lauantai 3. toukokuuta 2008

Jari Tervo: Pohjan hovi

Vappu (eli Wappu, kuten täällä lappeen Rannalla teekkarihengessä sanotaan) innoitti minut lukemaan jotain vappuhenkistä, ja semmoiseksi valikoitui Jari Tervon Pohjan hovi. Olen suhteestani Pohjan hoviin kertonut jo Ohrana-kirjoituksen yhteydessä. Ensimmäinen lukukertaa ajoittuu jonnekin vuoden 1997 paikkeilla ja toiseen ellei kolmanteenkin kertaan kirja tuli taannoin luettua.

Itse asiassa yritin uusintalukemista jo viime syksynä. Tartuin kirjaan uteliaan analyyttisesti: miksi tämä kirja oli minusta silloin niin hyvä, ja miten Tervon tajunnanvirtaan nojaava kerrontatekniikka oikein rakentuukaan. Luin muutaman sivun ja kauhistuin. En saanut tarinasta yhtään kiinni ja se tuntui pinnalliselta jaarittelulta. Lopetin lukemisen ja laitoin kirjan takaisin hyllyyn.

Tällä kertaa heitin turhat analyysit pois ja luin kirjaa sillä lailla kun se on paraskin vastaanottaa: upottauduin kuuntelemaan Tervon puheenrytmiä jäljittelevää vuodatusta, nauttien suunpieksennästä ja värikkäästä kielestä. Kirjahan on oikeastaan jäljitelmää ukkojen baarijorinoista: kuka on paras jutunkertoja? Melko lailla samantapainen kirja rakenteensa puolesta on tuo Anja Kaurasen Kultasuu. Molemmissa juoni on toissijainen, kertojaminän äänenpainot jäljittelevät puhuttua kieltä, aikarakenne on hajautettu, ja ainoa millä on väliä, on kulloinkin meneillään oleva lause tai lauseyhteys.

Jos nyt jonkinlaisen juonen haluaisi kirjasta konstruoida, se menisi näin: rovaniemeläinen rikollinen nimeltä Topi Räikkönen istuu vankilassa ja kertoo tarinaa hänen luonaan vieraileville vapaaehtoistyöntekijöille. Tarina alkaa, kun Räikkönen matkustaa Helsingistä Rovaniemelle ja lähtee sieltä kavereidensa Vartiaisen, Perserkin ja Lunssilan kanssa Mersulla Sodankylään. Sodankylässä mennään baariin ja sieltä vierailulle Nulju-Pekan luokse, koska miehet arvelevat Lunssilan kadonneen lompakon olevan Nuljun hallussa. Lopulta Sodankylästä palataan taksilla Rovaniemelle. Matkan varrella sattuu toki muutakin, mutta mitäpä noita spoilaamaan. Kuten sanottua, juonella ei ole juuri merkitystä ja aikatasot pomppivat.

Kirjasta pitäminen vaatii epäilemättä kasan huonoa huumorintajua, sillä kirjassa viljellään paljon rikollisuudesta kertovia juttuja ja härskiyksiä ja henkilöt ovat kovin huonosti käyttäytyviä. Eli meikäläisen makuun kirja kyllä on. Sen sijaan kirosanoja käytetään harkitun vähän, sen verran hyvä kirjoittaja Tervo on ettei tarvitse tylsää kirosanavyörytystä asiansa vahvistukseksi. Jos jonkinlaista analyysintynkää haluaisi yrittää, voisi kirjaa (sekä muitakin Tervon Rovaniemi-kirjoja) tarkastella siltä kantilta, mitä ne kertovat pohjoissuomalaisten, keski-ikäisten, työväenluokkaisten miesten maailmasta. Siinä maailmassa tärkeää ovat autot, naismaailmassa saavutettu suosio, hyvän tarinankertomisen taito, ravintoloissa käyminen sekä taksilla ajelu, urheilumaailman ainakin pintapuolinen tuntemus sekä runsas alkoholinkäyttö ja tarvittaessa väkivaltainen käytös. Tässäpä vinkki jollekin kirjallis-sosiologiselle tutkijalle.

Siinä missä jutuniskennälle nauraa välillä antaumuksella, ihailua herättävät Tervon runolliset kielikuvat. Tässä esikoisproosateoksessa ne maistuvat vielä tuoreilta, ja ovatkin. Yksinomaan lukujen nimistä saisi runon kasaan.

"Aurinko palasi ja tuli sapeleina männikön lävitse, näytti siltä, että säteet ennen loppuaan kaareutuivat ylöspäin. Ajoimme karusellissa kunnes tulimme aukealle, jossa taivas näytti mahtinsa, avasi säkkinsä pohjaan saakka ja meistä kaikista tuntui kuin pöydästä olisi noussut hiljainen mies ylös, niin pitkä ettei hänellä loppua ollut, ja me pienenimme nopeasti ja toivoimme, että lihamme kiinnittyisi luihimme lujemmin, koska se oli meidän ainut turvamme, mutta me pysyimme pitkän aikaa vaiti ja siunasimme mielessämme nuo hiljaisuuden sekunnit."

Pohdin viimeksi, onko Tervo enemmän viihteellinen vai syvällinen kirjailija. Enpä osaa sanoa tähän vieläkään mitään. Vuonna 1992 alunperin ilmestynyt Pohjan hovi on ollut 1990-luvulla tuoreenmakuinen tienraivaaja, mutta siinä käytetyt tekniikat ovat levinneet jo niin laajalle muuallekin kirjoihin, ettei tekniikkaa yksinomaan voi pitää enää minään erillisansiona. Eniten tyyliään on ryöstöviljellyt Tervo itse, tosin viime aikoina hänen tyyliinsä on päässyt taas tulemaan jonkinlaista uudistumisen tuntua, ja ainakin itse odotan sen vuoksi mielenkiinnolla hänen seuraavaa romaaniaan.

Verrattuna Juha Vuoriseen on Tervo noin miljoona kertaa parempi, vaikka samoja nauruhermoja kutkutteleekin. Toisaalta Pohjan hovia voisi verrata vaikka Lampaansyöjiin, vaikka Huovisen hyväntuulinen tunnelma on vaihtunut Tervon henkilöillä kireydeksi, jossa on myös maailman pahuus mukana. Molemmissa kirjoissa kun miesporukka seikkailee Pohjois-Suomessa luvattomissa puuhissa joutavanpäiväisiä turinoiden ja alkoholia nauttien. Ja vaikkei Pohjan hovi mikään eräkirja olekaan, välähtää siinä aika ajoin sen verran Lapin luonnon tuntua ja lumoa, että se linkittyy moniin muihin Pohjois-Suomen kuvauksiin. Määrittelyjä pakeneva kirja tämäkin siis.

Niin, ja ehdoton suosikkini kirjan hahmoista on Feodoroff, iäkäs lappalaisukko joka lyöttäytyy sodankyläläisestä Palkissulttaani-baarista ryyppyporukan matkaan.

2 kommenttia:

  1. Salla, olitko se sinä lappeen Rannalta joka stadilaisia tölvit Hesarin mielipiteissä? Hyvää tekstiä. Itte oonkin porilainen Hesassa. Ystävällisiä tosin ovat nämä pääkaupungin ihmiset kotikaupunkini piruihin verrattuna. Lapset ovatkin sitten jo aitoja helsinkiläisiä.

    VastaaPoista
  2. No minähän se olin. :) On pitkään ärsyttänyt se "niin siellä teillä MAALLA" -asenne, ja nyt se ärsytyskynnys ylittyi jopa sen verran, että piti päästä sitä purkamaan.

    VastaaPoista