maanantai 21. heinäkuuta 2008

Jane Stanton Hitchcock: Vaarallisia naisia

Tässäpä dekkari minun makuuni. En ole kovin innokas dekkarien lukija, mutta pari aiemmin suomennettua Jane Stanton Hitchcockin kirjaa olen lukenut, joten tämä kolmas suomennos oli ilahduttava kirjastolöytö. Kirja on jatkoa ensimmäiselle suomennokselle Seurapiirimurhia, josta tykkäsin aikanaan kovasti. Pitäisi kai lukea se uudestaan, huomasin lukiessani Vaarallisia naisia etteivät sen juonenkäänteet ihan tuoreessa muistissa olleet. Pitämiseni selittyy osin sillä, että tyylilajiltaan kirja on yhtä paljon ihmissuhdekuvausta kuin dekkaria. Kirjastossa se oli kumminkin luokiteltu dekkarien hyllyyn.

Jane Stanton Hitchcock kuvaa maailmaa, josta tulee mieleen vaikkapa Versaillesin hoviin sijoittuvat kirjat. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset liihottelevat yltäkylläisessä ympäristössään, pelaavat hienostuneita mutta monimutkaisia henkisiä shakkipelejä, joissa on panoksena valtavia summia rahaa, valtaa ja arvostusta. Toisin kuin vanhoissa hoveissa, näissä ympyröissä ei tarvitse syntyä aateliseksi, vaan sellaiseksi voi päästä myös rahalla - tai ainakin voi yrittää. Kirjailijan taustoista saa hieman osviittaa vaikka tästä haastattelusta.

Vaarallisten naisten päähenkilö on Jo Slater, tuttu jo Seurapiirimurhista. Hän on ehdottoman tyylikäs, etiketin hallitseva, hillitty seurapiirilady, jolla kuitenkaan ei ole itselläkään ihan puhtaita jauhoja pussissa. Menneisyyden pikku hairahduksista ei onneksi tiedä kukaan muu kuin hän ja hänen kiristäjänsä - tai niinhän hän luulee. Kun nousukasmainen pikkuvaimo Carla Cole yrittää kiipiä piireissä ylemmäs, kadonneen aviomiehensä rahoilla, hän päättää tukeutua Jo'n apuun. Riittääkö kohtelias kieltäytyminen palveluksista, vai osaako Carla vetää sellaisista naruista, joille Jo ei mahda mitään?

Kirjassa oli parhaimmillaan sellaista draivia, että se innoitti ahmimaan eli hyppimään sivulta toiselle kauheaa vauhtia, jotta saisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tämä yleensä tarkoittaa sitä, että joskus kirja tulee luettua toiseenkin kertaan, sillä toisella lukukerralla sitten voi nautiskella myös niistä kohdista, joiden yli kaahasi ensimmäisellä lukukerralla. Rikkaiden newyorkilaisten rouvien juonittelut kaupunkimaisemissa ja Karibianmeren kesäparatiiseissa kiehtovat oudosti.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho

Huolimatta edellisestä, vain puolimyönteisestä arvelustani Nancy Thayerin kohdalla, käteni tarttuivat kirjaston T-hyllyllä Kuumien aaltojen kerhoon. Mukava, nopealukuinen hömppäpaketti tämä olikin. Koska tämä on sarjan avauskirja, sillä on tiettyjä etuja puolellaan jatko-osiin nähden. Draamaa on helpompi rakentaa, kun ensin pitää esitellä kaikki henkilöt, johdattaa heidät yhteen ja sitten ruveta ratkomaan heidän ristiriitojaan. Jatko-osaan verrattuna henkilöt tuntuvat tässä vielä aika paljon selkeämmiltä ja paremmin roolitetuilta, ts. heidät oli helpompi erottaa toisistaan.

Sympaattinen ja joiltakin osin jopa herttainen kirja oli tämä. En liene oletettua kohderyhmää, koska päähenkilöt ovat 50-60-vuotiaita, mutta tykkäsin kirjasta silti. Toisaalta, Thayer kääntää hömppäasetelmat mukavasti päälaelleen ja irvailee näille lempeästi: nuorten naisten romanttisissa seikkailuissa tärkeintä on aina jallittaa itselleen aviomies ja päästä lapsentekoon, näille rouville moisella ei ole enää merkitystä, useimmat kun ovat aviomiehensä jo hyvästelleet joko haudan reunalla tai raastuvan portailla, ja lapsetkin ovat jo aikuisia ja elävät omaa elämäänsä.

Kun Faye, Marilyn, Alice ja Shirley kohtaavat toisensa juhlissa, perustavat he Kuumien aaltojen kerhon, ja jakavat keskenään toistensa elämää koskevia salapoliisitehtäviä. Fayen pitää selvittää Alicen pojan morsiamen taustoja, Marilynin taas tutustua Alicen työpaikan ongelmiin, Alice auttaa Shirleytä oman yrityksen perustamisessa ja Shirley taas joutuu tarkkailemaan Fayen tyttären aviomiehen oletettua sivusuhdetta. Tällaisesta "dekkarimaisuudesta" saadaan mukavia juonenkäänteitä aikaiseksi, ja yllätys yllätys, samalla jokainen nainen joutuu miettimään elämänsä arvoja ja eteen tulevia muutoksia. Samalla pohdiskellaan runsaasti esimerkiksi ulkonäköpaineita, erityisesti ulkonäköpaineita vaihdevuosiaan elävän naisen elämässä.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married

Luulin jo pääseväni sanomaan, että luettuani Lucy Sullivan Is Getting Married -kirjan, olen lukenut kaikki Marian Keyesin kirjat. Mutta eihän näin olekaan! Häneltä on jo tänä vuonna ilmestynyt uusi kirja, This Charming Man, ja bibliografian perusteella olen missannut myös kirjat No Dress Rehersal ja Cracks In My Foundation. Noh, onpahan enemmän mukavaa luettavaa jäljellä, ja sitä paitsi Keyesin kirjat kestävät uusintalukemista mainiosti, ja varmaan jossain vaiheessa luen englanniksi myös Rachel's Holiday -kirjan, jonka olen lukenut vain suomeksi.

Vanhaan tuttuun Keyesiin tartuin hömppänälässäni, jonka Jennifer Weiner herätti ja ehkäpä myös kesälomalle jääminen ruokki. Joskus kesä inspiroi lukemaan pitkiä klassikoita, nyt on selvästi hömppävaihde päällä. Muistan nähneeni ohimennen pätkiä tv-sarjasta, joka perustuu kirjaan. Tosin sekä kirjan romanttinen nimi että vaaleanpunasävyinen kansikuva olivat kovasti ristiriidassa kirjan sisällön kanssa. Päähenkilö Lucy on välillä jopa ärsyttävä, johtuen siitä että hän on liiankin realistinen sankaritar: nuori nainen jolla on huono itsetunto ja joka antaa sen takia kohdella itseään huonosti. Lisäksi hän on masennukseen taipuvainen eikä ole vielä päässyt selville siitä, mitä oikein haluaa, minkä takia hän ei tietenkään myös osaa pyrkiä niihin asioihin, joita haluaa, vaan ajelehtii elämänsä läpi muiden pompoteltavana ja ajattelee lisäksi tämän olevan hänen oma vikansa.

Ehdottoman epätieteellisen tulkintani mukaan Marian Keyes on tähän toiseen romaaniinsa ammentanut niitä aineksia elämästään, joita hän ei käyttänyt hilpeämmän sävyisessä Watermelon-esikoisromaanissaan. Kotisivuillaan hän kertoo nuorena kokemastaan masennuksesta, alkoholismista ja itsemurhayrityksestä, ja samoja asioita Lucykin sivuaa elämässään. Yleisesti ottaen tämä kirja tuntuu melkeinpä huonoimmalta Keyesin kirjalta jonka olen lukenut. Huom! Tämä ei tarkoita sitä että kirja olisi huono, vaan se oli silti mukaansatempaava, viihdyttävä, naurattava ja ajatuksia herättävä. Se vain ei ollut ihan yhtä viihdyttävä ja naurattava kuin monet muut Keyesin kirjat. Esimerkiksi erinomaiset humoristin kykynsä Keyes tuntuu päästävän valloilleen vasta kirjan jälkipuoliskon aikana, vaikkapa kohtauksessa joissa Lucy joutuu aivan hirveille sokkotreffeille ylimielisen amerikkalaisen kanssa. Keyesistä tulee mieleen tämä sanonta: "Pizza on kuin seksi. Vaikka se olisi huonoa, on se silti aika hyvää."

Kirjan juoni alkaa vetävästi: Lucy menee kolmen työkaverinsa kanssa ennustajalle, ja ennustaja sanoo Lucyn menevän vuoden sisällä naimisiin. Sinkkunaiselle tämä ennustus tuntuu varsin absurdilta, mutta kun muiden kohdalla ennustukset rupeavat vähitellen käymään toteen, alkavat työkaverit povata Lucylle loistavaa flaksia ja vasten tahtoaan tämä itsekin alkaa tarkkailla aviomahdollisuuksien lähestymistä.

Miesonni tuntuu toteutuvan, kun Lucy tapaa hurmaavan Gusin. Tässä kohti lukijan (tai ainakin minun) tekee mieli ravistella Lucya ja huutaa lujaa: EI NÄIN! Sillä Lucy elää vaihetta, jossa rakastutaan renttuihin: hänen ihannemiehensa on vastuuton, rahaton, kauniskasvoinen, lipeväkielinen, hurmaava taiteilija, mieluiten muusikko. Gus on juuri tällainen, ja hän lypsää Lucyn rahoista kuiviin, katoaa jäljettömiin viikkokausiksi, ei kerro itsestään juuri mitään, ja Lucy antaa kaiken tapahtua uskoen olevansa rakastunut.

Varsinkin loppupuolella kirjasta tulee tutkielma: kuinka huonosti nainen antaa kohdella itseään, ennen kuin raja tulee vastaan, ja hän oppii ryhdistäytymään ja vastaamaan ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan? Lucyn kohdalla tämä vaatii paitsi Gusin käytöksen, myös vanhempien avioeron ja isänsä alkoholismin kohtaamisen pahimmillaan. Vähitellen huono itsetunto rupeaa hälvenemään ja Lucy oppii sanomaan vastaan ja pitämään puoliaan.

Kirjassa on monia mainioita sivuhenkilöitä. Kuvaus Lucyn kimppakämppäelämästä varsinkin on elävää. Suosikkini oli määräilevä, välillä suorastaan kauhea Karen, joka on voimakastahtoinen skotlantilaistyttö. Hupaisa on myös toinen kämppis Charlotte, joka on viehättävä mutta hieman yksinkertainen blondi. Lucyn angstinen äitisuhde huipentuu kilpakettuiluun joka kerta, kun hän äitiään tapaa. Työkaverit taas kunnostautuvat eniten töiden välttelyssä.

Tiedän kirjalle yhden erityisen sopivan kohderyhmän: ne naiset, joilla on kova alemmuuskompleksi ja miellyttämisen tarve, ja jotka eivät ole tottuneet pohtimaan, mitähän he itse mahtaisivat haluta ja kuinka siihen voisi päästä. Lucyn toilailut ja pään seinään hakkaaminen ehkä auttaisivat heitäkin näkemään, ettei kaikkea ole pakko niellä.

maanantai 7. heinäkuuta 2008

Jennifer Weiner: Lainakengissä

Weinerista innostuttuani tutkin kirjaston tarjonnan ja sieltä löytyi hyllystä Lainakengissä. Kirjan nimi oli tuttu samannimisestä elokuvasta, jota en kylläkään ole itse nähnyt, mutta muistan ettei se lehdissä kovin kummoisia arvioita kerännyt. Kirjan luettuani ihmettelen hieman roolitusta. Vaikea kuvitella Cameron Diazia henkilöksi, joka kuvataan kirjassa noin 160-senttiseksi juutalaistytöksi.

Kirja on Weinerin toinen. Kirjaston tietokanta kertoo, että tämän lisäksi Weinerilta on suomennettu Pieniä maanjäristyksiä, lisäksi syksyllä on tulossa uusi suomennos, Rikoksia ja hiekkakakkuja, jonka alkuperäisteos näköjään olisi Goodnight Nobody. Niinpä Weinerin kirjoista The Guy Not Taken ja Certain Girls olisivat sellaisia, joita ei suomeksi ole (ainakaan vielä) saatavilla. Weinerin suomennosten kustantaja vaihtuu myös: ensimmäiset kolme on käännättänyt Otava, tuo Rikoksia ja hiekkakakkuja on tulossa WSOY:lta. Samalla vaihtuu kääntäjä: toivottavasti Hilkka Pekkinen yltää yhtä hyviin suorituksiin kuin Terhi Leskinen!

Lainakengissä oli varsin vetävä kirja tämäkin. Varsinkin ensimmäinen puolikas oli sellaista, että ihmettelin taas itsekin, miksi tällaisia kirjoja kutsutaan "hömppäkirjoiksi". No niin toki kutsun itsekin, se on helppo, kätevä ja kuvaava yleisnimi. Mutta ensimmäisessä puolikkaassa ei ole mitään kovin hömppämäistä, vaan siinä kuvataan sotkuisiksi äityviä perhesuhteita. Rose ja Maggie ovat klassinen sisaruspari: Rose on älykäs, mutta ulkonäöltään arkipäiväisen näköinen pullukka, Maggie hurmaa ulkonäöllään, mutta ei muuten oikein pärjää elämässään. Itse asiassa Maggie on sellainen ihminen, jota kukaan ei oikein haluaisi sukulaisekseen: työpaikat vaihtuvat tiheään, melkein kolmekymppisenä hän haihattelee tähtihaaveiden perään. Asunnot menevät alta, ja niinpä Maggie loisii sukulaisten luona vähän väliä, lainaillen tai varastaen rahaa, tavaroita, autoja ja aiheuttaen muille ongelmia yhtä mittaa.

Rosella taas on perinteinen kiltin tytön syndrooma: hän on paahtanut läpi lukion ja oikeustieteellisen ja ahkeroi nyt asianajotoimistossa lakimiehenä. Piristystä työpäiviin tuo hurmaavan komea työkaveri Jim, jolla on valitettava naistenmiehen maine, mutta se ei estä Rosea ihastumasta häneen korviaan myöten...

Weiner on taitava luodessaan todentuntuisia, arjessa tunnistettavia henkilöhahmoja. Totta kai kirjan lopussa päästään hömppäraiteelle siinä mielessä, että happy end koittaa yhdelle jos toisellekin henkilölle ja monta ongelmaa ratkeaa, mutta kokonaisuutena henkilöt ovat ongelmissaan ja onnistumisissaan varsin samaistuttavia.

Tiettyjä samoja teemoja Lainakengissä ja Hyvä sängyssä pyörittävät. Rose muistuttaa Cannieta siinä, että hänkin on pitkä, roteva nainen, joka ei aina oikein viihdy ruumiissaan siron ja laihan naisihanteen vuoksi. Myös Rose ja Maggie ovat joutuneet osaksi uusperhettä. Heidän mielenterveysongelmista kärsinyt äitinsä on kuollut, ja isän uusi vaimo "Syöjätär-Sydelle" on varsinaisen hirviö amerikkalaiseksi kotirouvaksi. Kuolleen äidin kautta käsitellään muitakin tärkeitä teemoja: miten käy, kun sukulaissuhteet katkeavat, ja voiko niitä elvyttää? Kiinnostava aspekti oli myös Maggien oppimisvaikeudet ja lukihäiriö ja Maggien taipumus kieltää ongelmansa ja yrittää luovia elämässä läpi laput silmillä. Tietysti kirjassa käsitellään myös sinkkuongelmia: miten toimia, kun vaimo- ja perheideaalia tungetaan silmille joka suunnasta, mutta oikeasti miessuhteet menevät aina tavalla tai toisella pieleen tai niitä ei ole ollenkaan?

Weinerilla on hieman yhtäläisyyksiä vanhan suosikkini Marian Keyesin kanssa, mutta erojakin löytyy. Tarkkanäköinen ihmistuntemus ja kyky kertoa ongelmista kepeään tyyliin yhdistävät näitä kertojia. Weiner on kuitenkin suoraviivaisempi, hän ei viljele sivupolkuja ja rönsyileviä anekdootteja samalla tavalla kuin Keyes. Kaiken kaikkiaan ehdottoman suositeltava kirjailija "hömpän" ystäville. Löytyy huumoria, romantiikkaa, perhesuhteiden vatvomista ja ulkopuolisia paineita vastaan kamppailua. Tulen varmasti lukemaan Weineria lisääkin.