lauantai 27. joulukuuta 2014

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Kansi: Miika Immonen /Teos.
Johanna Sinisalon Linnunaivot katkaisi pienehkö lukujumin. Ahmaisin kirjan joulunpyhinä lähes yhdeltä istumalta. Sinisalo on taidokas tarinankertoja ja hän osaa koukuttaa lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen.

Linnunaivot tarttui mukaan kirjastosta, mutta muistin lukeneeni siitä monia blogiarvioita. Ainakin Booksy, Tessa, Amma ja Ilse ovat tämän lukeneet ja haulla löytää paljon muitakin juttuja.

Oletin lukemani perusteella, että kirja olisi jonkinlainen kauhutarina, jossa linnut alkavat ahdistella vaeltajapariskuntaa. Ihan harhaanjohtava tämä mielikuva ei ollut, mutta varsinainen kauhutarina Linnunaivot ei kuitenkaan ole. Ympäristötietoisuus ja ekokatastrofin käsittely saavat enemmän tilaa.

Kirjassa vähän aikaa heilastelleet Jyrki ja Heidi lähtevät vaellukselle toiselle puolen maailmaa. He kiertävät Uudessa-Seelannissa ja Australiassa ja suuntaavat sitten Tasmanian etelärannikolle, kovien jätkien vaellusreitille. Jyrki on vaeltajana kokenut konkari, mutta Heidi on ensikertalainen. Sisunsa ja omien henkilökohtaisten syidensä vuoksi Heidi jaksaa kuitenkin rämpiä Jyrkin matkassa mukana.

Rinnakkaisena tarinana mukana kulkevat nimettömän kertojan puheenvuorot - tulkitsin puhujan Heidin veljeksi Jesseksi. Jesse on yksiselitteisen vastenmielinen hahmo, mutta kirjan lopussa aloin miettiä, että kenties tarkoitus on rinnastaa Jesse vaeltajien kohtaamiin älykkäisiin lintuihin. Kun ruoan saanti on liian helppoa, alkavat sosiaaliset pelit ja suoranainen kiusanteko kiinnostaa enemmän. Kenties sekä linnut että Jesse haluavat vain vauhdittaa luovaa tuhoa, polttaa kaiken vanhan maan tasalle, jotta kuona-aineet lähtisivät samalla?

Sinisalo on melkoisen kantaaottava kirjailija ja mikäs siinä. Hiukan saarnaavaksi Linnunaivojen teksti välillä menee, mikä vähän lässäyttää tunnelmaa, kun pääosin ollaan tiiviisti Jyrkin ja Heidin tunnelmien seuraajina. Hienosti Sinisalo kuitenkin peilailee vaeltajiensa pyrkimyksiä: jos ihminen haluaa löytää koskematonta erämaata, tuoko hän itse mukanaan tuhon siemenet? Jopa vaeltamiseen puhdasoppisesti ja aika tiukkapipoisestikin suhtautuva Jyrki joutuu tämän huomaamaan.

Onneksi Sinisalolla on laaja tuotanto, aion kyllä taas jossain vaiheessa napata jotain hänen kirjoittamaansa luettavaksi.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Zachris Topelius: Välskärin kertomuksia 2

Kuva: David Klöcker Ehrenstrahl: Kaarle XI.
Wikimedia Commons
Viime aikoina olen viihdyttänyt itseäni metromatkoilla Välskärin kertomusten parissa. Luettuani ykkösosan piti ladata Project Gutenbergista kakkososa Kindleen ja luulen, että täytyy varautua myös kolmososan lukemiseen lähiaikoina. Sen verran koukuttavaa, jännittävää ja viihdyttävää luettavaa tämä suomalaisen kirjallisuuden klassikkoseikkailu on!

Toisessa osaan kuuluvat jaksot Kapinassa omaa onneaan vastaan, Noita-akka ja Mainiemen linna. Päähenkilönä ensimmäisen osan päähenkilöiden poika, kreivi Bernhard Bertelsköld. Hänen vaiheitaan seurataan halki 1600-luvun jälkipuoliskon. Mukaan mahtuu rakkautta, petollisuutta, seikkailuja ja ajan poliittisiin kamppailuihin osallistumista. Taustalla kummittelee Bertelsköldin suvun mystinen sormus, kuninkaan sormus, jonka kantajaa seuraavat siunaus ja kirous...

Kirjassa oli upeita kohtauksia, kuten noitaoikeudenkäynti ja 1600-luvun lopun koettelevien nälkävuosien kuvaus. Loppupuolella aikaa käytetään kuningas Kaarle XI:n toimeenpanemaan reduktioon (kirjassa reduktsioni), jossa aateliston valtaa riisuttiin ja kuninkaan valtaa kasvatettiin. Topelius on luonut herkullisia henkilöhahmoja: inhimillisiä hyviksiä ja kihelmöivän ilkeitä pahiksia. Miljöökuvaus on mukaansatempaavaa, historia herää henkiin.

Joten jos joululomastasi puuttuu vielä jokin vetävä historiallinen romaani etkä ole vielä lukenut Välskärin kertomuksia, suosittelen lämpimästi uppoutumaan tähän pitkinä joulunpyhinä.

Käännöksestä

Juhani Ahon ihanan vanhahtavaa ja kaunista suomea lukee ilokseen. Näin kreivitär Ebba pohtii juhlien järjestämistä: "Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä?"

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kirjabloggaajien joulukalenteri, 14. luukku. Pala kirjallista joulua vuodelta 1945

Kirjabloggaajien joulukalenterin edellinen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huominen Taikakirjaimissa. Minun luukussani tutkaillaan kirjajoulua vuonna 1945 Panu Rajalan kirjoittaman Mika Waltari -elämäkerran Unio Mystican kautta.

Nefertitin rintakuva. Kuva: Nina Aldin Thune / Wikimedia Commons.
Mika Waltarilla oli jo pitkä kirjailijanura takanaan, kun hän kesällä 1945 kirjoitti hurjassa flow-tilassa massiivisen romaanin, joka sijoittui muinaiseen Egyptiin. Sinuhe egyptiläisen käsikirjoitus pääsi elokuussa WSOY-kustantamon Yrjö A. Jäntin luettavaksi ja pienistä epäilyksen tunteista huolimatta teos pääsi syksyn kustannusohjelmaan.

Siveellistä puolta enemmän kustantajaa huoletti romaanin laajuus. Sotien jälkeen paperipula oli todellinen. Metsien miehet olivat vasta palanneet töihin. Vaikka Waltarin pitkävirkkeinen kertomatyyli näytti uhkaavasti paisuttavan kirjaa, lyhennyksiä ei ehdotettu. Se olisi ollut suuri urakka, aikaa oli vähän eikä kirjailija itse ollut ajatuksesta innostunut. Käsikirjoitus meni semmoisenaan ladottavaksi heti elokuussa.

Kirja ilmestyi marraskuun lopussa. Painoksessa käytetty huokoinen varastopaperi ja tilan säästämiseksi valittu tiheä ladonta harmittivat kirjailijaa.

Kuinka Sinuhe egyptiläisestä kehittyi aikansa suuri menestysromaani ja myöhemmin myös ensimmäinen suomalainen bestseller kansainvälisillä kirjamarkkinoilla?

Ainakaan se ei tapahtunut nykyaikaisen markkinoinnin keinoin. Waltarin egyptiläisromaanista ei aluksi ilmoitettu lehdissä ollenkaan. Kustantaja arkaili sen siveellisesti arveluttavia kohtia. Söderströmiä oli vähän säikytelty sen johdosta.

Säikyttelijä oli kirjailija Maila Talvio, jota Rajala kutsuu historiallisen romaanin valtiattareksi. Waltari oli lukenut kirjasta katkelman Talvion vetämässä lukupiirissä, ja pöyristynyt Talvio vaati WSOY:tä keskeyttämään romaanin painamisen. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Vaikka viidakkorumpu kumisee tehokkaasti, tärkeitä olivat myös arvostelut. Sinuhella oli siinäkin suhteessa hidas joskin suotuisa startti. Vain pari kolme arvostelua ehti ennen joulua. Romaani ilmestyi marraskuun lopulla, Helsingin päälehdet Uusi Suomi ja Helsingin Sanomat arvioivat kaksiosaisen uutuuden marras-joulukuun taitteessa. Parasta myyntiaikaa oli silloin jäljellä muutama viikko. Tänään kirjailija ja kustantaja näkisivät yhteisiä painajaisia tällaisesta tilanteesta.

Kirjailijan tytär Satu Waltari oli ehtinyt rauhassa kiikuttaa paketoituja tekijänkappaleita Töölössä tuttuihin osoitteisiin. Mika Waltarin uutuus kiinnosti luonnostaan kirjakauppojen ikkunoissa. Paksun romaanin herättämä yllätys valtasi pian lukuisat lukijat. Yhä useammat joutuivat hänen verkkaan aaltoilevan lauserytminsä vietäviksi. 

Joulun jälkeen arvosteluja ja sitä kautta mielipiteitäkin alkoi tulla lisää.

Kirkollinen arvostelija Eino Sormunen, sittemmin Kuopion piispa, varoitti hänkin Savon Sanomissa: "Teos sisältää runsain määrin hirvittäviä ja järkyttäviä kuvauksia tuon ajan turmeltuneista tavoista ja siveellisistä oloista, joten kirjaa ei voi antaa kenen käteen tahansa." Paikoitellen sentään todellinen runous puhkeaa Minea-neitsyen puhtautta hohtavassa kuvassa. Sormusen lukuohje kuuluikin: on poimittava jalokuvet roskakasoista.

Kansi: WSOY.
Kursivoidut sitaatit ovat Panu Rajalan Unio Mysticasta. Sinuhen tarina oli jouluna 1945 vasta alussa - kirja aloitti maailmanvalloituksensa, siitä tehtiin Hollywood-elokuvakin ja siitä tuli klassikko, jota luetaan ja ihaillaan ja josta keskustellaan jatkuvasti. Sinuhen jälkeen Waltari kirjoitti useita muitakin historiallisia romaaneja, joista monesta olen blogannutkin. Jos Sinuhe on vielä lukematta, voin suositella kirjaa joululomakirjaksi lämpimästi. Ja vaikka Sinuhen olisikin lukenut, voi kirjan lukea useita kertoja uudestaan - siitä saa aina jotain uutta irti.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Tom Rob Smith: Lapsi 44

Kansi: Tammi.
Lukupiirini joulukuun kirja oli Tom Rob Smithin Lapsi 44. Vuonna 2009 suomennettu kirja sijoittuu Stalinin ajan Neuvostoliittoon ja kertoo järjestelmälle uskollisen Levin joutumista järjestelmän uhriksi. Se kertoo myös sarjamurhaajasta ja murhaajan jahtaamisesta, Ukrainan nälänhädästä sotien välillä ja neuvostokansalaisten kokemasta vainoharhaisesta ilmapiiristä.

Englantilainen Smith vaikuttaa perehtyneen aiheeseensa - ainakin jossain määrin. Vaikka en mikään venäläisen kirjallisuuden asiantuntija olekaan, olen sen verran lukenut venäläisiä kirjoja että makustelin Lapsi 44:ää lukiessani koko ajan kirjan uskottavuutta. Tunnelman luomisessa Smith tekee hyvää työtä: kirjassa tavallisilla moskovalaisilla - kuten Levin vaimolla Raisalla - on varautunut olo koko ajan, sillä vaikka Neuvostoliiton erehtymättömyyteen oli koko ajan virallisesti uskottava, matto saattoi lähteä jalkojen alta koska vain. Ilkeämielinen vihjaus isänmaanvastaisesta toiminnasta saattoi johtaa ratsioihin, kidutuksiin, Siperian vankileireille tai kuolemaan.

Kirjan dialogi sen sijaan oli melko niukkaa ja töksähtelevää ja se tuntui jotenkin "epävenäläiseltä". Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin aika vetävää luettavaa, vaikka ei kovin syvällistä. Alun pohjustuksen jälkeen juoni muuttuu dekkarimaiseksi, kun Lev alkaa selvittää, kuka surmaa lapsia raa'alla tavalla ympäri maata. Dekkarijuoni imaisi mukaansa ja kirja tuli luettua nopeaan tahtiin. Joitakin pikku epäloogisuuksia mukaan on jäänyt, esimerkiksi keskellä talvea Siperiassa pohditaan, mahtaako maa olla jäässä, ja tutkitaan asiaa työntämällä käsi lumihangen läpi.

Hieman kylläkin häiritsi, että tämäkin kirja oli kirjoitettu "elokuvakäsikirjoitustyyliin", ihan kuin kirjailija olisi tähdännyt alun alkaenkin elokuvaoikeuksien myyntiin. Keskeisiä henkilöitä on vähän, toimintaa on paljon, maisemakuvailua runsaasti. On helppo kuvitella tarina elokuvana. Ja elokuvahan tästä on tulossakin ensi vuonna. Ehkä on nipotusta huomautella tällaisista, mutta tällainen kirjojen "elokuvakäsikirjoitusmaisuus" tuntuu välillä vähän laskelmoivalta.

Loppusanoissa viitataan tositarinaan, joka inspiroi Smithiä sarjamurhaajan hahmon luomisessa. Andrei Tšikatilon tarina on outo ja karmea.

Käännöksestä

Heikki Karjalaisen suomennos on onnistunut, sillä kirja oli sujuvaa luettavaa ja kieli oli hyvää. Mikään ei erityisemmin töksähtänyt kirjan kielessä. Kirja oli kauttaaltaan luontevaa suomea.