Veikko Huovinen: Matikanopettaja ja Joe-setä

Seremonioiden jälkeen seurasi päivän kohokohta, juhla-ateria Stalinin kunniaksi. Odotukset olivat korkealla. Saadaankohan ylimääräinen leipäannos, onkohan puurossa paljon ryynejä, onkohan keitossa lihaa?

 

Mutta totisesti, ateria ylitti hurjimmatkin kuvitelmat, rohkeimmatkin päiväunet, uskaliaimmatkin toiveet.

 

Mainitsin pari viikkoa sitten V.V. Pohlebkinin kirjan Neuvostoliiton kansalliset keittiöt. Kirjaa lueskellessani minussa heräsi varmuus siitä, että kirjailija Veikko Huovinen on varmasti lukenut tämän saman kirjan. Eräs kirjan resepteistä on bakulainen pahvala. Huoviselta on julkaistu vuonna 2005 lyhyiden erikoisten kokoelmateos, jonka nimi on Bakulainen pahvala. Kokoelmassa on Kari Hotakaisen esipuhe, mutta en löytänyt mistään tietoa, kuka on valinnut kokoelman nimen. Kustannustoimittaja? Kenties kirjailija itse?

 

Lomalla pääsin tutkimaan vanhempieni kirjahyllyä, josta löytyy kattava Huovis-kokoelma. En muistanut ulkoa, missä novellissa bakulainen pahvala mainitaan, mutta pienen selaamisen jälkeen paikallistin oikean tarinan. Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä on julkaistu Matikanopettaja-kokoelmassa. Se ilmestyi vuonna 1986.

Tarina - tai Matikanopettajan määritelmän mukaan littlejuttu - sijoittuu vuoteen 1949. Keskitysleirin juhlissa vangeille tarjotaan alkuruoaksi punajuurikaljalla höystettyä tšernigovilaista borssia ja tattaripuurotäytteisiä piirakoita, pääruoaksi valkovenäläistä bigosia ja jälkiruoaksi teetä sekä bakulaista pahvalaa. Ruokien ainesosat ja valmistustavat kuvaillaan tarkasti, Pohlebkinin kirjan ohjeita noudattaen.

Ajankohdat täsmäävät: Neuvostoliiton kansalliset keittiöt on ilmestynyt vuonna 1983, joten Huovisella on ollut hyvin mahdollisuus tutustua kirjaan tuoreeltaan ja kirjoittaa sen innoittamana novelli. Pohlebkinin kirjan tarkoituksena on selvästikin ollut myönteisen mielikuvan luominen Neuvostoliittoon kuuluvien kansojen kulttuurista. Tätä viestiä on mielellään viety Suomessa eteenpäin, onhan kirja kovakantinen, laadukkaalle paperille painettu ja sen suomenkieliseen toimittamiseen on nähty vaivaa. 

Huovinen taas kääntää kirjan sanoman niihin Neuvostoliiton puoliin, joista Pohlebkin ei keittokirjassaan hiisku: keskitysleireihin ja niiden kamaliin oloihin ja poliittisiin vankeihin. Matikanopettajassa Huovisen toteava, salavihkainen ja lukijan ymmärrykseen varaan paljon laskeva tyyli toistuu kaikissa novelleissa. Samaan aikaan tarinat ovat lyhyitä ja juonellisesti suoraviivaisia eli niitä voi hyvin lukea, vaikkei valtavasti älynystyröitä pinnistelisikään. Tästä todisteena lienee sekin, että muistan itse lukeneeni Matikanopettajan tuoreeltaan vuonna 1986. Olen ollut yhdeksänvuotias ja kirjaan sisältyvä yhteiskuntakritiikki on mennyt minulta täysin ohi, koska minulla ei ole ollut riittävästi yleistietoa kyetäkseni ymmärtämään novellien kontekstin. Olen kuitenkin pystynyt lukemaan ne pintatason ymmärtäen, hauskoille yksityiskohdille hihittäen.

Olen siis lukenut Matikanopettajan 36 vuotta sitten ja vasta nyt ymmärrän, mihin Stalinin syntymäpäivän vietto keskitysleirillä viittaa. Lähetän kunnioittavat terveiset kirjailija Huoviselle tuonilmaisiin - tällaisesta saa kirjalliset kiksit.

 

Muutenkin Matikanopettaja oli vetävää ja varsin tasalaatuista luettavaa. Silakkalaatikkoa Jeesukselle on sympaattinen tarina muinaissuomalaisen Kyllin ja Jeesuksen kohtaamisesta ja Vanha lentoemäntä piruilee lentomatkustamisen autuudelle ja lentoyhtiöiden säästökuureille. Urheiluaiheisia littlejuttuja oli useampia, niissä käännetään hauskasti urheilukliseitä nurinkurin.

Joe-setä kuvaa Stalinia ihmisenä

 

Luin tämän päälle myös vuonna 1988 ilmestyneen Joe-sedän. Olen tämänkin lukenut ensi kertaa tuoreeltaan vaikka en historiallista ja yhteiskunnallista kontekstia ole ymmärtänytkään. Nyt tämä Josef Stalinin biofiktio on mitä ajankohtaisin - pohtivathan miljoonat ihmiset, että mitä Vladimir Putinin päässä oikein mahtaa liikkua. 

Joe-setää on vaikea luokitella täsmällisesti. Huovinen on selvästi lukenut ja sulattanut paljon lähdeaineistoa Stalinista ja Neuvostoliitosta. Historian suuret käänteet ovat kirjassa kuitenkin taustalla. Keskellä on tarkastelua siitä, millainen ihminen Stalin on, tai kenties millainen voisi olla. "Aikalaisen kertomuksissa" Stalin käy kalastelemassa, juopottelee huvilalla kavereiden kanssa, käy safarilla Afrikassa. Huovisella on hyvä silmä organisaatioiden sisäiselle dynamiikalle. Hän näyttää, miten ihmiset tuppaavat toimimaan hierarkkisissa asetelmissa, kun pitäisi samaan aikaan valvoa omia etujaan, varoa kampittajia, olla mieliksi johtajalle ja jollakin tavalla vielä pystyä noudattamaan omia arvojaan, jos sellaisia on jäljellä.

Viattomat koululapset lukivat historian tunneilla silmät ymmyrkäisinä loputtomia tarinoita ulkomaalaisten sotakiihkoilijoiden salajuonista. Venäläiset olivat keksineet kaikki tärkeimmät koneet, sähkön, autot, teolliset prosessit, he olivat löytäneet uusia mantereita ja vallanneet napoja, voittaneet kaikki sodat, kirjoittaneet parhaat kirjat ja säveltäneet musiikin historian hienoimmat teokset jne. Isällinen Stalin halusi näin opettaa neuvostokansoille, että heillä oli kaikkea hyvää omasta takaa, eikä läntisen sivistyksen edessä ollut syytä nöyristellä.

 

Minussa Joe-sedän lukeminen herätti tunteen, että diktaattoreja ei tarvitse liikaa varmuuden vuoksi pelätä, vaikka he olisivatkin miljoonapäisen armeijan raakoja komentajia. Mahtipontinen propaganda mielellään maalaa diktaattorista kuvan ylivoimaisena johtajana, mutta ihminen siellä propagandan takana kuitenkin on.

 

Yhtenä kirjan lukuna oli Ronttosauruksessa julkaistu novelli Stalin vihassa. Hieman kuitenkin ihmettelin, ettei kansiliepeessä, esipuheessa tai muuallakaan mainittu että kyseessä on uudelleenjulkaisu. Mielestäni yleensä on asiallista merkitä, jos kirja sisältää aiemmin julkaistua aineistoa. 

Joe-setä on Kajaanin kaupunginkirjaston luettelon mukaan käännetty viroksi, puolaksi, kroatiaksi ja sloveeniksi. Veikkaan että vastakaikua lukevassa yleisössä on herännyt. Täytyy kurkata vielä Huovisen elämäkerroista, löytyisikö niistä kuvausta kirjan aikalaisvastaanotosta Suomessa.

 

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Ronttosaurus
Veikko Huovinen: Lentsu

Veikko Huovinen: Ronttosaurus

Kansi: Urpo Huhtanen / Otava.

- Sota, suursota, miettii Stalin. - Sota on minulle vastenmielistä. Miten kärsinkään, kun suomalaiset hyökkäsivät Neuvostoliiton kimppuun Mainilassa 1939. Minä en ole koskaan halunnut kenenkään maata, paitsi ehkä Puolan itäosat 1939 ja seuraavana vuotena Karjalan Kannaksen, Viron, Latvian ja Liettuan sekä Bessarabian ja pohjois-Bukovinan. Mutta periaatteessa olen viaton, olen syytön, täysin syytön!

Veikko Huovisen Ronttosaurus valikoitui luettavaksi osin alitajunnan johdattelemana, osin sattumalta. Olen pitkin koronakevättä miettinyt, että pitäisi lukea uudelleen Huovisen Lentsu. Sehän kertoo tarttuvasta flunssasta, jonka outona sivuoireena ihmiseen iskee vahva halu puhua suunsa puhtaaksi. Myös viimeksi lukemani kirja, Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, herätti halun lukea jotain samantyylistä. Muratan lakoninen, itkettävän hauska, yhtä aikaa yksinkertainen ja syväluotaava tyyli muistutti Huovisesta.

Mutta kun menin katsomaan kirjahyllyäni, hoksasin että eihän minullakaan olekaan Lentsusta omaa kappaletta. Niinpä tartuin Ronttosaurukseen, jonka olen joskus napannut talteen kaupungilta kirjankierrätyshyllystä. Hyväkuntoinen Suuren suomalaisen kirjakerhon painos on muuten siistissä kunnossa, mutta takakannessa on pieni tahra. Kirja on ilmestynyt vuonna 1976 ja se sisältää lyhyitä erikoisia.

Koska luin vähän aikaa sitten Liettuan historian ja sitä kirjoittaessani pohdiskelin, miksi koulussa ei puhuttu Baltian maiden miehityksestä, sähköistyin Ronttosauruksen ääressä kun tajusin että kyllähän näistä asioista joku on puhunut. Olen minäkin Ronttosauruksen lukenut ennen, ensimmäistä kertaa varmaan yläkouluikäisenä. Ehkäpä alitajuntani sähkötti minulle, että kyllä Sotkamon tarkka-ampuja kritisoi suomettumista. Tästähän eivät kaikki aikalaiset tykänneet.

Alun sitaatti on novellista Stalin vihassa. Neuvostoliiton miehitystoimet mainitaan myös Hankalissa illallisissa ja novellissa Isku yössä tehdään oikein kierros Suomenlahden etelä- ja itäosissa. Tarinassa salaperäinen mies vapauttaa Korkeasaaren eläimiä luontoon ja ilves lähtee liikkeellä yli jäätyneen meren: 

Seuraavana yönä ilves juoksee koko yön etelään. Se ylittää uimalla kolme laivaväylää. Aamuyöllä se tulee Naissaarelle Viron rannikolle ja saa saaliikseen fasaanin. Seuraavana yönä se nousee Viron mantereella Lahepean lahdella. Ilves kiertää idän puolella Baltiskin ja vaeltaa Piirsalun kautta Kullamaalle. Wiljandi- ja Hallistejokien viidakoissa se viettää pari viikkoa. Sieltä se menee Hallisten kautta Latvian puolelle Mattiaseen ja Dikelniin. Väinäjoen se ylittää maantiesiltaa pitkin. Maaliskuun alussa se tulee jo Liettuan puolelle. Viikon kuluttua se on jo Klaipedassa (ent. Memel). Se kulkee varoen Kurski Zalivia (Kurisches Haff) rajoittavaa kapeaa hiekkasärkkää pitkin lähelle Kaliningradia (Königsberg) . Sieltä se kääntyy takaisin pohjoiseen ja juoksee Tauragen, Rokiškisin, Pytalovon ja Ostrovon kautta kääntyen sitten luoteeseen.

Kaiken kaikkiaan Ronttosaurus oli erinomaista luettavaa. Olen Huovisen hyviä puolia hehkuttanut kyllästymiseen asti, mutta kerrataan vielä: mahtavaa kielenkäyttöä, pirullista huumoria, osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Ei tästä tarinaniskeminen parane!

Päätin nimetä kolme mielestäni parasta tämän kokoelman lyhyttä erikoista. Valinta ei ole helppo, mutta tehtävissä:

3. Lintuja elämänmuutoksen edessä. Kukapa ei voisi samastua happamaan kookaburraan, jota kyllästyttää toisten kookaburrien aivoton räkätys kuluneille vitseille.

2. May-Britt valitsee oikean tien. Mannekiini May-Britt tulistuu turhan herkästi ja kiroilee kuin merimies, ja siitä hänen herkkäsieluinen sulhasensa ei oikein tykkää.

1. Hankalat illalliset. Intohimoiset ruokakuvaukset sykähdyttävät aina ja vaikka työelämä on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa, pystyn täysin samastumaan pr-mieheen, jolle maksetaan hymyilemisestä ja pokkuroinnista kummallisissakin tilanteissa.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Rasvamaksa 

Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Kansi: Seppo Polameri &
Martti Ruokonen / WSOY.

Veikko Huovisen Konsta Pylkkänen etsii kortteeria on täydellinen syksykirja. Olen lukenut tämän vuonna 2004 ilmestyneen kirjan aikanaan tuoreeltaan ja viime keväänä kävin Kansallisteatterissa katsomassa kirjan monologinäytelmäsovituksen. Uusintalukuun kirja pääsi vihdoinkin noustuaan Helsingin Sanomien listalla sijalle 72, kun lukijat äänestivät parhaista 2000-luvulla julkaistuista kotimaisista romaaneista. Jo kevään teatteriesityksen jälkeen teki mieli palata kirjan pariin, mutta koska kirjassa on niin syksyinen tunnelma, kannatti kirja säästää syyssäihin.

Kirjaa voisi nimittää jatko-osaksi, mutta se tuntuisi vähättelevältä. Omalla tavallaan kirja on kuitenkin jännittävä ilmiö. Päähenkilö, sinisistä ajatuksista nauttiva kainuulainen sekatyömies  Konsta Pylkkänen esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Havukka-ahon ajattelija vuonna 1952. Ennen vuotta 2004 Konsta pääsi kirjan sivuille vuonna 1975 novellikokoelmassa Pylkkäs-Konsta mehtäämässä ja muita erätarinoita. Ja sitten, liki 30 vuotta myöhemmin, Huovinen kirjoittikin Konstalle eläkepäivät.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu vanhan ja uuden maailman väliseen murrosaikaan. Huovinen ei mainitse vuosilukija, mutta pienistä vihjeistä voi päätellä tapahtumavuoden. Yhtäällä mainitaan, että ihminen on jo käynyt avaruudessa ja pian käytäisiin kuussa. Toisessa kohtauksessa Konsta törmää kyläkauppaan, jossa miesjoukko katsoo televisiosta Euroopan mestaruuskisoja. Kisoissa mainitaan oleva kaksi suomalaista keihäänheittäjää. Eiköhän vain vuosi ole ollut 1966, jolloin kisat järjestettiin Budapestissa ja suomalaisina keihäsmiehinä mukana olivat Pauli Nevala ja Jorma Kinnunen.

Kirjan alussa eletään helteistä elokuuta ja kansaneläkkeen ensimmäisen erän nostanut Konsta tupsahtaa kotikonnuilleen Kainuuseen. Hän haeskelee kortteeria, jossa viettää eläkepäiviä. Mielessä on sopivan huoneen tai piharakennuksen vuokraaminen riittävän vanhanaikaisesta pihapiiristä. Uuden ajan kotkotuksista, kuten metsätyökoneista tai autoista, Konsta ei juuri perusta.

Konstan vaellus halki Sotkamon on oikeastaan quest - mikähän olisikaan sopiva termi suomeksi. Konstalla on tavoite ja hän joutuu kulkemaan ennalta-arvaamattomia polkuja tavoitteeseen päästäkseen. Matkalla hän kohtaa erikoisia vastaantulijoita. Klassisen tarinankerronnan rakenteen mukaan Konsta kokeilee erilaisia vaihtoehtoja, mutta kaksi ensimmäistä taloa osoittautuvat tavalla tai toisella epäsopiviksi. Vastoinkäymisiäkin tulee ja Konsta joutuu lyhyeksi aikaa jopa sairaalaan.

Huovisen upea kieli on nautittavaa luettavaa. Luonnon ilmiöt ja Konstan mietteet maailman menosta kerrotaan yhtä aikaa nasakasti ja runollisesti. Rakkaudella kuvatut Kainuun vaara- ja järvimaisemat tekivät olon suorastaan haikeaksi. Mutta kyllä Huovinen pientä pirullisuuttakin väläyttää siellä täällä.

Kirjan syystunnelma on myös vahvasti symbolinen, eläähän Konsta elämänsä syksyä. Vanhuuden vaivat ja kuoleman enteily ovat kirjassa mukana. Mutta uteliaankilhakka Konsta ei katkeroidu tai murehdi, vaan tarkkailee maailmaa entiseen malliin.

Loppupuolella kesän viime lämpö vaihtuu paljaan syksyn kolakkuuteen ja talven tuloon. Mutta ihan sydäntä lämmittää, kun lopussa Konsta pääsee kuin pääseekin viettämään mukavia eläkepäiviä hyvässä kortteerissa.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Luonnonkierto
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Veikko Huovinen: Rasvamaksa

Kuten ennakkoon mainostinkin, tein eilen illalla pikavisiitin Tampereelle. Vierailin Veikko Huovinen -seuran Tampereen lukupiirissä alustamassa keskustelua Rasvamaksasta. Tampereen-retki oli oikein mukava (kiitos isännälle!) ja lämpimästi kehotan Tampereen suunnalla asuvia Huovis-lukijoita tutustumaan piirin toimintaan.

Kuva: AlyssssylA / Flickr.
Creative Commons -lisenssi: CC BY-NC-SA 2.0

Lainaamani Rasvamaksa oli kirjavaraston kansipaperiton kappale, joten kirjan kuvan sijaan tarjoilen tässä ruoka- ja lukuhalun herättäjäksi aitoa maksaa. Niminovelli Rasvamaksa kertoo kehitysapulainen Kristian Pörhösestä, joka tulee syödyksi Tansaniassa. Rasvamaksasta löytyy myös Morren bloggaus.

Kirjasta syntyi lukupiirissä vilkasta keskustelua ja tämä juttuni perustuu keskustelussa heränneisiin ajatuksiin. Piiriläisistä jokainen oli minua vanhempi ja monilla oli muistoja jo Rasvamaksan aikalaisvastaanotosta. Kirjaan tähän bloggaukseen ylös keskustelusta mieleen jääneitä huomioita.

Vuonna 1973 ilmestynyt Rasvamaksa kuuluu Huovisen lyhyiden erikoisten kokoelmiin. Nopea lukija lukee kirjan tunnissa parissa ja voin luvata, että lukiessa nauraa ääneen. Novellit ovat usein vain muutaman sivun mittaisia. Tähän asti tämä kaikki sopii mainiosti mielikuvaan Huovisesta humoristina, eikö vaan? Mutta kun tarinoita ryhtyy tarkastelemaan hieman perusteellisemmin, huomaa melko äkkiä, ettei pelkkä naurattaminen ole ollut motiivina tarinoiden kirjoittamiseen.

Näin vuonna 2012 huomio kiinnittyy tarinoissa toistuvaan 1970-luvun alun poliittisen ilmapiirin piikittelyyn. Kannattaa huomata, että vaikka tätä tasoa ei tunnistaisi tai siitä ei välittäisi, saa kirjasta silti paljon irti. Aikalaiskritiikki on vain yksi taso Rasvamaksassa.

Piikittelyllä on monta maalia, mutta eniten rapaa roiskutetaan suomettuneen poliittisen ilmapiirin ylle. Huovinen pilkkaa hienovaraisesti, mutta purevan osuvasti Neuvostoliitolle kumartelua ja vasemmiston vallankumousuhoa. Piiriläiset muistelivat, että Rasvamaksan teilasi tuoreeltaan Suomen Kuvalehden pakinoitsija Liimatainen. Nimimerkin takana tiedettiin olevan Urho Kekkosen. Kekkoseen itseensä viitataan Rasvamaksassa pariinkin kertaan. Tarinassa Postia joukko poliittisia vaikuttajia on allekirjoittanut julkilausuman. Eräs allekirjoittajista on U. Tuulenhaistamala...

Pari muutakin tuon ajan vaikuttajaa mainitaan nimeltä useampaan otteeseen, kuten tamperelainen professori Antti Eskola ja oululainen kirjallisuusmies Ervasti, jolla kenties tarkoitetaan Esko Ervastia. Toistan vielä: ei haittaa vaikka näihin viittauksiin ei kiinnitä huomiota, tarinat toimivat ilman aikalaiskontekstin etsimistäkin. Näiden yksityiskohtien penkominen ryhmässä osoittautui kuitenkin todella mielenkiintoiseksi.

Monissa novelleissa ei kuitenkaan ole minkäänlaisia poliittisia ulottuvuuksia. Eräs Rasvamaksan klassikkotarinoista on Jutta Grahnin mies. Moni varmaan muistaa tarinan myös tv-sovituksena. Kaksi rouvaa tapaa kahvilassa, seuraan liittyy kolmas ystävätär, Jutta Grahn. Seurue lähtee tutustumaan Jutta Grahnin tuoreeseen aviomieheen, mutta koko vierailun ajan mies huutelee hävyttömyyksiä sängyn alta eikä näyttäydy lainkaan. Rouvat lähtevät tuohtuneina, mutta Jutta vaikuttaa onnelliselta eikä vaivaudu miehensä käytöksestä lainkaan.

Tämäkin tarina on lyhyt ja tiivis, mutta sitä ei loppujen lopuksi ole helppo selittää tyhjentävästi. Mikä novellin pointti on? Tulkitsimme novellista löytyvän ainakin tiukkojen sosiaalisten normien vastustamista, naisten välisen ystävyyden kuvaamista ja varoituksia pitkän avioliiton väljähtymisestä. Yksiselitteistä tulkintaa ei kuitenkaan löytynyt.

Eräs omia suosikkejani kokoelmassa on Kuulantyöntäjän tauti. En itse välitä urheilusta, joten nautin kovasti huippu-urheilun pilkkaamisesta. Huovinen itse oli urheilumies tosissaan, tämänhän huomaa vaikka Luonnonkierto-kokoelmasta. Kuulantyöntäjän taudissa esiintyy kolme huippukuulantyöntäjää, joilla on inhottava tapa sylkeä kuulaan ennen suoritusta. Kuulantyöntäjät osallistuvat eri maissa kansainvälisiin kisoihin ja kukin saa syljeskelyn vuoksi karmean tartuntataudin. Kun kuulantyöntäjät palaavat kotikisoihin Kouvolaan, syntyy kolmesta taudista järkyttävä risteytymä ja kuulantyöntäjät suljetaan loppuiäkseen eristettyyn sairaalaan lähelle Tapiolaa. "DDR ja Unkari ovat kieltäneet lääketieteen ylioppilaiden ekskursiot Tapiolan hoitokammioon, koska käynnin jälkeen noin 70 % ylioppilaista siirtyy opiskelemaan muihin tiedekuntiin."

Syljeskelyn huonokäytöksisyyttä alleviivataan voimakkaalla liioittelulla, mutta lukupiirissä esitettiin näkemys, mahtoiko Huovinen viitata tarinassa dopingiin. Kenties urheilusankarien doping oli 1970-luvun alussa vielä politiikkaakin hankalampi maalitaulu - tuntuuhan aihe olevan tabu vielä näin 2010-luvullakin. Kuvaukset urheilijoiden oireista ja varsinkin hoitokeinoista, samoin viittaukset Itä-Eurooppaan antavat kuitenkin vihjeitä arkaluonteisesta aiheesta.

Summa summarum: Rasvamaksa on kestänyt aikaa mainiosti. Kirjasta saa hyvät naurut, mutta sen novellit ovat myös yllättävän monitasoisia.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Luonnonkierto
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Lentsu

Tampereen Huovis-lukupiiri 13.12.

Kuva: Mirja Arela / Sampolan kirjasto.

Asutko Tampereella ja luetko mielelläsi Veikko Huovisen kirjoja? Jos vastaat kyllä ja kyllä, kannattaa tutustua Tampereella toimivaan Huovis-lukupiiriin.

Torstaina 13.12. minäkin menen tutustumaan lukupiiriin, sillä lukupiiri pyysi ystävällisesti minua illan alustajaksi. Keskustelunaiheena on Huovisen klassinen novellikokoelma Rasvamaksa vuodelta 1973.

Valitsin Rasvamaksan, sillä onhan siinä useita ruokaisia ja siksi jouluisia aiheita. Lisäksi huikea novelli Pystyyn marinoitu nainen sijoittuu tamperelaismaisemiin ja näin ollen sopii oivasti Tampereen-retken tunnelmiin.

Lukupiirin ja muidenkin paikkakuntien Huovis-lukupiirien toiminnasta saa tietoa täältä. Rasvamaksasta keskustellaan Sampolan kirjaston neuvotteluhuoneessa kello 18.00.

Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Kuva: Elina Warsta / Siltala.

Huh helpotusta, kopiointijupakka on selvitetty. Taidan huokaista hetken asian pähkäilystä, mutta katsotaan jos saisin kuukausikoosteeseen hieman yleistä mietintää asiaan liittyen. Nyt rohkenen kuitenkin siteerata bloggaajakollega Marjista, joka kiteytti asian näin: "Kirjabloggaaja ei ole mikään ilmaiskone, jonka tekstiä voi käyttää mielin määrin." Juuri näin!

Eilen sain luettua loppuun Veikko Huovisen postuumisti julkaistun Luonnonkierron. Jo ennen kuin olin tarttunut kirjaan, olin iloinen sen julkaisusta - Pojan kuolema on niin surullinen ja riipaiseva kirja, että tuntui hyvältä ajatella Huovisen pitkän bibliografian saavan vielä yhden, iloisen täydennyksen. Luonnonkierrossa olikin paljon tuttua huovismaisuutta - kauniita metsäluonnon kuvauksia, pistelevää huumoria ja yllättäviä, absurdeja käänteitä.

Kirjan toimittanut Touko Siltala kuvaa jälkisanoissa toimitustyötä lyhyesti. Huovisen poismenon jälkeen Hilkka-leski järjesteli kirjailijan papereita, ja Siltala pääsi tutustumaan Huovisen arkistoon. Toimitustyössä apua tuli myös kajaanilaiselta kulttuuritoimittaja Eero Marttiselta.  

Luonnonkierto sisältää eri lehdissä julkaistuja kolumneja ja muita tekstejä ja julkaisemattomia lyhyitä erikoisia. Kokoelma painottuu 1970-luvulle, mutta mukana on niin 1950-luvulla kuin 2000-luvullakin kirjoitettuja tekstejä. Tekstit on ryhmitelty teemoittain, ja Huovisen tyylin kehittymisen huomaa. Avausosa on nimeltään Leimauksella Kainuun korvessa, siinä on monia nuoren Huovisen kirjoittamia luontoaiheisia tarinoita. Muut osat ovat julkaisemattomia novelleja sisältävä Hamsteri, Apu-lehden kolumneista koostuva Sinisiä ajatuksia, urheiluteemainen Kovat kisat ja eri lehtien kolumneja sisältävä Mikäpä meidän on täällä ollessa.

Minulle kiinnostavin osio oli Hamsterit. Tarinoita on vain neljä, mutta ne ovatkin sitä maukkaampia. Huovisen lyhyissä erikoisissa on paljon groteskeja tapahtumia, mutta nämä julkaisemattomat tekstit ovat kenties vieläkin irrottelevampia. Tarinoiden tarkkaa kirjoitusvuotta ei ole tiedossa, mutta Touko Siltala arvioi niiden olevan 1950- ja 60-lukujen taitteesta.

Niminovelli Hamsterit tuo tietenkin mieleen Huovisen tunnetun samannimisen romaanin. Mutta yhtäläisyydet ovat vähäisiä. Säilykkeet ja varaston kerääminen ovat kummassakin tarinassa isossa roolissa, mutta Luonnonkierron novelli on raaka dystopia, joka heijastelee sodan kaikuja. Samoin novellit Leirintämurhaajan loppu, Madame Irene ja Barabbas irti ovat kiitettävän päättömiä, mutta myös yllättävän väkivaltaisia ja julmia.

Koska en ole mikään urheiluhullu, oli Kovat kisat minulle ehkä tylsintä luettavaa. Mutta toki näin sivustakatsojanakin urheiluhulluutta ymmärrän, ja tarinoista välittyi kyllä hyvin Huovisen viehtymys listoihin ja luetteloihin.

Pari tarinaa jäi mieleen erityisen hyvin. Apurahan filosofiaa on myös ennen julkaisematon teksti, ja Huovisen purkaus kirjailijoiden apurahoista on yllättävän ajankohtainen edelleen. Hän ei tosin valita siitä, etteikö olisi apurahoja saanut, vaan kuvaa tilannetta apurahan saajan roolista. Niin ikään julkaisematon Iskelmien sanoja sisältää hervottomia Huovis-sanoituksia. Seuran kolumni Uusia ruokia taas esittelee persoonallisia ruokareseptejä - esimerkiksi Antibiootikon muovikeiton. Näitä voikin käydä lukemassa Siltalan kevätkatalogin sivulta 5.

Monista kolumneista näkee, että kirjailija on pyöritellyt jonkun aiheen tiimoilta ajatuksia ensin lyhyemmässä muodossa, sitten myöhemmin kehittänyt aihetta romaanissa laajemmaksi. Esimerkiksi Ikkunat käsittelee turhan pröystäilevää asumista - tähän Huovinen paneutui sittemmin perusteellisemmin Kasinomies Tomissa. 

Kuitenkaan Luonnonkierto ei ole sellainen teos, jolla kannattaisi Huovisen lukeminen aloittaa, jos kirjailijan tuotanto ei ole ennestään tuttua. Eniten kirjasta varmasti nauttivat ne, jotka ovat Huovisen ihailijoita jo ennestään. Ja heitähän riittää - ilmankos kirja olikin toukokuussa Mitä Suomi lukee -listan kolmantena. Jos haluaa aloittaa Huovisen lukemisen puhtaalta pöydältä, suosittelen tarttumaan ensin johonkin aiempaan kirjaan. Tosin Huovisen tyylikirjo on niin laaja, että ihan yleispätevää suositusta ei voi antaa... Lyhyiden erikoisten kokoelmat tai vaikka Lampaansyöjät voisivat olla hyviä aloituksia. Minuun kolahtaa erityisesti Huovisen pirullisempi puoli, kuten Veitikka tai Lentsu. 

Luonnonkierron kansi on Elina Warstan kansikuvaa, eikä Warstan kädenjälkeä taaskaan voi kuin kehua. Warsta on niitä harvoja uusia kirjankansien tekijöitä, joiden nimen olen oppinut muistamaan - ja hyvällä.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Veitikka
Veikko Huovinen: Lentsu
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Veikko Huovinen: Veitikka

Sotkamon tarkka-ampujan Veikko Huovisen poismenosta uutisoitiin noin vuosi sitten. Kirjailija nukkui pois 82-vuotiaana. Kirjailijanura oli Huovisella hämmästyttävän pitkä, melkein 60 vuotta. Joitakin uusintapainoksia Huovisen tuotannosta on nytkin saatavilla. Kun viimeksi pyörähdin Akateemisessa kirjakaupassa, olivat Huovisen kirjat äänikirjavalikoimassa huomattavan hyvin edustettuina.

Eräs tuoreenpuoleisista uusintapainoksista on Veitikka, joka julkaistiin ensi kerran vuonna 1971. Nappasin kirjan luettavakseni isän kirjahyllystä, pokkaripainos on vuodelta 1979. En ole ihan varma, olenko lukenut Veitikkaa ennen. Jos olen, lienen ollut niin nuori etten ole kunnolla ymmärtänyt kirjan sanomaa tai jaksanut paneutua siihen. Nyt uppouduin kirjaan riemumielin.

Riemuun onkin aihetta, onhan kirjan alaotsikko A. Hitlerin elämä ja toiminta. Huovinen on kirjoittanut tieteelliseltä näyttävän elämäkerran Hitleristä. Isä muisteli, että aikalaisreaktiot olivat hämmentyneitä. Vakuuttavan näköinen lähdeluettelo sumutti monia. Olisipa mukava perehtyä vaikka Åke Wendelin tutkimukseen Hamnbusar, haschisch, surströmming (Förlagsfirma Ragnar Reuter, Göteborg 1958).

Yle Areenasta löytyy 9-minuuttinen Huovisen haastattelu, jossa hän vakavalla naamalla kertoo tutkimustyöstään ja esittelee kirjaan päätynyttä, huippuharvinaista valokuvamateriaaliaan. Kiinnitin huomiota siihen, miten vaatimattomaksi tiedetty kirjailija arvelee haastattelussa kenties luoneensa kokonaan uudenlaisen kirjallisen lajin. Ehkäpä. Mieleen tulee, että Jari Tervon Myyrä taitaakin olla monelta osin Veitikan kirjallinen jälkeläinen. Lisäksi Huovinen kertoo haastattelussa, että kriitikot ovat olleet kirjasta hämillään eivätkä kaikki tunnu sitä ymmärtäneen. Kirjailija sanoo myös haluavansa kehottaa nuoria ihmisiä epäuskoisuuteen, sillä nuoriso joutuu kaikissa sodissa tekemään raa'an työn.

Veitikka kuvaa Hitlerin elämänvaiheet sekoittaen historiankirjoituksesta tuttuja faktoja ja Huovisen nasakkaa huumoria. Pikku Adin lapsuus, nuoruus ja kokemukset ensimmäisen maailmansodan tantereilla käydään läpi perusteellisesti. Lukija saa hyvän kertauksen Saksan natsiaatteen historiasta ja toisen maailmansodan vaiheista. Välillä saa nauraa röhähtää, mutta luku nimeltä Vartioituja leirintäalueita ei naurata. Keskitysleirikuvaukset ovat taas kerran kammottavaa luettavaa.

Huovinen haluaa riisua Hitleriltä mystifioidun pahuuden. "Naurakaa hulluille pedoille ajoissa", kehottaa esipuhe. Niinpä Huovinen tarkkailee - merkittäviin lähteisiinsä nojaten - Hitleriä arkitoimissa. Lähtöteoriana on, että Hitler ei suinkaan halunnut voittaa sotaa. Vaan hän oli veijari ja petkuttaja, joka halusi antaa Saksalle, Euroopalle ja koko maailmalle sellaisen opetuksen, jota ei hevillä unohdettaisi. Huovinen lähestyy Hitlerin sodankäyntiä siitä näkökulmasta, että Hitlerin tarkoituksena oli saada aikaan maksimaalisen paljon tuhoa ja kaaosta. "Puolen vuoden sisään onnekas Hitler oli pystynyt hankkimaan itselleen jymyviholliset, Neuvostoliiton ja Amerikan. Tuollainen terhakkuus on hyvin harvinaista, elettiinpä sitten mitä aikakautta tahansa."

Valehtelua ja huijaamista löytyy kaikista Hitlerin toimista. Huovisen tyyliin kuuluu viehtymys erilaisiin listauksiin ja luetteloihin, erityisesti ruoan yhteydessä. Niinpä hän pääsee kuvaamaan antaumuksella Hitlerin mässäilyä. Hänen mukaansa kuva Hitleristä mahavaivaisena kasvissyöjänä oli ovelaa propagandaa, ja yksityiselämässään Hitler oli reipas herkkusuu. Kun tähän yhdistetään maailmanhistorian käänteet, joilla Hitler ennen sodan syttymistä hämäsi ja huiputti naapurivaltioiden poliitikkoja, saattaa hymy joko hyytyä tai kääntyä ivalliseksi irvistykseksi. Ihmisen laumasieluisuus, vahvojen ideologioiden kaipuu ja taipumus heittäytyä ovelampien ja vahvempien kusetettavaksi saavat Huoviselta armotonta löylytystä. Hän muistuttaa, että ei pahuus Hitleriin loppunut - samat aatteet ja toimintatavat löytyvät kaikkina aikoina joka puolelta maailmaa. Tämäpä oli täysin totta sekä Veitikan kirjoitusaikana että tänäkin päivänä.

Lukemassani painoksessa ihmetytti, että varsinkin loppupuolella oli pitkiä pätkiä kursivoitua tekstiä. Alussa kursivoinnit vaikuttivat loogisilta - esimerkiksi saksankieliset termit tai nimistö saattoivat olla kursiivilla. Mutta viimeisissä luvuissa oli yksittäisiä sanoja, lauseita tai pitempiäkin pätkiä kursivoitu. En keksinyt, millä logiikalla kirjailija itse olisi kursivoinnit tehnyt. Ne muistuttivat tapaa, joilla sensuurin poistamat pätkät oli merkitty uusiin painoksiin Sotaromaanin tai Saatana saapuu Moskovaan -kirjan sivuilla. Olisipa mukava kuulla hyvä selitys tähän. Lisäksi kirjassa oli jonkin verran pieniä kielivirheitä, mikä hämmästytti, sillä Huovisen kirjoittama suomen kieli on kokonaisuutena nautinnollista, virkistävää ja erinomaista. Onko kustannustoimittajalla ollut kiire? Mielenkiintoista on sekin, että vaikka Huovinen muuten kuvaa maailmansodan vaiheita aika tarkasti, Suomen talvi- ja jatkosotaa ei käsitellä lainkaan. Minkähän vuoksi? Oliko kyseessä päätös tasapainottaa kerrontaa jättämällä Suomen osuus minimiin - Hitlerin vierailu Mannerheimin syntymäpäivillä mainitaan - vai vaikuttiko ajan ilmapiiri päätökseen?

Kokonaisuutena Veitikka oli purevan osuvaa, yhtä aikaa naurattavaa ja karmaisevaa luettavaa. Ehdoton must kaikille toisesta maailmansodasta kiinnostuneille. Hämmästyttävää kyllä, kirjan ainoa vieraskielinen käännös on kustantajan kirjailijasivun perusteella puolannos. Luulisi että tämä jos mikä on sellainen kansainvälinen ja tunnettu aihe, joka kiinnostaisi englanninkielistä lukijakuntaa ja koko Eurooppaa, kenties koko maailmaa. Hesarin Muina miehinä -arviosta löytyy maininta, että Veitikasta toimitettiin sadalle ulkomaiselle kustantajalle käännösnäytteet, mutta laajamittaista kiinnostusta ei syntynyt. Osaselitys käännöksien puutteeseen voi olla siinäkin, että ilmeisesti suomalaiskustantajien vientiosaaminen on ollut melko vaatimatonta ja taitaapa olla välillä vieläkin. Kun Sofi Oksanen sai lähtöpassit WSOY:ltä, kritisoi hän ankarasti juuri kustantamon osaamisen puutetta vienninedistämisen suhteen. Kansainvälistä menestystä maistanut Elina Hirvonen kuuluu pienen Avain-kustantamon kirjailijoihin ja on käsittääkseni varsin pitkälle joko omatoimisesti tai pienen ydinjoukon voimin saanut kirjojaan käännetyksi ja tunnetuksi. Mika Waltarin elämäkerrasta käy hyvin ilmi, kuinka muutama vuosikymmen sitten suomalaiskirjailijan kansainvälinen menestys oli jotain ennennäkemätöntä, jota ei osattu WSOY:ssä hyödyntää tai edes suhtautua siihen oikein.

Ainakin Huovisen kehotus nauraa diktaattoreille on Youtube-aikakaudella toteutunut hyvin. Nettiin on laitettu todella paljon dokumenttipätkiä, joissa Hitler puhuu, ja vähintään yhtä paljon on niitä, joissa päälle on miksattu musiikkia ja näin tehty Hitleristä pop-tähti. Hienossa saksalaisessa Perikato-elokuvassa (Der Untergang) Bruno Ganz teki huikean roolin Hitlerinä. Kulttuurinen meemi lähti liikenteeseen, kun Perikadon kohtauksen päälle on tehty uusia tekstityksiä, kuten Vaalirahoitus ja Hitlerin olut-ongelma. Myös muilla kielillä löytyy lukuisia versioita.
Uusia kirjablogeja on viime aikoina syntynyt ilahduttavan paljon, ja vaikuttaa siltä että tyypillinen kirjabloggaaja on nuori nainen. Stereotyyppisesti tuntuu siltä, että tällaiset "äijäkirjailijat" eivät taida tämän lukijaryhmän ykkösvalintoja olla. Niinpä otankin tähän loppuun pienen suositus- ja muistutuslistan siitä, miksi Veikko Huovisen kirjoja kannattaa lukea.

1. Ne ovat hauskoja. Poikkeuksiakin on, kuten olen kuvannut Koirankynnen leikkaajan ja Kasinomies Tomin lukemisen jälkeen. Vaan useimpien kirjojen ääressä saa nauraa, joko hihitellen tai hervottomasti höhöttäen.

2. Niistä puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja kikkailu. Huovinen kirjoittaa selvää suomea, juonet etenevät kronologisesti, joskin usein humoristille sopien ennalta-arvaamattomasti. Hänen kirjojensa parissa ei joudu arvuuttelemaan metafyysisten tapahtumien merkityksiä, vaan aina ollaan tukevasti maan kamaralla.

3. Ne ovat kielellisesti loistavia. Rikas, ilmaisuvoimainen suomen kieli taipuu Huovisen käsittelyssä moneen muotoon. Terävät ja osuvat ilmaisut saavat lukijan hyrähtämään tyytyväisyydestä.

4. Ne ovat suomalaisia. Olen verrannut Hilkka Ravilon tyyliä ruisleipään pullahötön keskellä, ja sama pätee Huoviseen. Hänen tuotantonsa on kirjallista ruisleipää - tummaa, väkevää, sopivasti hapanta, suomalaista, sellaista jonka jälkeen on tyytyväinen ja hyvä olo, mutta ihan vaan hyvän maun vuoksi tekee vielä mieli pikkuisen lisää.

5. Ne ovat ajankohtaisia. Huovisen teksteistä hyvin suuri osa ei ole vanhentunut lainkaan. Toki kirjoissa esiintyvät ajankohtaansa sidotut ilmiöt ovat ehtineet muuttua ajan patinaksi - esimerkiksi tässä Veitikassa viittaukset ilmestymishetken Itä-Saksaan ja Berliinin muuriin. Mutta jotkut kirjat saattavat tuntua vanhentuneilta ja tehonsa menettäneiltä jopa 5-10 vuotta ilmestymisensä jälkeen, niin ilmestymishetkeensä sidottuja ne tyyliltään ovat. Huovisen kirjojen parissa ei tätä tunnetta ole tullut.

Kirjoja julistetaan klassikoiksi vähän vaihtelevasti - toisia saatetaan nimittää klassikoiksi hyvinkin pian niiden ilmestymisen jälkeen, toisille tämä kunniamaininta lankeaa vasta vuosikausia, jopa vuosikymmeniä myöhemmin. Huovisen kirjoista klassikkonimikkeen on jo aikoja sitten saanut Havukka-ahon ajattelija. Vaan eipä kannata rajoittaa Huovis-lukemisiaan siihen. Passaa hypätä vaikkapa reippaan veitikan, viiksekkään Adin matkaan.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lentsu
Jari Tervo: Myyrä
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Veikko Huovinen: Lentsu

Kasinomies Tomin jälki-imussa tuli luettua myös Lentsu. Olisiko tämä noin kolmas kerta, kun kirjan luin. Lukiessa mieleeni nousi myös muistumia Lentsun tv-sarjaversiosta. Unohtumaton roolisuoritus oli siinä Esko Nikkarilla. Kun hän esitti röhäisenä kiroilevaa Toivo Kesseliä kuorma-auton kanssa tappelemassa, tiivisti hän jotain oleellista siitä, miten elämä välillä pientä ihmistä koettelee.

En millään saa päähäni, mitä on oikea termi tällaisille kirjoille, elokuville tai muille vastaaville taideteoksille, joissa kuvataan ketjuna eri ihmisiä, joita yhdistää jokin välittäjänä toimiva asia. Paha maa -elokuvassa (kuten myös inspiraationa toimineessa Leo Tolstoin novellissa) se oli väärennetty seteli. Episodielokuvaksi tämmöistä ehkä tavataan nimittää? Lentsussa asioiden liikkeellepaneva voima on ärhäkkä flunssavirus. Pitkään se kiertää pienen kainuulaisen kirkonkylän asujaimistoa, mutta pääsee kirjan loppupuolella maailmankiertueelle: sveitsiläiseen kongressiin, jossa kulissien takana suurvallat käyvät asekauppaa afrikkalaisten kanssa, ja sieltä itsensä Idi Aminin tykö. Nykyäänhän nyrkkeilijä Amin Asikainen tunnetaan lempinimellä Idi. Hienoista historian tajun puutetta tässä mielestäni osoitetaan. Jos Asikaisen etunimi olisi Adolf, tuskinpa häntä silti "Hitleriksi" kutsuttaisiin.

Lentsu alkaa, kun pienviljelijä Rinteelän Aleksi saa flunssan ja karaisee sitkeydellään viruksen täyteen taisteluvalmiuteen. Aleksin filosofiasta löysin osuvan kuvauksen myös oman ikäryhmäni naisista: "Suomen naiset on pilattu ehkäsypillereillä ja yleensä lännen naiset. Kolmekymmenvuotiaina ne on elämänsä eläneet. Ne baarissa tuijottaa keskikaljalassiin mittäännäkemättömin silmin. Ne ei oo mittään, ei mittään, ne on tuhottu synteettisillä aineilla." Pitäisiköhän laittaa tämä muistutukseksi itselleen jääkaapin oveen?

Vuonna 1978 ilmestynyt Lentsu on Huovista parhaimmillaan. Naseva sanailu pistää ajan ilmiöt kohdalleen elävästi kuvattujen henkilöhahmojen kautta. Kirjasta löytyy köyhä sotaveteraani, jota katkeroittaa kun valtion rahat menevät vesaisille ja nuorille kotkille, tunnollinen piensäästäjä, jota sieppaa jatkuvasti laukkaava, yli kymmenen prosentin inflaatio ja poliitikkojen devalvointitoimet, yrittäjä, jota valtion kahlehdinta riepoo, järjestäytynyt kommunisti, jonka unelmat huipentuvat kun kirkonkylässä järjestetään suuri ystävyysjuhla, johon osallistuvat myös neuvostoliittolainen Otkalenko ja suomalainen Urkuhart.

Välillä Huovisen julistus asioiden huonoudesta uhkaa kääntyä katkeruudeksi, mutta onneksi siitä suosta kuitenkin noustaan aina viime tipassa. Parhaiten sanoma menee perille, kun henkilöhahmot saavat itse purkaa hampaankoloon kertyneitä asioitaan. Ja sitä jokainen lentsun riivaama tekeekin sydämensä kyllyydestä. Kliimaksi koetaan Kesselin hirmuisessa kuolonajossa kuorma-autollaan.

Kirja oli hieman yllättäen tällä kertaa minulle kuin lyhyt oppitunti 1970-luvun kansantaloudesta ja politiikasta. Jospa minulle olisi jo kertynyt jonkinlaista perspektiiviä ja edes pintapuolista lähihistorian tuntemusta, että osaisi lukiessaan laittaa asiat suurin piirtein oikeisiin puihin. Tietyt ilmiöt eivät taas ole muuttuneet miksikään, vaikka puitteet olisivat. Olen itse sen ikäinen, etten muista esimerkiksi Niilo Tarvajärven tv-esiintymisiä, mutta melkeinpä kenet tahansa nykyisenkin tv-juontajan voisi tähän kohtaukseen sijoittaa:

"Ja TV-yleisö kaiketi hymyili autuaana nokkelalle verojohtajalle. Se on Tarvajärven syytä. Vaikka itse perkele suoraan helvetistä tuotaisiin johonkin laatikkoleikkiin ja se siinä nyökyttelisi sarvipäätään Tarvalle, kun tämä sanoisi "sillälailla", niin Suomen pöljä kansa olisi onnellinen ja taputtaisi käsiään!"

Muutenkin "nokattomat ja kirnunnuolijat" saavat kuulla kunniansa. Suorastaan nostalgiseksi on ehtinyt muuttua hyisen pakkastalven kuvaus metsän keskellä hengittävästä kylämaisemasta. Näkyypä Lentsu hyvässä imussa edelleen olevan, kun uusin painos, pokkari vuodelta 2007, on kirjakaupan verkkosivujen perusteella jo loppuunmyyty.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Arto Salminen: Lahti

Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Kirjoittaessani Koirankynnen leikkaajasta muistelin Kasinomies Tomia näin: "Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin."

Olen lukenut kirjan kertaalleen tuon vuoden 1990 jälkeenkin, joskus muutama vuosi takaperin. Kirja on jotenkin kangastellut mielessäni pitkän aikaa, vaatien uusintalukua. Pääsiäislomalla ehtii lukea, ja tällä kertaa löysin kirjasta taas uusia asioita.

Jos ensimmäisellä lukukerralla (jolloin kyllä taisin olla liian nuori ymmärtämään kirjaa kokonaisvaltaisesti) olin oudoksunut kasinomiehen pojan vasemmistoaatteita ja toisella kertaa hämmästellyt nappiin osuvaa kuvausta lamaa edeltävästä nousukaudesta, nyt ihastutti eniten naseva kuvaus suomalaisen elämäntyylin muutoksesta. Kirjan päähenkilö on elämänmenosta syrjään tipahtanut Leo, rantamökissään kaljoitteleva varhaiseläkeläinen. Hänen naapuriinsa aletaan rakentaa ökytaloa, johon muuttaa bisneskeinottelija Tom Johansson mukanaan nuori kakkosvaimo ja edellisessä avioliitossa syntynyt murrosikäinen poika. Monetkohan sisustus- ja naistenlehdet Huovinen lienee tutkinut kirjaa varten. Sävy on niin hienovaraisen pilkallinen, että sisustusfriikki voisi lukea kirjan kuvauksia aivan tosissaan. Syrjäytyneen päähenkilönsä Leon kautta väläytellään kuitenkin siellä täällä luksusta tavoittelevan elämäntyylin naurettavuutta. Leon ja rakennusmestarin välisessä keskustelussa vedetään nippuun koko suomalainen asuntohistoria ja ihmetellään samalla, mistä tälle köyhälle kansalle on tupsahtanut yhtäkkiä niin paljon rahaa, että voidaan tavoitella merkkituotteita, laskettelurinteita, ulkomaanmatkoja, hienoja autoja.

Kirja on 18 vuotta vanha. Tässä välissä on koettu maamme taloushistorian syvin lama ja nykyään elämme keskellä sen jälkiä. Hyväosaisilla (joihin toki itsekin lukeudun terveenä, koulutettuna ja työssäkäyvänä kolmekymppisenä) menee entistä paremmin, huono-osaisilla entistä huonommin. Sisustaminen ei ole enää elitistinen harrastus, vaan lähestulkoon kansalaisvelvollisuus, päätellen esimerkiksi siitä, miten paljon telkkarista tulee erilaisia "kasvatusohjelmia", joissa opastetaan ihmisiä sisustamaan, pukeutumaan, kuntoilemaan ja laihduttamaan. Niinpä Kasinomies Tom onkin edelleen erittäin ajankohtainen kirja. Ilmestymisaikanaan se lienee ollut suorastaan aikaansa edellä, alkoihan taloudellinen romahdus vasta tämän jälkeen. Lyhyt tiivistelmä laman kulusta löytyy vaikkapa Wikipediasta.

"WC on pastellinsävyinen, hyvin dekoratiivinen, ellei jopa suloinen aparaatti. Vain sen huomaan voi täällä asuva nainen uskoa biomassaansa ja huuhtoa sen alas kirkkaalla vedellä, kasvoillaan herkkä, surumielinen hymy." Tarkassa luetteloinnissa ja kuvailussa pääsee esiin Huovisen viehättävä erikoispiirre: asioiden listaaminen, varastointi, keräily. Hamsterit-kirjassahan tämä ominaisuus tunnetuimmin käy ilmi. Tuotemerkkejä, taiteilijoita, liikemiehiä vilahtelee siellä täällä. Naistenlehti Juliskan haastattelu Johanssonien idyllistä on riemukasta parodiaa. Elämäntyylin nousukasmaisen kohentamisen piikittely ilahdutti minua näin paljon varmaankin siksi, että joudun nykyisellään matkustelemaan työn puolesta usein Helsingissä. Mikäs siinä, parhaimmillaan pasteerailu Punavuoren tai Eiran tyylikkäillä kaduilla vanhan arkkitehtuurin keskellä on ihan mukavaa. Välillä sitä vaan tuntee joutuneensa johonkin keinomaailmaan. Että tämäkö se on se Helsinki, mistä kaikki lehdet kirjoittavat ja jota elokuvissa ja tv-sarjoissa ihannoidaan. Tyylikkäitä, stailattuja ihmisiä ja toimistoja, huippukalliita design-liikkeitä ja muotivaatteita. Pakkohan siihen toki itsekin on sulautua ainakin sen verran, että laittaa kauluspaidan ja jakun työkäyntejä varten. Piipahdan joskus ehtiessäni teellä ja kaurakeksillä Strindbergin vanhassa ja tyylikkäässä kahvilassa, missä näkee usein hyvinhoidettuja suomenruotsalaisia ja voi kuunnella heidän vilkasta puheensorinaansa. Mutta kun ei se kuitenkaan ole kuin muutamalle neliökilometrille rajattu maailma. Junan puksuttaessa näkee, että jo Pasila on ihan samaa taajama-Suomea kuin koko muu maa: lähikauppoja, pitserioita ja pubeja, ja jossakin paljon kauempana tietää löytyvän metsä- ja järviluontoa. Että vaikka ne trendikkäimmät sisustus- ja naistenlehdet kuinka maalailisivat sitä urbaanin City-Helsingin ihmisyyttä ja elämäntyyliä meidän kaikkien ihanteeksi, on se tämmöiselle normaalille metsäsuomalaiselle kumminkin vähän niinkuin aikuisten leikkipuisto. Ihan kiva siellä on välillä päästä käymään ja katsomaan, mutta eipä sitä oikein osaa kumminkaan itseään siihen muottiin pakottaa, eikä tarvitsekaan.

Mutta aika moni pakottaa. Paljon on maassamme väkeä, samanlaista kuin kirjassa kuvattu 27-vuotias edustusvaimo Nina Johansson:

"Kun katselen hänen voideltua, kuurattua, kaltattua komeuttaan, meikattuja kasvojaan ja nypittyjä kulmakarvojaan, vaivun epämääräisiin ja -tietoisiin ajatuksiin.

- Pillu, mutisen itsekseni, enkä oikein tiedä tarkoitanko sillä jotain kunnioittavaa, vai pelonsekaista väheksyntää. Ehkä sitten enemmän kunnioittavaa, ihmettelevää.

Reipastelijaksi hän on merkillisen muodollinen. On ilman muuta selvää, että hän on ohjelmoinut elämisen ja suuren talon kaavan miehelleen. Tiedän, että hänen oma kotinsa on ollut vaatimaton. Minkä verran on pitänyt lukea status- ja naistenlehtiä ja miten loputtomasti on täytynyt haaveilla elämisenarvoisesta elämästä, jotta syntynyt ponnevoima on ohjautunut näihin uomiin, näihin saavutuksiin?"

Huovisen ihmettelynaihe kirjassa tulikin jo esille: miten ja miksi suomalaiset yhtäkkiä ovat hurahtaneet tavoittelemaan materiaalista onnea. Ja kun ympärilleen katsoo, näkee selvästi että parinkymmenen vuoden takainen ihmetyksen aihe on muuttunut vallitsevaksi normiksi: kalliiden asioiden ostaminen, tietyt tuotemerkit, osakekurssien seuraaminen, elämäntyyli johon kuuluu sisustus ja matkailu vaikka sitten luotolla ovat nykyisellään koko kansan huvia, lukuunottamatta niitä, jotka laman jälkeen rämpivät rahattomina köyhyysloukussa. Kuluttamista ei myöskään mitenkään häpeillä, vaan se on normaali ja suorastaan ihailtava asia. Lehdissä arvuutellaan jo, tuleeko taas lama ja laskukausi. Saapa nähdä, miten käy.

Edellisessä kirjoituksessani, Lian Hearnin Satakielilattian luettuani, vaikeroin hyvän suomen kielen perään. Huovinen vastaa tähän huutoon onneksi loistavasti. Lukeminen on kuin raikasta vettä janoonsa joisi. Sanavalinnat ovat nasevia ja virkistäviä, kerronta rauhallista ja paneutuvaa. "Iskin kiinni Juliskaan ja Caritaan kuin Pirunsaaren vanki pornolehteen." "Pukuhuone on samalla takkahuone ja palvelee ihannetta, että hikiset, karvaiset, liikalihavat ja punasilmäiset miehet istuvat löylyn jälkeen siinä ja juovat öristen olutta."

Tämäkin kirja poikkeaa kustantajien ja kirjakauppojen markkinoimasta Huovisen humoristi-imagosta. Vaikka kirjaa lukiessaan hörähtelee ääneen useaan kertaan, ei kyse ole suinkaan sketsimäisestä vitsien vääntämisestä. Kyseessä on pohdiskeleva aikalaiskuvaus, johon tietoisesta aikasidonnaisuudesta huolimatta on tallentunut jotain yleispätevää, mihin tahansa nousukauteen ja nousukkuuteen kytköksissä olevaa. Pinnanalaisina virtauksina liikkuvat yhteisvastuun ja ympäristövastuun kysymykset. Jälkimauksi jää tulevaisuudesta huolestumisen tuntu.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Kari Hotakainen: Klassikko
Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Veikko Huovinen: Pojan kuolema

Sain Veikko Huovisen vasta ilmestyneen Pojan kuoleman postitse isältäni, joka tavalliseen tapaansa oli ostanut ja lukenut uusimman Huovisen heti ilmestymispäivänä. Kirjasta oli toki ennakkoon lehtijuttuja tehty, kertoohan se Huovisen henkilökohtaisesta elämästä tavalla, joka on täysin poikkeuksellista kirjailijan tuotannossa muistelmateosta Muina miehinä lukuunottamatta. Aihe on raskas: oman pojan masennus ja itsemurha.

Kirjailija Juha Seppälän blogin kommenteissa joku jo ehti huokailla, että pitääkö Huovisenkin vanhoilla päivillään mennä mukaan henkilökohtaisen elämän paljastuskirjoihin. Mutta ei Pojan kuolema ole paljastuskirja, se on muistokirjoitus. Nelikymppiseksi eläneen Pekka Huovisen poikavuodet, opiskeluajat ja niistä alkanut syrjäytyminen porvarillisen yhteiskunnan elämänmenosta ja päätyminen psykiatriseen hoitoon sekä arvio itsemurhaan päätymisen syistä käydään läpi 115-sivuisessa kirjassa. Veikko Huovisella on aina ollut valtavan tarkka ihmistuntemus ja ihmisluonnon arviointikyky, eikä tämä arviointikyky petä myöskään omaa poikaa kuvattaessa. Pekka tuntuu olleen niitä ihmisiä, joita jokaisella on tuttavapiirissään ja tutun tuttuina: älykkäitä, lahjakkaitakin ihmisiä, jostain syystä kenties useammin miehiä kuin naisia, joilla elämä ei oikein ota sujuakseen. Opinnot venyvät ja keskeytyvät, viinan kanssa läträäminen pilaa otteen arkielämästä, vakuuttelut ja lupaukset muuttaa elämän suuntaa eivät käy toteen. Vaikka lähipiiri jaksaisi muutosta toivoa, ei se riitä, jos ihminen itse ei muutosta halua.

Kuvaus Pekan opiskeluvuosien alussa alkaneista ongelmista kuulosti tuttuakin tutummalta. Ehdin toimia tietotekniikkaa opiskellessani lähes kolmen vuoden ajan osa-aikatöissä opintoneuvojana, ja niin työn kautta kuin opiskelukavereita seuratessa tuli nähtyä lukemattomia samankaltaisia tarinoita kuin Pekan. Yliopisto-opiskelussa syrjäytyy helposti, jos opiskelukavereita ei syystä tai toisesta löydy ja jää pakertamaan yksin. Työelämässä mukana olevaa ihmistä ainakin pomo jollakin lailla seuraa ja on kiinnostunut hänen tekemisistään, mutta opiskelun tuloksista ei ole kukaan kiinnostunut, ellei opiskelija itse pidä hommaa otteessaan. Muistelen Lappeenrannan teknillisen yliopiston oppilaitospastorin joskus maininneen, että LTY:ssakin tapahtuu vuosittain opiskelijoiden itsemurhia. Ja vaikka näin pitkälle ahdistus ei kärjistyisikään, niin yksinäisyys, opintojen muuttuminen vähitellen yhä pelottavammaksi taakaksi, pelko elämässä epäonnistumisesta ja ihmiskontaktien puuttuminen tekevät pahaa jälkeä.

2000-luvun puolella Pekassa diagnosoitiin masennus. Tämäkin on sellainen asia, josta paljon puhutaan. En muista uusimpia tilastoja - onko masennus sairautena todellakin lisääntynyt huomattavasti vai kiinnitetäänkö siihen vain aikaisempaa enemmän huomiota, niin että tunnistetaan aikaisempaa paremmin eriasteiset psyykkiset häiriöt. Joka tapauksessa, paljon tuota masennusta on omassakin tuttavapiirissä ollut, ja kun en ole terveydenhoitoalan ammattilainen, täytyy sanoa että se on sellainen sairaus jota ulkopuolisena on aika vaikea käsittää. Kun tietää, ettei ole mitään hyötyä sanoa, että ryhdistäydy nyt ja ota itseäsi niskasta kiinni, mutta vaikealta tuntuu sekin ajatus, että pitäisi vain antaa olla ja katsoa sivusta. Huovinen kuvaa Pekan asteittaista vetäytymistä: pitkällisten opintojen jälkeen poika ei oikein päässyt työelämään kiinni ja muutti ympärivuotisesti Hailuodossa sijaitsevaan perheen kalastusmajaan. Vuosikausia elämässä säilyi jonkinlainen rutiini ja rytmi eristäytyneisyydestä huolimatta, mutta pari viimeistä vuotta olivat hankalaa aikaa. Eleettömyydessään karmealta tuntuu kohtaus, jossa Huovinen kuvaa, miten pitkän hiljaisuuden jälkeen hän ajelee Hailuotoon katsomaan, onko Pekalla kaikki kunnossa:

"Kun tulin mökin nurkalle, tyrmistyttävä näky tuli vastaan. Se oli kuin isku palleaan. Saatana!

Suuri jätesäiliö, johon oli sullottu talven roskat ja biojätteet, oli kumollaan maassa kansi auki. Tuuli ja lokit olivat levittäneet roskat parinkymmenen aarin alalle. Siinä oli talouspaperitukkoja, leikkelekoteloita, pahvipurkkeja, perunankuoria, likaisia kääröjä , säilykepurkkeja, pahvipakkauksia ja kaikkea moskaa mitä voi olla."

Pekka ei keskusteluun reagoi ja häipyy paikalta. Neuvoton isä jää siivoamaan paikkoja kuntoon.

"Köykin siinä kuin marjamies ja poimin roskia kasseihin. Pakko tämä on siivota ennen kuin kovempi tuuli tulee. Olin 76-vuotias ukkeli. Joskus sanotaan senikäisiä jo vanhuksiksi. Mielessäni pyöri koko ajan, että maksan tässä nyt velkaa, maksan jälkilaskua onnellisista vuosista, maksan kehnon kasvattajan korkoa.

Virisi katkeria ajatuksia. Minulla on paljon lukijoita, jotka vuosikymmenien ajan ovat kirjoittaneet, että kirjani ovat auttaneet heitä monien vaikeuksien ja masennusten yli. Perhana, tulisi nyt joku heistä auttamaan, tulisi talkoihin. Kohta tässä kastuukin..."

Katkelmassa vilahtaakin yksi kirjan läpi kulkevia ajatuksia: vanhempien syyllisyys. Ikääntyneet vanhemmat ovat joutuneet lähes kahdenkymmenen vuoden ajan kamppailemaan syyllisyydentuntoja vastaan: miksi poika ei pääse jaloilleen, mitä tuli tehtyä väärin, olisiko pitänyt tehdä jotain toisin... Vakuuttelu syyllisyyden tarpeettomuudesta ei juuri auta. Säpsähdin myös, kun Huovinen kuvaa kirjassaan tarjonneensa Pekalle Koirankynnen leikkaajasta tehtyä elokuvaa katseltavaksi, johon ehdotukseen ei vastakaikua tullut. "Pelkäsikö hän näkevänsä invalidipoloisessa oman kuvansa?" Huovinen arvelee. Kun Koirankynnen leikkaaja minulla tuoreessa muistissa on, niin oli jo ehtinyt mielessä käydäkin että tosielämän Pekka ja fiktiivinen Mertsi muistuttavat kovasti toisiaan. Molemmat ovat omalla tavallaan haavoittuneita miehiä, joiden lahjat ja elämä tärvääntyvät maailman kovassa menossa. Sellaisia, joista tulee evankeliumin toteama mieleen: "murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta". Murtuneita ruokoja ja savuavia lampunsydämiä, joista ainakin Pekka musertui. Vai oliko hukuttautuminen sittenkin vapautus, tietoinen päätös lopettaa yhä huononeva olo? Huovinen ei voi kuin esittää omia arvelujaan ratkaisuun johtaneista syistä, mutta kirjailija, joka pystyy tarkastelemaan asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta, näkee päätöksessä myös rohkeutta ja selkeyttä.

Kirjan lopun kuvaus epävarmuudesta ja odotuksesta on raskasta tekstiä. Sanotaan, että kaikkein vaikeinta on oman lapsen menettäminen, ja lisäksi on hyvin tiedossa, että jos kuolleen läheisen ruumista ei löydy, vaan lopullista tietoa joutuu epävarmuudessa odottamaan ennalta-arvaamattomia aikoja, lisää sekin ahdistusta kovasti. Syksyllä kuolleen Pekan hautajaisia päästiin pitämään vasta seuraavana keväänä.

Sanoin alussa kirjaa muistokirjoitukseksi, ja sellaisena se on harvinaisen kaunis, kunnioittava, ymmärtävä, mutta myös tarkkanäköinen ja kaunistelematon. Kolkosta aiheesta Huovinen kirjoittaa eleetöntä ja puhdasta kieltä. 78-vuotiaana kirjailijalla on pitkä perspektiivi asioihin: lukija saa tietää paitsi Pekasta, myös Huovisen omasta näkemyksestä kirjailijanuran vaikutuksesta perhe-elämään ja hänen omasta suhtautumisestaan julkisuuteen ja tunnettuna olemiseen. Julkaistuja teoksia Huovisella on siis jo uskomattoman kuuloisesti 57 vuoden ajalta. Pojan kuolema ei missään tapauksessa ole se veitikkamainen huumoriteos, jota kirjailijalta on totuttu odottamaan, mutta toisaalta kirjailija, jolla 78-vuotiaana on kirkas ajatuksenjuoksu ja luomisen kyky varmassa tallessa, voi tämänikäisenä kirjoittaa jo ihan mistä ikinä haluaa. Kuolema, vieläpä oman käden kautta, elämässä "epäonnistuminen" siinä mielessä ettei täytä perinteisiä yhteiskunnassa ihmiselolle asetettuja normeja kuten perhe-elämää tai työuraa sekä henkiset ongelmat eivät ole helppoja aiheita, mutta Huovinen mainitsee toivovansa, että kirjasta olisi apua muille samassa tilanteessa oleville omaisille. Ja kuten kaikki tiedämme, sellaisia Suomessa riittää.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Pentti Saarikoski: Runot

Veikko Huovinen - Kimmo Taskinen: Pystyyn marinoitu nainen

Kimmo Taskisen sarjakuvahahmot ovat rujolla ja taatusti tunnistettavalla tavalla suomalaisia: kolhonaamaisia, tylsäilmeisiä ruttuturpia, jotka tuijottaa möllöttelevät maailmanmenoa. Herra on erikoistunut suomalaisen kaunokirjallisuuden sovittamiseen sarjakuviksi, olen aiemmin lukenut häneltä sarjakuvaversion Aapelin Siunatusta hulluudesta. Se eteni mielestäni hieman liian jähmeästi ollakseen riittävän viihdyttävä. Toista maata on kokoelma Pystyyn marinoitu nainen vuodelta 2000, jossa viisi Veikko Huovisen novellia ovat saaneet mustavalkoisen sarjakuva-asun.

Albumin tarinat ovat Silakkalaatikkoa Jeesukselle, Pystyyn marinoitu nainen, Yllyttäjä, Hankalat illalliset ja Tarzan ja Suomi. Näistä Pystyyn marinoitu nainen onkin erityisesti sydäntäni lähellä, onhan viehättävän mutta viinaanmenevän hum.kandin kohtalo jotakin todella mieleenpainuvaa. Tarinat saavat ansaitsemansa kuvituksen, ja erityisesti Yllyttäjä ja Hankalat illalliset saavat mainiota lisäpotkua Taskisen kuvista. Nämä kaksi lyhyttä erikoista kun kuuluvat Huovisen siihen tuotantoon, jossa Sotkamon tarkka-ampuja ottaa voimakkaasti kantaa ummehtuneeseen suomalaiseen poliittiseen keskusteluun ja kulttuuri-ilmapiiriin. Varsinkin Hankalat illalliset pistää miettimään, kuinka tympeänä ja rajoittuneena Huovinen onkaan mahtanut kokea 1970-luvun läpipolitisoituneen, suomettuneen ilmapiirin. Eipä sillä että tämä nykyinen ilmapiiri aina sen parempi olisi... jos ennen uskottiin Neuvostoliittoon, niin Nato, salarakkaat ja talouskasvun nimiin vannominen lienevät se nykypäivän pyhä kolminaisuus.

Yhtä kaikki, Taskinen luonnehtii mainiolla tavalla Hankalissa illallisissa suomalaisia stereotyyppihahmoja. Illan isäntä, Stuart Pääkkönen on kutsunut joukon taloustoimittajia illalliselle lobatakseen ylikansallista sähköyhtiötä. Illallisista vain ei tule mittään, kun yrmeän änkyrät kaiken vastustajat, lettipäiset viherpiipertäjät ja rasvatukkaiset karvalakkikommunistit boikotoivat niin eteläafrikkalaisia punaviinejä, lappilaista poronlihaa kuin tukiaisilla tuotettua maitoakin. Lopulta seurue pääsee yhteisymmärrykseen talkkunan ja lähdeveden eettisestä sopivuudesta menyyksi. Hengeltään samaa sarjaa on myös Yllyttäjä, jossa kuolettavan tylsiin työtilaisuuksiin ja kulttuuritapahtumiin kyllästynyt vastuullinen virkamies Jani Jaakoppila palkkaa huutajan karjumaan ja rähisemään virallisissa tilaisuuksissa.

Myös Pystyyn marinoidussa naisessa Taskinen pääsee herkuttelemaan ajankuvalla. Vuoden 1965 Tampere yliopistoineen ja ugandalaisine vaihto-opiskelijoineen näyttäytyy räntäisenä ja jähmeänä. Huovisen taatusti poliittisesti epäkorrekti tarina ugandalaisen kannibalismista toimii kuin tauti, pahinta on että tarinassa yksityiskohtaisesti kuvattu resepti herättää aivan liian herkullisia mielleyhtymiä. :) Suosittelen!

Viimeinen tarina, Tarzan ja Suomi, väläyttää albumin lopuksi huumorin sijaan sitä raskassoutuisempaa, teräväkatseista realismia, jota Huovinen joskus hieman surumieliselläkin tavalla viljelee. Tarina on kuvannut Tarzanin selviytymismahdollisuuksia Suomessa, jos hän Afrikan sijaan olisikin ajautunut tänne, mutta päättyy lumiseen talvimaisemaan. "Sellaista on elo Suomen metsäisellä kamaralla; kaikki vieras ja outo kuolee, mielikuvitus katkoo siipensä, kaikki rehevä täällä taitetaan, kirkkaimmat kukat lakastuvat kovin varhain ja vieraat, suurisilmäiset, helmiäiskoristeiset linnut murtavat hennon nokkansa lintulaudan talikönttiin."

Taskisen kuvittama albumi on kulttuuriteko: Huovisen tarinat saavat sarjakuva-asun, josta huokuu kunnioitus ja Huovisen tuotannon tuntemus ja arvostus. Kotimaisen sarjakuvan genrestä katsottuna taas voi todeta, että harvoin käsikirjoitus näin lujalla pohjalla on meikäläisissä sarjakuva-albumeissa.

Lue myös nämä:
Aapeli - Kimmo Taskinen: Siunattu hulluus
Veikko Huovinen: Lampaansyöjät
Mauri Kunnas: Mac Moose ja Jagge Migreenin tapaus

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Täytynee kehaista, että olen lukupäiväkirjani tiimoilta päässyt käymään pienimuotoista kirjallista kirjeenvaihtoa. Laitoin lukijapalautteena Veikko Huoviselle postitse menemään Lampaansyöjät-jutun - ja paluupostissa tuli Koirankynnen leikkaaja omistuskirjoituksella! Olin otettu... Myös Kaari Utriolta sain kauniin postikortin, kun kesällä pistin hänelle sähköpostilla lukijan terveisinä linkin Isabella-postaukseen ja kovasti mieltä lämmitti myös Harri Sirolan tyttären Kiira Sirolan kommentti Turha hätkähtää -postaukseen. Iso kiitos kaikille edellämainituille!

No Koirankynnen leikkaajahan piti laittaa lukien. Olen lukenut alunperin vuonna 1980 ilmestyneen kirjan ensimmäisen kerran joskus yläaste- tai lukioikäisenä, ja kirjasta jäi silloin jotenkin ahdistava jälkimaku. Tartuin kirjaan uudestaan vasta Markku Pölösen vuonna 2004 julkaistun elokuvaversion nähtyäni. Silloin kirja avautui paremmin - kyseessähän on pieni helmi romaaniksi, ehytrakenteinen ja intensiivisesti kerrottu. Kuitenkin, luettuani tarinan nyt, pystyin palauttamaan mieleeni, miksi kirja on nuoremmasta itsestäni tuntunut ahdistavalta.

Koetanpa selventää mitä tarkoitan. On ihmisiä, joille maailma näyttäytyy suorana, onnellisena paikkana. Kun on ahkera ja yrittää parhaansa, saa palkinnoksi onnellisuutta. Tarinoilla on onnellinen loppu ja maailmankaikkeus toimii oikeudenmukaisesti. Tällaiseen maailmankatsomukseenhan suurin osa viihdekirjallisuudesta nojaa. Sitten on niitä ihmisiä, joille maailma on synkkä ja kamala, kaikki on kurjaa, oma elämä mitä surkeinta. Kirjailijoina nämä ihmiset kirjoittavat juuri niitä synkkiä, viinan ja itsemurhan huuruisia tilityksiä, joiden tehtävä on todistella elämisen hirveyttä. "Mua syä täit ja mailma vihaa", kiteytti Laurilan Anttoo tämän asenteen. Mutta kun joku osaa ristivalottaa elämän hyvyyttä ja kurjuutta, ihmisluonnon raadollisuutta ja pikkusieluisuutta sekä hyväntahtoisuutta ja auttamisen halua, se pistää pasmat sekaisin koska tahansa. Juuri tätä on Koirankynnen leikkaaja - sodassa haavoittumisen myötä henkisesti taantuneen Mertsin töytäily pula-ajan talvisilla savottamailla, satunnaisesti kohtaamiensa ihmisten hyväntahtoisuuden varassa kuristaa kurkkua. Samalla kirjassa maalataan huikaisevan kauniita kuvia talvisesta luonnosta ja siitä todellisesta lähimmäisenrakkaudesta, joka näkyy pieninä mutta joskus ratkaisevan tärkeinä tekoina. Onnistuupa lyhyt ja tiivis, 160-sivuinen romaani siinä sivussa piirtämään vielä dokumentaarisen tarkan ajankuvan pula-ajan Kainuusta ja Pohjois-Karjalasta, savottatyön ja metsäkansan arjesta.

"Avuton, kovin avuton Mertsi oli ollut sodan loputtua. Ei mitään ammattia, ei käsitystä maanviljelijän elämästä, ei tietoa eläimistä, karjasta, metsästä, metsätöistä. Avuton hän oli, orpo kuin hangelle pudonnut siipirikko lintu."

Edellä kirjoitetusta käyneekin ilmi, miksi väitin Lampaansyöjät-kirjoituksessa, että humoristin leima on Huovisen kohdalla rajoittava. Koirankynnen leikkaajaa kun ei todellakaan ole kirjoitettu naurattamaan. Kirjan ensimmäisen puolikkaan ajan hyytävä, lähes neljänkymmenen asteen pakkanen kurittaa saloseutua, ja karmivalta tuntuu lukea orvon, rahattoman ja asunnottoman Mertsin vaeltelua huonoissa vaatteissaan. Muutenkin kirja pistää muistamaan, ettei ole kovinkaan montaa vuosikymmentä siitä, kun Suomea pystyi nykyisen mittapuun mukaan pitämään lähes kehitysmaana. Lisäksi tuli mieleen yksi kohderyhmä, jolle kirja sopisi. Nykyäänhän on suorastaan muotia ihannoida sotiemme veteraaneja. Nuorilla miehillä näkee leijonakorua, Kiitos veteraanit -t-paitoja sun muuta. Itsekin olen täysin sitä mieltä, että veteraaneille arvostus kuuluu, mutta tuo jopa ihannoiva suhtautuminen sotaveteraaneihin haiskahtaa minun mielestäni pikkuisen jopa sodan ihailulta. Sotasankareita kun ei ole olemassa ilman sotaa. Ihan varmasti joka ikinen veteraani olisi mieluummin valinnut, ettei koko sotaa olisi ollutkaan, sen sijaan että piti lähteä rintamalle kuolemaan, haavoittumaan ja kantamaan sodan kauhuja mielessään loppuikänsä ajan. Tuoreeltaan sodan jälkeen kun tuo sotaveteraanin elämä ei kovin herkkua ollut. Mutta annetaanpa Huovisen kertoa tästä aiheesta, savottatyön näkökulmasta:

"Toista sataa kappaletta päivässä tekivät tanuimmat miehet, ja siitä lähti jo sellainen tili, että sopi perhettä muistaa rahalähetyksellä. Mutta kähni siellä ankarissa oloissa monen monta hituraista miestä. Oli invalideja, hanttapuleja, veijareita ja väärälle uralle joutuneita kaupunkilaismiehiä. Erittäin vähäiset olivat tilinrippeet, kun ennakot ja ruokaporukan laskut oli maksettu. Kalliisti, kalliisti oli hankittu se tuhatlappunen, minkä tuollainen mies vaimolleen tai vanhalle äidilleen joskus lähetti. - -

Kaiken kaikkiaan, miten kaivattiinkaan riuskoja hakkuumiehiä! Valtakunnan ovelin propaganda värväsi heitä, mutta pieni oli kansa, menetettyään äskettäin yli kahdeksankymmentä tuhatta hyväkuntoista miestä. Pari divisioonaa opetteli vasta tulemaan toimeen proteesien, kainalosauvojen, rullatuolien ja lasisilmien kanssa."

Muita henkilöitä, joille kirjaa suosittelen, ovat sellaiset, jotka käyttävät puheessaan sanaa "paskaduuni". Kylläpä Mertsi olisi siunannut uravalintaansa talvisena aamuyönä varsitielle vettä pumpatessaan, jos olisi tiennyt miten kauheaa nykypäivän työ vaikkapa McDonaldsin hampurilaisten paistossa on. Paskaduunista vouhottajille voisi oikeastaan koota suoranaisen lukemiston, johon Huovisen työaiheisten teosten lisäksi laitettaisiin ainakin Heikki Turusen Hupeli-sarja ja Linnan Täällä Pohjantähden alla. Aiheesta saisi helposti työstettyä parikin yliopistollista lopputyötä. Aiheena voisi olla vaikkapa "Koskelan Jussi paskaduunin tekijänä" tai Koirankynnen leikkaajaan liittyen "Erityisryhmille räätälöity tukityö, case Mertsi Vepsäläinen".

Tarinan edetessä kirjan kerrontaan tulee onneksi valoisampiakin sävyjä, sitä mukaa kun pakkanen kirjan puolivälissä lauhtuu. Taimi Kuosmasen ja Sakke-koiran elämä Kaihlaniemessä tuntuu jo suorastaan idylliltä savottakuvausten jälkeen. Sitä idylliä Mertsikin saa hetken maistaa, ennen kuin suurta päämääräänsä toteuttaessaan eli koiran kannuskynsiä leikatessaan joutuu Saken puremaksi. Kirjan lopuksi Mertsi saatellaan Kajaanin keskussairaalaan hoitoa saamaan - lukija jää miettimään, mitä hänelle kirjan jälkeen tapahtuu. Samalla joutuu väkisinkin pohtimaan, minkälaista väkeä nykypäivän Mertsit ovat - eivät enää sotainvalideja, mutta toisenlaisia vammoja saaneita. Päätellen sairaanhoitoon liittyvästä julkisesta keskustelusta harhailee kaupunkien kadulla monta yhtä avutonta ihmistä kuin Mertsi, niin ikään enemmän vastaantulijoiden satunnaisen avuliaisuuden kuin yhteiskunnan tukirakenteiden varassa.

Markku Pölösen elokuvaversio oli kirjaa huomattavasti selkeämmin toteutettu ihmisen hyvyyden näkökulmasta. Kirja ei ole niin mustavalkoinen, siinä jopa Mertsin tukipylväs Eetvi Manninen kyllästyy välillä invalidin työlääseen kaitsemiseen. Elokuvaversiostakin kyllä pidin, ja sitä paitsi kirjojen teatteri- ja elokuvasovituksia ei kannata lähestyä siitä näkökulmasta ovatko ne "parempia" kuin kirjat, vaan hyvin toteutetut sovitukset voi nähdä itsenäisinä tulkintoina. Yleensähän näyttämösovitukset ovat sitä paitsi eduksi kirjalle - Koirankynnen leikkaajan elokuvaversio toi varmasti paljon uusia lukijoita alkuperäisteokselle. Näinhän itsekin alussa totesin, palasin kirjaan elokuvan nähtyäni. Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin.

Yksi asia vielä. Moni nykykirjailija saisi ottaa oppia Huovisen selkeästä ja konstailemattomasta kerronnasta. Pidän kyllä esimerkiksi Jari Tervon tyylistä, mutta hänen tavassaan käyttää rikottua aikarakennetta, vaihtuvia kertojanäkökulmaa ja juonen kieputusta monelle mutkalle on aika ajoin vähän liikaa kikkailun makua. Koirankynnen leikkaaja etenee loogisella aikajanalla, kertojan näkökulma on koko ajan sama ja muutenkin kielenkäyttö on selvää ja juohevaa. Eikä tämä todellakaan mitenkään vähennä teoksen taiteellista arvoa... Ehkä metafyysistä liirumlaarumia suosivien kirjailijoiden (ei tarkoita Tervoa) pitää sitten turvautua tekniseen kikkailuun, jos omaa sanottavaa ei ole tai kirjan kertoma tarina ei ole tarpeeksi vahva.

Lue myös nämä:
Veikko Huovinen: Kasinomies Tom
Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Onerva Hintikka - Kirsti Häppölä: Tuntematon emäntä

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Inspiraatio Lampaansyöjien uusintalukemiseen tuli, kun kävin Tampereella Pyynikin kesäteatterissa katsomassa romaanin teatteriversion, pääosissa Kai Lehtinen ja Antti Raivio, ohjaus Neil Hardwickin. Teatterisovitus oli varsin mainio, ja niinpä piti kaivaa kirja kirjaston hyllystä ja kerrata, että mitenkäs tämä tarina oikein menikään.


Edellisestä lukukerrasta oli aikaa, kunhan ei olisi ollut joskus lapsena. Veikko Huovinen on nimittäin sellainen kirjailija, jota olen lukenut kattavasti jo varsin varhaisella iällä. Syy siihen on se, että isäni keräilee Huovisen kirjoja ja niinpä niitä tuli itsekin luettua jo ala-asteikäisenä. Osa kirjoista, esimerkiksi Hamsterit, sopiikin sen ikäiselle mainiosti, mutta muuten taisi iso osa yhteiskuntakritiikistä ja satiirisesta otteesta mennä ohi. Vasta aikuisiän uusintalukukierroksilla olen tajunnut, kuinka hieno ja monipuolinen kirjailija Huovinen onkaan. Humoristin leima Huovisen otsassa on yhtä rajoittava kuin viihdekirjailijan titteli Kaari Utrion ja Pirjo Rissasen kohdalla. Totta kai Huovinen on humoristi, vieläpä oikein hyvä sellainen, mutta onhan hän nyt paljon muutakin. Kielenkäyttäjänä hän on lennokas, soljuva, runollinen, kuitenkin koko ajan erittäin maanläheinen, jonka kielellisessä rytmissä kaikuu koko ajan taustalla kainuun murteen jutusteleva, rupatteleva poljento. Ja vaikka vuonna 1970 ilmestynyt Lampaansyöjät (samoin kuin muutama vuosi myöhemmin julkaistu Lentsu) on vahvasti omaan aikaansa sidottu, on kirja käsittämättömän ajankohtainen yhteiskuntakriitiikissään. Esimerkiksi kuvaus suomalaisten ostosreissusta Haaparantaan pätee täysin nykyäänkin, Haaparannan sijaan mieleen vain tulee hakematta Tallinna. Samoin Sepen ja Valtterin rennonletkeä kettuilu kainuulaisen kehitysalueen köyhyydestä surkeiden koulu- ja hotellirakennusten valossa vetää suupieltä virneeseen näin jo poismuuttaneen nykykainuulaisenkin kohdalla.

Lampaansyöjien perustarina on kaikille ainakin ideana tuttu: kaksi suomalaismiestä lähtee kesälomallaan ajelemaan ympäri Pohjois-Suomea ammuskelemaan lampaita. Kirjan tunnetuin kohtaus lienee rosvopaistin tekeminen - itselläni on mielikuva, että rosvopaistin valmistusohje on Suomessa levinnyt nimenomaan tämän kirjan kautta. Reissun päällä miehet toki juopottelevat ja puhuvatpa naisistakin. Mikään rymykohellus kirja ei kuitenkaan ole. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen hyvä mieli ja hyvä tuuli. Vaikka itse en ole lampaita käynyt ammuskelemassa, niin sama fiilis on syntynyt kesäisillä rock-festareilla, teekkarivuosina koetuilla ekskursioilla sekä muilla mukavilla irtiottoreissuilla kavereiden kanssa. Mitä se on silloin kun on aikaa, ollaan irti arjesta, voidaan puhua kaikki maailman asiat halki hyvällä porukalla, nauttia elämästä. Niitä reissuja voi muistella ankeina arkisina hetkeinä, silloin kun töissä stressaa, tentit painavat päälle, kiirettä on niin paljon ettei nukkumaankaan ehdi ja koko ajan vielä pitäisi olla kauhean asiallinen ja fiksu. Niinä hetkinä on hyvä muistella väärän kuninkaan päivää - on se sitten lampaitten metsästystä pohjoissuomalaisissa pikkukylissä tai aurinkoinen Ilosaarirock Joensuun tantereilla.

Yksi loistava puoli Huovisessa on hänen nerokas kielenkäyttönsä. "Päivä hymyili kuin ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva", todetaan säätilasta. Kielikylvystä kävi myös sellaisten virkistävien ilmauksien kuin "jumpsonen" ja "taratella" kokeminen. Erinomaisia ovat myös Huovisen rakentelemat teoriat ihmiselon erinäisistä ilmiöistä. Lampaansyöjissä näitä ovat mm. uudenlainen säätykierto, ihmisten lisääntyminen pölyttämällä tai kyselytunti Jumalalle.

Vaikka Sepen ja Valtterin perhesuhteita ja asemaa työelämässä ei kovin paljon käsitellä, saa lukija kyllä riittävästi vihjeitä siitä, että ihan turhia kavereita eivät metsästäjämme ole. Toinen ahertaa valtion, toinen suurfirman palveluksessa. Valtteri on peräti bachelorin tutkinnon suorittanut. Historiattomuus rajaa osaltaan tarinan hetkessä elämistä: vanhoille kaveruksille arkinen asema ja elämä ei ole merkittävää kesäloman irtiottomatkalla, vaan silloin on aikaa nauttia toveruudesta, parantaa maailmaa mielin määrin ja elää hetkessä. Hyvän tarinankertojan ehdoton tuntomerkki on sekin, että kirjaa lukiessaan ei malta lukea sitä rivi riviltä. Tämä pätee Lampaansyöjien kohdalla täysin. Meno tempaa mukaansa, pitää harppoa sivuja eteenpäin, ahmia lisää ja lisää, parhaat palat ensin... Parikymmentä sivua harpottuaan sitä hieman nolona havahtuu, palailee taaksepäin ja lukee kiltisti pikkuhiljaa eteenpäin, kunnes pääsee siihen kohtaa johon viimeksi pääsi ja pitää taas kiireen vilkkaa päästä ihan vain pari sivua eteenpäin...

Heitetäänpäs tähän loppuun vielä makupala, josta toivon mukaan käyvät ilmi Huovisen sujuva kynä, armoton yhteiskunnallinen näkemys ja omaperäinen huumori. Itseäni Lampaansyöjien lukeminen pitkästä aikaa virkisti kuin kylmä suihku, pitää pistää lukulistalle Huovisen uusintakierroksia jälleen kerran. Valinnanvaraa tyylilajeissa riittää, sen verran laaja ja runsas tuotanto Sotkamon tarkka-ampujalla on.

"Mutta mainittu kymmenen lampaan erillisryhmä oli levoton ja hajanainen. Toisten teki mieli tulla Sepen luo, ne epäröivät, eivätkä uskaltaneet. Vaan olipa sakissa kaksi yksilöä, kaksi typerää hölmöä, joita ei mikään voinut estää. Tällaisia ovat muuten ihmisten keskuudessa huomattavat valtiomiehet. Vaikka koko tiedotusvälineistö on alistettu ylistämään heidän harkintakykyään, suuruuttaan ja ylivertaista etevyyttään, he tekevät historian todistusten mukaan vääjäämättömästi erehdyksiään ja sortuvat mölöihin tekoihin. Tarvitaan vain houkutin, oikeastaan mikä tahansa; vihollisen imartelu, läheisten korruptiomiesten liehakointi, valtakunnan järkimiesten vastustus tai jokin muu välkähtävä viehe, niin johan perkeleet sortuvat ja tekevät automaattisesti kohtalokkaita ratkaisuja. Vaan eipä huolta, aina löytyy heitä, jotka ylistävät heidän tekojaan, olivatpa ne miten hulluja tahansa. Ja kun tätä kyllin kauan jatketaan, niin taas on sama kierre edessä, lauma uskoo, että näin on hyvä, että näin asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla. - - - Vaan tottapa leivän haju kiinnosti niitä oikein kovasti, sillä lähestyivät ne vaan Sepeä kannustaen toisiaan epätietoisilla äännähdyksillä (vastaa ihmisten keskuudessa lauluja, joita on osakuntien, aatteellisten yhdistysten ja ammattikuntien laulukirjoissa)."

Lue myös nämä:
Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Jari Tervo: Pohjan hovi