lauantai 20. joulukuuta 2014

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2

Kuva: David Klöcker Ehrenstrahl: Kaarle XI.
Wikimedia Commons
Viime aikoina olen viihdyttänyt itseäni metromatkoilla Välskärin kertomusten parissa. Luettuani ykkösosan piti ladata Project Gutenbergista kakkososa Kindleen ja luulen, että täytyy varautua myös kolmososan lukemiseen lähiaikoina. Sen verran koukuttavaa, jännittävää ja viihdyttävää luettavaa tämä suomalaisen kirjallisuuden klassikkoseikkailu on!

Toisessa osaan kuuluvat jaksot Kapinassa omaa onneaan vastaan, Noita-akka ja Mainiemen linna. Päähenkilönä ensimmäisen osan päähenkilöiden poika, kreivi Bernhard Bertelsköld. Hänen vaiheitaan seurataan halki 1600-luvun jälkipuoliskon. Mukaan mahtuu rakkautta, petollisuutta, seikkailuja ja ajan poliittisiin kamppailuihin osallistumista. Taustalla kummittelee Bertelsköldin suvun mystinen sormus, kuninkaan sormus, jonka kantajaa seuraavat siunaus ja kirous...

Kirjassa oli upeita kohtauksia, kuten noitaoikeudenkäynti ja 1600-luvun lopun koettelevien nälkävuosien kuvaus. Loppupuolella aikaa käytetään kuningas Kaarle XI:n toimeenpanemaan reduktioon (kirjassa reduktsioni), jossa aateliston valtaa riisuttiin ja kuninkaan valtaa kasvatettiin. Topelius on luonut herkullisia henkilöhahmoja: inhimillisiä hyviksiä ja kihelmöivän ilkeitä pahiksia. Miljöökuvaus on mukaansatempaavaa, historia herää henkiin.

Joten jos joululomastasi puuttuu vielä jokin vetävä historiallinen romaani etkä ole vielä lukenut Välskärin kertomuksia, suosittelen lämpimästi uppoutumaan tähän pitkinä joulunpyhinä.

Käännöksestä

Juhani Ahon ihanan vanhahtavaa ja kaunista suomea lukee ilokseen. Näin kreivitär Ebba pohtii juhlien järjestämistä: "Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä?"

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 14. luukku. Pala kirjallista joulua vuodelta 1945

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huominen Taikakirjaimissa. Minun luukussani tutkaillaan kirjajoulua vuonna 1945 Panu Rajalan kirjoittaman Mika Waltari -elämäkerran Unio Mystican kautta.

Nefertitin rintakuva. Kuva: Nina Aldin Thune / Wikimedia Commons.
Mika Waltarilla oli jo pitkä kirjailijanura takanaan, kun hän kesällä 1945 kirjoitti hurjassa flow-tilassa massiivisen romaanin, joka sijoittui muinaiseen Egyptiin. Sinuhe egyptiläisen käsikirjoitus pääsi elokuussa WSOY-kustantamon Yrjö A. Jäntin luettavaksi ja pienistä epäilyksen tunteista huolimatta teos pääsi syksyn kustannusohjelmaan.

Siveellistä puolta enemmän kustantajaa huoletti romaanin laajuus. Sotien jälkeen paperipula oli todellinen. Metsien miehet olivat vasta palanneet töihin. Vaikka Waltarin pitkävirkkeinen kertomatyyli näytti uhkaavasti paisuttavan kirjaa, lyhennyksiä ei ehdotettu. Se olisi ollut suuri urakka, aikaa oli vähän eikä kirjailija itse ollut ajatuksesta innostunut. Käsikirjoitus meni semmoisenaan ladottavaksi heti elokuussa.

Kirja ilmestyi marraskuun lopussa. Painoksessa käytetty huokoinen varastopaperi ja tilan säästämiseksi valittu tiheä ladonta harmittivat kirjailijaa.

Kuinka Sinuhe egyptiläisestä kehittyi aikansa suuri menestysromaani ja myöhemmin myös ensimmäinen suomalainen bestseller kansainvälisillä kirjamarkkinoilla?

Ainakaan se ei tapahtunut nykyaikaisen markkinoinnin keinoin. Waltarin egyptiläisromaanista ei aluksi ilmoitettu lehdissä ollenkaan. Kustantaja arkaili sen siveellisesti arveluttavia kohtia. Söderströmiä oli vähän säikytelty sen johdosta.

Säikyttelijä oli kirjailija Maila Talvio, jota Rajala kutsuu historiallisen romaanin valtiattareksi. Waltari oli lukenut kirjasta katkelman Talvion vetämässä lukupiirissä, ja pöyristynyt Talvio vaati WSOY:tä keskeyttämään romaanin painamisen. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Vaikka viidakkorumpu kumisee tehokkaasti, tärkeitä olivat myös arvostelut. Sinuhella oli siinäkin suhteessa hidas joskin suotuisa startti. Vain pari kolme arvostelua ehti ennen joulua. Romaani ilmestyi marraskuun lopulla, Helsingin päälehdet Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat arvioivat kaksiosaisen uutuuden marras-joulukuun taitteessa. Parasta myyntiaikaa oli silloin jäljellä muutama viikko. Tänään kirjailija ja kustantaja näkisivät yhteisiä painajaisia tällaisesta tilanteesta.

Kirjailijan tytär Satu Waltari oli ehtinyt rauhassa kiikuttaa paketoituja tekijänkappaleita Töölössä tuttuihin osoitteisiin. Mika Waltarin uutuus kiinnosti luonnostaan kirjakauppojen ikkunoissa. Paksun romaanin herättämä yllätys valtasi pian lukuisat lukijat. Yhä useammat joutuivat hänen verkkaan aaltoilevan lauserytminsä vietäviksi. 

Joulun jälkeen arvosteluja ja sitä kautta mielipiteitäkin alkoi tulla lisää.

Kirkollinen arvostelija Eino Sormunen, sittemmin Kuopion piispa, varoitti hänkin Savon Sanomissa: "Teos sisältää runsain määrin hirvittäviä ja järkyttäviä kuvauksia tuon ajan turmeltuneista tavoista ja siveellisistä oloista, joten kirjaa ei voi antaa kenen käteen tahansa." Paikoitellen sentään todellinen runous puhkeaa Minea-neitsyen puhtautta hohtavassa kuvassa. Sormusen lukuohje kuuluikin: on poimittava jalokuvet roskakasoista.

Kansi: WSOY.
Kursivoidut sitaatit ovat Panu Rajalan Unio Mysticasta. Sinuhen tarina oli jouluna 1945 vasta alussa - kirja aloitti maailmanvalloituksensa, siitä tehtiin Hollywood-elokuvakin ja siitä tuli klassikko, jota luetaan ja ihaillaan ja josta keskustellaan jatkuvasti. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita muitakin historiallisia romaaneja, joista monesta olen blogannutkin. Jos Sinuhe on vielä lukematta, voin suositella kirjaa joululomakirjaksi lämpimästi. Ja vaikka Sinuhen olisikin lukenut, voi kirjan lukea useita kertoja uudestaan - siitä saa aina jotain uutta irti.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Tom Rob Smith: Lapsi 44

Kansi: Tammi.
Lukupiirini joulukuun kirja oli Tom Rob Smithin Lapsi 44. Vuonna 2009 suomennettu kirja sijoittuu Stalinin ajan Neuvostoliittoon ja kertoo järjestelmälle uskollisen Levin joutumista järjestelmän uhriksi. Se kertoo myös sarjamurhaajasta ja murhaajan jahtaamisesta, Ukrainan nälänhädästä sotien välillä ja neuvostokansalaisten kokemasta vainoharhaisesta ilmapiiristä.

Englantilainen Smith vaikuttaa perehtyneen aiheeseensa - ainakin jossain määrin. Vaikka en mikään venäläisen kirjallisuuden asiantuntija olekaan, olen sen verran lukenut venäläisiä kirjoja että makustelin Lapsi 44:ää lukiessani koko ajan kirjan uskottavuutta. Tunnelman luomisessa Smith tekee hyvää työtä: kirjassa tavallisilla moskovalaisilla - kuten Levin vaimolla Raisalla - on varautunut olo koko ajan, sillä vaikka Neuvostoliiton erehtymättömyyteen oli koko ajan virallisesti uskottava, matto saattoi lähteä jalkojen alta koska vain. Ilkeämielinen vihjaus isänmaanvastaisesta toiminnasta saattoi johtaa ratsioihin, kidutuksiin, Siperian vankileireille tai kuolemaan.

Kirjan dialogi sen sijaan oli melko niukkaa ja töksähtelevää ja se tuntui jotenkin "epävenäläiseltä". Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin aika vetävää luettavaa, vaikka ei kovin syvällistä. Alun pohjustuksen jälkeen juoni muuttuu dekkarimaiseksi, kun Lev alkaa selvittää, kuka surmaa lapsia raa'alla tavalla ympäri maata. Dekkarijuoni imaisi mukaansa ja kirja tuli luettua nopeaan tahtiin. Joitakin pikku epäloogisuuksia mukaan on jäänyt, esimerkiksi keskellä talvea Siperiassa pohditaan, mahtaako maa olla jäässä, ja tutkitaan asiaa työntämällä käsi lumihangen läpi.

Hieman kylläkin häiritsi, että tämäkin kirja oli kirjoitettu "elokuvakäsikirjoitustyyliin", ihan kuin kirjailija olisi tähdännyt alun alkaenkin elokuvaoikeuksien myyntiin. Keskeisiä henkilöitä on vähän, toimintaa on paljon, maisemakuvailua runsaasti. On helppo kuvitella tarina elokuvana. Ja elokuvahan tästä on tulossakin ensi vuonna. Ehkä on nipotusta huomautella tällaisista, mutta tällainen kirjojen "elokuvakäsikirjoitusmaisuus" tuntuu välillä vähän laskelmoivalta.

Loppusanoissa viitataan tositarinaan, joka inspiroi Smithiä sarjamurhaajan hahmon luomisessa. Andrei Tšikatilon tarina on outo ja karmea.

Käännöksestä

Heikki Karjalaisen suomennos on onnistunut, sillä kirja oli sujuvaa luettavaa ja kieli oli hyvää. Mikään ei erityisemmin töksähtänyt kirjan kielessä. Kirja oli kauttaaltaan luontevaa suomea.

torstai 20. marraskuuta 2014

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja

Kansi: Schildts & Söderströms.
Osallistuin Helsingin Kirjamessuilla Lars Sund -lukupiiriin, jossa aiheena oli Sundin uutuus Kolme sisarta ja yksi kertoja. Uumoilin ennen lukupiiriä seuraavaa: Odotan pula-ajan tunnelmaa, maagisen realismin säväyksiä ja kaikkitietävää kertojaa, mutta saa nähdä mitkä näistä toteutuvat... Kirjasta on blogannut myös Jonna.

Sain sitä mitä odotinkin, mutta enemmän ja paljon muutakin. On ehtinyt kulua aika monta vuotta siitä, kun edellisen kerran olen Sundin kirjoja lukenut, ja tuntui kuin Kolme sisarta ja yksi kertoja olisi ollut jotenkin kypsempi ja syvempi kuin aiemmin lukemani Sundit. Pohjanmaan rannikon tehdaskaupungin elämää luodataan vuosikymmenien perspektiivillä, henkilöhahmoja on runsaasti, mutta jokainen henkilö kuvataan täysipainoisesti ja elävästi, kertojan kommentointi luo kirjaan monta tasoa. Minusta kirjassa on mestarillinen ote: kirjan maailma on rikas, ajatuksia herää paljon ja tarinaa ei selitetä puhki.

Verrattuna sisäsuomalaisiin pula-ajan kuvauksiin Sundin kuvaamassa kaupungissa näkyy rannikkoseudun vauraus. 1940-luvun lopullakin kaupungin parempi väki käy pursiseuran tanssiaisissa, juo grogeja ja harrastaa kulttuuria. Tosin kulttuuriharrastus ulottuu kansan syviin riveihinkin: aktiivisesti toimivaan harrastajateatteriin haalitaan mukaan näyttelijöitä sieltä täältä. Teatterissa esitettävä Kolme sisarta luokin kirjan ydinkertomuksen, sillä esitykseen kytkeytyy onneton kuolemantapaus.

Kertojana on sodassa vammautunut ratavartija, jolla on apuna varis, joka pääsee sinne minne ratavartija ei. Välillä ratavartija liikuskelee kuvaamiensa henkilöiden rinnalla, välillä hän suhtautuu heihin fiktiona. Kertoja tunnustaa myös auliisti omat rajoituksensa, välillä puolueellisuutensakin. Kaikilta osin luotettavana häntä ei voi pitää.

Päähenkilöt ovat Kolmen sisaren rooleihin värvätyt naiset: topakka kansakoulunopettaja Ulla-Maj, hemmotellun lapsuuden ja nuoruuden viettänyt Maggi ja kaupungin paskakuskin tytär Iris, jonka teatteri tempaisee mukaansa. Jokaisen naisen elämänpolkua ehditään seurata vuosikymmenien perspektiivillä. Lukupiirissä jäin siihen käsitykseen, että Sund kirjoittaa teokselle jatkoakin, joten naisten vaiheisiin kenties pääsee vielä palaamaan.

Kirja oli runsas ja moniääninen, mutta ei raskas. Tarinaan oli mukava uppoutua ja kun pituuskin oli yli 500 sivua, ei kirja loppunut liian äkkiä kesken. Kerrassaan suositeltavaa luettavaa!

Käännöksestä

Helene Bützowin käännös oli todella luonteva, aivan kuin olisin lukenut suoraan suomeksi kirjoitettua kirjaa. Erinomainen käännös! Ainoastaan pari pientä yksityiskohtaa pani mietityttämään. Kirjassa esimerkiksi poltetaan vähän väliä "sikarisavukkeita", mutta onko tällainen termi vakiintunut käyttöön? Mahtaisiko kyseessä olla pikkusikari? Tällaiset detaljit ovat kuitenkin toisarvoisia, kun käännöksen kieli on kokonaisuutena soljuvaa.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Dorothy L. Sayers: Whose Body?

Kansi: Hodder & Stoughton.
Elokuussa Busman's Honeymoonin lukemisen jälkeen arvelin pitäväni hieman taukoa lordi Peter Wimseyn seurasta, mutta eihän tässä kovin kauaa mennyt kun taas palasin Dorothy L. Sayersin hurmaavien ja älykkäitten klassikkodekkarien pariin. Olen lukenut metromatkoilla ja muuallakin lukulaitteestani Wimsey-sarjan ensimmäistä osaa. Whose Body? on ilmestynyt alun perin vuonna 1923. Kirja on suomennettu nimeltä Kuka ja mistä? ja siitä on blogannut ainakin Liisa. Liisan blogistahan Sayersin kirjat löysinkin. Fennica-tietokannan mukaan kirja on suomennettu kahteen kertaan, kummallakin kerralla samalla nimellä. Niilo Lavion suomennos on vuodelta 1944, Kristiina Rikmanin suomennos vuodelta 1986.

Kuten Liisa mainitsee, sarja kehittyi ja syveni loppua kohti ja minunkin mielestäni Whose Body? on selvästi paljon kepeämpi kuin loppupään osat. Tämä on perinteinen arvoitusdekkari, jossa oudon rikoksen ratkaiseminen ja johtolankojen tutkiminen on keskiössä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta heitä ei kuvata kovin syvällisesti.

Mukavaa viihdettä kirja silti oli. Wimsey tutkii sekä eräästä kylpyhuoneesta löytynyttä ruumista että rikkaan liikemiehen katoamista. Aisaparinaan hänellä on poliisi Charles Parker. Parker esiintyy myös myöhemmissä kirjoissa, mutta aika pienessä roolissa. Tässä kirjassa hänen roolinaan on olla "Watson", Wimseyn työpari. Parkerin tekemisiä ja menemisiä kuvataan paikoin yhtä paljon kuin Wimseyn puuhia.

Terävänäköinen Sayers kuvaa tässäkin kirjassa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä ja hänen hahmonsa ovat uskottavia, vaikkakin paikoin hieman karikatyyrimäisiä. Olen lukiessani pohtinut, ihannoiko vai kritisoiko Sayers vanhaa englantilaista luokkayhteiskuntaa. Toisaalta ja tuo epäkohtia selvästi näkyviin, toisaalta hän kuvaa Wimsey paikoin aika ihailevasta. Wimseyn varakkuus, tyylitaju, herrasmiesmäisyys ja hyvä maku saavat paljon huomiota. Täytyypä tutkailla, onko joku analysoinut tätä enemmän. Erän kiinnostava Sayers-tutkimus tuli vastaan Amazonissa: Janice Brown on kirjoittanut kirjan nimeltä The Seven Deadly Sins in the Work of Dorothy L. Sayers. Latasin kirjasta ilmaisnäytteen luettavaksi.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä. Arto Mellerin elämä

Kansi: Timo Numminen / Otava.
Kannen kuva: Pekka Turunen.
Viime jouluna ahersin loppuun Arto Mellerin Runot. Kirjoitin näin: Ylipäätään kokoelma oli hieno kielellinen ja tunnelmallinen tuuletus. Parhaimmillaan Mellerin runot ovat todella kauniita ja herkkiä tai hymyilyttävän tragikoomisia hervottomassa rujoudessaan.

Sen verran runot jäivät mietityttämään, että kesällä etsin kirjastosta Martti Anhavan kirjoittaman Melleri-elämäkerran Romua rakkauden valtatiellä. Aioin lukea liki 700-sivuisen järkäleen kesälomalla, mutta en saanut aikaiseksi - onneksi HelMet-kirjastossa voi uusia lainoja nykyään jopa viisi kertaa. Ahersin elämäkertaa varmaan lähemmäs kaksi kuukautta ja välillä täytyi lukea väliin jotain kevyempää. Lukukokemus oli silti todella antoisa - ei lukemisen aina tarvitse olla helppoa, vaan välillä on hyvä lukea jotain intensiivistä ja painavaa.

Romua rakkauden valtatiellä ilmestyi vuonna 2011 ja siitä löytyy netistä paljon arvioita, muun muassa Keskisuomalaisen arvio, Turun Sanomien arvio, Ilkan arvio ja Teemu Helteen bloggaus. Kirja elää toivottavasti vielä pitkään, tavalla tai toisella. Sitä ei nimittäin ole kirjakauppamyynnistä enää saatavilla enkä löytänyt e-kirjaversiotakaan, joten kannattaa kääntyä kirjastojen ja divarien puoleen jos kirja kiinnostaa.

Anhava tekee erinomaista työtä elämäkerturina. Kirja on hyvin jäsennelty, lähdeaineisto esitellään tekstissä selkeästi ja kirjan kieli on erinomaista. Mitäpä muuta voisi odottaakaan pitkän linjan kirja-ammattilaiselta? Anhava toimi Mellerin tekstien kustannustoimittajana ja miehet olivat myös ystävyksiä, tosin kirjasta käy ilmi että välillä kaveruus oli tiiviimpää ja välillä etäisyys kasvoi. Anhava nostaa Mellerin työpäiväkirjoista näkyviin myös kohtia, joissa Melleri haukkuu Anhavaa milloin minkäkin syyn takia.

Elämäkerta etenee kronologisesti. Mellerin pohjalaissuvun lähihistoria käydään läpi, samoin lapsuus Lappajärvellä, opiskelut yliopistossa ja Teatterikorkeakoulussa, ensimmäinen avioliitto Kaija Kankaan kanssa ja tytärten syntymät ja toinen liitto elokuva-alan monialaosaajan Nadja Pyykön kanssa. Viimeisiä vuosia värittivät auto-onnettomuuden jäljiltä toipuminen ja lopulta menehtyminen tapaturman seurauksena.

Kirja pani miettimään, kuinka monta erilaista elämänvaihetta ihminen voikaan kokea. Mellerikin ehti olla ujo runopoika, huumeita holtittomasti käyttävä teatteriguru, öykkäävä alkoholisti, lempeä toipilas, uskoton aviomies ja kiltti mutta poissaoleva isä. Minäkin muistan hämärästi 7 päivää -lehden värikkäät reportaasit 1990-luvulta Mellerin ja Pyykön kommelluksista ja taisipa pariskunta päästä lööppeihin 2000-luvun alkupuolellakin usein.

Kirjan huumekuvaukset taas ällistyttivät sen vuoksi, että 1980-lukua muistellaan nykyisin jonkinlaisena lintukotomaisena ajanjaksona Suomessa. Vastaperustetun Ryhmäteatterin käänteistä lintukoto on kaukana, sillä Melleri oli kirjoittamassa Pete Q:ta ja Sopimusta Mr. Evergreenin kanssa. Anhavan haastattelemat teatterilaiset muistelevat värikästä taiteilijaelämää todella kiinnostavasti ja Mellerin työpäiväkirjat kertovat päihteiden ja ihmissuhdedraamojen vaiheista. 1980-luvulla hän uppoutui huumeiden maailmaan melkoisen syvälle ja huumekuvioiden inspiroimana hän kirjoitti aiheesta myös romaanin. Tuomiopäivän sävärit ilmestyi vuonna 1987. Siitä muuten löytyy postaus Levyhylly-blogista. 

Tosin romaani ei syntynyt mitenkään vaivatta. Läpi kirjan nousee näkyviin kirjailijan "pinnanalainen" työ: mitä kaikkea Melleri ehtikään suunnitella, luonnostella, aloittaa ja muokata. Aivan kuin hänellä olisi ollut kaksi kirjailijanuraa: virallisen bibliografian muodostavat kaikki ne tekstit, jotka hän sai kokonaisiksi asti ja julkaistua, mutta toisen uran muodostavat kaikki ne aloitetut tekstit ja paperille päässeet ideat, joita hän kehitteli välillä pitkiäkin aikoja työpäiväkirjoissaan. Proosan kirjoittaminen oli Mellerille todella takkuista ja vaikka hän joitakin proosateoksia saikin julkaistua, on elämäkerran perusteella selvää, että julkaistut työt eivät yltäneet sille tasolle, mitä Melleri tavoitteli.

Suhde Nadja Pyykön kanssa vaikuttaa niin erikoiselta, että fiktiona Mellerin ja Pyykön riippuvuussuhteen kaltainen romanssi olisi luultavasti epäuskottavaa ja yliampuvaa. Pyykkö vaikuttaa olleen lievästi sanottuna värikäs persoona ja pariskunnan yhteiselämää sävyttivät väkivaltaisuus, päihteet, rahattomuus, itsetuhoisuus. Monet parin tunteneet ihmettelivät, miksi he pysyivät yhdessä.

Monet kirjassa kuvatut tapaukset ovat hervottomia sekä suomalaisen kulttuurielämän kannalta että tapahtumissa mukana olleiden yksilöiden näkökulmasta. Oli mahtavaa lukea esimerkiksi siitä, mitä kaikkea jälkipyykkiä seurasi Finlandia-palkinnon myöntämisestä Mellerille. Yksittäisenä lainauksena otan mukaan muistelon Jouko Turkalle järjestyistä yllätysjuhlista, joihin Melleri, Anhava ja Hannu Mäkeläkin osallistuivat:

Jännitys ehti kohota huippuunsa ennen päivänsankarin saapumista ja Larivaarakin soitteli haitariaan tavallista hermostuneemman oloisena. "Siis että Turkalle ihan oikeasti ei ole kerrottu että hänelle pidetään juhlat?" Hannu kysyi. "Onkohan tämä nyt hyvä idea. Sehän voi tehdä ihan mitä tahansa.""

Romua rakkauden valtatiellä sisälsi paljon tietoa, pitkiä sitaatteja Mellerin työpäiväkirjoista ja mielenkiintoisia henkilöhaastatteluja. Kirja ei ollut kovin nopealukuinen, mutta ei sen ollut tarpeenkaan olla. Mielenkiintoinen ajankuva, suomalaisen kulttuurihistorian käänteet ja runoilijan elämä antoivat paljon ajateltavaa ja moni tarina jää varmasti mieleen. Luulenpa, että minun kannattaa lukea hyviä elämäkertoja enemmänkin.

Kirjamessujen divariosastolla silmiini osui Martti Anhavan toimittama Mellerin proosatekstien kokoelma Pääkallolipun alla. Pitihän se ostaa. Saa nähdä, milloin ehdin siihen tarttumaan, mutta eiköhän jossakin vaiheessa tuokin paksukainen pääse lukuun, vaikka pätkissäkin.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia

Kansi: Johnny Kniga.
Lukupiirikirjan valinta oli tällä kertaa minun heiniäni ja valitsin lokakuun kirjaksi Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia. Syynä on se, että luin kesällä Des Barresin muistelmateoksen I'm With the Band. Vaikka teos ei kirjallisesti ollut mitenkään erityisen korkeatasoinen, se on jo tähän mennessä ollut yksi vuoden vaikuttavimpia kirjoja siinä mielessä, että se innosti minua jatkamaan aiheensa parissa. Lukemisen jälkeen olen kuunnellut kirjassa mainittujen yhtyeiden ja muusikoiden tuotantoa,  muun muassa Led Zeppeliniä ja Jimi Hendrixiä. Lisäksi olen lukenut netistä paljon Des Barresin ja hänen aikalaistensa muita bändärijuttuja, joten Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia tuntui kiinnostavalta aiheen jatkolta. Kirjasta on blogannut myös Linnea ja lisäksi kannattaa kurkata Goodreadsista kävijöiden kommentteja.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 2007, suomennos on vuodelta 2009. Kirjassa Des Barres haastattelee kahtakymmentäneljää eri-ikäistä ja keskenään erilaista bändäriä. Nimekkäin heistä on Tura Satana, jonka monet muistavat kulttielokuvasta Faster Pussycat! Kill! Kill! Satana lemmiskeli salavihkaa Elviksen kanssa nuorena. Monet muut haastatellut ovat kulttihahmoja omalla tavallaan, ainakin "Sweet" Connie Hamzyn erikoiseen elämäntarinaan kannattaa perehtyä. Jatkolukuvinkkinä voisi olla kirjaan niin ikään haastatellun Catherine Jamesin muistelmateos Dandelion.

Lukukokemus oli kahtiajakoinen samaan tapaan kuin I'm With the Bandin lukeminen. Tämäkään kirja ei ole kirjallisesti mitenkään erityisen tasokas. Tyyli on hyvin jutusteleva eikä Des Barres tunnu harrastavan minkäänlaista lähdekritiikkiä tai taustojen tarkistamista. Lähes joka luvun alussa kerrotaan, miten Des Barres matkustaa tapaamaan haastateltavaansa ja lähes aina mainitaan sekin, millaista ruokaa hän käy syömässä haastateltavan kanssa. Sitten haastateltavien vuodatukset on kirjattu muistiin.

Mutta olipa tarinoiden totuusarvo mikä tahansa, kiinnostavaa ja vetävää teksti kuitenkin on aiheensa vuoksi. Monet muistelot ja seikkailut rockin maailmassa tuntuvat lähes käsittämättömiltä. Hirveät määrät huumeita ja muita päihteitä, vellovia bileitä ja tietenkin kevyempiä ja vakavampia ihmissuhteita ristiin rastiin. Vaikuttaa siltä, että kaikki ovat panneet kaikkien kanssa ja juuri kukaan ei ole onnistunut löytämään elämänkestävää yksiavioista ihmissuhdetta. Toisaalta tarinoista käy hyvin ilmi, että ehkä sellaiseen ei edes kannata pyrkiä saati sellaisessa jumittaa, jos mieli vetää ennemmin musiikkimaailmaan loputtomiin bileisiin.

Ja mikäpä siinä. Ankeanharmaa lokakuu helsinkiläislähiössä tuntuu kovin rutinoituneelta ja arkiselta, jos miettii millaista elämää Des Barresin kuvaamat tytöt ja naiset ovat loistokkaimmillaan eläneet. Limusiinin kyydissä loistohotellin uima-altaalle nappailemaan meskaliinia ja LSD:tä karismaattisten rokkareitten kanssa ja välillä vällyjen väliin. Mitkä bileet!

Käänteinen puoli sitten onkin, että pelkkää "muusana" tai "rockin ylipapittarena" olemista bändärien elämä ei suinkaan ole ollut. Des Barres vaikuttaa olevan jonkinlaisella ristiretkellä "bändäri"-sanaa vastaan (englanniksi groupie). Hän ja useimmat hänen haastateltavansa vakuuttavat, että bändärit hakeutuvat muusikoiden seuraavan musiikin vuoksi eikä oikea bändäri ole sellainen, joka ottaa suihin roudarilta saadakseen backstage-passin. Toisaalla kirjassa toiset haastateltavat kertovat, että kyllä, olin bändäri ja otin suihin roudareilta saadakseni backstage-passin.

Itse asiassa jopa kirjan alkuperäisnimi antaa hieman ruusuisen kuvan, sillä läheskään kaikki kirjassa kuvatut seksikokemukset eivät ole olleet lakanoilla kieriskelyä läpi yön. Nopeimmillaan bändärin kohtaaminen muusikon kanssa on ollut vartin akti keikkabussissa, minkä jälkeen bändäri onkin jatkanut matkaansa.

Kirja antoi kuitenkin paljon ajattelemisen aihetta feministisestä näkökulmasta. Onko bändäritoiminta feminististä vai ei? Kirjassa toistuvat haastateltavien samankaltaiset muistelot siitä, miten kaikki alkaa: nuori tyttö kuulee rockia ja musiikki kolahtaa niin lujaa, että rockista tulee koko elämän tärkein sisältö. Pitää päästä keikoille, pitää päästä lähelle idoliaan. Kukaan haastatelluista ei selvästikään ole joutunut bändäriksi vasten tahtoaan ja vaikuttaa siltä, että aika vaikea niin olisi käydäkään. Kirjassa kuvatut muusikot antavat näköjään ihan mielellään naisten taistella keskenään siitä, kuka muusikkomiehen suosioon pääsee.

Bändärinä oleminen on selvästikin omaehtoista, aktiivista toimintaa, eli kuten Pamela Des Barres asian ilmaisee: sitä, että tekee juuri sitä mitä itse haluaa. Se on ilman muuta feminististä. Sen sijaan oudoksuin sitä, miten moni kokee fanittamisen tärkeämmäksi kuin oman luovan toiminnan. Ihan mustavalkoista tämäkään ei ole: moni  kirjan naisista toimii aktiivisesti musiikkialalla tai muulla luovalla alalla ja Des Barreskin on elättänyt itseään pitkään kirjoittamalla. Naisten luovasta musiikkitoiminnasta kuullaan eniten miesbändäri Pleatherin haastattelussa. Hänen tarinansa on hyvin samanlainen kuin haastateltujen naisbändäreiden: muusikon lahjakkuus, luova voima ja karisma lumoavat fanin.

Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia oli hieman roskainen ja tuhnuinen, mutta samaan aikaan todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Luulenpa, että jatkan klassisesta rock'n roll -elämästä lukemista tavalla tai toisella. Des Barres on julkaissut muitakin kirjoja ja lisäksi haluaisin lukea jonkun tasokkaan kirjan Led Zeppelinistä - onko kenelläkään hyviä vinkkejä sellaisesta?

Käännöksestä

Valitsin luettavakseni suomennoksen alkuperäisteoksen sijaan, koska I'm With the Band oli kielellisesti melko kepeä. Arvelin, että kehnokaan suomennos ei haittaisi, kun sisältö ei ole mitään Shakespearea. Osuin aika lailla oikeaan: Tarja Lipposen suomennos on monin paikoin hyvinkin viimeistelemätön ja suorastaan kömpelö, mutta lukiessa tämä ei kauheasti haittaa. Kirja on nopealukuinen ja minulle oli tärkeämpää ahmaista kirjan tarinat nopeasti kuin jäädä makustelemaan jokaista sanavalintaa.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä

Kansi: Schildts & Söderströms.
Lauantaina osallistuin Helsingin Kirjamessujen lukupiiriin. Lukupiirejä järjestettiin messuilla jo toisena vuonna peräkkäin, joten tulkitsen että tapahtuma on koettu onnistuneeksi. Haastoin itseni ja menin mukaan kaksikieliseen lukupiiriin. Lars Sundin uutuudesta Kolme sisarta ja yksi kertoja keskusteltiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Olen itse täysin suomenkielinen, mutta olenhan minä opiskellut ruotsia koulussa, joten päätin esittää kaikki kommenttini ruotsiksi. Siinä onnistuinkin, toivottavasti edes jotenkin ymmärrettävästi. Kaksikielisyys toimi lukupiirissä älyttömän hyvin, sillä kaikki läsnäolijat tuntuivat ymmärtävän sekä ruotsia että suomea sen verran, että jokainen sai kommentoida millä kielellä huvitti eikä tulkkausta tarvittu.


Yleisöä oli paikalla mukavasti, tosin kenties kieliseikoista johtuen ihan täyteen saliin ei päästy. Paikalla oli lähes pelkästään naisia. Naisista koostui myös keskustelua alustamassa ollut Tapanilan kirjaston lukupiiri, jota veti Helsingin Sanomien kriitikkona ja kulttuuritoimittajana tunnettu Suvi Ahola.


Puolentoista tunnin keskustelu rönsyili mukavasti Tšehovista kansalaissotaan, murteista naishahmojen uskottavuuteen. Sund vaikutti erittäin joviaalilta seuramieheltä ja hän viljeli ihanaa itseironiaa. Kirjojensa omaelämäkerrallisuudesta puhuttaessa hän heitti, että hänen elämässään kaikki on tylsää paitsi lintubongausharrastus.

1940-luvulle sijoittuvassa kirjassa harrastajateatteri päättää esittää Kolme sisarta. Sen enempää spoilaamatta voinen sanoa, että erään henkilöhahmon kuolema on keskiössä. Monia lukupiiriin osallistuneita tämä jäi vaivaamaan todella paljon. Suvi Ahola kertoi aloittaneensa kirjan toiseen kertaan, että olisi saanut selville mysteerin vastauksen. Sund kertoi, että hänellä on mielessä jatko-osa kirjalle ja hän muisteli lukemaansa ohjetta, jonka mukaan kirjassa murhan pitää aina ratketa ja kertojahahmo ei saa olla murhaaja. Hän pahoitteli että oli hieman lipsunut tästä säännöstä ja nauroi sitten perään, ettei kerrokaan onko lipsunut säännön kummastakin osasta.

Kirjan Pohjanmaa-kuvaus herätti paljon keskustelua ja minusta erityisen kiinnostaa oli keskustelu kirjan kielestä ja murteesta. Minulla ei ole sen kummempia siteitä Länsi-Suomeen joten suomenkielinenkin Pohjanmaa on minulle vierasta - tosin kiehtovaa - aluetta, joten ruotsinkielinen Pohjanmaa vasta eksoottista onkin. Eräs turkulainen ruotsinkielinen osallistuja kommentoi, että hänestä kirjan ruotsinmurre oli ihanan värikästä, koska Turussa puhuttava suomenruotsi on kuulemma aika valjua. Suomennoksen taas arvioitiin noudattavan murreruotsia vain melko viitteellisesti.

Lisäksi puhuttiin paljon siitä, onko Pietarsaaren alue rikasta vai köyhää ja miten muuttuvat taloustilanteet ovat historian kuluessa vaikuttanut alueen asukkaisiin. Sund vielä huomautti, että hän ei missään vaiheessa kirjaa mainitse tapahtumapaikkaa nimeltä, mutta kuulemma kaikille on silti päivänselvää, että kirja sijoittuu Pietarsaareen. Aluetta on leimannut ajoittainen voimakas väestönkasvu, joka on johtanut milloin väkivaltaisuuksiin, milloin maastamuuttoon. Teollistumisen aikana kaupunkiin muutti sankoin joukon suomenkielisiä työläisiä Pohjanmaan Järviseudulta. Alueella on seurattu tiiviisti Ruotsin tiedotusvälineitä ja joskus Tukholma on tuntunut läheisemmältä kuin Helsinki.


Olen miettinyt, että voisin joskus haastaa ruotsintaitoani hieman lisää ja lukea jonkin suomenruotsalaisen romaanin alkukielellään eli ruotsiksi. Ehkäpä tohdin aloittaa vaikka jostakin Lars Sundin kirjasta? Kolme sisarta ja yksi kertoja tulee blogiini joskus marraskuun aikana ja kuitenkin ihan suomennoksena luettuna.

Olen näköjään edellisen kerran lukenut Lars Sundia joskus tosi kauan sitten, kun blogiin asti ei yhtään hänen kirjaansa ole vielä päässyt. Melko niukanlaisesti Sund-bloggauksia löytyi muutenkin, mutta kurkatkaapa odotellessanne vaikka Marjiksen bloggaus Sundin Onnellinen pieni saari -kirjasta.

Ps. Eräästä tämän postauksen kuvasta löytyy photoshoppausta. Kuka keksii mistä on kyse?

torstai 23. lokakuuta 2014

Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 10 - War Stories

Kansi: Yuko Shimizu / Vertigo.
Elokuussa lukemani The Unwritten Fables oli pettymys, joten odotin tason nousua kun The Unwritten -sarjan kymmenes kokoomaosa War Stories ilmestyi. Ahmaisinkin albumin yhtenä iltana, mutta täysin tyydyttäväksi lukukokemus ei osoittautunut. Oli tämä kuitenkin The Unwritten Fablesia parempi.

Toisen suosikkisarjani Fablesin lailla myös The Unwritten on lähestymässä loppuaan. Tekijäkaksikko Carey & Gross tarinoivat sarjan päättämisestä tässä haastattelussa - ei ehkä kuitenkaan kannata lukea haastattelua, jos ei ole sarjan lukemisessa kovin pitkällä. Mihinkähän jatkuvajuoniseen sarjakuvaan sitä seuraavaksi sitten itsensä koukuttaisi? No, onneksi The Unwritteniä on vielä jäljellä...

Pidin War Storiesissa siitä, että päähenkilöt pääsivät pitkästä aikaa yhteen. Tom Taylor, Lizzie Hexam ja Richard Savoy tapaavat taas, mukana menossa on myös monta muuta vanhaa tuttua. Lisäksi pääjuoni otti pienen nytkähdyksen eteenpäin. Välillä juonenkuljetus on tuntunut siltä, että tarinan suurimpia arvoituksia on vaikea saada nätisti pakettiin, mutta toivottavasti pitkän linjan käsikirjoittaja Mike Carey selviää luomuksestaan.



Miinusta sen sijaan tulee tarinan nykivyydestä. Tuntui, kuin asiat olisivat edenneet tosi lyhyissä pätkissä ja melko kaoottisesti. Tosin juonikin antaa aihetta kaaosmaisuuteen - asiat vaikuttavat olevan Lontoossa kertakaikkisen sekaisin. Paikoin käänteet tuntuivat kuitenkin ennen nähdyiltä. Tämä taas on sarjassa poikkeuksellista, koska tähän mennessä The Unwritten on vyöryttänyt ennalta-arvaamattomia tapahtumia peräkkäin.

Mutta luulenpa, että täytyy lukea albumi jossain vaiheessa uudelleen ja puntaroida mielipidettä sitten uudestaan. Kenties mielipiteeni muuttuu positiivisemmaksi uusintalukemisen jälkeen... Sitä odotellessa suosittelen lukemaan myös Booksyn bloggauksen sarjasta.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Lars Sund -lukupiiri Helsingin Kirjamessuilla 25.10.2014

Ensi viikon lauantaina olen Helsingin Kirjamessuilla Lars Sund -lukupiirin bloggaajana. Viimevuotiseen tapaan tänäkin vuonna messuilla järjestetään useita lukupiirejä, joihin voi ilmoittautua täällä.


Messumenoja riittää muutenkin, sillä olen Lukulampun tiimoilta monessa mukana messuilla. Kannattaa kurkata messujen menovinkkejä Lukulampusta ensi viikolla. :)

Lars Sund. Kuva: Cata Portin / Schildts & Söderströms.

Lars Sundin kirjat ovat kokemukseni mukaan varsin sympaattisia, joten uusin kirja Kolme sisarta ja yksi kertoja on toivottavasti antoisa lukukokemus.

Kansi: Schildts & Söderströms.
Otan kaksikielisen lukupiirin positiivisena haasteena, sillä kouluruotsini on hieman päässyt ruostumaan, joten toivottavasti lukupiirin keskustelu auttaa verryttelemään kielitaitoa.
Olen lukenut Sundin Siklaxista kertovia romaaneja joskus, mutta Kolme sisarta ja yksi kertoja sijoittuu teatterin maailmaan vuoteen 1948. Odotan pula-ajan tunnelmaa, maagisen realismin säväyksiä ja kaikkitietävää kertojaa, mutta saa nähdä mitkä näistä toteutuvat...

Tämä lukupiiri pidetään lauantaina 25.10.14 klo 16.00 Messukeskuksen auditoriossa.