 |
| Kuva: Saku Heinänen / Tammi. |
Tällaisia miettii äidinkielenopettaja Juhani romaanissa Siipien kantamat. Jussi Valtosen kolmas kirja on ilmestynyt vuonna 2007. Vaikken pidä hokemasta "en ole koskaan kuullutkaan", niin pakko myöntää, että ilman blogeja olisin kai vieläkin siinä pisteessä, etten muistaisi kuulleeni kirjailija Jussi Valtosesta. Sen verran runsaasti bloginäkyvyyttä Valtonen on saanut, että minussakin heräsi halu hänen kirjojaan kokeilla. Blogiarvioita Valtosesta löytyy hakukoneilla niin paljon, etten ryhdy erikseen linkittämään tähän yhtäkään.
Minullahan on omassa hyllyssä Kirjalöytö Outletista ostettu Valtosen Vesiseinä, mutta Siipien kantamat päätyi ensin luettavaksi, koska olen lainannut tämän kirjastosta jo vissiin huhtikuussa, ja lainauksen uusimiskerrat alkoivat tulla täyteen.
Lukukokemus oli mielenkiintoinen. Kirjan ensimmäisestä puolikkaasta olin vaikuttunut, jälkimmäisestä en niinkään. Mutta ei loppupuoliskokaan huono ollut. Aivan erityisesti Siipien kantamissa kiinnosti se, että Valtosen tyyli tuntuu muistuttavan monen sellaisen kirjailijan tyylejä, joista ärsyynnyn. Seuraavat kirjailijat tulivat mieleen - listattuna ärsyyntymisjärjestyksessä suurimmasta pienimpään: Joel Haahtela, Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen.
Siipien kantamissa on paljon aineksia, joista kökömpi kirjoittaja saisi kasaan vain kahvinjuontikirjallisuutta. On ankean sateen katselua ikkunasta, tylsää siistiä sisätyötä ja keskiluokkaisia ihmissuhdeongelmia. Mutta Valtonen kirjoittaa kiinnostavasti ja vetävästi ja käyttää kaunista, osuvaa kieltä. Arkisen keski-ikäisen suomalaismiehen keskiluokkaiset suhdevaikeudet tuntuvat tosilta ja samastuttavilta! Valtonen selviytyy jopa todella isosta kompastuskivestä: kirjallisuusviitteistä ja kirjoittamisen ja kirjallisuuden käsittelystä osana tarinaa.
Kirja ei ole mitenkään dekkarimainen, mutta siitä huolimatta ei tee mieli kertoa kovinkaan paljon kirjan tapahtumista. Juhani on sellainen päähenkilö, että hän ansaitsee saada kertoa tarinansa lukijalle itse, omassa järjestyksessään.
Lähtöasetelmana on Juhanin ihastus oppilaaseensa Marianneen. Kaunis ja älykäs kirjallisuutta rakastava Marianne hämmentää Juhania flirttailullaan. Mies tietää, että juorut opettajan ja oppilaan suhteesta olisivat tuhoisia, mutta hän ei voi vastustaa kiusausta.
Kuuteen osaan jaettu kirja ei kumminkaan jää vellomaan tähän tilanteeseen. Opettajan ja oppilaan välinen suhde ei ole mitenkään harvinainen aihe kirjallisuudessa, joten pisteet Valtoselle, kun hän onnistuu käsittelemään ideaa melko tuoreesti. Mutta monta muutakin teemaa kirjasta löytyy.
Puolivälin jälkeen tapahtuu suuri dramaattinen käänne. Samalla minun mielenkiintoni vähän laantui, ei kuitenkaan loppunut. Jotain epätyydyttävää loppupuoliskossa ja -ratkaisussa minun mielestäni oli, vaikken osaa sanoa mitä. Eli yksioikoiseksi kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää... Tavallaan tekisi mieli sanoa loppua liian helpoksi, mutta se olisi vähän väärin, koska eivät lopunkaan käänteet aivan itsestäänselviä ole.
Samastuttavia hahmoja Valtonen joka tapauksessa osaa luoda. Vähän hömelö Juhani on samaan aikaan tosi symppis ja hirveä sika - ainakin näin naisnäkökulmasta. Eikö aikuinen mies muka voisi pitää ihastustaan omana tietonaan, olisi nyt vaan pitänyt päänsä kylmänä Mariannen suhteen! Kirjan puolivälissä mukaan astuva Marjut, "heteroseksuaalisia kivaleikkejä" harrastava jankkaaja, on sekä kamala että hyvinkin tunnistettava nainen.
Juhanin ihastus Marianneen tuntuu välillä fantasialta, ja tämäkin raivostutti. Tietysti kaunis ja ulospäinsuuntautunut tyttö näyttäytyy keski-ikäisen miehen silmissä hirveän älykkäänä - olen ihan varma, että samalla luokalla olisi ollut myös vaatimattoman näköisiä ja ujoja tyttöjä, jotka olivat paljon Mariannea fiksumpia. :)
Kirjallisuusviitteet taas voivat olla epäonnistuessaan hyvinkin vaivaannuttavia. En ole itse lukenut Matti Larjavaaran Ketunmorsianta, mutta vissiin kannattaisi lukea ihan myötähäpeäelämyksen vuoksi. Juhanin ja Mariannen kirjalliset keskustelut ja kirjeenvaihto onnistuivat viehättämään - nautin, kun tunnistin itse jonkun viittauksen ja jäin pähkäilemään niitä, joita en tunnistanut. Mikähän kirja mahtaa olla 1990-luvun parhaisiin kuuluva kotimainen esikoisromaani, jossa päähenkilö sairastuu syöpään?
En ehkä hullaantunut Valtoseen samalla lailla kuin moni muu bloggaaja, mutta kyllä Valtonen lunasti odotukseni. Olisi mielenkiintoista tietää, onko häneltä tulossa vielä lisää kirjoja - Siipien kantamista on kuitenkin jo viisi vuotta aikaa, mutta ainakaan Valtos-fanien blogeista en ole huomannut tietoa uudesta kirjasta.
Tekstit
