Olen joskus aloittanut jotakin Fagerholmin kirjaa. Veikkaan sen olleen Diiva. Kirja jäi kesken melko alussa, ja siitä jäi niin tympeä tekotaiteellisuuden jälkimaku, ettei sen jälkeen tehnyt mieli koskea Fagerholmin kirjoihin. Onneksi on blogit hyvine perusteluineen, sillä Ihanat naiset rannalla oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Kun aloitin kirjaa, oli löytöpaikka - helteinen Suomenlinna heinäkuussa - vahvasti mielessä, sillä tunnelmallista kesäkuvausta tässä riittää. Mutta lukiessani eteenpäin huomasin kirjan sopivan mainiosti myös tähän elokuuhun, jossa sadetta ja sumua on riittänyt ja ilmassa on monena aamuna tuntunut syksyn viileys. Kirjan ihmissuhteet kypsyvät samaa tahtia kuin kesä: se mikä on alussa raikasta, viatonta, odotettua ja ihanaa, saa loppua kohti tympeän, elähtäneen, ylikypsän löyhkän, sellaisen jossa leyhähtää myös morkkiksen maustama katkeruus.
Minulla oli onneksi tilaisuus lukea tätä kirjaa välillä pitkiä pätkiä yhtäjaksoisesti, aloitin tätä junamatkalla. Tämä ei mielestäni oikein sovi pätkittäin luettavaksi. Kun ehdin paneutua kirjaan, nautin tarinankerronnan syklisyydestä, jossa kertoja väläyttää koko ajan mukana tulevaa ja mennyttä, kietoo kesiä toistensa ympäri. Mutta kun aikaa lukemiselle oli vain hetki, huomasin ihmetteleväni olenko jo lukenut tämän kohdan, vai miksi tuntuu toistolta
 |
| Kuva: Wikipedia. |
Enää en ihmettele miksi Fagerholm on kerännyt kirjallisuuspalkintoja sekä Suomessa että Ruotsissa, jopa arvostetun ruotsalaisen August-palkinnon. Lukiessa tuli mieleen samoja perusteluja, joilla muistin monen perustelevan Riikka Pulkkisen hyvyyttä, vaikka minuun Pulkkisen Totta ei kolahtanutkaan. Tarinaa kuljetetaan näennäisen vähäeleisesti, mutta rivien välissä on vahva latinki. Todella tunnelmallista, jopa lyyristä kerrontaa. Tästä kuitenkin puuttuu teennäisyys ja makeilu. Lisäksi ihmiskuvaus on rehellistä. Lapset eivät aina ole herttaisia eikä elämä reilua. Hienoa kuvausta on esimerkiksi nopeat leikkaukset Thomaksen ja Renéen lapsuudesta murrosikään: sellaista se kasvaminen kai onkin, ei mitään tasaista etenemistä vaan nopeita ja ennalta-arvaamattomia hyppäyksiä.
Kirjaa ja siitä tehtyä elokuvasovitusta on usein kuvattu nostalgiseksi, ja nostalgiaa minäkin tämän äärellä koin, vaikken olekaan 1960-lukua elänyt. Kaipa Fagerholm on saanut lapsuuskuvauksiinsa jotain niin yleispätevää, että muidenkin sukupolvien edustajat samastuvat. Ihmissuhdekuvauksista löytyy sellainen jännä lataus, johon voi verrata 2000-luvun nuorten aikuisten elämää. Fagerholmin kirjan maailmassa eletään aikaa, jolloin ihmiset menivät naimisiin ja saivat lapsia usein nuorella iällä - mutta seikkailivat ja säätivät ihmissuhteissaan sen jälkeenkin. Nykyäänhän eletään "peräkkäistä yksiavioisuutta" - naimisiin menoa ja perheen perustamista moni välttelee kuin ruttoa ja seilaa sinkkuelämän kautta avoliitosta toiseen. Ehkä tämänkin vuoksi Ihanat naiset rannalla ei juurikaan kerro vanhemmuudesta, vaikka lapsuudesta se kertoo hyvinkin paljon.
Kirjan viimeinen osa oli mielenkiintoinen, ja sen mukanaolo nosti kirjan hyvästä erinomaiseksi. Viimeinen osa poikkeaa aiemmasta kirjasta, mutta on tärkeä, jopa välttämätön, jotta saadaan tietää kuinka keskeisille henkilöille käykään. Vaan mikä oli tarinan opetus? Periytyvätkö isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen? Perivätkö hiljaiset maan?
Jäin miettimään, kertooko kirja keskiluokkaisuudesta vai ei. Verrattuna vaikkapa Heikki Turusen ja Hilkka Ravilon kuvauksiin 1960-luvusta Ihanat naiset rannalla on keskiluokkainen. Siinä on paljon vesihiihtoa, cocktaileja ja huviajeluja, mutta ei yhtään sydänvikaista pienviljelijää oksentamassa verta paskakasan päällä. Mutta nykyajan vinkkelistä katsottuna 1960-luvun keskiluokkaisuus näyttäytyy paljon yksinkertaisempana elämänä kuin nykyään. Materialismi on vasta aluillaan, tarpeet ja niiden toteuttaminen on aineellisesti paljon nykyistä vaatimattomampaa.
Minua vaivasi kuitenkin lukiessa yksi asia. Kirja on alun perin kirjoitettu ruotsiksi ja se sijoittuu suomenruotsalaiseen yhteisöön, joten eikös minun olisi pitänyt lukea tämä ruotsiksi. Onhan päähäni on paukutettu koulussa ruotsia kuuden vuoden ajan ja kympin ruotsinoppilas olinkin. Mutta kun ylioppilaskirjoitukset olivat ohi, ruotsin taito alkoi laskea kuin lehmän häntä, sillä ei Pohjois- eikä Itä-Suomessa ikinä ruotsia kuule. Vasta kun muutin Helsinkiin, aloin kuulla ruotsia satunnaisesti kauppajonossa tai kadulla, mutta en ole rehellisesti sanottuna ikinä tarvinnut ruotsia mihinkään työ- enkä yksityiselämässä, vaikka muutaman sanan olen joskus sekä työtilanteissa että vapaa-ajalla ruotsiksi puhunutkin. Kaikki kohtaamani suomenruotsalaiset ovat puhuneet parempaa suomea kuin minä ruotsia, enkä ole Ruotsin valtion puolella käynyt herran aikoihin.
Annan tässä vinkin jos joku haluaa perustaa lukuhaasteen: suomenruotsalaisia kirjoja ruotsiksi luettuna. Vaihtoehtojahan riittäisi, Monika Fagerholmin lisäksi vaikka Tove Janssonia, Lars Sundia ja vaikka keitä... Olen seurannut mielenkiinnolla muiden haastesuorituksia (tsekatkaapa Haastavaa lukemista), mutta koska olen itse lukuvalinnoissani melko rönsyilevä, en ole viitsinyt "pakkolukemista" itselleni asettaa. Täytyypä kuitenkin pitää mielessä jos jotain ruotsiksi pitkästä aikaa lukisi, viimeksi olen lukenut ruotsinkielisen kirjan juurikin lukiolaisena.
Summa summarum: Ihanat naiset rannalla miellytti minua kovasti ja pyyhki aiemman negatiivisen Fagerholm-kokemuksen tieltään. Nyt kyllä katselen kirjastossa muutakin Fagerholmin tuotantoa.
Tekstit
