tiistai 25. syyskuuta 2007

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Utrion uutuuden luin lehden kirja-arviota varten. Muistelen, että kirjailija kertoi haastatteluissa aikovansa pitää vuonna 2006 sapattivuoden. Otaksun siis, että kirja on kirjoitettu tämän vuoden puolella, sillä kyllä sapattivuosi jossain näkyy, ja hyvänä. Utrio tuntuu kääntäneen ihan uuden vaihteen päälle tuotannossaan, niin kuin hänellä on kylläkin ollut tapana tehdä, välillä kerran kymmenessä vuodessa, välillä useammin. Sillä vaikka Ilkeät sisarpuoletkin sijoittuu 1800-luvun seurapiirielämään kuten pari edellistäkin teosta, Ruma kreivitär ja Saippuaprinsessa, eroaa se näistä tunnelmansa puolesta aika lailla. Kaksi edellistä olivat kepeitä, välipalamaisia "hilpeitä tapakomedioita", uutuudessa kepeyden alta löytyy aika paljon painavaa naisasiaa, yhteiskuntakritiikkiä, ihmisluonteen sarkastista arviointia, joka toki on aina ollut Utriolle tyypillistä.

Kirjassa kaksi vanhapiikasisarusta, Emilia ja Matilda Dalman, joutuvat elämänmuutoksen eteen, kun heidän äitinsä menee uusiin naimisiin ja leskeytyy lähes saman tien. Uusi isäpuolivainaa oli rikas mies, mutta kaupan päälle tuli myös tämän nuori tytär, hemmoteltu kaunotar Beata. Emilia on elellyt sukulaisten nurkissa Porissa, käytännössä palkattomana palvelijana, kuten köyhät, naimattomat sukulaisnaiset usein joutuivat tekemään. Matilda puolestaan pyrkii itselliseen elämään, hän toimi Turussa tyttökoulun opettajana. Turun palon jälkeen koko joukko suuntaan Helsinkiin, Matilda perustamaan omaa tyttökoulua, Emilia ihastuksensa, kirjanpainaja Larry Winterin perässä, Beata jallittamaan ylhäistä aviomiestä ja äiti-Dalman lähinnä tahdottomasti ajelehtien muiden mukana.

Hiljainen ja kirjoja rakastava Emilia (aloin pitämään hahmoa niin silmäniskuna runotyttö-Emilian kuin nuoren Utrion itsensä suuntaan) oli varsin sympaattinen sankaritar, mutta Matilda oli virkistävin naishahmo Utriolta aikoihin. Hän on vahvaluonteinen, määrätietoinen nainen, ja upea kaunotar mustine hiuksineen ja kreikkalaisine profiileineen. Mutta tässä kirjassa ei keskitytä hiuksien kiiltoon ja silmien säihkeeseen, vaan Matilda suhtautuu ulkonäköönsä ja sen herättämään ihastukseen melko välinpitämättömästi. Häntä ei avioliitto kiinnosta, varsinkin kun ajan lainsäädännön mukaan nainen joutuisi täysin miehen holhottavaksi, ei vähiten taloudellisessa mielessä. Hän haaveilee tyttöjen kasvattamisesta uudella tavalla: ei enää kuritusta nöyryyteen, typerään hihittelyyn, miesten metsästykseen ja hyödyttömiin seurapiiritapoihin vaan itsenäisyyttä, omaa ajattelua, itseluottamusta näiden tilalle. Ulkonäköään hän osaa tarvittaessa käyttää edukseen, kuten silloin kun pitää pehmittää vanhan ilkeän setä de Carnallin sydäntä, jotta tämä avaisi Dalmanin sisaruksille tietä Helsingin seurapiireissä. Mutta Matilda ei kirjan lopussakaan kohtaa perinteistä happy endiä miessankarin sylissä, hän päätyy tyytyväiseksi uranaiseksi.

Tässähän historiallisten romaanien viehätys yhdeltä osin piileekin: ne ovat allegorioita nyky-yhteiskunnasta. Kuinka lujasti tänäkin päivänä tapellaan, pitäisikö naisen olla perinteinen pullantuoksuinen kotiäiti ja tehdä tilaa miehen uralle, vai onko hänellä oikeus olla "kylmä, ilkeä, lapsensa hylkäävä" uraäiti, joka haluaa kouluttautua ja käydä töissä? Ilkeiden sisarpuolien aikaan jälkimmäinen oli hyvin vaikeaa, koska opiskelu ja työnteko oli kunnialliselle naiselle kerrassaan sopimatonta. Elinkeinoa harjoittava nainen, joita oli harvassa, joutui anomaan itsemääräämisoikeutta peräti Pietarista keisarilta saakka. Utrio herättelee näitä kysymyksiä hienovaraiseen tapaan. Hän kurmoottaa esimerkiksi Runebergia ja Snellmania. Nämä vilahtavat kohtauksessa, jossa Turussa iltateetä tarjoileva Matilda vastaanottaa molemmat miehet vieraakseen, sekä samaan aikaan myös erään Fredrika Tengströmin:

"- Tietenkin vaimo myöntää todeksi ja oikeaksi kaiken, mitä aviomies sanoo, eihän se merkitse mitään, intti teekuppinsa ääressä Pietarsaaren Runeberg, tämän kesän maisteri, jota Caspar hivenen kadehti, koska Runebergilla oli jonkinlaisen runoilijan maine. - Mutta se ei riitä: vaimon on sisimmässään myös ajateltava samoin kuin aviomies. - - -

Fredrika näytti onnettomalta kuin purskahtaisi juuri itkuun. Matilda sääli ystäväänsä. Kamreerinleski Tengström oli kasvattanut tyttärensä tavanomaiseen tapaan nöyräksi ja vaatimattomaksi. Kaunis ja lahjakas Fredrika piti itseään rumana ja vastenmielisenä. Fredrikan murhe sai Matildan inhoamaan syvästi itsensä alentamista, jota säännöllisesti vaadittiin nuorilta naisilta. Matilda ei aikonut alistua. Hän kasvattaisi joukoittain tyttöjä, jotka luottaisivat itseensä. Matilda ei halunnut, että viisas Fredrika ryhtyisi elämäntyökseen palvelemaan maisteria, joka suhtautuisi vaimoon tuskin kummemmin kuin koiraan."

Samoin turhamainen ja hömpähtävä sisarpuoli Beata joutuu kohtaamaan elämän karun todellisuuden. Hän iskee silmänsä edellisessä kohtauksessa mainittuun Caspariin, viehkeään nuorukaiseen, jolla valitettavasti on rasitteena velkainen perhe. Kun kihlapari menee selvittämään perintöään asiainhoitajan luo yhdessä Casparin isän kanssa, Beata tyrmistyy, kun isäukko alkaa nimetä kymmeniätuhansia omien velkojensa ja oman perheensä asioiden hoitoon. Beatalla ei ole asiaan nokan koputtamista, koska naimisiin mennessään aviomiehestä tulee hänen holhoojansa, joka päättää hänenkin rahoistaan, ja jos aviomies tottelee isäänsä, ei asialle mahda mitään. Beata ratkaisee tilanteen purkamalla kosinnan. Hän pitää mieluummin omaisuutensa itse, vaikka Matilda varoittaa, että vanhanapiikana hän joutuu koko ajan kulkemaan sosiaalisen nokkimajärjestyksen hännillä.

Sisaruksista ainoa, jolle romanttinen happyend koittaa miehen vahvoilla käsivarsilla, on Emilia, mutta hän sen ansaitsee sympaattisen Larryn kanssa. Ainahan Utrio on kuvannut silmänpalvontaa ja rikkauden edessä matelemista, mutta tässä kirjassa näkyvät jotenkin aiempaa selvemmin, miksi sellaista on esiintynyt. Kun ihmisen, varsinkin naisen, elintaso on riippunut melko pitkälti sattumasta - syntyykö rikkaaseen perheeseen, saako varakkaan aviopuolison - on elintason kohentaminen jäänyt täysin sosiaalisten pelien pelaamiseen varaan. Kohteliaisuussäännöillä kuorrutettu taistelutanner on pakottanut ihmiset mielistelemään sukulaisiaan, sumplimaan naimakaupat kukkaron eikä sydämen mukaan. Rehellisen työn tekeminen on ollut kiellettyä ja häpeällistä useiden ihmisryhmien kohdalla. Aina marmatetaan, kuinka nykyajassa ihmiset ovat ahneita rahan perässä juoksijoita, mutta eipä nykysysteemissä mitään valittamista ole tässä suhteessa vanhaan hyvään aikaan verrattuna. Kuka tahansa voi tarvittaessa elättää itsensä omalla työllään, sen sijaan että joutuisi pelaamaan kiemuraista peliä sukulaisten ja tuttavien kanssa.

Utrio on useissa yhteydessä kutsunut itseään feministiksi, ja täytyy sanoa, että loistavan taktiikan hän on näiden asioiden eteenpäin viemiseksi valinnut. Eiköhän Ilkeitä sisarpuolia tulla ostamaan joukoittain syntymäpäivä- ja joululahjaksi tänäkin vuonna, ja muutenkin. Kirja keikkuu jo nyt myyntilistojen ykkösenä. Moni voi naureskella "akkojen hömpälle", vielä useampi lukee kirjaa romantiikannälkäänsä ja viihtyäkseen, ja siihenkin tarkoitukseen kirja sopii oivasti. Mutta pinnan alla kulkevat teemat naisen itsemääräämisoikeudesta ja lainsäädännön ja asennekasvatuksen vaikutuksesta tasa-arvoon vaikuttavat taatusti niihinkin lukijoihin, jotka eivät niihin yhtä tietoisesti huomiota kiinnitä.

Laskeskelin tuossa, että olen lukenut Utrion kirjoja 17 vuotta. Siirtymän kirjaston lastenosastolta aikuistenosastolle aloitin muistaakseni juuri tuossa 12 vuoden iässä, ja Utrioita aloitin silloin lukemaan. Mitä muuta luin sen ikäisenä? Varmasti erilaiset hevos-, koira- ja tyttökirjasarjat Tiinan ja Lotan tyyliin ovat edelleen olleet kovaa valuuttaa. David Eddingsin fantasiakirjoja luin myös innoissani, vaikka näin jälkikäteen ne ovatkin olleet juuri tätä pitkästyttävää "ratsastetaan ja syödään puuroa 500 sivun ajan". Historiallisia romaaneja, "hömppää", aloitin lukemaan juuri noihin aikoihin. Utrion lisäksi hänen tieteellisesti vähäarvoisemmat kollegansa olivat ahkerasti lukulistoilla. En muista kaikkien kirjojen nimiä, mutta niitä yhdisti aina kansikuva, jossa kurvikas kaunotar oli uljaan miehen syleilyssä. Sankarittarella oli poikkeuksetta jokin eksoottinen, kaunis nimi, Shanna esimerkiksi, ja hänen vihreitä/sinisiä silmiään ja kullankeltaisia/leimuavanpunaisia/korpinmustia hiuksiaan ylisteltiin joka sivulla. Oikeastaan tuon ajan lukukokemukseni ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin sarjakuvabloggaaja Grezenillä, joka kiteytti kokemuksensa loistavasti näihin kahteen ruutuun.

Kuten tästä ehkä on ymmärrettävissäkin, läheskään kaikkia samoja kirjoja kuin 12-vuotiaana en enää lue. :) Utrio on kuitenkin säilynyt suosikkinani noista ajoista asti, eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettenkö hänen kirjojaan lukisi seuraavankin 17 vuoden ajan, ja kauemminkin.

1 kommentti:

  1. Lämpimät kiitokset arviostasi!
    Olen jo useaan otteeseen hypistellyt tuota Utrion kirjaa kirjakaupassa, mutta kassalle asti en ole uskaltautunut.
    Ehkäpä nyt uskallankin ;)

    VastaaPoista