sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Lars Sund -lukupiiri Helsingin Kirjamessuilla 25.10.2014

Ensi viikon lauantaina olen Helsingin Kirjamessuilla Lars Sund -lukupiirin bloggaajana. Viimevuotiseen tapaan tänäkin vuonna messuilla järjestetään useita lukupiirejä, joihin voi ilmoittautua täällä.


Messumenoja riittää muutenkin, sillä olen Lukulampun tiimoilta monessa mukana messuilla. Kannattaa kurkata messujen menovinkkejä Lukulampusta ensi viikolla. :)

Lars Sund. Kuva: Cata Portin / Schildts & Söderströms.

Lars Sundin kirjat ovat kokemukseni mukaan varsin sympaattisia, joten uusin kirja Kolme sisarta ja yksi kertoja on toivottavasti antoisa lukukokemus.

Kansi: Schildts & Söderströms.
Otan kaksikielisen lukupiirin positiivisena haasteena, sillä kouluruotsini on hieman päässyt ruostumaan, joten toivottavasti lukupiirin keskustelu auttaa verryttelemään kielitaitoa.
Olen lukenut Sundin Siklaxista kertovia romaaneja joskus, mutta Kolme sisarta ja yksi kertoja sijoittuu teatterin maailmaan vuoteen 1948. Odotan pula-ajan tunnelmaa, maagisen realismin säväyksiä ja kaikkitietävää kertojaa, mutta saa nähdä mitkä näistä toteutuvat...

Tämä lukupiiri pidetään lauantaina 25.10.14 klo 16.00 Messukeskuksen auditoriossa.

torstai 16. lokakuuta 2014

Bill Willingham - Mark Buckingham - Steve Leialoha - Russ Braun - Barry Kitson: Fables vol. 20. Camelot

Kansi: Vertigo.
Bill Willinghamin luoma Fables-sarja lähestyy loppuaan. Vaikka olenkin fani, ei päätös ole minusta huono asia - hyvällä tarinalla on alku, keskikohta ja loppu. Tarpeeton pitkittäminen on harvoin sarjalle hyväksi. Camelot kokoaa yhteen sarjan irtonumerot 130-140 ja ilmeisesti numeron 150 on tarkoitus olla koko sarjan päätösjakso. Joten ainakin yksi kokoomateos on vielä luvassa.

Camelot viittaa ahkerasti Arthur-kuninkaan tarinoihin. Rose Red päättää kutsua koolle omat Pyöreän pöydän ritarinsa. Hankkeeseen liittyy asioita, jotka saavat Rose Redin sisaren Snow Whiten panemaan välit poikki - jälleen kerran, onhan siskosten suhde ollut menneiden vuosisatojen aikana ajoittain varsin myrskyinen. Välillä piipahdetaan myös tuonpuoleisessa katsomassa muutaman edesmenneen hahmon kuulumisia.


Camelot oli parasta Fablesia aikoihin. Lähestyvä loppuhuipennus tuntuu tuoneen juoneen särmää ja imua. Tarina oli vetävä, käänteet kiinnostavia ja loppurytinöiden enteily tuntui kihelmöivältä. Tykkäsin kovasti viittauksista Arthur-kuninkaan tarinoihin - asetelmasta saadaan vielä varmasti paljon irti! Täytyy lukea albumi jossain vaiheessa ajan kanssa uudelleen, nyt se tuli luettua lähes ahmimalla.


IGN Comics -sivustolta löytyy hyvä haastattelu, jossa Willingham tarinoi mietteistään sarjan lähestyessä loppuaan. Juttu ei sisällä spoilereita, mutta toki pientä osviittaa sarjan tapahtumista saattaa saada.

torstai 9. lokakuuta 2014

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1

Välskärin kertomuksia on kotimaisen kirjallisuuden ehdoton klassikko, jonka lukutoukat tietävät varmasti vähintään nimeltä. Lieneekö noloa vaiko nykypäivänä ihan tavallista, mutta minä pääsin Välskärin kertomusten imuun vasta nyt. Kiitos tästä kuuluu monelle taholle, mutta tärkein sysäys taisi olla Project Gutenberg, josta kirjan voi ladata ilmaiseksi lukulaitteeseen.


Olen Kindlelläni lukenut tähän saakka enimmäkseen englanninkielisiä tekstejä, joten päätin katsella myös suomenkielistä luettavaa siihen. Kindle-lukulaitetta myyvä Amazon pyrkii siihen, että Kindlen käyttäjät ostaisivat luettavaa vain Amazonista, mutta onneksi muualtakin saa luettavaa kun vähän näkee vaivaa. Latasin Välskärin kertomuksia 1:n Project Gutenbergista tietokoneelle, sitten lähetin tiedoston sähköpostilla Kindleeni Amazonin ohjeen mukaan ja kirja latautui lukulaitteeseen näppärästi.

Kindle on minulle "laukkukirja", eli lueskelen e-kirjoja julkisissa liikennevälineissä istuessani tai muissa tilanteissa, joissa on luppoaikaa. Välskärin kertomuksia oli ennakko-odotuksiani paljon vetävämpi ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Ensimmäinen osa kattaa jaksot Kuninkaan sormus, Miekka ja aura ja Tuli ja vesi. 


Kuten monet muutkin tiiliskiviromaaneina tunnetut 1800-luvun teokset, Välskärin kertomuksia ilmestyi alun perin jatkokertomuksena. Kolme perättäistä jaksoa muodostaa yhtenäisen tarinakaaren – voisiko sanoa tuotantokauden, nykyisen tv-kerronnan termiä lainatakseni. Topelius kirjoitti kertomuksensa ruotsiksi. Fältskärns berättelser ilmestyi vuosien 1853–1867 välisenä aikana, Juhani Ahon upea suomennos on vuosilta 1878–1882. Kansalliskirjaston sivuilta voi ladata teokset vuoden 1896 painoksesta skannattuna pdf-julkaisuna, josta oheinen upea kansikuva on peräisin.

Kehyskertomuksena on vanha välskäri, joka tarinoi kuulijakunnalleen. Välskärin rooli jää välillä pitkäksi aikaa sivuun ja hänen kertomuksensa on keskiössä. Seikkailu alkaa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin sodankäynnistä kolmikymmenvuotisessa sodassa. Talonpoikaissukuinen Kustaa Perttilä taistelee kuninkaan joukossa yhdessä monien muiden suomalaisten kanssa. Uransa nousujohteessa hän vaihtaa nimensä Berteliksi ja herättää huomiota urheudellaan. Tarina liikkuu Saksasta Suomeen ja mukana on tulinen kaunotar Regina, kavala jesuiittamunkki, riehakkaita sotureita, uskollinen imettäjä, hilpeä seuraneiti, tuima Korsholman linnan emäntä ja monia muita värikkäitä hahmoja.

Välskärin kertomuksista tuli monella tavalla mieleen Kolme muskettisoturia. Topelius on erinomainen tarinankertoja, joka kuvaa ihmisiä osuvasti ja lämpimästi. Kirja on hyvällä tavalla vanhanaikaisen tuntuinen: paatoksellinen isänmaallisuus, kansallishenki ja harras uskonnollisuus ovat aika kaukana nykylukijan arjesta, mutta Välskärin kertomuksissa nämä tunteet tuntuvat uskottavilta eivätkä tunkkaisilta. 

Kajaanin linna. Kuva: Hannu Mäkäräinen. Creative Commons -lisenssi CC BY-SA 2.0.
 
Erityisen mielenkiintoinen oli Kajaanin linnaan sijoittuva jakso. Näin Kainuusta kotoisin olevana linnanrauniot ovat tuttu paikka, mutta linnan historia ei ole ollut minulle mitenkään läpikotaisin tuttua. Topelius kuvaa kenties jännittävintä vaihetta linnan historiassa – historioitsija Johannes Messeniuksen vankeutta. Iäkäs Messenius esiintyy seikkailussa mukana Tulen ja veden jaksoissa. Topelius herättää Kajaanin linnan eloon upeasti!

Juhanin Ahon suomennos oli aivan ihana. Virkistävän elävää, monipuolista ja niin ikään nostalgisen vanhanaikaista, silti hyvää suomea. Kirja on digitoitu Project Gutenbergiin vapaaehtoistyönä, digitoinnin on hoitanut Tapio Riikonen. Muutama pieni kirjoitusvirhe on mukaan jäänyt, mutta onneksi niitä on vain vähän.

Aion ehdottomasti jatkaa jossakin vaiheessa Välskärin kertomusten parissa - olenkin jo ladannut toisen osan valmiiksi Kindleen. Helppo sisäänheitto Välskärin kertomusten maailmaan on myös Ylen kuunnelmasarja, jonka voi kuunnella Yle Areenan sivuilta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Arthur Miller: Kauppamatkustajan kuolema

Kansi: WSOY.
Lukupiirimme kokoontui tiistaina ravintola Sandrossa, jonka ruokia voinkin tämän käynnin perusteella lämpimästi suositella. Kaikki piiriläisemme ähkivät onnesta herkkujen äärellä. Ähkimistä herätti myös kuukauden kirja, Arthur Millerin näytelmäklassikko Kauppamatkustajan kuolema, joka herätti mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Minuun teos kyllä kolahti. En ole näytelmiä kauhean paljon lukenut, vaikka käynkin mielelläni teatterissa. Joitakin uusia Shakespeare-suomennoksia olen lukenut kirjanakin. Kauppamatkustajan kuolemaan viitataan kuitenkin varsin paljon ja olihan se korkea aika minullekin lukea jotain Arthur Milleriltä. Onhan miehen nimi tullut tutuksi Marilyn Monroe -elämäkerroista, Monroe ja Miller kun olivat jonkin aikaa naimisissa keskenään.

Näytelmä on vuodelta 1949 ja sitä esitetään melko tiheään tahtiin Suomessakin edelleen. Eikä ihme - teksti on kestänyt aikaa mainiosti. Ikääntynyt, epäonninen myyntimies Willy Loman kaipaa kevyempiin hommiin, mutta uuden alun saaminen ei tunnu enää helpolta. Lomanin perheessä kukaan ei ole erityisen menestynyt. Vaimo Linda on uhrautunut aina miehensä hyväksi ja aikuiset pojat Biff ja Happy eivät myöskään ole erityisen onnellisia. Biff on kierrellyt ympäri maata hanttihommissa, Happy ponnistelee kotinurkilla siisteissä sisätöissä. Kun perhe kerääntyy pitkästä aikaa saman katon alle, alkaa tapahtua dramaattisia käänteitä.

Lomanin persoona oli kiehtovan monitulkintainen. Onko hän nössö luuseri vai häikäilemätön valehtelija - vai jotain siltä väliltä? Tulkittavaa riittää. Näin B2B-myyntiammattisen näkökulmasta oli myös tosi kiinnostaa lukea fiktiota, jossa myyminen on keskeisessä roolissa. Aika osuvasti Miller kuvaakin myynnin psykologiaa, hyvissä ja huonoissa tilanteissa.

Käännöksestä 

Rauno Ekholmin suomennos maistui aika vanhentuneelta. En kuitenkaan löytänyt kansiliepeestä tietoa, miltä vuodelta suomennos on. Pokkaripainos oli vuodelta 2001, mutta olisiko suomennos vanhempaa perua? Käännös oli minun makuuni hieman liian kirjaimellista ja sen vuoksi töksähtelevää, Biffin ja Happyn "nuorisokieli" oli paikoin kiusallista. Mielestäni Kauppamatkustajan kuolema ansaitsisi tuoreen suomennoksen.

Lisäksi painoksen esipuhe oli niin spoilaava, että lopetin sen lukemisen kesken! Kannattaa hypätä esipuheen yli ja palata halutessaan siihen vasta lopussa.
 

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Lukulampun kuulumisia, Enni Mustosen Lapsenpiika ja #Lukuhaaste

Kansi: Otava.
Maaliskuussa kerroin olevani mukana upouuden kirjallisuussivuston Lukulampun toiminnassa ja ajattelin päivitellä hieman kuulumisia.  Ensimmäiset puoli vuotta Lukulampun parissa ovat sujuneet varsin vauhdikkaasti ja tässä syksyn mittaan on tarkoitus tiedottaa, voiko suoraan Lukulampun alle perustaa blogeja. Lukulamppu tarjoilee kirja-aiheisten artikkeleiden lisäksi kuluttajille verkkokirjakaupan ja kustantamoille ja muille kirja-alan toimijoille verkkonäkyvyyttä. Jälkimmäisestä olkoon esimerkkinä Otavan kanssa toteutettu Lapsenpiika-arvonta ja muutakin Lapsenpiika-aiheista on tekeillä...


Itsekin olen tässä kuussa viettänyt aikaa lapsenpiika Idan ja Sibeliuksen perheen seurassa - ja kulkenut kirjaimellisesti heidän jalanjäljillään, sillä viikonloppuna pääsin muun muassa keravalaisen pellon reunaan Sibeliusten entisen kotipaikan naapurustoon...


Lukulampussa ehdimme jo vinkata Suomen Pakolaisavun #Lukuhaaste-kampanjasta. Minä avaan lukuhaaste-tilini Lapsenpiialla - euro lähtee pakolaisten lukutaidon hyväksi!

tiistai 2. syyskuuta 2014

Karonen - Honkala: Karim 1-4

Kansi: karimsarjakuvat.
Karim-sarjakuvien käsikirjoittaja Toni Karonen tarjosi teoksiaan minulle luettavaksi alkukeväästä. Sarjakuvien ystävänä otin arvostelukappaleet vastaan, mutta lukeminen lykkääntyi näin myöhään. Karimista ovat bloganneet myös ainakin Ville-Markus Nevalainen, Marile ja Anni. Sarjakuvalla on myös hyvin toteutetut kotisivut, joilla on paljon luettavaa ja katseltavaa.

Neljä ensimmäistä Karimin numeroa olivat sivumäärältään maltillisia, joten sarjakuva oli nopeasti luettu. Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen lähihistoriaan. Hyvinvointivaltio on romuttunut Suomessa laman vuoksi ja Turku, tarinan miljöö, on jakautunut kahtia. Rikkaat linnoittautuvat aitojen taakse, skinit ja maahanmuuttajat taistelevat kaduilla. Nuori Karim ajautuu Ulkopuolisten jengiin, mutta ryhtyy epäröimään jengitoiminnan oikeutusta.


Jos arvioisin Karimia harrastajatyönä, omaksi iloksi julkaistuna omakustanteena, luultavasti kehuisin sen toteutusta ja tasoa. Mutta jos luen Karimia sarjakuvana sarjakuvien joukossa, joudun olemaan tylympi. Minua kiusasi käsikirjoituksen läpitunkeva kliseisyys. Juonikuviot ovat tuttuja kymmenistä jenkkipoliisisarjoista. Jopa "jury" on päässyt pesiytymään suomalaiseen oikeusjärjestelmään joskus hyvinvointivaltion romahtamisen aikana. Replikointi on ennalta-arvattavaa ja kielessä vilisee virheitä. Minua kiusasi jopa se, miten eräs korsto käyttää haukkumasanaa "perslävi" ja taivuttaa sen "persläveistä". Persläpi ja perslävistä ovat oikeat muodot. Tosin ei Karonen ole virheensä kanssa yksin: Google antaa 52 hakutulosta sanalla "perslävi" ja liki 12 000 tulosta sanalla "persläpi".

Harri Honkalan piirrosjälkeä kelpaa sen sijaan kehua enemmän. Hän piirtää varmaotteisesti ja vakuuttavasti. Pienenä miinuksena tosin on, että hahmojen ulkomuoto on myös peräisin amerikkalaisista tv-sarjoista. Turkulaista paikallisväriä on hyvin vähän, sen sijaan Varissuon asujaimisto vaikuttaa kovin afroamerikkalaiselta.

Moni muu on kuitenkin tykännyt Karimista kovasti ja Asema Kustannus on ottanut Karimin suojiinsa. Pienlehtinä julkaistu tarina on juuri nähnyt päivänvalon 156-sivuisena albumina.

perjantai 29. elokuuta 2014

Marguerite Abouet - Clément Oubrerie: Aya - Love in Yop City

Kansi: Drawn & Quarterly.
Aya-sarjakuvan englanninnosten ilmestymisjärjestys oli minulle hieman mysteeri, mutta onneksi Hdcanis valotti asiaa taannoin kommentissaan. Aya - Love in Yop City kokoaa yksien kansien väliin ranskankielisen alkuteoksen nelos-, vitos- ja kutososan. Yli 300-sivuisessa paksukaisessa riittikin iloa moneksi illaksi.

Kirjan paksuuntumisen myötä tarinakin syvenee syvenemistään. Tämän luettua sarjan aloitusosa tuntuu melko kevyeltä - osa osalta mukaan on tullut painavampia teemoja. Mutta Ayan henkilöhahmot ovat ehtineet muutenkin tulla läheisiksi, joten tuntui hyvältä saada uusiakin puolia heidän elämästään.

Kuva: Drawn & Quarterly.

Ayassa viehättää erityisesti henkilöhahmojen letkeä huumori, johon yhdistyy yllättävän teräviä yhteiskunnallisia viittauksia. Esimerkiksi perheen aputyttö Féli osoittautuukin lapsikaupan uhriksi - hänen köyhä isänsä myi hänet Ayan perheelle, mutta alkaa havitella Féliä takaisin kotikylään. Ayan isä vaatii Féliä takaisin perusteena, että on kohdellut tyttöä kuin omaa lastaan. Tällaista mielikuvaa ei sarjasta aiemmin ole syntynyt, vaikka Aya ja Féli hyvissä väleissä ovatkin.

Kuva: Drawn & Quarterly.

Kapinallinen Moussa onnistuu yllättämään vanhempansa, rikkaat Sissokot, perusteellisesti. Ranskaan lähtenyt kampaaja Innocent totuttelee eurooppalaiseen elämään. Aya itse taas on niin tottunut ratkomaan muiden ongelmia, että ihan hätkähdytti kun hän joutuukin itse isojen ongelmien keskelle. Apua onneksi löytyy ystäviltä Adjoualta ja Bintoulta.

Lisäksi kuvioon ilmestyy mukava nuori mies, joka voisi hyvinkin olla Ayalle sopiva Prinssi Uljas...

Ayaa ja hänen lähipiiriään jää suorastaan ikävä, mutta onneksi sarjakuvien pariin voi palata myöhemmin uudestaan. Lisäksi täytyy joskus ehdottomasti kokeilla albumeissa esiteltyjä norsunluurannikkolaisia reseptejä!

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Ruth L. Ozeki: Lihan oppivuosi

Kansi: Paul Buckley / Otava.
Ruth L. Ozekin Lihan oppivuosi on ilmestynyt alun perin vuonna 1997 nimellä My Year of Meats. Suomennos ilmestyi heti tuoreeltaan vuonna 1998. Kirja valittiin lukupiirimme elokuun kirjaksi ja onneksi kirjaa oli kirjaston kautta saatavilla.

Lihan vuosi toi mieleen parikin tuoretta lukukokemusta: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ja Johanna Sinisalon Auringon ytimen. Ensiksimainitun kanssa yhteistä on Sei Shōnagon, jälkimmäisen kanssa eettiset kysymykset.

Lihan oppivuoden päähenkilö on Jane, japanilaisen äidin ja yhdysvaltalaisen isän tytär. Hän päätyy rahantarpeessa ohjaamaan kokkausohjelmaa, jonka rahoittajana on yhdysvaltalainen lihantuotantojärjestö ja kohderyhmänä japanilaiset kotirouvat, jotka pitää innostaa pihvien pariin. Taiteellisesti kunnianhimoinen Jane pyrkii viemään ohjelmaa yhteiskuntakriittiseen suuntaan, mistä aiheutuu ristiriitoja japanilaisen yhteyshenkilön, herra Uenon kanssa.

Samaan aikaan seurataan rouva Uenon arkea ja siteerataan Sei Shōnagonia. Pihvidokumentaation lisäksi Janen elämää sekoittavat hedelmällisyysvaikeudet ja arasteleva seksisuhde komean Sloanin kanssa. Aika paljon aineksia siis yhteen kirjaan.

Ozeki kerii tarinansa kuitenkin melko sujuvasti kokoon, sillä eläinten kohtelu rinnastuu naisten kohteluun ja Sein tekstit Akiko Uenon ja Janen luoviin tuotoksiin. Kirjassa oli jossain vaiheessa hieman tyhjäkäyntiä, sillä vaikka alku tuntui mukaansatempaavalta, huomasin jossakin vaiheessa eteneväni kirjassa kovin hitaasti. Loppua kohti ote taas parani ja loppukäänteet olivat suorastaan dramaattisia.

Lihantuotannon kuvaaminen oli kuitenkin varsin kiinnostavaa. Kuten ruokakirjapostauksistani varmaankin huomaa, olen kasviksista pitävä sekasyöjä ja mietin usein paitsi ruoan hyvää makua, myös ruoan terveellisiä, ekologisia ja eettisiä puolia. Usein maku, terveellisyys, ekologisuus ja eettisyys kulkevatkin käsi kädessä.

Kirjassa kritisoidaan yhdysvaltalaista tehotuotantoa ankarasti. Esipuheessa Ozeki korostaa kirjansa olevan fiktiota enkä pysty itse arvioimaan, mikä kaikki kirjassa on faktapohjaista. Selväksi kuitenkin tulee, että lihan tehotuotanto on sekä epäekologista että epäeettistä ja tehotuotettu liha aiheuttaa syöjilleen terveysriskejä aiheuttavaa toimintaa. Jokainen pohtii toki itse suhdettaan ruokaan ja ruoan valintaperusteet ovat henkilökohtaisia. Itse uskon siihen, että kasvisten lisääminen omassa ruokavaliossa on tie parempaan. Siksi vinkkaankin syksyn keittokirjauutuudesta: vegaaniruokabloggaaja Chocochililtä on tulossa toinen keittokirja julki syksyllä. Mikäli aiemman kirjan Viiden tähden vegaanin saa jostain hyppysiinsä, suosittelen sitäkin lämpimästi.

Käännöksestä

Marja Helanen-Ahtolan suomennos on miellyttävää luettavaa. Tosin kirjan kieltä riivaa "pronominitauti", joka taitaa olla aika yleistä englannista suomennettujen kirjojen keskuudessa. Suomen kielessä verbin taivutuksella voi osoittaa omistusmuodon, joten "minun", "sinun" tai "hänen" tunkeminen joka väliin ei ole välttämätöntä. Näköjään tällaiset helposti kuitenkin jäävät käännöksissä mukaan.

Mahtaako suomennoksen laadussa näkyä sekin, että vielä 1990-luvun lopulla kääntäjillä oli kenties hieman enemmän aikaa paneutua työhönsä? Joten tavallista sujuvammalta ja miellyttävämmältä kirjan käännöskieli tuntui, runsaista pronomineista huolimatta.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters

Kansi: Broadway Books.
Minulla on ollut luvun alla parikin kirjaa ja sarjakuvapaksukainen, mutta sunnuntain ratoksi ohi kiilasi hetken mielijohteesta The Harlem Hellfighters. Twitterin uutisvirrasta sattui silmään aamutuimaan Kaia Daniellen lukusuositus. Koska ensimmäinen maailmansota kiinnostaa, samoin kuin Yhdysvaltojen mustan väestönosan historia, tutustuin sarjakuvaan netissä oitis. Ja koska Samsung Galaxy -tablettini oli osoittautunut ihan kelpo vehkeeksi sarjakuvien lukemiseen, ei ostopäätöstä tarvinnut kauaa aikailla. Kokeilin etsiä tätä tablettiin linkitetystä Play-kaupasta, mutta sieltä teosta ei löytynyt, joten turvauduin Amazoniin ja tabletin Kindle-sovellukseen.


Sähköisen sarjakuvan hyvät puolet tuli siis havaittua nopeasti: sain minua kiinnostavan teoksen luettavakseni kotoa käsin sunnuntaiaamuna. Huonotkin puolet tosin muistuttivat olemassaolostaan: jostain syystä Kindle-sovellukseni tahmasi tänään kovasti ja piti sulkea ja aukoa sovellusta vähän väliä. Katkot ärsyttivät ja ne myös hankaloittivat lukemiseen keskittymistä. Toisaalta lukeminen oli miellyttävää silloin kun tekniset ongelmat pysyivät poissa, koska sivu näkyi hyvin eikä tarvinnut varoa painotuotteen runnomista. Tabletti kestää melko ronskiakin käsittelyä.


The Harlem Hellfighters perustuu historiallisiin tositapahtumiin, mutta sarjakuvaa varten keskeiset henkilöhahmot on dramatisoitu fiktiivisiksi. Keskiössä on ensimmäisessä maailmansodassa taistellut afroamerikkalaisista koottu jalkaväkirykmentti. Käsikirjoittaja Max Brooks kertoo albumin synnystä mielenkiintoisissa jälkisanoissa. Taustatietoon voi tutustua vaikkapa Wikipediassa.

Brooks onnistuu siinä, missä monet epäonnistuvat: hän pystyy luomaan kiinnostavan tarinan ja antamaan paljon mielenkiintoista historiallista tietoa. Juoni kulkee eteenpäin eikä "infodumppauksen" tunnetta tule missään vaiheessa, vaikka mukana on paljon taustatiedon selittämistä. Sarjakuvana monet albumin jaksot ovat erinomaisia: teksti ja kuva ovat parhaimmillaan paljon enemmän kuin osiensa summa.

Tarina antoi paljon pohtimista. Ensimmäisen maailmansodan aikaan Yhdysvaltain sisällissodasta oli vasta muutama kymmenen vuotta ja avoin rasismi oli arkea myös Yhdysvaltain pohjoisosissa. Etelävaltioissa rotuerottelu oli vielä jyrkempää. Mustista koottua osastoa kohdeltiin omien puolella kuin B-luokkaa, mutta sitkeys ja määrätietoisuus toivat sotilaskunniaa. Brooks ei kuitenkaan peittele sodan kauhuja, vaan hän kuvaa mielen järkkymistä ja jatkuvaa kuoleman läsnäoloa siinä missä voitontahtoa ja ponnistelujakin. Ensimmäisen maailmansodan järjettömyys, juoksuhautoihin jumittuminen, kaasuiskut ja massakuolemat kuvataan erinomaisesti.

The Harlem Hellfighters oli siis erinomaisen suositeltavaa luettavaa. Taustamusiikiksi sopii aikakauden suosikkihitti How Ya Gonna Keep 'Em Down on the Farm?, joka mainittiin sarjakuvassa niin usein, että piti etsiä se kuunneltavaksi Youtubesta.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Ville Karttunen: Salamaponin selässä

Kansi: Elli Maanpää / Juki Records.
Ukkosmaine-bändistä kertova kirja Salamaponin selässä - Ukkosmaineen tarinoita on syntynyt mielenkiintoisella tavalla. Kirjan julkaiseminen on nimittäin rahoitettu joukkorahoituksella. Kirjasta ovat bloganneet myös Linnea ja HeidiBee.

Myönnän olevani joskus hieman kriittinen omakustanteiden tai pienkustantamojen julkaisujen laatutasoa kohtaan, mutta Salamaponin selässä ei kärsi laatuongelmista. Tosin joudun antamaan pienen puolueellisuusvaroituksen, sillä tunnen kirjan kirjoittajan, Ukkosmaineessa soittavan Ville Karttusen. Menin vuonna 2005 talkootöihin Ilosaarirockin verkkotoimitukseen ja muutamana kesänä seuraavien vuosien aikana väänsin siellä juttuja. Ville toimi tuolloin verkkotoimituksen päätoimittajana. Ukkosmaineessa Ville operoi taiteilijanimellä Wilhelm Meister.

Ilosaarirockissa muistan myös nähneeni Ukkosmaineen - joka tuolloin esiintyi vielä nimellä Klaus Thunder & Ukkosmaine - ensi kertaa. En pystynyt omin voimin palauttamaan oikeaa vuotta mieleeni, mutta kirjasta löytyi vastaus tähänkin. Kesällä 2007 Ukkosmaine räjäytti pankin Ilosaarirockin rekkalavalla ja sai ison kentällisen ihmisiä hyppimään, hymyilemään ja tanssimaan. Monet kaverini tunsivatkin pieneen kulttimaineeseen nousseen bändin jo tuolloin.

Ukkosmaine on suomalaisessa musiikkimaailmassa aika lailla marginaalia, vaikka yhtye onkin intensiivisillä keikoillaan hankkinut laajan fanikunnan. Bändi toimi myös levy-yhtiö Juki Recordsin taustalla, joten Salamaponin selässä on verrattavissa omakustanteeseen. Mutta niinpä bändin levytykset ovat olleet omakustanteita yli 10 vuoden ajan. Yhtyeen musiikista tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, joten linkitän tässä makupalan Ukkosmaineen Youtube-kanavalta.



Salamaponin selässä käy läpi yhtyeen 10-vuotisen taipaleen. Koska Ukkosmaineen juuret ovat Joensuussa, sain kirjasta aimo annoksen Joensuu-nostalgiaa, asuinhan kaupungissa aikanaan muutaman vuoden. Varsinkin monet varhaiset kappaleet myös kuvaavat Joensuuta, mutta jossain vaiheessa yhtye alkoi tietoisesti karistaa liiallista joensuulaisleimaa pois.

Ville Karttunen on tehnyt monipuolisesti toimittajan töitä ja Salamaponin selässä onkin tyyliltään mainio. Ei suinkaan ole itsestäänselvää, että toimittaja osaa kirjoittaa hyvän kirjan. Salamaponin selässä on hyvin jäsennelty ja kielellisesti erinomainen kirja. Silti tyyli on mukavan jutusteleva ja hyvällä tavalla kotikutoinen. Pikku lipsahduksia on jäänyt, mutta tosi vähän. "Levyjen budjetit olivat hyvin maltillisia ja niitä myytiin kuulijoille muutamalla eurolla." Eiköhän kuulijoille kuitenkin myyty levyjä eikä budjetteja.

Tällaiselle tavalliselle musiikinkuuntelijalle on kiinnostavaa päästä pohtimaan, millä eväillä musiikkimaailmassa voi menestyä. Minusta 10-vuotinen yhtäjaksoinen ura, useita levyjä ja harras fanikunta on menestystä, vaikka radion listahittiohjelmissa yhtyeen musiikkia ei ole soitettukaan. Menestykseen ei riitä, että on lahjakas tai luova, pitää olla myös sitkeä ja ahkera. Työmoraalin on oltava kunnossa - se tulee hyvin ilmi, kun Ukkosmaine vetää pikkukeikatkin energisesti ja täysillä. Koska bändiin kuuluu vain kaksi jäsentä, pitää tiimityön toimia ja kirjassa eritelläänkin kiinnostavasti parivaljakon yhteistyötä, erimielisyyksiä unohtamatta.

Todella kiinnostavaa on myös miettiä, mikä musiikki lyö läpi mediassa tai kaupallisesti. Musiikkimaailmassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä kirjamaailmaan. Monet kirjailijat kokevat, etteivät saa työlleen tarpeeksi huomiota ja samalla tavalla muusikkoa saattaa turhauttaa, jos pitkän työn tuloksena syntynyt levy ignoroidaan valtamediassa täysin. Kaupalliset levy-yhtiöt tuntuvat elävän kovin toisenlaisessa todellisuudessa kuin Ukkosmaineen miehet, jotka tekevät intohimoisesti omaa juttuaan.

Mainiota antia ovat myös kuvaukset matkan varrella kohdatuista ihmisistä. Tällaista rehellistä palautetta pohjoiskarjalaiset saattavat antaa:

Alkukeväästä soitimme Joensuusta 40 kilometrin päässä sijaitsevan pienen Tikkalan kylän ainoassa baarissa. Yleisö koostui noin paristakymmenestä satunnaisesti kapakkaan osuneesta ihmisestä. Vedimme täysillä ja keikan jälkeen yli puolet yleisöstä osti levymme. Kamoja autoon kantaessani kuulin, kun viisissäkymmenissä oleva mies hehkutti pihan tupakkapaikalla keikkaa kavereilleen: "Perrrrrkele että oli meno sillä laulajalla! Helvetti kun se hetkutti ja ketkutti, niin miekin aattelin että vaikka oon patahetero niin kyllä nussisin sen kiinni lattiaan!"

Koska yhtyeen musiikin kulmakivenä on Yamaha PSR-7 -kotiurku, käsittelee kirja mielenkiintoisesti myös tämän sähköisen kosketinsoittimen säestystoimintoja. Pikkuhiljaa Ukkosmaineen soitinvalikoima on toki laajentunutkin.

Salamaponin selässä kiinnostaa varmasti eniten niitä, joille Ukkosmaine on jollakin tavalla tuttu, mutta mikäli suomalainen musiikkielämä kiinnostaa yleisellä tasolla, kirjasta saa paljon irti. Lisäksi kirja kertoo jotain olennaista siitä, miten antoisaa on tehdä niitä juttuja, joihin itse uskoo. Yleensä panostuksesta seuraa tunnustusta tavalla tai toisella.