tiistai 29. huhtikuuta 2008

Margaret Mitchell: Gone With The Wind

Tämän kirjan lukemiseen oli parikin syytä: kun luin To Kill A Mockingbird -kirjaa, muistelin muita Syvä Etelä -lukukokemuksiani. Ja kun sitten luin taas Tuiman mietteitä kirjasta, sysäsi se minutkin taas Tuulen viemän tielle. Tämä on nimittäin semmoinen kirja, josta en edes muista, montako kertaa olen sen lukenut ja koska oli ensimmäinen kerta. Kirja löytyy kotikotoa suomennoksena, sain sen joskus joululahjaksi ja luin N kertaa. Jo sitä ennen (heitetään nyt taas arvio, että ehkä 12-13-vuotiaana tai hieman sitä vanhempana olen ensi kerran lukenut) kirja oli tuttu. Kun historialliset romaanit veivät tuon ikäisenä mukanaan, niitä tuli luettua edestä ja takaa.

Tuima arvelee lukeneensa kirjaa ensisijaisesti rakkausromaanina, ja itse olen melko varma että niin luin minäkin. Miksi näin, ehkä siksi että kirjaa mainostetaan rakkausromaanina ja nuorelta lukijalta epäilemättä puuttuu tietynlainen kritiikki, hän ottaa annettuna sen mitä hänelle sanotaan. "The greatest love story of our time", lukee tämänkin pokkaripainoksen takakannessa. Sinänsä hieman harhaanjohtava väite, mihin siinä muka viitataan? Koko kirjan ajan Scarlett haikailee Ashleyn perään, ja loppujen lopuksi Äsli ei edes näyttäydy kovinkaan monessa kohtauksessa. Rhett Butlerin kanssa Scarlett pelaa sellaista kissa-ja-hiiri-peliä, ettei sitäkään oikein voi suureksi rakkaustarinaksi väittää.

Eräs kimmoke kirjan lukemiseen tuli vielä siitä, että niinkin vähän aikaa kuin parisen vuotta sitten olen plaraillut kirjan pikalukutyyliin läpi ja kertaillut Tuulen viemää -muisteloitani siten. Emmin hieman kirjaan tarttumista. Olenhan lukenut sen niin monesti, että epäilin, osaisinko enää keskittyä siihen kaikessa rauhassa. To Kill A Mockingbird antoi rohkeutta ja idean lukea kirja englanniksi, ja sehän sujuikin varsin hyvin. Bongasinkin pari yhtymäkohtaa, eli Tuulen viemässäkin mainittiin paikkakunnat Montgomery ja Mobile, jotka To Kill A Mockingbirdissä usein mainittiin. Tutun kirjan lukeminen englanniksi tuotti iloa monella tavalla. Ensinnäkin kirjaan piti keskittyä ihan eri lailla ja lukea pikku hiljaa. Toisaalta, on hienoa lukea asiat sillä lailla kuin ne "oikeasti ovat", eli miten kirjailija on ne alunperin kirjoittanut. En millään muista, miten suomennoksessa oli käännetty esimerkiksi kaksi merkittävää ihmisryhmää, "Carpetbaggers" ja "Scallawags", jotka siis olivat haukkumanimiä tietyille ihmisryhmille sodan jälkeen. Lisäksi erilaisten maantieteellisten tai sosiaalisten murteiden kääntäminen mille tahansa kielellä on väistämättä aina vain toisen asteen tulkintaa. Kun Mitchell mallintaa mustien puhetapaa kirjassaan, sen kääntäminen mille tahansa mä-sä-kielelle ei vaan kertakaikkiaan kerro koko totuutta, ihan niinkuin vaikkapa savon murteen kääntäminen jollekin englannin kielen murteelle olisi vain kuvajainen. Tosin täytyy sanoa, että hämmästyin kuinka rasistiselta kirjan sävy nyt tuntui, ei vähiten tuosta mustien puhetavasta johtuen. Otetaanpa esimerkki kirjan alusta, jossa Brent ja Stuart Tarleton keskustelevat Scarlettista mustan orjansa Jeemsin kanssa:

"Brent turned in the saddle and called to the negro groom.

- Jeems!
- Suh?
- You heard what we were talking to Miss Scarlett about?
- Nawsuh, Mist' Brent! Huccome you think Ah be spyin' on w'ite folks?
- Spying, my God! You darkies know everything that goes on. Why, you liar, I saw you with my own eyes sidle round the corner of the porch and squat in the cape jessamine bush by the wall. Now, did you hear us say anything that might have made Miss Scarlett mad - or hurt her feelings?

Thus appealed to, Jeems gave up further pretense of not having overheard the conversations and furrowed his black brow.

- Nawsuh, Ah din' notice y'all say anything ter mek her mad. Look ter me lak se sho glad ter see you an' sho had missed you, an' she cheep along happy as a bird, tell 'bout de time y'all got ter talkin' 'bout Mist' Ashley an' Miss Melly Hamilton gittin' mah'ied. Den she quiet down lak a bird w'en de hawk fly ober."

Näinpä sitä romaanien kautta taas saa jotakin perspektiiviä asioihin, toivottavasti. Aikana, jota Tuulen viemässä kuvataan, 1860-luvulla, orjuus lakkautettiin. 1930-luvulla, aikana jota Kuin surmaisi satakielen kuvaa, valkoinen asianajaja puolusti jo oikeudessa mustaa miestä, vaikka keissi olikin tuhoon tuomittu. Ja jo niinkin varhain kuin 1950-luvulla, melkein sata vuotta orjuuden lakkauttamisen jälkeen, musta nainen kieltäytyi bussissa antamasta paikkaansa valkoiselle, ks. Rosa Parks. Tästähän seurasikin kovat rähinät. Asiat muuttuvat hitaasti.

Jos tätä nyt sattuu lukemaan joku, jolla ei ole mitään hajua Tuulen viemän juonesta, tässä lyhyt tiivistelmä. Scarlett O'Hara on plantaasin kaunotar etelävaltioiden Georgiassa ennen kuin Yhdysvaltain sisällissota syttyy. Kirjan aikana seurataan sodan kulkua ja sen vaikutusta Etelään, sekä jälleenrakennusta sodan jälkeen. Scarlett rakastaa koko kirjan ajan Ashley Wilkesiä, joka kuitenkin menee heti kirjan alussa naimisiin Melanie Hamiltonin kanssa. Kuvioissa on myös loistelias mutta pahamaineinen Rhett Butler, jonka kanssa Scarlettin tiet risteävät vähän väliä. Mutta onko Ashley vai Rhett Scarlettille se oikea? Tästä onkin riittänyt naissukukunnalle puimista kirjan (ja elokuvan) ilmestymisestä lähtien. Yleinen mielipide taitaa kallistua sille kannalle, että Äsli on pöljä nyhverö, jonka perään haikailu on Scarlettilta aivan järjetöntä. Tosin onpa niitäkin, kuten Tuima kirjoituksessaan, jotka myöntävät etteivät pidä edes Scarlettista henkilöhahmona. Kyllähän hän onkin itsekäs, ahne ja häikäilemätön. Minä hänestä kumminkin tykkäsin, säpäkkä nainen on hän.

Itse asiassa Scarlettista saisi irti vaikka mitä, jos hänen eri puoliaan rupeaisi analysoimaan. Kun työskentelin opiskeluaikana Lappeenrannan teknillisen yliopiston tietotekniikan osaston opintoneuvojana, olin usein mukana erilaisissa abi-infoissa ja muissa, joissa koetettiin kannustaa nuoria, ja erityisesti tyttöjä, matemaattisten alojen pariin. Onkohan mikään taho keksinyt valjastaa Scarlettia tähän mainontaan? Kirjassahan mainitaan, että matematiikka oli ainoa aine, josta Scarlett koulussa piti, ja hän vertaa jonkin asian helppoutta siihen, että "matemaattisen kaavan käyttö on aivan yhtä helppoa". Kun Scarlett rupeaa pyörittämään omaa sahaa, kuvataan, kuinka hän osaa laskea päässään vaikeita laskuja paljon paremmin kuin miehet ja lisäksi tekee itse oman kirjanpitonsa ja tarkasti lukujen paikkansapitävyyden. Ja juuri tässä bisnesnaisen roolissaan Scarlett on varsin moderni hahmo. Hänestä kehkeytyy osaava yrittäjä, joka pyörittää sahaa ja kauppaa voitollisesti ja hyvin tuloksin ja saa työstään tyydytystä.

Suhde lapsiin on hieman samanlainen kuin Turhuuden turulla -kirjan Rebekalla. Kumpikin nainen kuvataan huonona äitinä, mikä lienee osin tehokeino "kovan" naisen luonteen korostamiseksi. Toisaalta, varsinkin Scarlettin osa näyttää, että eipä naisilla tuohon aikaan ollut mitään valinnan varaa. Jos oli naimisissa eikä ollut aivan maho, niin lapsia tuli, halusi tai ei. Moderniuttako lienee sekin, että kirjan aikana Scarlett ehtii olla naimisissa kolmen eri miehen kanssa ja saa kolme lasta, joista jokaisella on siis eri isä. Ja kun ensimmäisen lapsen aikaan Scarlett on vasta 17, onko ihme ettei tuonikäinen tyttö, joka ei ole lasta halunnut eikä toivonut, ei osaa kovin omistautunut äiti olla? Kirjassa kuvataan usein, kuinka Scarlett suorastaan unohtaa hänellä lapsia olevankaan.

Lieneekö tarpeen sanoakaan, että nautin suunnattomasti tämän kirjan lukemisesta. Ensinnäkin, 1000 sivua englanniksi on jo sen verran luettavaa, että siitä riitti naatiskeltavaa pariksi viikoksi, näköjään melkein kuukaudeksi. Kun lukee monta lyhyttä kirjaa peräkkäin, siinä ikään kuin joutuu pomppimaan maailmasta toiseen hieman liian usein. Tähän kirjaan pystyi palaamaan ilta toisensa jälkeen ja aina riitti jännittäviä käänteitä ja mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on juuri niitä asioita, joista minä pidän: mielenkiintoista kuvausta historiallisesta ympäristöstä, hyviä luonnekuvauksia erilaisista ihmisistä, moneen suuntaan venyviä ja vanuvia ihmissuhteita. Kiinnostus pysyi yllä koko ajan. Nuorena taisin pitää sotakuvauksia tai yhteiskunnan muutoksen kuvauksia tylsinä, nyt ne antoivat mielenkiintoista taustatietoa. Lisäksi Scarlettin elämänvaiheet ovat kerrassaan herkullisia. Hän elää ikään kuin monta elämää kirjan noin kymmenen vuotta mahduttavan ajanjakson aikana. Ensin hän on hemmoteltu kaunotar, sitten sosiaalisia koodeja rikkova leski sotavuosien aikana, sitten päästään siihen suomalaista sydäntä aina lämmittävään "kauan on kärsitty vilua ja nälkää" -osastoon, kun Scarlett tahdonvoimallaan pitää yllä Tara-plantaasia sodan jälkeisinä köyhinä vuosina. Sitten heittäydytään bisneksen tekoon vaikka sitten vihattujen jenkkivalloittajien kanssa, sitten hurvitellaan rikkaana rouvana. Vasta ihan kirjan lopussa tulee käänne, joka katkaisee jatkuvan nousuputken: Scarlettin on pakko aikuistua, ottaa asioihin uusia näkökulmia, heittää vanhoja pois. Mahtavaa!

Kirjassa on monia todella hyvin tehtyjä kohtauksia. Heti kirjan alussa Scarlettin sähäkkä rakkaudentunnustus Ashleylle, ennenkuulumaton teko hienolta naiselta. Melanien synnytys ja pako Atlantasta. Gerald O'Haran kuolema Will Benteenin kertomana. Will Benteen olikin yksi niitä hahmoja, joihin kiinnitin huomiota ihan eri lailla kuin aiemmin. Toinen oli Taran naapurustossa elävä Grandma Fontaine. Molemmat ovat pienessä roolissa, mutta Margaret Mitchellillä on varaa käyttää sivuhahmoihinkin ruutia ja kuvata heidät elävinä, mielenkiintoisina ihmisinä. "Cracker"-maanviljelijätyyppiä edustava Will Benteen on eräs Taraan sairastamaan jäänyt sotaveteraani, josta tulee osa plantaasin elämää. Merkillepantavaa on, että hän on yksi harvoista kirjan miehistä, jotka ovat immuuneja Scarlettin viekoittelevalle lumovoimalle. Hän näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, ja Scarlettin ja hänen välille kehittyy sisarellinen, arvostava suhde. Grandma Fontaine taas näkee Scarlettissa samaa sisua kuin itsessään, ja hän antaa tarinoidensa kautta Scarlettille naisena pärjäämisen henkistä perintöä. Mielikuvituksen puutteesta kärsivä Scarlett ei tosin osaa näitä muistoja ja mielipiteitä arvostaa, mutta lukijan annetaan tässä suhteessa olla Scarlettia viisaampi.

Tämä lukukokemus palautti minulle mieleen nuoremman itseni muistot. Ennen minusta melkeinpä karmaisevinta kirjassa oli se tapa, jolla Scarlett sanoo piutpaut sosiaalisille rajoitteille. Kun Scarlett on leskeytynyt ensimmäisestä miehestään, Charles Hamiltonista, kuvataan 17-vuotiaan lesken elämää varsin synkällä tavalla. Pitäisi pukeutua mustiin ja käyttää suruharsoa vuosikausia. Scarlettin mieli palaa tanssimaan, ja kun Rhett Butler vie hänet tanssimaan juhlakansan paheksumisesta piittaamatta, tuntui se minusta jotenkin aivan kauhealta nuorena. Saatoin oikein tuntea nahoissani ihmisten paheksuvan supinan. Ei noin saa tehdä! Tämän ikäisenä Scarlettin piittaamattomuus tapakulttuurista tuntui pikemminkin riemastuttavalta. Toki Scarlett saa maksaakin siitä, että talloo liian monien ihmisten varpaille, hän ehtii kokea muiden ihmisten ylenkatseen monella lailla. Mutta eihän haukku haavaa tee. Suurimmaksi osaksi Scarlett ei välitä muiden mielipiteistä, vaan tekee asiat omalla laillaan. Mitenpä jäykät tavat muuten murtuisivatkaan, ellei olisi edelläkävijöitä?

Tuo englanninkielinen Wikipedia on osoittautunut hiton hyväksi tietolähteeksi monessa asiassa, joten linkkaan tähän lopuksi vielä kirjailija Margaret Mitchelliä käsittelevän sivun, jossa oli ainakin minulle paljon uutta asiaa. Jos ette ole Tuulen viemää lukeneet, lukekaa. Jos kielitaito riittää, lukekaa englanniksi. Minun tekisi mieli päästä kiinni johonkin seuraavaan yhtä pitkään kirjaan. Hyvä lukukohde on aina myös Täällä Pohjantähden alla -trilogia, jossa taatusti sivuja riittää. Pariin kolmeen kertaan olen lukenut sen, edelliskerrasta on muistaakseni neljä vuotta, kaipa senkin jossakin vaiheessa joutaa taas uudestaan lukemaan. Omassa hyllyssä odottaisi kyllä myös Turms kuolematon, jonka olen lukenut vasta yhden kerran. Saa nyt nähdä, mihin innostuu tarttumaan. Luultavasti menen jonakin päivänä taas kirjastoon harhailemaan ja sieltä toivon mukaan tarttuu kivaa lukemista mukaan. Ihan vielä ei kuitenkaan edes tekisi mieli aloittaa mikään, tarvitsen päivän pari toipumisaikaa nautiskellakseni Tuulen viemän viipyilevästä jälkimausta.

Huomaankin näissä mielipiteissä erilaisia lukukoulukuntia. Tuolla kirjastonhoitaja-Tuiman blogissa keskusteltiin taannoin siitä, ovatko lyhyet vai pitkät kirjat parempia. Tältäkin kannalta voi kirjoja analysoida! Lisäksi tiedän, että monet ihmiset ovat sitä mieltä, ettei mitään kirjaa kannata lukea kahta kertaa. Mieluummin lukee aina jonkun uuden, kuin vanhoja monta kertaa. Mulle on kyllä aina ollut itsestäänselvyys, että hyviä kirjoja voi ja nimenomaan kannattaa lukea monta kertaa. Tämä on niin itsestään selvää, etten ole sitä edes miettinyt ennen kuin vasta aikuisena, sillä lapsena saatoin lukea saman kirjan melkein peräkkäinkin monta kertaa uusiksi. Nykyään hyvistä, uusista kirjoista tulee parhaimmillaan sellainen olo, että miettii jo valmiiksi, koska olisi sopiva hetki lukea ne uusiksi. Uusilla lukukerroilla kun saa aina irti uusia asioita.

4 kommenttia:

  1. Voi, Salla mitä teit. Luin kirjoituksesi ja noin puolessa välissä aloin miettiä, että pitäisi kirja lukea uudestaan, jälleen kerran pitkästä aikaa. Ja minulla kun on ollut ihan muut kirjat mielessä.

    Ja ei, enää en kyllä pidä Tuulen viemää rakkausromaanina ollenkaan. Aikakauden muutosta ja uuden ja vanhan maailman välillä kirpistelevien ihmisten elämäähän se kuvaa, on siis mitä yhteiskunnallisin romaani omasta ajastaan.

    Tuo Scarlettin äitiys onkin kiinnostava näkökulma. En muistanut hänellä olleen kuin yksi lapsi, mutta niinhän se on elokuvassa. Toisaalta, millainen äidin malli Scarlettilla on ollut alunperinkään? Rakas mutta etäinen oma äiti, Mammy hoitamassa ja kasvattamassa aivan kyljessä hyvi arkisella tasolla, ottamassa kiukuttelut vastaan ja samalla asemassa, jota pienikin tyttö on voinut komennella. Kumpaankaan Scarlett ei voi samastua, vaikka haluaisi olla kuten äitinsä. Hän on liiaksi isänsä tytär, uuden ajan nainen.

    Scarlett heittämässä tyttöjä matemaattisiin ja teknillisiin opintoihin, ei muuten huonompi juttu ollenkaan.

    VastaaPoista
  2. Minäkin luin tämän noin 14-vuotiaana ja nyt kuvauksestasi huomaan, etten muista siitä juuri mitään. Se elokuvakin on jäänyt useimmiten katsomatta. Pitäisi varmaan joskus tähän palata.

    Pitkissä teoksissa on lumovoimansa. Valitsen niitä usein kesällä, jolloin on aikaa, siis juuri toisin kuin monet dekkareihin päätyvät. Esimerkiksi Tanizakin Makiokan sisaret on yksi sellainen, tai Galsworthyn Forsytet jatko-osineen.

    VastaaPoista
  3. Vanha postaus, mutta tämä kohta huvitti: "Scarlettin mieli palaa tanssimaan, ja kun Rhett Butler vie hänet tanssimaan juhlakansan paheksumisesta piittaamatta, tuntui se minusta jotenkin aivan kauhealta nuorena. Saatoin oikein tuntea nahoissani ihmisten paheksuvan supinan. Ei noin saa tehdä!"

    Itse luin nimittäin Tuulen viemän 11-vuotiaana, heti elokuvan näkemisen jälkeen, ja minusta tuo oli ainakin leffan paras kohtaus ja vastaavista kohdista pidin myös kirjassa. Scarlettista tuli hetkessä mun suosikkihahmoni, jollaisia olen sittemmin pyrkinyt löytämään, huonolla menestyksellä tosin, muista kirjoista ja elokuvistakin. Hänessä parasta oli juuri noiden rajojen rikkominen. Ehkä minussa oli jo silloin kapinallista henkeä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen myöhemmin tajunnut tuon kapinoinnin arvon, mutta selvästi en ollut itse kovin kapinallinen eka kertaa tätä lukiessani. :)

      Poista