Marjane Satrapi: Persepolis

Hautuukodin lukeminen sysäsi minut laatusarjakuvien kimppuun. Persepoliksen lukeminen paikkasi aukkoa sivistyksessä, sillä tämä palkitun ja kehutun sarjakuvan ensimmäinen osa on ilmestynyt Ranskassa alunperin jo vuonna 2000 ja suomeksikin jo vuonna 2004. Tarina on sovitettu myös animaatioelokuvaksi, josta Youtubessa näkyy kiehtova traileri.

Marjane Satrapi kertoo lapsuudestaan Iranissa ja nuoruudestaan Euroopassa, josta hän sitten palaa Iraniin, vain huomatakseen ettei sopeutuminen ole helppoa. Lukiessani huomasin taas kuinka ammottavia aukkoja yleissivistyksessäni onkaan, mitä Lähi-itään tulee - onneksi tässä tuli samalla tuhti annos tietoa Iranin ja lähialueen historiasta ja kulttuurista. Käsi ylös: kuinka monen mielestä Iran on arabimaa? Väärin - iranilaisille arabit ovat niitä muita, he itse ovat persialaisia. Iranilla on huikea tuhansien vuosien historia ja alueella puhutaan persian (farsin) kieltä. Jossain vaiheessa hokasin myös, että Marjanen sukunimi Satrapi on luonnollisesti samaa alkuperää kuin suomeenkin omaksuttu lainasana "satraappi", jota käytetään kuvaamaan vaikutusvaltaista napamiestä. Satraapeista lisää täällä. Marjane kasvaakin vapaamielisessä yläluokkalaisessa kodissa ja elämä on rauhallista aina siihen asti kun vuonna 1979 puhkeaa vallankumous. Alakoululainen Marjane on siihen asti ollut uskonnollisesti sitoutumattomassa ranskalaisessa koulussa, mutta vallankumouksen jälkeen tytöt ja pojat jaetaan eri ryhmiin ja tytöille määrätään huivipakko.

Persepoliksen ensimmäinen osa, Iranilainen lapsuuteni, kuvaa Marjanen ja hänen perheensä ja ystäviensä kamppailua ensin vallankumouksen ja sitten Iranin ja Irakin sodan keskellä. Tarina on vahva, koska pikkutytön maailma välittyy siitä niin hyvin. Marjane on ollut sisukas ja voimakasluontoinen lapsi - jos hän olisi elänyt lapsuutensa Suomessa, hän olisi varmasti notkunut ahkerasti yläasteen tupakkapaikalla, meikannut räikeästi yli ja vänkyttänyt vastaan kasvattajilleen. Uskonnollisen vallankumouksenkin keskellä hän ottaa ilon irti sieltä mistä saa: ihailee Kim Wildeä, käy ostamassa musiikkikasetteja katupartioita vältellen ja ilahtuu uusista tennareista.

Marjanen vanhemmat haluaisivat pitää kiinni vapaamielisestä elämäntavastaan, mutta kun poliittinen valvonta kiristyy päivä päivältä, on jokaisen pakko yrittää sopeutua ainakin ulkoisesti. Elämäntapa muuttuu oudon skitsofreeniseksi: kadulla kuljetaan hunnuissa, mutta kodin seinien sisällä voidaan elää omien ystävien kanssa niin kuin haluaa - ellei kukaan ilmianna tai tule tekemään yllätystarkastusta.

Kun Marjane on 14-vuotias, hänen vanhempansa päättävät lähettää hänet turvaan Itävaltaan. Siitä kertoo toinen osa, Kotiinpaluu. Jos murrosikä voi olla kotona asuvillekin nuorille vaikea elämänvaihe, niin erityisen vaikeaksi se saattaa muodostua jos asuu yksin vieraassa maassa, kieltä ei aluksi osaa yhtään, ystäviä löytyy hitaasti ja elämäntavat ovat aivan erilaiset kuin mistä on lähtenyt. Marjane kokee kasvukipuja ja lisäksi hän alkaa tuntea syyllisyyttä siitä, että hän on turvassa ja hänen vanhempansa sodan jaloissa. Sodan vuoksi iranilaiset ovat saaneet huonon maineen Itävallassa, joten omaa identiteettiä ei kaikissa tilanteissa kannata paljastaa. Vapaamielisemmätkin itävaltalaiset suhtautuvat herkästi Marjaneen "kolmannen maailman edustajana".

Tarina oli todella mukaansatempaava ja tunnetasolla puhutteleva. Kirjan takakannessa siteerataan arvioita, jossa suositellaan kirjaa pakolliseksi oppimääräksi suomalaisiin kouluihin, ja voin olla samaa mieltä. Ja kuten totesin lukiessani Maalaria ja merirosvoa, tämän tarinan kertomisessa sarjakuva taidemuotona on loistava valinta: jos tästä olisi kirjoitettu romaani, se olisi valtava tiiliskivi josta jäisi puuttumaan paljon tunnelmasta, joka nyt välittyy visuaalisten keinojen kautta. Näyteltynä elokuvana tästä saattaisi tulla liian totinen, ja lapsen päänsisäinen maailma ja kiehtovat fantasiaulottuvuudet tuskin välittyisivät. Tuo animaatioelokuva alkoi kiinnostaa, ehkä sen saa jostain dvd:nä.

Lisäksi aloin pohtimaan omaelämäkerrallisuutta tarinankerronnassa. Jostain syystä sarjakuvissa on yleisesti hyväksytty ja normaali tapa lähteä siitä oletuksesta, että kun henkilö X tekee sarjakuvaa, jossa on pääosassa samanniminen henkilö X, saa sarjakuvaa lukea joko omaelämäkerrallisena tai ainakin näennäisen omaelämäkerrallisena. Sen sijaan kirjallisuuden tulkinnassa tuntuu olevan ehdottoman kiellettyä lukea mitään tarinaa edes näennäisen omaelämäkerrallisena, vaikka tällaisia kirjoja kirjoitetaan todella paljon. Blogistani löytyvistä kirjoista esimerkiksi Bret Easton Ellisin Lunar Park, Heikki Turusen Maalainen ja Hannu Salaman Tapausten kulku lähtevät kaikki liikkeelle aineksista, joiden yhtymäkohdat kirjailijan biografiaan ovat huomattavat. Toiset sekoittavat tarinaan mielikuvitusta enemmän ja toiset vähemmän. Pieniä muutoksia Marjane Satrapikin tekee, esimerkiksi hänen oma syntymävuotensa on 1969 ja sarjakuvan Marjanen syntymävuodeksi mainitaan 1970. Silti Persepolista on aivan sallittua lukea olettaen, että tällaisia asioita on ihan oikeastikin Marjane Satrapille tapahtunut. Sen sijaan jos olettaisi että Heikki Turusen luomassa fiktiohahmossa, pohjoiskarjalaiskirjailija Heino Oinosessa, olisi mitään yhtymäkohtaa todelliseen Heikki Turuseen, tekisi pahan kirjallisen tulkintavirheen, oikean emämunauksen. Sarjakuvakerronnassa erittäin yleinen ja hyväksytty muoto on omasta elämästä liikkeelle lähteminen. Tarinankertojat toki värittävät ja muuntelevat totuutta hyvin usein sellaiseen muotoon, joka palvelee draamaa parhaiten. Tämänkin lukija hyväksyy ja ymmärtää. Eiköhän vaikkapa esikoisromaaneista hyvin suuri osa ole jonkinlaisia näennäisen omaelämäkerrallisia kasvutarinoita - tämänkin vuoden kirjoista yhtymäkohtia todellisuuteen on ainakin Peter Franzénin, Elina Tiilikan ja ehkäpä jopa Kreetta Onkelin kirjoissa, vaikka Onkeli varsinkin hyödyntää fiktion keinoja sen verran reippaalla kädellä, että toivottavasti hänen kohdallaan ihmiset osaavat selkeästi erottaa toden ja kuvitellun. :)

Persepolis on siinäkin mielessä suositeltavaa sarjakuvaa, että se sopii myös niille lukijoille, jotka assosioivat sarjakuvat joko lasten lehtiin tai sitten tekotaiteelliseen tuhruun. Persepolis on kirjallinen, tasokas ja selkeästi piirretty ja tekstattu sarjakuva. Itse asiassa se on ensimmäinen iranilainen sarjakuvaromaani, mikä kertoo omaa kieltään Marjane Satrapin sisusta ja vahvuudesta.

Lue myös nämä:
Art Spiegelman: Maus
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Alison Bechdel: Hautuukoti