Mannerheimin Pietarin vuosista on kirjoitettu paljon, samoin korutaiteilija Alma Pihlin työ Fabergélla tunnetaan. Mutta minulle oli uutta ja kiinnostavaa tietoa, miten vaikkapa Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus työskenteli pitkän aikaa Pietarissa ja osallistui värikkäisiin sisäisiin hallinnollisiin taisteluihin. Myös kirjailija Aale Tynni ja näyttelijä Ansa Ikonen viettivät lapsuutensa Pietarissa.

Yle Areenassa voi kuunnella laulaja Alma Fohströmin Pietarissa levyttämän Solovein ja Project Gutenbergista voi ladata kirjailija Samuli Suomalaisen pietarinsuomalaista arkea kuvaavan novellikokoelman Kevään ajoilta.

Venäjän vallankumousvaiheet Engman käsittelee nopeasti. Rajaaminen on tässä yhteydessä perusteltua - vallankumouksesta kokonaisuudessaan kannattaa etsiä jotakin muuta, aihetta kokonaisvaltaisesti tarkasteltavaa luettavaa. Pietarinsuomalaisten tarjoama näkökulma auttoi minua kuitenkin ymmärtämään, miten iso rooli Pietarilla ja pietarilaisilla oli Suomen sisällissodassa. Ymmärrän nyt, miksi niin suuri joukko punaisia pakolaisia pyrki Pietariin - kaupungissa oli jo vanhastaan paljon suomalaisia asukkaita, joilla oli hyvät verkostot. Pietarin asejunaa operoineet Rahjan veljekset ovat niin kiinnostavia, että heistä toivoisin löytäväni lisää luettavaa. Fiktiossa he ovat tulleet vastaan ainakin Jari Tervon Troikassa. Kremlin muuriin haudatusta Otto Wille Kuusisesta olen jo pitkään toivonut kunnon elämäkertaa - toivottavasti joku joskus pystyy sellaisen kirjoittamaan. Hiljattain on uutisoitu, että Kansallisarkisto lähtee selvittämään suomalaisten kohtaloita Stalinin vainoissa - kenties monen pietarinsuomalaisen tarina kerrotaan loppuun asti tätä kautta.
 
Jatkoluettavaa
 
Kirjan mittavasta kirjallisuusluettelosta löytyy jatkoluettavaa joka lähtöön. Eräs iso teema, johon perehtyminen alkoi houkutella entistä enemmän, on Inkerin historia. Inkerinsuomalaiset olivat näkyvästi mukana pietarinsuomalaisten toiminnassa ja he joutuivat ratkomaan toisenlaisia identeettikysymyksiä kuin suuriruhtinaskunnan alueelta tulleet suomalaiset. Tänä kesänä Kansallismuseossa olisi ollut näyttely Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset, jonka harmikseni missasin. Kirjastosta olen ehtinyt lainata kirjan Inkeriläiset - kuka kukin on. Siitäpä seuraava isompi lukuprojekti! Pietarin-kesänäni tein bussilla matkan viikonlopuksi Tallinnaan ystäväni luo. Ihastelin bussin ikkunasta kaunista maaseutua, mutta en tuolloin ymmärtänyt kulkevani historiallisen Inkerinmaan läpi.

Lisäksi laitoin kirjastosta varaukseen Aarno Karimon vuonna 1926 julkaiseman scifiromaanin Kohtalon kolmas hetki, jossa kuvitellaan Suomen ja Venäjän sodankäyntiä 1960-luvulla. Kirjan lopussa Pietari poltetaan maan tasalle.

maanantai 31. elokuuta 2020

Margaret Yorke: Sovintouhri

Eräs Helmet-lukuhaasteen tarkoitus lienee, että lukijat löytäisivät itselleen uusia kirjoja ja kirjailijoita. Minun kohdallani haasteen kohta 26, "Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö" on ollut sellainen, johon ei ole tähän mennessä osunut yhtään kirjaa. Niinpä silmäilin lukuhaasteen Facebook-ryhmää, jossa suositeltiin dekkaristi Margaret Yorkea. Niinpä laitoin Sovintouhrin varaukseen kirjastosta.
 
Takakannessa kirjaa kuvataan "huikeaksi psykologiseksi trilleriksi". Kirja on julkaistu alun perin vuonna 1988, suomeksi tämä on julkaistu 1989. 

Kirja on eräänlainen Rikos ja rangaistus -muunnelma: siinä pohditaan, voiko toisen ihmisen tappamisen sivuuttaa ilman tunnontuskia ja millaisia seurauksia tällä on. Epämiellyttävä ja viinaanmenevä Gordon on tappanut ensimmäisen vaimonsa Annen. Oikeudenkäynnissä Annen maine mustattiin ja Gordon tuntui pääsevän vähällä. Gordonin toinen vaimo Carrie on huoleton, materialistinen nuori nainen, joka pyrkii maksimoimaan oman etunsa. Carrie tutustuu viattomaan nuoreen Nicholakseen, joka ihastuu Carrieen tietämättä tämän olevan naimisissa.

Kirjassa on vahvaa ajankuvaa: puheluita soitetaan puhelinkopeista, tietotekniikka on toimistotyössä uutta ja ihmeellistä, erilaisia matalan kynnyksen hanttihommia on pienilläkin paikkakunnilla runsaasti tarjolla ja parikymppisille on ihan tavallista mennä nopeasti naimisiin. Yorkella on tekstissään feministinen pohjavire, joka kuitenkin melkein peittyy ajankuvauksen ja tapakulttuurin alle: tämä näkyy vaikkapa eri henkilöhahmojen pohdiskellessa sitä, voiko nalkutus oikeuttaa perheväkivallan. Myös kirjassa kuvattu prostituutio on tulkittavissa kahdella tavalla: tietystä näkökulmasta katsottuna Yorke kirjoittaa itsenäisen naisen vapaasti valitsemasta seksityöstä, kun taas joidenkin henkilöhahmojen puheissa prostituutio jättää vahvan negatiivisen leiman.

Tämän perusteella kirja hieman tasapainoilee sen välillä, onko se aikansa lapsi, johon uusien lukijasukupolvien on vaikea samastua, vai onko se aikaa kestävä lukukokemus, jossa ihmiskuvaus kantaa tulevaisuuteen. Täytyypä hieman perehtyä internetissä Margaret Yorken kirjailijauraan, kritiikkeihin ja lukijakommentteihin.
 
Käännöksestä
 
Suomentaja Kaarina Turtia on tehnyt hyvää työtä. Kirjan kieli on hyvää suomea, johon ei ole jäänyt anglismeja tai englannin kielen rakenteita. 

torstai 13. elokuuta 2020

Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu

Kansi: Gaudeamus.
Kansi: Gaudeamus.
Kulttuuriantropologi Taina Kinnusen Kalifornia kutsuu - kertomuksia eliittisiirtolaisuuden katveista kuvaa Piilaaksoon miehen työn perässä muuttaneiden naisten kokemuksia uudessa kotimaassa. Teos käsittelee mielenkiintoisesti identiteettikysymyksiä. Mitä on olla suomalainen - entä ulkosuomalainen? Edellyttääkö naisen hyvä arki aina omaa työpaikkaa vai voiko koulutettu, moderni nainen heittäytyä "miehen rahojen varaan"? Miltä suomalaisuus näyttää ja kuulostaa kun sitä katsoo vähän kauempaa?

Luin itse kirjaa ensi alkuun hieman epäileväisenä, sitten innostuen. Hyppään suoraan minua kaikkein eniten kiinnostavaan kysymykseen: kotirouvan taloudelliseen tilanteeseen. Piilaaksoon rekrytoiduille huippuosaajille maksetaan huimia palkkoja ja kulttuuriin kuuluu, että varsinkin pienten lasten äiti jää kotiin homemakerin rooliin. Miehen palkka ja vakuutukset riittävät kyllä koko perheen elatukseen.

Suomalaiset naiset tuntuvat kuitenkin pääsääntöisesti kipuilevan kotirouvan roolin kanssa. Päällisin puolin elämä on aineellisesti varmasti parempaa kuin silloin, jos nainen elättäisi itseään ansiotyössä sinkkuna Suomessa. On isot talot, voi viettää aikaa samassa elämäntilanteessa olevien kaverien ja tuttavien kanssa, voi palkata apua kotiin. Työssäkäyvän naisen ihanne on kuitenkin sitkeässä ja avioeron osuessa omalle kohdalle ristiriidat odotuksissa ja asenteissa tulevat silmille.

Mieleeni on jäänyt HS:n toimittaja Laura Saarikosken analyysi siitä, miten raha ja rakkaus kulkevat Yhdysvalloissa käsi kädessä. Kenties tällaiseen kulttuuriin kasvaneet osaavat paremmin laskea, että aviomies on kotirouvalle tavallaan myös työnantaja. Jos tulee kenkää, aviomiehen rahoista pitää saada niin iso siivu, että se korvaa ne vuodet, jotka nainen on ollut poissa työelämästä. Suomalaisilta teknovaimoilta tämä ei oikein tunnu sujuvan. Kinnunen kuvaa, miten Piilaakson avioeroissa suomalaiset vaimot välttelevät oikeudenkäyntejä, tyytyvät liian pieniin erorahoihin, eivät yleensä ottaen tunne lainsäädännön heille erotilanteessa suomia oikeuksia ja joskus ylpeyden nimissä kieltäytyvät miehen rahoista kokonaan. 

Kenties tällainen kertoo naisten itsenäisyyshalusta, mutta lukiessani oikein harmittelin, että tällainen itsenäisyydenjulistus osuu eroavien naisten kohdalla kerta kaikkiaan väärään hetkeen. Parisuhteen taloudellinen ulottuvuus olisi hyvä nähdä - jos se vaikuttaa päätöksiin silloin, kun nainen on valmis panemaan oman uransa tauolle miehen perässä muuttamisen vuoksi, sen soisi vaikuttavan myös silloin, kun eropaperit isketään nenän eteen.

Muuten kirja kuitenkin huokui kalifornialaisen auringon valoa, iloa ja energiaa. Piilaakson valtavat mahdollisuudet, innostava elinpiiri, sallivuus ja moniäänisyys kuuluvat naisten kertomuksista. Suomi näyttäytyy umpimielisenä, tasapäistävänä ja ennakkoluuloisena. Asetelma on samanlainen kuin maaltamuuttokeskustelu Suomen sisällä: pikkukylän ilmapiirin taakseen jättänyt saattaa helposti kokea, että vanhoilla kotikulmilla häntä pidetään "liian kaupunkilaisena", joka ei osaa arvostaa kotiseutuaan.

Kepeästi kirjoitettu kirja peilaa ansiokkaasti myös amerikkalaisen unelman kääntöpuolia: epävarmuutta, taloudellisia riskejä, yhteiskunnallisten turvaverkkojen ohuutta. Kansainvälisten ekspattien piireissä on hyväksyttävä se, että ystäväpiiri saattaa vaihtua sitä mukaa, kun työnantajat pyörittävät organisaatiomuutoksia tai uudelleenjärjestelyjä.

Taina Kinnusen tuotantoon kuuluu monia muitakin erittäin kiinnostavan kuuloisia tietokirjoja. Täytyypä napata niitä joskus luettavaksi.

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4)

Kansi: Harlequin Desire.
She'd spent more than a decade being the "good girl". Being pursued rather than going after what she wanted. And what had it gotten her?

She'd ended up alone. Without a job. Her reputation tarnished. 

This time she'd get what she wanted: sex with no strings attached. Then they could both just walk away.

RRAKASTAN sitä tunnetta, kun löydän uuden, hyvän viihdekirjailijan. Vaikka viihdettä julkaistaan valtavia määriä, on hyvän viihteen kirjoittaminen mestaruuslaji, jossa todelliset osaajat ovat harvassa. Viihteeseen kuuluu tietty kaavamaisuus ja ennustettavuus - tämä korostuu erityisesti Harlequin Desire -sarjan kaltaisessa tuotannossa, jossa lukijalle todella on tarjoiltava juuri sitä, mitä hän odottaa. Vaatii kykyä kyetä kirjoittamaan tutuista kuvioista tavalla, joka saa lukijan tuntemaan, että henkilöhahmot todella ovat aitoja, tuntevia ihmisiä, joiden tunteisiin voi samastua.

Kolmen lukemani kirjan perusteella Reese Ryan on tässä lajissa mestari. Löysin hänen kirjansa viime vuonna, kun suoritin Helmet-lukuhaastetta 2019. Eräs haastekohta oli lukea rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Haaste mielessäni bongasin S-marketin pokkarihyllystä tuplaniteen Savannahin salaisuus / Sabinen salaisuus. Ostin kirjan ja tykkäsin lukemastani sen verran, että sittemmin luin e-kirjana saman sarjan kirjan Engaging the Enemy.

Sarja sijoittuu Yhdysvaltojen etelävaltioihin, kuvitteelliseen Magnolia Laken pikkukaupunkiin. Abbottin perhe pyörittää tislaamoa, joka myy huippulaadukasta King's Finest -nimistä bourbonviskiä. Monen sukupolven perheen nuorempaan polveen kuuluu neljä veljestä ja yksi sisar. Toistaiseksi jokaisessa osassa eräs veljeksistä on rakastunut naiseen, johon on joutunut työn kautta tekemisiin. Kissa-hiiri-leikkeihin on kuulunut salaisuuksia, työristiriitoja ja muita ongelmia sekä palavaa intohimoa.

Ryan osaa tehdä henkilöhahmoistaan eläviä, tuntevia, samastuttavia ihmisiä. Tässä kirjassa Quinnin sydän on särkynyt monta kertaa ja hän on rakentanut henkisen muurin, jota vanhan heilan Maxin on vaikea ylittää. Tarinaan kuuluu toki myös luksuselämää ja menestysbisnestä. Ihanaa, vetävää viihdettä, joka tekee juuri sen mitä viihteen kuuluu - tarjoaa virkistystä ja eskapismia lukijan arkeen.

Romanttinen viihde heijastelee aina myös kirjoitusajankohtansa asenteita ja The Bourbon Brothers -sarjan parissa on ollut hienoa huomata, miten tarkasti kirjoissa kuvataan suostumuksellista seksiä. Muistan nuorena lukeneeni paljon ns. bodice ripping -kirjoja, historiallista viihdettä, joissa vakiokuvio oli, että intohimon valtaan joutunut mies otti vastustelevan neidon puoliväkisin. Tämä varmaan johtui siitä, että ajan asenteissa korostui edelleen se, että naisen ei ole sopivaa olla seksuaalisesti aktiivinen. Tällä kerrontatekniikalla kirjoissa pystyttiin kuvaamaan naisen intohimoa, mutta samalla sankaritar oli "siveä", koska ei itse vaatinut seksiä. Tällaisessa asennemaailmassa on helppo nykyisin nähdä isoja ongelmia, joten on mahtavaa, että Ryanin kirjoissa miespäähenkilö huomaavaisesti kyselee koko ajan naiselta, mitä tämä haluaa ja antaa naisen asettaa rajat, joita mies myös kunnioittaa.

Suosittelen siis Reese Ryanin kirjoja kaikille, jotka arvostavat hyvin kirjoitettua romanttista viihdettä. Ennustan hänestä Jude Deveraux'n manttelinperijää romanttisen viihteen kuningattarena.