Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

"Pyhiesi yhteyteen" löytyi omasta kirjahyllystäni. Leffakantinen painos on vuodelta 1999. Tarvitsin eräänä päivänä viihdyttävää lukemista puistoon, ja olin kirjastosta lainannut kasan kaikenlaista, mutta mikään ei tuntunut käynnistyvän kovin vetävästi. Pikakelaus omien kirjojen parissa ja tämä Jari Tervon kolmas, alunperin vuonna 1995 ilmestynyt romaani lähti mukaan. Ja hyvä kirjahan tämä olikin, taas kerran. Ehkä kolmas tai neljäs lukukerta oli minun kohdallani kyseessä, tosin edelliskerrasta on varmasti 5-10 vuotta aikaa.

Kirja on huipputaidonnäyte vaihtuvien kertojannäkökulmien käytöstä. Moni suomalainenkin nykykirjailija tätä tekniikkaa suosii (Hannu Raittila, Juha Itkonen muun muassa) ja usein olen blogissani antanut sapiskaa heille, jotka pistävät lukijan pään sekaisin kirjoittamalla eri kertojille liian samanlaiset äänet. Olenpa tainnut juuri tähän kirjaan viitata ja käskeä ottamaan tästä oppia. Mahtavasti Tervo hanskaakin erilaisten henkilöhahmojen äänenpainot. Loppua kohti tahti sen kun kiihtyy. Huiman hyviä jaksoja ovat vaikkapa eläkeläinen Manta Solsken tuonpuoleisten näkyjen loihtiminen, kieroon poliisikuulusteluun joutuvan Aurora Arhipovan katukieli tai ylihoitaja Lahja Kaakkurin muodollisuus ja kireys.

Kirjan tapahtumat kestävät vapusta juhannukseen, hieman kuin Jere Karalahden ryyppyputki. Aloituslausetta on siteerattu eri paikoissa: "Minut tapettiin vappuviikolla." Kirjan alussa piintynyt taparikollinen Marsipaani Räikkönen kertoo elämänsä viimeisen päivän vaiheet Rovaniemellä, mutta sitä hän ei osaa lukijalle kertoa, kuka hänet tappoi. Koska Marsipaanilla oli epämääräisiä pimeän viinan kauppoja venäläisen rikollisliigan kanssa sekä ystäviä, sukulaisia ja vihollisia ympäri Rovaniemen, käynnistää hänen kuolemansa melkoisen show'n.

Tervo irrottelee sanataituruudellaan sekä tyylilajien vaihdoksilla: hän tavoittaa kotirouvan, puliukon, lasten, hyvien ja pahojen poliisien äänet. Melkein kaikki liittyy kaikkeen: koska olin kirjan aiemminkin lukenut, tunnistin nyt vanhasta muistista hieman paremmin kaikki nokkelat pikku yksityiskohdat, joita kirjaan on siteeksi henkilöiden välille ripoteltu.

En ole kaikkia Tervon Rovaniemi-kirjoja lukenut, mutta lukemistani Pyhiesi yhteyteen on mielestäni paras. Siinä nokkeluus ei ole vielä kääntynyt itsetarkoitukseksi, vaan tarinalla on sielu. 14 vuotta vanha kirja tuntuu tuoreelta edelleen. Minun veikkaukseni on, että tämä kirja tulee kestämään aikaa hyvin.

V.C. Andrews (tm): Pimeyden vangit

Kiinnostus V.C. Andrewsin lukemiseen heräsi Hömpän helmistä, jossa Andrewsia sivuttiin tämän keskustelun kommenttiosiossa. Perustietoa Andrewsista saa Guardianin jutusta, johon linkkaan myös tuolla kommenteissa. Muistini tuntuu pettävän, sillä olin aivan varma että Hömpän helmissä on julkaistu myös oma juttunsa V.C. Andrewsista, mutta ilmeisesti näin ei ollut, kun google-haullakaan sellaista ei löytynyt. Päällisin puolin tuttuja nämä kirjat silti ovat, sillä vaikka en itse näitä ole lukenutkaan ennen, muistan että nämä olivat minun kouluvuosinani erittäin suosittua luettavaa tyttöjen keskuudessa. Näköjään ensimmäinen suomennos "Pimeyden kukat" on julkaistu vuonna 1986, ja sen jälkeen uusi Andrews-suomennos ilmestyi joka vuosi, joten ei ihme että tuolloin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa meidän luokkalaiset lukivat näitä paljon.

Vaikka itse asiassa tämä "Pimeyden vangit" ei suinkaan ole V.C. Andrewsin kirjoittama, vaan V.C. Andrews Trademarkin kirjoittama. Jossakin vaiheessa kirjailija kuolla kupsahti, ja hänen perikuntansa päätti ettei hyvää ja tuottavaa kirjailijanuraa pidä moisen pikkuseikan takia keskeyttää. Perikunta valitsi haamukirjoittajan (tai kirjoittajia?) ja niinpä tällä V.C. Andrews (tm) merkillä on julkaistu kirjoja vaikka kuinka paljon. Minun täytyy etsiä kirjastosta tuo Andrewsin esikoisteos "Pimeyden kukat", sillä näköjään tämä "Pimeyden vangit" oli vain tämän haamukirjailijan tehtailema halpakopio. Niinpä en voi sen perusteella vielä sanoa oikean Andrewsin tyylistä juuta enkä jaata.

Kirjana tämä oli hirveintä roskaa, mitä olen aikoihin lukenut. :) Tosin kirja tuli luettua loppuun varsin sutjakasti, joten kyllä siinä vetovoimaa silti oli, kun ei kesken jäänyt. Kirjassa yhdistyy melodraama, romanttinen viihde, "historiallisuus", ja perverssi kauhistelu. Kirja olevinaan sijoittuu Yhdysvaltain vanhan ajan Etelävaltoihin. Sieltä tuo "historiallisuus" tuleekin, sillä minkäänlaista realismia tai aidon ajankuvan luomista tässä ei tavoitella, vaan miljöö on pelkkä kulissi. Etelän tunnelmaa tavoitellaan lähinnä niin, että sinne tänne on ripoteltu sivuhenkilöiden nimiksi Tuulen viemän hahmojen nimiä, kuten Calvert, Wilkes ja jopa O'Harakin. Päähenkilönä on Lillian, suloinen kultakutrinen pikkutyttö, jonka kasvua kirjassa seurataan. Lapsuuskuvauksiin on haettu jotain etäisesti samaa kuin L.M. Montgomeryn kirjoissa, vaikka onkin lähes pyhäinhäväistys mainita Montgomery samassa yhteydessä kuin tämä kirja.

Lillianin elämä tuntuu olevan pelkkiä vastoinkäymisiä, ja loppujen lopuksi lukijaa alkaa jo melkein huvittaa se, kuinka paljon toinen toistaan hirveämpiä kamaluuksia hänen kohtalokseen keksitään. Ensinnäkin isosisko Emily on ilkeä kiusaaja. Emily on ruma, luiseva ja kiihkouskovainen, siis täysin mustavalkoisen paha hahmo. Isä on välinpitämätön, äiti rakastava, pikkusisko Eugenia sairaalloinen mutta suloinen. Emily paljastaa Lillianille, ettei tämä olekaan perheen oikea tytär, vaan hänen äitinsä kuoli synnytyksessä ja Lillianin äidikseen luulema nainen onkin vain hänen oikean äitinsä sisko. Eugenia kuolee, äiti sekoaa, naapurin poika Niles rakastuu Lillianiin ja kuolee. Alkuperäisen Andrewsin tavaramerkkinä tuntuu olleen jonkinlaisten insestisuhteiden sekoittaminen tähän kauhuromantiikkaan, ja sellaista tässäkin tapahtuu: kasvatusisä raiskaa Lillianin ja hän synnyttää lapsen.

Lopulta ilkeä uhkapeluri menee naimisiin Lillianin kanssa ja hän muuttaa pois. Kirja loppuu jokseenkin lässähtäen ja päämäärättömästi, ainut ihmetyksen aihe on, että miksi ihmeessä Lillian ei häipynyt sukutilaltaan jo silloin, kun kaikki vastoinkäymiset alkoivat.

Henkilöt ovat hyvin mustavalkoisia, Lillianin itsensä tunne-elämää kuvataan hyvin ulkokohtaisesti, ja kirjan tärkeimmät päämäärät tuntuvat olevan lähinnä Lillianin uhkeiden, varhain kehittyvien muotojen kuvailu sekä hänen "pahojen aavistustensa" ja kovan onnensa lietsominen. Kuten alussa sanoinkin, melkoista roskaa. Mutta sen verran kiehtovaa roskaa kuitenkin, että jokin ihan oikean V.C. Andrewsin kirjoittamista kirjoista pitää kyllä joskus vielä lukea.

Orvokki Autio: Pesärikko

Minun on tehnyt mieli lukea Orvokki Aution "Pesärikko" siitä asti, kun näin sen Lappeenrannan teatterissa näytelmäversiona vuonna 2004. Nytpä kirja tuli luettua, ja yllättävän äkkiä tämä tuli ahmaistua, kolmen kirjan yhteispainoksessa kun oli sivuja melkein 700. Pesäpallotermeistä otsikointinsa ottanut eepos pitää sisällään kirjat "Viistotaival", "Kotipesä" ja "Merkki päällä". Kirjat ovat ilmestyneet alunperin 1980-luvun alussa ja teksti on kestänyt aikaa hyvin. Olen nähnyt tarinasta myös tv-sarjan, jota valitettavasti vaivasivat suomalaisen tv-draaman helmasynnit. Vaikka roolitus oli hieno (Minttu Mustakallio, Ritva Oksanen, Pekka Valkeejärvi), niin sovitus oli kökkö.

Tarina alkaa 1950-luvun Pohjanmaalle ja päättyy 1970-luvun Tampereella. Pidän kirjoista, joissa käytetään murredialogia, ja herkullista pohjalaisdialogin lukeminen oli näin itäsuomalaisellekin. Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvutarina, mutta vetäväksi sen tekee huumori, hyvä miljöökuvaus, jännitteiset perhesuhteet ja sellainen seikka, jota en osaa yhdellä sanalla määritellä. Kirjassa nimittäin kuvataan monisyisesti perhesuhteiden dynamiikkaa, mutta siitä puuttuu täysin nykypäivän kielenkäytölle tyypillinen keittiöpsykologia. Henkilöiden päänsisäisiä ajatuksia ja tunteita kuvataan ja analysoidaan vain aniharvoin, vaan keskitytään kuvaamaan ulkoista toimintaa. Silti tunnelataus välittyy lukijalle tehokkaasti. Esimerkiksi ensimmäisessä osassa Armin nuoruutta ja naiiviutta kuvataan yksinkertaisella toiminnolla: aamuisin tai ennen saunaan menoa Armi puristaa naamastaan kutittavia finnejä. Tehokasta!

Orvokki Autio ei siis joudu kirjoittamaan tyyliin "Armi oli pohtinut parisuhteensa haasteita ja todennut että kahdenkeskiselle läheisyydelle pitäisi resursoida kalenteriin laatuaikaa", vaan hän kirjoittaa, miten Armi hoitaa lehmää, siivoaa taloa ja keittää perunoita. Todella virkistävää! Ylipäätään kaunokirjallisuus on ihanaa vastapainoa esimerkiksi oman työympäristöni kielenkäytölle, jossa päivittäin käytän itsekin sellaisia sanoja kuin projekti, prosessi, rajapinta, resurssi. Onneksi lukuharrastuksen avulla voi hulauttaa aivoihinsa virkistykseksi vaikka tällaista sanastoa: vitevä, mykkä synti, konehella veisuu, foorilauta, nästyyki, puolijauhoonen.

Armi naidaan Larvan komeaan taloon, häntä itseään 15 vuotta vanhemman Olavin vaimoksi. Larva on ollut menestyvä tila, mutta jo Armin tullessa perheen peruskuvio on vääristynyt. Olavin äiti Laimi on todellinen anoppi helvetistä: kontrolloiva, omistushaluinen, hyviin tarkoituksiin kaiken käärivä matriarkka. Kamarista käsin asioihin sekaantuu myös Laimin halvaantunut sisko Ilmi. Kahden naisen kasvattama Olavi on tahdoton, henkisesti veltto mies, jota avioliiton aikana alkaa piinata järjetön mustasukkaisuus. Armilta koetetaan pimittää tieto Olavin lehtolapsesta, mutta lopulta salaisuus tietysti ehtii Arminkin korviin.

Toisessa osassa seurataan, onnistuuko Armin ja Olavin elämä oman katon alla, Larvasta pois, ja kolmannessa osassa Armi elää eronneena yksinhuoltajaäitinä Tampereella. Armi on loppujen lopuksi päähenkilönä melkoinen "tyhjä taulu", vailla mitään erityisen persoonallisia ominaispiirteitä, mutta silti hän on samaistuttava päähenkilö. Mielenkiintoisempia ulottuvuuksia saavat Laimi ja Olavi. Varsinkin Olavin kohtalo on rakennettu kiinnostavasti. Laimikin on moniulotteisempi kuin päältä näyttää, omien tapojensa vanki. Sotienjälkeisen Pohjanmaan henkinen ilmapiiri kuvataan sellaiseksi, että lähes kaikki on ollut "kiellettyä": esimerkiksi metsään ei sovi mennä muuten vaan kävelemään, naapurithan voisivat sitä ihmetellä. Samoin Armin suhde lapsiinsa, erityisesti kipakkaan Tiinaan, on kiintoisaa.

Hyvää kerrontaa, uskottavat henkilöt, tunnistettava suomalaismaisema, elävää kieltä ja rivien välistä tihkuvaa huumoria - niistä on Pesärikko tehty ja hyvä kirja se olikin.

Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus

"Siunatun hulluuden" sarjakuvaversio oli hykerryttävän hauskaa luettavaa. Olen Kimmo Taskisen tyyliä kehunut jo hänen Veikko Huovisen novelleista tekemiensä sarjakuvien parissa, ja messevää luettavaa tämä Aapeli-sovituskin oli. Hieman epäilen, että Taskinen jopa pääsee keulimaan alkuperäisteoksen ohi. Innostuin niin paljon, että kävin lainaamassa Siunatun hulluuden kirjana, mutta pienen plarailun jälkeen en sitten, ainakaan vielä, tarttunutkaan siihen. Tuntuu, että se mikä oli huumoria muutama vuosikymmen sitten, tuntuu hieman tekohauskalta nyt. Taskinen taas on rakentanut dramaturgian huolella, ja hervottomat kuvat tuovat hauskuuden. Rumia, pottunokkaisia, avosuisia suomalaisnaamoja sarjakuva vilisee. Jos siis kaipaa taidenautinnoltaan hienostuneisuutta, cityhenkisyyttä ja kosmopoliittisuutta, ei kannata lukea tätä. Mutta mikäli arvostaa rehellistä suomalaista kansanperinnettä, tässäpä oiva valinta!

Tarinahan on mitä mainioin, ja lienee tuttu monille elokuva- tai kesäteatterisovituksista. Rummukaisen veljekset Ana ja Vilippus lähtevät kuskaamaan nuorinta veljeä Elmeriä hullujenhuoneelle. Isä on kuollut ja pöhkö, mykkä Elmeri syökin niin paljon. Vilippus on käynyt lääkäriltä luvan hommaamassa, tietenkin yksinään, eihän köyhästä talosta kahta miestä kannata lääkäriin lähettää. Anan ja Vilippuksen matkanteko ei suju ongelmitta, sillä vastaan tulee milloin minkäkinlaista eläjää, ja veljekset ajautuvat selkkauksiin milloin viinan, milloin ovelan saarnamiehen vuoksi. Samalla parannetaan maailmaa ja vilosohveerataan. Kun vihdoin viimein pitkältä matkalta päästään kotiin, on maailma taas hieman avarampi ja kotioloja osaa arvostaa enemmän.

Onerva Hintikka – Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Kliseinen kohtaus suomalaisissa sotaelokuvissa: seurataan sotilaiden vaiheita rintamalla, välillä käydään katsomassa kotirintaman kuulumisia. Kamarissa radion ääreen on nykertynyt koko perhe, naiset puristavat nenäliinaa kämmessään ja painautuvat keinutuolissa lähemmäs radiota kuullakseen uutiset paremmin.

Onerva Hintikan ja Kirsti Häppölän hieno kirja “Tuntematon emäntä” häivyttää tällaiset mielikuvat tehokkaasti. Kirja perustuu muisteluaineistoon, jonka Helsingin yliopiston sosiologinen laitos keräsi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Aineiston perusteella on tehty useita muitakin tutkimuksia tähän mennessä. Tuntematon emäntä keskittyy näkökulmassaan maaseudun naisten arkeen talvi- ja jatkosodan aikana. Muistelijoiden iästä johtuen näkökulma on usein nuorehkon perheenemännän tai vielä naimattoman nuoren tytön. Kummallakaan ryhmällä ei ole ollut aikaa istuskella radion ääressä, ja eipä radioita kovin monessa kodissa vielä ollutkaan. Kuten ennen sotaakin, naisilla oli hoidettavana karjatalous sekä perheen lapset ja vanhukset. Uutena asiana tulivat monet miesten työt, kuten hevosella hoidettavat peltotyöt ja metsätyöt. Lisäksi vapaaehtoistyönä tehtiin mm. leipomista, ompelua ja neulomista armeijan tarpeisiin. Koska elintarviketuonti ensin hiljeni ja sitten lähes pysähtyi viiden sotavuoden aikana, piti ruokaa tehdä lähes täysin omavaraistuotannon varassa. Niukoista varoista luovutettiin osa myös yleiseen käyttöön, kansanhuollon tarpeisiin.

Kirja tarttui mukaani kirjaston ”esittelyhyllystä”. Aihe kiinnostaa minua monestakin syystä. Historia ja naisnäkökulma kiehtovat, ja erityisen kiinnostavaa luettavaa teksti on sen vuoksi, ettei siinä kuvatuista tapahtumista ole kuin 70 vuotta aikaa. Kuinka kävisi, jos nykypäivän suomalaiset joutuisivat vastaavan urakan eteen? Työmäärät ja työolosuhteet ovat olleet valtavan rankkoja. Itse asiassa en aina edes pidä siitä, että entisajan hurjalla työnteolla yritetään välillä hieman syyllistää nykysuomalaisia, sillä onhan yleisesti ottaen varsin hyvä asia, etteivät suomalaiset joudu enää tekemään alkeellisissa oloisessa henkensä kaupalla kovaa ruumiillista työtä kellon ympäri. Kuitenkin tällaisia kuvauksia lukemalla jokainen voi myös pohtia, missä määrin ja millaisella asenteella itse olisi vastaavassa tilanteessa selvinnyt. Esimerkiksi osallistumista Lotta Svärd -järjestön organisoimaan armeijan leipien leipomistoimintaan eräs muistelija kuvaa näin:

”Lapuan pappilan renkituvassa leivottiin. Siellä oli vakituinen paistaja ja kaksi lottaa eri kyliltä vuorotellen. Aamulla tehtiin työt kotona, sitten 12 kilometriä pyörällä pitkin joen jäätä Lapuan kirkolle. Siellä leivottiin 700 leipää ja tehtiin 10 sangollista taikinaa seuraavaksi päiväksi. Sitten pyörällä kotiin ja navettatöihin. Ei tietenkään mitään maksua, kaikki oli vapaaehtoista työtä.” (MV: SO/279)

Kirjassa kuvatuista töistä tuo leipominen lienee sellainen taito, johon itse pystyisin, vaikken hapanleipää puu-uunilla minäkään ole tehnyt. Moni muu asia on sellainen, johon ei yksinkertaisesti enää ole osaamista yleisellä tasolla. Kun sodan aikaan esimerkiksi vaatteet kuluivat, tehtiin ensin mahdollisimman paljon vanhoista vaatteista uusia. Kankaita ei saanut kuin harvoin, joten monessa talossa pidettiin lampaita ja kehrättiin villaa, tai kasvatettiin pellavaa ja hamppua ja tehtiin itse pellavakankaat alusta asti. Kyllä voisi hieman kestää, jos minun pitäisi pellavansiemenistä saada aikaan käyttökelpoinen kangas. Eipä moni osaa kehräämistäkään nykypäivänä. Kehruutalkoista on kirjassa tällainen muisto:

”Taloissa pidettiin vanhoja mummoja viikkokaupalla kehräämässä villaa ja pellavaa. Eräskin 90-vuotias vanhus sanoi kehrätessään: ”Jäi vyyhti kesken”, ja nukkui pois maailman vaivoista rukkinsa ääreen.” (MV:SO/166)

Toisaalta, koska maatalon työt olivat jo ennen sotia jakautuneet miesten ja naisten töihin, ei sota-ajan emännilläkään ollut välttämättä mitään kokemusta vaikkapa raskaista hevostöistä, jotka olivat olleet isäntien kontolla. Kun työikäiset miehet joutuivat rintamalle, jäivät maataloustyöt naisten, pikkupoikien ja vanhojenisäntien harteille. Työvoiman vähetessä maatalojen sadot ja tuotot pienenivät, mutta paljon naiset saivat silti aikaan.

”Kesäsodan aikaan isännältä tuli kirje: ”Ota se hevonen haasta ja ala tekemään sillä töitä.” Mitään muuta neuvoa ei ollut. Menin hakaan hevosta ottamaan. Tietysti oli asialliset suitset ja leipäpala mukana. Hevonen olikin vihainen minulle, hyppi ja kiljui hampaat pitkällä. Laitoin veräjän kiinni ja lähdin kävelemään takaisin, itkin ja ajattelin ettei tule mitään. Samalla tuntui, että elämä ei jatku näin ja hain hevosen haasta.” (MV:SO/1342)

Peltotyöt, kuten kyntäminen, olivat fyysisesti raskasta työtä ja usein jo hevosen valjaiden käsittely vaati niin paljon voimia, ettei työikäisillä naisillakaan aina olisi sellaisia riittänyt. Vielä hurjempia muistoja löytyy kuitenkin tukkimetsästä. Talvella 1942 kansanhuoltoministeriö käynnisti Motti mieheen -talkoot. Haloista oli kova pula, sillä pakkastalvet olivat sotavuosina kovia, ja sekä armeija että siviiliväestö tarvitsivat halkoja. Miehiltä odotettiin neljän motin suoritusta, naisilta yhden (yksi motti on siis yhden kuutiometrin suuruinen pino halkoja). Moni nainen kävi muiden töiden ohessa metsässä puita kaatamassa käsisahalla.

Kirja on jaettu osiin, joissa kuvataan eri puolia maataloustöistä sekä perhe-elämästä. Kun kaikki työvaiheet niputtaa yhteen, ei ole ihme, että moni nainen kuvaa työpäiviensä olleen välillä 20-tuntisia. Aamuyöstä herättiin ja aamuyöllä mentiin nukkumaan muutamaksi tunniksi, siinä välissä tehtiin kellon ympäri työtä, vuosi vuodelta niukemmalla ruokavaliolla ja huonommilla vaatteilla ja varustuksilla. Esimerkiksi kenkiä oli mahdoton tehdä tyhjästä, joten sodan loppuvuosina moni teki ulkotyötkin puu- tai paperikengissä, jotka luonnollisesti hajosivat helposti, tai paljain jaloin. Perheet olivat suuria, joten pikkulapsetkin joutuivat omiin tehtäviinsä heti kun kynnelle kykenivät. Aivan pienistä lapsista huolehtivat esimerkiksi vanhemmat sisarukset.

Onerva Hintikka ja Kirsti Häppölä ovat tehneet hienon työn kootessaan ja toimittaessaan Tuntemattoman emännän. Kuvituksena on sota-ajan valokuvia, osa yksityisista albumesta, osa Puolustusvoimien kuva-arkistoista. Blogissa esittelemistäni kaunokirjailijoista esimerkiksi Heikki Turunen ja Hilkka Ravilo ovat kuvanneet paljon sota-ajan ja sodan jälkeisen maaseudun arkea ja työntäyteistä elämää. Tuntematon emäntä antaa kattavasti ja faktatietoihin perustuen lisätietoa tästä ajanjaksosta. Hintikka ja Häppölä muistuttavat esipuheessaan, että naisten kotirintamalla tekemä työ ei vuosikymmeniin saanut juuri minkäänlaista julkista tunnustusta tai arvostusta. Vuonna 2006 julkaistu Tuntematon emäntä nostaa hienosti esille suomalaisten naisten huikeat ponnistelut yhteiseksi hyväksi sodanajan raskaissa oloissa.

Jane Stanton Hitchcock: Seurapiirimurhia

Jane Stanton Hitchcockin kolmesta suomennetusta dekkarista "Seurapiirimurhia" on mielestäni paras. Olen lukenut tämän kirjan joskus aiemminkin, ja nyt ostin sen pokkarina kahdella eurolla erään kalliolaisen antikvariaatin kadulle laitetuista esittelylaatikoista. Kuten "Vaarallisia naisiakin", se kuvaa rikkaan newyorkilaisen seurapiirin elämää. Dekkarijuonen perusidea on samankaltainen kuin Leena Lehtolaisen "Tappavassa säteessäkin": päähenkilö on sympaattinen, lukijan puolelleen saava nainen, josta ikään kuin olosuhteiden välttämättömästä pakosta tulee murhaaja. Kiinni murhaaja ei jää, vaan lukijallekin jää sellainen olo että ihan oikein tehty, juuri noin minäkin olisin toiminut.

Päähenkilö Jo Slater on siis varsin sympaattinen hahmo: hän on keski-ikäinen hienostolady, jonka oma perhetausta on kuitenkin vaatimaton. Hänellä on terävä psykologinen silmä, Ranskan historian tuntemusta sekä erehtymätön tyylitaju sisustuksen, pukeutumisen ja juhlien järjestämisen suhteen. Mutta kun hänen upporikas aviomiehensä yllättäen kuolee, Jo huomaa jäävänsäkin tyhjän päälle, koska aviomiehen testamentti osoittaakin rahat ulkopuoliselle naiselle.

Ranskalainen kreivitär Monique de Passy osoittautuu käärmeeksi Jo'n paratiisissa. Luvassa on herkullisia kissatappeluita, sillä olivatpa kyseessä kahdeksanvuotiaat tytöt koulun pihalla tai luksuselämää viettävät seurapiirirouvat, on naisten myrkyllinen keskinäinen kamppailu hierarkia-asemista peliä, jossa aseina ovat vehkeily ja kaksinaamaisuus. Onko ratkaisun avain historiallinen kaulakoruskandaali, jonka Jo hyvin tuntee, onhan Ranskan kuningatar Marie Antoinette Jo'n lempihahmoja...

Kyseessä on siis mitä suositeltavin kesädekkari, jossa pääpaino on siis jossain ihan muualla kuin poliisitutkinnoissa tai rikoksissa. (Lienenkin maininnut, että tämänkaltaiset dekkarit tuntuvat seuloutuvan suosikeiksini.) Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt ihan hyvää työtä, tosin minua kiusasi, että Marie Antoinettesta puhutaan toistuvasti "Maria Antoinettena", itse ainakin olen tottunut tuohon e-päätteiseen nimimuotoon.

Peter Høeg: Lumen taju

Pitkän linjan lukijana ei onneksi kovin usein tule semmoista oloa, ettei tiedä mitä lukisi seuraavaksi. Tai jos tulee, yleensä virikkeellinen käppäily läpi kirjaston auttaa tähän. Mutta hyvin usein käy niin, että jokin kirja ikään kuin "huutelee", että lue minut seuraavaksi. Lähettää kutsuja alitajuntaan, tai jotain. Tällaista sähkötystä Peter Høegin "Lumen taju" harrasti kirjahyllyni ylimmältä hyllyltä, ja niinpä se tuli luettua taas kerran.

Ylähyllylleni ovat päässeet ne kirjat, jotka pisimpään ovat matkassani kulkeneet (ja jotka ovat pienikokoisia, isot kirjat ovat alahyllyllä). Lumen tajun naapureina ovat Liian paksu perhoseksi, Ylpeys ja ennakkoluulo ja Amerikan psyko. Jäljet johtavat 1990-luvun lopulla, jolloin olen nuorena aikuisena alkanut edes jollakin lailla hankkimaan omia "aikuisten kirjoja". En tosin ole ikinä ollut kirjojen hamstraaja, vaan omistamieni kirjojen määrä on melko pieni ja sellaisena se on tarkoitus pitääkin. Suurimman osan lukemisistani haen kirjastosta.

Jos nyt oikein pystyn muistamaan, olen ostanut tämän kirjan (suomennoksen 5. painos, vuosi 1996) pääsykoereissulla Helsingistä. Kävin tuolloin tuoreena ylioppilaana pyrkimässä Helsingin yliopiston yleistä kirjallisuustiedettä lukemaan, mutten päässyt, sainkin pääsykokeista i:n. Osaksi huono menestys johtui siitä, etten jaksanut ylioppilaskirjoitusten jälkeen paahtaa pääsykokeisiin kovinkaan paljon, osaksi siksikin etten oikein tajunnut kirjallisuustieteellistä teoriaa, mitä pääsykoekirjoissa oli. Pääsykokeeseen piti lukea kaksi teoriakirjaa ja kaksi romaania, jotka olivat Hannu Mäkelän Mestari ja tämä Lumen taju.

Olin Lumen tajun lukenut jo aiemmin (se on suomennettu alun perin vuonna 1993) joten pääsykokeita varten kirja oli tuttu ja lainasin sen kirjastosta. Ellei muistini petä, ostin tämän oman kappaleen nimenomaan pääsykokeiden jälkeen, kun se yliopiston läheisessä pikkukirjakaupassa tuli vastaan ja oli halpa. Nyt kirjassa alkaakin olla jo mukavasti ajan patinaa, vaikkei tämä mikään arvopainos olekaan. Hieman huokoinen paperi alkaa olla varsinkin reunoista kellastunutta ja tummaa.

Peter Høeghan oli 1990-luvulla muotikirjailijoita. Lumen tajun lisäksi luin häneltä tuolloin Kertomuksia yöstä, josta pidin, ja sisäoppilaitoskuvauksen Rajatapauksia, joka muistaakseni oli todella hyvä. Kertomuksia yöstä tuntui muistaakseni uusintalukemisella hieman teennäiseltä. Mäne tiedä, muistinvaraisesti en osaa varmempaa sanoa, pitäisi kerrata. Høegin myöhemmin suomennettuja kirjoja en ole lukenut. Nämä ovat siis Nainen ja apina, Kuvitelma 20. vuosisadasta ja Hiljainen tyttö.

Uusimman suomennoksensa myötä Høegista kirjoitettiin taas lehdissä meilläkin, mutta muuten tässä näkyy taas, kuinka älytöntä ylipäätään on olettaa, että lukeva yleisö on kiinnostunut aina vain niistä kirjoista, jotka milloinkin mediassa pinnalla ovat. Lumen taju on edelleen todella vetävä, hyvä ja kiinnostava kirja. Koska minulle kirja on moneen kertaan luettu ja vanha tuttu vuosien takaa, tuntuu tuo hyvyyden ja huonouden määritys joka tapauksessa vähän turhalta. Tämän sanon puhtaasti henkilökohtaisella tasolla. Tästä kirjasta, kuten monesta muustakin, on ehtinyt tulla jo sellainen vanha kaveri, jota ei tarvitse enää objektiivisesti arvottaa. Merkki siitä on juuri tuo, että kirjan henkilöt ja tapahtumat nousevat välillä assosiaatioina mieleen vuosia lukemisen jälkeenkin, ja että kirja aika ajoin kutsuu luokseen uusintalukemista varten.

Lumen taju on parhaita lukemiani dekkareita, sillä dekkari tämä kirja viime kädessä on. Päähenkilö, puoliksi grönlantilaissyntyinen Smilla Jaspersen alkaa selvittää samassa talossa asuneen grönlantilaispoika Esajaksen kuolemaa talvisessa Kööpenhaminassa. Tapaturmalta näyttänyt kuolema johtaa isojen asioiden jäljille, ja lopuksi Smilla päätyy takaisin Grönlannin hyisille jäätiköille selvittämään arvoituksen ratkaisua.

Dekkarimuoto on Høegille oikeastaan vain tapa marssittaa näyttämölle värikkäitä hahmoja, kuvata Smillan kautta Tanskan ja Grönlannin välistä kolonialistista historiaa, sekä antaa jäätutkimuksia tehneen Smillan ylistää lumen ja jään vaihtuvia olomuotoja sekä kritisoida eurooppalaisia elämäntapoja. Smilla onkin vastustamaton päähenkilö: 37-vuotias hankalaluonteinen yksineläjä, jolla on sisua ja tappelutaitoja sekä taustatukena rikas isäpappa. Laaja henkilögalleria tarjoaa myös loistavia sivuhahmoja sekä tilanteita. Kuitenkin tämä on myös välillä rasite: avainhenkilöitä on niin paljon, että jopa näin ties kuinka monennella lukemisella on välillä vaikea muistaa, mihin joku yksittäinen henkilö liittyikään ja mitä hänestä oli aiemmin kirjassa kerrottu. Sekaisin menivät! Lisäksi varsinkin loppupuolella tulee tunne, että varsin tärkeässä roolissakin olevat henkilöt on esitelty hyvin pinnallisesti, eikä lukija loppujen lopuksi tunnekaan heitä yhtä hyvin kuin pitäisi.

Nautin lukiessani tutusta tarinasta ja paneutuneesta kerronnasta, jossa lukijalle tarjoillaan moniulotteinen miljöö, valtavasti kiinnostavia yksityiskohtia ja tiheä, jännittävä tunnelma. Jostain syystä kirjan lopun lukeminen sujui minulta melko hitaasti. Yksi syy oli se, että lopussa alkoi taas jännittää, että mitäs tässä käykään (en muistanut loppuratkaisuja enää kunnolla), joten monena iltana kävi niin, että luin pikalukuna selaten monta sivua eteenpäin, ja sitten palasin kiltisti taaksepäin ja luin rauhassa samat kohdat uudestaan. Lisäksi aivan viime metreillä alkoivat tietyt tapahtumat häiritä epätodennäköisyydellään ja epäloogisuudellaan. Yleensä minua eivät tällaiset asiat kiusaa. Olen varsin helppo dekkarilukija, sillä nielen pöljimmätkin juonikuviot yleensä kakistelematta, kirjailijaan luottaen. Mutta ehkä juuri kirjan tuttuudesta johtuen tällaiset onnahtelevat pikku yksityiskohdat hieman häiritsivät. Niistä jäi se mielikuva, että Høeg on hitusen liikaa vain tekninen taituri, kirjallisilla kyvyillään briljeeraaja, ja varsinainen sisältö jää välillä kuitenkin ontoksi.

Suomentajana on Pirkko Talvio-Jaatinen, joka on tehnyt pitkän uran pohjoismaisten kirjojen suomentajana. Suomennos oli pääsääntöisesti varsin hyvä, mutta Talvio-Jaatisella on joitakin maneereja, jotka toistuessaan häiritsevät minua. Esimerkiksi tuntuu siltä, että hän käyttää liikaa sanaa minä. Eli kovin usein ei sanota vaikka "kampaan hiuksiani", "ajan autoa", vaan aina pitää olla "minä kampaan hiuksiani", "minä ajan autoa". Kun tuo minä-sana joka välissä toistuu, se häiritsee. Lisäksi jotkut sanat ovat olleet sellaisia, että niissä suomentaja ei ole joko tiennyt jollekin termille oikeaa vastinetta, tai sitten kyseessä on ollut sellainen erikoistermi, ettei sille edes ole kunnon vastinetta. Esimerkiksi ruoanlaiton yhteydessä kirjassa puhuttiin triflistä eikä triflestä. Kysymys kuuluukin, onko vuonna 1993 Suomessa edes käsitelty ruoanlaitosta kirjoitettaessa trifleä, ja onko sille ikinä ollut minkäänlaista suomenkielistä vastinetta? Tämä nyt tosin taisi olla aika saivarteleva esimerkki.

Ajan kulumisen näkyy siinä, että lunta ja jäätä rakastava Smilla miettii kirjassa useaan otteeseen, että jäätikköä ei ihminen ole pystynyt kesyttämään. Surullista kyllä, nyt ilmastonmuutoksen jo näkyessä, juuri näinhän uhkaa käydä. Jäätiköt sulavat ennennäkemättömän nopeasti, pohjoisen ikirouta sulaa, jääkarhuja uhkaa sukupuutto. Olisiko näin, että jossakin vaiheessa myös kirjallisuudessa alkaa näkyä vedenjakajana tämä 2000-luvun alku ja ilmastokriisien tiedostaminen? Aletaan puhua kirjallisuudesta ennen ilmastonmuutosta ja kirjallisuudesta sen jälkeen. Nyt Lumen tajun kuvaukset, joissa Kööpenhaminassa on jouluna metrin verran lunta, meri jäässä ja useita pakkasasteita, tuntuvat vaikeilta hahmottaa, kun muistelee Suomenkin parin talven loskakelejä ja nopeaa säätilojen vaihtelua.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Joillakin kirjoilla on vaikutusta. Minun kohdallani näköjään tuo Waltari-elämäkerta "Unio Mystica" oli sellainen, kun se tuuppasi minut näin vauhdilla taas Waltaria lukemaan. Toisaalta, nyt Sinuhea lukiessa oli varsin mukavaa käydä välillä lukemassa Unio mysticasta tapahtumia Sinuhen kirjoittamisen ajalta.

Lukukokemus oli siinä mielessä hämmentävä, että olen lukenut Sinuhen useita kertoja aiemminkin, ja silti sain valtavan paljon uusia asioita kirjasta irti. Tämä selittynee iällä - olen lukenut ensimmäisen kerran Sinuhea n. 12-vuotiaana. Meillä kotona oli kaksiosainen pokkaripainos, muistan vielä että kansikuvassa oli Hollywood-elokuvaversion kuvia. Luin tuolloin ensimmäisen osan, mutta toinen osa jäi alkumetreillä kesken. Rippilahjaksi sain mummilta komean, ison, egyptiläisaiheisilla valokuvilla kuvitetun painoksen, ja silloin luin kirjan kokonaan. Kerran pari olen lukenut kirjan tuon jälkeenkin, mutta viimeisen lukukerta ennen tätä lienee ollut joskus hieman päälle parikymppisenä, maksimissaan.

Ehkä juuri siksi nyt tuntui siltä, kuin ensi kerran olisi kunnolla tajunnut, mistä koko kirjassa on kyse. Ehkei nyt aivan kokonaisvaltaisesti sentään, onhan romaani todella rikas ja monipuolinen, ja eri lähestymistapoja löytyy vaikka kuinka. Mutta nuori lukija lukee tätä eniten tarinana ja seikkailuna, aikuinen tunnistaa myös kokonaisvaltaisia teemoja.

Lyhyt juoniselostus: eletään 1300-lukua ennen ajanlaskumme alkua. Theba on mahtavan Egyptin valtakunnan pääkaupunki, ja siellä kasvaa löytölapsi Sinuhe köyhien lääkärin talossa. Myös Sinuhesta tulee lääkäri, ja aikuisena hän ajautuu lähelle vallan keskusta, kun uusi farao Ekhnaton osoittautuu kiihkeän uskonnolliseksi ja haluaa muuttaa maailmaa. Horjuvaa valtakuntaa pitää pystyssä sotapäällikkö Horemheb, mutta kulisseissa käydään valtataisteluja. Sinuhe ehtii myös kiertää maailmaa uskollisen orjansa Kaptahin kanssa, rakastua eri naisiin sekä pohtia jumalten tarkoitusta.

Minuun iski nyt voimakkaimmin kirjan uskontokritiikki. Institutionaalista, jähmeää uskontoa kritisoidaan erityisesti kirjan alkuosassa, kun kuvataan Ammonin papistoa ja heidän vallanhimoista, tukahduttavaa otettaan Egyptistä. Mutta idealistinen uskonto vasta kyytiä saakin, farao Ekhnatonin Aton-uskon kautta. Hyvin ei käy kummankaan suuntauksen kannattajille. Lääkäri Sinuhe taas näkee ihmisen alastomana syntymän ja kuoleman hetkellä, ja menettää uskonsa jumaliin - tai siltä näyttää aina kirjan loppumetreille asti. Kauheimmillaan uskonnon varjo näyttäytyy Sinuhen rakastetun, kreetalaisen härkätanssija Minean kohtalossa.

Minea on yksi Sinuhen kolmesta tärkeästä naissuhteesta. Oikeastaan alkoi melkein naurattaa, kun tajusin miten perinpohjaisesti Waltari on kirjaansa ladannut madonna-huora-asetelmaa. Nuoren Sinuhen tielle osunut kaunis Nefernefernefer, "jonka silmät ovat vihreät kuin Niili kesän paahteessa", on kaikkien pahojen viettelijättärien isä ja äiti. Pitäisi järjestää Celebrity Death Match, Nefernefernefer vastaan Kolmen muskettisoturin Mylady, jotta saisi tietää kumpi on pahempi. Tosin tajusin nyt, että pitihän Waltarin järjestää Sinuhelle myös sopiva syy lähteä kiertämään mualimaa, toisin sanoen Syyriaa, Babyloniaa, Khattien maata ja Kreetaa. Varsinkin Babylon-jakso on todella kiehtova. Romaanin sisäisiä paralleeleja rakennetaan siinäkin, että Babyloniassa vietetty väärän kuninkaan päivä saa myöhemmin todellisen vastineensa Ekhnatonin, "väärän faraon", tapoja mullistavalla hallituskaudella.

Neitseellinen Minea on kavalan Neferneferneferin vastapainoksi Sinuhen puhdas ja oikea rakkaus. Viimeisin rakkaus, Merit, oli tietysti nuorelle lukijalle kaikkein tylsin naishahmo, mutta näin aikuiselle taas se kaikkein realistisin. Tasapainoinen, itsenäinen, pitkä suhde vallitsee Sinuhen ja Meritin välillä - niin kauan kuin onnea kestää.

Ei ole ihme, että nuorena tuo ensimmäinen osa miellytti enemmän: siinä keskitytään Sinuhen seikkailuihin ympäri maailmaa, kun taas toisessa osassa keskitytään farao Ekhnatoniin ja hänen Aton-uskoonsa sekä siihen, mitä Atonin valtakunnan rakentaminen maan päälle tekee Egyptin kansalle. Verisiin hirmutekoihinhan se johtaa. Oikeastaan kirjan pari viimeistä lukua olivat osittain juuri tämän vuoksi minulle hitainta luettavaa (selittyy kyllä myös arjen kiireillä), sillä Ekhnatonin ympärille kasattu jännite oli niin valtava, että viimeiset tapahtumat toki ovat osittain tasapainottamassa aiempia kuohuja.

Uskonnon lisäksi kirjan suuria teemoja on valta. Lääkäri Sinuhe, uskossaan kiihkeä farao Ekhnaton ja realistinen sotilas Horemheb ovat kolme eri puolta faraon valtaistuimen ympärillä - jossa riittää kuhinaa muutenkin, kun kuningasperheen jäsenet ja hovin jäsenet pelaavat omia pelejään.

Sinuhe egyptiläinen on hämmästyttävän sujuva lukukokemus. Kirjassa on todella tasapainoinen rakenne, junnaavia kohtia ei ole, vaan eteenpäin mennään koko ajan. Samalla kuitenkin lukijalle loihditaan elävä, rikas, monipuolinen, säkenöivä kuvaus muinaisesta Egyptistä. Valtaisan luomisvoiman tulos tämä kirja on. Kirjan kieli on kaunista, ylevää, runollista, monipuolista. Waltari ammentaa paljon Raamatun tapahtumista ja kielestä aineksia (kaislavene, palava pensas, Aton-uskon rinnastuminen kristinuskoon), kuitenkin välttäen huolellisesti liian suoria rinnastuksia.

Kertoja Sinuhen persoona muuttuu loppua kohti aina vain pessimistisemmäksi ja katkerammaksi. Sinuhen entinen orja Kaptah onkin hieno vastinpari isännälleen: käytännöllinen ja opportunistinen peluri. Kaptah kartuttaa maallista hyväänsä eikä turhia murehdi liian syvällisiä asioita. Sinuhe taas elää tapahtumia mielessään ja pohtii elämänsä loppuun asti eri vaihtoehtojen ja tapahtumien merkitystä.

Mikäli Sinuhen tarina on jostain syystä jäänyt lukematta, kannattaa ehdottomasti vaikka kesäloma-aikaan tarttua kirjaan. Paksu tiiliskivi se on, mutta huikean mukaansatempaava.

Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Uusimmassa Talouselämässä oli hyvä juttu Mauri Kunnaksesta. Kunnas oli päässyt kanteenkin, taatusti raflaavalla otsikolla. "Menestyskirjailija Mauri Kunnas: 'Minulla on kova halu myydä.'" Mahtavaa! Virkistävän erilainen lähestymistapa kirjailijoiden taloudelliseen tilanteeseen. Yleensähän aiheesta kirjoitetaan lähinnä siten, että kerrotaan kuinka vaikea apurahoja on saada ja kuinka epäoikeudenmukaiseksi apurahapolitiikka koetaan, tai että kuinka vähän kirjoja myydään. Ainoastaan Arto Paasilinnan sauna- ja sakkojutuissa käsitellään kirjailijoiden raha-asioita muultakin kannalta. Ja se, että joku sanoo ääneen haluavansa myydä jotain, saatikka vielä omia kirjojaan, on jotain niin tavatonta että oikein hymyilytti. Hienoa!

Mutta tottahan se on, että vain muutama ihminen Suomessa todella elättää itsensä kirjojensa myynnillä. Mauri Kunnas on jutun perusteella onnistunut tässä parhaiten. Nostan jutun innoittamana blogiini erään Kunnaksen helmen, jonka tässä päivänä muutamana luin ties kuinka monennennen kerran uusiksi.

Olen lukenut "Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus" -sarjakuvan ensimmäisen kerran ehkä 1990-luvun lopulla, sillä muistikuvani tuovat mieleen Joensuun kirjaston, ja asuin tuolloin Joensuusa. Kirjasta on tullut minulle (ja netin kommenttien perusteella monelle muullekin) eräänlainen kestohitti, sillä säännöllisen epäsäännöllisesti pitää hakea se kirjastosta ja lukea ja nauraa ääneen. Joka kerta naurattaa vielä vähän enemmän kuin edellisellä kerralla. Kirjasto on ainoa tapa minulle päästä lukemaan tätä, sillä vuonna 1995 ilmestynyttä albumia ei saa enää mistään. Albumi on loppuunmyyty, divareista tai nettidivareista en ole tätä löytänyt, ilmoitus Kvaak.fi -foorumin osto- ja myyntipalstalla on vetänyt vesiperän. Ilmeisesti kukaan ei halua luopua aarteestaan, jos tämän sattuu omistamaan. Arvoisa Otavan kustantamo, ettekö voisi ottaa tästä uutta painosta, mielellämme me lukijat vyöryttäisimme vielä muutaman miljaaardia euroa lisää kustantamon ja kirjailijan pankkitileille, jos pääsisimme tätä ihanaa sarjakuvaa ostamaan.

Kunnas tunnetaan parhaiten lasten kuvakirjoistaan, mutta hänellä on myös menestyksekäs ja monipuolinen sarjakuvatuotanto. Nyrok Cityt lienevät tunnetuimpia, itse olen niitä hieman lukenut, mutta tämä Mac Moose on todellinen rakkauteni. Tarina on ihanan päätön. Dekkarikirjailija Mac Moosen kotiin (itse asiassa alusvaatelaatikkoon) pakenee rokkibändi Vierivien sappikivien kitaristi Kiith Nielurisat, ja Mac tempautuu James Bondin henkiseen seikkailuun, jossa rokkarit, Lähi-idän diktaattorit ja hyväntekeväisyyskonsertin järjestäjät kohtaavat.

Päähenkilöt, Jagge Migreeni ja Kiith Nielurisat ovat itsessään jo niin hurmaavia, että pelkästään heidän tekemisiään seuraamalla viihtyy oivasti. Kunnas on niin virtuuosimainen piirtäjä, että hän taivuttelee hahmojaan täydellisen suvereenisti. Tarinan viehätysvoimassa on monta tekijää: poikamainen, suorastaan lapsellinen huumori, joka ei kuitenkaan ole aliarvioivaa vaan varsin osuvaa seikkailuhenkisyydessään, viittaukset populaarikulttuuriin ja Rolling Stonesien vääntäminen sarjakuvahahmoiksi ja vauhdikas juonen kieputus sekä lukuisat pikku yksityiskohdat. Suosittelen lämpimästi!

Laura Saari: Tyyppiteoria

Luin nimimerkki Laura Saaren (joka blogimaailmassa myös "Muskeli-Nettana" tunnetaan) Tyyppiteorian toiseen kertaan. Edellisen kerran kirjoitinkin kirjasta Etelä-Saimaaseen, eikä tuosta vuodentakaisesta arviosta kauheasti muutettavaa löydy vieläkään. Lisäksi olen huikealla tavalla antanut oman panokseni kirjan luomisprosessiin, sillä Laura Saaren blogissa oli leikkimielinen kilpailu kirjailijakuvauksen kirjoittamisesta. Kustantajan sivuilta löytyvä kuvaus perustuu osittain minun ehdotukseeni! Tyyppiteoria-kappaleessani onkin kirjailijan omistuskirjoitus, kun sain palkinnoksi ehdotuksestani tämän teoksen. Ja tässä huomaakin taas että pienet on piirit Suomessa, kun näköjään näin sisäpiiriporukalla pyöritetään kirjojen tekemistä, lukemista ja jopa arvioimista. :) Mainittakoon kuitenkin että en Laura Saarta alias Muskeli-Nettaa henkilökohtaisesti tunne ja oikean henkilöllisyytensä hän on Internet-yhteisöltä kätkenyt varsin onnistuneesti. Sen hän on kertonut syyksi nimimerkin käyttöön, että tarkoitus olisi julkaista myös jotain vähän vakavampaa, ja silloin tällainen "kevyt hömppä" voisi olla kirjallisissa piireissä rasite.

Vaikka ei rasitteeseen sen kummempaa syytä pitäisi olla, onhan Tyyppiteoria varsin viihdyttävä ja humoristinen opus. Nopealukuinen se on ja tekstimäärältään loppujen lopuksi melko lyhyt, mitä harva riviväli ja isokokoinen fontti hieman onnistuu hämäämään. Kirja noudattelee "hömpän" lakeja jokseenkin tyylipuhtaasti: asialla on ikäkriisiä poteva sinkkutyttö, tässä tapauksessa 32-vuotias tamperelainen kirjallisuuden opiskelija Salla, joka törmää mieheen, jonka kanssa sitten pitäisi unelmien suhteen syntyä. Kirjan aikana päähenkilön sitten pitää punnita, voittaako rakkaus kaiken, vai voittaako oma itsekunnioitus ja terve järki joissakin tapauksessa kuitenkin sen, että pitäisi uhrata kaikkensa miehen eteen.

Vanhemmasta perinteestä poiketen ja uudempaa tyyliä painottaen Tyyppiteoriassa on melko rutkasti kepeään sävyyn kuvattuja seksikohtauksia. Perinteisessä "rouvaspornossa" seksikohtauksiin liittyy usein eräänlainen outo kaksoismoraali: naispäähenkilö joutuu lähes tulkoon raiskauksen uhriksi, antautuen vastentahtoisesti sankarin kuumaan syleilyyn. Olen tulkinnut että kyseessä ei kuitenkaan ole mikään suora raiskausfantasiointi, vaan näin onnistutaan kuvaamaan sankaritar sekä siveellisenä että seksuaalisena. Vanhakantaisen moraalin mukaan kunnon nainen kun ei suinkaan mitenkään voi itse olla aloitteellinen ja haluta seksiä. Tämä onnistutaan kiertämään, kun pannaan sankari himoitsemaan sankaritarta niin paljon, että vastoin omaa moraaliaan sankaritar sitten joutuu mukaan lihalliseen huumaan. Ruhjovan syleilyn aikana koettu nautinnollinen voihke taas kertoo lukijalle sen, että oikeasti sankaritar kumminkin seksistä tykkää ja kokee sen varsin mukavana.

Uudemmassa, angloamerikkalaisessa maailmassa alunperin syntyneessä chick lit -kirjallisuudessa tämmöisiä vipstaakeja ei kuitenkaan käytetä, vaan moderni uuden ajan nuori tai nuorehko naispäähenkilö ihan konstailematta tykkää seksistä silloin kun semmoista kohdalle osuu. Toki perinteistä madonna-huora -syndroomaa voi sitten käsitellä muulla tasolla, esimerkiksi siinä kun päähenkilöt pohtivat, mikä on sopivaa seksuaalista käyttäytymistä ja mikä ei. Tyyppiteoriassakin Salla ja hänen kaverinsa Kukkis, Siru ja Mallu ovat jokseenkin normaaleja suomalaisia kolmekymppisiä bilettäjiä - seksuaalimyönteisiä ja kokemushakuisia.

Hyvän hömpän tavoin Tyyppiteoriaan on uitettu mukaan vakavampi aihelma. Salla joutuu työnantajansa aviomiehen raiskausyrityksen kohteeksi, ja häpeä tapahtuneesta on niin kova, ettei hän uskalla eikä halua mennä edes tekemään asiasta rikosilmoitusta. Tämänkaltaisten asioiden pohdiskelu viihdekirjallisuudessa on ehdottoman hyvä asia. Tietenkään tarkoituksena ei ole mikään julistava saarnaus, ja sellainen tässä kirjassa vältetään. Lukijalle annetaan kuitenkin aineksia pohdiskella, mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, ja samaistua Sallan tuntemuksiin.

Huumori on hömpän tärkeimpiä elementtejä, ainakin minulle. Pari kertaa Tyyppiteoriassa räjäytetään potti kunnolla: kohtaus, joissa Salla ja Siru harrastavat kauneudenhoitoa sekä komean kuntosaliohjaaja Andersin ensivierailu Sallan asunnolla ovat hillittömän hauskoja. Muutenkin kirjassa viljellään hihityttävää ja osuvaa huumoria tasaiseen tahtiin.

En ole blogissani hirveästi henkilökohtaisia asioitani vuodattanut, tämän blogin idea ei ylipäätään ole henkilökohtaisuuksien ruotiminen, ja tylsää luettavaa moinen yleensä olisikin. Nyt ehkä täytyy kuitenkin sen verran mainita reaalielämän tapahtumista, että viime viikonloppuna menin naimisiin. :)

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Joulukuisen muuton myötä sain taas kerran uuden lähikirjaston. Tällä hetkellä se on vanha helsinkiläinen Rikhardinkadun kirjasto. Kirjasto on oikein viehättävä ja tunnelmallinen, mutta jotenkaan en ole ehtinyt vielä viettämään siellä kunnollisia selailu- ja lueskelutuokioita, vaan olen lähinnä käväissyt pikaisilla lainaus- ja palautusreissuilla. Mutta jälleen kerran "suositteluhyllyt" tarjosivat hyvää luettavaa, sillä viime reissulla nappasin sellaisesta mukaani Anssi Kelan esikoisromaanin "Kesä Kalevi Sorsan kanssa".

Kirjan lukeminen kiinnosti minua jo silloin kun se ilmestyi, mutta jotenkin ei sitten tullutkaan tartuttua siihen. Nyt oli sopiva hetki, ja täytyy sanoa että kirja oli todella positiivinen yllätys, ennakkomainettaan paljon parempi. Huonoimmillaan "julkkiskirjat" ovat sellaisia, ettei niitä olisi ollut mitään syytä julkaista taviksen kirjoittamina. Mutta tämän kirjan olisi kyllä voinut julkaista aivan hyvin vaikka kirjoittaja ei olisikaan ollut mainetta niittänyt muusikko. Vertaisin tätä kirjaa näyttelijä Ville Virtasen hienoon romaaniin "Menkää mielenhäiriöön". Vaikka tyylillisesti kirjat ovat kaukana toisistaan, niitä yhdistää se, että kirjoittaja on kunnostautunut jollakin toisella taiteen alalla. Siitä on se hyöty, että kirjallinen ilmaisu on jokseenkin kypsää ja täysipainoista, mutta koska kirjoittaminen on syrjähyppy varsinaisesta leipälajista, tulee tekstiin mukavan tuore viritys, jota ei useinkaan ole niillä esikoiskirjailijoilla, jotka ovat puristaneet 20 vuoden sydänverensä esikoisteoksiinsa.

Ihan täydellinen ei toki "Kesä Kalevi Sorsan kanssa" sentään ole, jonkin verran tekstiin on jäänyt kliseisyyksiä ja pientä haparointia. Kokonaisuutena tämä on kuitenkin sydämeenkäyvä, puhutteleva ja vetävä tarina. Kiinnostavaksi sen tekee päähenkilö Johannes. Hän edustaa niitä herkkiä nuoria miehiä, joiden puolesta jotkut henrylaasaset ja timohännikäiset kirjoittelevat katkeraan, syyttävään ja naisia alentavaan sävyyn. Johannes on ollut nuorena koulukiusattu, aikuisena ystävätön, ujo ja huono tutustumaan muihin, edes työkavereihinsa. Kela ei kuitenkaan vyörytä Johanneksen ongelmia koko muun maailman harteille, vaan maalaa hänestä inhimillisen, herkän ja ymmärtäväisen kuvan. Liekö Kela sellaisia uuden ajan miehiä, jotka rupeavat olemaan jo jollakin tasolla vapaita perinteisestä miesihanteesta, johon kuuluu kovuus, uhoaminen ja väkivalta. Johannes on kaikessa rauhassa oma epävarma itsensä ja hyvä niin.

Tosin juuri epävarmuuden voittaminen onkin kirjan keskeisin teema. Kirjan alussa Johannes kuntouttaa itseään: hän on ollut onnettomuudessa eikä muista edellisen kahden viikon tapahtumista mitään. Hän saa mielikuvituskaverin, kun entinen pääministeri, Kalevi Sorsa -vainaa ilmestyy hänelle ja alkaa jakaa elämänohjeita.

Asetelma kuulostaa päättömältä, mutta on itse asiassa varsin toimiva. Kalevi Sorsan hahmo on hyvä auktoriteetti Johannekselle. Hän edustaa tasapainoisuutta, järkevyyttä, elämänhallintaa ja kokemusta. Johannes saa häneltä hyviä neuvoja muistikatkojensa paikkailuihin sekä sosiaalisten taitojensa kasvattamiseen.

Kirjassa vuorottelee kaksi tasoa: Johanneksen nykyhetki sekä aika ennen onnettomuutta. Jos olisin saanut päättää, olisin nimennyt luvut tyyliin "ennen" ja "nyt", jotta lukujen alussa olisi ollut heti kärryillä, kummassa aikatasossa liikutaan. No nyt muistisääntönä on että toisessa kerronta on imperfektissä, toisessa preesensissä. Lyhytaikaisia sekaannuksia kaksitasoisuus kuitenkin minulle välillä aiheutti.

Muita tärkeitä hahmoja kirjassa ovat paras ystävä Markus, ihastuksen kohde Heidi sekä Johanneksen äiti. Äiti-poikasuhteesta irtoaa huumoria, ja muutenkin kirjassa on mukavaa, hymyilyttävää, hyväntuulista huumoria. Vakavaan sävyyn käsitellään Johanneksen ja Markuksen lapsuusmuistoja, mm. koulukiusatuksi tulemista.

Jossakin vaiheessa kirja tempaisi mukaansa, hyvän tarinan merkki on että pitää päästä tekstissä nopeasti eteenpäin jotta saisi tietää miten käy, ja kirjan loppuessa harmittaa kun tarina loppuu. Mukava tuttavuus oli tämä kirja, voin suositella.

Mika Waltari: Nuori Johannes

Blogi on sitten viime kirjoituksen täyttänyt kolme vuotta ja tämä on näköjään 158. blogikirjoitukseni. Hyvä minä! Bloggaus on ollut varsin mukava harrastus ja kaikenlaisia kivoja lieveilmiöitäkin siitä on seurannut. Viimeisimpänä pääsin esimerkiksi Veikko Huovis -seuran kokoukseen pitämään lukijapuheenvuoron ja tapasin kirjailijan itsensäkin.

Päivän aihe on Mika Waltarin "Nuori Johannes". Kuten kerroin, Johannes Angeloksen maailma lumosi ja sen innoittamana piti tutustua myös Johanneksen varhaisvaiheisiin. "Nuori Johannes"on postuumisti julkaistu, Waltarin itsensä hylkäämä käsikirjoitus. Täytyy olla samaa mieltä Panu Rajalan kanssa, joka Unio Mysticassa totesi jotain sen suuntaista, että kova työmoraali Waltarilla on ollut, kun on tämän käsikirjoituksen sivuun pistänyt. Moni heikompi kirjailija olisi antanut vaikka oikean kätensä, jos olisi mitään tällaista ikinä paperille saanut.

Kirja on ehdottomasti "prequel" - mikähän olisi sopiva suomennos tälle jatko-osan vastakohdalle, "esiosa"? Olen kirjan luettuani tyytyväinen, että luin Johanneksen tarinan juuri näin päin: ensin mestarillinen Johannes Angelos, sitten täydennyksenä ja fiilistelynä Nuori Johannes. Toisin päin luettuani pääteos itse olisi saattanut tuntua hieman toistolta, sillä Nuoren Johanneksen tapahtumat on taitavasti pureskeltu ja sulautettu osaksi Johannes Angeloksen kokonaisuutta. Näin päin luettuna sain paljon kiinnostavaa lisätietoa, kertausta ja täydennystä tarinaan.

Kirjan alkupuolella tuntuu olevan hieman tyhjäkäyntiä, mutta mitä pitemmälle kirja etenee, sitä kiinnostavimpia jaksoja mukaan mahtuu. Kirkolliskokouksen kuvaus oli minusta todella mielenkiintoista luettavaa. Johannes on kirjurina todistamassa mahdottomalta tuntuvaa urakkaa: paavin ja Konstantinopolin keisarin kamppailua kirkkojen yhdistymisen merkeissä. Samoin sulttaani Muhammedin kuvaus on ehdottomasti parasta antia kirjassa. Lopussa kirjan tapahtumat menevät jo osittain päällekkäin Johannes Angeloksen alun kanssa, tosin joitakin asioita Waltari kirjoitti Angeloksessa uusiksi - esimerkiksi Lukas Notaraksen "mieluummin turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra" -huutoa Johannes oli Angeloksessa todistamassa jo Konstantinopolin asukkaana, Nuoressa Johanneksessa vielä sulttaanin orjana.

Nuoren Johanneksen hylkääminen teki loppujen lopuksi terää Johannes Angeloksen rakenteelle, sillä nuoruuden seikkailujen vaiheet nivoutuivat lopulta luontevasti osaksi tarinan kulkua ja ajallinen tiivistäminen oli myös eduksi. Suosittelen siis Nuoren Johanneksen lukemista ensisijaisesti Johannes Angeloksen lukemisen jälkeen.

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Johannes Angeloksesta jäi niin vahva jälkimaku, että sitä piti tasapainottaa toisella yhtä väkevällä elämyksellä: Hilkka Ravilon esikoisteoksella "Kuin kansanlaulu". Tämä kirja on ollut suosikkejani jo pitkään. Olen lukenut sen useampaan kertaan, ja nyt oli taas nautinnollisen uusintalukemisen vuoro.

"Kuin kansanlaulu" on ollut minulle sosiaalihistorian oppikirja, väkevä kannanotto naisen itsemääräämisoikeuden puolesta, itäsuomalaisen identiteetin täsmentäjä ja vaikka mitä. Rakenteellisesti kirja on jokseenkin tyypillinen kasvutarina: päähenkilö Eevan vaiheita seurataan lapsuudesta varhaiseen aikuisuuteen. Sisällön puolesta taas tarina iskee kuin miljoona volttia. Kärkkäisen Eeva on syntynyt yläsavolaiselle asutustilalle sotien jälkeen, torpan yhdeksänneksi tyttäreksi. Hänellä sattuu olemaan kiero silmä, jota ei tietenkään ole mahdollisuuksia hoitaa kuntoon. Syrjäinen pieni savolaiskylä elää ankaran körttiuskon varjossa, naisen osa on nääntyä kovan työn ja jatkuvien synnytysten paineeseen. Eeva pääsee lähtemään Helsinkiin piiaksi, mutta jatkuvalla työnteolla häntä sielläkin kuritetaan. Avioliitto tansseissa tavatun Jaakon kanssa osoittautuu jatkuvaksi perheväkivallan alla elämisen peloksi.

Savolaista naturalismia luukutetaan siis olan takaa, ja millä raivolla. Eevan tarina tempaa mukaansa eikä jätä rauhaan. Ravilo maalaa tekstiään väkevin vedoin. Kirjaa voi lukea esimerkiksi romanttisen sinkkukirjallisuuden kääntöpuolena: siinä missä nykypäivän kolmekymppiset citysinkut haikailevat miehen ja lasten perään, joutuivat savolaistytöt nääntymään hampaattomina akkoina köyhyyteen kymmenpäisen lapsilauman kanssa. Helsinkiin muuttaneet kanssasisaret taas joutuivat hakemaan laittomia abortteja, kun ehkäisyvälineitä ei ollut saatavilla tai ei osattu hankkia. Mies oli pakko saada ja naimisiin piti päästä jotta kunniallisesta naisesta kävisi, mutta miehet olivat usein väkivaltaisia alistajia, joista ei päässyt eroon, eivätkä tyhmimmät aina halunneetkaan. Kotiapulaiseksi lähteneen Eevan maailmankuva on käsittämättömän rajattu: hän ei tiedä mitä vaikkapa kinkku tai silakka tarkoittavat. Kansakoulun sai käydä, oppikouluun ei torpan tyttöä ollut varaa lähettää.

Surullisinta on, että asetelma ei ole paljonkaan muuttunut: perheväkivaltaa esiintyy edelleen vaikka kuinka paljon, muistan nähneeni vastikään lehdissä tilaston että Suomessa kuolee vuosittain 20 naista perheväkivallan uhreina - siis melkein kaksi naista kuukaudessa. Ja onhan uutisoitu että myös miehet ilmiöstä kärsivät.

Eevan tarinassa viehättää se, että se kertoo siitä, mitä kaikkea suomalaiseen lähihistoriaan on aivan hetki sitten kuulunut: kova työ, ruoan puute, luokkaerot, ankara uskonto, tietämättömyys. Ravilon pistämätön tyyli vyöryttää tämän kaiken hurjana hyökynä lukijan päälle. Jos työskentelisin kustannusalalla, toimisin näin: ostaisin kustannusoikeudet Ravilon tuotantoon, brändäisin nimen, teettäisin yhdenmukaiset kannet ja tuuppaisin pokkaripainoksina markkinoille. Kyllä näitä ostaisi ja lukisi vaikka kuka.

Mika Waltari: Johannes Angelos

Unio Mystican ja lukijakommenttien myötävaikutuksesta kirjastoreissulla "suositushyllystä" tarttui mukaan Mika Waltarin Johannes Angelos. Ja olipa muuten mahtava kirja! Historiallisten romaanien ystäville tämä on ykkösluettavaa. Tämä olisi mainio joululomakirja: paksu, mukaansatempaava, loistavasti kirjoitettu, huimia historiallisia tapahtumia kuvaava seikkailu.

Aihe on huikea: Konstantinopolin valloitus vuonna 1452. Bysantin tuhatvuotinen valta päättyi, kun Turkin sulttaanin joukot valloittivat kaupungin.

Päähenkilö, niin Euroopassa kuin sulttaanin joukoissakin seikkaillut Johannes Angelos on päätynyt Konstantinopoliin tarkoituksenaan puolustaa kaupunkia kuolemaansa saakka. Keisari Konstantinos on sotilaallisen avunannon turvatakseen hyväksynyt ortodoksisen ja katolisen kirkon unionin, vaikka kansa vastustaa "latinalaisten" myötäilyä. Oppositiota edustaa mahtimies Lukas Notaras, joka on valmis pelaamaan peliä sulttaanin pussiin mieluummin kuin käymään tuhoon tuomittua, alivoimaista puolustustaistelua.

Mutta ylpeys purppurassa syntyneistä keisareista ja kreikkalaisuudesta sekä Konstantinopolin huikeasta historiasta pitävät kaupunkilaisten uskoa yllä. Piirityksiä on koettu ennenkin, varmasti mahtavat kaupunginmuurit kestävät sulttaanin hyökkäilyt tälläkin kertaa?

Kirjassa on paljon kiehtovia asioita. Ensinnäkin Konstantinopoli itse. "Itä-Rooma", Bysantti, viikinkien myyttinen Miklagaard. Rooman keisarien perinne jatkui täällä, mutta 1400-luvun lähestyessä loppua purppurasyntyinen keisarius näyttäytyy jo merkillisena reliikkinä, kun Euroopassa tehdään teknologisia keksintöjä ja tiede ja ihmisjärki valtaavat ajattelussa kristinuskolta tilaa. Toiseksi piiritys. Historian opinnoista on jäänyt jonkinmoinen kuva piirityksistä: näin kärjistetysti, yksinkertaisimmillaan valloitussota oli sitä, että joku oli rakentanut linnan tai kaupungin ympärille muurit ja toinen piiritti muurit ja odotti että sisäpuolella istujat nääntyisivät nälkään. Vaatimattomilla käsiaseilla vahvojen muurien murtaminen oli mahdotonta, toisaalta piiritetyt eivät saaneet huoltoapua tai elintarvikkeita. Hirmuinen suurpiiritys on ollut esimerkiksi Leningradin piiritys toisen maailmansodan aikana, jolloin vuosia loukussa olleet kaupunkilaiset söivät tarinoiden mukaan kengätpohjatkin ja tapettiliisterit seinistä.

Konstantinopolin piirityksessä kohtaloksi koituu uusi tekniikka: unkarilaisen Orbanin valamat hirmuiset tykit. Tykkitulitusta Konstantinopolin mahtavat muurit eivät pysty loputtomiin kestämään, ja lopuksi turkkilaiset vyöryvät kaupunkiin.

Kirja on myös tutkielma vallasta. Voimakas sulttaani Muhammed, joka haluaa nimensä historiaan Konstantinopolin valloittajan, jyrää hirmuhanketta eteenpäin, vaikka moni heikompi on siinä aiemmin epäonnistunut. Missä määrin historian käänteet ovat loppupeleissä aina kuitenkin yksittäisestä yksilöstä kiinni, tuntuu Waltari pohtivan. Opportunistista "reaalipolitiikkaa" pelaava Lukas Notaras tasapainoilee isänmaanuskollisuuden ja kavalluksen välimaastossa. Johannesta itseään kaikki epäilevät sulttaanin vakoojaksi, vaikka hän kuinka vakuuttaa uskollisuuttaan Konstantinopolille. Edes Lukas Notaraksen kaunis tytär Anna, jossa Johannes (tietenkin) kohtaa sielunkumppaninsa ei miehen vakaumuksellisuutta aina ymmärrä. Ja kuten messiaanisilla sankarihahmoilla usein, myös Johanneksella olisi hyvät perusteet ryhtyä vehkeilemään salaliittoja tai vallankaappauksia, mutta hän ei sitä tee.

Waltari kirjoittaa Konstantinopolin kohtalosta aikakausien välisen rajapyykin. Taakse jää Kristuksen ja hengen maailmanaika. Johannesta kauhistuttaa, että sulttaani Muhammed ei tunnu uskovan edes omaan jumalaansa ja muslimien pyhiin asioihin. Johannes ei halua elää maailmassa, jossa ihmisen vallanhimo, oman edun tavoittelu ja maallisuus nousevat uskonnon, henkisyyden ja taivasten valtakunnan tavoittelun tilalle.

Lisäksi tämä kirja herätti taas sen tunteen, jonka usein historiallisia romaaneja lukiessani koen. Kun seuraa päivälehtia ja päivittäisiä internet-uutisia, pyritään niissä, tietenkin, raportoimaan asioista mahdollisimman nopeasti ja tarkkailemaan tämän päivän maailmaa. Mutta ilman historian tuntemusta saa sen kuvan, että nykypäivän tilanne on jokin merkillinen, ylivertainen kohtalonhetki. Historian parissa viivähtäessään saa etäisyyttä asioihin. "Ei ole mitään uutta auringon alla", oli Waltarinkin toistuva teema, ja niinhän se on. Nyt kirjoitellaan talouskriiseistä ja luonnonmullistuksista maailmanlopun enteitä nähden. Konstantinopolin kreikkalaisille maailmanloppu koitti vuonna 1452. Kuinka moni nykypäivän ihminen silti tietää tai tajuaa, mitä silloin tapahtui?

Kirja herätti minussa myös matkakuumeen: sopivan tilaisuuden tullen olisi hienoa matkustaa Istanbuliin tutkimaan vanhan Bysantin jälkiä ja näkemään Johannes Angeloksen seikkailun maisemat. Kirja oli myös poikkeus muihin lukemiini Waltarin historiallisiin romaaneihin verrattuna: siinä ei seurata päähenkilön vaiheita kehdosta hautaan, vaan tapahtumat sijoittuvat muutaman kuukauden jaksolle. Tällainen lyhyt aikajänne mahdollistaa ihan eri lailla draamallisen tiiviyden, ja itse pidän melkein enemmän tällaisesta vaihtoehdosta kuin vuosikymmenien ajanjaksoa haarukoivista kirjoista. Johanneksen nuoruudenvaiheisiin viitataan jonkin verran, ja niistähän saisikin selkoa, jos lukisi kirjan "Nuori Johannes", joka julkaistiin postuumisti Waltarin kuoleman jälkeen. Kyseessä on kesken jäänyt romaaninaloitus, ja pitää varmaan tutustua siihen sopivan hetken tullen. Harmi, että kirjastoon ei näin sunnuntai-iltana pääse, muuten menisin varmasti heti tutkimaan nuoren Johanneksen vaiheita.

Jude Deveraux: Tie unelmiin

Pitkästä aikaa tuli luettua ihanaa Deveraux'ta. "Tie unelmiin" on alkuperäisnimeltään Eternity, ilmestynyt vuonna 1992, suomennettu 2007. Deveraux'in kirjoissa seikkailevat usein Montgomery-nimiset sankarit ja sankarittaret. Sukutarinoiden kronologista järjestystä voi tutkailla vaikka täällä. "Tie unelmiin" sijoittuu 1800-luvun Amerikkaan, tosin Deveraux'n romaanit eivät ole historiallisia samassa mielessä kuin vaikka Kaari Utrion, vaan historiallisuus on pelkkää kehystä. Nautinnollista luettavaa ne silti ovat. Tässä kirjassa Deveraux hieman kiertää ja muuntelee hömppäromantiikan perinteisimpiä kuvioita, saaden näin uusia vapauksia kerrontaan.

Ensinnäkin, yleensä romanssi huipentuu vasta aivan kirjan loppumetreillä avioliittoon. Tässä kirjassa mennä paukautetaan heti naimisiin ja vieläpä uusperhekuvioon. Kaunis, rikas ja hemmoteltu Carrie Montgomery rakastuu Joshua Greeneen tämän avioliittotoimistoon lähettämän valokuvan perusteella, ja hankkiutuu naimisiin tämän kanssa etänä. Hän matkustaa postivaunuilla Joshuan luokse varmana siitä, että tämä hurmaantuu hänen lumovoimastaan. Kiitettävän päätön juonikuvio siis!

Toisekseen, sankaritar on usein hento, herkkä, avuton, ja ylipäätään äärinaisellinen, ja sankaritar taas on maskuliinisuuden perikuva. Tässä kirjassa asetelma käännetään päälaelleen: kahden pienen lapsen isä Joshua viljelee yksin pientä maatilaa, ja hän toivoi avioliittotoimiston välittävän hänelle vaimoksi riuskan työihmisen. Koska yläluokkainen Carrie ei osaa edes tiskata, Joshua halveksii häntä ja tekee selväksi että odottaa vaimolta fyysistä työpanosta maatilan töihin. Carrien ulkoinen viehätysvoima ei siis riitäkään! Virkistävää vastakkainasettelua.

Joshuan lapset ovat myös poikkeus - yleensähän varsinkin historiallisissa ympäristöissä kuvatuissa hömpissä ei uusperhekuvioilla leikitellä. Kirjassa esiintyy myös Carrien veli Ring, ja netin perusteella hänen tarinansa kerrotaan kirjassa "Laakeripuu". Tosin Book Studion julkaisemana tuo pokkari on ilmestynyt vuonna 1991, mahtaakohan siitä olla tuoreempaa versiota kaupoissa? Tosin onneksi Deveraux'ia voisi varmasti kokeilla lukea myös englanniksi, eiköhän hömppänautinto sujuisi hyvin alkukielelläkin.

Kuitenkin, näistä hömppäasetelmien hämmentämisestä huolimatta "Tie unelmiin" on hieman välityön oloinen kirja Deveraux'lta. Parhaita romantiikkapaukkuja ei tässä käytellä. Huomattavasti enemmän draivia oli vaikka eräässä suosikki-Deveraux-romanssissa, "Ylämaan lumous". Tehtävänsä kirja kuitenkin täytti mainiosti: se oli nopealukuinen, humoristinen, viihdyttävä ja ah niin romanttinen teos.

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Keyesin jälkeen kaivoin lukemista oman hyllyn kirjavalikoimista, sillä kaikki kirjastosta hakemani kirjat oli luettu - pitäisi päästä taas hakemaan uusi lasti. Nappasin päivän junamatkoja varten käsilaukkuun kaksi Muumi-kirjaa, joista yksi riitti. Muumipapan urotöiden edellisestä lukukerrasta on piiiitkä aika, mutta koska olen lapsena lukenut tämänkin kirjan noin miljoona kertaa, on siitä jäänyt muistiin mukava tuttuuden tunne.

Jonkinlainen kaiherrus Muumipapan seikkailujen kertaamisesta taisi jäädä jo toissa syksyltä, kun luin uuden sarjakuvaseikkailun Muumimamman nuoruudesta. Jo kirjan alkupuolella alkoi naurattaa. Viime päivien aikana lehdissä on keskusteltu lakiehdotuksesta, jossa esitetään tupakoinnin esittämisen rajoittamista. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, esimerkiksi nuorisolle suunnatuissa elokuvissa ei saisi juurikaan näkyä tupakointia, etteivät nuoret vaan ota mallia. Esitys on varsin absurdi, ottaen huomioon että tupakointi nyt on ollut ja edelleen on laajamittainen harrastus niin Suomessa kuin maailmalla. Kiellettäisiinköhän lapsilta ja nuorilta Muumi-kirjojen lukeminenkin, onhan siellä muun muassa tällaista tekstiä:

"- Hienoa, sanoi Muumimamma. - Älä vain lue lapsille mitään, mikä antaa meistä huonon kuvan. Sano mieluummin "viiva, viiva, viiva". Tahdotko sikarin?

- Älä anna hänen polttaa! Nipsu huusi. - Hemulin täti sanoo, että siitä saa vapisevat käpälät, keltaisen kuonon ja kaljun hännän!

- No no, Muumipeikon äiti sanoi. - Hän on polttanut koko elämänsä ajan, eivätkä hänen käpälänsä silti vapise eikä hän ole kaljuhäntäinen tai keltainen. Kaikki hauska on hyvää vatsalle!

Ja hän sytytti Muumipapan sikarin ja aukaisi ikkunan mereltä puhaltavalle iltatuulelle."

Muumipapan urotyöt on mielestäni Muumi-kirjojen ihanimpia: siinä on hienoja seikkailukuvauksia, vaihtuvia kiehtovia ympäristöjä ja ihania hahmoja. Ylipäätään Tove Janssonin kirkas ja antautunut tyyli tekee tekstistä hienon. Laila Järvisen suomennos on myös mielestäni kestänyt aikaa todella hyvin. Hienostunutta ajan patinaa kielessä tuntuu, mutta hyvällä tavalla.

Kun mietitään, että kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1950, niin on hauska pohtia, olisiko joku arvannut sinä vuonna, että tästä kirjasta tullaan uusia painoksia vielä yli 50 vuoden päästä jauhamaan ja tätä kirjaa luetaan ahkerasti edelleen? Japanilaisesta animaatiosarjasta ja sen siivittämästä oheistuotebisneksestä kukaan ei olisi varmaan osannut edes päiväunia nähdä. Että juuri tämä teos on Suomen sen vuoden kirjasadosta kestävää tavaraa. Juuri näiden asioiden vuoksi minua ei erityisemmin innosta median lietsoma mielikuva noin puolen vuoden kirjasesongeista. Oletetaan, että ihmiset haluaisivat lukea vain juuri sen hetken kuumia uutuuskirjoja, mielellään niin että kaikki lukisivat samaa kirjaa yhtä aikaa. Miksi ihmeessä? Aika seuloo kirjoja lukijan puolesta, nostaa helmiä tarjolle, häivyttää päiväperhoset unohduksiin. Toki historian hämäriin on varmasti jäänyt niitä hyviäkin osumia, jotka olisivat ansainneet pitemmänkin kirjallisen elämän. Muita vuoden 1950 suomalaiskirjoja olivat esimerkiksi Veikko Huovisen esikoisteos Hirri. Yritin tehdä hakuja laajempaakin vertailua varten, mutta esimerkiksi kirjaston hakusivu ei oikein suostunut taipumaan alkuperäiseen ilmestymisvuoteen perustuvaan hakuun, joten vertailu nyt jäi.

Marian Keyes: This Charming Man

Kirjaston varausjonon kautta sain luettavakseni Marian Keyesin uusimman kirjan, "This Charming Man". Ja olipa muuten hyvä lukukokemus! Ehkä paras Keyesin kaikista kirjoista. Keyes on briljeerannut tähänastisessa tuotannossaan kyvyllään kirjoittaa vaikeista asioista kepeään sävyyn, mutta tässä uusimmassa tykitetään vaikeista asioista myös raskaaseen sävyyn.

Kirjan ensimmäinen jakso ei kuitenkaan sitä anna ymmärtää. Kirja jakaantuu neljän kertojan lukuihin, ja aloittajana on hieman tyhjäpäisen oloinen stylisti Lola. Lola on tyrmistynyt, kun hänen poliitikkomiesystävänsä Paddy de Courcy on julkaissut kihlauksen toisen naisen kanssa, eikä vastaa Lolan yhteydenottoihin selittääkseen tilannetta. Lola pakenee Dublinista Länsi-Irlantiin pieneen Knockavoyn kylään selvittelemään päätään.

Mutta kunhan Lolan alkuhitauksista selvitään, pyörähtää iso pyörä päälle. Seuraavaksi tarinaa alkaa vetää toimittaja Grace. Grace on piristävin ja napakin naishahmo mitä vähään aikaan on kirjoissa vastaan tullut. Maanläheinen ja sisukas kuin terrieri. Hänellä on omat kontaktinsa Paddy de Courcyyn, mutta hänen perhekuvionsa ja sähäkkä toimittajantyönsä ovat varsin kiinnostavia myös.

Gracen sisko Marnie on heilastellut nuoruudessaan Paddyn kanssa, eikä oikein ole meinannut päästä suhteesta yli vielä keski-ikäisenäkään. Neljäs kertoja on Alicia, Paddyn kihlattu. Hän saa vähiten puheenvuoroja, mutta hänen roolinsa selviää myös muiden naisten kautta.

Kirjassa luukutetaan isoja teemoja: alkoholismia ja perheväkivaltaa. Näitä kuoritaan kuin sipulia, lukijalle annetaan pikkuhiljaa vihjeitä ja vedetään salaisuuksien verhoa tapahtumien yltä vasta vähitellen. Kyseessä on samanlainen prosessi kuin ihmismielen toiminta silloin, kun sen pitäisi myöntää ja käsitellä jonkin raskaan ja inhottavan asian olemassaolo, jota ei oikeastaan haluaisi katsoa silmästä silmään.

Raskaampien jaksojen välissä tunnelmaa keventävät Lolan seikkailut, joissa Keyes käyttelee komedian osaamistaan täydellä teholla. Aloin nähdä mielessäni kirjan tv-version - tästä saisi loistavan tv-sarjan. Mitä kaikkea irlantilaisen rannikkokylän elämään voikaan kätkeytyä... :)

Tekisi hirveästi mieli kertoa juonenkäänteistä vähän enemmän, mutta en viitsi, koska sekä ilahduttavat että kamalat yllätykset olivat lukiessa niin antoisia kokemuksia minulle, että haluan säästää ne muillekin.

Aina välillä Keyesin kirjojen takakansissa mainitaan lehtikehu "a real page-turner" ja se sopi lukufiiliksiini täysin. Tuolle page-turnerille houkuttelisi keksiä sopiva suomennos, mutta miksikäs se järkevästi kääntyisi? Sivunkäännättäjä? Kääntyväsivuinen? No en keksi, ideana kuitenkin se että sivut kääntyvät huimaa vauhtia kun lukiessa tulee ahmittua tekstiä niin vauhdikkaasti ja välillä on pakko harppoa eteenpäin, jotta saisi vähän ennakkoaavistusta seuraavista juonenkäänteistä.

Kirja on ilmestynyt jo myös suomeksi ja itse asiassa meinasin lukeakin tämän myös suomeksi. Tuleepahan samalla tarkistettua vanhoja ennakkoluulojani siitä, kuinka hyvin Keyesin nokkeluudet ja sanaleikit suomen kielelle kääntyvät.

Edit 1.3.2009. Täytyypä sanoa että tämän kaltaiset uutiset saavat surulliseksi, näin Keyesin kirjan jälkitunnelmissa. Rihanna on menestyvä poptähti, mutta silti poikakaveri pahoinpitelee hänet väkivaltaisesti. Ja silti nainen palaa hänen kanssaa yhteen tämän jälkeenkin?! Miksi, oi miksi.

Marian Keyes: Sushi for beginners

Ah, mikä leppoisa perjantai-ilta. Kaljaa, makkaraperunoita - ja Marian Keyesin kirjan loppuratkaisut.

Olen lukenut "Sushi for beginners" -kirjan muutama vuosi sitten äidin kirjahyllystä. Tämä toinen lukukerta on jaksottunut melko pitkälle ajalle - olen lukenut kirjaa pätkittäin aina miehekkeen siskon kirjahyllystä "anoppilassa" kyläillessä. Viime kyläreissun yhteydessä piti ottaa kirja mukaan lainaksi, kun loppua kohti kiihtyvä juoni otti minut valtaansa.

"Sushi for beginners" kertoo kolmen naisen, Lisan, Ashlingin ja Clodaghin elämän käänteistä. Kuten Marian Keyesin kirjoissa usein, naiset ovat 30+ iässä, eli vakiintuneet jo jollakin laillakin ainakin työelämään, vaikkakaan eivät aina perhe-elämään. Kiinnostavaa on, että kukaan kolmesta ei ole mitenkään erityisen herttainen tai puoleensavetävä päähenkilö. Samaistuttavia nämä henkilöt kyllä ovat, vaikka eivät aina lukijaa muistuttaisikaan. Lisa on pinnallinen ja trendikäs piinkova uranainen, joka kuitenkin joutuu jossakin vaiheessa pohtimaan maanläheisiä työväenluokkaisia juuriaan. Ashling on neuroottinen tylsä tavis, taikauskoinen huonoja poikaystäviä haaliva nainen. Clodagh on kaunotar, jolla on ihana mies ja kaksi lasta ja ihana koti, jota voi miehen rahoilla sisustaa loputtomiin, mutta silti häntä ahdistaa jollakin merkillisellä tavalla koko ajan.

Sekä Lisa että Clodagh joutuvat pohtimaan, mitä pitäisi tehdä kun huomaa itse pilanneensa ihmissuhteensa. Ashling taas ottaa henkisesti turpiinsa ulkopuolisilta ihmisiltä ja joutuu pääsemään siitä yli. Sopiva loppukohtalo kaikille lopulta löytyy, onneksi.

Kirja sijoittuu naistenlehden toimitukseen. Keyes on todella taitava kirjoittamaan toisaalta kevyen nokkelaa viihdettä, toisaalta hän vääntää kliseisetkin lähtötilanteet niin taitavasti mutkalle, että lopputuloksena on moniulotteista, arkielämästä tuttua ja elämänmakuista tekstiä. Hieno taito.

"Sushi for beginners" ei ihan vauhdikkaammasta päästä Keyesiä ole, mutta kunhan pienestä alkuhitaudesta päästään yli, kiihtyvät kierrokset loppua kohti. Varsin suositeltavaa luettavaa humoristista, älykästä ja viihdyttävää luettavaa kaipaaville.

Amélie Nothomb: Antikrista

Amélie Nothombilta olen lukenut kauan sitten häneltä aiemmin suomennetut kirjat, "Nöyrin palvelijanne" ja "Vaitelias naapuri". Näistä varsinkin "Nöyrin palvelijanne" jätti vahvoja muistijälkiä: erikoinen kertomus eurooppalaisnaisen oudoista kokemuksista japanilaisen suuryrityksen palveluksessa jäi kummittelemaan mieleen. Nothombista oli juttua joku aika sitten Hesarissa, joten olisiko hän sitä kautta palannut mieleeni. Muistelin häntä kyllä myös Etelä-Saimaan lukupiirin Fred Vargasia koskevassa keskustelussa, kun kertasimme lukukokemuksia ranskankielisen kirjallisuuden parissa.

"Antikrista" ammentaa samoista aineksista kuin nuo aiemmatkin kirjat: arkipäivä kääntyy absurdeille mutkille, ihmisten päällepäin tavanomaiselta näyttävät suhteet kiepahtavat sadomasokistisiksi valtapeleiksi, mutta tarina kulkee soljuvan kepeästi. Kai se sitten on sitä ranskalaista keveyttä. Tämänkin kirjan päähenkilö, yksinäinen 16-vuotias Blanche, analysoi hänelle tapahtuvia asioita tarkasti, vaikka oikeastaan kyse on teini-iän isoista tragedioista: ystävien puutteesta, nöyryytykseen perustuvasta "kaveri"suhteesta ja vanhempien kyvyttömyydestä huomata, mitä omalle lapselle tapahtuu. Tästä kerrotaan kuitenkin mustan huumorin avulla, niin että lukiessa nauraa ääneen monta kertaa. Oikeastaan Blanchen kirjallinen suomalaisserkku on Vappu, josta Kreetta Onkeli kertoi Beige-kirjassaan.

Blanche tutustuu opiskelujen kautta samanikäiseen Kristaan, joka yhtäkkiä valloittaa Blanchen perheen puolelleen ja muiden näkemättömissä piinaa Blanchea mitä monipuolisimmilla tavoilla. Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mikä ei tarkoita sitä että se olisi pinnallinen. Blanche joutuu hakemaan itseluottamustaan niin kuin kuka tahansa teini, mutta Nothomb kääntää kirjan loppumetreillä asetelman tavallisista kasvutarinoista poikkeavaan suuntaan: on ihan okei olla yksinäinen, vetäytyä muiden seurasta ja uppoutua eskapistisiin harrastuksiin, kuten kirjojen maailmaan.

Nothomb kirjoittaa tyylikkäästi ja taitavasti. Hänen mukavan vinksahtaneesta näkökulmasta kertomiaan tarinoita lukisi mielellään suomeksi enemmänkin, onhan niitä ranskaksi julkaistu jo parisenkymmentä.

Mary Henley Rubio: Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings

Viimeiset pari viikkoa on mennyt L.M. Montgomeryn maailmassa. Tai pitäisikö sanoa Maud Macdonaldin, sillä Rubion erinomainen kirja sekä pisti pääni pyörälle että avarsi näkemyksiäni niin paljon, etten tiedä osaanko enää kutsua "Maudia" hänen julkaisijanimellään "L.M. Montgomery". Pastorin rouvana Maud Macdonaldinahan hänet näköjään tunnettiin yli puolet elämästään.

Kirja on loistavasti tehty ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille Montgomerya lukeneille - jotka osaavat englantia. Kysyin WSOY:n tiedottajalta aikovatko he suomentaa kirjan, ja sain vastaukseksi ettei se ole nyt julkaisuohjelmassa. Harmillista, sillä asiatekstin lukeminen englanniksi vaatii kuitenkin hieman kielitaitoa, jotta lukemisesta voi nauttia ja ymmärtää lukemaansa.

Kirjan voi tilata Amazonista, Suomalaisen kirjakaupan verkkopalvelusta en kirjaa löytänyt. Kirjassa on hyvä kuvamateriaali, lisäksi neuvotaan tutustumaan Guelphin yliopiston kuva-arkistoon, joka löytyy täältä. Kun katsoo vaikkapa tätä kuvaa Montgomerysta 8-vuotiaana, tulee väkisinkin mieleen kuvaus runotyttö Emilystä: suipot korvat, tumma tukka, korkea otsa, vakava ilme. Kuva-arkiston selailu oli erityisen antoisaa kirjan lukemisen jälkeen, kun osasi jonkin verran tunnistaa tapahtumia ja henkilöitä.

Lukukokemus oli niin pökerryttävä, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Aloitetaan vaikka siitä että professori Mary Henley Rubio on minun vaatimattoman arviointikykyni perusteella erinomainen tutkija ja kirjoittaja. Kirjalliset ansiot ovat siinä, että teksti on sujuvalukuista, järkevästi jaksoteltua ja analyyttista. Tutkimukselliset ansiot ovat siinä, että tulee semmoinen vaikutelma että kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä, että saataisiin pienimmistäkin yksityiskohdista uskottava lähdetieto: kirjasta löytyy maininta että Skotlannin rekistereistä on kaivettu tieto, millä laivalla ja minä vuonna Montgomeryn esi-isät saapuivat 1700-luvun lopulla Prinssi Edvardin Saarelle. Toisaalta epäolennaiset asiat on osattu rajata pois. Kirjoitussävy on koko ajan hienotunteinen ja kohdetta kunnioittava, vaikka välillä kaivetaan esille sellaisia asioita, joita Montgomery on selvästi yrittänyt peitellä esimerkiksi omissa päiväkirjateksteissään.

Rubio lukee ja kommentoi Montgomeryn teoksia ja löytää niistä useita yhtäläisyyksiä kirjailijan elämään. Hänellä on kuitenkin erittäin tarkka ja taitava ote: vaikka hän näkee ja tunnistaa, milloin kirjailija on laittanut fiktiivisiin hahmoihin ja tapahtumiin oman elämänsä aineksia, hän ei ryhdy tekemään fiktion pohjalta johtopäätöksiä Maudista. Kehaisin Panu Rajalaa tästä samasta asiasta Waltari-elämäkerran yhteydessä, mutta kyllä Rajala tarkkuudessa ja objektiivisuudessa häviää Rubiolle.

Toinen pökerrytyksen aihe on Montgomeryn oma elämä. Se, mitä Montgomery-suomennoksissa kerrotaan hänestä, noudattaa tätä Wikipediaankin päätynyttä liturgiaa:

"L. M. Montgomery syntyi Cliftonissa, Prinssi Edwardin saarella. Hänen äitinsä Clara Woolner MacNeill Montgomery kuoli tuberkuloosiin Montgomeryn ollessa 21 kuukautta vanha ja hänen isänsä, Hugh John Montgomery, jätti hänet hänen äidinpuoleisten isovanhempiensa huostaan. Hugh Montgomery matkusti länteen ja asettui Prince Albertin kaupunkiin Saskatchewanissa. Hugh Montgomery avioitui myöhemmin uudelleen ja Mary Anne McCraesta tuli Montgomeryn äitipuoli. Maud asui vuoden 1890 isänsä ja äitipuolensa luona, mutta palasi isovanhempiensa luo Cavendishiin.

L. M. Montgomery luki paljon nuoruudessaan ja sai ensimmäisen runonsa julkaistuksi jo viisitoistavuotiaana. Hän hankki ensin opettajantodistuksen vuonna 1895 ja opiskeli sen jälkeen kirjallisuutta Dalhousen yliopistossa Halifaxissa. Hän toimi opettajana Prinssi Edwardin saaren kouluissa. Maud työskenteli myös halifaxilaisissa sanomalehdissä vuosina 1901 ja 1902 ennen kuin hänen isoäitinsä heikkenevä terveys pakotti hänet palaamaan Cavendishiin. Tällöin syntyi myös ensimmäinen Anna-kirja, joka julkaistiin vuonna 1908 Montgomeryn ollessa 34-vuotias.

Montgomery ehti olla kihloissa pariin otteeseen ennen kuin vuonna 1906 hän kihlautui salaa pastori Ewan McDonaldin kanssa ja pari meni naimisiin vuonna 1911, Maudin isoäidin kuoltua. Aviopari McDonald muutti pois Maudin rakastamalta Prinssi Edwardin saarelta Ontarioon, josta pastori oli saanut työpaikan. Montgomery oli 36-vuotias avioituessaan."

Tämänhän me kaikki tiedämme. Ja tätä linjaa pitkin Rubionkin kirja etenee, faktojen osalta. Pinnan alla on jotain ihan muuta. Isoäidin heikkenevä terveys mahdollisti tuon ajan "uranaiselle" oman kirjallisen työskentelyn. Opettajana vietetyt vuodet toivat mukanaan romansseja, joissa mielialanvaihteluista kärsinyt Maud sai monenlaisia sydämentykytyksiä. Isän luona vietetty aika oli käytännössä palkattomana lapsenvahtina olemista sisarpuolille.

Tarinan tämä osuus muistuttaakin monelta osin varsinkin Emilyn tarinaa, jonka kirjailija itsekin myönsi "semi-autobiografiseksi". Varsinkin kuvaus Cavendishista hämmästyttää. Kyseessä todella on ollut sellainen Maudin kirjoista tuttu maailma: staattinen maanviljelijäyhteisö, jossa perheillä on ollut tiukka nokkimisjärjestys ja stereotyypitellyt sukuominaisuudet. Maudin onneksi hänessä virtasi "hyvien" perheiden, Montgomeryjen, Macneillien ja Woolnerien veri. Huomattava osa siirtolaisista oli skotlantilaista syntyperää, ja skotlantilainen kulttuuriperimä vaikutti arkielämässä näkyvästi mm. uskonnollisten tapojen, koulutuksen ja sivistyksen osalta.

Mutta vasta kun päästään hieman tuntemattomammille vesille, avioitumisen jälkeiseen aikaan, rupeaa iso pyörä pyörimään. Lukiessa muisti taas, että totuus on tarua ihmeellisempää. Kukapa Vihervaaran Annan parissa viihtynyt olisi arvannut, että kirjan kiero kustantaja L.C. Page oli Bostonin kustannusalan värikkäin hahmo, huijari ja naistenmies joka nettosi Maudin kirjalla huikean omaisuuden mutta maksoi mitättömän pientä tekijänoikeusmaksua kirjailijalle. Lopulta kirjailija ja kustantaja riitelivät erittäin kalliisti oikeudessa kymmenen vuoden ajan - mikä oli Pagelle helppoa, sillä Maudin kirjat jauhoivat koko ajan lisää rahaa hänen tililleen. Maud ehti myydä varhaisimpien kirjojensa oikeudet kokonaan hänelle 1910-luvun lopussa. Tästä huolimatta hän sai huippusuosituista kirjoistaan niin paljon tuloja, että Rubio laskee Maudin tienanneen 95 % kaikista Macdonaldin perheen tuloista, vaikka Maudin aviomies Ewan Macdonald papin palkkaa työuransa aikana nauttikin.

Vielä kiintoisampaa on perhe-elämän kuvaus. Ensinnäkin, Maudin kirjojen "happyend" loput ärsyttivät välillä kirjailijaa itseäänkin. Varsinkin Emily-sarjaa kirjoittaessaan hän pohti päiväkirjassaan, että on harmillista kun nuorten naisten kuvaaminen on rajoitettua (kuten se siihen maailman aikaan kirjallisissa kaavoissa varmasti olikin): tunne-elämästä ja sen fyysisistä ulottuvuuksista ei voinut kirjoittaa totuudenmukaisesti ja lopussa piti aina hääkellojen kilistä. Sain tästä tukea omille havainnoilleni, joita Montgomeryn kirjat ovat aikuisiällä herättäneet: romanssikuviot ovat usein olleet päälleliimatun tuntuisia. Lisäksi Maud omassa elämässään oli jo aika klassinen vanhapiikatapaus: jos 36-vuotias nainen on nykypäivänä "iäkäs" naimisiinmenijä, oli 1900-luvun alussa tämmöinen vielä merkillisempää. Maud sai vielä oman perheen: avioliittoon syntyi kaksi poikaa. Unelmien prinssi ei pappi-Ewan silti tuntunut olevan, Maud vuodatti päiväkirjoihinsa paljon Ewanin masennuksesta ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Rubion tutkimusten perusteella Macdonaldien lähipiiri ei kuitenkaan kokenut Ewanin oireita yhtä voimakkaasti.

Kaksi poikaa, Chester ja Stuart, muistuttavat että lapsi ei suinkaan aina tuo onnea. Hartaasti toivottu esikoispoika osoittautui jo nuorena haasteelliseksi tapaukseksi: hän oli yksinäinen poika joka ajautui vaikeuksiin niin koulussa kuin kotona eikä saanut kavereita. Noloja tilanteita aiheutti esimerkiksi pojan taipumus julkiseen itsetyydytykseen! Kasvaessa ongelmat vain pahenivat: hän varasteli palvelusväeltä ja myöhemmin opiskelukavereiltaan, teki tyttöystävänsä raskaaksi muttei huolehtinut perheestään ja päätyi rikosten polulla. Rubio analysoi hänet klassiseksi psykopaattitapaukseksi.

Stuart sen sijaan valmistui lääkäriksi ja oli kaikin puolin kunnon mies. Hänen kanssaan Rubio ehti tehdä paljon yhteistyötä päiväkirjojen toimittamisen ja elämäkerran valmistelujen osalta.

Elämänsä loppupuolella Maudin vaiheet muistuttavat toisen 1900-luvun populaarikulttuurin voimanaisen kohtaloa. Nimittäin Marilyn Monroen. Kuten Marilynista, Maudistakin tuli lääkeriippuvainen, sillä ajan tapa oli määrätä barbituraatteja ja bromideja lääkkeeksi mielialaongelmiin. Ylipäätään kunnollista mielenterveysongelmien tunnistamista ja hoitoa ei vielä ollut. Maud ja hänen miehensä söivät viimeisinä vuosina hurjia määriä näitä lääkkeitä, joiden aiheuttamista ongelmista alettiin keskustella vasta 1970-luvulla. Maudin kuolemasta ei voi antaa tyhjentävää selitystä kuten ei Marilyninkaan: Maud löytyi kuolleena kotoaan hurjan lääkeannoksen ottaneena. Oliko kyseessä tahaton yliannostus vai itsemurha, se jää avoimeksi.