sunnuntai 23. maaliskuuta 2008

Veikko Huovinen: Kasinomies Tom

Kirjoittaessani Koirankynnen leikkaajasta muistelin Kasinomies Tomia näin: "Saapa nähdä koska joku ohjaaja älyäisi tarttua Huovisen tuotannosta vaikka Kasinomies Tomiin. Siitä nimittäin saisi mainion elokuvan tai tv-sarjan Suomen 1980-luvun talouskuplasta ja sen romahtamisesta. Kirja on ilmestynyt 1990, ja itse luin sen heti tuoreeltaan, eli olin tuolloin 13-vuotias. Kirjassa on jälkikäteen ajateltuna suorastaan profeetallisia sävyjä. Muistan, kuinka minua kummastutti, kun Tomin poika, minua muutaman vuoden vanhempana kuvattu, oli poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen. Tuolloin se tuntui aivan naurettavalta. Eihän omanikäisteni keskuudessa mikään ollut epämuodikkaampaa kuin politiikka, varsinkin kaikki kommunismiin vivahtava oli vanhanaikaista ja typerää. Mutta eipä mennyt kuin muutama vuosi, kun jouduin huomaamaan että ympärilläni yksi sun toinen rupeaa tunnustamaan jotakin poliittista väriä, ja varsinkin tuosta vasemmistolaisuudesta tuli taas oikein muotiaate vanhaan malliin."

Olen lukenut kirjan kertaalleen tuon vuoden 1990 jälkeenkin, joskus muutama vuosi takaperin. Kirja on jotenkin kangastellut mielessäni pitkän aikaa, vaatien uusintalukua. Pääsiäislomalla ehtii lukea, ja tällä kertaa löysin kirjasta taas uusia asioita.

Jos ensimmäisellä lukukerralla (jolloin kyllä taisin olla liian nuori ymmärtämään kirjaa kokonaisvaltaisesti) olin oudoksunut kasinomiehen pojan vasemmistoaatteita ja toisella kertaa hämmästellyt nappiin osuvaa kuvausta lamaa edeltävästä nousukaudesta, nyt ihastutti eniten naseva kuvaus suomalaisen elämäntyylin muutoksesta. Kirjan päähenkilö on elämänmenosta syrjään tipahtanut Leo, rantamökissään kaljoitteleva varhaiseläkeläinen. Hänen naapuriinsa aletaan rakentaa ökytaloa, johon muuttaa bisneskeinottelija Tom Johansson mukanaan nuori kakkosvaimo ja edellisessä avioliitossa syntynyt murrosikäinen poika. Monetkohan sisustus- ja naistenlehdet Huovinen lienee tutkinut kirjaa varten. Sävy on niin hienovaraisen pilkallinen, että sisustusfriikki voisi lukea kirjan kuvauksia aivan tosissaan. Syrjäytyneen päähenkilönsä Leon kautta väläytellään kuitenkin siellä täällä luksusta tavoittelevan elämäntyylin naurettavuutta. Leon ja rakennusmestarin välisessä keskustelussa vedetään nippuun koko suomalainen asuntohistoria ja ihmetellään samalla, mistä tälle köyhälle kansalle on tupsahtanut yhtäkkiä niin paljon rahaa, että voidaan tavoitella merkkituotteita, laskettelurinteita, ulkomaanmatkoja, hienoja autoja.

Kirja on 18 vuotta vanha. Tässä välissä on koettu maamme taloushistorian syvin lama ja nykyään elämme keskellä sen jälkiä. Hyväosaisilla (joihin toki itsekin lukeudun terveenä, koulutettuna ja työssäkäyvänä kolmekymppisenä) menee entistä paremmin, huono-osaisilla entistä huonommin. Sisustaminen ei ole enää elitistinen harrastus, vaan lähestulkoon kansalaisvelvollisuus, päätellen esimerkiksi siitä, miten paljon telkkarista tulee erilaisia "kasvatusohjelmia", joissa opastetaan ihmisiä sisustamaan, pukeutumaan, kuntoilemaan ja laihduttamaan. Niinpä Kasinomies Tom onkin edelleen erittäin ajankohtainen kirja. Ilmestymisaikanaan se lienee ollut suorastaan aikaansa edellä, alkoihan taloudellinen romahdus vasta tämän jälkeen. Lyhyt tiivistelmä laman kulusta löytyy vaikkapa Wikipediasta.

"WC on pastellinsävyinen, hyvin dekoratiivinen, ellei jopa suloinen aparaatti. Vain sen huomaan voi täällä asuva nainen uskoa biomassaansa ja huuhtoa sen alas kirkkaalla vedellä, kasvoillaan herkkä, surumielinen hymy." Tarkassa luetteloinnissa ja kuvailussa pääsee esiin Huovisen viehättävä erikoispiirre: asioiden listaaminen, varastointi, keräily. Hamsterit-kirjassahan tämä ominaisuus tunnetuimmin käy ilmi. Tuotemerkkejä, taiteilijoita, liikemiehiä vilahtelee siellä täällä. Naistenlehti Juliskan haastattelu Johanssonien idyllistä on riemukasta parodiaa. Elämäntyylin nousukasmaisen kohentamisen piikittely ilahdutti minua näin paljon varmaankin siksi, että joudun nykyisellään matkustelemaan työn puolesta usein Helsingissä. Mikäs siinä, parhaimmillaan pasteerailu Punavuoren tai Eiran tyylikkäillä kaduilla vanhan arkkitehtuurin keskellä on ihan mukavaa. Välillä sitä vaan tuntee joutuneensa johonkin keinomaailmaan. Että tämäkö se on se Helsinki, mistä kaikki lehdet kirjoittavat ja jota elokuvissa ja tv-sarjoissa ihannoidaan. Tyylikkäitä, stailattuja ihmisiä ja toimistoja, huippukalliita design-liikkeitä ja muotivaatteita. Pakkohan siihen toki itsekin on sulautua ainakin sen verran, että laittaa kauluspaidan ja jakun työkäyntejä varten. Piipahdan joskus ehtiessäni teellä ja kaurakeksillä Strindbergin vanhassa ja tyylikkäässä kahvilassa, missä näkee usein hyvinhoidettuja suomenruotsalaisia ja voi kuunnella heidän vilkasta puheensorinaansa. Mutta kun ei se kuitenkaan ole kuin muutamalle neliökilometrille rajattu maailma. Junan puksuttaessa näkee, että jo Pasila on ihan samaa taajama-Suomea kuin koko muu maa: lähikauppoja, pitserioita ja pubeja, ja jossakin paljon kauempana tietää löytyvän metsä- ja järviluontoa. Että vaikka ne trendikkäimmät sisustus- ja naistenlehdet kuinka maalailisivat sitä urbaanin City-Helsingin ihmisyyttä ja elämäntyyliä meidän kaikkien ihanteeksi, on se tämmöiselle normaalille metsäsuomalaiselle kumminkin vähän niinkuin aikuisten leikkipuisto. Ihan kiva siellä on välillä päästä käymään ja katsomaan, mutta eipä sitä oikein osaa kumminkaan itseään siihen muottiin pakottaa, eikä tarvitsekaan.

Mutta aika moni pakottaa. Paljon on maassamme väkeä, samanlaista kuin kirjassa kuvattu 27-vuotias edustusvaimo Nina Johansson:

"Kun katselen hänen voideltua, kuurattua, kaltattua komeuttaan, meikattuja kasvojaan ja nypittyjä kulmakarvojaan, vaivun epämääräisiin ja -tietoisiin ajatuksiin.

- Pillu, mutisen itsekseni, enkä oikein tiedä tarkoitanko sillä jotain kunnioittavaa, vai pelonsekaista väheksyntää. Ehkä sitten enemmän kunnioittavaa, ihmettelevää.

Reipastelijaksi hän on merkillisen muodollinen. On ilman muuta selvää, että hän on ohjelmoinut elämisen ja suuren talon kaavan miehelleen. Tiedän, että hänen oma kotinsa on ollut vaatimaton. Minkä verran on pitänyt lukea status- ja naistenlehtiä ja miten loputtomasti on täytynyt haaveilla elämisenarvoisesta elämästä, jotta syntynyt ponnevoima on ohjautunut näihin uomiin, näihin saavutuksiin?"

Huovisen ihmettelynaihe kirjassa tulikin jo esille: miten ja miksi suomalaiset yhtäkkiä ovat hurahtaneet tavoittelemaan materiaalista onnea. Ja kun ympärilleen katsoo, näkee selvästi että parinkymmenen vuoden takainen ihmetyksen aihe on muuttunut vallitsevaksi normiksi: kalliiden asioiden ostaminen, tietyt tuotemerkit, osakekurssien seuraaminen, elämäntyyli johon kuuluu sisustus ja matkailu vaikka sitten luotolla ovat nykyisellään koko kansan huvia, lukuunottamatta niitä, jotka laman jälkeen rämpivät rahattomina köyhyysloukussa. Kuluttamista ei myöskään mitenkään häpeillä, vaan se on normaali ja suorastaan ihailtava asia. Lehdissä arvuutellaan jo, tuleeko taas lama ja laskukausi. Saapa nähdä, miten käy.

Edellisessä kirjoituksessani, Lian Hearnin Satakielilattian luettuani, vaikeroin hyvän suomen kielen perään. Huovinen vastaa tähän huutoon onneksi loistavasti. Lukeminen on kuin raikasta vettä janoonsa joisi. Sanavalinnat ovat nasevia ja virkistäviä, kerronta rauhallista ja paneutuvaa. "Iskin kiinni Juliskaan ja Caritaan kuin Pirunsaaren vanki pornolehteen." "Pukuhuone on samalla takkahuone ja palvelee ihannetta, että hikiset, karvaiset, liikalihavat ja punasilmäiset miehet istuvat löylyn jälkeen siinä ja juovat öristen olutta."

Tämäkin kirja poikkeaa kustantajien ja kirjakauppojen markkinoimasta Huovisen humoristi-imagosta. Vaikka kirjaa lukiessaan hörähtelee ääneen useaan kertaan, ei kyse ole suinkaan sketsimäisestä vitsien vääntämisestä. Kyseessä on pohdiskeleva aikalaiskuvaus, johon tietoisesta aikasidonnaisuudesta huolimatta on tallentunut jotain yleispätevää, mihin tahansa nousukauteen ja nousukkuuteen kytköksissä olevaa. Pinnanalaisina virtauksina liikkuvat yhteisvastuun ja ympäristövastuun kysymykset. Jälkimauksi jää tulevaisuudesta huolestumisen tuntu.

1 kommentti: