Vaikka bloggaustahti on ollut hitaanpuoleinen, lukutahti on ennallaan. Oli vaan taas tällainen paksumpi kirja menossa. Työmatkoilla on onneksi ainakin aikaa lukea - tätäkin kirjoitan Lapualla hotelli Lapuahovissa...
Kuten Maan verestä kirjoittaessani muistelin, 1990-luvun loppupuolella luin ahkerasti Heikki Turusen kirjoja, silloin tämän Maalaisenkin. Muutama vuosi takaperin kävin Hämeenlinnassa katsomassa romaanin näytelmäsovituksen, joka oli nimeltään Heinäseiväs Mannerheimintiellä. Nyt oli sopiva hetki sukeltaa taas uudestaan "Jokelan, Takataskun ja Hotelli Karelian väliseen Bermudan kolmioon", keski-ikäisen pohjoiskarjalaiskirjailija Henkka Oinosen rakkausdraamoihin.
Eipähän tuosta ole kuin muutama viikko, kun viimeksi itse pääsin ihailemaan kalpeaa keväänvaloa Wanhan Jokelan pölyisten ikkunoiden läpi. Opiskelin aikoinaan Joensuussa ja silloin tuo humanistien ja humanistihenkisten suosima perinteikäs ravintola tuli tutuksi. Näin paikan fiilistä kuvaa Turunen:
"Paikka oli virran halkaiseman kaupungin ydinkeskustassa ajan patinoimana seisova Wanha Jokela. Taannoinen esimieheni ja journalisti-ihanteeni, sikahumalassa luultavasti maan luettavimpia alakertapakinoita kirjoittanut Mullikkabladetin päätoimittaja oli sanonut sitä Rantakirkoksi. Se oli kuulu siitä ettei tupakansavu hälvennyt sieltä koskaan iäkkään kivitalon erinomaisesta vetoisuudesta huolimatta. Ikkunanpuitokset olivat talvipakkasella sisäpuolelta kuurassa, verhot huojuivat hiljalleen vedossa. Mutta se oli taiteilijoiden ja älymystön suosiman kulttuurikapakan maineessa, perifeerinen pikku Kosmos superlonkukkia kasvavin tummanpunaisin keinonahkaloosein."
No tupakansavu on tupakkalainsäädännön muutosten vuoksi jo hälvennyt. Maalaisen lukeminen sopi kuin vesi tuohon Tuulen viemän herättämään tiiliskivihinkuun. Rönsyilevä, runsas kirja ei ehkä minimalismin ystäviä miellytä, minua kuitenkin. Maan veressä vielä ahdistunut nuorukainen Heino näyttäytyy nyt keski-ikäisenä rementäjänä, elää avioliitossa ja poikakin alkaa olla jo murrosikäinen. Juopotteluputket ja kirjoittamisen takkuaminen vain vaivaavat. Kapakkatutut povaavat vinhaa rakastumista Henkallekin, ja kas kummaa, nainenhan se kuvaan astuu. Jyrkkäluonteinen, oopperakuorossa laulava Kaarina eli Kanka sattuu kirjailijan tielle, ja räiskyvää rakkaussuhdetta kestää parin vuoden ajan. Mutta millaisena miehenä Oinonen pulpahtaa ulos tunteiden kurimuksesta?
Nautin lukiessani samoista asioista kuin Maan veren parissakin: itäsuomalaisen elämänmenon fotorealistisesta tallentamisesta, värikkäästä, hersyvästä dialogista, raa'asta kaikkinäkevästä luonteenkuvauksesta, parhaissa kohtauksissa rakentuvasta voimakkaan imevästä sisäisestä dramaturgiasta. Esimerkiksi Kankan hahmo on todella persoonallinen ja mieleenpainuva naishahmo. Muistikuvani rakkaudessaan ehdottomasta ja tunteensa auliisti paljastavasta Kankasta olivat jotenkin säälinsekaisia. Nyt Kanka näyttäytyi toisenlaisena: vahvana naisena, joka heittäytyy täysillä siihen mitä haluaa ja osaa myös viheltää pelin poikki, kun mitta tulee täyteen.
Kirjassa on monta ulottuvuutta. Eräällä lailla se on kiero oppikirja parisuhteesta ja avioliitosta. Vanhan kansan miehenä Oinonen tai hänen Eija-vaimonsa ei rupea avioeroa puuhaamaan, vaikka miehellä on ollut syrjähyppyjä koko avioliiton ajan ja vihdoin pari vuotta kestänyt puolijulkinen seurustelusuhde toisen naisen kanssa. Musiikinopettajana itsensä elättävä lapseton, keski-ikää lähestyvä eronnut Kanka taas joutuu melkoiseen kapakkakierteeseen juopon kirjailijan kanssa. Kirja kuvaakin osuvasti sellaisia ihmissuhteita, joiden käynnissäpitävä voima on alkoholi. Henkka ja Kanka istuvat ahkerasti kapakoissa, ja siellä kertyneistä tutuista muodostuu omanlaisensa seurapiiri ja ystäväporukka, humalan hetkellä todentuntuinen, selvässä arkielämässä näkymättömän tuntuinen.
Iso osa kirjasta onkin siis narsistisen oloista, itsesäälissä ja -ihailussa piehtaroivaa henkilökohtaista tilitystä. Vähitellen mukaan astuu sivujuonne, jossa heijastellaan Henkan ja Kankan kohtaloita yleisiä tapahtumia vasten. Henkalle rakasta seutua on Mantina, "Suomen kaunein sisävesisaaristo", jonka esikuvana tulkitsin kartan perusteella olevan Paalasmaan. Eijan kautta Mantinalle kotiutunut Henkka seuraa saaren kyläläisten elämänmenoa. Suora vastine Henkalle, Eijalle ja Kankalle on mantinalainen maanviljelyspariskunta naapureineen: mukava ja hyväluonteinen Mäkkelin Vihtori on naimisissa kesäteatterin näyttelijätähti Annelin kanssa, jonka suhteesta kylän napamiehen Pietari Kemppaisen kanssa alkaa vähitellen kantautua huhuja Vihtorinkin korviin. 1980-luvun uhossa kylälle laskettelukeskusta ja leirintäaluetta puuhaava Kemppainen ei ole mikään turha jätkä, poika Kombokin istuu vankilassa. Oinonen selostaa Kemppaisten sukuhistoriaa Kankalle näin:
" - Kuuskytluvulla tekivät ja möivät pontikkaa Kaitoon salolla, jotta saisivat rahhaa sen kunnanjohtajaveljen koulunkäyntiin. Poliisi sai vihhii ja meni hajottammaan niiden tehasta. Pojat kahto siltä munat , pieksivät henkihieveriin ja laittovat kävelemmään. Seipään kuuluvat vielä työntänneen takinhihasta toiseen. Käet levällään kun ristus piti holokkipoloven kävellä immeisten ilimolle. No miten siinä takinnapit aukaset, käjet sijottu seipääseen levälleen. Ajattelepa tarkemmin, mahto olla lysti sorhautuu syrjäkarhii metässä puihen välistä. Vasta apuvoimiin ja pyssylöihen kansa saivat tehtaan säretyksi, yks veli, se motellin ja huoltoaseman pitäjä, otti syyn niskolleen ja lähti linnaan. Kansa nauro käppyrässä, kaikki poikiin puolta. Niinkun minäki. Ihan oikein. Pitäs yhteiskunta paremmin huolta lahjakkaista köyhänpentuloista. Eli ne voi tehä mitä vain. Niillä on joku oma lakikirja täällä. Nää vaan niinkun tiedoksi ennen kun..."
Eikö ole suomen kieli hienoa. Tämän vuoksi arvotan kotimaisen kirjallisuuden käännöskirjallisuuden yläpuolelle, jos valita pitäisi. Ei tuo kielenkäyttö ehkä aina niin kaunista ole, mutta elävää ja nautittavaa ja sillä tavalla kaunista. Ei tähän käännöksissä pystytä ikinä, eikä voisikaan, tämä kieli kumpuaa omasta kulttuuristamme.
Henkalla on työn alla "rock-rommaani", hän haluaisi kirjoittaa mustatukkaisen hevaritytön onnettomasta rakkaudesta. Fiktio ja todellisuus alkavat sekoittua, kun hän Mantinassa törmääkin yhtäkkiä kuvankauniiseen Nataan. Eipä kuvaus Natastakaan ehkä feministiliiton vuosipalkintoa saisi, mutta hauska näitä liikuttavia tunnustuksia naiskauneudelle on silti lukea:
"Vyöstä ja nahkapuseron selästä törröttävien tylppiä keihäänkärkiä muistuttavien niittien, hihansaumoissa riippuvien sateenkaarenväristen hetuloiden ja ranteilla soutavien rengasrykelmien koreus ei hämännyt karujen kulmieni alta katsoaa Cro-Magnon-miestä. Jykeväsolkisen vyön kaventama uuma, housujen sijaan hänellä sillä kertaa oleva puolireiteen ulottuva musta nahkahame ja polvia kohti kaventuvia reisiä verhoavat kiiltävänmustat trikoot vain korostivat sitä. Vyötäisiltä notkeasti eteen puskeva, kuin neidonmahan heleää omenanpuolikasta tarjoava terhakasti pystypakarainen vartalo oli sivulta kiduttavia mielitekoja herättävää ässänmuotoista tyyppiä. Historian ylikansallisimman sukupolven hätkähdyttävien ulkonaisten lajituntomerkkien alla uinui koiranuntaan klassinen nuoren naisen vartalo."
Kuten Turusen saaga Heino Oinosen elämänvaiheista ylipäätään, tämä kirja tuntuu epäilyttävän omakohtaiselta. Mutta mäne tiijä, mikä on minkäkin verran oikeasta elämästä peräisin. Onko sillä väliäkään. Ennen minua häiritsi kovasti, jos kirja tuntui liiaksi kirjailijan näköiseltä, tuntui siltä että sehän huijaa, kun ei edes keksi mitään, itsestään vain kirjoittaa. Nykyään olen toista mieltä. Henkan ja Kankan kiihkeä rakkaustarina pohjoiskarjalaismaisemissa aikana, jolloin Euroopan yhteneminen rupesi painamaan päälle Suomen syrjäseuduillakin, ansaitsi tulla kerrotuksi. Heidän suhteessaan on antiikin tragedioiden luonnetta: vaikka jo ennalta tietää, että ei tässä hyvin voi käydä mitenkään, pitää silti jatkaa eteenpäin päätä pahkaa ja ottaa vastaan ne rysähdykset, mitä lopussa väistämättä tulee.
Taisin jo aiemminkin sanoa, että Turusen tyylistä pidän niin paljon, että annan hänelle anteeksi monet kirjojensa huonotkin puolet. Adjektiivien paljoutta ja välillä runsauteensa kompastelevia lauseenvastikkeita moni kustannustoimittaja karsisi varmasti kovalla kädellä. Välillä ruikutuksensävyiseksi muuttuva itseriittoinen tilitys lienee monelle liikaa. Mutta elävän elämän kuvaus ja itäsuomalaisen meiningin tallennus viehättävät minua. Ryhmäkohtauksissa on hieno sisäinen dramaturgia, dialogin kirjoittajana Turusta ei hevillä kepitetä. Ihmisluonteen tarkkailijana Turunen on Veikko Huovisen sukua: ei kuvata ihmistä yhtään sen parempana tai huonompana kuin hän on, vaan paljastetaan pelottavalla tavalla ne rakennusaineet, joista ihminen koostuu. Jokainen on samaan aikaan hyvä ja paha, vahva ja heikko. Mainettaan parempi kirjailija siis, kaiken kaikkiaan.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti