Blogistania-ääneni

Taas on aika äänestää vuoden parhaita kirjoja! Osallistun Kirjavinkkien Blogistanian Finlandiaan, Kirsin Book Clubin Blogistanian Globaliaan ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä - blogin Blogistaniaan Tietoon.

Blogistanian Finlandia

Annan kolme (3) pistettä Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja. Perustelut: Minusta kirjassa on mestarillinen ote: kirjan maailma on rikas, ajatuksia herää paljon ja tarinaa ei selitetä puhki. 

Blogistanian Globalia

Annan kolme (3) pistettä Daniela Krienin romaanille Vielä joskus kerromme kaiken. Perustelut: Vielä joskus kerromme kaiken kuvaa leimuavaa intohimoa Marian näkökulmasta eroottisesti, mutta hienovaraisesti. 

Blogistanian Tieto

Annan kolme (3) pistettä Antti Heikkisen Juice Leskis -elämäkerralle Risainen elämä: Juice Leskinen 1950-2006. Perustelut: Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja.

Annan kaksi (2) pistettä Ville Karttusen Ukkosmaine-bändielämäkerralle Salamaponin selässä. Perustelut: Salamaponin selässä onkin tyyliltään mainio.

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950-2006

Kansi: Kari Lahtinen /
Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Antti Heikkisen Juice-elämäkerta Risainen elämä oli minulle yksi viime syksyn kiinnostavimpia kirjoja. Kesti kuitenkin oman aikansa, ennen kuin pääsin muhkean järkäleen loppuun asti. Samalla tuli kuljettua Juicen matkassa lapsuuden Juankoskelta tamperelaiselle Kalevankankaan hautausmaalle asti. Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Amma ja Arja.

Olen kuunnellut Juicen musiikkia jo nuoresta asti ja vieläkin tuntuu, että löydettävää riittää - sen verran monimuotoisten bändien kanssa Leskinen musisoi. Ihmisestä musiikin takana en kuitenkaan paljon tiennyt. Lööpeistä ovat jääneet mieleen huumesyytökset, sairastelu, esikoistyttären ongelmat ja hieman töksähtelevä luonteenlaatu. Risaisessa elämässä erityisen kiinnostavia jaksoja olivatkin Leskisen lapsuutta, nuoruutta ja opiskeluvuosia kuvaavat jaksot. Toki myös ammattimuusikon vauhdikas kiertue-elämä kiinnosti.

Heikkinen valottaa hienosti myös tarinoita laulujen takana - moneen kappaleeseen löytyy konkretiaa Leskisen elämänvaiheista. Tämä ei kuitenkaan vähennä laulujen monitulkintaisuutta ja runollisuutta - lukiessa heräsi hinku kuunnella Leskisen musiikkia, ja mikäs sen parempi lopputulos muusikkoelämäkerran lukemisesta voisi ollakaan.

Luin marraskuussa Martti Anhavan kirjoittaman elämäkerran Arto Melleristä enkä voinut välttää vertailua Juice-kirjaa lukiessani. Heikkisen tyyli on Anhavaan verrattuna jotenkin jutustelevampi, kevyempi. Tosin tätä pedataan jo kirjan alussa: esipuheessa Heikkinen varoittaa, ettei ole kirjoittanut puhdasoppista tietokirjaa vaan on kirjoittanut ihmisenä ihmisestä. Osa keveydestä syntyy mielestäni siitä, että kirjassa on varsin pitkiä suoria sitaatteja haastatelluilta. Monet kommentit herättävät halun syvempään analyysiin, mutta läheskään aina Heikkinen ei tartu täkyyn vaan jatkaa eteenpäin.

Joitakin aukkoja tarinaan tuntuu jääneen. Karun kohtalon kokeneen Johanna-tyttären aikuisiän vaiheet skipataan käytännössä kokonaan - toki tätä voi pitää myös aiheen rajauksena. Grand Slam -bändistä kerrotaan, etteivät bändärit pyörineet yhtyeen kimpussa, vaan keikkojen jälkeen muusikot rentoutuivat koheltamalla kännissä. No toki voi olla mahdollista, ettei kukaan nainen yrittänyt mennä iskemään Grand Slamia, mutta kun olen viime aikoina lukenut bändärimuistelmia aika lailla, niin tuntuisi tosi kummalta, jos viinanhuuruisella 1980-luvulla eräs Suomen kärkibändeistä olisi saanut olla rauhassa naisilta. Toisaalta näkökulmaa olisi voinut laajentaa myös siipiveikkojen suuntaan: Heikkinen kuvaa, miten erityisesti Juicen myöhempinä vuosina hänen ympärillään parveili viinaa ja rahaa pummaavia siipeilijöitä häiriöksi asti. Ilmiöstä löytyisi taatusti jotain tuoretta kerrottavaa.

Eräs mielenkiintoinen sivuhenkilö kirjassa on Appo Hurula, joka tuntui olleen jotain kaverin, assistentin, palkatun seuralaisen, avustavan muusikon ja siipimiehen väliltä. Hurulan lausunnot Leskisestä ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta hänen(kin) suhdettaan Leskiseen olisi voinut kaivella vähän pintaa syvemmältä.

Joitakin langanpätkiä tuntui siis jäävän roikkumaan. Kokonaisuutena Heikkisen kirja on kuitenkin hieno: täynnä niin pieniä yksityiskohtia kuin isoja linjoja. Haastateltavia on runsaasti ja jokainen kertoo omanlaistaan Juice-tarinaa. Monet tarinat vuosien varrelta ovat hervottoman hauskoja, välillä uhkasi kyllä nousta kyynelkin silmään.

Juicen musiikista pitäville tämä kirja antaa varmasti paljon ajateltavaa.

Lue myös nämä:
Kalle Björklid: PMMP - Vaahtopäät
Mick Wall: When Giants Walked the Earth
Pauli Hanhiniemi: Soitto on sanoja

Mick Wall: When Giants Walked the Earth

Kansi: St. Martin's Griffin.

But there was loot in it, and plenty of it if you only knew how, and you weren't gonna let it get away from you even if it meant growing what was left of your hair.

Luin viime vuoden aikana pari Pamela Des Barresin bändärimuistelmakirjaa ja niistä kävi selväksi, että suurin piirtein kaikki 1960- ja 1970-lukujen yhdysvaltalaisbändärit ehtivät jossakin vaiheessa sänkyyn Led Zeppelinin jäsenten kanssa. Erityisesti bändin näkyvimmät nokkamiehet, laulaja Robert Plant ja kitaristi Jimmy Page tuntuivat kaatavan naisia kuin heinää. Des Barresin kirjat houkuttelivat minut tutustumaan Led Zeppeliniin enemmän: oliko bändistä laulattamaan muutakin kuin lakanoita?

Ja olihan niistä. Syksystä alkaen olen kuunnellut aika lailla Led Zeppelinin musiikkia, joka on parhaimmillaan todella hienoa. Päätin etsiä käsiini myös jonkin bändistä kertovan kirjan ja nettihaut vinkkasivat erityisesti kahta teosta: Stephen Davisin Jumalten vasara (alkuperäiskielellä Hammer of the Gods) ja Mick Wallin Led Zeppelin - Jättiläisten aika (alkuperäiskielellä When Giants Walked the Earth: a biography of Led Zeppelin) nousivat erityisesti esiin. Lopulta päädyin Wallin kirjaan, puhtaasti siitä syystä että se oli saatavilla e-kirjana, joten kirja oli ostettavissa saman tien. Lukulaitteeni kulkee minulla käsilaukussa "laukkukirjana", joten metromatkojen ja muiden kulkemisten aikana olen lueskellut Led Zeppelinin tarinaa.

Robert Plant ja Jimmy Page vuonna 1973.
Kuva: Heinrich Klaffs / Wikimedia Commons.

Wall on pitkän linjan rocktoimittaja, joka on kirjoittanut monia muitakin musiikkiaiheisia kirjoja. Bändielämäkerta eteni enimmäkseen sujuvasti: kronologista kerrontaa maustettiin kursivoiduilla minämuotoisilla "eläytymisjaksoilla" - Wall on hypännyt kohteidensa nahkoihin ja kertoo tarinaa heidän näkökulmastaan. Esimerkiksi alun sitaatti rahan hankkimisesta on pantu bändin legendaarisen managerin Peter Grantin suuhun.

Joitakin häiritseviäkin piirteitä Wallin tyylissä oli. Hän on selvästi aika lailla polvillaan Pagen edessä ja fanittaa kitarasankaria estoitta. Lisäksi hän käyttää huomattavan paljon aikaa Pagen okkultismiharrastuksen setvimiseen ja välillä pohtii ilmeisen tosissaan, vaikuttiko okkultismi sekä bändin menestykseen että viimeisten vuosien vastoinkäymisiin. Lisäksi Wall sivuuttaa varsin pintapuolisesti kaksi minua erityisesti kiinnostanutta asiaa: tekijänoikeusrikkomukset ja naiskuviot.

Koska Des Barresin bändärikirjat johdattivat minut Led Zeppelinin pariin, luin kiinnostuneena niitä pätkiä, jossa kuvattiin bändin naissuhteita. Kovin syvälle Wall ei näihin kuitenkaan mene ja aihetta käsitellään jokseenkin pintapuolisesti, suorastaan kaksinaismoralistisesti. Kaikki neljä bändin jäsentä olivat naimisissa ja osalla oli lapsiakin ennen kuin menestys alkoi. Tämä ei estänyt ketään viettämästä kiertueella aikaa vieraiden naisten seurassa. Yhtäkään bändin jäsenen vaimoa ei siteerata kirjassa suoraan, vaan Wall maalailee melko idyllisen kuvan onnellisista perheenisistä kotonaan kiertueiden välissä. Luulisi nyt vaimoja ottaneen päähän, jos menestyksen hintana on miehen jatkuvan ja suorastaan holtittoman uskottomuuden sietäminen.

Myös tekijänoikeusrikkomukset Wall kuittaa yleensä "lainaamisena" tai "inspiroitumisena". Tästä aiheesta olisi ehdottomasti ollut paikallaan kaivaa taustoja näkyviin. Guardianin artikkelissa on tiiviisti kerrottu bändin omiin nimiinsä ottamista biiseistä. Ryhdyin pohtimaan erityisesti sitä, missä määrin tällainen valmiin musiikin käyttäminen oli ajan henkeä - 1960-lukua voinee pitää vielä jonkinlaisena murrosvaiheena suullisen ja tallennetun musiikkiperinteen välillä. Elävä musiikki kukoisti ja suullisen perinteen aikana laulut levisivät esittäjältä toiselle. Taltioidun musiikin aikana tekijöiden merkitseminen ja tekijänoikeuskorvauksien maksaminen nousi esiin aivan eri lailla. Olisi kiinnostavaa lukea tästä aiheesta asiallista tekstiä.

Muuten Led Zeppelinin tarina muistutti siitä, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Yksityislentokoneita, pussikaupalla kokaiinia, hotellihuoneiden tuhoamista, huutavia kymmentuhatpäisiä yleisömassoja, tappeluja ja tietenkin seksiä. Jos sex & drugs & rock'n roll -tarinat kiinnostavat, tässä kirjassa sellaisia piisaa.

Myös ajankuvana kirja oli mielenkiintoinen. 1960-luvun loppupuolella Led Zeppelin oli uuden ajan edustaja: villimpi ja hurjempi kuin vaikkapa siihenastinen suursuosikki Beatles. 1970-luvun lopulla taas punk-aate jyräsi niin lujaa, että yhtäkkiä pitkätukkaiset, liehuvalahkeiset kitarasankarit ylipitkine sooloineen alkoivat näyttää auttamattoman vanhanaikaisilta. Musiikkilehdissä bändiä haukuttiin dinosaurukseksi ja sen jäseniä vanhoiksi pieruiksi. Viimeisiä keikkojaan varten 1970-luvun lopussa bändi jopa yritti päästä ajan henkeen mukaan leikkaamalla hiukset siisteiksi, lyhentämällä kappaleiden liveversioita ja pukeutumalla uuden aallon tyylin mukaisesti.

Kirjallisuutta Led Zeppelinistä kyllä riittäisi. Bändin pitkäaikainen kiertuemanageri Richard Cole julkaisi muistelmateoksen Stairway to Heaven jo 1990-luvulla ja kirja kuulemma pursuaa likaisia yksityiskohtia. Fiktion puolelta kiinnostava teos voisi olla Jason Buhrmesterin Black Dogs, jossa kerrotaan dekkarimuodossa vuoden 1973 hotelliryöstöstä, jossa Led Zeppeliniltä vietiin parisataatuhatta dollaria rahaa.

Lue myös nämä:
Pamela Des Barres: I'm With the Band
Mauri Kunnas: Piitles
Michelle Morgan: Marilyn Monroe: Private and Undisclosed

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Kansi: Miika Immonen /Teos.

Johanna Sinisalon Linnunaivot katkaisi pienehkö lukujumin. Ahmaisin kirjan joulunpyhinä lähes yhdeltä istumalta. Sinisalo on taidokas tarinankertoja ja hän osaa koukuttaa lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Linnunaivot tarttui mukaan kirjastosta, mutta muistin lukeneeni siitä monia blogiarvioita. Ainakin Booksy, Tessa, Amma ja Ilse ovat tämän lukeneet ja haulla löytää paljon muitakin juttuja.

Oletin lukemani perusteella, että kirja olisi jonkinlainen kauhutarina, jossa linnut alkavat ahdistella vaeltajapariskuntaa. Ihan harhaanjohtava tämä mielikuva ei ollut, mutta varsinainen kauhutarina Linnunaivot ei kuitenkaan ole. Ympäristötietoisuus ja ekokatastrofin käsittely saavat enemmän tilaa.

Kirjassa vähän aikaa heilastelleet Jyrki ja Heidi lähtevät vaellukselle toiselle puolen maailmaa. He kiertävät Uudessa-Seelannissa ja Australiassa ja suuntaavat sitten Tasmanian etelärannikolle, kovien jätkien vaellusreitille. Jyrki on vaeltajana kokenut konkari, mutta Heidi on ensikertalainen. Sisunsa ja omien henkilökohtaisten syidensä vuoksi Heidi jaksaa kuitenkin rämpiä Jyrkin matkassa mukana.

Rinnakkaisena tarinana mukana kulkevat nimettömän kertojan puheenvuorot - tulkitsin puhujan Heidin veljeksi Jesseksi. Jesse on yksiselitteisen vastenmielinen hahmo, mutta kirjan lopussa aloin miettiä, että kenties tarkoitus on rinnastaa Jesse vaeltajien kohtaamiin älykkäisiin lintuihin. Kun ruoan saanti on liian helppoa, alkavat sosiaaliset pelit ja suoranainen kiusanteko kiinnostaa enemmän. Kenties sekä linnut että Jesse haluavat vain vauhdittaa luovaa tuhoa, polttaa kaiken vanhan maan tasalle, jotta kuona-aineet lähtisivät samalla?

Sinisalo on melkoisen kantaaottava kirjailija ja mikäs siinä. Hiukan saarnaavaksi Linnunaivojen teksti välillä menee, mikä vähän lässäyttää tunnelmaa, kun pääosin ollaan tiiviisti Jyrkin ja Heidin tunnelmien seuraajina. Hienosti Sinisalo kuitenkin peilailee vaeltajiensa pyrkimyksiä: jos ihminen haluaa löytää koskematonta erämaata, tuoko hän itse mukanaan tuhon siemenet? Jopa vaeltamiseen puhdasoppisesti ja aika tiukkapipoisestikin suhtautuva Jyrki joutuu tämän huomaamaan.

Onneksi Sinisalolla on laaja tuotanto, aion kyllä taas jossain vaiheessa napata jotain hänen kirjoittamaansa luettavaksi.

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Mike Carey - Peter Gross: The Unwritten vol. 8 - Orpheus in the Underworld

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2

Kuva: David Klöcker Ehrenstrahl: Kaarle XI.
Wikimedia Commons

Viime aikoina olen viihdyttänyt itseäni metromatkoilla Välskärin kertomusten parissa. Luettuani ykkösosan piti ladata Project Gutenbergista kakkososa Kindleen ja luulen, että täytyy varautua myös kolmososan lukemiseen lähiaikoina. Sen verran koukuttavaa, jännittävää ja viihdyttävää luettavaa tämä suomalaisen kirjallisuuden klassikkoseikkailu on!

Toisessa osaan kuuluvat jaksot Kapinassa omaa onneaan vastaan, Noita-akka ja Mainiemen linna. Päähenkilönä ensimmäisen osan päähenkilöiden poika, kreivi Bernhard Bertelsköld. Hänen vaiheitaan seurataan halki 1600-luvun jälkipuoliskon. Mukaan mahtuu rakkautta, petollisuutta, seikkailuja ja ajan poliittisiin kamppailuihin osallistumista. Taustalla kummittelee Bertelsköldin suvun mystinen sormus, kuninkaan sormus, jonka kantajaa seuraavat siunaus ja kirous...

Kirjassa oli upeita kohtauksia, kuten noitaoikeudenkäynti ja 1600-luvun lopun koettelevien nälkävuosien kuvaus. Loppupuolella aikaa käytetään kuningas Kaarle XI:n toimeenpanemaan reduktioon (kirjassa reduktsioni), jossa aateliston valtaa riisuttiin ja kuninkaan valtaa kasvatettiin. Topelius on luonut herkullisia henkilöhahmoja: inhimillisiä hyviksiä ja kihelmöivän ilkeitä pahiksia. Miljöökuvaus on mukaansatempaavaa, historia herää henkiin.

Joten jos joululomastasi puuttuu vielä jokin vetävä historiallinen romaani etkä ole vielä lukenut Välskärin kertomuksia, suosittelen lämpimästi uppoutumaan tähän pitkinä joulunpyhinä.

Käännöksestä

Juhani Ahon ihanan vanhahtavaa ja kaunista suomea lukee ilokseen. Näin kreivitär Ebba pohtii juhlien järjestämistä: "Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä?"

Lue myös nämä:
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
M.A. Jeskanen: Santala
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 14. luukku. Pala kirjallista joulua vuodelta 1945

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huominen Taikakirjaimissa. Minun luukussani tutkaillaan kirjajoulua vuonna 1945 Panu Rajalan kirjoittaman Mika Waltari -elämäkerran Unio Mystican kautta.

Nefertitin rintakuva. Kuva: Nina Aldin Thune / Wikimedia Commons.

Mika Waltarilla oli jo pitkä kirjailijanura takanaan, kun hän kesällä 1945 kirjoitti hurjassa flow-tilassa massiivisen romaanin, joka sijoittui muinaiseen Egyptiin. Sinuhe egyptiläisen käsikirjoitus pääsi elokuussa WSOY-kustantamon Yrjö A. Jäntin luettavaksi ja pienistä epäilyksen tunteista huolimatta teos pääsi syksyn kustannusohjelmaan.

Siveellistä puolta enemmän kustantajaa huoletti romaanin laajuus. Sotien jälkeen paperipula oli todellinen. Metsien miehet olivat vasta palanneet töihin. Vaikka Waltarin pitkävirkkeinen kertomatyyli näytti uhkaavasti paisuttavan kirjaa, lyhennyksiä ei ehdotettu. Se olisi ollut suuri urakka, aikaa oli vähän eikä kirjailija itse ollut ajatuksesta innostunut. Käsikirjoitus meni semmoisenaan ladottavaksi heti elokuussa.

Kirja ilmestyi marraskuun lopussa. Painoksessa käytetty huokoinen varastopaperi ja tilan säästämiseksi valittu tiheä ladonta harmittivat kirjailijaa.

Kuinka Sinuhe egyptiläisestä kehittyi aikansa suuri menestysromaani ja myöhemmin myös ensimmäinen suomalainen bestseller kansainvälisillä kirjamarkkinoilla?

Ainakaan se ei tapahtunut nykyaikaisen markkinoinnin keinoin. Waltarin egyptiläisromaanista ei aluksi ilmoitettu lehdissä ollenkaan. Kustantaja arkaili sen siveellisesti arveluttavia kohtia. Söderströmiä oli vähän säikytelty sen johdosta.

Säikyttelijä oli kirjailija Maila Talvio, jota Rajala kutsuu historiallisen romaanin valtiattareksi. Waltari oli lukenut kirjasta katkelman Talvion vetämässä lukupiirissä, ja pöyristynyt Talvio vaati WSOY:tä keskeyttämään romaanin painamisen. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Vaikka viidakkorumpu kumisee tehokkaasti, tärkeitä olivat myös arvostelut. Sinuhella oli siinäkin suhteessa hidas joskin suotuisa startti. Vain pari kolme arvostelua ehti ennen joulua. Romaani ilmestyi marraskuun lopulla, Helsingin päälehdet Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat arvioivat kaksiosaisen uutuuden marras-joulukuun taitteessa. Parasta myyntiaikaa oli silloin jäljellä muutama viikko. Tänään kirjailija ja kustantaja näkisivät yhteisiä painajaisia tällaisesta tilanteesta.

Kirjailijan tytär Satu Waltari oli ehtinyt rauhassa kiikuttaa paketoituja tekijänkappaleita Töölössä tuttuihin osoitteisiin. Mika Waltarin uutuus kiinnosti luonnostaan kirjakauppojen ikkunoissa. Paksun romaanin herättämä yllätys valtasi pian lukuisat lukijat. Yhä useammat joutuivat hänen verkkaan aaltoilevan lauserytminsä vietäviksi. 

Joulun jälkeen arvosteluja ja sitä kautta mielipiteitäkin alkoi tulla lisää.

Kirkollinen arvostelija Eino Sormunen, sittemmin Kuopion piispa, varoitti hänkin Savon Sanomissa: "Teos sisältää runsain määrin hirvittäviä ja järkyttäviä kuvauksia tuon ajan turmeltuneista tavoista ja siveellisistä oloista, joten kirjaa ei voi antaa kenen käteen tahansa." Paikoitellen sentään todellinen runous puhkeaa Minea-neitsyen puhtautta hohtavassa kuvassa. Sormusen lukuohje kuuluikin: on poimittava jalokuvet roskakasoista.

Kansi: WSOY.

Kursivoidut sitaatit ovat Panu Rajalan Unio Mysticasta. Sinuhen tarina oli jouluna 1945 vasta alussa - kirja aloitti maailmanvalloituksensa, siitä tehtiin Hollywood-elokuvakin ja siitä tuli klassikko, jota luetaan ja ihaillaan ja josta keskustellaan jatkuvasti. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita muitakin historiallisia romaaneja, joista monesta olen blogannutkin. Jos Sinuhe on vielä lukematta, voin suositella kirjaa joululomakirjaksi lämpimästi. Ja vaikka Sinuhen olisikin lukenut, voi kirjan lukea useita kertoja uudestaan - siitä saa aina jotain uutta irti.

Tom Rob Smith: Lapsi 44

Kansi: Tammi.

Lukupiirini joulukuun kirja oli Tom Rob Smithin Lapsi 44. Vuonna 2009 suomennettu kirja sijoittuu Stalinin ajan Neuvostoliittoon ja kertoo järjestelmälle uskollisen Levin joutumista järjestelmän uhriksi. Se kertoo myös sarjamurhaajasta ja murhaajan jahtaamisesta, Ukrainan nälänhädästä sotien välillä ja neuvostokansalaisten kokemasta vainoharhaisesta ilmapiiristä.

Englantilainen Smith vaikuttaa perehtyneen aiheeseensa - ainakin jossain määrin. Vaikka en mikään venäläisen kirjallisuuden asiantuntija olekaan, olen sen verran lukenut venäläisiä kirjoja että makustelin Lapsi 44:ää lukiessani koko ajan kirjan uskottavuutta. Tunnelman luomisessa Smith tekee hyvää työtä: kirjassa tavallisilla moskovalaisilla - kuten Levin vaimolla Raisalla - on varautunut olo koko ajan, sillä vaikka Neuvostoliiton erehtymättömyyteen oli koko ajan virallisesti uskottava, matto saattoi lähteä jalkojen alta koska vain. Ilkeämielinen vihjaus isänmaanvastaisesta toiminnasta saattoi johtaa ratsioihin, kidutuksiin, Siperian vankileireille tai kuolemaan.

Kirjan dialogi sen sijaan oli melko niukkaa ja töksähtelevää ja se tuntui jotenkin "epävenäläiseltä". Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin aika vetävää luettavaa, vaikka ei kovin syvällistä. Alun pohjustuksen jälkeen juoni muuttuu dekkarimaiseksi, kun Lev alkaa selvittää, kuka surmaa lapsia raa'alla tavalla ympäri maata. Dekkarijuoni imaisi mukaansa ja kirja tuli luettua nopeaan tahtiin. Joitakin pikku epäloogisuuksia mukaan on jäänyt, esimerkiksi keskellä talvea Siperiassa pohditaan, mahtaako maa olla jäässä, ja tutkitaan asiaa työntämällä käsi lumihangen läpi.

Hieman kylläkin häiritsi, että tämäkin kirja oli kirjoitettu "elokuvakäsikirjoitustyyliin", ihan kuin kirjailija olisi tähdännyt alun alkaenkin elokuvaoikeuksien myyntiin. Keskeisiä henkilöitä on vähän, toimintaa on paljon, maisemakuvailua runsaasti. On helppo kuvitella tarina elokuvana. Ja elokuvahan tästä on tulossakin ensi vuonna. Ehkä on nipotusta huomautella tällaisista, mutta tällainen kirjojen "elokuvakäsikirjoitusmaisuus" tuntuu välillä vähän laskelmoivalta.

Loppusanoissa viitataan tositarinaan, joka inspiroi Smithiä sarjamurhaajan hahmon luomisessa. Andrei Tšikatilon tarina on outo ja karmea.

Käännöksestä

Heikki Karjalaisen suomennos on onnistunut, sillä kirja oli sujuvaa luettavaa ja kieli oli hyvää. Mikään ei erityisemmin töksähtänyt kirjan kielessä. Kirja oli kauttaaltaan luontevaa suomea.

Lue myös nämä:
Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Lars Sund: Kolme sisarta ja yksi kertoja

Kansi: Schildts & Söderströms.

Osallistuin Helsingin Kirjamessuilla Lars Sund -lukupiiriin, jossa aiheena oli Sundin uutuus Kolme sisarta ja yksi kertoja. Uumoilin ennen lukupiiriä seuraavaa: Odotan pula-ajan tunnelmaa, maagisen realismin säväyksiä ja kaikkitietävää kertojaa, mutta saa nähdä mitkä näistä toteutuvat... Kirjasta on blogannut myös Jonna.

Sain sitä mitä odotinkin, mutta enemmän ja paljon muutakin. On ehtinyt kulua aika monta vuotta siitä, kun edellisen kerran olen Sundin kirjoja lukenut, ja tuntui kuin Kolme sisarta ja yksi kertoja olisi ollut jotenkin kypsempi ja syvempi kuin aiemmin lukemani Sundit. Pohjanmaan rannikon tehdaskaupungin elämää luodataan vuosikymmenien perspektiivillä, henkilöhahmoja on runsaasti, mutta jokainen henkilö kuvataan täysipainoisesti ja elävästi, kertojan kommentointi luo kirjaan monta tasoa. Minusta kirjassa on mestarillinen ote: kirjan maailma on rikas, ajatuksia herää paljon ja tarinaa ei selitetä puhki.

Verrattuna sisäsuomalaisiin pula-ajan kuvauksiin Sundin kuvaamassa kaupungissa näkyy rannikkoseudun vauraus. 1940-luvun lopullakin kaupungin parempi väki käy pursiseuran tanssiaisissa, juo grogeja ja harrastaa kulttuuria. Tosin kulttuuriharrastus ulottuu kansan syviin riveihinkin: aktiivisesti toimivaan harrastajateatteriin haalitaan mukaan näyttelijöitä sieltä täältä. Teatterissa esitettävä Kolme sisarta luokin kirjan ydinkertomuksen, sillä esitykseen kytkeytyy onneton kuolemantapaus.

Kertojana on sodassa vammautunut ratavartija, jolla on apuna varis, joka pääsee sinne minne ratavartija ei. Välillä ratavartija liikuskelee kuvaamiensa henkilöiden rinnalla, välillä hän suhtautuu heihin fiktiona. Kertoja tunnustaa myös auliisti omat rajoituksensa, välillä puolueellisuutensakin. Kaikilta osin luotettavana häntä ei voi pitää.

Päähenkilöt ovat Kolmen sisaren rooleihin värvätyt naiset: topakka kansakoulunopettaja Ulla-Maj, hemmotellun lapsuuden ja nuoruuden viettänyt Maggi ja kaupungin paskakuskin tytär Iris, jonka teatteri tempaisee mukaansa. Jokaisen naisen elämänpolkua ehditään seurata vuosikymmenien perspektiivillä. Lukupiirissä jäin siihen käsitykseen, että Sund kirjoittaa teokselle jatkoakin, joten naisten vaiheisiin kenties pääsee vielä palaamaan.

Kirja oli runsas ja moniääninen, mutta ei raskas. Tarinaan oli mukava uppoutua ja kun pituuskin oli yli 500 sivua, ei kirja loppunut liian äkkiä kesken. Kerrassaan suositeltavaa luettavaa!

Käännöksestä

Helene Bützowin käännös oli todella luonteva, aivan kuin olisin lukenut suoraan suomeksi kirjoitettua kirjaa. Erinomainen käännös! Ainoastaan pari pientä yksityiskohtaa pani mietityttämään. Kirjassa esimerkiksi poltetaan vähän väliä "sikarisavukkeita", mutta onko tällainen termi vakiintunut käyttöön? Mahtaisiko kyseessä olla pikkusikari? Tällaiset detaljit ovat kuitenkin toisarvoisia, kun käännöksen kieli on kokonaisuutena soljuvaa.

Lue myös nämä:
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja
Daniel Katz: Kun isoisä Suomeen hiihti

Dorothy L. Sayers: Whose Body?

Kansi: Hodder & Stoughton.

Elokuussa Busman's Honeymoonin lukemisen jälkeen arvelin pitäväni hieman taukoa lordi Peter Wimseyn seurasta, mutta eihän tässä kovin kauaa mennyt kun taas palasin Dorothy L. Sayersin hurmaavien ja älykkäitten klassikkodekkarien pariin. Olen lukenut metromatkoilla ja muuallakin lukulaitteestani Wimsey-sarjan ensimmäistä osaa. Whose Body? on ilmestynyt alun perin vuonna 1923. Kirja on suomennettu nimeltä Kuka ja mistä? ja siitä on blogannut ainakin Liisa. Liisan blogistahan Sayersin kirjat löysinkin. Fennica-tietokannan mukaan kirja on suomennettu kahteen kertaan, kummallakin kerralla samalla nimellä. Niilo Lavion suomennos on vuodelta 1944, Kristiina Rikmanin suomennos vuodelta 1986.

Kuten Liisa mainitsee, sarja kehittyi ja syveni loppua kohti ja minunkin mielestäni Whose Body? on selvästi paljon kepeämpi kuin loppupään osat. Tämä on perinteinen arvoitusdekkari, jossa oudon rikoksen ratkaiseminen ja johtolankojen tutkiminen on keskiössä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta heitä ei kuvata kovin syvällisesti.

Mukavaa viihdettä kirja silti oli. Wimsey tutkii sekä eräästä kylpyhuoneesta löytynyttä ruumista että rikkaan liikemiehen katoamista. Aisaparinaan hänellä on poliisi Charles Parker. Parker esiintyy myös myöhemmissä kirjoissa, mutta aika pienessä roolissa. Tässä kirjassa hänen roolinaan on olla "Watson", Wimseyn työpari. Parkerin tekemisiä ja menemisiä kuvataan paikoin yhtä paljon kuin Wimseyn puuhia.

Terävänäköinen Sayers kuvaa tässäkin kirjassa eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia ihmisiä ja hänen hahmonsa ovat uskottavia, vaikkakin paikoin hieman karikatyyrimäisiä. Olen lukiessani pohtinut, ihannoiko vai kritisoiko Sayers vanhaa englantilaista luokkayhteiskuntaa. Toisaalta ja tuo epäkohtia selvästi näkyviin, toisaalta hän kuvaa Wimsey paikoin aika ihailevasta. Wimseyn varakkuus, tyylitaju, herrasmiesmäisyys ja hyvä maku saavat paljon huomiota. Täytyypä tutkailla, onko joku analysoinut tätä enemmän. Erän kiinnostava Sayers-tutkimus tuli vastaan Amazonissa: Janice Brown on kirjoittanut kirjan nimeltä The Seven Deadly Sins in the Work of Dorothy L. Sayers. Latasin kirjasta ilmaisnäytteen luettavaksi.

Lue myös nämä:
Dorothy L. Sayers: Strong Poison 
Bryan Talbot: Grandville
Agatha Christie: Paddingtonista 16.50

Martti Anhava: Romua rakkauden valtatiellä. Arto Mellerin elämä

Kansi: Timo Numminen / Otava.
Kannen kuva: Pekka Turunen.

Viime jouluna ahersin loppuun Arto Mellerin Runot. Kirjoitin näin: Ylipäätään kokoelma oli hieno kielellinen ja tunnelmallinen tuuletus. Parhaimmillaan Mellerin runot ovat todella kauniita ja herkkiä tai hymyilyttävän tragikoomisia hervottomassa rujoudessaan.

Sen verran runot jäivät mietityttämään, että kesällä etsin kirjastosta Martti Anhavan kirjoittaman Melleri-elämäkerran Romua rakkauden valtatiellä. Aioin lukea liki 700-sivuisen järkäleen kesälomalla, mutta en saanut aikaiseksi - onneksi HelMet-kirjastossa voi uusia lainoja nykyään jopa viisi kertaa. Ahersin elämäkertaa varmaan lähemmäs kaksi kuukautta ja välillä täytyi lukea väliin jotain kevyempää. Lukukokemus oli silti todella antoisa - ei lukemisen aina tarvitse olla helppoa, vaan välillä on hyvä lukea jotain intensiivistä ja painavaa.

Romua rakkauden valtatiellä ilmestyi vuonna 2011 ja siitä löytyy netistä paljon arvioita, muun muassa Keskisuomalaisen arvio, Turun Sanomien arvio, Ilkan arvio ja Teemu Helteen bloggaus. Kirja elää toivottavasti vielä pitkään, tavalla tai toisella. Sitä ei nimittäin ole kirjakauppamyynnistä enää saatavilla enkä löytänyt e-kirjaversiotakaan, joten kannattaa kääntyä kirjastojen ja divarien puoleen jos kirja kiinnostaa.

Anhava tekee erinomaista työtä elämäkerturina. Kirja on hyvin jäsennelty, lähdeaineisto esitellään tekstissä selkeästi ja kirjan kieli on erinomaista. Mitäpä muuta voisi odottaakaan pitkän linjan kirja-ammattilaiselta? Anhava toimi Mellerin tekstien kustannustoimittajana ja miehet olivat myös ystävyksiä, tosin kirjasta käy ilmi että välillä kaveruus oli tiiviimpää ja välillä etäisyys kasvoi. Anhava nostaa Mellerin työpäiväkirjoista näkyviin myös kohtia, joissa Melleri haukkuu Anhavaa milloin minkäkin syyn takia.

Elämäkerta etenee kronologisesti. Mellerin pohjalaissuvun lähihistoria käydään läpi, samoin lapsuus Lappajärvellä, opiskelut yliopistossa ja Teatterikorkeakoulussa, ensimmäinen avioliitto Kaija Kankaan kanssa ja tytärten syntymät ja toinen liitto elokuva-alan monialaosaajan Nadja Pyykön kanssa. Viimeisiä vuosia värittivät auto-onnettomuuden jäljiltä toipuminen ja lopulta menehtyminen tapaturman seurauksena.

Kirja pani miettimään, kuinka monta erilaista elämänvaihetta ihminen voikaan kokea. Mellerikin ehti olla ujo runopoika, huumeita holtittomasti käyttävä teatteriguru, öykkäävä alkoholisti, lempeä toipilas, uskoton aviomies ja kiltti mutta poissaoleva isä. Minäkin muistan hämärästi 7 päivää -lehden värikkäät reportaasit 1990-luvulta Mellerin ja Pyykön kommelluksista ja taisipa pariskunta päästä lööppeihin 2000-luvun alkupuolellakin usein.

Kirjan huumekuvaukset taas ällistyttivät sen vuoksi, että 1980-lukua muistellaan nykyisin jonkinlaisena lintukotomaisena ajanjaksona Suomessa. Vastaperustetun Ryhmäteatterin käänteistä lintukoto on kaukana, sillä Melleri oli kirjoittamassa Pete Q:ta ja Sopimusta Mr. Evergreenin kanssa. Anhavan haastattelemat teatterilaiset muistelevat värikästä taiteilijaelämää todella kiinnostavasti ja Mellerin työpäiväkirjat kertovat päihteiden ja ihmissuhdedraamojen vaiheista. 1980-luvulla hän uppoutui huumeiden maailmaan melkoisen syvälle ja huumekuvioiden inspiroimana hän kirjoitti aiheesta myös romaanin. Tuomiopäivän sävärit ilmestyi vuonna 1987. Siitä muuten löytyy postaus Levyhylly-blogista. 

Tosin romaani ei syntynyt mitenkään vaivatta. Läpi kirjan nousee näkyviin kirjailijan "pinnanalainen" työ: mitä kaikkea Melleri ehtikään suunnitella, luonnostella, aloittaa ja muokata. Aivan kuin hänellä olisi ollut kaksi kirjailijanuraa: virallisen bibliografian muodostavat kaikki ne tekstit, jotka hän sai kokonaisiksi asti ja julkaistua, mutta toisen uran muodostavat kaikki ne aloitetut tekstit ja paperille päässeet ideat, joita hän kehitteli välillä pitkiäkin aikoja työpäiväkirjoissaan. Proosan kirjoittaminen oli Mellerille todella takkuista ja vaikka hän joitakin proosateoksia saikin julkaistua, on elämäkerran perusteella selvää, että julkaistut työt eivät yltäneet sille tasolle, mitä Melleri tavoitteli.

Suhde Nadja Pyykön kanssa vaikuttaa niin erikoiselta, että fiktiona Mellerin ja Pyykön riippuvuussuhteen kaltainen romanssi olisi luultavasti epäuskottavaa ja yliampuvaa. Pyykkö vaikuttaa olleen lievästi sanottuna värikäs persoona ja pariskunnan yhteiselämää sävyttivät väkivaltaisuus, päihteet, rahattomuus, itsetuhoisuus. Monet parin tunteneet ihmettelivät, miksi he pysyivät yhdessä.

Monet kirjassa kuvatut tapaukset ovat hervottomia sekä suomalaisen kulttuurielämän kannalta että tapahtumissa mukana olleiden yksilöiden näkökulmasta. Oli mahtavaa lukea esimerkiksi siitä, mitä kaikkea jälkipyykkiä seurasi Finlandia-palkinnon myöntämisestä Mellerille. Yksittäisenä lainauksena otan mukaan muistelon Jouko Turkalle järjestyistä yllätysjuhlista, joihin Melleri, Anhava ja Hannu Mäkeläkin osallistuivat:

Jännitys ehti kohota huippuunsa ennen päivänsankarin saapumista ja Larivaarakin soitteli haitariaan tavallista hermostuneemman oloisena. "Siis että Turkalle ihan oikeasti ei ole kerrottu että hänelle pidetään juhlat?" Hannu kysyi. "Onkohan tämä nyt hyvä idea. Sehän voi tehdä ihan mitä tahansa.""

Romua rakkauden valtatiellä sisälsi paljon tietoa, pitkiä sitaatteja Mellerin työpäiväkirjoista ja mielenkiintoisia henkilöhaastatteluja. Kirja ei ollut kovin nopealukuinen, mutta ei sen ollut tarpeenkaan olla. Mielenkiintoinen ajankuva, suomalaisen kulttuurihistorian käänteet ja runoilijan elämä antoivat paljon ajateltavaa ja moni tarina jää varmasti mieleen. Luulenpa, että minun kannattaa lukea hyviä elämäkertoja enemmänkin.

Kirjamessujen divariosastolla silmiini osui Martti Anhavan toimittama Mellerin proosatekstien kokoelma Pääkallolipun alla. Pitihän se ostaa. Saa nähdä, milloin ehdin siihen tarttumaan, mutta eiköhän jossakin vaiheessa tuokin paksukainen pääse lukuun, vaikka pätkissäkin.

Lue myös nämä:
Panu Rajala: Unio mystica
Andrew Birkin: J.M. Barrie and the Lost Boys
Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings