Minna Rytisalo: Rouva C.

Kansi: Jenni Noponen / Gummerus.

Toisaalta sitten eiväthän ihmiset olleet varmoja päätöksistään, ja jokaisen risteyksen jälkeen alkoi mietintä ja ihmettely: valitsinko väärin, olisiko sittenkin pitänyt päätyä toiseen ratkaisuun? Vain itselleen valehteleva sanoo ettei ole koskaan miettinyt kaikkia mitäjossia, jotka Minnankin päässä olivat juosseet laidalta toiselle mutta nyt pysähtyneet. He joivat teetä.

Ihan ensimmäiseksi pieni jääviysvaroitus: olemme kirjailija Minna Rytisalon kanssa Facebook-kavereita. Suhtaudu kehuihin sen mukaisesti. ;)

 

Luin kaksi vuotta sitten Minna Rytisalon esikoiskirjan Lempi, josta kannattaa lukea vaikka Kulttuuri kukoistaa -blogin arvio. Ihailin lukiessani tapaa, jolla Rytisalo loi elävää historiallista miljöötä ja tunnelma ilman infodumppausta. Sama taito herättää myös 1800-luvun Kuopion ja Jyväskylän lukijan mielessä eloon Rouva C.:ssä. Hienovaraisilla sanavalinnoilla ja yksityiskohdilla syntyy uskottava ja elävä historiallinen ajankuva, jossa ihmisen tunteet ovat ikiaikaisia ja tunnistettavia. Upeaa!

Kirja kertoo nuoresta Minna Johnsonista, joka pääsee opiskelemaan Jyväskylän upouuteen seminaariin, tutustuu siellä lehtori Ferdinand Canthiin ja päätyy tämän kanssa naimisiin. Hykertelin, kun viimeksi Pietarinsuomalaisissa tapaamani Uno Cygnaeus oli kirjassa mukana, oikein roiston roolissa. Arvostin erityisesti uhkaavansävyistä monitulkintaista ristiriitaa, jossa Cygnaeuksella oli keskeinen rooli.

Eläydyin voimakastahtoiseen, vahvasti tuntevaan ja rohkeasti heittäytyvään Minnaan vahvasti. Niin nuorta neiti Johnsonia kuin elämää nähnyttä rouva Canthia ahdistavat naiselle asetetut käytösnormit: vaatimattomuus, vetäytyvyys, itsensä vähättely. Minnalla on mielipiteitä ja hän haluaa tuoda ne esiin. Hän haluaa kehittää maailmaa parempaan suuntaan. Hän haluaa kokea miesten kanssa tasavertaista toveruutta. Todella herkullinen on myös Minnan ja hänen ystävänsä Floran monimutkainen ystävyys, jossa vuorottelevat samastuminen ja etäisyyden ottaminen.

Olen oikean Minna Canthin tuotantoa lukenut suorastaan hävettävän vähän, mutta onneksi tilanne on helppo korjata. Project Gutenbergista voi ladata Canthin teoksia luettavaksi. Ehkä aloitan vaikkapa Lehtori Hellmanin vaimon, joka sijoittuu myös seminaarin opiskelijapiireihin.

Ainoa pieni nillitys tulee anakronistisesta karjalanpaistista. Minna maistelee häissään karjalanpaistia, mutta ryhdyin miettimään, että ruokalajin nimityshän on myöhäisempää perua. Karjalanpaistin kaltainen ruoka on kyllä vanhastaan tunnettu, mutta etuliite yleistyi käsittääkseni vasta sotien jälkeen, kun karjalaisia evakkoja asutettiin ympäri Suomea. Samalla tavalla pelkästä piirakasta tuli sotien jälkeen karjalanpiirakka.

Suosittelen kirjaa kauniin kielen ystäville, monipuolisista henkilöhahmoista pitäville ja historiallisista romaaneista ja suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneille. Kustantajan sivuilta voi tutkia, mitä kaikkia palkintoja kirja on ansaitusti voittanut. Romaanista on dramatisoitu myös näytelmä, jota on esitetty ainakin Porin kaupunginteatterissa ja Seinäjoen kaupunginteatterissa.

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Juhani Aho: Helsinkiin

HelMet-lukuhaaste 50/50

Olin pitkin vuotta varma, että HelMet-lukuhaaste jää minulta tänä vuonna vajaaksi ja päätin olla poikkeusvuoden hengessä itselleni armollinen ja olla vaatimatta itseltäni liikaa. Mutta sitä kun on suorittajaluonne niin minkäs teet - jouluna oli aikaa lukea ja lopulta päätin vetäistä haasteen loppuun nappaamalla omasta hyllystä pari sarjakuvaa täsmäsuorituksiksi puuttuviin kohtiin. Väliaikakatsaukseni haasteeseen löytyvät täältä ja täältä.

Tämän vuoden haasteen helpoin kohta tuntui olevan "Kirjassa kohdataan pelkoja", sillä lukemistani kirjoissa peräti 42 osui tähän kategoriaan. Kaksi kirjaa taas osui peräti 16:een kategoriaan - nämä olivat Margaret Atwoodin Testamentit ja Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsä. Tällä viikolla julkaistiin vuoden 2021 lukuhaaste - aion osallistua siihenkin.

Kansi: Tammi.

 

Ja tässäpä ne viimeiset kymmenen haastekirjaani:

10. Kirjassa rikotaan lakia: Ville Pirinen: Yhesti yhes kuudennes paikas

 

Muistelin, että tässä sarjassa varmasti joitakin lakeja rikotaan ja oikeassa olin - eräässä tarinassa oli pahoinpitely. Vuodelta 2012 löytyy kirjoittamani blogipostaus.

9. Kirjassa kohdataan pelkoja: Reese Ryan: A Second Chance on Cypress Lane

 

13. Kirjassa eksytään: Milla Ollikainen: Veripailakat

 

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja: Marja Aho: Puunhalaaja  

 

Lainasin tämän HelMet-lukuhaasteen Facebook-ryhmän täsmävinkin perusteella. Lukemisen jälkeen kävin kurkkaamassa Marja Ahon kirjailijasivun ja sen perusteella hän on julkaissut jo useita kirjoja - nimi onkin jäänyt mieleen jostakin yhteydestä. Teksti oli paikoin lähes harrastelijamaista - juonenkäänteet olivat välillä pöhköjä ja päähenkilö Unna oli erittäin yksiulotteinen hahmo, jonka ainoa tunnetila tuntui olevan angstinen kiukku. Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti rehevän eteläsuomalaisen lehdon eläimiä ja kasveja, eli siltä osin kirja kyllä vastasi lupaukseen.

 

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

 

Toinen lievä pettymys. Maria Turtschaninoffin nimi on jäänyt mieleen eri yhteyksistä. Kun suurlukija Kirsi Hietanen mainitsi 10-vuotisjuhlapostauksessaan Turtschaninoffin Anachén kolmeksi parhaiten mieleen jääneeksi kirjaksi kymmenen vuoden ajalta, pidin tätä todella kovana suosituksena. Helsingin alla on Turtschaninoffin varhaisempaa tuotantoa - sekö selittää läpijuoksutuksen ja ennalta-arvattavuuden tunteen? Juonenkäänteet ovat paikoin jopa häkellyttävän yksinkertaisia, asiat ratkeavat lähes itsestään. Lisäksi päähenkilö tuntui minusta harvinaisen ärsyttävältä valittajalta. Plussaa kuitenkin suomenruotsalaisen kansanperinteen sivuamisesta. No, pitänee antaa Turtschaninoffin muille kirjoille kuitenkin joskus mahdollisuus.

 

28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Enki Bilal: Jumalaton näytelmä

 

Voin onnitella lukioikäistä itseäni siitä, että olen ymmärtänyt ostella laadukasta käännössarjakuvaa omaan hyllyyn. Muistan, että nuorena en tajunnut Jumalattomasta näytelmästä mitään. Nyt, pitkän tauon jälkeen, juonta oli helpompi seurata ja se oli paikoin hyvinkin tutun tuntuinen dystopia: vuoden 2023 Pariisi on jakaantunut eliitin ja rahvaan alueeseen, ydintuhot ovat saaneet ihmiset mutatoitumaan ja fasistinen diktatuuri hallitsee. Kuvat ovat mielettömän komeita kaikessa ankeudessaan.

 

31. Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla: Eeva Vekki, Risto K. Järvinen: Päiväkirjaklubi

 

Muistan nähneeni tapahtumamainoksia Päiväkirjaklubi-illoista, mutta tähän mennessä en ole koskaan saanut aikaiseksi mennä sinne. Pitäisi varmaan joskus mennä! Kirjan muodossa julkaistuna nolot päiväkirjakatkelmat alkavat jossain vaiheessa tuntua vähän toisteisilta, mutta parhaat pätkät ovat hillittömiä. Erityiskiitos kemiöläistytön kuvaamalle tapahtumaketjulle, jossa kirjoittaja ihastuu hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyröön nähtyään hänet televisiossa Lahden dopingskandaalin yhteydessä.

 

33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos: Marie Kondo: KonMari – siivouksen elämänmullistava taika 

 

Huippusuosittu bestseller, jonka kahmin kirjastosta mukaan hakiessani luettavaa koronarajoitusten tiukentamisen aikana. Lukukokemuksena tämä oli ällistyttävä - toisaalta neuvot siisteyden ja järjestämisen aikaansaamiseksi käyvät järkeen, toisaalta Kondo kuvaa itseään tavalla, josta tulee mieleen pakkomielteinen käytöshäiriö. Rupesin jopa miettimään, onko Sayaka Muratan Lähikaupan nainen jonkinlainen KonMari-parodia.

 

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa: Mary Westmacott: Ruusun aika 

 

Tämäkin kirja on samalta kahmintareissulta peräisin. Mary Westmacott oli Agatha Christien salanimi ja pokkaripainoksessa on ymmärrettävästi jo nostettu Christien nimi kanteen. Kun salanimen käytön tietää, on Christien tyyli tunnistettava. Ja kyllä tässäkin joku kuolee, vaikka dekkarista ei olekaan kyse. Tämä on eräänlainen tutkielma rakastumisen psykologiasta ja vallankäytöstä ja luokkayhteiskunnan murroksesta toisen maailmansodan jälkeen.

 

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

Milla Ollikainen: Veripailakat

Kansi: Tommi Tukiainen / Like.

Äiti oli junantuoma ja sanoi isää ja muita pohjoisen miehiä pailakoiksi, kesyttämättömiksi ja kuohituiksi poroiksi - villejä mutta munattomia, ehkä aitoja mutta sivistymättömiä vailla todellista rohkeutaa. Äiti oli sanovinaan sen leikillään, mutta Saija oli viime aikoina alkanut ymmärtää, ettei se ollut leikkiä.

Nappasin Milla Ollikaisen Veripailakat kirjastosta kahmiessani luettavaa lainaksi ennen alueellisten koronarajoitusten tiukkenemista. Kirja on ilmestynyt vuonna 2013 ja muistan sen saaneen mukavasti näkyvyyttä heti tuoreeltaan. Suosittelen lukemaan Kirjainten virrassa -blogin arvion ja Kirsin kirjanurkan arvion. Kirja on Ollikaisen esikoisteos, mutta toimittajataustan ansiosta hänellä on pitkä ura ammattikirjoittajana. Kansiliepeessä mainitaan Ollikaisen pitkä rupeama Luoteis-Lapin päätoimittajana. 

Veripailakat sijoittuu Kolariin, Ylläksen hiihtokeskukseen. Pelkästään miljöövalinnan puolesta voi onnitella Ollikaista. Helsingin keskustan kuvaaminen alkaa olla kotimaisessa kirjallisuudessa kertakaikkisen puhkikulunut aihe ja vaikka jokunen lyhyt kohtaus Veripailakoissakin sijoittuu Helsingin ytimeen, ollaan tapahtumien aikana pääsääntöisesti Ylläksellä. Ollikainen ei myöskään liikaa eksotisoi kohdettaan vaan kolarilaiset ovat todentuntuisia hahmoja, joita ei katsota ylhäältä alaspäin. Hiihtokeskus on ylipäätään miljöönä kiehtovan dramaattinen paikka: se on kaikkien turistikohteiden tapaan hieman epätodellinen ja keinotekoinen, siellä kohtaavat keskenään erilaiset ihmiset, se on toisille väliaikainen läpikulkupaikka ja toisille elämän keskipiste siihen tapaan, kuin pienen kunnan suuri työnantaja voi olla. Oikeastaan on hämmästyttävää, että kotimainen kirjallisuus ei hyödynnä hiihtokeskuksia, kylpylöitä tai ruotsinlaivoja useammin miljöönä.

Esikoisuus näkyy kirjan alussa jonkinlaisena lämmittelyfiiliksenä, vaikka kirjassa mennäänkin nopeasti asiaan: hiihtohissistä löytyy murhattu nuori ja pian hiihtokeskuksen työntekijäkin kuolee. Murhaajaa jäljittävät paikalliset poliisivoimat ja Helsingistä lähetetty nuori toimittaja Eerika ja hänen entinen opiskelukaverinsa Krisse, joka on lähtenyt äitinsä kanssa lomalle omia ongelmiaan pakoon.

Mitä pitemmälle kirja eteni, sitä luistavammaksi teksti muuttui. Ollikainen on erityisen taitava jännitteen rakentajana. Tässä kirjassa ei turhia jaaritella eikä unohduta sivutolkulla kahvia juomaan tai tuijottelemaan ikkunoista. Napakan lyhyet luvut, näkökulmanvaihdokset ja tiivis mutta tärkeä pistäytyminen menneisyyteen kuljettavat tarinaa eteenpäin. Luen nykyään dekkareita aika harvoin ja sitä ilahduttavampaa on törmätä tällaiseen dekkariin, joka maistuu tuoreelta - ei pelkästään kliseiden kierrätykseltä. 

 

Keskeiset henkilöhahmot ovat mukana Ollikaisen seuraavissa kirjoissa, vuonna 2014 ilmestyneessä Vesiraukassa ja vuonna 2015 ilmestyneessä Pirunkurussa. Lisäksi netistä löytyy viime vuodelta uutinen, että Milla Ollikainen ja hänen kirjailijamiehensä Aki Ollikainen voittivat kirjoituskilpailun yhteisellä dekkarikäsikirjoituksella. En kuitenkaan löytänyt tietoa siitä, olisiko tätä voittajateosta vielä julkaistu vai mahtaako se olla tulossa myöhemmin. 

 

Lue myös nämä:
Marko Kilpi: Kadotetut
Mooses Mentula: Isän kanssa kahden
Helmi Kellokumpu: Lasteen alaisia

Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi

Kansi: Emmi Kyytsönen / Atena.

Väitin tämän kirjan johdannossa, että lapsettomuus on kuin musta aukko, johon hyppäävä ei tiedä, mihin joutuu. Kuvittelin aiemmin, että se johtuu ensisijaisesti esimerkkien puutteesta. Lapsetonta elämäntapaa kun ei voi oppia vanhemmiltaan, eikä populaarikulttuuri tarjoa juuri esimerkkejä lapsettomasta aikuisuudesta. Se ei kuitenkaan yksin selitä sitä, miksi lapsettomuus näyttää Suurelta Tuntemattomalta. Se johtuu myös siitä, että mitään yhtä lapsetonta polkua ei ole. Lapsettomuus ei ole vaihtoehto B, vaan mitä tahansa B:n ja Ö:n väliltä.

Hyvää joulua! En ole varma, onko jouluaattoaamu parasta aikaa blogikirjoittamiseen, mutta ruuhkavuosien keskellä oppii ottamaan aikaa asioille sieltä täältä. 

 

Joulua pidetään lasten juhlana - minusta joulu on kuitenkin kaikkien juhla, jota jokainen voi viettää tai olla viettämättä omalla tavallaan. Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi ilmestyi vuonna 2019 ja on erittäin ajankohtainen: Suomessa syntyvyys on laskenut monta vuotta ja yleensä asiasta on syytelty naisia, jotka kehtaavat kouluttautua ja sitten heittäytyvät vielä nirsoiksi, mokomat. Maksimainen lähti selvittämään, millaisia tarinoita löytyy lapsettomuuden takana ja onnistuu kirjassaan kumoamaan monta stereotypiaa. Tätä kirjaa suosittelen kaikille - erityisesti sellaisille ihmisille, jotka pitävät itsestäänselvyytenä, että aikuisen suomalaisen elämään kuuluu heteroavioliitto, kaksi lasta, auto, talo, koira ja ruokaostokset supermarketissa.

Ylläolevassa sitaatissa Maksimainen summaa koko kirjan havainnot. Suomalaisessa yhteiskunnassa on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut monta asiaa: työelämä, parisuhteen merkitys, parisuhteessa olemisen tavat, ehkäisykäytännöt, koulutuksen merkitys, mielenterveysongelmat ja suhtautuminen niihin. Olisi suurempi ihme, jos näin isot muutokset eivät olisi vaikuttaneet syntyvyyslukuihin mitenkään.

Olen itse syntynyt 1970-luvun lopussa ja kirjaa lukiessani mieleen palasi monta yksittäistä muistoa tai kokemusta vuosien varrelta. Kun olen ollut koululainen, muistan kuinka silloin on vielä hoettu, että 24 vuotta on vanhanpiian raja tai lukiolaisten mielestä kannattaa pitää pitkät hiukset, koska niistä saa hääkampauksen. Kolmekymppisenä muistan saunailtoja ystävieni kanssa, joissa ollaan naureskeltu että eikös meidän pitäisi olla synnyttämässä - kenelläkään läsnäolevilla ei ollut tuolloin omia lapsia. Kun itse vihdoin yli 35-vuotiaana hakeuduin äitiysneuvolaan, muistan pohtineeni, että mitähän siellä näin kamalan vanhasta ajatellaan - kunnes tajusin, että 2010-luvulla on ihan tavallista, että pääkaupunkiseudun koulutetut naiset saavat esikoisena 35-40-vuotiaina.

Maksimainen on ammatiltaan toimittaja ja se näkyy kirjassa: naistenlehtimäinen kuvaileva tyyli yhdistyy laajaan taustoittamiseen. Lähdeluettelo on pitkä ja vaikuttava ja ilahduttavasti myös muilla kuin englannin kielellä julkaistuja ulkomaisia lähteitä löytyy. Jos kirjaa lukee sillä silmällä, että haluaisi keksiä miten syntyvyys lähtisi nousuun, kannattaa kiinnittää huomiota parisuhteiden muodostumisen muutoksiin ja mielenterveysongelmien, kuten masennuksen, hoitokäytäntöihin. Jos taas haluaa lukea perusteluja sille, miksi kaikki eivät edes halua lapsia, voi panna mieleen sen toistuvan vastauksen, että monet eivät halua lapsia, koska he eivät halua lapsia. Syynä eivät ole halu reppureissata tai tehdä uraa, vaan syynä on se, että mitään vauvakuumetta tai lapsitoiveita ei ole ollut eikä tullut. Sellaisia ei kukaan voi toiselle pakottaa.

Kirjassa käsitellään hieman myös tahatonta lapsettomuutta, mutta Maksimainen rajaa näkökulman niin, että tahaton lapsettomuus on tässä kirjassa sivuroolissa ja enemmän tilaa saavat vapaaehtoisesti lapsettomat sekä erityisesti elämäntapalapsettomat, eli ihmiset, joiden lapsettomuus johtuu jostakin muusta kuin tietoisesta päätöksestä suuntaan tai toiseen.

Tätä kirjaa näkyy löytyvän myös monesta äänikirjapalvelusta - tämä sopii mainiosti kuunneltavaksi joululomalla.

Lue myös nämä:
Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Reese Ryan: Second Chance on Cypress Lane

Kansi: Forever.

In the months before she'd left for NYU to pursue a degree in journalism, her mother had cornered anyone who would listen and compared Dakota to icons like Ida B. Wells and Gwen Ifill, proclaiming that her baby girl was headed off into the world to "make a name for herself".

Lukiessani Reese Ryanin romanttista viihderomaania Second Chance on Cypress Lane en tiennyt, keitä Ida B. Wells ja Gwen Ifill ovat. Totta kai uteliaana tarkistin asian netistä. Wells syntyi vuonna 1862 orjuuteen ja hänestä tuli toimittaja, opettaja ja mustien oikeuksien puolestapuhuja ja kansalaisvaikuttaja. Vuonna 1955 syntynyt Ifill taas oli ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, joka pääsi juontamaan ajankohtaisohjelmaa maanlaajuisella tv-kanavalla. Kummankin naisen elämäntarina vaikuttaa pikatutustumisen perusteella todella mielenkiintoiselta.

Second Chance on Cypress Lane on uuden kirjailijasuosikkini Reese Ryanin uutuus. Luin kesällä hänen kirjansa A Reunion of Rivals, joka kuuluu The Bourbon Brothers -sarjaan. Hieman epäluuloni heräsivät, kun huomasin uusimman kirjan olevankin kokonaan uuden sarjan avaus. Second Chance on Cypress Lane avaa Holly Grove Island -sarjan. Mutta turhaan epäilin, sillä uutuus oli vetävän eskapistista viihdettä täynnä suuria tunteita, upeita maisemia, hieman luksusta ja roihuavaa intohimoa. Näin vuoden 2020 joulukuussa, kun koronapandemian kanssa on lusittu sosiaalisesti rajoittunutta elämää pian vuoden verran, on aivan loistava aika uppoutua viihteen pariin virkistymään.

Kirja sijoittuu Pohjois-Carolinan rannikolle, Outer Banksin alueelle. En ole varmaan koskaan ennen kuullut tällaisesta alueesta, mutta matkailusivuston perusteella kyseessä on varsin viehättävän oloinen saariryhmä. Rupesin myös miettimään, onko viihdekustantamojen trendianalyyseissä päätelty, että juuri tänä vuonna juonikuviot, joissa paetaan suurkaupungin sykettä luonnonläheisiin pikkukaupunkeihin, ovat erityisen houkuttelevia.

Muuten kirjan juoni on lähes identtinen A Reunion of Rivalsin kanssa. Kummassakin kirjassa pääpari on seurustellut nuorena ja naisen sydän särkyi miehen päätettyä suhteen. Kun nainen kohtaa vastoinkäymisiä urallaan suuressa kaupungissa, hän palaa kotikonnuilleen, jossa kohtaa vanhan heilansa valmiina näyttämään, ettei välitä tästä enää vähääkään. Erilaisten esteiden ja vastoinkäymisten jälkeen rakkaus kuitenkin voittaa. 

 

Monessa muussa genressä voisin tuntea tulleeni hieman huijatuksi, jos kirjailija kirjoittaa kaksi kirjaa tismalleen samanlaisilla juonenkäänteillä. Mutta viihderomantiikkaan tämä sopii mainiosti. Kyse ei ole niinkään siitä, mitä kirjassa tapahtuu, vaan miten hyvin kirjailija osaa herättää tutut kuviot henkiin. Ja Ryan todella osaa saada lukijan viihtymään. Lisäksi hän heittelee sopivasti täkyjä sen suhteen, ketkä sivuhenkilöt voisivat seuraavissa osissa nousta pääosaan. Sarjan seuraavan osan pitäisi ilmestyä vuoden päästä.

Kannen ja sisällön osalta tein sellaisen havainnon, että The Bourbon Brothers -sarjan kirjojen kansissa on afroamerikkalainen pääpari mutta tähän mennessä kirjojen sivuille on otettu kantaa rotukysymyksiin vain hyvin hienovaraisesti. Second Chance on Cypress Lanen kannessa ei ole ihmishahmoja, mutta kirjassa käsitellään useammassakin kohdassa taitavasti niitä ennakkoluuloja ja asenteita, joita afroamerikkalaiset joutuvat kohtaamaan työmarkkinoille. Esimerkiksi oma äiti painostaa televisiotyöhön pyrkivää Dakotaa suoristamaan hiuksensa. Kiharilla hiuksilla ja rotukysymyksillä on suorastaan käsittämättömän vahva poliittinen lataus. Aiheesta kannattaa lukea vaikkapa Glamourin artikkeli Michelle Obama Wore Her Natural Curls, and People Are Living for It ja Voima-lehden artikkeli Pidä kiharas.

Lämmin suositus siis Reese Ryanin taidokkaille, mukaansatempaaville viihderomaaneille.

Lue myös nämä:
Reese Ryan: A Reunion of Rivals (The Bourbon Brothers Book 4) 
Michelle Obama: Minun tarinani
Jude Deveraux: Tunteiden talo

Väliaikakatsaus HelMet-lukuhaasteeseen: 40/50

Kesäkuussa listasin HelMet-lukuhaasteeseen lukemani kirjat ja nyt on aika seuraavalle katsaukselle. Olen lukenut 40 kirjaa ja koska tätä vuotta on jäljellä vain muutama viikko, voi käydä niin, että haasteen valmiiksi saaminen menee ensi vuoden puolelle. Katsotaan millaisen loppukirin ehdin ottaa.

Kansi: Otava.

2. Iloinen kirja: Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista

 

Kun brittihuumori ja venäläinen synkkyys yhdistetään, on lopputuloksena samastuttava, hauska ja syvällinen kirja. Kirjaa voisi luonnehtia kolumnityyliseksi esseekokoelmaksi tai esseemäiseksi kolumnikokoelmaksi. Lue lisää Amman kirjablogista.

4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä: Lars Sund: Missä musiikki alkoi

 

Olen kuusi vuotta sitten lukenut Lars Sundin Kolme sisarta ja yksi kertoja ja Missä musiikki alkoi jatkaa tarinaa. Sundin tyylissä on jotain nerokasta. Kirjan tunnelmassa yhdistyvät suomenruotsalaisen keskiluokan porvarillisuus ja jokin uhkaava, pelottava vire taustalla.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta

 

Tukholmassa asuva nuori citysaamelainen alkaa pohtia juuriaan ja haluaa oppia puhumaan saamea. Nuortenkirjana tässä on paljon kaavamaisuutta, mutta kurkkua kuristaa kirjan kuvaus siitä, miten saamelaisten kulttuuria on rajoitettu lähihistorian aikana ja rajoitetaan edelleen. Suosittelen nuorille ja aikuisille.

6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella: Margaret Atwood: Testamentit

 

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi: Sarah Blake: The Guest Book

 

Äidin suosittelema kirja, puhdasverinen lukuromaani hyvässä ja pahassa. Kirja kuvaa vanhan newyorkilaissuvun kesänviettoa Mainen rannalla sijaitsevalla saarella ja suvun salaisuuksia. Melko päälleliimatun tuntuisesti kuvataan valkoisen yläluokan osoittamaa rasismia. Kirjassa on keskeisessä roolissa sekä juutalainen mies että musta mies ja näistä varsinkin mustan henkilöhahmon osa on lähinnä toimia valkoisten päähenkilöiden peilinä. Kerronta on tältä osin vähän vaivaannuttavaa, mutta ainakin kirja oli suht nopealukuinen.

11. Vaihtoehtohistoria: Aarno Karimo: Kohtalon kolmas hetki

 

12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera: Jane Austen: Järki ja tunteet

 

14. Urheiluun liittyvä kirja: Karo Hämäläinen: Yksin

 

Paavo Nurmesta kertova romaani - paras tähän asti lukemani Hämäläisen kirja. Pihin, säntillisen ja epäluuloisen fiktio-Nurmen henkilöhahmo oli mainio ja uskottava.

17. Tutkijan kirjoittama kirja: Max Engman: Pietarinsuomalaiset

 

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Anna Fiske: Kuinka vauvoja tehdään

 

Hauska ja asiallinen seksuaalikasvatusopas pikkulapsille - ja mikä ettei isommillekin. Suosittelen kaikille!

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Margaret Yorke: Sovintouhri

 

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani: J.S. Meresmaa: Dodo

 

30. Kirjassa pelastetaan ihminen: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

 

Hehkutettu romaani, joka jätti kuitenkin minulle vähän vaisun jälkimaun. Ilahduin kuitenkin huomatessani kirjailijan olevan tuttu Marenkikeiju-lastenkirjasta. Sitten alkoi sateesta kannattaa lukea kunnon bloggaus Lumiomena-blogista.

 

36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja: Michelle Obama: Minun tarinani

39. Kirjassa lennetään: Kevin Kwan: Ökyrikas tyttöystävä

 

Vetävää viihdettä aasialaisten suihkuseurapiirien ihmissuhdedraamoista. Lukiessa tosin kylmää hongkongilaisen elämänmenon kuvaaminen, koska Kiina tiukentanut niin hurjasti otettaan Hongkongista viime aikoina. Epäekologisesta ja tuhlailevasta elämäntavasta ei myöskään kannata ottaa mallia.

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja: Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä

 

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Chelsea Monroe-Cassel - Sariann Lehrer: A Feast of Ice and Fire

 

43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja: Reese Ryan: A Reunion of Rivals

 

47.-48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu ja Elsa Anttila: Kanaria kutsuu 

 

49. Vuonna 2020 julkaistu kirja: Vesa Sisättö: Lukemisen voima

 

Tämän kirjan ensisijaista kohderyhmää lienevät ne, jotka haluaisivat lukea enemmän ja erityisesti heille minäkin tätä suosittelen. Minulle parasta antia olivat kirjassa kuvatut tutkimustulokset, joiden kautta kerrattiin lukemisen hyötyjä mm. oppimiskykyyn, aivojen kehittymiseen, unen laatuun ja stressin lievittämiseen nähden. Kirjasta kerrotaan tarkemmin esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuden artikkelissa. 

 

Taktiikkani on ollut yrittää raksittaa haasteen kirjoja ensisijaisesti vaikeimmasta päästä. Antoisimpia yllätyksiä ovat olleet ainakin kohdat 14 ja 27. Hyvä haaste!

Margaret Atwood: Testamentit

Kuva: Otava.

Minäkin olen tarkoittanut hyvää, mutisen joskus hiljaa itsekseni. Olen pyrkinyt parhaaseen ratkaisuun. Ainakin parhaaseen valittavissa olevaan ratkaisuun, mikä ei suinkaan ole sama asia.

 

Tarkastin Amazonin tilaushistoriasta, että olen ostanut ja lukenut Margaret Atwoodin The Handmaid's Talen (suomennettuna Orjattaresi) keväällä 2017. En ole ilmeisesti kuitenkaan kirjoittanut siitä minkäänlaisia muistiinpanoja. Jälkikäteen ajatellen mieleen on parhaiten jäänyt sellainen vatsaa kouristeleva pelon tunne, niin ahdistava - vaikkakin uskottava ja osuva - Atwoodin luoma maailma oli. Fanaattisten äärikristittyjen hallitsema Gileadin maa on naisille huono paikka kaikin tavoin: heikentyneen hedelmällisyyden aikana osa naisista pakotetaan orjattariksi synnyttämään lapsia paremmille perheille.

 

Testamentit on pitkän tauon jälkeen ilmestynyt jatko-osa Orjattarellesi. Pokkaripainoksen takakanteen oli ilahduttavasti nostettu sitaatti Kulttuuri kukoistaa -blogista. 

 

Kirjassa vuorottelee kolme kertojanääntä. Lukijalle jo aiemmin tuttu pahis, Lydia-täti, pääsee kertomaan omaa tarinaansa muistiinpanoissaan. Nuori Agnes kasvaa Gileadissa ja välttää avioliiton valitsemalla tädin uran nunnaluostarimaisessa Ardua Hallissa. Kanadalainen teinityttö Daisy menettää vanhempansa terrori-iskussa ja sen jälkeen hänelle selviää, että hänenkin juurensa juontavat Gileadiin. 

Kirja oli todella vetävä ja nopealukuinen. Uppouduin tarinan imuun ja koin taas saman klaustrofobisen, ahdistavan tunteen, kun naisten alistaminen uskonnon ja patriarkaalisen yhteisön keinoin rajasi nuorten tyttöjen elämänpiirin todella pieneksi. Mutta luettuani kirjan loppuun ja ryhdyttyäni pohtimaan sen sanomaa, päädyinkin vähemmän tyydyttävien havaintojen pariin, joista kohta lisää enemmän.

Pitkän kirjallisen uran tehnyt Margaret Atwood on saanut palkintoja, ylistäviä kritiikkejä ja maailmanlaajuisen lukijakunnan. Hän on monin tavoin loistava kirjailija ja hänen työllään on pelkästään kirjan kiitossanojen perusteella iso tukitiimi. En usko, että hänen kirjoihinsa ihan helposti jäisi vahingossa huolimattomia lipsahduksia. Mistä juonen paikoittainen epäloogisuus siis voi johtua tai miten sitä pitäisi tulkita?

Pelkästään kirjan henkilöhahmojen nimet ovat täynnä latautunutta symboliikkaa. Esimerkiksi Lydia-nimi viittaa "ensimmäiseen kristittyyn". Kun lukemisen jälkeen ryhdyin hakemaan netistä analyyseja Testamenttien nimistöstä, törmäsin mielenkiintoiseen blogikirjoitukseen, jonka havaintoja ryhdyin pohtimaan. Sitä ennen kuitenkin SPOILERIVAROITUS: jos et ole lukenut Testamentteja etkä halua tietää tämän enempää siitä, mitä kirjassa tapahtuu, kannattaa lopettaa lukeminen tähän.

Spoilerit alkavat

 

Asking the Wrong Questions -blogissa kirjoitetaan Testamenteista monin tavoin kriittisesti. Eräs havainto - joka monissa muissakin arvioissa on esitetty - on se, että onko uskottavaa, että Gileadin sortuminen alkaisi kriittisestä julkisuudesta. Kirjan ytimessä on, että Lydia-täti on kerännyt ja tallettanut tietoa Gileadin valtaapitävien rikkomuksista ja sitten nämä tiedot salakuljetetaan Kanadan puolella. Kanadalainen media julkaisee näistä rötöksistä uutisia ja siitä alkanut skandaalimainen kohu saa Gileadin puolella aikaan sisäiset puhdistukset. Puhdistukset heikentävät valtakuntaa niin, että lopulta se sortuu niin sisäiseen kapinointiin, ulkoa ohjattuun kapinointiin ja naapurivaltioiden hyökkäyksiin.

Mutta vuonna 2020, jolloin mediassa ja sosiaalisessa mediassa on eletty "totuudenjälkeistä aikaa" jo vuosia, tällainen tuntuu vanhanaikaiselta. Kyllähän kaikenlaisia kohuja pyörii mediassa päivästä toiseen. Ei valtaapitävien asema niistä välttämättä enää horju, sillä valtaapitävien kannattajat torjuvat kritiikin "mielensäpahoittamisena" tai "valeuutisina". Lisäksi ihmiset lukevat ahkerammin kevyttä viihdettä, eivät syväluotaavia poliittisia analyyseja. Kyllähän vaikka Pohjois-Koreasta on julkaistu paljon todella synkkiä faktoja ja silti maan johto istuu edelleen lujasti vallankahvassa.

Toinen omituinen seikka on salakuljetustapa. Kirjan aikaan selviää, että Lydia-täti on vuosien ajan toimittanut tietoa Kanadan puolelle Maydayn vastarintaliikkeelle kiinnittämällä helmityttöjen - Gileadin lähetystyöntekijöiden - esitteisiin mikropisteitä. Mutta suurimman paljastusaineistonsa kuljetukseen hän vaatii Daisyn henkilökohtaista saapumista Gileadiin, kiinnittää mikropisteen tämän tatuointiin ja sitten lähettää Daisyn pakomatkalle takaisin Kanadaan. Kuten eräs nettikommentoija huomautti: miksi ihmeessä Lydia-täti ei vain monistanut aineistoaan eri mikropisteille ja lähettänyt sitä esitteisiin kopioituna jo vuosia aikaisemmin?

Jos oletetaan, että näin epälooginen ratkaisu on tarkoituksellinen, jää lukijan tehtäväksi pohtia, miksi Lydia sitten hankkii Daisyn Gileadiin. Tähän liittyy toinenkin juoni: Lydia on rakentanut Gileadiin Daisysta "Nicole-vauvan" kultin ja Nicole-vauvan identiteetin paljastaminen olisi mahdollisesti merkittävä poliittinen ase gileadilaisten sisäisissä valtakamppailuissa. Loppujen lopuksi Lydia-täti ei kuitenkaan hyödynnä tätä asetta. Miksi hän sitten rakensi Nicole-vauvasta kultin?

Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että sekä Daisyn/Jaden/Nicolen että Agnesin hahmot käyvät kirjan loppua kohtaan suorastaan ärsyttäviksi. Varsinkin Daisyn muodonmuutos on suorastaan karikatyyrimäinen: vetäytyvästä koulutytöstä tulee hyvin äkkiä taistelukykyinen, kapinallinen teinityttö, joka kieltäytyy mukautumasta Gileadin naurettaviin sääntöihin. Agnes taas on kertomuksensa alussa terävänäköinen havainnoitsija, mutta kirjan lopussa hän on lähinnä aivopesty nahjus. Toki tädiksi kouluttautuminen vaikuttaa olevan aivopesulle alistumista, eli sikäli kehitys on uskottavaa.

Tulkintoja hakiessa joudun kääntymään kirjan viimeisen luvun pariin. Siellä tulevaisuuden gileadintutkija professori Pieixoto analysoi Lydia-tädin, Daisyn ja Agnesin jälkeensäjättämiä kertomuksia. Hän pohtii, mahtaako Lydia-tädin kertomus olla ovela väärennös. Otan häneltä ajatuksen: entä jos Daisyn ja Agnesin todistajanlausunnot ovat väärennöksiä? Mitä jos Mayday halusi mahdollisimman dramaattisia ja mediaseksikkäitä kertomuksia Gileadista ja kirjoitti uusiksi nuorten naisten tarinat? Tämä selittäisi sekä Daisyn muuttumisen uhkarohkeaksi tappelijaksi että Agnesin latistumisen yksiulotteiseksi ihmettelijäksi.

Luultavasti kirjan tapahtumien pohdiskelu vaatii minulta aikaa, muiden näkemysten lueskelua ja kirjan uudelleenluvun jossain vaiheessa. Tyydyttävää lukukokemuksessa oli kuitenkin Lydia-tädin tarina. Hän tekee paljon pahoja tekoja, mutta kuten hän usein muistuttaa, hän on ollut tilanteissa, joissa pitää valita hengissä selviytymisen tai äkkikuoleman väliltä. 

Käännöksestä 

 

Suomentaja Hilkka Pekkanen on tehnyt hyvää jälkeä. Suomennos soljui sujuvasti eteenpäin eikä häiritseviä anglismeja. Kiitos taas Otavalle panostuksesta suomentamisen laatuun!

Lue myös nämä:
Ann-Marie MacDonald: The Way the Crow Flies
Harper Lee: To Kill a Mockingbird
Peter Høeg: Lumen taju

Michelle Obama: Minun tarinani

Kuva: Otava.

Tämä oli minun uusi maailmani. Kaikki koulussani eivät suinkaan olleet rikkaita tai hienostuneita. Koulussa oli paljon lapsia samanlaisista kaupunginosista kuin minä, ja osa kamppaili huomattavasti isompien vaikeuksien kanssa kuin minä. Mutta ensimmäisinä kuukausina Whitney Youngissa näin vilauksen jostain, mikä oli siihen asti ollut näkymätöntä - varakkuuden ja suhteiden koneiston, joka oli kuin ilmassa riippuvien puoliksi piilotettujen tikkaiden ja köysien verkosto, valmiina yhdistämään jotkut meistä mutta ei meitä kaikkia.

 

Michelle Obaman Minun tarinani ei meikäläisen hehkutuksia kaipaa - kirja ilmestyi vuonna 2018 ja sitä on myyty sen jälkeen ilmeisesti jo 11 miljoonaa kappaletta ympäri maailman. Mutta itse olen yhtä vaikuttunut kuin suurin osa muistakin lukijoista - uskon tämän olevan kirjan, joka muuttaa maailmaa. Monella tavalla.

Ensinnäkin Minun tarinani on kouriintuntuva kuvaus rakenteellisesta rasismista. Eikä Obama edes mitenkään alleviivaa kokemaansa rasismia - hänestä riippumatta ihmiset hierovat rotukysymyksiä vasten hänen kasvojaan. Lukijana minulle tuli suorastaan nurkkaan ahdistettu olo sitä mukaa, kun kirjan maailma laajeni. Lapsuuskuvauksissa chicagolaisessa vähävaraisessa kaupunginosassa rotu ei vielä ole kovin merkittävä asia, sillä naapurustossa on paljon etnistä kirjoa. Mutta kun Obama etenee opintojen ja työelämän kautta urallaan eteenpäin ja astuu lopulta koko maailman huomion keskipisteeksi, tulee rotukysymys koko ajan näkyvämmäksi - koska vallan kamarit ovat edelleen niin vahvasti valkoisten miesten hallussa.

Viime viikonlopun aikana Minun tarinani oli suorastaan terapeuttista luettavaa, sillä kukaan uutisia seuraileva ei voinut välttyä Yhdysvaltojen presidentinvaalikamppailun vaiheista. Tähän mennessä Joe Biden on jo todettu äänestyksen voittajaksi, mutta Donald Trump ei ole vieläkään suostunut myöntämänä tappiotaan. Minun tarinassani kuvattu Barack Obaman tapa tehdä politiikkaa näyttäytyy monin tavoin täytenä vastakohtana Trumpin populismille.

Michelle Obama onnistui myös voittamaan ennakkoluuloni eräässä asiassa: olen feministinä ajatellut, että on typerää, että media kiinnostuu jostakin naisesta vain siksi, että tämä on kuuluisan miehen vaimo. Miksi ei nosteta ennemmin esiin sellaisia naisia, jotka ovat kuuluisia omien ansioidensa vuoksi? Minun tarinaani lukiessani ryhdyin kuitenkin pohtimaan tätä ennakkoluuloani - ainakin Michelle Obama on käyttänyt presidentin vaimon asemaa hyödyllisten tavoitteiden edistämiseen ja suhtautunut tehtävään kuten työhön. Hän kuvaa esimerkiksi kampanjointia lasten lihavuusepidemian taltuttamiseksi.

Lisäksi Minun tarinassani tulee hyvin esille kuuluisuuden hinta. Nykyään julkkiksena oleminen on monelle nuorelle valtavan suuri haave. Obama ei ole julkisuuteen omasta tavoitteestaan pyrkinyt - hän päätyi valokeilaan miehensä poliittisen nousukiidon myötä. Hän kuvaa kirjassaan kattavasti yksityisyyden kaventumista ja hyökyaaltojen lailla iskevää julkista kritiikkiä. Hyvä esimerkki pienten asioiden saamasta huomiosta on se, miten Michelle Obama tietoisesti päätti olla hymyilemättä Donald Trumpin virkaanastujaisissa. Sekin nousi otsikoihin.

 

Kirjaa on eittämättä hiottu ison porukan voimin, mutta hinkkaaminen näkyy vain muutamassa kohdassa lievän kaunistelun fiiliksenä. Ylivoimaisesti suurin osa tekstistä on rehellisen ja suorasanaisen, sydämestä tulevan tuntuista. En yhtään ihmettele, että kirja on voittanut lukijoita puolelleen ympäri maailman. Minäkin ryhdyin lukemisen ohella katsomaan YouTubesta Michelle Obaman puheita ja haastatteluita - ihaillen hänestä välittyvää älyä, karismaa, päättäväisyyttä ja arvojen pitämistä kunniassa. Maailma on sellaisessa hullunmyllyssä, että ihmiset tarvitsevat ja kaipaavat esikuvia ja minä löysin sellaisen Michelle Obamasta.

Henkilökohtainen on poliittista, sanotaan. Michelle Obama korostaa, että pitää yhdysvaltalaista politiikkaa raadollisena ja repivänä ja että hän ei itse koe mitään kutsumusta politiikkaan. Silti hänen omaelämäkertansa on poliittinen mielenilmaisu monilla tavoilla. Siinä nousevat näkyviin tuloerojen vaikutus lasten ja nuorten mahdollisuuksiin, rakenteellisen rasismin luoma epätasa-arvo ja median vaikutusvalta. Vuoden 2020 vaaleissa Obama kampanjoi näyttävästi ja suorasanaisesti Joe Bidenin puolesta, Donald Trumpia vastaan. On vaikea kuvitella, että kukaan hänen kirjansa lukenut ja hänen tarinaansa eläytynyt voisi uskoa Trumpin viestiä. Viikonlopun tulosten jälkeen myös Minun tarinani -kirjan loppupuolella oleva kuvaus vallanvaihdoksesta demokratiassa tuntuu kertovan paitsi Obaman perheestä, myös Trumpista:

Vallanvaihdos merkitsee siirtymistä johonkin uuteen. Käsi viedään Raamatulle ja vannotaan vala. Toisen presidentin huonekalut kannetaan ulos ja toisen huonekalut tuodaan sisään. Komerot tyhjennetään ja täytetään. Yhtäkkiä uudet päät lepäävät uusilla tyynyillä - ja uusi mielenlaatu ja uudet unelmat saavat vallan. Ja kun edeltäjän virkakausi päättyy, kun hän on lähtee Valkoisesta talosta tuona viimeisenä päivänä, hän joutuu monelta osin etsimään itsensä uudelleen.

 

Käännöksestä  

 

Suomentaja Ilkka Rekiaro lienee ollut tiukassa aikataulupaineessa kääntäessään hittikirjaa Suomen markkinoille, mutta suomennoksen taso on silti ilahduttava. Teksti on pääosin huoliteltua ja vaivatonta kieltä, jota oli ilo lukea. Tulkitsen, että kustantaja Otava on ymmärtänyt panostaa riittävästi suomennoksen huolelliseen toimittamiseen. Pokkaripainoksen fontti tosin oli niin pienikokoinen, että lukeminen tuntui välillä sen vuoksi raskaalta - mutta tämä lienee henkilökohtainen ongelmani, sillä en ole ostanut tai lukenut pokkareita pitkään aikaan ennen tätä kirjaa, ja jouduin totuttelemaan siihen, ettei fonttia pystykään halutessaan suurentamaan, toisin kuin vaikka lukulaitteessa.

Lue myös nämä:
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Jennifer Weiner -putki päällä

Arto Paasilinna: Hirtettyjen kettujen metsä

Tukholmassa Humlegårdin varrella vanhassa arvokkaassa kivitalossa asui varakasta väkeä, kuten esimerkiksi suomalaissyntyinen Oiva Juntunen. Ammatiltaan hän oli roisto.

 

Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsän olen napannut joskus talteen kirjaston kierrätyshyllystä. Koska minulta puuttui HelMet-lukuhaasteesta "2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja", valitsin Hirtettyjen kettujen metsän. Paasilinna menehtyi vuonna 2018. Hän oli viimeisinä vuosinaan tunnetumpi lööppijulkisuudesta kuin ylistävistä kritiikeistä, joten voinee ajatella, että pieni ajallinen etäisyys on kirkastanut hänen alkupään tuotantonsa arvoa. Hirtettyjen kettujen metsä kuuluu kirjailijan tunnetuimpiin teoksiin ja se on ilmestynyt vuonna 1983.

 

Olen lukenut joitakin Paasilinnan romaaneja aiemminkin, mutta edellisestä lukukerrasta on pitkänpuoleinen aika. Ensimmäisenä kirjassa huomioni kiinnittyi varsin taloudelliseen kielenkäyttöön - tarinaa viedään napakasti eteenpäin, kuten vaikkapa kirjan aloituksesta (ylläoleva sitaatti) huomaa. Tämä on varmasti helppolukuinen kirja sellaisillekin, jotka eivät monimutkaisesta kikkailusta välitä, mutta monenlaisia kerrostumia tässä voi kuitenkin nähdä. En ihmettele, että Paasilinna on ollut kansainvälisesti varsin suosittu kirjailija. Hirtettyjen kettujen metsä on veijaritarina, jossa on paljon suorastaan kliseisiä aineksia, mutta ne maistuvat tuoreilta. Tällaisen tarinan voi kertoa joko huonosti tai hyvin ja Paasilinna kertoo sen hyvin.

 

Kirjan päähenkilöt ovat mainittu roisto Oiva Juntunen sekä elämäänsä kyllästynyt juoppo majuri Sulo Remes. Miehet päätyvät kittiläläiselle erämaakämpälle, jossa he elävät Juntusen kultasaaliin turvin ja kohtaavat kaikenkarvaisia ihmisiä ja eläimiä. Veijariromaanin perinteen mukaisesti Juntunen on pieni, ovela ja fyysistä työtä välttelevä, kun taas Remes on paikoin tyhmänpuoleinen, väkivahva ja tekee kaikki raskaat työt. Rabelaismaisen runsas mässäily, juopottelu ja muut lihalliset ilot kuuluvat asiaan. Lisäksi kirjassa kuvataan antaumuksella Remeksen ostosmatkoja: hän tuhlaa rahaa muun muassa elektroniikkaan. 80-luvun alkupuolella kuluttajan ostovoima oli huomattavasti nykyistä vaatimattomampi ja monet sisustustuotteet ja kodin tavarat olivat paljon nykyistä kalliimpia ja vaikeammin saatavilla. Hirtettyjen kettujen metsän holtittomat tuhlauskuvaukset ovat ylilyövyydessään yhtä piristävää fantasiaa kuin kirjan iloiset juhlatkin.

Huomasin viihtyväni kirjan parissa paremmin kuin ennakkoon arvelin. Tarina vetää, todellisuuspakoinen huoleton elämänmeno piristää ja varsinkin Remeksen hahmossa on myös syvyyttä mukana pinnan alla. Toki kirja on joiltakin osin vanhentunut: esimerkiksi perheväkivalta ei ole vitsin aihe ja kirjassa kuvatut prostituoidut ovat hyvin kaukana sosiaalihistoriallisen tietokirjan kuvauksista. Sen sijaan Paasilinna kerää melko hyvät pisteet tavastaan kuvata saamelaisia - tällä tarkoitan sitä, että ainakaan hän ei kirjoita saamelaisista ylimielisen rasistisesti vaan sen sijaan ripottelee mukaan tietoa esimerkiksi Sevettijärven kolttasaamelaisista. Kirjan ainoa merkittävämpi naishahmo, Naska Mosnikoff, on yhdeksänkymppinen kolttasaamelaisvanhus ja hänen nahkoihinsa Paasilinna menee siinä missä Juntusen ja Remeksenkin.

 

Mitä synkempiä uutisia tiedotusvälineistä tulvii, sitä enemmän ihmissielulle tekee hyvää uppoutua rehevän huumorin pauloihin. Siinä mielessä Hirtettyjen kettujen metsä sopii tässä ajassa luettavaksi loistavasti.

Yle Areenassa olisi kuunneltavissa 1980-luvulla tehty Hirtettyjen kettujen metsän kuunnelmaversio. Fanitan Kauko Helovirtaa, joten melkeinpä hänen vuokseen pitäisi kokeilla kuunnelmaa jossakin sopivassa välissä.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Ronttosaurus
François Rabelais: Pantagruelin kolmas kirja
Mika Waltari: Turms, kuolematon

Aarno Karimo: Kohtalon kolmas hetki

Eversti istui työpöytänsä ääressä korvissaan langattoman kuuntelulaitteet. Langattomaan oli yhdistetty kone, joka myöskin vastaanotti jokaisen langattomasta kuuluvan sanan ja piirsi sen vaharullaan. Kone muistutti entisajan sanomalehtien toimituksissa käytettyä parlografia, mutta oli herkempi ja luotettavampi. Puhelu voitiin siis milloin tahansa kuulla uudelleen koneen toistamana ja voitiin se myöskin kirjoittaa sen sanelemana puhtaaksi.

Aarno Karimon Kohtalon kolmannen hetken kuvaukset tiedonvälityksestä muistuttavat monen tavoin koronaepidemia-ajan Teams-palaveriputkea, vaikka kirja on julkaistu vuonna 1926. Lainasin kirjan Max Engmanin Pietarinsuomalaisten innoittamana. HelMet-lukuhaasteen kannalta tämä on sikäli kätevä kirja, että se sopii sekä "vaihtoehtohistoriaksi" että "tulevaisuudesta kertovaksi kirjaksi". Kirjan tapahtumat sijoittuvat kuvitellulle 1960-luvulle, jolloin Pietari IV istuu Venäjän keisarin valtaistuimella ja lentosukeltajat ovat Suomen armeijan tärkein varuste.

Kirja on parhaimmillaan nörttihenkistä tekniikkavisiointia ja välillä yllättävänkin osuvaa tulevaisuuden kuvitelmaa - esimerkiksi Pietari IV:n matka itsevaltiaaksi on monin paikoin samankaltainen Vladimir Putinen valtaannousun kanssa. Ehdin jo ihmetellä, miksei tästä ole otettu uusia painoksia, mutta loppuun asti luettuani olen ymmärtävinäni miksi ei. Kirja on monin paikoin rasistinen, antisemitistinen, äärinationalistinen ja siinä hekumoidaan väkivaltafantasioilla.

Aarno Karimon elämänvaiheiden perusteella tämä tosin on melko johdonmukaista, sillä hän vaikuttaa olleen kiihkovalkoinen Suur-Suomesta haaveillut Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja. Hänellä on myös erilaisia taiteellisia ansioita, tosin en mene tämän tutustumisen perusteella arvailemaan, mitkä tuotokset ovat parhaiten kestäneet aikaa. Kohtalon kolmas hetki kestää monelta osin kriittisen lukijan otteen, mutta lukukokemusta on hyvä suhteuttaa kirjoitusajankohdan poliittiseen historiaan.

Juonen puolesta kirja on episodimainen seikkailuromaani. Päähenkilö Arvo Kajava on James Bond -tyyppinen neuvokas sankari, joka palvelee Suomen armeijaa vakoilijana Venäjällä. Erilaiset valeasut, harhautukset ja viime hetken ihmepelastumiset kuuluvat asiaan. Pääpahis, kenraali Sheluhin, on ruma, ilkeä, himokas, juonikas ja vieläpä nauraa jatkuvasti "hä-hä-hä". Kun Venäjä hyökkää yllättäen Suomen puolelle, menee suomalaisten puolustustaistelu mönkään, kunnes kokenut kenraali Kataja ottaa ylipäällikkyyden vastaan ja sen ohella diktaattorin valtuudet. Kuvaavaa on, että diktaattorinimityksen laillisuutta epäilevä oikeuskansleri kuvataan pikkumaisena niuhottajana, kun hän viitsii kaivella lakikirjaa näin näppärän ratkaisun edessä.

Naiskuva on erittäin konservatiivinen, kliseinen ja stereotyyppinen: nuoret vaimot käyttävät aikansa lähinnä miestensä perään itkien, on pari paheellista turmeltunutta rakastajatarta ja jäkättäviä vanhoja eukkoja, joille miehet joutuvat pitämään jöötä. Naiset ovat enimmäkseen sivuroolissa ja ainoat aktiiviseksi toiminnaksi laskettavat teot ovat, kun nainen tappaa raiskausta yrittävän venäläisen. Tämä toistuu peräti kahdesti. Muuten teos kuvaa sitä, miten miehet hoitavat asiat miesten kesken ja parhaimmillaan kokevat miesten välistä ylvästä toveruutta tai voimakasta tunnedraamaa miesten keskinäisten ristiriitojen vuoksi. Tällainen maailmankuva vaikuttaa lähes homoeroottiselta, vaikka se tuskin Karimon tarkoituksena on ollut.

Lisäksi teos muistuttelee siitä, miten isänmaan puolesta on ilo uhrata henkensä, miten tärkeää on synnyttää hirveästi lisää uusia suomalaisia ja kasvattaa heidät ääri-isänmaalliseen muottiin. Siinäpä tärkeimmät. Populaari-blogista löytyy kuvitusesimerkkejä Karimon itsensä piirtämistä kirjan kuvista.

Teos on kuin Välskärin kertomusten ja pulp-dekkarin risteytys. Mutta tekniikkafriikeille iloa voi irrota ainakin Karimon kuvailemista langattoman tiedonsiirron mahdollisuuksista.

 

Lue myös nämä:
Max Engman: Pietarinsuomalaiset
Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 1
Johan  Ludvig Runeberg: Vänrikki Stålin tarinat