tiistai 7. joulukuuta 2010

Veikko Huovinen: Veitikka

Sotkamon tarkka-ampujan Veikko Huovisen poismenosta uutisoitiin noin vuosi sitten. Kirjailija nukkui pois 82-vuotiaana. Kirjailijanura oli Huovisella hämmästyttävän pitkä, melkein 60 vuotta. Joitakin uusintapainoksia Huovisen tuotannosta on nytkin saatavilla. Kun viimeksi pyörähdin Akateemisessa kirjakaupassa, olivat Huovisen kirjat äänikirjavalikoimassa huomattavan hyvin edustettuina.

Eräs tuoreenpuoleisista uusintapainoksista on Veitikka, joka julkaistiin ensi kerran vuonna 1971. Nappasin kirjan luettavakseni isän kirjahyllystä, pokkaripainos on vuodelta 1979. En ole ihan varma, olenko lukenut Veitikkaa ennen. Jos olen, lienen ollut niin nuori etten ole kunnolla ymmärtänyt kirjan sanomaa tai jaksanut paneutua siihen. Nyt uppouduin kirjaan riemumielin.

Riemuun onkin aihetta, onhan kirjan alaotsikko A. Hitlerin elämä ja toiminta. Huovinen on kirjoittanut tieteelliseltä näyttävän elämäkerran Hitleristä. Isä muisteli, että aikalaisreaktiot olivat hämmentyneitä. Vakuuttavan näköinen lähdeluettelo sumutti monia. Olisipa mukava perehtyä vaikka Åke Wendelin tutkimukseen Hamnbusar, haschisch, surströmming (Förlagsfirma Ragnar Reuter, Göteborg 1958).

Yle Areenasta löytyy 9-minuuttinen Huovisen haastattelu, jossa hän vakavalla naamalla kertoo tutkimustyöstään ja esittelee kirjaan päätynyttä, huippuharvinaista valokuvamateriaaliaan. Kiinnitin huomiota siihen, miten vaatimattomaksi tiedetty kirjailija arvelee haastattelussa kenties luoneensa kokonaan uudenlaisen kirjallisen lajin. Ehkäpä. Mieleen tulee, että Jari Tervon Myyrä taitaakin olla monelta osin Veitikan kirjallinen jälkeläinen. Lisäksi Huovinen kertoo haastattelussa, että kriitikot ovat olleet kirjasta hämillään eivätkä kaikki tunnu sitä ymmärtäneen. Kirjailija sanoo myös haluavansa kehottaa nuoria ihmisiä epäuskoisuuteen, sillä nuoriso joutuu kaikissa sodissa tekemään raa'an työn.

Veitikka kuvaa Hitlerin elämänvaiheet sekoittaen historiankirjoituksesta tuttuja faktoja ja Huovisen nasakkaa huumoria. Pikku Adin lapsuus, nuoruus ja kokemukset ensimmäisen maailmansodan tantereilla käydään läpi perusteellisesti. Lukija saa hyvän kertauksen Saksan natsiaatteen historiasta ja toisen maailmansodan vaiheista. Välillä saa nauraa röhähtää, mutta luku nimeltä Vartioituja leirintäalueita ei naurata. Keskitysleirikuvaukset ovat taas kerran kammottavaa luettavaa.

Huovinen haluaa riisua Hitleriltä mystifioidun pahuuden. "Naurakaa hulluille pedoille ajoissa", kehottaa esipuhe. Niinpä Huovinen tarkkailee - merkittäviin lähteisiinsä nojaten - Hitleriä arkitoimissa. Lähtöteoriana on, että Hitler ei suinkaan halunnut voittaa sotaa. Vaan hän oli veijari ja petkuttaja, joka halusi antaa Saksalle, Euroopalle ja koko maailmalle sellaisen opetuksen, jota ei hevillä unohdettaisi. Huovinen lähestyy Hitlerin sodankäyntiä siitä näkökulmasta, että Hitlerin tarkoituksena oli saada aikaan maksimaalisen paljon tuhoa ja kaaosta. "Puolen vuoden sisään onnekas Hitler oli pystynyt hankkimaan itselleen jymyviholliset, Neuvostoliiton ja Amerikan. Tuollainen terhakkuus on hyvin harvinaista, elettiinpä sitten mitä aikakautta tahansa."

Valehtelua ja huijaamista löytyy kaikista Hitlerin toimista. Huovisen tyyliin kuuluu viehtymys erilaisiin listauksiin ja luetteloihin, erityisesti ruoan yhteydessä. Niinpä hän pääsee kuvaamaan antaumuksella Hitlerin mässäilyä. Hänen mukaansa kuva Hitleristä mahavaivaisena kasvissyöjänä oli ovelaa propagandaa, ja yksityiselämässään Hitler oli reipas herkkusuu. Kun tähän yhdistetään maailmanhistorian käänteet, joilla Hitler ennen sodan syttymistä hämäsi ja huiputti naapurivaltioiden poliitikkoja, saattaa hymy joko hyytyä tai kääntyä ivalliseksi irvistykseksi. Ihmisen laumasieluisuus, vahvojen ideologioiden kaipuu ja taipumus heittäytyä ovelampien ja vahvempien kusetettavaksi saavat Huoviselta armotonta löylytystä. Hän muistuttaa, että ei pahuus Hitleriin loppunut - samat aatteet ja toimintatavat löytyvät kaikkina aikoina joka puolelta maailmaa. Tämäpä oli täysin totta sekä Veitikan kirjoitusaikana että tänäkin päivänä.

Lukemassani painoksessa ihmetytti, että varsinkin loppupuolella oli pitkiä pätkiä kursivoitua tekstiä. Alussa kursivoinnit vaikuttivat loogisilta - esimerkiksi saksankieliset termit tai nimistö saattoivat olla kursiivilla. Mutta viimeisissä luvuissa oli yksittäisiä sanoja, lauseita tai pitempiäkin pätkiä kursivoitu. En keksinyt, millä logiikalla kirjailija itse olisi kursivoinnit tehnyt. Ne muistuttivat tapaa, joilla sensuurin poistamat pätkät oli merkitty uusiin painoksiin Sotaromaanin tai Saatana saapuu Moskovaan -kirjan sivuilla. Olisipa mukava kuulla hyvä selitys tähän. Lisäksi kirjassa oli jonkin verran pieniä kielivirheitä, mikä hämmästytti, sillä Huovisen kirjoittama suomen kieli on kokonaisuutena nautinnollista, virkistävää ja erinomaista. Onko kustannustoimittajalla ollut kiire? Mielenkiintoista on sekin, että vaikka Huovinen muuten kuvaa maailmansodan vaiheita aika tarkasti, Suomen talvi- ja jatkosotaa ei käsitellä lainkaan. Minkähän vuoksi? Oliko kyseessä päätös tasapainottaa kerrontaa jättämällä Suomen osuus minimiin - Hitlerin vierailu Mannerheimin syntymäpäivillä mainitaan - vai vaikuttiko ajan ilmapiiri päätökseen?

Kokonaisuutena Veitikka oli purevan osuvaa, yhtä aikaa naurattavaa ja karmaisevaa luettavaa. Ehdoton must kaikille toisesta maailmansodasta kiinnostuneille. Hämmästyttävää kyllä, kirjan ainoa vieraskielinen käännös on kustantajan kirjailijasivun perusteella puolannos. Luulisi että tämä jos mikä on sellainen kansainvälinen ja tunnettu aihe, joka kiinnostaisi englanninkielistä lukijakuntaa ja koko Eurooppaa, kenties koko maailmaa. Hesarin Muina miehinä -arviosta löytyy maininta, että Veitikasta toimitettiin sadalle ulkomaiselle kustantajalle käännösnäytteet, mutta laajamittaista kiinnostusta ei syntynyt. Osaselitys käännöksien puutteeseen voi olla siinäkin, että ilmeisesti suomalaiskustantajien vientiosaaminen on ollut melko vaatimatonta ja taitaapa olla välillä vieläkin. Kun Sofi Oksanen sai lähtöpassit WSOY:ltä, kritisoi hän ankarasti juuri kustantamon osaamisen puutetta vienninedistämisen suhteen. Kansainvälistä menestystä maistanut Elina Hirvonen kuuluu pienen Avain-kustantamon kirjailijoihin ja on käsittääkseni varsin pitkälle joko omatoimisesti tai pienen ydinjoukon voimin saanut kirjojaan käännetyksi ja tunnetuksi. Mika Waltarin elämäkerrasta käy hyvin ilmi, kuinka muutama vuosikymmen sitten suomalaiskirjailijan kansainvälinen menestys oli jotain ennennäkemätöntä, jota ei osattu WSOY:ssä hyödyntää tai edes suhtautua siihen oikein.

Ainakin Huovisen kehotus nauraa diktaattoreille on Youtube-aikakaudella toteutunut hyvin. Nettiin on laitettu todella paljon dokumenttipätkiä, joissa Hitler puhuu, ja vähintään yhtä paljon on niitä, joissa päälle on miksattu musiikkia ja näin tehty Hitleristä pop-tähti. Hienossa saksalaisessa Perikato-elokuvassa (Der Untergang) Bruno Ganz teki huikean roolin Hitlerinä. Kulttuurinen meemi lähti liikenteeseen, kun Perikadon kohtauksen päälle on tehty uusia tekstityksiä, kuten Vaalirahoitus ja Hitlerin olut-ongelma. Myös muilla kielillä löytyy lukuisia versioita.
Uusia kirjablogeja on viime aikoina syntynyt ilahduttavan paljon, ja vaikuttaa siltä että tyypillinen kirjabloggaaja on nuori nainen. Stereotyyppisesti tuntuu siltä, että tällaiset "äijäkirjailijat" eivät taida tämän lukijaryhmän ykkösvalintoja olla. Niinpä otankin tähän loppuun pienen suositus- ja muistutuslistan siitä, miksi Veikko Huovisen kirjoja kannattaa lukea.

1. Ne ovat hauskoja. Poikkeuksiakin on, kuten olen kuvannut Koirankynnen leikkaajan ja Kasinomies Tomin lukemisen jälkeen. Vaan useimpien kirjojen ääressä saa nauraa, joko hihitellen tai hervottomasti höhöttäen.

2. Niistä puuttuu kaikki tekotaiteellisuus ja kikkailu. Huovinen kirjoittaa selvää suomea, juonet etenevät kronologisesti, joskin usein humoristille sopien ennalta-arvaamattomasti. Hänen kirjojensa parissa ei joudu arvuuttelemaan metafyysisten tapahtumien merkityksiä, vaan aina ollaan tukevasti maan kamaralla.

3. Ne ovat kielellisesti loistavia. Rikas, ilmaisuvoimainen suomen kieli taipuu Huovisen käsittelyssä moneen muotoon. Terävät ja osuvat ilmaisut saavat lukijan hyrähtämään tyytyväisyydestä.

4. Ne ovat suomalaisia. Olen verrannut Hilkka Ravilon tyyliä ruisleipään pullahötön keskellä, ja sama pätee Huoviseen. Hänen tuotantonsa on kirjallista ruisleipää - tummaa, väkevää, sopivasti hapanta, suomalaista, sellaista jonka jälkeen on tyytyväinen ja hyvä olo, mutta ihan vaan hyvän maun vuoksi tekee vielä mieli pikkuisen lisää.

5. Ne ovat ajankohtaisia. Huovisen teksteistä hyvin suuri osa ei ole vanhentunut lainkaan. Toki kirjoissa esiintyvät ajankohtaansa sidotut ilmiöt ovat ehtineet muuttua ajan patinaksi - esimerkiksi tässä Veitikassa viittaukset ilmestymishetken Itä-Saksaan ja Berliinin muuriin. Mutta jotkut kirjat saattavat tuntua vanhentuneilta ja tehonsa menettäneiltä jopa 5-10 vuotta ilmestymisensä jälkeen, niin ilmestymishetkeensä sidottuja ne tyyliltään ovat. Huovisen kirjojen parissa ei tätä tunnetta ole tullut.

Kirjoja julistetaan klassikoiksi vähän vaihtelevasti - toisia saatetaan nimittää klassikoiksi hyvinkin pian niiden ilmestymisen jälkeen, toisille tämä kunniamaininta lankeaa vasta vuosikausia, jopa vuosikymmeniä myöhemmin. Huovisen kirjoista klassikkonimikkeen on jo aikoja sitten saanut Havukka-ahon ajattelija. Vaan eipä kannata rajoittaa Huovis-lukemisiaan siihen. Passaa hypätä vaikkapa reippaan veitikan, viiksekkään Adin matkaan.

22 kommenttia:

  1. Jee, Huovista ja vielä Huovis-suosittelulista! :) Olin jo puolessa välissä kirjoitustasi aikeissa kommentoida iloiten, että kiva kun joku (muukin) lukee Huovista, ja sitten olit vielä hyvin perustellut, miksi kannattaisikin lukea. Oma Huovis-lukeneisuuteni ei tosin ole suuren suurta, mutta sitäkin enemmän olen pitänyt lukemastani ja ylipäätään Veikko Huovisesta, omaelämäkerran ja Yleltä joskus podcastina sieppaamani maailman sympaattisimman radiohaastattelun perusteella. Ei anneta tällaisten vanhojen kunnon kirjailijoiden unohtua. ;)

    Ostin muuten juuri isälleni joululahjaksi Havukka-ahon ajattelija -dvd:n ja aion olla itse paikalla, kun se katsotaan. Oletko nähnyt leffaa? Vai olenkohan jopa jo kysellyt siitä joskus, joltain ainakin olen?

    VastaaPoista
  2. Olen käynyt katsomassa tuo elokuvan oikein leffateatterissa ja kyllähän minä siitä tykkäsin. Mikään ei tietenkään ole täydellistä, mutta elokuvassa on paljon hienoja juttuja, kuten Kai Lehtisen roolityö Konstana ja upeat kainuulaiset järvimaisemat. Erityisesti Konsta lääkärin ja tutkijan touhuissa jäi mieleen. :)

    VastaaPoista
  3. Mun (ja isän) piti myös mennä ihan leffateatteriin, mutta eipä tullut mentyä. Olen kyllä ymmärtänytkin, että tässä harvinaisessa tapauksessa leffa ei ole huono, vaikka kirjasta pitäisikin. Toivottavasti päästään järjestämään joululahjaleffailta pian!

    VastaaPoista
  4. Huovis-sovituksista Markku Pölösen leffaversio Koirankynnen leikkaajasta on jäänyt hyvin mieleen. Todella onnistunut versio mielestäni.

    Veitikkaa lukiessa kävi mielessä, että tästä sitä saisi kaikkien aikojen tv-sarjan. Pitäisi vaan olla BBC:n tai HBO:n rahkeet toteutukseen. Ja epäilenpä ettei rahoitusta moiseen projektiin löytyisi ihan helposti vieläkään. :)

    VastaaPoista
  5. Kiitos kun muistutat hyvästä kirjasta - siitä on varmaan parikymmentä vuotta kun luin Veitikan ja muistelen että se oli hauska :-D Veitikkaa mietin kun luin pari vuotta sitten Huovisen vähän samantapaisen tarina Stalinista, (Joe-setä). Siinä on samanlainen idea, mutta se on huolitellumpi.
    Huovisen kirjoista puuttuu kuvien kumartelu, se on virkistävää...

    VastaaPoista
  6. Joe-sedän mäkin olen lukenut - siis niin, että jopa muistan lukeneeni sen. :) Pitäisi lukea uudestaan, rupesin muistelemaan sitä tämän kirjan myötä.

    Ja olisihan siellä se kolmaskin pirullinen viiksiniekka, Pietari Suuri hatun polki. Siitä mulla ei myöskään ole kunnon muistikuvia, vaikka kai minä sitäkin olen ainakin vilkuillut.

    VastaaPoista
  7. Kyllä tämän jälkeen alkaa taas tehdä mieli lukea suomalaista vanhempaa kirjallisuutta... Olen joskus "pakkolukenut" koulussa Havukka-ahon ajattelijan ja vastoin kaikkia ennakkoluulojani pidin siitä.

    Pitänee ihan oikeasti kirjastossa ottaa ensi kerralla joku huovinenkin mukaan ja kokeilla miten käy.

    VastaaPoista
  8. Kiitos, minun on pitänyt lukea tämä jo ikuisuuden ja hauska arviosi vakuutti entisestään. Tunnen piston sydämessäni lukiessasi perusteluitasi, koska olet niin oikeassa. Miksi, oi miksi, on aina jotenkin helpompi tarttua uutuus- käännöskirjaan kuin suomalaiseen klassikkoon?

    Se pitää aina myös sanoa, että Huovisen omakohtainen "Pojan kuolema" on parhaita tuosta aiheesta kirjoitettuja (aikuisen lapsen itsemurha).

    VastaaPoista
  9. Olen lukenut Veitikan joskus teininä ja tykkäsin kyllä. Todella hauska kirja! Pitäisi varmaan tarttua taas Huoviseen pitkästä aikaa.

    Huovinen on kyllä Veitikassa onnistunut saamaan Hitleristä inhimillisen olennon, mikä on aika uskomatonta. Parhaiten on mieleen jäänyt vessassakäyntirutiinit. Hitler kuulemma viihtyi WC:ssä tuntikaupalla ja hänellä oli jopa kirjahylly veskissä. Tärkeimmät puhelutkin hän muistaakseni soitti pöntöltä käsin Huovisen mukaan.

    VastaaPoista
  10. Kivaa että propaganda puree, Tessa ja anni.m! ;) Koira helvetistä, runoilkaahan blogiisi jotain osuvaa Huovisesta, teillä sana hallussa. ;) Pyydänkin samalla anteeksi ettei blogianne löydy linkkilistastani, olen ollut nyt puritanisti ja rajannut siihen vain puhtaasti kirjoihin keskittyvät blogit. Ehkä muutan jakoa myöhemmin...

    VastaaPoista
  11. Huovinen puree minuunkin, mutta en olekaan ihan nuori enää ;) Kylän koirat ja Hamsterit löytyvät omasta hyllystäni ja ajattelin joululomalla lainata Havukka-ahon ajattelijan vanhemmiltani. Olen sen lukenut lukiolaisena (parikymmentä vuotta sitten), ja nyt siihen olisi kiinnostavaa palata etenkin, kun olin jokunen aika sitten Kiannon maailmoissa.

    (piti vain tulla sanomaan, että linkitin erinomaisen arviosi Annan jäähyväisistä, toivottavasti se on ok!)

    VastaaPoista
  12. Kiitos linkityksestä! Mä en ole varmaan edes kysellyt keneltäkään lupia linkityksiin joten ei minultakaan tarvitse kysyä jos asiallisiin yhteyksiin linkittää. :) Olen ajatellut että linkithän kuuluvat netin luonteeseen...

    Kianto on minullakin pyörinyt sen jälkeen mielessä kun näin teatterissa hirmu hyvän esityksen Punaisesta viivasta. Katsotaan milloin tulee tartuttua vai tuleeko milloinkaan.

    VastaaPoista
  13. Deverauxia suosittelin ystävälleni ja löysinkin sun sivut :) Kiitoksia siis hyvistä arvioista :) Ootko lukenut Nora Robertsia? Ainakaan tossa sivupalkissa ei ollut.. Linda Howard on uus suosikkini ja Sandra Brown :)

    VastaaPoista
  14. Olkaapa hyvät. :) Nora Robertsin kirjoja olen joskus lukaissut, mutta tuntuivat vähän liian yksitotisilta minun makuuni. Minulla on kyllä kavereita, jotka ovat oikein Nora Robertsin himofaneja, joten kyllä hänellä paljon lukijoita on. Linda Howardia olen ehkä joskus vilkaissut mutta Sandra Brownin kirjoihin en muista tutustuneeni ollenkaan. Ois kyllä jo aika löytää taas joku virkistävä, minulle uusi hömppätuttavuus, joten pidän nämä mielessä. :)

    VastaaPoista
  15. Kiitos tästä Huovis-arvostelusta! Huovinen on jostain syystä itseltäni jäänyt kokonaan kirjaston hyllyille, mutta nyt heräsi kipinä lähteä tutustumaan. Paasilinna ja Tervo uppoaa oikein hyvin, joten voisin kuvitella pitäväni näistäkin :)

    VastaaPoista
  16. Kivaa! Huoviselta erittäin suositeltavaa luettavaa ovat myös hänen lyhyet erikoisensa - niissä riittää hykerryttävää luettavaa. Kokoelmaan "Bakulainen pahvala" on toimitettu valikoima eri aikakausilta.

    VastaaPoista
  17. Anonyymi1.6.11

    Sain juuri Veitikan luettua ja vasta toiseksi viimeisestä kuvasta tajusin että koko kirja oli silkkaa huijausta. Kaikki todeksi väitetyt haastattelut ynnä muut materiaalit olivatkin Huovisen keksimää tuubaa. Koska tämä kirja on ja sisältää käytännössä kaiken mitä "tiedän" Hitleristä, niin luotettavuuden romahtaessa myös kaikki tietoni Hitleristä romahtivat. En tiedä miten tulisi suhtautua nyt tähän romahtaneeseen maailmankuvaani. Pitääkö minun esim luopua uskostani siihen että Juutalaisten massamurha tapahtui?

    Mielestäni tämän kirjan kirjoittaminen on eräs vastuuttomimmista teoista mitä kukaan on jälkipolvilleen tehnyt.

    VastaaPoista
  18. Hmm, kannattaa sitten varmaan harjoittaa vertailevaa lähdekritiikkiä. Juutalaisten joukkotuhoon liittyen voin suositella tietokirjaa Antisemitismin musta kirja.

    VastaaPoista
  19. Nyt ollaan jo elokuulla! Kommentti Huovis-pointtiesi kohtaan kaksi (miksi lukea H:ta). Hän kirjoittaa selvää suomea, jossa tietää mitä tapahtuu. - Näin olen Huovista lukenut, ja erityisesti olen makustellut ja pysähdellyt hänen luontokuvaustensa kohdalla: hän tietää juuri täsmälleen sen, minkälainen on kainuulainen hirmupakkanen, tai syksyinen järvenrantamaisema, taikka jokin muu ilmiö jonka kainuulaisena tunnen. Nuo kohdat puhuttelevat minua syvästi. Mutta elokuvaohjaaja Markku Pölönen, joka iloksemme tulee tekemään Siintävistä vuorista elokuvan, mainitsi jotain luonto- ja maisemakuvausten vahvasta symboliikasta kun häntä Kuhmossa kuuntelin. Tämä oli minulle jonkinasteinen järkytys, kun olen lukenut ne "as is" -tyyppisesti: jäätynyt metsä on jäätynyt metsä, lokakuinen ensilunta odottava alakulo on just niin märkää ja mustavalkoista yms yms. Niin että - voiko näitä asioita ensinkään erottaa - syksyllä luonto kuolee, niin jokin myös minussa, keväällä luonto herää, joten minäkin uskon tulevaisuuteen, ainakin jonkin aikaa - vai miten se menee? Kirjallisuuden opintoja ei ole takana!

    VastaaPoista
  20. Enpä ole minäkään luontosymboliikkaa sen enempää ruvennut pohtimaan. Toki löytyy sellaista mikä on aivan ilmeistä: kirjassa Konsta Pylkkänen etsii kortteeria kuvataan syksyistä maisemaa, ja niinhän Konstakin on elämänsä syksyssä.

    Katotaan mitä Pölönen elokuvastaan saa aikaiseksi. Koirankynnen leikkaajan elokuvaversio oli hieno.

    VastaaPoista
  21. Anonyymi17.4.13

    Terveisiä Auschwitzista! Kävin tutustumassa, mieleen tuli siellä myös Huovisen "Veitikka". Kannattaa muistaa, että Huovinen oli sodan vastustaja. Jos sitä epäilee, voi aina lukea 50-luvulla kirjoitetun Rauhanpiipun. -

    VastaaPoista
  22. Rauhanpiipusta minulla ei ole kovin tarkkoja muistikuvia, vaikka epäilen lukeneeni senkin joskus nuorena. Kertauksen paikka siis!

    VastaaPoista