sunnuntai 6. huhtikuuta 2008

Harper Lee: To Kill A Mockingbird

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen on semmoinen kirja, jonka olemassaolon olen toki tiennyt "aina". Nimi tulee tutuksi koulun äidinkielen kirjoista, klassikkolistoista, jne... Kuten aiemmin mainitsinkin, tuo nimi on minusta yksi kiehtovimmista ja parhaista kirjannimistä mitä tiedän. Se onnistuu olemaan jopa sointuvampi ja viekoittelevampi kuin alkuperäinen, To Kill A Mockingbird. Mutta kuten aiemminkin kerroinkin, suomennos ei valitettavasti muuten oikein napannut. Lainasin kirjan suomennoksena taannoin kirjastosta ja yritin lukea sitä, ja kieli oli niin kömpelöä etten pystynyt jatkamaan paria sivua pitemmälle. Päätin hommata kirjan alkukielisenä. Kaupassa huomasin männäviikolla että Kuin surmaisi satakielen on taas saatavilla tuoreena pokkaripainoksena, ja plarailin vähän sitä. Vaikutti siltä että jotkut kömpelyydet suomennoksesta oli korjattu, mutten voi mennä varmaksi sanomaan. Minulla on jotenkin semmoinen mielikuva, että kustantamot aika harvoin vaivautuvat korjailemaan vanhojen painosten kieliasua uusia painoksia varten. Mutta kertokoon joku paremmin tietävä tästä enemmän.

To Kill A Mockingbird oli meikäläisen kielitaidolla ihan sujuvasti luettavissa englanniksi. Harry Pottereita monipuolisempaa kieltä tässä toki käytetään, ja välillä oli lauseita tai sanavalintoja, joista en ollut ihan varma, mitä niissä tarkoitetaan. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin mukava lukukokemus englanniksi. Varsinkin lasten puhekieli, etelävaltioiden murteen mallinnus ja mustien puhetavan jäljittely olivat mukavia lukea alkukielellä. Luin tämän kirjan oikeastaan kahdessa vaiheessa. Saatuani kirjan lueskelin sen alkupäästä ehkä kolmasosan, sitten tuli sellainen olo että ei tässä taida mitään tapahtuakaan, ja kirja jäi muiden jalkoihin. Lähtiessäni työmatkalle männäviikolla kirja pääsi käsilaukkuun mukaan junalukemiseksi lähinnä siksi, että pokkarina se oli paljon kevyempi ja vähemmän tilaavievä kuin muut tarjolla olleet vaihtoehdot. Sittenpä lukeminen lähti vetämään ihan eri malliin, ja kirjan loppu tuli luettua jokseenkin intensiivisesti.

Vaikka kirja on ollut nimeltä tuttu, minulla oli hyvin vähän mielikuvia siitä, mistä se oikein kertoo. Hommatessani kirjaa surffasin sen verran netin juoniselostusten parissa, että käsitin sen kertovan Amerikan etelävaltioista ja oikeudenkäynnistä, jossa asianajaja puolustaa mustaa miestä aikana, jolloin moinen on herättänyt suurta paheksuntaa. Lisäksi tajusin että kirjan eräs hahmoista on Boo Radley, nimi joka nykyisellään on tuttu Boo Radleys -bändistä. Mitäs muita bändejä onkaan, jotka ovat ottaneet nimensä kirjallisuuden hahmoista? Vanha hevibändi Uriah Heep nyt ainakin, muistaakseni Dickensin jostakin kirjasta ovat nimen valinneet. Suomalaisia ei oikein tule mieleen. Johtuneeko tämä myös suomalaisten kirjallisuudenhahmojen nimistä: ehkä "Juutas Käkriäinen" ei olisi muusikoiden mielestä riittävän rock-uskottava nimi.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli erilainen kuin mikään, mitä olen pitkään aikaan lukenut. En ihan tarkkaan osaa sanoa miksi. Ehdottomasti hyvä kirja, vaikka tuo keskeyttäminen ei ehkä moista väitettä puollakaan. Tarina on intensiivisesti kerrottu lapsen näkökulmasta, tavalla joka voimakkaasti antaa samaistumispintaa lapsen kokemuksiin ja herättää muistoja omasta lapsena koetusta logiikasta ja tunnemaailmasta. Tämä on mielestäni jo itsessään arvokas asia. Kirjailija Harper Leellä (joka Wikipedian perusteella elää edelleen) on selvästi tarve ja kyky muistaa, millainen lapsen kokemusmaailma on. Samanlainen tarve on kirjojensa perusteella ollut L.M. Montgomeryllä. Tämä asia kiehtoo minuakin, johtuisiko se siitä, että olen aina ollut kiinnostunut historiasta. Yhtä mielenkiintoista kuin maailmanhistoria, on oman henkilöhistoriansa tallettaminen ja muistaminen, niin että pystyisi edes osittain palauttamaan mieleensä, millä perusteilla tietyissä tilanteissa, tietyn ikäisenä on toiminut. Miten muuten pystyisikään samaistumaan muihin ihmisiin? Ja jokainen, ainakin periaatteessa, pystyy samaistumaan itseään nuorempiin kokemusmaailmansa perusteella. Itseään vanhempiin ihmisiin, tai sellaisiin jotka muuten ovat kokeneet itselle vieraita asioita, voi yrittää samaistua kuvittelukykynsä ja empatian avulla. Juuri tämän takia kirjojen lukeminen on niin mukavaa: niistä saa välähdyksiä siitä, mitä eri tilanteissa ihmiset kokevat.

Lisäksi kirjan ajallinen ja paikallinen miljöö on kuvattu erittäin elävästi. Tarina sijoittuu alabamalaiseen Maycombin pikkukaupunkiin 1930-luvulle. Tarkka aikasidonnaisuus määritellään vain parissa kohtaa, nekin kirjan loppupuolella. Sitä ennen kuvauksen olisi voinut arvioida olevan melkein miltä lähivuosikymmeneltä tahansa: koska kirja on ilmestynyt alunperin 1960, veikkasin itse sen sijoittuvan 1950-luvulle, ennen kuin todellinen tapahtuma-aika paljastettiin. Yhdysvaltain Syvä Etelä on kirjallisuudesta ja muualta taiteesta tuttu kiehtova, lähes maaginen ympäristö. Tuulen viemää on tietenkin se kirja, jonka kautta eniten olen etelän maailmaan tutustunut. Vasta aikuisena tosin tajusin, että sehän on yhtä paljon ympäristön- ja historian kuvausta kuin Scarlettin rakkauselämää. Tuulen viemästä lisää täällä. Muitakin etelä-kirjoja on toki tullut vastaan: ainakin Jude Deveraux kuljettaa välillä tarinoitaan siellä. Tuulen viemästäkin tuttu kirja Setä Tuomon tupa on tullut luettua myös, jo joskus lapsena. Asenteellisuudestaan ja tietyistä kirjallisista puutteellisuuksistaan huolimatta sieltä on jäänyt monta asiaa kummittelemaan mieleen. TV-sarjoista vakuuttava Kauas pois jäi hyvänä mieleen. Ja kas kummaa: tuolla Wikipedia-sivulla kerrotaankin, että To Kill A Mockingbird -kirjan Calpurnian hahmo on toiminut tv-sarjan inspiraationa. Lisäksi ihan kirjan alkuvaiheella mieleeni nousi assosiaatio Donna Tarttin kirjasta Pieni ystävä: molemmissa etelävaltiolainen pieni tyttö tarkkailee maailmaa, näkee ja ymmärtää enemmän kuin aikuiset hänen luulevat tajuavan, ja ratkoo arvoituksia omalla tavallaan.

Kun päästään tuohon yllämainittuun oikeusjuttuun, kirjan tunnelma sähköistyy, kun rotukysymyksiin ruvetaan ottamaan kantaa. Tuulen viemän lukeneet muistavat jyrkän eron valkoisen herrasväen ja mustien orjien maailman välillä. Tiedämme, mitä sitten tapahtui: orjat vapautettiin. Mutta muuttuiko mikään? 1930-luvun Maycombissa rajat ovat lähes yhtä jyrkät kuin ennenkin. Mustat työskentelevät kotiapulaisina tai puuvillanpoimijoina, oikeuskäytännöt ovat mustille aina epäedullisia.

To Kill A Mockingbird alkaa niin, että ensin kerrotaan lyhyesti, mitä kirjan jälkeen tapahtui. Sitten lähdetään kaikessa rauhassa alusta asti liikenteeseen etenemään loppua kohti. Kertoja on Scout Finch, oikealta etunimeltään Jean Louise. Hän on lujatahtoinen poikatyttö, joka pitää puissa kiipeilyistä ja seikkailuista enemmän kuin hame päälle istumisesta. Scoutin isoveli on muutamaa vuotta vanhempi Jem, jota Scout ihailee ja seuraa joka paikkaan. Sisaruksia kasvattaa isä Atticus, joka on jäänyt leskeksi, eikä Scout muista äitiään. Apuna on musta kotiapulainen, jämäkkä Calpurnia. Atticus toimii asianajajana, ja hänen rauhallisuutensa, älykkyytensä ja mielipiteensä tekevät lukijaan vaikutuksen. Jäin miettimään erikoista etunimeä: ainoa assosiaatio joka mieleen tuli on Attika. Onko Atticus kuin Odysseus attikalainen, maailman ovelin mies, joka kiersi merta ja päihitti kaikki kohtaamansa viholliset kyklooppeja myöten? (Edit: Eihän tässä assosiaatiossa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on väärä. Odysseushan oli kotoisin Ithakalta eikä mistään Attikasta. Attika on maakunta, jossa Ateena sijaitsee, lisäksi "attika" tarkoittaa "riemukaarissa ja rakennuksissa vaakasuorasti päättyvää koristeellista rakennusosaa kattolistan yläpuolella." (lähteenä Wikipedia))

Kirjan alussa Scout ja Jem ystävystyvät kesänviettoon naapuriin tulleen Dill-pojan kanssa. Heidän suosikkileikikseen kehittyy samalla kadulla asuvan Radleyn perheen vakoilu: he tietävät, että perheen Arthur-poika ei ole näyttäytynyt vuosikausiin, ja he päättävät houkutella "Boo" Radleyn näyttäytymään heille. Lasten seikkailut aiheuttavat monenlaisia tunnekuohuja ja elämyksiä. Kirjan alkuvaiheessa tutustutaan kaikessa rauhassa Scoutin maailmaan: sukulaisiin, Maycombin ihmisiin, koulukokemuksiin. Tämäkin erottaa kirjan positiivisessa mielessä uudemmista: siinä ei hötkyillä. Kirjailija kertoo itseään kiinnostavista asioista juuri niin kauan kuin häntä huvittaa, ilman että hän nopeuttaisi ja pätkisi tekstiä siinä pelossa, että kärsimätön lukija kyllästyy. Vasta pitkän ajan jälkeen alkaa Atticuksen pulmallinen oikeustaistelu: hän puolustaa mustaa miestä, joka on syytteessä valkoisen naisen raiskauksesta. Boo Radleyn vakoilu jää tällöin lasten silmissä toisarvoiseksi, mielen täyttää oikeusprosessin seuraaminen.

Oikeusprosessin yhteydessä on monia todella mielenkiintoisia kohtauksia. Jem ja Scout käyvät mustien jumalanpalveluksessa yhdessä Calpurnian kanssa. Oikeusistunnon aikana sukelletaan Etelä-tarinoissa aina esiin nousevan "valkoisen roskaväen" maailmaan: raiskausjutun nostanut perhe on juuri tällaista köyhyydessä, tietämättömyydessä ja liassa kitkuttelevaa väkeä, jonka kanssa kylän paremmat perheet eivät missään tapauksessa seurustele. Etelän perheiden hierarkia ja sosiaalinen asema nousee muutenkin kirjassa eteen vähän väliä: vapaana kasvanut reipasotteinen Scout vähät välittää moisesta, ei oikein edes tajuakaan mitä eroa "paremmalla" väellä muihin nähden on, mutta hänen Alexandra-tätinsä tekee kaikkensa saadakseen ajettua tytön sisään sosiaaliseen koodistoon. Lapset näkevät myös rasismin järjettömyyden vielä kirkkaasti, huolimatta omasta ennakkoluulostaan "neekereitä" kohtaan (kirjassa käytetään todella paljon Negro- ja Nigger-sanoja, mikä pistää miettimään, näinköhän kirja tällaisenaan olisi edes mennyt läpi Amerikassa nykyään).

Siihen nähden, että kirja kertoo jostain niin periamerikkalaisesta asiasta kuin Etelävaltioista ja rasismista, on se kerronnaltaan hämmästyttävän, miellyttävän epäamerikkalainen. Henkilöt eivät ole stereotyyppisiä eikä heillä ole 1-2 ominaisuutta ylitse muiden, joiden kautta heidän määritellään. Raha-asiat eivät ole korostuneesti esillä. Henkilöt ovat kiinnostuneita muustakin maailmasta, vaikka Maycomb eräänlainen miniuniversumi onkin, joka riittää luomaan raamit kirjan kaikille tapahtumille. Pisteet tästä.

Suosittelen tätä hyvien kirjojen ystäville. Esivaatimuksena on kärsivällisyys, hidas kerronta vaati aikansa ainakin minulta. Jos osaa englantia riittävästi, kannattaa kirja lukea suoraan alkukielellä.

Loppuratkaisu jäi vaivaamaan minua: mitä siinä tapahtuikaan? Eri vaihtoehdot jättävät kiusallisen monta tulkinnanvaraa, mitä Harper Lee epäilemättä on piruuttaan tarkoittanutkin. Ovatko etelän rotusuhteet ottaneet askeleen eteenpäin vai jäävätkö hyväätarkoittavat valkoisetkin vanhojen asenteidensa vangiksi? Mitä on oikeuslaitoksen oikeudenmukaisuus? Jouduin kirjan jälkeen lukemaan netistä viisaampien tulkintoja ja näkemyksiä saadakseni näkökulmaa oman mielipiteeni muodostamiseksi loppuratkaisua varten. Sulattelua se epäilemättä tulee vielä vaatimaan, mikä tosin varmaan pätee koko kirjaan. Jos ei ole kirjaa lukenut, ei ehkä kannata hirmu tarkkaan lukea juoniselostuksia. Vaikkei juoni tärkein tekijä kirjassa olekaan, pääsee kirjan käänteet epäilemättä kokemaan "puhtaammin", jos tämän enempää ei juonesta tiedä. Toivon mukaan en itsekään tässä spoilannut kokemusta liikaa, olenhan välillä saanut palautetta että kerron kirjojen juonista liian tarkkaan. :)

11 kommenttia:

  1. Näin filmin ennen kuin luin kirjan (suomeksi). Tuohon tunnelmaan kuuluu filmin mustavalkoisuus. Se kuuluu niihin elokuviin, jotka ovat todella hyviä, mutta joita en halua katsoa toiseen kertaan. Minulle toinen vastaava filmi on Elefanttimies.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi7.4.08

    Salla, jälleen kerran olet tarttunut kirjaan, joka on ollut lukulistallani ehkä 15 v... Ehkä nyt sitten tartun siihen -heti parin kk:n kuluttua, kunhan kiire väistyy..:)

    Piti vielä sanomani, että tykkään todella näistä kirjapolkkauksistasi, koska panet oman itsesi likoon joka kerran, kun kerrot kirjasta. Kirjoituksesi ovat myös aitoja, so. eivät kikkaile, ja kolmanneksi kirjoitat pitkästi ja paneutuneesti. t. tyytyväinen lukijasi mrs morbidi:)

    VastaaPoista
  3. mm: Mullekin tuli mieliteko katsoa tuo elokuva, pitänee tsekata vaikka Makuunista, onko heillä. Kirjafilmatisoinneissa tosin aina epäilyttää, että 1,5-2 tunnin elokuvissa jää väkisinkin hirmuisesti kirjan asioita pois ja monet asiat eivät välity ollenkaan. Toki parhaimmillaan kirjafilmatisoinnit ovat ihan hyviä, esim. Tuulen viemän -elokuvasovituksesta pidän.

    Mrs Morbidi: kiitos paljon vilpittömistä kehuista! Blogin pitoon kyllä mukavaa, koska voin purkaa jonnekin kirjan herättämät mielleyhtymät ja ajatukset. Onhan niitä "oikeitakin" kirja-arvosteluja mukava tehdä, mutta niissä on tila lyhyt eikä rönsyille ole tilaa - ei niissä voi jaaritella henkilökohtaisista muisteloistaan vaan pitää (pitäisi) olla Asiallinen ja Objektiivinen. :)

    Tartuhan vaan tähän kirjaan kun joudat, on lukemisen arvoinen.

    VastaaPoista
  4. Luin tämän kirjan yläasteaikoina ja pidin kirjaesitelmän seitsemännellä luokalla. En muista kirjasta paljoakaan, vain sen, että kirja oli hyvä ja antoi ajattelemisen aihetta. Äidinkielen opettaja taisi ihmetellä kirjavalintaani, koska kirjaesitelmän pitäminen on jäänyt jostain syystä hyvin mieleen. Pitäisi varmaankin joskus lukea uusiksi.

    VastaaPoista
  5. Kiitos sinulle positiivisesta kommentistasi blogistani. Hieno idea tämä lukupäiväkirjasi. Olen lukenut kirjan lapsena ja nyt uudestaan saatuani sen muutama vuosi sitten lahjaksi. Hieno kirja. Kadehdin sinua, joka jaksat lukea alkukielellä.

    VastaaPoista
  6. Tuli tämä nyt luettua suomeksi viime viikonloppuna mökillä, vähän tämän postauksen innoittamana. Ja tykkäsin kyllä kovin. Kielikään ei mua häirinnyt, mitä nyt välillä käänsin jotkut lauseet päässäni englanniksi ja "etelävaltioiden murteelle" (tv-sarjoista ja muista tietenkin tutulle).

    Pohdittiin mökillä myös noita romaanien henkilöhahmojen mukaan nimettyjä bändejä. Mieleen tuli Boo Radleysin ja Uriah Heepin lisäksi ainakin Peer Günt, Moby, Kalle Päätalo, Väinämöinen, Gandalf ja Nemo (kolme viimeistä on kyllä mulle vieraita mutta ovat kuulemma oikeita bändejä).

    VastaaPoista
  7. Kah, löytyyhän noita bändejä vaikka kuinka! Tosin Kalle päätalo oli tietty romaanikirjailija eikä romaanihenkilö... :)

    VastaaPoista
  8. Iijoki-sarjan päähenkilö on Kalle Päätalo, eli on se myös romaanihenkilö :D

    VastaaPoista
  9. Ok, olkoon Kalle molempia. :)

    VastaaPoista
  10. Elokuva tuli eilen telkkarista ja hyvä sovitus olikin, erityisesti Scoutia näyttelevä Mary Badham oli hyvä. Hieman oli karsittu, lasten vierailua mustien jumalanpalveluksessa ei ollut otettu mukaan (olisiko ollut liian "rankka" kohtaus elokuvan filmausaikana), samoin oikeudenkäynnin tietyt syytökset oli jätetty elokuvan ulkopuolelle. Mutta hienoa oli nähdä tämä elokuva tv:stä!

    VastaaPoista
  11. Tämä on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjani. Katsoin myös elokuvan ja mielestäni se kuvitti hyvin kirjaa. Myös näyttelijävalinnat täsmäsivät mielikuviini henkilöistä. Pitääkin lukea englanniksi uudestaan arvostelusi innoittamana: luen harvoin kirjoja uudestaan, mutta tämä oli niin miellyttävä lukukokemus ja varmaan käännöksestä jää pois juuri nuo mainitsemasi etelävaltioiden, lasten ja mustien puhetyylit.

    VastaaPoista