Walt Whitmanko lienee virittänyt taajuuteni runomoodiin, vaiko tieto siitä että hyllyssä odottaa divarista bongattu Saarikosken Euroopan reuna uusintalukemistaan. Joka tapauksessa lueskelin tänään vanhan rakkauteni Tanssiinkutsun. Tämä on se kirja, jonka kanssa tuttavuuteni Saarikosken kanssa alkoi 12 vuotta sitten. Minulla on vieläkin muistikuva, miten luin kaverini Ainon ostamaa kirjaa. Hämmennys runokuvien edessä, tunne sitten etten ymmärtänyt. Sitten jostakin nurkasta pääsi sisään, sai pienen palan auki. Siitä se lähti.
Itse asiassa minulla on tämä Tanssiinkutsu hyllyssä kolmena kappaleena. Muistaakseni kesällä 1996 ostin Tiarnia-sarjan yhteispainoksen, jossa oli samassa Tanssilattia vuorella, Tanssiinkutsu ja Hämärän tanssit, sekä muutama kokoelman ulkopuolinen runo selityksineen. Tätä tuli luettua edestä ja takaa monet kerrat. Sitten ostin Saarikosken koko tuotannon kattavan Runot-kokoelman puolitoista vuotta sitten, siinäkin Tanssiinkutsu luonnollisesti on. Mutta silti piti tilata Huuto.netistä tämä Tanssiinkutsu alkuperäisen mallisena yksittäispainoksena, ja meinasinpa nuo Tanssilattia vuorella ja Hämärän tanssitkin vielä jossain vaiheessa napsaista omaan hyllyyn kunhan kohdalle osuvat. Ihan keräämisen ilosta vain. :) Divareissakin Saarikosket ovat kyllä arvossaan, ei niitä eurolla parilla saa ellei ole tosi huonokuntoinen kirja kyseessä. Mutta mielelläänhän niistä maksaa, eivät ensipainoksia lukuunottamatta kohtuuttoman kalliitakaan mielestäni ole.
Saarikoskesta käydään vuosittain milloin minkäkinlaista keskustelua seminaareissa, tutkimuksissa, elämäkerroissa ja muissa. Mutta viime kädessä kirjat palautuvat aina siihen, että on lukija ja on kirja. Ja minä tunnen, että Saarikoski päästää minut lähelleen, puhuu kieltä jota ymmärrän, välittää tunnelmia jotka koen omakseni. En kyllä vieläkään ymmärrä kaikkea, vaikka näitäkin runoja tosiaan on jo sen 12 vuoden ajan tullut luettua. Mutta nautin siitä. Se on parasta runoudessa, tunne siitä etten tajua kaikkea. Ehkä seuraavalla lukukerralla taas kerran jotain uutta aukeaa? Ja miksi kaiken pitäisikään aina olla niin puhki selitettyä.
Tanssiinkutsu johdattaa siis minut Saarikosken vieraaksi Tjörnin saarelle - jossa muuten sivumennen sanottuna vajaat 30 vuotta sitten on ollut vielä kunnon talvet - Etelä-Ruotsin saaristoissakin näiden runojen perusteella on ollut hiihtokelit, satamat ovat jäätyneet, kiirastorstaina vasta "järven jää on läikkäinen" mutta pilkille on vielä päässyt. Oman kotiympäristön kuvauksen lisäksi runoilijan ajatus singahtelee milloin antiikkiin, milloin viikinkeihin, milloin päättyneen 1970-luvun poliittisiin ja aatteellisiin kiemuroihin. Monet runot ovat sellaisia, jotka ovat takertuneet aivolohkoihini päänsisäiseksi karaokeksi, vaivaavat muistia niin kauan että ne on oppinut ulkoa tai melkein ulkoa. Esimerkiksi numerot X ja XVI. Näistä jälkimmäinen alkaa näin:
"Olen sen verran vanha että Euripides
ei enää huvita
istuin kiinalaisessa ravintolassa Stenungsundissa
ja työntelin
Sofokleen kivenhauraita säkeitä
sormella pitkin pöytää
kun Masa ja Sepe paukahtivat sisään
häiritäänkö me teet sä kirjaa"
Tiarniaa ja Saarikosken lähestyvää kuolemaa on taatusti analysoitu tutkimuksissa puhki ties kuinka monet kerrat, mutta eipä sille minkään mahda että tietynlaisia välähdyksiä kuoleman aavisteluista näissä runoissa on. Keitä ovat vieraat, jotka tulevat niin kaukaa etteivät tarvitse kulkuneuvoja, mitä ovat kutsut, joihin voi vastata kieltävästi vain kerran. Ja mies seisoo maailman aajan rannalla kolikko kädessään näkemättä vainajaa, jonka kielen alle sen panisi. Pentiltä on viety arvoesineet joilla hän aikoi lahjoa kuoleman, ja hän toteaa, että paljon jää selville saamatta.
Mutta paljon hän myös sai selville. Ehkä osin hänenkin takiaan minua on alkanut kiinnostaa ajatus latinan opiskelusta. Voi olla, ettei tässä projektissa ihan äkkiä päästä käytännön toimenpiteisiin, pitkälliset yliopisto-opintoni nimittäin nitistivät kaiken keskittymiskykyni ja haluni luentomaiseen opiskeluun. Mutta olisi se latina hirmu mukava lisä kirjallisuuden ja historian harrastuksessa. Voisi lukea kaikkea kivaa latinaksi. Ja pääsisi sisälle vaikka tällaisiin sisäpiirijuttuihin, ilman että pitäisi kurkkia selitysosioita:
"Olen nyt kulkenut kolme päivää
toisessa kainalossa pitkä lauta
(nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere)
ja toisessa lyhyempi
(nec scire utrum sis albus an ater homo)"
Se mainitsemani runo X on eräänlainen "evankeliumi Saarikosken mukaan", johon on tiivistetty Uusi testamentti ja eurooppalainen kirkkohistoria. Sitäpä en kuitenkaan taida jaksaa tähän kopioida, johan näitä näytteitä tässä tuli. Lukekaa itse.
Tekstit
Saarikoski on siitä antoisa, että häntä "ymmärtää" oman sivistyksen laajentuessa yhä enemmän.
VastaaPoistaRunoissa liikutaan vaivatta tässä hetkessä ja tuhansien vuosien takaisessa viisaudessa, kuvataan elämää nurjine puolineenkin lämpimän inhimillisesti. Yksittäiset sanat korreloivat kiehtovasti keskenään, ovat katalyyttinä räjäyttämässä tajuntaa.
Tuntuu, että Saarikoski on aina ajankohtaista luettavaa. Ruotsinsuomalaisuudestakin alan olemaan hänen kanssaan entistä enemmän samaa mieltä... :)
Vaikuttaa siltä, että täkäläisissä kulttuuripiireissä kenottovat samat kelot kuin Saarikosken aikaan, vain viikatemies on vähentänyt väkeä. Uusia ei sikalaan ole tullut. Ruotsissa kasvaneista ja syntyneistä ei ole ollut suomenkielisen kulttuurin jatkajiksi. Ainoat valopilkut ovat aina Suomesta aikuisiällä muuttaneita, poikkeuksetta. Suomenkielinen kaupallinen kulttuuri on kuihtunut ja ruotsinsuomalaisten tietämättömyys on laajaa.
Anekdoottina voin kertoa miten vuosina 2003-2005 julkaistun päivälehti Ruotsin Sanomien toimittajana nappasin suomea puhuvia ihmisiä ja pyysin haastattelua Ruotsin Sanomiin. "Mikä se on?" oli tyypillinen vastaus. Selitin, että se on viikkolehti Viikkoviestin jatkaja. "En ole koskaan kuullutkaan Viikkoviestistä", todettiin takaisin. Kerroin Viikkoviestin historian 1960-luvulta lähtien. Sen jälkeen ehkä sai haastattelun. Ihmiseltä, joka on ollut Ruotsissa 40 vuotta, ja jonka luulisi olevan tietoinen vähäisestä ruotsinsuomalaisesta sanomalehdistöstä. Kuten Saarikoski totesi, ei ruotsinsuomalaisuudella ole elinmahdollisuuksia. Sen verran heikossa hapessa se on, siitä huolimatta, että parituhantinen porukka sen puolesta pukertaakin.
Asiasta kolmanteen. Oletko lukenut Riikka Pulkkisen Rajaa? Itse ylistin äskettäin sen taivaisiin, ja ajattelin, että voisit kenties tykätä. Olisi hauska kuulla tuomiosi.
Ruotsinsuomalaisuuden surkea asema on kyllä aika huolestuttavaa. Mutta minkäs teet, ulkosuomalaisilla on tainnut olla joka maassa kyky hukata äidinkielensä ja oman kulttuurin vaaliminen jo parissa sukupolvessa. Ei ole meistä samaan kuin vaikka juutalaisista, ei.
VastaaPoistaRajaa en ole lukenut, ja voi olla etten ihan äkkiä luekaan. Olen yleensä ottaen ollut vähän laiska uutuuskirjojen lukija, yleensä poimin kirjastosta sekaisin uutta ja vanhaa, joten suosituimmat uutuudet ovat melko pitkän aikaa aina lainassa, joten saatan lukea sellaisia vuoden parin viiveellä. Nyt onkin tullut luettua poikkeuksellisen paljon uutuuksia kun olen kirjoitellut maakuntalehteemme Etelä-Saimaaseen arvosteluja 2-4 kappaleen kuukausivauhtia.
Riikka Pulkkista sivusin hieman tuolla Helmi Kellokumpua käsittelevän merkinnän kommenttiosuudesta. Siteeraanpa sieltä itseäni:
"Ja sitten, jos joku "oikea" kirjailija saa palstatilaa, se johtuu vain siitä että hän on tarpeeksi hyvännäköinen, ehdottomasti asuu Helsingissä, on sopivasti sukua jollekin tai naimisissa jonkun kanssa, ja on riittävän trendikäs istuakseen tähän citymuottiin. Ärsyttää, kun esimerkiksi Riikka Pulkkisen naama on ihan joka lehden sivuilla, koko sivun kansikuvia joka paikassa. Varmasti Pulkkisen Raja on ihan hyvä kirja, mutta onhan se nyt saatana kumma jos kaikista maailman ihmisistä KIRJAILIJANKIN pitää olla hyvän näköinen. Jos menee rokkikonserttiin, sen laulajan toki väkisinkin näkee, eikä hyvästä ulkonäöstä ainakaan haittaa ole. Mutta kun kirjaa lukee, ei se kirjailijan lärvi tosiaankaan sillä hetkellä mitenkään omien silmien edessä pyöri, eli yks hailee onko kirjan kirjoittanut Miss Suomen näköinen kaunotar vaiko joku elefanttimiehen kaksoisveli."
Kaikki kunnia Riikka Pulkkiselle, mutta ei hän taatusti olisi näin paljon julkisuutta saanut, jos olisi vanha, lihava ja ruma. Vaikka eihän se hänen vikansa ole että on nätti ja vielä toistaiseksi nuorikin ja että kustantajansa on saanut siitä oivan kärkikiilan markkinointiinsa. :)
Joten katsotaan missä vaiheessa Raja kohdalle osuu kirjaston kierrosta tai muualta, ja tulisiko siihen tartuttua.
Jep. Se on surullista miten kirjailijoiden on myytävä itseään, ei kirjaansa. Etenkin naiskirjailijoiden.
VastaaPoistaOnneksi Riikka Pulkkinen on aidosti myös hyvä kirjoittaja, ei mikään Viivi Avellan. Vaikka eihän sitä näin miehenä pistä sievää ulkonäköä pahitteeksi, tosin se saattaa monesti sokaista. :)
Toivottavasti kirja osuu eteesi piakkoin!
Kirjallisuudesta pitävänä olen myöntänyt sinulle Smootze l. nykyään muutsi-pokaalin. Voit, jos niin haluat, noutaa sen blogistani.
VastaaPoista