sunnuntai 17. helmikuuta 2008

Pentti Saarikoski: Hämärän tanssit

Flunssa iski, vaikka oli rokotteet ja kaikkea. Viikonloppu on mennyt parannellessa, joten ainakin on ollut aikaa lukea. Olen lukenut erästä arvostelukirjaa, mutta se on ollut välillä vähän ärsyttävä. Aivoille piti siis antaa mukavampaa pureskeltavaa, ja mikäpä siihen sopisi paremmin kuin vanha kunnon Pentti Saarikoski. Kun näitä Tiarnia-runoja on tullut luettua jo yli kymmenen vuoden ajan, alkavat ne olla yhtä aikaa mukavan tuttuja sekä silti uusia assosiaatioita antavia. Aina välillä nämä jäävät hyllyssäni ikään kuin lepotilaan, mutta nousevat sitten sieltä taas luettavaksi.

Hämärän tanssit, Saarikosken viimeinen kokoelma, on oikeastaan yksi pitkä runoelma. Tämän vuoksi se on aina tuntunut Tiarnia-sarjan raskaimmalta osalta. Tämä olikin ensi kerta kun luin sen yhdellä kertaa putkeen. Aiemmin on aina tuntunut siltä, että hengähdystauot ovat tarpeen. Hämärän tansseissa Saarikoski vetää yhteen monia teemoja, joita Tanssilattia vuorella ja Tanssiinkutsu ovat käsitelleet. Hyvästijätön ja kuoleman odotuksen tuntu on vahva. Lahoavat veneet, poislähtö, hautaaminen ovat kuvastoa. Mutta uteliaisuus elämää kohtaan ja elämän ilmiöiden tarkastelu laajalla skaalalla eivät ole kadonneet mihinkään. Jotkut runot ovat sellaisia, että ne ovat jääneet kummittelemaan mieleeni mantran lailla jo vuosia sitten. Ei vähiten yksinomaan kokoelman alku:

"tyttö
kaunis kuin voikukka
otti minua kädestä ja sanoi
Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään"

Sama tyttö puikahtelee runoelmassa esiin siellä täällä, kunnes lopulta taluttaa Pentin kuvan ulkopuolelle. Vahvana kuvana mieleeni on jäänyt myös viikinkijumala Odin korppeineen:

"kun minä ratsastan
kahdeksanjalkaisella hevosellani
Ajatus sanoo
turha sinun on ratsastaa
maat jotka minä ajattelin sinulle olet jo menettänyt
ja muisti sanoo
tiet joita sinun hevosesi kahdeksalla kaviollaan kuopii
ovat ne tiet jotka minä sinulle muistin
Ajatus ja muisti katsovat minua hevosen otsaluulta
että nyt sinä tiedät"

On se hieno runoilija. On se. Olen Saarikoskea tässä blogissa jo sen verran käsitellyt, että on vaikea sanoa mitään uutta enää hänestä: edelleen, hänen melankoliansa yhdistettynä älylliseen analyyttisyyteen, laaja sivistyksensä yhdistettynä kirjoitushetken ajankohtaiseen päivänpolitiikkaan, konkretian tuntunsa yhdistettynä irrationaaliseen ovat niitä avainasioita, miksi minä hänen runoistaan pidän. On paljon ihmisiä, joiden mielestä Saarikoski on yliarvostettu. Tavallaan ymmärrän senkin. Onhan hän kirjoittanut paljon sellaisia pätkiä, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Ei ensimmäisellä eikä toisellakaan lukukerralla. Ehkä hänen lakonisuutensa näyttäytyy tällaisille ihmisille pinnallisuutena? Kaipa tässä palataan taas siihen subjektiivisuuteen - yksittäisen lukijan mielessä tietyn kirjailijan merkitys rakentuu nimenomaan henkilökohtaisen kokemuksen kautta, ei siinä kirjallisuushistoriallisella kaanonilla ole mitään tekemistä. Joskus yleiset ja yksityiset mieltymykset sattuvat osumaan yksiin, joskus eivät.

Konkretiasta käyköön esimerkkinä laivakokin tarinan alku, hänen jonka "nenä oli kuin rupinen peruna":

"Kun olin seilannut kolme kertaa maapallon ympäri
siinä tuli hankittua sen verran että
ostin isälle mökin
sit mä olin rakennuksilla töissä, tikapuut
ne jotenkin liiras
siinä meni selkä
nyt täytyy joka aamu kello
yhdeksän käydä
ilmottautumassa"

Vaikka olen kirjojen keräilijänä mielestäni maltillinen (osaan viedä kirjoja myös divariin enkä vain ostaa lisää ja lisää kirjoja), on Saarikoskia ihan nätti rivistö jo hyllyyn karttunut. Mieli tekisi vanhoja yksittäispainoksia, mutta Antikka.netin ja Huuto.netin hinnat ovat välillä vähän yliampuvia. En kuitenkaan jahtaa ensipainoksia, myöhemmätkin kelpaavat. 10-15 euroa on minusta vielä ihan kohtuullinen hinta, en ole, ainakaan vielä, niin syvällä keräilysuossa että maksaisin lähemmäs 30 euroa mukisematta divarikirjoista. Ehkä pitäisi? Kymmenen vuoden päästä hinnat tuskin nimekkäiden kirjailijoiden kohdalla ovat ainakaan halventuneet. Mutta keräilyn eräs ilo onkin juuri se, ettei saa kaikkea kerralla valmiina. Hiljaa hyvä tulee.

Saapa nähdä, miten seuraavan luku-urakan kanssa käy, kunhan nyt ensin pääsee tuon arvostelukappaleen loppuun. Yhdessä Sarah Watersin kanssa tiiliskivitarpeeseen kirjastosta lähti nimittäin viime reissulla Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset. Inspiraatiota tuli myös Waltarin juhlavuodesta. Olen joitakin Waltarin historiallisia järkäleitä aloitellut, mutta Sinuhen lisäksi en kuitenkaan ole lukenut kuin Turms kuolemattoman. Ainakin Kirjavinkkien arvio Ihmiskunnan vihollisista oli positiivinen.

Ps. Palin Zon myönsi E-plakaatin.

8 kommenttia:

  1. Anonyymi20.2.08

    Palin Zon sanoo:
    Blogissani on sinulle jotakin!

    VastaaPoista
  2. Anonyymi26.2.08

    Lahjoitit minulle uuden assosiaation: Kirjat ja runot lepotilassa ja sieltä aina välillä nousemassa luettavaksi ja mietittäväksi. Näin on.
    Toinen kommentti Waltariin. Kahlasin nuorempana kaikki ne läpi. Mikaeleista pidin. Sukuni on ollut historiafriikki.

    VastaaPoista
  3. Anonyymi4.3.08

    Ilkka Ahmavaara says:

    Hauskaa, että PS:n Tiarnia sarjaa joku uskaltaa arvostaakin.

    ps
    Tonne Pazin blogiin laitoin pikkuvastauksen Sinullekin.

    VastaaPoista
  4. Ehkä jaon voisi tehdä niin, että on meitä jotka, sanojasi käyttäen, "uskallamme arvostaa" ja sitten on niitä, jotka eivät vaan ymmärrä. ;)

    VastaaPoista
  5. Anonyymi11.3.08

    Nyt tulee aiheen vierestä, mutta olisi kiva lukea joskus arviosi jostain "huonosta" kirjasta. :) Tämä tuli mieleeni, koska luin eilen Ritva Sarkolan Sariola-muistelmien toisen osan. Mielestäni hyvin avutonta tekstiä, ja mitä itse M. Sariolalta muistan nuorempana erehtyneeni lukemaan, aika jurpoa sekin oli.

    Otapa siis camp-mielessä luettavaksi joku Maurin suurteos. :-D

    VastaaPoista
  6. Heh, hyvä toive. :) Rupean kyllä yleensä lukemaan vain hyviksi olettamiani kirjoja. Onhan näitä poikkeuksiakin, mitä nyt itse kukin huonona pitää. Esim. tuo Hannu Salaman "Tapausten kulku" oli mielestäni tosi huono. Samoin tuo Frank Schätzingin "Pedot" oli minusta huono, mutta se on kyllä jo saanut monta puolustajaa, joiden mielestä se on hyvä. Huonous on niin suhteellista...

    Mauri Sariolalla oli ainakin hyviä kirjojen nimiä (esim. "Pyykki on pantu ja pysyy"), kirjojaan olen joskus plaraillut, mutten sen kummemmin lukenut. Tuntuvat kyllä ihan kiinnostavilta.

    VastaaPoista
  7. "Hämärän tansseja" lukiessa tulee valitettavasti koko ajan silmien eteen kuva Saarikoskesta siihen aikaan, kun hän kokoelmaa kirjoitti. Eikä hän yritä edes välttää tätä vaikutelmaa. Päinvastoin. Aivot ovat jo 90 %: sesti paskana, mutta vanhasta muistista juttu vielä luistaa, vaikka enimmäkseen hänen juttunsa ovat kullin lutkutusta ja pimeään makuuhuoneeseen hipsimistä.

    VastaaPoista
  8. Jaa, mun mielestä tässä kokoelmassa on nimenomaan paljon ihan muita elementtejä. Myyttejä ja politiikkaa, esimerkiksi. :)

    VastaaPoista