Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Kansi: Anna Makkonen: Atena.

Luovutan unen suhteen. Ajatus siitä, että seuraavat kaksikymmentä tuntia minun on sinniteltävä toimintakykyisenä, saa sydämen hakkaamaan epätasaisesti. Nousen ja menen kylpyhuoneeseen, avaan hiukset ja tarkastelen juurikasvua, tyvestä erottuu aivan liian selvästi paksuja, lähes valkeita suortuvia. Kaulani iho ei näytä enää samalta kuin viime kesänä. Kaikki on tapahtunut hetkessä. Kehoni rapistuu käsikynkkää avioliittoni kanssa, eivätkä vuorokauden tunnit riitä siihen, että pystyisin hoitamaan niistä kumpaakaan. Keskityn vain selviämään kustakin päivästä kerrallaan.

Huomaan lukeneeni korona-aikana todella paljon sellaisia kirjoja, jotka antavat vaihtelua arkeen eli vaikkapa sijoittuvat menneisiin aikoihin tai kuvaavat vieraita kulttuureja. Ilmeisesti viime aikoina omaan arkeeni on tullut taas sopivasti vaihtelua, koska maltoin lukea kirjan, jossa on paljon tuttua. Kirjaston uutuushyllyltä nappaamani Anna-Maria Eilitän Tämäkin hämärä katoaa kuvaa arkea, joka kuulostaa hyvin tutulta: kiireinen helsinkiläisnainen haluaa sekä pärjätä töissä, kasvattaa lapsensa, harrastaa, huolehtia parisuhteestaan ja huolehtia omasta kunnostaan ja ulkonäöstään. Ja silloin, kun pakka meinaa levitä käsiin, saapuvat naisen vanhemmat Pohjois-Suomesta auttamaan arjen pyörittämisessä. 

 

Eilitän kirjoista on kirjoitettu blogeissa jonkin verran, tästä kirjasta on blogannut mm. Kulttuuri kukoistaa.

Päähenkilö Lotta on vienyt oravanpyörässä juoksemisen sen verran pidemmälle kuin meikäläinen, että monessa kohdassa pääsin huokaisemaan helpottuneena: ei minun työarkeni onneksi aivan noin kireää ole tai onneksi perhearjessa on hieman useammin positiivisia hetkiä kuin Lotalla. Eilittä on joka tapauksessa hienosti vanginnut monelle keski-ikäiselle naiselle tutun sisäänpäinkääntyneen raivon. Raivon syntyaineksia tuntuvat olevan erityisesti ne täydellisen elämän ihannetta lietsovat paineet, jotka tuntuvat leviävän arkeen kuin mereltä nouseva sumu. Kukaan yksittäinen henkilö ei välttämättä kasaa ihanteita Lotan niskaan, mutta kun tarpeeksi monta pientä vihjausta kuulee, tekee nainen ihan itse päätelmänsä yhteiskunnan odotuksista. Töitä voisi tehdä enemmän mutta vaikka tekisikin, miehet tuntuvat pääsevän vähemmällä vaivalla pitemmälle. Lasten kanssa voisi olla enemmän, mutta lapsilla pitäisi olla myös virikkeellistä varhaiskasvatusta ja kehittäviä harrastuksia. Kunto voisi olla parempi, mutta liikuntaan käytetty aika on pois perheeltä, parisuhteelta, töiltä ja levolta. Ulkonäkö voisi olla kauniimpi ja mielellään saisi näyttää nuoremmalta, mutta on vaikea näyttää levänneeltä jos arki uuvuttaa. Rakkautta pitäisi osoittaa joka suuntaan enemmän, vaikka läheiset ihmiset saisivat naisen kerta toisensa jälkeen raivon partaalle.

Lotan vanhemmat Vuokko ja Eino saavat oman äänensä myös kirjassa esiin, mies Riku jää sen sijaan vaille omaa näkökulmaa. Pidin siitä, että Eilittä vältti perinteisen karikon: vanhastaan kaupunkielämä kuvataan turmelevana ja pikkupaikkakunta parantavana idyllinä. Vuokko ja Eino kyllä pärjäävät Helsingin vierailuillaan ja Lottakin solahtaa kohtuullisen sujuvasti vanhaan arkeensa lapsuudenkodissa käydessään.

Kirjassa oli kaunista kieltä ja hienovarainen, herkkä vire, mutta kirjan loppu tuntui turhankin avoimelta. Jäin pähkäilemään, mitä kirja oikeastaan halusi sanoa. Kenties olen itse liian puusilmäinen lukija tai sitten kirjassa on enemmän osuvia tuokiokuvia kuin mitään suurta sanomaa. 

 

Piintyneenä nillittäjänä takerruin myös pieniin yksityiskohtiin. Jos Vuokko ja Eino asuvat Lapin Kansan levikkialueelle, miksi he kiinnittävät huomiota pihalla liikkuviin peuroihin ja mitä nämä peurat edes ovat? Metsäpeuraa on jonkin verran Kainuussa Venäjän rajan lähellä, mutta Lapin Kansan alueella porot ovat niin jokapäiväisiä, että paikalliset tuskin jaksavat poroja ihmetellä ja jos peura olisi porojen sekaan eksynyt, sitä tuskin kertavilkaisulla tunnistaisi.

Ihmettelin myös kohtausta, jossa Vuokko ensin tuijottaa revontulia pitkät ajat ja sen jälkeen  menee Einon kanssa suoraan lämpimään saunaan. Kuka saunan on lämmittänyt ja pitänyt tulta kiukaassa, jos pariskunta on kököttänyt pihalla taivasta katselemassa? Vai oliko tunnelmallinen vanha sauna sittenkin muka ajastettava sähkösauna eikä puusauna?  

Ehkä pitäisi kitkeä itsestään pois tällainen tapa takertua detaljeihin, mutta minkäs teet: uskottavuus seisoo tai kaatuu yksityiskohtien vuoksi. Jos lukijana ajatus lähtee harhailemaan epäolennaisuuksien perässä, on vaikeampi päästä kiinni kirjan maailmaan kuin silloin, kun tekstin luoma maailma on eheä ja looginen.

 

Uskallan kuitenkin suositella tätä kirjaa sellaisille, jotka arvostavat kaunista kieltä ja haluavat samastua 2020-luvun keski-ikäisen naisen arkeen.

Lue myös nämä:
Leena Paasio: Melkein äiti
Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Arto Paasilinna: Suloinen myrkynkeittäjä

Linnea Ravaska luki teosta kotvan, hänen kasvonsa kirkastuivat ovelaan hymyyn, sitten hän sulki kirjan ja palasi vuoteeseensa. Vanhan rouvan ilme oli pitkästä aikaa onnellinen. Hänellä oli sittenkin vielä mahdollisuus päättää omasta kohtalostaan.

 

Luin toissa vuonna Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsän ja pidin kirjasta paljon ennakko-odotuksiani enemmän. Suloisen myrkynkeittäjän nappasin mukaani ilmaiskirjojen pinosta ja viihdyin erinomaisesti. Kirja on suorastaan nerokas: se on yksinkertaista kieltä, juonivetoinen, kronologisesti etenevä ja varsin taloudellisesti kirjoitettu, mutta hyvin lennokas ja vetävä. Se on tukevasti sidottu ilmestymisaikaansa eli vuoteen 1988, mutta tarkasta ajankuvasta huolimatta hämmästyttävän ajaton. Ja vaikka Paasilinnan jälkimaine on hieman öykkärimäinen, niin hänen päähenkilönsä, leskirouva Ravaska, on ihastuttavan uskottava ja viehättävä. Ainoa asia, joka ei todennäköisesti ei menisi nykyajan kustannustoimittajalta läpi, on vitsaileva tapa kuvata parisuhdeväkivaltaa. 

 

Linneaa ahdistelee juoppo kasvattipoika rikostovereineen. Linnea pakenee rellestystä vanhan tuttavansa luokse ja päättää keittää suojakseen myrkkyä. Kuurupiilo rikollisten kanssa vie Linnean ympäri Helsinkiä, ruotsinlaivalle ja lopulta loppuhuipennuksessa Suomenlahdelle saakka.

Ihailin sitä miten mahtavasti Paasilinna antaa rikollisten kohdata loppunsa. Tämä kirja tarjosi eskapismia parhaimmillaan. Enää en ihmettele Paasilinnan huippuvuosien huikeaa suosiota niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

 

Lue myös nämä:
Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä
Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä
Eeva Joenpelto: Rikas ja kunniallinen

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin - spoilaava juonianalyysi

Donna Tartt.
Kuvaaja: Beowulf Sheehan / WSOY.

Kirjoitin toissa lauantaina Jumalat juhlivat öisin -kirjasta, ja mainitsin että kirjasta on kirjoitettu nettiin niin paljon, että keskusteluja lukemalla saisi päivät kulumaan äkkiä. 

 

No, menin sitten lukemaan keskusteluja ja kommentteja ja ahkeran surffailun päälle luin kirjan saman tien uudelleen. Tässä tekstissä pureskelen havaintoja kirjan juonesta. Spoilerivaroitus: teksti sisältää juonipaljastuksia.

 

Juonen (vähintään) kaksi tasoa

 

Jos kirjan minäkertojaa Richardia uskoo kirjaimellisesti, saa luettavakseen tietynlaisen tarinan. Siinä moni asia näyttäytyy epäuskottavana ja yllättävänä. Huomaan itse lukeneeni kirjaa tällä tasolla. Mutta jos kääntää näkökulmaa, saa moni asia loogisen selityksen.

 

Ensimmäinen juonitaso

 

Pintapuolisesti tapahtumat menevät näin: kahdeksan vuotta varsinaisten tapahtumien jälkeen Richard muistelee lukuvuottaan Hampdenissa. Hän on sattuman oikusta hakenut Hampdenin collegeen ja pyrkii kreikanryhmään, koska on opiskellut kreikkaa aiemmin. Opettaja Julian on kiehtova persoona, johon Richard haluaa tehdä vaikutuksen. Hän havaitsee muiden kreikanopiskelijoiden, Henryn, Charlesin ja Camillan, Francisin ja Bunnyn käytöksessä jotain outoa, mutta ei keksi mistä on kyse. Talviloman aikana Richard majoittuu kylmään varastoon ja melkein jäätyy kuoliaaksi, kunnes Henry osuu paikalle pelastamaan hänet. 

 

Pian tämän jälkeen Richardille selviää, että Henry, Charles, Camilla ja Francis ovat järjestäneet syksyllä bakkanaalin antiikin Kreikan rituaaleja jäljitellen ja sen aikana Henry on vahingossa lyönyt maanviljelijän kuoliaaksi. Bunny on saanut tämän selville ja nyt hän lypsää toisilta rahaa ja palveluksia. Muut suunnittelevat Bunnyn murhaamista, jotta tämä ei kertoisi tietojaan eteenpäin.

 

Murha - jossa Richardkin on osaltaan mukana - onnistuu eikä ryhmä jää kiinni, vaikka poliisit tulevat tutkimaan tapausta. Hautajaisten jälkeen tunnelma kiristyy. Charles ryhtyy juomaan holtittomasti, varastaa Francisin tädin aseen ja uhkaa ampua Henryn. Syntyy kamppailu, jonka päätteeksi Henry ampuu itsensä. 

Muut ryhmän jäsenet hajaantuvat kukin tahoilleen. Richard on edelleen rakastunut Camillaan, joka ei satunnaisesta flirttailustaan huolimatta ole osoittanut vastarakkautta, vaan kertoo rakastavansa Henryä edelleen, vaikka tämä on kuollut.

Toinen juonitaso

 

Toisen tason avain on tulkita, että tarinan suurin roisto on Henry ja hän on suunnitellut tapahtumat monta siirtoa eteenpäin. Monet keskeiset tapahtumat Richard kuulee Henryn kertomana. Henry kuvailee hänelle bakkanaalin tapahtumat ja Italian-matkan, jonka aikana Bunny kääntää Henryn latinankielisen päiväkirjan ja saa tietää totuuden. On mahdollista, että Henry tietoisesti valehtelee Richardille oman etunsa nimissä.

 

Bakkanaalin osalta Henry kuvailee, että hänen lähelleen ilmestyy mies. Koska bakkanaaliin osallistujat menivät sekaisin ja heidän todellisuudentajunsa muuntui, Henry epähuomiossa hyökkää miehen kimppuun ja lyö häntä kaksi kertaa. Tämä johtaa miehen kuolemaan.

 

Vasta Bunnyn kuoleman jälkeen Richard lukee lehtiuutisen, jossa miehen ruumista kuvaillaan runnelluksi. Myöhemmin Camilla kertoo, että miehen vatsa oli revitty auki.

 

Kirjan loppupuolella Richard itse päättelee, että Henry kertoi Bunnyn kuolemasta hänelle tarkoituksella. Hän sai keskustelun vaikuttamaan siltä, että Richard päätteli tapahtumat itse. Richard ymmärtää myös Henryn laskelmoinnin: Henry järkeili, että Richard olisi se henkilö, jolle Bunny ensimmäisenä kertoisi salaisuutensa. Ja että kertomisen jälkeen Bunny saattaisi puhua asiasta laajemmin. Henry päätti voittaa Richardin luottamuksen ja laski, että jos hän kertoisi tarinan omasta näkökulmastaan, Richard tulisi kertomaan hänelle, jos Bunny puhuisi. Juuri näin Richard teki.

Monet lukijat tulkitsevat myös, että Henry ei toiminut itsenäisesti vaan hänen ihailemansa opettaja Julian ohjasi bakkanaaliin pyrkimistä ja kannusti jopa ihmisuhriin. Tätä tukee lopun käänne, jossa Julian lukee Bunnyn kirjoittaman kirjeen, mutta ei paljasta opiskelijoitaan poliisille vaan pakenee paikalta.

Lisäksi Henry havaitsi Richardin ihastuksen Camillaan ja lähetti Camillan aika ajoin flirttailemaan Richardille pitääkseen tätä ohjauksessaan.

Kirjasta on täysin mahdollista löytää lisääkin juonitasoja.

 

Mitä tapahtui bakkanaalissa?

 

Pisin kertomus bakkanaalista kuullaan Henryn suusta ja on täysin mahdollista että hän valehtelee siitä kertoessaan joko osittain tai kokonaan. Camilla ja Francis kuvailevat kokemustaan Richardille lyhyesti ja Charles ei lainkaan. Francisin mukaan bakkanaalissa muille kävi selväksi, että Charlesin ja Camillan suhde oli paitsi sisarussuhde myös seksuaalisuhde. Hieman epäselväksi jää, onko seksi alun alkaen ollut Camillan puolesta suostumuksellista. Kirjan loppupuolella Richard kuulee Camillalta Charlesin väkivallasta, joten suhde on muuntunut seksuaaliseksi hyväksikäytöksi, ellei sitten ole ollut sitä alkujaankin. Edellämainitun valossa ei ole ihme, että Charles ei kuvaile Richardille omaa näkökulmaansa bakkanaalista.

Koska Henryn kuvaus uhrin sattumanvaraisesta lyömisestä vaikuttaa valheelta, voi runnellun ruumiin ja auki revityn vatsan selittää muutamalla muulla tavalla:

1. Henry suunnitteli rituaalimurhan osaksi bakkanaalia

Tässä teoriassa maanviljelijän kuolema oli tarkoituksella aiheutettu. Tosin tämän valossa ryhmän paljastuminen tuntuu hölmöltä, koska Henry kuvailee ryhmän paenneen autolla Henryn kaupunkiasuntoon peseytymään, josta Bunny heidät yllätti. Pitkäjänteisen ajattelun mestarina Henry olisi varmasti voinut suunnitella myös huomaamattomamman vetäytymisen etukäteen.

2. Rituaalimurha oli hetken mielijohde

Maanviljelijä osui paikalle yllättäen ja ryhmä oli niin sekaisin, että hyökkäsi maanviljelijän kimppuun ja repi ja raateli häntä kaikin tavoin.

3. Rituaalimurhaa ei tapahtunut, vaan puuma tappoi maanviljelijän

Kirjassa on kohtaus, jossa suuri eläin juoksee tien yli. Richard sanoo, ettei Vermontissa ole puumia, mutta Francis sanoo, että paikallisten mukaan "catamount" eli cat-of-the-mountain elää Vermontissa edelleen. Kirjan Catamount Street -katu viittaa samaan eläimeen. Eläinsymboliikkaa on muutenkin paljon: korppeja, tiine koira, peuroja siellä täällä.

 

Tässä teoriassa ryhmä osui sattumalta paikalle, mutta sekavassa mielentilassaan luuli olevansa syyllinen. 

Koko bakkanaalin todenperäisyyttä voi myös pohtia. Henryn kertomana kuulostaa siltä, että useiden yritysten jälkeen ryhmä todella pääsi transsiin, koki muuntuneen todellisuuden ja jopa näki ja koki Dionysos-jumalan. Myös Camillan ja Francisin lyhyet maininnat bakkanaalista vaikuttavat samansuuntaisilta.

Lukija voi valita, uskooko rituaalin todella olleen yliluonnollinen kokemus vaiko sittenkin pelkkä päihteiden aiheuttama harha. Vai jopa yhteisesti sovittu valhe, jonka tarkoituksena oli päästä Bunnysta eroon jonkin muun asian vuoksi.

 

Miksi ja miten Bunny murhattiin?

 

Edellisen jatkona voi miettiä, oliko Henryn tavoitteelle murhata Bunny jokin muu syy kuin bakkanaalista lavertelu. Henryn ja Camillan suhde näyttäytyy mahdollisena toisena motiivina.

Henryn kuvataan olleen hulluna Camillaan ja Charlesin taas olleen mustasukkainen Camillan suhteista miehiin. Bunny taas oli jossain vaiheessa päässyt jyvälle Camillan ja Charlesin insestisestä suhteesta. Jos ajatellaan, että Henry ja Camilla olisivat ryhtyneet seurustelemaan julkisesti ja Charles olisi osoittanut mustasukkaisuutensa näkyvästi, olisiko Bunny voinut toitottaa julkisuuteen Charlesin ja Camillan suhteen todellisen luonteen? Halusiko Henry ennakoida, että Camillaa ei epäillä asiasta, jota yleisesti pidetään paheksuttavana?

 

Tarttin taitavimpia onnistumisia kirjassa on saada lukija uskomaan, että on suorastaan välttämätöntä murhata Bunny. Hänet kuvataan monin tavoin vastenmielisenä ja epämiellyttävänä ihmisenä. Uusintalukemisella tästäkin voi yrittää löytää muita kulmia: ansaitsiko Bunny muka todella ennenaikaisen kuoleman?

 

Kiinnostavaa on sekin, että murhan hetkeä kuvataan epätarkasti. Bunny kyllä työnnetään rotkon reunan yli, mutta ketkä kaikki työntämiseen osallistuivat? Richard mainitsee, ettei itse ollut työntämässä. Oliko Henry ainoa työntäjä? Siksikö hänellä oli kädessään puutarhalapio - hän sai siitä vipuvartta? Bunnyhan olisi voinut kiskoa työntäjän mukaansa rotkoon - puutarhalapion avulla työntäjä pystyi pitämään itsensä turvassa.

 

Richard kuvaa tapahtumia usein me-muodossa. Tämä on keino, jolla hän luo mielikuvaa yhtenäisestä ryhmästä. Yhtenäisyys ei kuitenkaan aina ole niin idyllistä kuin päälle päin näyttää.

Mistä Henry valehteli Richardille? 

Henryn keskeinen valhe oli väittää maanviljelijän kuolemaa vahingoksi. Koska Henry kertoo Richardille myös pitkän tarinan Italian-matkasta, voi pohtia, oliko siinäkin valheita. Tapa, jolla Bunny saa selville bakkanaalin tapahtumat, kuvataan pitkällisesti ja kieltämättä melko monimutkaisesti: Henry sairastuu, sillä aikaa Bunny nuuskii Henryn päiväkirjan esiin ja kääntää latinankielisen tekstin englanniksi. Onko tässä koko totuus?

 

Aiheellisesti Richard epäilee myös, että Henry yritti järjestää hänet poliisin epäillyksi. Tapahtumat eivät etene näin pitkälle, mutta tähän viittaa esimerkiksi se, että Henry järjesti alibin itselleen, kaksosille ja Francisille, mutta ei Richardille.

 

Myöhemmin kirjassa Richard epäilee Henryn yrittävän tappaa myös Charlesin. Henry toimitti alkoholisoituneelle Charlesille Richardin antamia lääkkeitä, jotka ovat alkoholin kanssa hengenvaarallinen yhdistelmä.

 

Millainen Henryn ja Camillan suhde oli? 

 

Jo melko varhaisessa vaiheessa kirja vihjaa Henryn ja Camillan suhteeseen, mutta sen verran hienovaraisesti että itse en ainakaan näitä vihjeitä osannut havaita ilman uudelleenlukua. Henry kuvailee istumista Camillan sängyn reunalla ja Camilla mainitsee tavanneensa Henryn aamulla. Bunnyn hautajaisten aikana kaksosten luona yöpynyt Cloke kertoo Richardille Camillan yöllisestä puhelusta ja päättelee Camillalla olevan suhteen jonkun kanssa. Camillalla on Henrylle myös oma merkkipuhelutapa, josta Henry tietää vastata puhelimeen.

 

Camilla on Richardin silmin kuvattuna jopa häiritsevän yksiulotteinen hahmo. Hän on ihannenainen, jonka hiusten tai raajojen liikehdinnän sulokkuutta kuvataan usein. Mutta kirjassa on riittävästi mainintoja Camillasta, jotta hänen toiminnastaan voi muodostaa tarkemman kuvan. Huomaan olleeni edellisellä lukukerralla vähän puusilmäinen, kun väitin henkilöhahmoja ohuiksi.

Camillan kuvataan olevan yhtä järkkymätön ja vahva kuin Henry. Ehkä rakastuminen syntyi samankaltaisuuden perusteella.

 

Mitä kaikkea Richard jätti kertomatta, vääristeli tai valehteli? 

 

Eräs kirjan teema tuntuu olevan muistamisen epäluotettavuus. Ihminen joko tietoisesti haluaa muokata muistojaan tai ei kykene muistamaan asioita tarkasti. Esimerkiksi kirjan lyhyen epilogin tarkka lukeminen auttaa huomaamaan monta ristiriitaa, jotka voi panna Richardin muistojen epäluotettavuuden tai tietoisen lukijalle valehtelun piiriin. Esipuheessa Richard mainitsee esimerkiksi "Henryn vaatimattoman suunnitelman" ja sen, että murhapaikalta pois kävellessään hän näki lumihiutaleiden leijailevan alas. Henryn suunnitelma ei selvästikään ollut vaatimaton vaan hyvinkin pitkäjänteinen ja laskelmoiva. Kun murhakohtausta kuvataan, Richard erikseen mainitsee, ettei lunta vielä satanut siinä vaiheessa, kun ryhmä kävelee paikalta pois vaan lumentulo alkoi vasta poistumisen jälkeen.

Ihmettelin viimeksi lumen ja pakkasen kuvausta. Nyt pohdin, että koska Tartt käytti kymmenen vuotta kirjan kirjoittamiseen, ovat epäloogiset pikku virheet varmaan tarkoituksellisia eivätkä vahinkoja. Epämääräisyydet kenties viittaavan muistamisen ja muistin epätarkkuuteen tai tarkoitukselliseen valehteluun.

Esimerkiksi talviloman kuvauksessa Richard kävelee jäätävään varastoonsa ja tarkkailee, miten matalan puron vesi solisee pohjakivien päällä. Koska samaan aikaan on kova pakkanen, puron olisi pitänyt jäätyä jo aikoja sitten. Koko varastojakson suurin tarkoitus on luoda Richardille syy olla uskollinen Henrylle. Hän kokee että Henry pelasti hänen henkensä kun auttoi häntä pelastumaan paleltumiselta. Ehkä Richard värittää ja vääristelee talvimuistojaan suuremmiksi kuin ne ovatkaan, jotta voi perustella itselleen ja lukijalle, miksi luotti Henryyn niin vahvasti Bunnyn murhan suunnittelun aikana?

Jäin miettimään myös kohtausta, jossa Richard hakee Judyn kanssa huumeita parkkipaikalta. Oliko Richard huumekauppias, mutta ei kerro sitä lukijalle? Hän muistelee moneen kertaan kokeilleensa huumeita jo lapsena ja nuorena. Hänellä on tarve lisätuloille. Eikö huumekauppias olisi aika luonteva sivutyö vähävaraiselle opiskelijalle, jolle huumeet ovat jo tuttuja? Kirjassa esiintyy sivuhenkilöinä huumekauppiaita ja heidän toimintatapojaan käsitellään monelta kantilta.

Rupesin kyseenalaistamaan myös sen, päätyikö Richard Hampdeniin yhtä sattumanvaraisesti kuin kuvaa. Oliko Hampdeniin lähtö sittenkin suunnitelmallista? Jos oli, miksi?

 

Muuta luettavaa kirjaan liittyen

Netistä löytyy upeaa fanitaidetta. Jos laittaa hakukoneeseen "the secret history fan art" ja hakutulosten tyypiksi "kuvahaku", löytää upeita teoksia. Ihailen erityisesti tätä Henryä esittävää kuvaa.

Toimittaja Lili Anolik on tehnyt upeaa työtä tutkiessaan Donna Tarttin opiskeluvuosia 1980-luvulla Benningtonin collegessa. Tartt itse taitaa olla tästä eri mieltä, sillä hänen lakimiehensä on kirjoittanut Anolikille erilaisia vaatimuskirjeitä. Kannattaa lukea Anolikin vuonna 2019 Esquireen kirjoittama artikkeli The Secret Oral History of Bennington: The 1980s' Most Decadent College. Julkisuutta kaihtava Tartt ei ole itse suostunut haastateltavaksi, mutta hänen aikalaisena Bret Easton Ellis ja monet muut jakavat mielellään opiskelumuistojaan. Jumalat juhlivat öisin on omistettu kahdelle henkilölle, joista Ellis on toinen.

Anolikin podcast-sarja Once Upon A Time... At Bennington College on kuunneltavissa lakimiesten uhkailuista huolimatta. En ole itse päässyt podcastien makuun, mutta ehkäpä tässä olisi hyvä syy aloittaa. Brooke Clark analysoi podcastin antia Los Angeles Review of Books -sivulla ja pohtii, onko Jumalat juhlivat öisin kostokirja. Opiskellessaan Benningtonissa Tartt tutustui kolmeen kreikanopiskelijamieheen ja heidän eksentriseen opettajaansa. Tarttin ja erään opiskelijan välillä syntyi suhde ja aikalaisten mukaan porukka on Jumalat juhlivat öisin -kirjan hahmojen tunnistettava esikuva. Kreikanopiskelija Paul McGloin on toinen henkilö, jolle Jumalat juhlivat öisin on omistettu. Tunnustan, että googlasin Paul McGloinin nimen ja vietin tovin jos toisenkin arvuuttelemalla, kukahan näistä asiallisen näköisestä, kypsistä herrahenkilöistä onkaan Tarttin ex-heila.

 

Edellisessä kirjoituksessani väitin, että Jumalat juhlivat öisin on viihteellisempi ja pinnallisempi kuin sen maine antaisi olettaa. Nyt totean, että kirja on monitasoisempi, tulkinnanvaraisempi ja antoisampi kuin olen tajunnutkaan. Kirja, jonka lukee kaksi kertaa peräkkäin ja jonka tulkintoja jää spekuloimaan päiväkausiksi, on harvinaisuus. Olen jokseenkin varma, että kunhan joskus seuraavan kerran luen Jumalat juhlivat öisin, löydän taas uusia näkökulmia.

Harvakseltaan julkaisevalta Tarttilta on ilmestynyt kaksi muuta kirjaa: Pieni ystävä ja Tikli. Muistelen ainakin aloittaneeni Pientä ystävää, mutta kovin suuria muistijälkiä kirja ei jättänyt. Tikli on kokonaan lukematta, joten taidanpa etsiä sen käsiini ja kokeilla, löydänkö samanlaista taikaa.

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin

Kansi: Tuula Mäkiä / WSOY.

Kun en enää pystynyt keskittymään kreikkaan ja aakkoset alkoivat muuntua sekaviksi kolmioiksi ja harakanvarpaiksi, luin Kultahattua. Se on lempikirjojani ja olin lainannut sen kirjastosta siinä toivossa että piristyisin; mutta tietenkin se vain teki oloni surkeammaksi, sillä huumorintajuttomassa tilassani en onnistunut näkemään siinä muuta kuin tiettyjä traagisia yhtäläisyyksiä Gatsbyn ja itseni välillä.

Donna Tarttin esikoisromaani Jumalat juhlivat öisin on 1990-luvun lukiolaisten kulttikirja. Se ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1992 nimellä The Secret History ja suomennos ilmestyi heti seuraavana vuonna. Olen lukenut kirjan tuoreeltaan ja palannut sen pariin myöhemminkin, mutta arvelen että edellisestä lukukerrasta on vähintään parikymmentä vuotta aikaa. Kun löysin kirjan hyväkuntoisena ilmaiskirjojen kierrätyspisteestä, sain syyn palata romaanin pariin. 

 

Tartt on kirjallisten piirien suosikki ja Jumalat juhlivat öisin on saavuttanut jo klassikkostatuksen. 30 vuotta riittää kertomaan, onko kirja päiväperho vai kestääkö tyyli aikaa. Oman uusintalukukertani perusteella totean, että kirja on ehdottomasti hyvä - siinä on hyvä tyyli, hyvä rytmitys, sipulimaista kerroksellisuutta, paljon tulkinnanvaraa ja ovela juoni. Mutta siinä on myös seikkoja, joihin nyt, keski-ikäisenä ja nuorta itseäni kriittisempänä lukijana, takerruin ja hieman ärsyynnyinkin.

 

Kirjasta löytyy niin paljon nettikeskusteluja, että pelkästään niitä lukemalla saisi päivät kulumaan äkkiä. Linkitän tähän Koko lailla kirjallisesti -blogin arvion, Amman kirjablogin arvion ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogin arvion.

Kirjan minäkertoja Richard Papen muuttaa Kaliforniasta Yhdysvaltojen itärannikolle Vermontiin opiskelemaan kreikkaa. Merkittävin Richardin ominaisuus, jonka hän kertoo lukijalle, on sujuvan valehtelun taito. Richard on siis epäluotettava kertoja ja pitkin kirjaa hän valehtelee ympärillään oleville ihmisille isoista ja pienistä asioista tai vähintään vääristelee asioita, antaa ymmärtää asioiden olevan toisin kuin ne ovat tai jättää kertomatta totuuden. Lukija pääsee siis pohtimaan, mistä kaikesta Richard valehtelee myös hänelle. Richardista tosiaan tulee F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu mieleen - mutta vaikka hän pitää itseään Gatsbyna, voi lukijana nähdä samankaltaisuuden Kultahatun minäkertojan Nick Carrawayn kanssa. 

Hampdenin collegen kreikanryhmä on pieni ja eksentrinen. Ryhmän muut viisi opiskelijaa ja heidän opettajansa Julian tuntevat toisensa jo vanhastaan. Richard haluaa peitellä vaatimatonta ja tylsää lähiötaustaansa. Muilla ryhmän opiskelijoilla on joko rahaa tai sivistystä tai merkittäviä sukulaisia tai ainakin Richardia paremmat taidot esiintyä varakkaina ja sivistyneinä. Yhdysvaltain itärannikon sivistyksen ja vanhojen sukujuurten ihannointi on tuttua monesta muustakin pohjoisamerikkalaisesta kirjasta, elokuvasta tai tv-sarjasta. Tartt ei onneksi lankea kritiikittömään elämäntapaihannointiin vaan hän kuvaa ihmisiä paikoin jopa kyynisesti.

Kirjan päätapahtumat kestävät yhden lukuvuoden ajan. Kulttuurihistoriaa huokuva yliopistokuvaus antiikin kreikan opiskeluineen teki syvän vaikutuksen minuun nuorena. Miten sivistynyttä, miten boheemia, miten coolia. Nyt keski-iässä tunnistan ja tunnustan Tarttin kuvaaman opiskelijaelämän uskottavuuden ja todentuntuisuuden, mutta huomaan myös, että meininki ei aina vaikuta läheskään niin coolilta kuin nuorena arvelin. Halvat kaljatuopit, sotkuiset asuntolahuoneet, rahapula ja pikkuhiljaa pahenevat päihdeongelmat nousivat tekstissä näkyviin. 1990-luvulle tyypillisesti Hampdenin opiskelijat polttavat tupakkaa aamusta iltaan, juovat alkoholia mahdottomia määriä sekä käyttävät kaikkia mahdollisia kohdalle osuvia huumeita. Nykyään wellness-henkinen elämäntapa on niin vahva ihanne, että kärjistetyn päihdehuuruinen opiskelijaelämä tuntuu suorastaan eksoottiselta.

 

Kirjan jännite syntyy henkirikoksesta. Juonesta olisi voinut kirjoittaa myös dekkarin, mutta Tartt rakentaa jännitteen toisella tavalla. Rikos on tapahtunut ja sitä seuraa toinen rikos. Jääkö kukaan kiinni? Seuraako rikoksesta rangaistus? Jos on tarpeeksi cool, saako sääntöjä rikkoa - vaikka seurauksena olisi toisen ihmisen kuolema?

 

Tämä jännite toimii ja vaikka kirjassa ei pureuduttu kreikkalaisiin myytteihin läheskään niin paljon kuin muistelin, on mukava pohdiskella miten Tartt noudattaa kirjassaan Aristoteleen runousopin lainalaisuuksia. Pyrkiessään välttämään rangaistusta rikoksentekijät muuttuvat itse itsensä rankaisijoiksi. Sen sijaan henkilöhahmojen psykologinen syvyys tuntui olemattoman ohuelta tällä lukukerralla. Kirjailijalle suopea tulkinta voisi olla, että nuoret ihmiset kerta kaikkiaan kohtaavat toisensa niin: yhden ominaisuuden vankeina, syvimpien ja rehellisten tuntojensa paljastamista vältellen, omaa ulkoista imagoaan kiillottaen. Mutta kriittisempi tulkinta on, että monet hahmot ovat huonosti perusteltuja. Tunteet - kuten monen hahmon kohdalla väitetty rakastuminen tai rakastaminen - eivät tunnu perustuvan mihinkään tai näkyvän oikein mitenkään. Ihmiset jäävät paperinukeiksi. Huomaan tosin olevani tämän näkemykseni kanssa vastavirrassa, sillä useimmat kirjan lukeneet vaikuttavan kehuvan nimenomaan kirjan psykologista syvyyttä.

 

Muutama yksityiskohta tuntui yksinkertaisesti epärealistiselta tavalla, joka ei kenties ole ollut kirjailijan tarkoitus. Tai sitten pitää ajatella näidenkin seikkojen olevan vihjeitä kertojan epäluotettavuudesta. Kirjan alussa Richard kertoo, että hänen huoneessaan on isot ikkunat pohjoiseen. Isoista ikkunoista tulee kyllä valoa, mutta Vermont on sen verran pohjoisessa, että huoneen valo olisi varmasti enimmäkseen epäsuoraa valoa. Mutta Richard kuvailee vähän väliä "huoneeseen paistavaa aurinkoa", vieläpä moneen eri aikaan vuorokaudesta. 

 

Samoin kuvaukset lumesta ja pakkasesta vaikuttavat paikoin sellaisen ihmisen kirjoittamilta, joka ei ole koskaan joutunut vastaamaan lumitöistä. Täysin epärealistinen on kirjan tilanne, jossa ihminen selviää hengissä, kun nukkuu sairaana, ilman kunnollisia vaatteita tai varusteita, kovalla pakkasella lämmittämättömässä tilassa, jossa on suuri reikä katossa.

Mutta mitäs pienistä! Kokonaisuus oli vetävä ja toimiva. Kirja viittailee jatkuvasti muihin taideteoksiin ja kirjallista knoppitietoaan voi testata sillä, kuinka hyvin tunnistaa ne taideteokset, joihin viitataan joko suoraan tai epäsuorasti. Jumalat juhlivat öisin on viihteellisempi ja pinnallisempi kuin Tarttin vuosikymmenien aikana kasvanut menestyskirjailijan maine antaa olettaa, mutta dekkarimaisimpina hetkinäänkin se on älykästä ja hyvin kirjoitettua luettavaa.

 

En osaa tiivistää kirjan teemoja mitenkään täsmällisesti. Kaksosuus antaa tulkinnan aihetta - kirjassa on paljon dualismia. Opiskelijaviisikkoon kuuluu kaksospari, Charles ja Camilla. Joukon henkinen johtaja Henry ja heikoin lenkki, hölösuinen ja rasittava Bunny tuntuvat myös peilaavan toistensa kykyjä ja kyvyttömyyttä. Pölyinen ja muovinen lähiö-Kalifornia on historiallisen Vermontin ankea vastakohta. Mutta kenen kaksonen Richard on vai onko hänen osansa olla koko muun porukan vastinpari - hieman ulkopuolinen, hieman myöhemmin mukaan tullut, hieman tietämättömämpi, monesta porukan sisäpiirijutusta osattomaksi jäänyt? Hyväksytyksi tulemisen ja joukkoon kuulumisen halu on tunnistettavasti kirjoitettu ja varmasti eräs syy siihen, miksi kirja on saavuttanut niin laajan suosion.

Käännöksestä

 

Kirjan on suomentanut Eva Siikarla, jonka nimi on minulle tuttu monen muunkin käännöskirjan tekijätiedoista. Kirjasampo-sivulla on lista hänen suomentamistaan teoksista. Koska olen huomannut turhan usein moittivani tuoreita suomennoksia, voin ilokseni kehua että tässä suomennoksessa kaikki on kohdallaan. Ehkä 1990-luvulla annettiin suomentajille riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia kääntää kirja rauhassa ja hyvin. Suomennos on kaunista ja luontevaa kieltä. 

 

Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että kirjan loppupuolella mainitaan McDonaldsin lastenateria, joka on kirjassa käännetty "Onnelliseksi ateriaksi". Muistan, että tämä tuntui nuorena järkyttävältä käännöskukkaselta, tunnetaanhan ateria Suomessakin nimellä Happy Meal. Nyt luettuna käännöksen kokonaisvaltainen onnistuminen painaa vaakakupissa kuitenkin enemmän kuin yksittäinen epätäsmällisyys.

Lue myös nämä:
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby
Bret Easton Ellis: Lunar Park
Joyce Carol Oates: Blondi

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Kansi: Markko Taina / Tammi.

Isä taas odotti kuolemaansa asti, että sosialismi tulee takaisin. Berliinin muuri murtui jo, Neuvostoliitto romahti, mutta hän odotti aina vain. Hän riitaantui pysyvästi parhaan ystävänsä kanssa, kun tämä nimitti lippua punaiseksi rätiksi. Meidän punalippuamme! Hehkuvan punaista! Isä oli mukana Suomen-sodassa; minkä takia sitä käytiin, sitä hän ei edes tajunnut, mutta lähteä piti. Siitä sodasta ei puhuttu, sitä ei edes sanottu sodaksi vaan Suomen-kampanjaksi. Mutta isä kertoi meille... Hiljaa. Kotona. Hän muisteli sitä, vaikka harvoin. Kun oli ryypännyt... Hänen sotansa maisema on talvinen: metsää ja metriset hanget.

 

Kun esittelin Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta, mainitsin valkovenäläisen nobelistin Svetlana Aleksijevitšin. Päätin lukea hänen teoksensa Neuvostoihmisen loppu, koska arvelin sen auttavan ymmärtävän venäläistä mielenmaisemaa paremmin. Miksi valheellinen sotapropaganda uppoaa niin hyvin kohdeyleisöönsä? Millaisia kansallisia myyttejä Neuvostoliiton luhistumisen vuoksi kuoli - vai jäivätkö ne henkiin? Syntyikö uusia suuria kertomuksia?

 

Yli 700-sivuisen romaanin lukijalle suosittelen, että lukukestävyys on kunnossa. Jos tuntee 1900-luvun historian keskeiset tapahtumat ja Neuvostoliiton pääasialliset vaiheet, siitä on hyötyä.

 

Kollektiiviromaanista

 

Aleksijevitšin tekniikka on kollektiiviromaani. Kun ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta tyylilajista, suhtauduin siihen epäluuloisesti. Että kirjailija vain kuuntelee muiden juttuja, tekee haastatteluja ja sitten kirjoittaa ne puhtaaksi? Onko se muka kaunokirjallisuutta?

 

Kaksi Aleksijevitšin teosta luettuani voin todeta, että epäluuloni oli tarpeetonta. Kollektiiviromaanin kirjoittajana Aleksijevitš on nerokas - todellakin Nobelin arvoinen kirjailija. Kirjan lukeminen tuntuu siltä, kuin istuisi tuntemattomien ihmisten keittiön pöydän ääressä kuuntelemassa puheensorinaa tai kuuntelisi joukkoliikenteessä katkelmia satunnaisten kanssamatkustajien keskusteluista. Kirja siis kuulostaa hyvin autenttiselta ja aidolta. Samalla voi huomata, että lukijan ei ole tarkoituskaan voida päätellä, mikä kaikki kirjassa on "oikeasti totta" ja mikä fiktiota. Ehkä Aleksijevitš on kirjoittanut kaiken omasta päästään. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, haastateltujen nimiä ei läheskään aina julkaista kokonaan. Tekstin ei ole tarkoitus olla journalismia tai tietokirjallisuutta, vaan kaunoa. Aleksijevitš sulauttaa eri kertojanäänet kokonaisuudeksi. 

Neuvostoliiton jälkikaiut

 

Kirjassa haastatellut kertovat, millaista elämä oli Neuvostoliitossa ja mikä muuttui, kun Neuvostoliitto hajosi. Kokemuksia on laidasta laitaan. Karmeimmat tarinat ovat niin hirveitä, että herkimpien lukijoiden kannattaa harkita valikoivaa lukemista. Tappamisen, vankileirien, propagandan, puutteen ja kidutusten vastapainoksi on paljon hyviäkin kokemuksia. Etuoikeutettua tai edes ihan tavallista arkea eläneet muistavat ja tunnistavat neuvostoarjessa paljon hyvää.

 

Muutama avainsana tuntuu toistuvan. Makkara. Zombi. Neukku. Kultaketju. Leiri. Stalin. Laaja valikoima hyviä makkaroita tuntui monelle neuvostoliittolaiselle olleen kaukainen haave. Ällistys on suuri, kun rajojen auettua selviää, että saksalaisilla on tavallisissa kaupoissa valtavat makkaravalikoimat, edulliseen hintaan kenen tahansa ostettavissa. Neuvostoliitossa - ja nykyään Venäjällä - kerrotaan suurta tarinaa siitä, miten Neuvostoliitto voitti Saksan toisessa maailmansodassa. Miksi häviäjät saivat makkaraa, mutta voittajat eivät?

 

Zombi taas on henkilö, joka uskoo virallisen totuuden eikä kyseenalaista sitä edes keittiön pöydän ääressä. Moni vanhempi neuvostoihminen kokee, että omat lapsetkin pilkkaavat heitä "neukuiksi", menneen maailman ihmisiksi. Maailma muuttui 1990-luvulla niin äkkiä ja suurin osa vanhoista opeista muuttui naurunalaisiksi. Brutaali kapitalismin vyöry jakoi äkkiä ihmiset kahteen kastiin: joko pystyi kahmimaan rahaa muutoksesta tai sitten ei. Kultaketjut kaulassa, värikkäät takit tai verryttelyhousut olivat uuden rahaihmisen merkki. Omakohtaisia leirikokemuksia on kirjassa useita ja vähintään yhtä paljon toisen käden tarinoita sukulaisten viemisestä vankileireille.

Stalinia käsitellään todella paljon. Stalin tuhosi omia kansalaisiaan - silti kansalaiset saatiin rakastamaan ja palvomaan häntä. Epäloogisuuden huipulta tuntuu, että vankileirissä elävä puoliorpo lapsi, joka on erotettu äidistään, rakastaa Stalinia yli kaiken. Neuvostoliitossa musta puhuttiin valkoiseksi ja tämä perinne jatkui Venäjällä myös. Totuudenpuhujia rangaistaan, valheen puhumisesta palkitaan. Tästä on saanut osansa myös kirjailija Aleksijevitš itse, joka on joutunut kotimaassaan Valko-Venäjällä kokemaan viranomaisten uhkailua ja painostusta.

 

Kirja täytti erinomaisesti ennakkotavoitteeni: sain sen kautta uskottavia näkökulmia siihen, miltä Neuvostoliiton hajoaminen tuntui, miltä uuden Venäjän vaiheet 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat tuntuneet, millaisia kaikuja menneisyydestä edelleen elää. Vaikka kirja oli täynnä kidutusta, kuolemaa, epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, se oli ennen kaikkea inhimillinen, katse tavallisen ihmisen  elämässä.

Käännöksestä

 

Suomentaja Vappu Orlov on kotimaisen kirjallisuuskentän pitkäaikaisia voimahahmoja. Tämä käännös ansaitsee hatunnoston. Kirja pursuaa tunteita ja tietoa, liikkuu maantieteellisesti todella laajalla alueella, viittailee historian tapahtumiin, siteeraa runoja ja lauluja. Suomennos on värikästä, kaunista kieltä ja kuulostaa "venäläiseltä sielulta". Upeaa työtä.

Lue myös nämä:
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Katsaus afroamerikkalaisiin gangsteriromansseihin

Olen hehkuttanut Reese Ryanin viihdekirjoja. Löysin hänen kirjansa pari vuotta sitten, kun HelMet-lukuhaasteen eräänä tehtävänä oli rodullistetun kirjailijan kirja. Nappasin S-marketin kassajonossa vähän läpällä Ryanin kirjoittaman harlekiinipokkarin - ja yllätyin todella positiivisesti. Sen jälkeen olen ahminut useita Ryanin kirjoittamia kirjoja enkä malta olla ylistämättä, miten hyvä viihteen kirjoittaja hän onkaan. Tuorein lukemani kirja on The Bourbon Brothers -sarjan päättävä The Bad Boy Experiment, jonka luin kaivatessani kevennystä ja eskapismia arkeen.

Ryanin kirjat ovat kuvanneet menestyviä, keski- ja yläluokkaisia afroamerikkalaisia päähenkilöitä pikkukaupunki-idylleissä. Suosittelen lukemaan kirjailijan haastattelun Harlequinin sivuilla: Black History Month: Reese Ryan on Reading and Writing Romance.  Amazonin algoritmit ovat kuitenkin ryhtyneet suosittelemaan minulle Ryania luettuani aivan uudenlaisia kansikuvia ja kirjailijoita. 

 

Amazonin "Black & African American Romance Fiction" -luokassa tuntuu kyllä olevan Ryanin kirjojen kaltaisia hyväntuulisia ja idyllisessä miljöössä tapahtuvia viihderomaaneja, mutta paljon enemmän jotain ihan muuta. Erilaisia huumeparonien, mafian ja gangstereiden maailmaan sijoittuvia romansseja kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan paljon.

 

Kansi: Shvonne Latrice / Amazon

 

Negatiiviset stereotypiat ja niiden hyödyntäminen ja tulkitseminen

 

Olen lueskellut kirjaesittelyjä, lukijakommentteja ja lukunäytteitä jonkinasteisen hämmennyksen vallassa. Arvelen hämmennyksen johtuvan siitä, että mielikuvani afroamerikkalaisista huumejengeistä ovat syntyneet toisaalta amerikkalaisen tv-viihteen, toisaalta uutisten kautta. Ja olen varma siitä, että sekä fiktiota että uutisia on vuosien varrella tuotettu tavoilla, jotka eivät tee oikeutta rodullistetuille vähemmistöille - ja että minä valkoihoisena pohjoiseurooppalaisena en kykene ymmärtämään afroamerikkalaisen yhteisön kaikkia haasteita tai mahdollisuuksia. 

 

Kansi: B. Love / Amazon.

 

Olen seurannut Black Lives Matter -liikkeeseen liittyviä uutisia ja minulle on syntynyt käsitys, että eräs vahingollinen stereotypia on olettaa afroamerikkalaisen olevan rikollinen. Niinpä nämä gangsteriromanssit tuntuvat jotenkin erikoisilta. Esittelytekstien ja lukunäytteiden perusteella nämä - usein afroamerikkalaisten naisen kirjoittamat - viihdekirjat vahvistavat voimakkaasti niitä jokseenkin negatiivisia stereotypioita, joita huumejengeistä on. Miksi tällainen näkökulma on valittu - eikö se ole haitallinen? Voiko tällaisista kliseistä syntyä vetävää romanttista viihdettä?

 

Kansi: Twyla T. Presents LLC / Amazon.

Toisaalta: romanttinen viihde on aina hyödyntänyt kliseitä. Ja fiktion kirjoittamiseen kuuluu, että kirjailija saa kirjoittaaa ihan mistä haluaa. Olisi rajoittavaa ja tarpeetonta, jos ryhtyisin määräilemään, mistä muut saavat kirjoittaa ja millaisia näkökulmia valita. 

 

Uskallan tulkita, että ajatus huumejengien johtohahmojen rikkaudesta ja vaikutusvallasta on riittävän samastuttava, jotta näiden kirjojen lukijat voivat pitää huumelordia unelmien prinssinä.  

 

Huumeriippuvutta, ihmiskauppaa ja neitsyysmyyttiä

 

Shvonne Latricen King & Queen of the Hood on kolmiosainen sarja. Heti ensimmäisen osan ensimmäisillä sivuilla selviää, että päähenkilö on valmistunut lukiosta vuoden etuajassa, hänen äidillään on huumeongelma ja nyt äiti aikoo parittaa tyttärensä gangsterille:

 

"She's beautiful." Harm ran his tongue over his gold teeth salaciously.

"Isn't she, and a virgin too," my mama added.

It finally hit me what was going on, and unfortunately, my mother and this nigga who stood before me had me fucked up.

Kirjailijan kotisivuilla voi tutustua tuotantoon tai ostaa vaikkapa avaimenperiä ja kirjanmerkkejä. Sivuille linkitetty Twitter-tili kuuluu Siobhan Noir -nimiselle henkilölle, jonka taiteilijanimi Shvonne Latrice siis on.

 

Sen enempää Amazonista kuin kirjailijan kotisivuiltakaan ei selviä, kuka on kirjan kustantaja. Voisiko olla, että sarjaa on julkaistu omakustanteena?

 

In His Possession taas on kirjailija B. Loven teos. Siinä varoitetaan jo ennen tekstin alkua että kirjassa on raakoja kohtauksia. Tarina alkaa seksiorja Scarlettin näkökulmasta. Hänen omistajansa on lähettänyt hänet viettelemään vihollisen:

 

There were a lot of parts to being Malcolm’s possession that Scarlett Graham didn’t like— entertaining his potential partners and competitors was one. Still, Scarlett would gladly choose to work for Malcolm and be his sex slave if it meant she never had to go back to her ex-husband.

 

B. Loven kotisivuilla kerrotaan, että kirjailija on julkaissut jo kunnioitettavat 110 teosta.  Koska tämänkään teoksen kustantamotietoa en löytänyt, voisiko olla että tämäkin on omakustanne?

 

Kirjailija Patrice Balarkin  A Gangsta And A Gentleman -kirjan tietoihin sen sijaan on merkitty kustantamo: Twyla T. Presents LLC. Heti kirjan ensimmäisestä luvusta löytyy värikästä puhekieltä:

“I wouldn’t give a damn if she was y’all’s bald-headed ass momma. Ain’t no bitch finna disrespect me in my house.” 

 

“Bitch please. My brother pay all the bills up in here and….”

 

En löytänyt Patrice Balarkin kotisivuja, mutta Instagram-profiili hänellä on. Kustantamon kotisivujen perusteella toiminta muistuttaa omakustannetoimintaa. Arvioin, että viihdegenren julkaisemisessa omakustantaminen on varmasti kustannustehokasta. Tässä esitellyt kirja voi ostaa muutamalla dollarilla. Näin kohtuullinen hinta todennäköisesti takaa sen, että sarjan fanit ostavat jatko-osatkin.

 

Kriittisesti arvioiden näiden kirjojen maailmankuva vaikuttaa aika toksiselta: neitsyiden myyminen seksiorjiksi tai huumeliigan pyörittäminen eivät missään tapauksessa ole sellaisia arvoja, joita haluaisin edistää. Toisaalta fiktio on fiktiota. Esimerkiksi B. Love on saanut Goodreadsissa todella paljon arvioita ja hyvät arvosanat. Lukijoita on löytynyt ja he viihtyvät.

Itse taidan jatkaa lukunäytteiden varovaista silmäilyä. Mutta ehkä jonakin päivänä repäisen ja heittäydyn täysin rinnoin gangsteriromanssien maailmaan, liian kriittisyyden ja analyyttisyyden unohtaen.

Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Seremonioiden jälkeen seurasi päivän kohokohta, juhla-ateria Stalinin kunniaksi. Odotukset olivat korkealla. Saadaankohan ylimääräinen leipäannos, onkohan puurossa paljon ryynejä, onkohan keitossa lihaa?

 

Mutta totisesti, ateria ylitti hurjimmatkin kuvitelmat, rohkeimmatkin päiväunet, uskaliaimmatkin toiveet.

 

Mainitsin pari viikkoa sitten V.V. Pohlebkinin kirjan Neuvostoliiton kansalliset keittiöt. Kirjaa lueskellessani minussa heräsi varmuus siitä, että kirjailija Veikko Huovinen on varmasti lukenut tämän saman kirjan. Eräs kirjan resepteistä on bakulainen pahvala. Huoviselta on julkaistu vuonna 2005 lyhyiden erikoisten kokoelmateos, jonka nimi on Bakulainen pahvala. Kokoelmassa on Kari Hotakaisen esipuhe, mutta en löytänyt mistään tietoa, kuka on valinnut kokoelman nimen. Kustannustoimittaja? Kenties kirjailija itse?

 

Lomalla pääsin tutkimaan vanhempieni kirjahyllyä, josta löytyy kattava Huovis-kokoelma. En muistanut ulkoa, missä novellissa bakulainen pahvala mainitaan, mutta pienen selaamisen jälkeen paikallistin oikean tarinan. Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä on julkaistu Matikanopettaja-kokoelmassa. Se ilmestyi vuonna 1986.

Tarina - tai Matikanopettajan määritelmän mukaan littlejuttu - sijoittuu vuoteen 1949. Keskitysleirin juhlissa vangeille tarjotaan alkuruoaksi punajuurikaljalla höystettyä tšernigovilaista borssia ja tattaripuurotäytteisiä piirakoita, pääruoaksi valkovenäläistä bigosia ja jälkiruoaksi teetä sekä bakulaista pahvalaa. Ruokien ainesosat ja valmistustavat kuvaillaan tarkasti, Pohlebkinin kirjan ohjeita noudattaen.

Ajankohdat täsmäävät: Neuvostoliiton kansalliset keittiöt on ilmestynyt vuonna 1983, joten Huovisella on ollut hyvin mahdollisuus tutustua kirjaan tuoreeltaan ja kirjoittaa sen innoittamana novelli. Pohlebkinin kirjan tarkoituksena on selvästikin ollut myönteisen mielikuvan luominen Neuvostoliittoon kuuluvien kansojen kulttuurista. Tätä viestiä on mielellään viety Suomessa eteenpäin, onhan kirja kovakantinen, laadukkaalle paperille painettu ja sen suomenkieliseen toimittamiseen on nähty vaivaa. 

Huovinen taas kääntää kirjan sanoman niihin Neuvostoliiton puoliin, joista Pohlebkin ei keittokirjassaan hiisku: keskitysleireihin ja niiden kamaliin oloihin ja poliittisiin vankeihin. Matikanopettajassa Huovisen toteava, salavihkainen ja lukijan ymmärrykseen varaan paljon laskeva tyyli toistuu kaikissa novelleissa. Samaan aikaan tarinat ovat lyhyitä ja juonellisesti suoraviivaisia eli niitä voi hyvin lukea, vaikkei valtavasti älynystyröitä pinnistelisikään. Tästä todisteena lienee sekin, että muistan itse lukeneeni Matikanopettajan tuoreeltaan vuonna 1986. Olen ollut yhdeksänvuotias ja kirjaan sisältyvä yhteiskuntakritiikki on mennyt minulta täysin ohi, koska minulla ei ole ollut riittävästi yleistietoa kyetäkseni ymmärtämään novellien kontekstin. Olen kuitenkin pystynyt lukemaan ne pintatason ymmärtäen, hauskoille yksityiskohdille hihittäen.

Olen siis lukenut Matikanopettajan 36 vuotta sitten ja vasta nyt ymmärrän, mihin Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä viittaa. Lähetän kunnioittavat terveiset kirjailija Huoviselle tuonilmaisiin - tällaisesta saa kirjalliset kiksit.

 

Muutenkin Matikanopettaja oli vetävää ja varsin tasalaatuista luettavaa. Silakkalaatikkoa Jeesukselle on sympaattinen tarina muinaissuomalaisen Kyllin ja Jeesuksen kohtaamisesta ja Vanha lentoemäntä piruilee lentomatkustamisen autuudelle ja lentoyhtiöiden säästökuureille. Urheiluaiheisia littlejuttuja oli useampia, niissä käännetään hauskasti urheilukliseitä nurinkurin.

Joe-setä kuvaa Stalinia ihmisenä

 

Luin tämän päälle myös vuonna 1988 ilmestyneen Joe-sedän. Olen tämänkin lukenut ensi kertaa tuoreeltaan vaikka en historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ole ymmärtänytkään. Nyt tämä Josef Stalinin biofiktio on mitä ajankohtaisin - pohtivathan miljoonat ihmiset, että mitä Vladimir Putinin päässä oikein mahtaa liikkua. 

Joe-setää on vaikea luokitella täsmällisesti. Huovinen on selvästi lukenut ja sulattanut paljon lähdeaineistoa Stalinista ja Neuvostoliitosta. Historian suuret käänteet ovat kirjassa kuitenkin taustalla. Keskellä on tarkastelua siitä, millainen ihminen Stalin on, tai kenties millainen voisi olla. "Aikalaisen kertomuksissa" Stalin käy kalastelemassa, juopottelee huvilalla kavereiden kanssa, käy safarilla Afrikassa. Huovisella on hyvä silmä organisaatioiden sisäiselle dynamiikalle. Hän näyttää, miten ihmiset tuppaavat toimimaan hierarkkisissa asetelmissa, kun pitäisi samaan aikaan valvoa omia etujaan, varoa kampittajia, olla mieliksi johtajalle ja jollakin tavalla vielä pystyä noudattamaan omia arvojaan, jos sellaisia on jäljellä.

Viattomat koululapset lukivat historian tunneilla silmät ymmyrkäisinä loputtomia tarinoita ulkomaalaisten sotakiihkoilijoiden salajuonista. Venäläiset olivat keksineet kaikki tärkeimmät koneet, sähkön, autot, teolliset prosessit, he olivat löytäneet uusia mantereita ja vallanneet napoja, voittaneet kaikki sodat, kirjoittaneet parhaat kirjat ja säveltäneet musiikin historian hienoimmat teokset jne. Isällinen Stalin halusi näin opettaa neuvostokansoille, että heillä oli kaikkea hyvää omasta takaa, eikä läntisen sivistyksen edessä ollut syytä nöyristellä.

 

Minussa Joe-sedän lukeminen herätti tunteen, että diktaattoreja ei tarvitse liikaa varmuuden vuoksi pelätä, vaikka he olisivatkin miljoonapäisen armeijan raakoja komentajia. Mahtipontinen propaganda mielellään maalaa diktaattorista kuvan ylivoimaisena johtajana, mutta ihminen siellä propagandan takana kuitenkin on.

 

Yhtenä kirjan lukuna oli Ronttosauruksessa julkaistu novelli Stalin vihassa. Hieman kuitenkin ihmettelin, ettei kansiliepeessä, esipuheessa tai muuallakaan mainittu että kyseessä on uudelleenjulkaisu. Mielestäni yleensä on asiallista merkitä, jos kirja sisältää aiemmin julkaistua aineistoa. 

Joe-setä on Kajaanin kaupunginkirjaston luettelon mukaan käännetty viroksi, puolaksi, kroatiaksi ja sloveeniksi. Veikkaan että vastakaikua lukevassa yleisössä on herännyt. Täytyy kurkata vielä Huovisen elämäkerroista, löytyisikö niistä kuvausta kirjan aikalaisvastaanotosta Suomessa.

 

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Ronttosaurus
Veikko Huovinen: Lentsu

Sallan lukupäiväkirja 16 vuotta: tarjolla ukrainalaista kirjallisuutta ja ruokaa

Olen julkaissut ensimmäisen blogikirjoitukseni päivälleen 16 vuotta sitten. Välillä blogi on ehtinyt olla tauollakin, mutta nyt olen taas nauttinut siitä, että voin silloin tällöin kirjoittaa ylös ajatuksiani kirjoista. Säännöllinen blogin kirjoittaminen on virkistävää puuhaa.

Google Analyticsin mukaan 16 vuoden aikana blogissani on vieraillut noin 450 000 kävijää ("New users"). Sivun katseluja on ollut noin 900 000 ("Pageviews").

Kuva: Keskiaikafestivaali Medzhibizhissa Ukrainassa 17.7.2021.
Kuvaaja: Serhii Zysko. Lähde: Imagebank Ukraine.

Blogisynttäreiden teemana on Ukrainan kirjallisuus ja kulttuuri, sillä ukrainalaiset ovat käyneet jo kolmen viikon ajan kiivasta puolustustaistelua Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Hyökkäys on tuomittu laajalti. Uskon, että sotauutisten vuoksi moni on herännyt myös miettimään, miten tuttua Ukrainan historia ja ukrainalainen kulttuuri on. Kokoan tähän hieman linkkejä ja lukuvinkkejä aiheesta.

Suosittelen tutustumaan HelMet-kirjastojen kokoamaan Ukraina-kirjojen listaan ja Ylen tekemään suomentaja Eero Balkin haastatteluun. Balk lienee Suomen ainoa ukrainankielisen kirjallisuuden ammattilaiskääntäjä.

Tuoretta Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta suomeksi

 

Tammi julkaisee huhtikuussa ukrainalaisen Larysa Denysenkon ja Masha Foyan lastenkirjan Maja ja ystävät. Kirjan suomentaa Eero Balk. Tuotto menee Unicefille Ukrainan lasten hyväksi.

Gaudeamus on julkaissut vuonna 2015 Johannes Remyn kirjan Ukrainan historia. Paperikirjan painos on loppu, mutta e-kirjaa on saatavilla. Ostin tämän itse pari viikkoa sitten ja olen noin puolivälissä. Tyylilajina on hieman kuivakka oppikirja, mutta asiasisällön puolesta kirja vaikuttaa pätevältä yleisesitykseltä Ukrainan historiallisista vaiheista. 

 

Nobelisti Svetlana Aleksijevitsh asuu Valko-Venäjällä mutta on syntynyt Ukrainassa. Häneltä olen lukenut yhden kirjan, Sodalla ei ole naisen kasvoja. Se on hurja ja vaikuttava kirja Neuvostoliittoon kuuluneiden maiden naissotilaiden ja siviilinaisten vaiheista toisessa maailmansodassa. Tšernobylista nousee rukous kuvaa maailman tunnetuinta ydinvoimalaonnettomuutta.

 

Bonus: Sofi Oksasen uusin romaani Koirapuisto sijoittuu Ukrainaan. Olen lukenut kirjan pari vuotta sitten ja siitä jäi mieleen naisen asema, hylätyt hiilikaivokset, hedelmöityshoitobisnes ja kuristava pelon tunne.  

Mitkä kaikki asiat vaikuttavat kaunokirjallisuuden kääntämiseen eri kielistä? Suosittelen vilkaisemaan aiheen tiimoilta Tiina Virtasen vuonna 2006 hyväksyttyä gradua, joka käsittelee venäläisen kirjallisuuden suomentamista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana.

Vanhempaa Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta suomeksi

Hain Suomen kansallisbibliografia Fennicasta tietoa ukrainasta suomennetuista kirjoista. Määrittelin hakuehdoiksi, että alkukieli on ukraina, julkaisukieli suomi ja aineiston tyyppi joko kirja tai e-kirja. Hakutulos antoi 12 teosta, joista osa on sanakirjoja ja suurin osa muista onkin jo mainittu niin HelMetin sivulla kuin Balkin haastatteluissa.

Uumoilin etukäteen, että ukrainalaisen kirjallisuuden julkaisupiikki on osunut niihin vuosikymmeniin, jolloin Neuvostoliiton kulttuuripiireihin pidettiin eniten yhteyttä - toisin sanoen vahvimpien suomettumisen vuosien aikaan. Fennicasta löytyykin ukrainalaisia kansansatuja tulkitseva kokoelma Vehnäntähkä, joka on ilmestynyt vuonna 1981 Weilin + Göösin kustantamana. Suomentaja on Martti Anhava. Tätä kirjaa on myynnissä käytettynä yksittäiskappaleena esimerkiksi Huuto.netissä. Kun hain tietoa kirjasta, päädyin Goodreads-sivustolle, jossa kerrotaan kirjan olevan moskovalaisen Malysh-kustantamon alun perin julkaisema. Poster Plakat -sivustolla kerrotaan kustantamon kansainvälisestä yhteistyöstä.

Kokeilin muitakin hakuja ja venäjäksi kirjoitettujen, Ukrainaa koskevien kirjojen joukosta löytyi Anatoli Rybakovin kirja Raskasta hiekkaa. Romaani kertoo Ukrainan juutalaisten kohtalosta saksalaisten hyökättyä toisessa maailmansodassa. Kirjasta löytyy Kirjasammon esittely ja teoksen pystyy lainaamaan HelMet-kirjastosta. Vuonna 1981 suomeksi Tammelta ilmestyneen kirjan on kääntänyt Marja-Leena Mikkola. Rybakov syntyi Ukrainassa ja kirjoitti venäjäksi, hänen tunnetuin teoksensa on Arbatin lapset, johon pohjautuvaa tv-sarjaa Ylekin on esittänyt.

Lisäksi kiinnitin huomioni V.V. Pohlebkinin kirjaan Neuvostoliiton kansalliset keittiöt. Tämä on ilmestynyt vuonna 1983 WSOY:n julkaisemana, suomentaja on Elina Kaukoranta. Sota & kauha -ruokablogissa on käsitelty kirjaa borssiohjeen tiimoilta vuonna 2014 ja Äijäruokaa-blogissa on kokattu kirjan ohjeen mukaan kalatäytteisiä taikinanyyttejä vuonna 2020.

 

 

Tilasin kirjan itselleni antikvariaatista. Kun hain tietoja kirjoittajasta, törmäsin äkkiä siihen, että Pohlebkin on ollut suomettumisen historiassa melkoinen kätyri. Englanninkielisen Wikipedia-sivun mukaan hänelle on jopa myönnetty Urho Kekkosen mitali vuonna 1986.

 

Kirjassa ukrainalaisen keittiön syntyä ja historiaa kuvataan kuitenkin mielestäni ihan uskottavasti, ainakin Remyn Ukrainan historiaan peilaten. Valitsin ruokalajiksi jotain nopeaa ja helppoa ja päädyin kokkaamaan ukrainalaisia smetanamunia.

Lämmitin uunin 225 asteeseen. Smetanaa laitoin yhden purkillisen eli 125 grammaa ja tuoreen tillin tilalla käytin kuivattua tilliä, jonka lisäsin suolan kanssa samaan aikaan. Smetanamunat maistuivatkin herkullisilta, suosittelen kokeilemaan!

 

Toivon, että ukrainalaiset saavat pian kotimaahansa rauhan ja pääsevät kokkailemaan omiin kotikeittiöihinsä itsenäisessä, vapaassa Ukrainassa ilman venäläisiä miehittäjiä.

Tuoretta ukrainalaista kirjallisuutta englanniksi

 

Englanniksi on käännetty uutta ukrainalaista kirjallisuutta enemmän kuin suomeksi. Herstories. An Anthology of New Ukrainian Women Prose Writers on ilmestynyt englanniksi vuonna 2014. Se on ostettavissa Amazonista paperi- ja e-kirjana.

Kiovalaisen Maria Matioksen runsaasta tuotannosta on käännetty englanniksi Hardly Ever Otherwise, joka kuvaa murhaa ukrainalaisessa maalaiskylässä 1900-luvun alussa. Goodreadsin kommenttien perusteella kirja tuntuu olevan vetävä.

From Odessa With Love: Political And Literary Essays In Post-Soviet Ukraine on Vladislav Davidzonin esseekokoelma nyky-Ukrainasta. Kirja on ilmestynyt viime syyskuussa ja se on ostettavissa ainakin Amazonista.