Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

Kuva: Piia Aho / Otava.

Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt on ilmestynyt vuonna 2007, jolloin lukijasuhteeni Snellmanin kirjoihin on ollut pikkuisen jäähyllä. Näin voi päätellä vaikka siitä, mitä olen kirjoittanut Kultasuusta. Muistan kuitenkin lukeneeni Lemmikkikaupan tytöistä useita kehuvia blogiarviota. Niitä onkin niin paljon, etten linkitä yhtään, sanon vain taas kerran LMGTFY. Pannaanpa kaupan päälle vielä Suvi Aholan Hesariin kirjoittama arvio - joka tosin spoilaa aika paljon, suosittelen lukemista lähinnä niille, jotka ovat jo lukeneet kirjan.

Koska lukijasuhteeni on päässyt taas lämpenemään Parvekejumalien ja Ivana B:n myötä, nappasin kirjaston äänikirjavalikoimista Lemmikkikaupan tytöt mukaan. Ja huhhuh. Heti aloitus nappasi minut tukevasti koukkuun. Tämä taitaa olla Snellmanin parhaita kirjoja! Toivotan kirjalle menestystä myös USA:ssa, sillä syksyllä uutisoitiin sen julkaisusta yhdysvaltalaismarkkinoilla nimellä Pet Shop Girls. En löytänyt netistä vahvistusta sille, joko kirja on nähnyt siellä päivänvalon, mutta katsokaapa englanninkielinen traileri kuitenkin.

Lemmikkikaupan tytöt kertoo teini-ikäisestä Jasminista, joka sekaantuu seksimarkkinoihin bestiksensä Lindan kanssa. Jasminin perhe tai muut ystävät eivät tiedä asiasta mitään. Kirjan alussa kerrotaan Jasminin kadonneen, minkä jälkeen kerronta etenee useissa aikatasoissa ja useiden kertojanäkökulmien kautta.

Juuri Snellmanin tapa kertoa Jasminin ja Lindan tarina tekeekin kirjasta erinomaisen, suorastaan mestariteoksen. Iso kiitos hurjasta elämyksestä menee myös levyn lukijoille, erityisesti Jasminin osuudet lukevalle Elsa Saisiolle. Hän on sen verran nuori, että pystyy uskottavasti lukemaan teinityttöjen osuudet, hän on mielettömän tarkka ja osuva lukija ja hänellä on vielä uskomattoman kaunis puhetekniikka. Saisio kiilaa suosikkilukijoideni kärkeen pelkästään tämän yhden äänikirjan perusteella! Hyvin lukevat muutkin: Kaija Kärkinen vastaa Jasminin äidin osuuksista ja Antti Pääkkönen miesrooleista. Snellman itse lukee alkusanat ja epilogin. Kaija Kärkisellä on myös kaunis lukuääni, mutta hän kenties himpun verran kärjistää tulkitessaan Jasminin äidin etäisyyttä ja urasuuntautuneisuutta.

Aika ajoin puhkeaa väittelyjä siitä, riittääkö hyvä tarina tekemään hyvän kirjan, vaikka kirjoitusteknisesti kirja ei olisi kovin viimeistelty. Makuja on monia, itse olen sitä mieltä, että miten on usein tärkeämpää kuin mitä. Sillä Lemmikkikaupan tyttöjen tarina on hurja, kamala, kiehtova, tosi, yhteiskunnallinen, kärjistetty ja silti uskottava, mutta Snellman kertoo tämän tarinan monta kertaa paremmin kuin joku kehnompi kirjoittelija.

Jasmin on samaan aikaan kaikkitietävä kertoja ja viaton teinityttö. Hän kerii tarinaansa auki vähitellen, kuvaa välillä yhtä asiaa, välillä toista. Langanpäät solmiutuvat hitaasti yhteen sitä mukaa, kun kirja etenee. Jasminin äiti taas elää kirjan aikana vain yhden päivän: sen maanantain, jolloin hän palaa työmatkalta gynekologiselle klinikalleen ja hänelle selviää, että tytär on ollut viikon kadoksissa. Lemmikkikauppaa pyörittävä maahanmuuttajamiesten seurue saa äänensä kuuluviin Randin kautta. Randi tekee sitä, mitä kovemmat jätkät käskevät. Hän on oikeastaan aika kiltti, mutta siitä huolimatta tai kenties juuri siksi hän osallistuu täysillä lemmikkikaupan toimintaan.

Itse lemmikkikauppa on tehokas miljöö: päältäpäin eläinkauppa, jonne koulutytöt pääsevät tienaamaan taskurahaa osa-aikatöissä. Kun tytöt on uitettu sisään, tarjotaan halukkaille seksitöitä. Ja mitäs tytöillä on hyviä tienestejä vastaan, ei mitään. Helppoa työtä, jonka ansiosta voi hankkia merkkikäsilaukkuja ja vielä pääsee hyviin bileisiin mukaan.

Snellman pyörittää älyttömän hyvin kilttien teinien viatonta maailmaa ja samojen teinien osallistumista prostituutioon. Teksti on provosoivaa, mutta koko ajan kiinni tässä maailmassa. Moni saattaa vetää herneen nenäänsä Snellmanin kärjistysten vuoksi. Saako vanhempia syyllistää, jos lapsi ryhtyy myymään seksiä? Saako silloin, jos vanhemmat ovat eronneet? Entä silloin, jos äiti menestyy työurallaan ja tekee pitkää päivää? Tai onko seksikauppa merkkivaatteiden ja muun trendimaterialismin vikaa? Eihän lapsilla useinkaan ole paljon omaa rahaa, jolla vaatteita ja laukkuja voisi ostella. Seksillä näitä hyödykkeitä pääsee hankkimaan.

Jasminin äidin gynekologintyö on myös todella hyvä vastapaino lemmikkikaupan miesasiakkaiden seksifantasioille. Kauppa käy, kun miehet haaveilevat sirojäsenisistä kiinteistä teinitytöistä. Gynekologi taas näkee naisen sukupuolielinten arkisen, karunkin puolen: tulehduksia, mätää, verisiä hiertymiä, toivottuja ja ei-toivottuja raskauksia, lapsettomuutta, abortteja, ympärileikkauksia...

Lemmikkikaupan tytöissä vältetään yhteiskunnallisesti kantaaottavan kaunokirjallisuuden helmasynti eli saarnaaminen. Osittain selitys löytyi kirjan viimeiseltä levyltä: siellä oli pitkä prostituution historiaa käsittelevä epilogi, jonka Snellman lukee itse. Tietokirjamaiset osuudet on siis säästetty epilogiin, jolloin niitä ei ole tarvinnut ujuttaa väkisin kaunokirjalliseen tekstiin. Jonkun verran seksikaupan kulttuurihistoriaa kerrotaan myös tarinan pahiksen Kastajan kautta, mutta tämä sopii Kastajan henkilöhahmoon hyvin. Kastaja on sivistynyt ja kulturelli nuoria tyttöjä vaaniva lemmikkikaupan asiakas, joka iskee silmänsä Jasminiin.

Pienenä heikkoutena voisin mainita tietyt epäloogisuudet tietotekniikan suhteen. En halua liikaa spoilata, mutta aivan viime metreillä kävi ilmi tiettyjä asioita Jasminin viestittelystä, mitkä herättivät minussa hieman kysymyksiä tapahtumaketjun loogisuuden suhteen. Mutta menkööt, kokonaisuus kantoi.

Vielä täytyy palata kirjan alkuun ja sen koukuttavaan tehoon. Tämän kanssa ei tarvinnut miettiä, jaksaako kirjan kanssa edetä. Heti alkuun kerrottiin aika paljon siitä, mihin tapahtumat lemmikkikaupassa johtivat, mutta samalla jätettiin niin paljon aukkokohtia, että kirjaa oli ihan pakko jatkaa saadakseen kuulla kaiken. Huikeaa!

Suosittelen siis Lemmikkikaupan tyttöjä innoissani. Kirjasta voi tulla paha mieli, ahdistunut olo ja jotkut kohdat saattavat kuvottaa. Mutta jos sulkee silmänsä kirjan tapahtumilta, on se melkein sama kuin jos sulkisi silmänsä todellisuudelta. Jasmin ja Linda ovat fiktiota, mutta samanlaisia ja paljon rumempia kohtaloita on oikeassa elämässä vaikka kuinka paljon.

Lue myös nämä:
Kiba Lumberg: Memesa-trilogia
Antti Häkkinen: Rahasta - vaan ei rakkaudesta
Sofi Oksanen: Puhdistus

Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman se osaa valita ajankohtaisia aiheita. Ivana B. tarttuu kirjailijoiden brändäykseen, kirjamarkkinointiin ja blogimarkkinointiin. Kansiliepeessä kerrotaan näin: "Keski-ikäisen kirjailijan maailmaan on tullut riivaaja, jota hän ei enää omin voimin kykene karkottamaan. Hän saa piinaavia kirjeitä ja viestejä Ivana B:ltä, nuorelta julkkistyrkyltä ja wannabe-kirjailijalta, joka julistaa blogissaan kolmen M:n autuutta: tärkeintä ovat media, markkinat, mielikuvat."

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Snellman ruoskii niin viiltävästi, että kiemurtelin. Alkuosa on puhdasta vittuilua. Kenelle? Varmaan aika monellekin taholle, mutta erityisesti eräälle bloggaajien joukolle.

Täsmennän hieman. On paljon kirjailijablogeja, esikoiskirjailijablogeja ja kirjoittajablogeja. Useimmat ovat varsin asiallisia. Mutta on myös sellaisia kirjailija- tai kirjoittajablogeja, joissa olen nähnyt lähes pakkomielteenomaista toistuvaa kirjoittelua jonkun toisen, tunnetun ja menestyneen kirjailijan sanomisista tai tekemisistä. Ja on niitä, joissa ei tunnu olevan niin väliä, kirjoittaako kirjastaan niin hyvän kuin mahdollista, tärkeämpää olisi saada runsaasti markkinointinäkyvyyttä, niin keskinkertaisemmallakin kirjalla pärjäisi. En ryhdy tähän laittamaan linkkejä, en halua vihaisten kirjoittajabloggaajien palauteryöppyä. Ja olenhan aiemmin ottanut kantaa esikoiskirjailijablogeihin esimerkiksi Sapfo-kirjoitukseni lopussa. Sitä paitsi mielestäni kirjan Ivana B. ei ole tunnistettavasti yksi yhteen kenenkään suomalaisen kirjoittajabloggaajan kanssa. Hirmuisesti palasia hänessä kyllä on monelta tunnistettavalta taholta - myös jo julkaisseilta ja mainetta niittäneiltä kirjailijoilta.

Kas tällainen on Ivana B., joka haluaa menestyväksi ja myyväksi tähtikirjailijaksi:

"Ivana B. listaa blogissaan kirjailijan ammatin varjopuolia – niin, sen lisäksi että pitäisi tavata minun kaltaisiani sivistyssanoja suoltavia tyylitajuttomia umpisuolia.

Varjopuolia on se että pitäisi ilmeisesti, ehkä, kahlata läpi muutama kirja. Lohdun sanat hän keksii heti itsekin: googlaamalla ja wikipedikoimalla löytää kyllä tiivistelmiä ja referaatteja ihan kaikesta, niin että voi sopivissa tilanteissa vilautella aivopoimuosastoakin."

Vaan osuu Snellman muihinkin maaleihin - jos kirjailijaihanteeksi ottaa vaikka omien kirjojensa kansissa poseeraavan Liza Marklundin, eikö Ivana B:n taktiikka ole ihan järkevä?

Ivana B. oli erinomaista rinnakkaisluettavaa Venla Hiidensalon Mediahuoralle. Siinä missä Mediahuora kertoi toimittajasta, joka joutuu puristamaan haastateltavistaan mahdollisimman paljon tunteita ja onnellisia loppuja, ovat Ivana B:n kaksi hyvin erityyppistä kirjailijaa saman mediabarrikadin toisella puolella. Kertoja, nimettömäksi jäävä keski-ikäinen kirjailija kaihtaa tosi-tv:n tyylistä mediahypetystä ja henkilöbrändäystä, kun taas Ivana B. ratsastaa kaikin keinoin julkisuuteen.

Harmikseni tiukka tykitys vähän hyytyi kun siirryttiin kakkos- ja kolmososaan, sillä niissä kertojaminä käyttää paljon aikaa kuvaillessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Olen Snellmanin nostalgiatekstejä lukenut jo sen verran, että Helsingin katujen porttikonkien ja yliopiston opintopiirien kuvailu tuntui jo aika nähdyltä. Olin myös olettanut kirjan siirtyvän vähän enemmän konkretiatasolle, sillä kirja alkaa keski-ikäisen kirjailijan kirjeillä terapeutille. Mutta samat terapeuttikirjeet jatkuivat läpi kirjan, välillä oli muisteloita. Lopussa oli sentään yllätyspaukku, tosin jopa minä olin vihjeiden perusteella osannut uumoilla, mistä on kyse.

Jälkipuolen pikku lässähdyksestä huolimatta kokonaisuus kantaa, sillä tällaiselle lukutoukalle on kirjassa paljon osuvia ja pirullisia huomiota kirjan ja kirjabisneksen tilasta Suomessa 2010-luvulla. Miksi ihmeessä media rynnistää silikonitissimissukoiden tekemisten perässä mutta karsii kulttuuritoimitusten resursseja? Miksi lukijoita tunnutaan pitävän typeryksinä, joille pitää syöttää kirjat kurkusta alas valmiiksi pureskeltuna mössönä, mielellään hyvinbrändätyn ja hyvännäköisen kirjailijan poseerauskuvan kylkiäisenä? Miksi ihmiset, joiden mielestä suomea ei tarvitse osata kirjoittaa kauhean hyvin, hinkuvat kirjailijoiksi ja vieläpä dissaavat niitä kirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa ja jotka ovat jopa osoittaneet yleissivistystä kirjoissaan? Pitäisikö kirjoja vaan ostaa kuin krääsää, ilman että ostosta olisi tarkoituskaan lukea?

Puuuuuh. Näköjään provosoidun, kun Anja Snellman provosoi.

Lue myös nämä:
Anja Snellman: Parvekejumalat
Anja Kauranen: Kultasuu
Venla Hiidensalo: Mediahuora

Anja Snellman: Parvekejumalat

Anja Snellmanin Parvekejumalista on kirjoitettu jo todella monessa kirjablogissa. Minä kannoin korteni kekoon osallistumalla K-blogin Parvekejumalat-keskusteluun, kun olin lukenut kirjasta pienvihkona julkaistun lukunäytteen. Lueskelin lukunäytettä kesällä aika kauan ja sitten alkoi kalvaa mieltä - kyllä tämä kirja pitäisi lukea kokonaan. Kirjapedon nettimarkkinointikeskustelun innoittamana pyysin kirjasta Otavalta arvostelukappaleen blogia varten, ja sellaisen sainkin, kiitos Otavalle!

K-blogin kommenteissa kuvaan, että Parvekejumalien parissa ensimmäisessä luvussa minua ärsytti kieli. Kirjan päähenkilö on Anis, somalityttö Itä-Helsingin lähiössä. Koska Anis on kasvanut perheessä, jonka äidinkieli ei ole suomi, eikö hänen kielenkäytössään pitäisi näkyä kahden kulttuurin rajamailla eläminen? Nyt Aniksen puheenvuoroissa käytetään lyyristä ja välillä suorastaan vanhahtavan kaunista suomea - Anja Snellmanin omaa kieltä. Toisena kertojana on Alla-Zahra, rajattoman lapsuuden elänyt kantasuomalaistyttö, joka nuorena aikuisena hakee turvallisia rajoja islaminuskosta.

Mutta kun ryhdyin lukemaan kirjaa alusta loppuun, ärsytys hälveni. Kirja on erinomaisesti kirjoitettu. Rauhallinen, tasapainoinen ja kaunis suomen kieli sopii tarinaan hyvin. Rohkenen kuvata Snellmanin kirjailijanlaatua siteeraamalla Kaksi kaupunkia -kirjan David Leijaa, kun hän kuvailee kirjailijatyttöystäväänsä Tytti Santiagoa:

"Tytin voima piili siinä, ettei hän milloinkaan ajatellut asioita muiden kannalta. Silti hän oli romaanikirjailija. Mutta ristiriitaa ei ollut, sillä hän oli saarnakirjailija. Tytillä oli todellakin oma vahva ääni ja hän uskoi lujasti siihen mitä kirjoitti."

Kuten kerroin kirjoittaessani Kultasuusta, en ole Anja Snellmanin uusimpia kirjoja lukenut. Joten pisteet kirjailijalle siitä, että hän onnistui Parvekejumalillaan vokottelemaan minut takaisin kirjojensa pariin. Olenhan kaiken järjen mukaan hänelle parasta A-kohderyhmää: koulutettu, nuorenpuoleinen ja feministisesti ajatteleva nainen. Parvekejumalat oli siinäkin mielessä ilahduttava, että siitä puuttui täysin kaikki tekninen kikkailu. Uusia suomalaisia (mies)kirjailijoita lukiessa on joskus käynyt mielessä, että onko vaikkapa Jari Tervon menestys heijastunut kirjailijarintamaan siten, että yksi sun toinen yrittää kikkailla vaihtuvien kertojanäkökulmien, monimutkaisten juonenkieputusten ja verbaalivirtuoosimaisuuteen pyrkimisten kanssa. Läheskään kaikki eivät näissä asioissa onnistu. Anja Snellman on niin hyvä, että hänen ei tarvitse mielistellä lukijaa, vaan hän voi kaikessa rauhassa kirjoittaa kronologisen tarinan, jossa kylläkin kertojanäkökulma vaihtuu vuoroluvuin, mutta vaihdos kerrotaan lukijalle selkeästi luvun otsikoinneilla ja kirjoittamalla henkilöistä kolmannessa persoonassa. Kiitos!

Snellman on niitä harvoja suomalaisia kirjailijoita, jotka saavat kirjoilleen niin paljon medianäkyvyyttä kuin ne ansaitsevat. Parvekejumalat on saanut paljon näkyvyyttä paitsi kirjoittajansa, myös aiheensa ansiosta, onhan suomalainen keskustelu maahanmuuttajista saanut välillä melko värikkäitä sävyjä. Aniksen tarina on tärkeä ja tosi. Se on monelta osin kärjistetty, tyylitelty ja etäännytetty, mutta tosi se on - sen verran paljon vastaavia nuorten tyttöjen kohtaloita on ollut ja on ympäri maailmaa. Kontekstit ja aatteet ovat vaihtuneet, mutta tavat ovat olleet samoja - vanhoillisen ajattelun mukaisesti nuoren tytön ei ole sopivaa olla liian utelias ja suuntautua liiaksi kodin ulkopuolelle. Perheen sisäisessä hierarkiassa miespuoliset tulevat ennen naispuolisia, ja tyttären osoittama kiinnostus "epäsopivia" asioita kohtaan vahingoittaa perheen miesten kunniaa. Itse asiassa samanlaisista asetelmista on kirjoittanut vaikkapa Hilkka Ravilo kuvatessaan sotienjälkeistä Suomea - tunnistan yhteisiksi tekijöiksi patriarkaalisen ajattelun, ankaran uskonnon säätelemän tiukan moraalikoodiston ja vaatimattomista oloista kotoisin olevan nuoren tytön vähäiset etenemismahdollisuudet.

Kirjan ensimmäisessä luvussa kuvataan, miten Anis putoaa parvekkeelta joulukuussa 2008. Veripisarat roiskahtavat Virtasaaren lähiön kerrostalon pihaan. Alun jälkeen palataan elokuuhun ja seurataan Aniksen murrosikäistä syksyä: uusien kokemusten varovaista kaipuuta, kun kintereillä ovat siskoaan vahtivat veljet tai tavaroita penkova isä. Aniksen haaveet eivät ole erikoisia: hän haluaisi käydä tanssitunneilla, päästä Madonnan konserttiin, lukea vapaasti kirjoja tai harrastaa piirtämistä.

Alla-Zahra on alkuperäisnimeltään Alla Pohjola. Hän on kasvanut taiteilijakodissa ja saanut kokeilla vapaasti mitä vain. Levottomuuden ja ahdistuksen tunteet eivät ole hellittäneet, mutta islamiin kääntyminen - palaaminen, kuten Alla sanoo - tuntuu tuovan rauhan. Mutta läheiset eivät ymmärrä, miksi yliopistossa opiskeleva suomalaistyttö haluaa käyttää huivia ja harjoittaa islaminuskoa. Alla-Zahra on ärsyttävä, mutta varsin uskottava hahmo, suoraan 2000-luvun yliopistomaailmasta. Moniala-ahdistunut, tiedostava, kaikkia mahdollisia aatemuotivirtauksia kokeillut Alla-Zahra analysoi ympäristöään ja itseään rasittavalla besserwisser-asenteella.

Alla-Zahra saa opastusta Reemalta, vanhemmalta suomalaisnaiselta joka on jo kääntynyt muslimiksi. Kun Reeman oikeaksi nimeksi mainittiin Maaria T. ja vihjattiin hänen hämärään historiaansa yliopiston naistutkimuksen laitoksella, minun piti mennä kirjahyllylle ja kaivaa esiin Pelon maantiede. Niinpä, eräs päähenkilöistä oli Maaru Tang, jonka kerrottiin vaihtaneen nimeään monta kertaa. Piti tsekata netistä onko kukaan muu miettinyt samaa, ja niinpä vain Ilkan kriitikko Hannele Puhtimäki viittaa samaan asiaan kritiikissään. Muitakin kirjallisia sukulaisuussuhteita Parvekejumalista tuntui löytyvän - Allan äiti on vapaamielinen kirjailija Ilma Pohjola, jonka ex-mies ja Allan isä on nimeltään Juri Davidov. Nimi muistutti Kultasuun Jim Davidovista. Ilma Pohjolan kautta Anja Snellman tuo mukaan pari huumorin väläystä muuten varsin vakavasävyiseen tekstiin. Esimerkiksi kuvaus Ilma Pohjolasta kertomassa televisiohaastattelussa kirjastaan Intohimon direktiivi on vähintäänkin itseironinen.

Kirja on pienikokoinen eikä erityisen paksu, mutta niin intensiivinen ja painava, että sen lukemiseen meni aikaa. Kirjan lähestyessä loppuaan sen vaikutus minuun oli suorastaan fyysinen: alkoi itkettää, pelottaa, kurkkua kuristi ja selkäpiitä karmi. Aloin toivomaan onnellista loppua, vaikka se tuntui täysin epätodennäköiseltä. Loppu oli julma ja raaka. Mutta kuten alussa sanoin, tarinalla on monen monta vastinetta todellisuudessa.

Tämä kirja tulee jäämään kirjahyllyyni, ja tiedä vaikka sen innoittamana ryhtyisin lukemaan Anja Snellmanin tuotantoa uudemmista kirjoista vanhempiin. Snellmanin toiseksi uusimmasta romaanista Lemmikkikaupan tytöt on Morre antanut positiivisen puolelle päätyvän arvion. Parvekejumalat on kirjana ulkoasunsa puolesta tyylikkäin, mitä vastaan on tullut vähään aikaan. Ulkoasusta kuuluu kiitos Piia Aholle. Snellmanin omat, uudistetut kotisivut tarjoavat paljon mielenkiintoista lisäluettavaa.

Lue myös nämä:
Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu
Mika Waltari: Johannes Angelos
Marjane Satrapi: Persepolis

Anja Kauranen: Kultasuu

Eläköön halvat kirjakaupat! Helsingissä käydessäni löysin Lasipalatsin Kirjatorilta Anja Kaurasen ihanan Kultasuun vuoden 2000 pokkaripainoksena, hintaa vaivaiset kaksi euroa ja kannessa vielä komea Bestseller-logo. Sehän lähti mukaan että heilahti.

Anja Kauranen (nyk. Snellman) on ollut jo pitkään kaikkien humanistisesti suuntautuneiden kyldyyripersoonien (kuten minun) valovoimaisimpia tiennäyttäjiä - johan se todistaa tämä Rauli Lauhasen klassinen tarina Tiina humanistista. Ensimmäinen lukemani Kaurasen kirja oli 1990-luvun puolivälissä kovaa kohua herättänyt Pelon maantiede. Tämä lieneekin yksi eniten ajatusmaailmaani vaikuttaneita kirjoja. Se herätti lukioikäisenkin pohtimaan tasa-arvoasioita. Tästä kirjasta itse olen saanut alkusysäyksen herätä tarkastelemaan maailmaa naisnäkökulmasta. Tai no, eiköhän Kaari Utriollakin ole melko lailla osuutta tähän asiaan.

Pelon maantieteen jälkeen tuli luettua kaikki aiemmin ilmestyneet Kauraset ja pari sen jälkeenkin tullutta. Aiheidensa puolesta Kaurasen kirjat ovat melko erilaisia, joten äskeisestä feministipaatoksesta pelästyneet voivat huokaista helpotuksesta ja tutustua huoletta Kaurasen tuotantoon. On yleisesti tunnettu tosiasia, että Kaurasen kirjojen taso laski sen jälkeen kun hän muutti nimensä Snellmaniksi, ja meikäläinen allekirjoittaa väitteen täysin. Kaikkia Snellman-nimellä julkaistuja kirjoja en ole jaksanut lukea, ja turhan sisäsiistejä, värittömiä, hajuttomia ja mauttomia ne tuppaavat olemaan. Varhaisempi tuotanto, kuten tuo Pelon maantiede, Arabian Lauri, Sonja O. kävi täällä ja Tushka ovat hiton hyviä, eläviä kirjoja. Mutta melkeinpä äänestäisin tämän Kultasuun kirjailijan parhaaksi teokseksi, varsinkin tämän noin kolmannen lukukerran jälkeen.

Kultasuu on irtonaista, hilpeää ja hillitöntä Helsingin murteen alias stadin slangin tajunnanvirtaa. Kaikki jotka ovat erehtyneet luulemaan slanginuottia ärsyttäväksi: lukekaa tämä kirja, niin voitte korjata erehdyksenne. Lähin vertailukohta on, hullua kyllä, Heikki Turunen - tuo ylittämätön dialogin mestari, joka vuodattaa romaaneissaan ylitsekuohuvia tarinoita pohjoiskarjalaksi. Kaurasen Kultasuu antaa Turusen huimille hahmoille ankaran vastuksen: vuoden -55 mallin menomimmi tilittää 1980-luvun puolella Meksikon rajalta käsin lapsuuttaan ja nuoruuttaan Helsingin Siltasaaren tyttöjengissä, vauhtivuosiaan Los Angelesissa sekä Peter Pan -syndrooman kaltaista tilaa, kun vanhat ystävät ympärillä aikuistuvat ja alistuvat porvarilliseen elämänmenoon ja itse senkun painaa vaan. Mitään katkeraa tai kyynistä tässä kirjassa ei kuitenkaan ole. Kultasuu on raikas tuulahdus sellaisesta sex & drugs & rock'n roll -elämäntaparomantiikasta, joka on parhaimmillaan vaikkapa musiikissa kuultuna - oikeassa elämässä kun kyseinen pyhä kolminaisuus ei suinkaan aina onnea ja autuutta takaa.

"Sinä yönä mä tosiaan tsiigasin niitä mun naisia niinku oisin tienny et se oli vika kerta ku me istuttiin kimpassa käläkäläpohjalta, tsekkasin ihan liki niitä huldia joita ilman mun elämästä olis tullu jotain ihan muuta, ilman niitä mä muistasin skidiajoista vaan nälän ja vilun ja pelon ja vois olla niinki et ilman niitä mä en ees enää olis tässä bamlaamassa läpi tätä juttuu. Mä kattelin niitä komeita nuorii mimmei ja vähä ihmettelin miten niillä kaikilla alko olla otsat jotenkin kroonisesti kurtussa ja naamat ku remonttiässällä sivelty, jotku ylihuomisten huolet oli ryhtyny himmentään niitten sussujen silmien läikkeen. Ja mä muistin miten skolessa kerran järjestettiin skabat kuka luokasta muistutti eniten ketäkin suomalaista filkkatähtee ja meidät leidit pantiin seuraavanlaisiin puihin: Blondi äänestettiin Regina Linnanheimoks, Saldo oli Emma Väänänen, Lepakko Ella Eronen ja mä Emmi Jurkka, arvata saatto et Blondi puhalteli kaks seuraavaa viikkoo verenpunaisiin tekokynsiinsä.

Ja joskus aamuyöstä ku me gimmat jaksettiin viel hitusen rannetta kohottaa me skoolattiin, kilautettiin aika siskokullille, hei Blondi Saldo Lepakko ja Kultasuu, sen helähdyksen mä tuun muistaan aina ikuna."

Oikeastaan tuolla alkupuolella kirjoittamallani juoniselostuksella ei ole väliä. Juoni kun on tässä kirjassa aika epäolennainen asia, tämä on kalevalaishenkistä runonlaulantaa. Kultasuu kietaisee kuulijansa pikkusormen ympärille heti romaanin aloittavalla, noin puolitoista sivua kestävällä virkkeellään. Jo aloituksessa heitetään lentosuukko Väinö Linnan suuntaan: aika siskokultia. Muuten matkan varrella saakin kuulla hykerryttäviä tarinoita maailman menosta niin 60- ja 70-lukujen Helsingistä Siltasaari-Kallio -akselilta, elämänhaluisten nuorten bailaajatyttöjen seikkailuista ympäri maailmaa, Los Angelesin ei-niin-kiiltokuvamaisten kaupunginosien höyryisestä arjesta ja paljon paljon muusta. Anja Kauranen - anteeksi, siis Snellman - tee meille lukijoille palvelus, käy henkäisemässä Kultasuun tarinaa ja puhalla sama henki vielä tuleviinkin kirjoihisi. Kiitos.

Ps. Katso myös Rakkaus on koira helvetistä -blogin kirjoitus Kultasuusta.

Lue myös nämä:
Jari Tervo: Pohjan hovi
Arja Tiainen: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Laura Honkasalo: Tyttökerho