Craig Thompson: Habibi

Kuva: Faber & Faber.

Craig Thompsonin Habibi oli kevään kirjatärppilistallani. Like teki hienon työn ja käänsi albumin suomalaislukijoiden saataville, mutta päädyin itse kumminkin lukemaan Habibin englanniksi. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnäkin, kun tein Habibista kirjastovarausta, ei Helmetin valikoimissa ollut suomennosta vielä lainkaan, onnistuin varaamaan albun vissiin kahta päivää ennen kuin suomennos julkaistiin. Toiseksi, Hesarin Habibi-jutun näyteruuduista näkyi, että Like todella käytti tässäkin sarjakuvassa konetekstausta eikä käsintekstausta. Vaikka tämän albumin konetekstaus tuntuu kelpaavan jopa kriittisille kvaakkaajille, minä tykästyin Thompsonin Blankets-albumissa miehen kauniiseen tekstauskäsialaan. Habibi osoittautui myös melkoiseksi käsintekemisen taidonnäytteeksi, joten Thompsonin oma tekstaus oli viimeinen silaus upealle ulkoasulle. Habibiin kannattaa tutustua teoksen kotisivulla, josta löytyy mm. esimerkkejä luonnosten työstämisestä valmiiksi sivuksi.

Hyvin Habibi tuntuu lukijoita löytäneenkin välittömästi suomennoksen ilmestymisen jälkeen. Anni.m on tämän ehtinyt jo lukea, lehtiarvioita on ilmestynyt jo ainakin Keskisuomalaisessa ja Kansan Uutisissa. Minunkin täytyy ehtiä palauttaa Habibi kirjastoon varausjonon seuraavalle. Mutta ennen pitkää luen tämän uudelleen, sillä lukemisen jälkeen on päivänselvää, että pitää ostaa Habibi omaan hyllyyn. Tämä on niin paksu järkäle, että se vie tilaa yhtä paljon kuin 3-4 tavallista sarjakuva-albumia yhteensä, mutta pitääpä harrastaa sitten vähän uudelleenjärjestelyä...

Lähes 700-sivuinen tarina on jaettuun yhdeksään lukuun. Lukumäärä ei ole sattumanvarainen, sillä Habibissa on paljon myyttejä ja symboliikkaa ja maagisiin lukuihin palataan usein. Tarinan ytimen voi kuvata lyhyesti. Dodola ja Habibi ovat aavikolle paenneita lapsia, vanhempi Dodola pitää huolta pikku Habibi-pojasta, josta käytetään myös nimeä Zam. Sarjakuva seuraa Dodolan ja Habibin vaiheita, mutta mikään suoraviivainen kertomus tämä ei ole. Thompson kertoo tarinan jonkin vaiheen, palaa siihen myöhemmin ja näyttää aivan uuden näkökulman. Dodola kertoo aavikolla Koraanin kertomuksia - kuten Mooseksen, Jobin ja Nooan tarinat... Kummatkin lapset rinnastuvat islamilaisiin pyhimyksiin tai muinaisiin jumaliin.

Kuva: Habibibook.com.

Ensi sivuilla unohduin tutkailemaan Thompsonin uskomattoman kaunista ja pikkutarkkaa ornamenttikuvitusta, joka täyttää monella sivulla ruudun taustat. Aivan mielettömän upeaa työtä. Mutta kun tarina tempaisi mukaansa, en malttanut enää ihailla kaikkia yksityiskohtia niiden ansaitsemalla tavalla - tämä on ehdottomasti teos, joka kantaa monta lukukertaa ja joka myös kannattaa lukea monta kertaa. Pidin erityisesti Thompsonin taitavasta viivan paksuuden vaihtelusta - käyttämällä sopivissa kohdin paksua kynää, muuttuu rosoinen kynänjälki milloin kankaan laskoksiksi, milloin ihon värinäksi.

Teemoja on runsaasti. Eräs Thompsonin tavoitteista lienee peräisin aikamme poliittisesta ilmapiiristä. Kun länsimaita ja arabimaita tunnutaan asettelevan vastakkain, näyttää Thompson islamin, kristinuskon ja juutalaisuuden yhteiset juuret. Dodolan kertomat tarinat ovat tuttuja kaikille suomalaisille, jotka ovat saaneet edes koulun uskontotuntien verran kristillistä kasvatusta, mutta niissä on jännittäviä vivahde-eroja, kun lähteenä onkin Koraani eikä Raamattu. Jos tuntisi Koraania ja osaisi lukea arabiaa, saisi Habibista varmasti vielä uusia juttuja irti.

Toinen suuri teema on seksuaalisuus. Ja millaisella tavalla kuvattuna. Habibissa on minimaalisen vähän rakkaudellista seksiä, mutta erilaista hyväksikäyttöä, alistamista ja kaupankäyntiä kyllä on. On rahapulassa vaimoksi myytyjä lapsia, eunukkiprostituoituja ja raiskaajia. Julma seksuaalinen vallankäyttö huipentuu sulttaanin haaremissa. Haaremimiljöötä Thompson hyödyntää todella taitavasti. Romanttis-myyttistä haaremikuvastoa itämaisten satujen hengessä käytetään populäärikulttuurissa paljon, mutta Habibin haaremijaksot alkavat jossakin vaiheessa kuvottaa ja pelottaa.

Habibin miljöö, fiktiivinen Wanatolia, tuntui ensin dystopialta. Mutta mitä pitemmälle tarina eteni, sitä enemmän tarina tuntui sijoittuvan meidän aikaamme. Thompson ottaa käsittelyyn ympäristökatastrofit ja elintasomuurit. Tässäkin mielessä Habibi on jollakin lailla sukua Ville Tietäväisen Näkymättömille käsille.

Pelkästään se,  että taiteilija tekee mielettömästi töitä teoksensa eteen, ei takaa taiteellista arvoa yhdellekään teokselle. Mutta Habibia lukiessa ei voi kuin ihailla uskomattoman upeaa piirrosjälkeä ja sitä valtavaa taustatyötä, jota Thompson varmasti on Habibia varten tehnyt. Tai siltä minusta ainakin tuntui. Ryhdyin googlettamaan arabiarvioita Habibista, ja esimerkiksi Majjal-blogissa listataan sekä kiitoksia että kritiikkiä.

Kaunis mutta julma, hidas mutta mukaansatempaava, runsas mutta kristallinkirkas, tätä kaikkea tämä sarjakuva oli minulle. Habibi menee vuoden 2012 tähänastisten lukukokemusten kärkikaartiin.

Lue myös nämä:
Craig Thompson: Blankets
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Marjane Satrapi: Persepolis

Craig Thompson: Blankets

Craig Thompsonin Blankets on jäänyt ensi kerran mieleen Kuvatuksia-blogin sarjissuosituksista.  Viime talvena Aukko sivistyksessä muistutteli mieleen, että Blanketsiin pitäisi tutustua. Lopullinen sysäys tuli kesällä, kun Rabbin katin takakansisuosittelijoiden joukossa oli Craig Thompson. Kun sitten hakkasin Amazoniin tilausta The Unwrittenin kolmososasta ja tein ennakkotilauksen syksyllä ilmestyvästä nelososasta, muistin samalla etsiä Blanketsinkin. Siitä oli painos loppu, mutta uusi painos oli tulossa, ja männäviikolla paketin sainkin.

Ulkoisesti Blankets oli jyhkein sarjakuvajötkäle aikoihin. Ja painavaa oli tarinakin. Ei ihme, että tämä voitti vuonna 2004 yhdysvaltalaisia sarjakuvapalkintoja huiman kasan, katsokaa vaikka Wikipediasta. Kannattaa myös lukea Time-lehden arvio sekä Ismo Santalan arvio The Modern Wordissa. 

Blankets on sarjakuvaromaani parhaimmillaan. Luvut ovat pitkiä, näin tarinan kuljetus saa tilaa rauhalliseen etenemiseen, toisteisuuteen, uusien näkökulmien avaamiseen. Minuun tämä osui ja upposi melkoisen henkilökohtaisella tavalla. Tunnistin tästä huomattavan paljon omakohtaisia tunnelmia ja tilanteita. Avaan yhtäläisyyksiä kohta hieman tarkemmin. Tässä oli sellaisia tunteita, joita olen itse tuntenut ja sellaisia, joita en ole itse tuntenut, mutta jotka tunnistan.

Omaelämäkerrallinen Blankets kertoo Craig-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta Wisconsinin maalaismaisemissa. Äiti on kiihkouskovainen, isä lähinnä välinpitämätön, pikkuveli Philin kanssa pitää nukkua samassa sängyssä, vaikka nukkumisen sijaan illat menevät usein tappeluksi. Lapsuudessa tapahtuu paljon kamalia asioita, mutta myös joitakin hyviä hetkiä jää mieleen. Kun Craig kasvaa, hän tapaa kristillisellä talvileirillä Rainan ja kokee ensirakastumisen.

Wisconsinin takamailla ja lapsuuteni ja nuoruuteni Kainuulla tuntuu olevan paljon yhteistä. Lähes koko albumin ajan on talvi. Minäkin muistan, miltä tuntuu kun ensilumi sataa lokakuun alussa ja sulaa vappuna, miltä tuntuu kun aamulla kouluun lähtiessä on pimeä ja koulusta tullessa hämärtyy pimeäksi uudelleen. Millaista on katsoa auton ikkunasta liikkumatonta maisemaa, jossa tuuli pyörteilee. Miltä taivaalta putoava lumituisku näyttää. Usein nuoruudenrakkautta kuvataan kevään ja kesän kautta, mutta tähän tarinaan talvimaisemat osuvat aivan nappiin.

Craigin perheessä ja naapurustossa elintaso on vaatimaton, mutta koska kaikki ovat suurin piirtein samalla viivalla, kukaan ei tunne itseään köyhäksi, kun ei ole varakkaita vertailukohteita. Kun vertaa 2010-luvun Helsinkiä ja 1980-luvun Kainuuta, tämän merkitys tuntuu olennaiselta.

Teini-iässä Craig lukee ahkerasti Raamattua ja kuuntelee ja kyselee tarkoin raamattupiirissä ja jumalanpalveluksissa pastorien mielipiteitä. Minäkin olin seurakuntanuori, ja vaikka suomalainen, luterilainen seurakuntaelämä ei suinkaan ole yksi yhteen amerikkalaisen konservatiivisen kristillisyyden kanssa, kyllä yhtäläisyyksiäkin löytyy. Minäkin olen pohtinut Raamatun lauseita ja niiden sanomaa. Ja kuten Craig, minäkin olen aikuistumisen myötä etääntynyt seurakunnasta. Blanketsin kristillisistä hiihtoleireistä ja suomalaisista nuorten kristillisistä tapahtumista on helppo löytää yhtäläisyyksiä.

Tarinan alussa Thompson ei anna kovin paljon ajallisia maamerkkejä, mutta kun teini-iän tapahtumiin tultiin, hätkähdin. Craigin on pakko olla samanikäinen kuin minä. Pearl Jam -julisteet seinillä, Nirvana-paidat, mediassa käytetty muotisana grunge. Aika lähelle osuinkin, Thompson on kaksi vuotta minua vanhempi. Lukiessa oli tavallaan järkytys huomata, että joko minunkin ikäluokkani on päätynyt siihen pisteeseen, että nuoruusvuodet voi tiivistää muutamaan tuotemerkkiin ja bändiin, mutta erikoista oli huomata sekin, että tapa, jolla Thompson ajankuvaa käsitteli, todella meni ihon alle. Jotkut pienet yksityiskohdat todella osuivat, kuten avolava-auton ajaminen ja c-kasettien kuuntelu siellä. Tai lankapuhelimen johdon kiertäminen sykeröksi puhelun aikana. Blankets avasi portit alitajuntaani. Se on paljon taideteokselta.

Craigin ja Rainan tunteiden kehittyminen ja yhdessäolo on aivan käsittämättömän upeasti kuvattu. Pakko tyytyä takakansitekstin lainaukseen, jossa siteerataan New York Timesia: "In telling his story, which includes beautifully rendered memories of the small brutalities that parents inflict upon their children and siblings upon each other, Thompson describes the ecstasy and ache of obsession (with a lover, with God) and is unafraid to suggest the ways that obsession can consume itself and evaporate." 

Kuten esimerkkikuvista toivon mukaan näkyy, Thompson on upea piirtäjä. Viivan paksuuden vaihtelulla, tarkan ja luonnosmaisen kynänjäljen vaihtelulla, perspektiivimuutoksilla hän välittää tunteita. Monessa tärkeässä kohtauksessa Craigin arkinen maailma lavenee maagisen realismin keinoin. Läsnä ovat lapsen mielikuvitus, joka voimistaa sekä riemun että pelon, teini-ikäisen ensi kertaa koetut suuret tunteet ja teologian ja filosofian pohdintoja. Arkisuus ja runollisuus yhdistyvät ihan älyttömän hienosti.

Uskon Blanketsin herättävän samastumisen tunteita lukijassa kuin lukijassa, mutta minulle erityisen säväyksen antoivat nämä omakohtaisuuden tuntemukset, joita lukiessa heräsi. Tällaisen lukukokemuksen jälkeen ei pysty aloittamaan heti uutta kirjaa, vaikka mieli tekisi. Pakko antaa Blanketsin maailman viipyä mielessä, kuulostella sen jättämiä tunnelmia.

Blanketsia ei ole suomennettu. Jos suomennetaan, pitäisi kustantajalla olla todella kova osaaminen sarjakuvien kustantamisesta. Tätä ei saisi sössiä piloille koneellisella tekstauksella, pikselimössöillä, huonolla sävyerottelulla tai ties millä.

Suosittelen tämän lukemista erityisesti 1990-luvun kainuulaisille seurakuntanuorille. Mutta vaikket sellainen olisikaan, tähän sarjakuvaromaanin moderniin klassikkoon kannattaa silti tutustua.

Lue myös nämä:
Alison Bechdel: Hautuukoti
Joann Sfar: Rabbin katti
Art Spiegelman: Maus