maanantai 26. kesäkuuta 2006

Outi Pakkanen: Kissa kuussa

Juhannuksena toteutin erään suomalaisen kliseen: makasin auringossa ja luin dekkaria. Poltin myös selkäni. Dekkari oli Outi Pakkasen Kissa kuussa, joka tarttui pokkaripinosta käteeni.

Outi Pakkasta olen lukenut melko vähän, ensimmäinen assosiaatio hänestä on hyytävän ahdistavana mieleen jäänyt tv-sovitus kirjasta Katso naamion taa, missä Lena Meriläinen esitti päähenkilöä. (Olen ollut aika nuori kun tv-sarja ensimmäisen kerran on tullut, siitä hyytävyys ehkä johtui - ei ole muistikuvaa onko sarja aikuisen silmiin kovinkaan pelottava.) Toiseksi rouva Pakkanen tulee mieleen Gloriassa julkaistuista Outi Pakkasen 10 parasta ruokaa -jutusta. Eräitä reseptejä tuli testattua entisen kämppiksen kanssa pidetyssä kulinaristiviikonlopussa taannoin, ja voi morjens että osasivat olla hyviä! Oliivi-hunajamarinoitu possunfilee, fenkolipatee, tuorejuustotäytteiset lohirullat ja cappuccinokakku veivät kielen mennessään. Tämä oikeastaan riittää minun silmissäni myönteisen loppusilauksen antajaksi, olipa Pakkasen kirjallinen tuotanto kriitikoiden silmissä millaista tahansa. Hyvän ruoan ystävät pitävät yhtä siinä missä hyvien kirjojenkin. :)

Asiaan. Kissa kuussa on alunperin ilmestynyt vuonna 1990, ja jossain määrin ajankuvan vanhentuminen siinä näkyy, vaikka mukavan kepeää luettavaa teksti yleisesti ottaen on. Vanhentuminen näkyy esimerkiksi siinä, että erään päähenkilön biseksuaalisen suuntautumisen paljastumista pidetään uhkana hänen urallaan. Nykyäänhän seksuaalivähemmistöt tuntuvat olevan niin muotia, että varmaan ammatissa kuin ammatissa moinen olisi pikemminkin hyvää mainosta... Tämä on kuitenkin sivuseikka, kokonaisuudessaan kirja tarjoaa yleispätevän tunnelmapalan suomalaisesta juhannuksenvietosta. Henkilöhahmoihin on paneudeuttu mielestäni enemmän kuin perusdekkareissa, joissa henkilöt saattavat olla hyvinkin hutaisten luonnosteltuja yhden ominaisuuden ihmisiä. Kissa kuussa -kirjassa kaikki henkilöt ovat tunnistettavan inhimillisiä, paitsi ehkä nuori vamppi Paula Poutanen kallistuu hieman kliseisyyden puolelle. Koska itse pidän dekkareissa enemmän ihmisten välisten jännitteiden kuin pilkuntarkan poliisityön kuvaamisesta, tykkäsin kirjan otteesta: lukijaa ei kiusata liioilla poliisitutkimuksilla, vaan pidetään pääpaino juhannusjuhlissa ja henkilösuhteissa. Hyvä osoitus siitä, että kirjailijan kannattaa keskittyä siihen mitä osaa: uuvuttavinta dekkareissa ovat epäuskottavat ja kliseiset poliisihahmot ja epäsuomalaiset kuulustelu- ja takaa-ajokohtaukset.

Perusjuoni menee näin: topakka Marja Leimo-Nikala on kutsunut porvoolaiselle kesähuvilalleen sukulaisia ja tuttavia, eikä yllätysvierailta vältytä. Draamaa tuo välit katkaisseen perheenjäsenen ilmaantuminen lähiseudulle, eikä aikaakaan kun vieraita alkaa kuolla kupsahtelemaan pellon laidoille ja rantoihin. Kertojan näkökulma on graafikko (?) Anna Laineen, joka käsittääkseni seikkailee monissa muissakin Pakkasen kirjoissa. Hieman ulkopuoliseksi Anna Laineen osallisuus tarinaan ehkä jää, veikkaisin tai ainakin toivoisin että muissa kirjoissa hänellä on näkyvämpi osuus tapahtumien kulkuun. Iso plussa kirjalle tulee Anna Laineen hyvästä ruokahalusta, ja siitä että ruokaa ja syömistä kuvataan muutenkin kirjassa näkyvästi. Sankarittaria ja heidän ruokahaluaan olen käsitellyt myös Marian Keyes- ja Kaari Utrio -merkinnoissä. Mielestäni virkistävää oli esimerkiksi se, miten murhatutkimusaamun tuoksinassa Anna menee tekemään voileipää kauheaan nälkäänsä, sen sijaan että unohtaisi syödä tai menettäisi ruokahalunsa, kuten yleensä tuntuu kirjojen sankarittarille käyvän. Pitäisi kai etsiä Pakkasen kehuttu Porosta parmesaaniin - Anna Laineen keittokirja ja lukea lisää hyviä reseptejä ja ruokajuttuja.

Yksi hauska puoli kirjoissa on, että joskus sitä saattaa yllättävällä tavalla törmätä kirjassa asiaan, jota on juuri käsitellyt jossakin toisaalla. Kissa kuussa tuotti parikin tällaista törmäystä, jotka ovat kylläkin loogisesti selitettävissä sillä että luin kirjan juhannuksena ja kirja nimenomaan kuvaa juhannusta. Samana viikonloppuna Hesarin Synkin laulu -kisassa oli esitelty Aulikki Oksasen juhannukseen sijoittuva Ilmari-laulu, ja eikös samaa laulua siteerata kirjassakin. Samoin iltapäivälehdissä oli juuri käsitelty suomalaisen kaupunkinäkymän muutosta, esimerkiksi terassit olivat 20 vuotta sitten melko erikoinen asia. 16 vuotta vanhassa dekkarissa havainnoidaan terassi-ilmiön alkavaa leviämistä helsinkiläisessä ravintolamaailmassa. Kirja kun alkaa ravintola Bulevardista, tuttavallisemmin Bulsusta. Tapakulttuurin muutoksesta kertoo sekin, että huntsukka Paula Poutanen arvelee, ettei jalallansa astu ikänään mihinkään pubiin, koska hän haluaa että ravintoloissa pidetään pöytiintarjoilusta kiinni.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2006

L.M. Montgomery: A Tangled Web

A Tangled Web on hauskimpia Montgomeryn kirjoja, ja se on paljon sanottu, onhan kirjailijan humoristinen ominaislaatu muutenkin todella viihdyttävää. Itse en tiennyt kirjasta ennakkoon juuri mitään, ja lukeminen yllätti erittäin positiivisesti: nostan kirjan Montgomeryn tuotannon parhaimmistoon, ja esimerkiksi Anna-sarjan turhimpiin jatko-osiin verrattuna kirja on aivan erinomainen.

Kun ensimmäinen Anna-kirja on ilmestynyt 1908 ja A Tangled Web 1931, huomaa kirjailijanlaadun kehittymisen selkeästi. Jälkimmäinen teos on paljon nopeakäänteisempi, sen henkilögalleria on erittäin laaja, useat henkilöt hahmotellaan nopeasti mutta kattavasti muutamalla lauseella. Modernimpi maailma näkyy myös tarinassa itsessään: kirjassa ajetaan paljon autolla, osa naisista jopa meikkaa, lisäksi eräät henkilöhahmot kiroilevat ja juopottelevat runsaasti!

Kirjassa Montgomery revittelee yhdellä lempiaiheistaan: pienen yhteisön sisäisillä jännitteillä ja perhesuhteilla. Dark- ja Penhallow-sukujen muodostama klaani Prinssi Edvardin saarella joutuu melkomoiseen myllerrykseen, kun matriarkka Becky-täti kuolee ja jättää ohjeet perintömaljakon saajasta. Vihoissa olevat aviopuolisot, nuoret rakastavaiset, vanhatpiiat ja -pojat, surevat lesket ja monet muut hahmot joutuvat ennenkuulumattomien haasteiden eteen maljakon vuoksi. Toki itse maljakko on melko lailla sivuseikka, pääpaino on värikkäissä luonteenkuvauksissa, humoristisissa kohtauksissa ja henkilöiden ponnisteluissa yhteisön asettamia sosiaalisia rajoja vastaan. Näitä rajoja koetellaan välillä ankarasti, kun yksi ja toinen ryhtyy toimimaan normista poikkeavalla tavalla...

Koska kirjan huumori on hyvin pitkälle The Blue Castle -postauksessa kuvaamaani farssimaisuutta (kohtaus alkaa näennäisen normaalina ja ryhtyy kiihtymään kovenevalla vauhdilla yhä hullumpaan suuntaan), en taida ottaa mitään tekstikatkelmaa mukaan tähän, koska en voisi siteerata sitä tarpeeksi pitkälti. Mainitsemisen arvoisia ovat kuitenkin vanhapoika Pennycuik Darkin käynti kirkossa, jossa hän arvioi kirkkokuoron vanhatpiiat ja lesket kosimismielessä läpi, sekä Donna Darkin ja Peter Penhallow'n yritys karata salaa vihille. Mutta eipä koko kirjassa yhtään tylsää tai huonoa kohtausta ole, joten suosittelen sitä erittäin lämpimästi Montgomeryn ystäville ja avoimin mielin kaikille muillekin!

Nyt taitaa olla aika ottaa lukuohjelmaan jotain muuta kuin Montgomerya, sekä sen takia ettei lukupäiväkirja näyttäisi niin yksitoikkoiselta että siksi, että noita lukemattomia, ihania Montgomery-kirjoja pitää säästellä tulevaisuudenkin varalle. Kuolleissa kirjailijoissa surullista on se, ettei heidän tuotannolleen tule jatkoa... Minulle uusien, ennen lukemattomien Montgomery-kirjojen aloittaminen on ollut käsittämätön nautinto. Harmi vain että tätä nautintoa on enää rajallinen määrä jäljellä. Mutta sen jälkeen täytyy kai toteuttaa se aikomus ryhtyä lukemaan Montgomeryn julkaistuja päiväkirjoja - niissä onneksi ainakin sivuja riittää...

lauantai 10. kesäkuuta 2006

L.M. Montgomery: The Blue Castle

The Blue Castle - suomennettu nimellä Sininen linna - on yksi ihanimpia kirjoja, mitä koskaan olen lukenut. Kyseessä on L.M. Montgomeryn "ainoaksi aikuisromaaniksi" väitetty teos - noh, Mistress Pat -postauksesta voi kurkata, mitä mieltä olen tästä lastenkirja/ nuortenkirja/ aikuisten kirja -jaottelusta Montgomeryn osalta. Sininen linna sopii ihan kaikille - suosittelen lämpimästi alkukielellä luettavaksi niille, jotka englantia sujuvasti lukevat, ja suomennosta kaikille muille. Suomennos löytyy varmasti kirjastosta - jos ei hyllystä niin varastokokoelmista, jostakin käsittämättömästä syystä kirjasta ei kai ihan vähään aikaan ole otettu uutta painosta. Olen lukenut kirjan suomeksi pariinkin otteeseen, ja nyt ensimmäisen kerran alkukielellä luettuna suomennos hiukan vanhahtavalta ja osin lyhennetyltä tuntuu. Koska itse ymmärsin kirjassa käytettyä englantia riittävän kattavasti, pystyin myös nautiskelemaan Montgomeryn herkullisesta tyylistä ja mukavista, itselleni uusista sanonnoista (esim. "rich as wedding-cake". s. 202). Englanninkielisen pokkariversion tilasin itselleni jälleen kerran sieltä Suomalaisen kirjakaupan verkkokaupasta - halpaa kuin saippua, taisi olla seitsemisen euroa kirjalla hintaa.

Muistelen törmänneeni Sinistä linnaa koskeviin viittauksiin muualla kirjallisuudessa, joten voi olla että kirja on angloamerikkalaisessa maailmassa huomattavasti tunnetumpi kuin suomalaisen lukijakunnan keskuudessa. Periaatteessa viittaukset ovat kyllä voineet koskea perusjuonta, joka ei niin omaperäinen ole etteikö sitä ole käytetty monissa muissakin paikoissa. Päähenkilö - 29-vuotias harmaahiirulainen vanhapiika Valancy Stirling - saa tietää olevansa parantumattomasti sairas ja kuolevansa vuoden sisällä. Tästä järkyttyneenä hän päättää käyttää jäljellä olevat hetkensä niiden kokemusten hankkimiseen, joita vaille on jäänyt: hän uhmaa inhottavia sukulaisiaan, muuttaa pois kotoa ja hankki töitä, ja vieläpä kosii reippaasti pahamaineista Barney Snaithia. Elämä Barneyn kanssa Mistawis-järven pikkuisella saarella on luonnonläheistä, rentoa ja kaikin puolin ihanaa, mutta ennen tarinan loppua ehtii tietysti tapahtua melkoisia yllätyksiä...

Kirjan ehdottomasti tärkein anti on sen perussanoma: lakkaa pelkäämästä elämää ja ryhdy elämään sillä tavalla kuin itse haluat. Tätä perustotuutta jokainen varmasti välillä kaipaa muistutuksekseen. Kirjan toiseksi parasta antia on ihmiskuvaus ja huumori. Montgomerylla on mahtava psykologinen silmä ja ihana huumorintaju, harvoin päällekäyvä, enemmänkin sellainen joka pikkuhiljaa värittää jonkin kohtauksen koomiseen valoon. Esimerkiksi Valancyn sukulaiset ovat aivan kamalia ja samalla tunnistettavan todellisia. Hyvä esimerkki tästä on ärsyttävä Benjamin-setä, joka loputtomasti hokee typeriä vitsejä ja on omasta mielestään mahdottoman hauska. Rahanahneus, silmänpalvonta, juoruilu ja ihmisten arvottaminen omaisuuden ja sosiaalisen statuksen perusteella on universaalin tuttua. Tekopyhät tädit ja serkut nokkivat vanhapiika-Valancya jatkuvasti ja palvovat suvun kaunotarta Olivea.

Toki kirja on myös ihanan romanttinen ja tarjoaa upeaa luonnonkuvausta ja helliä tunteita. Kenties puhuttelevinta on kirjan alku: Valancy pohtimassa 29-vuotiaan elämänsä käänteitä (vähäisiä), omaa yksinäisyyttään, syrjäytetyksi tulemistaan, omia pelkojaan, nöyryytyksiään... Ne ovat todellisia, lopun happy end jo huomattavasti enemmän fantasiaa. Mutta hyvän kirjailijan tunnistaa siitä, että fantasiankin uskoo mielellään, eikä vain usko vaan tuntee myös, että happy endit voivat oikeastikin olla mahdollisia.

Otetaanpa tekstinäyte sukupäivällisiltä, joilla ujo, arka ja nujerrettu Valancy ensi kertaa elämässään päättää sanoa sen mitä mieleen juolahtaa. Tekisi mieli copypastettaa koko luku tänne, koska lyhyt katkelma ei mitenkään anna täyttä kuvaa kohtauksen hillittömyydestä. Sen huumori kun on vähän kuin farssinäytelmästä: alkaa normaalilla tilanteella, ja pikkuhiljaa vauhti kiihtyy ja kiihtyy, kuviot toistavat itseään muuttuen kerta kerralta mielettömämmiksi. Tässä siis vain pikku makupala:

"Uncle Benjamin was not so prudent. He rashly rushed in where Mrs. Frederick feared to tread.

"Doss", he chuckled "what is the difference between a young girl and an old maid?"

"One is happy and careless and the other is cappy and hairless", said Valancy. "You have asked that riddle at least fifty times in my recollection, Uncle Ben. Why don't you hunt up some new riddles if you must? It is such a fatal mistake to try to be funny if you don't succeed."

Uncle Benjamin stared foolishly. Never in his life had he, Benjamin Stirling, of Stirling and Frost, been spoken to so. And by Valancy of all people! He looked feebly around the table to see what the others thought of it. Poor Mrs. Frederick had shut her eyes. And her lips moved tremblingly - as if she were praying. Perhaps she was. The situation was so unprecedented that nobody knew how to meet it. Valancy went on calmly eating her salad as if nothing out of the usual had occurred."