sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Harri Sirola: Kaksi kaupunkia

Edellisessä blogiäänestyksessä kyselin, mitä kannattaa syödä samalla kun lukee. Enemmistö oli karkkien kannalla, toiseksi eniten ääniä saivat voileivät ja olivatpa jotkut sitäkin mieltä, ettei pidä syödä mitään, ettei kirja tahriinnu.

Melkoisia herkkuja saatiin myös viime viikolla Avaimen ja BTJ:n järjestämässä kirjablogi-illassa, kiitoksia järjestäjille! Oli mahtavaa päästä tapaamaan muita kirjabloggaajia, kuulla kirjailijapuheenvuoroja ja jutella kaikenlaista kirjoihin liittyvää maan ja taivaan väliltä. Bloggaajavieraina olivat minun lisäkseni Kirjapeto, marjis, Sara ja Jenni ja tietenkin läsnä oli myös illan järjestäjä Ina. Suunnitteilla on toinenkin tapaaminen, joka on näillä näkymin Helsingin Kirjamessuilla messulauantaina. Laitan tarkempaa tietoa kunhan ajat ja paikat vahvistuvat, tervetuloa mukaan sekä bloggaajat että blogilukijat!

Saimme myös isot kassit kirjoja mukaan. Niitä plarailin jo innokkaasti, mutta järjestys olla pitää - luin ensin loppuun Harri Sirolan kirjan Kaksi kaupunkia.

Olen Sofi Oksasen Puhdistuksen menestystä seuratessani ihmetellyt, miksi Gummerus ei ole tyrkännyt markkinoille uusintapainosta Kahdesta kaupungista. Luulisi, että kun Viron neuvostohistoriasta luetaan tällä hetkellä innokkaasti sekä Suomessa että maailmalla, niin Kaksi kaupunkia kiinnostaisi ihmisiä Puhdistuksen vanavedessä toden teolla. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1991 ja tämä Antikka.netistä ostamani toinen painos on vuodelta 1996. Kun kirjoitin Harri Sirolan Turha hätkähtää -runokokoelmasta, kerroin etten kunnolla saa palautettua mieleeni, milloin olen Sirolan kirjoja ryhtynyt lukemaan. En muista kunnolla Kahden kaupunginkaan ensilukemisen ajankohtaa, mutta mieleen nousevien lukumuistojen perusteella paikantaisin ensimmäisen lukukerran 1990-luvun loppupuolelle, jolloin asuin Joensuussa ja opiskelin humanistisessa tiedekunnassa. Minulla on jopa mielikuva siitä, että jollakin kerralla, kun olen matkustanut bussilla Joensuusta Paltamoon, tämä kirja on ollut matkalukemisena. Muistelen lukeneeni kirjan toiseenkin kertaan myöhemmin. Tämä lukukerta lienee siis kolmas.

Kaksi kaupunkia on niitä kirjoja, joista jäi ensilukemisen jälkeen vahva muistijälki. Kirja teki voimakkaan vaikutuksen. Harri Sirolan itsensä nimi mainittiin viimeksi pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa, kun kulttuurisivuilla kirjoitettiin Elina Jokisen väitöskirjasta Vallan kirjailijat. Väitöskirjassa kuvattiin "kulttuurieliitin hyväksymiä" kirjoja ja Harri Sirola ja Arto Salminen mainittiin esimerkkeinä kirjailijoista, joita pidettiin tasokkaina, mutta jotka eivät päässeet pitkien apurahojen nautintaan. Sirola kärsi viimeisinä vuosinaan pahasta masennuksesta ja kuoli valitettavan nuorena, vain 43-vuotiaana vuonna 2001. Joissakin nettilähteissä on mainittu, että Kahden kaupungin jääminen vähälle huomiolle oli kova isku Sirolalle. Vaikea sanoa, missä määrin näin ollut, mutta sen pystyn arvioimaan että oudon varovaisia Kahden kaupungin saamien kritiikkien sanankäänteet ovat olleet, sillä tässä toisen painoksen kansiliepeessä nostetaan joitakin kritiikkisitaatteja esille.

Syynä on epäilemättä ollut aihe. Koska kirja on ilmestynyt vuonna 1991 ja koska Neuvostoliitto hajosi saman vuoden loppupuolella, on suomalainen lehdistö varmasti vielä ollut suomettuneisuuden varovaisessa tilassa, huolimatta kaikista Neuvostoliiton viimeisien vuosien liennytystoimista. Kaksi kaupunkia alkaa vuodesta 1983 ja päättyy vuoteen 1987. Kirjassa kuvataan suomalaisen runoilijan David Leijan ja virolaisen muusikon Ants Semperin kohtaamista Tallinnassa. Karismaattinen Ants on vapaa sielu ja neuvostoviranomaisten hampaissa. David haluaa auttaa hänet pakoon, mutta erinäisten käänteiden jälkeen Ants joutuu näytösoikeudenkäyntiin ja sieltä Pohjois-Venäjän vankileirille. Davidin ja Antsin lisäksi kirjassa kuvataan Jonia, helsinkiläistä kalastajaa.

Kirjan alkaa David Leijan ensimmäisestä Tallinnan-matkasta. Seurana on tyttöystävä Tytti Santiago, joka myös on kirjailija. Koska Harri Sirola seurusteli 1980-luvun alussa Anja Kaurasen kanssa, rohkenen epäillä, että hiven omaelämäkerrallisuutta kuvauksiin mahtuu. Vai miltä kuulostavat seuraavat kuvaukset räväkästä Tytistä:

"Tytti alkoi näköjään todenteolla sisuuntua, Leija tuumi. Se ei ollut epätavallista. Leija ei vastannut enää. Hän ajatteli, että Tytti oli tosiaankin menettänyt koko joukon ystäviään kirjansa takia. Suurin osa Tytin ystävistä oli kulttuuriväkeä, ja kuten valintamyymälän kassatytöt kadehtivat sitä joka heidän keskuudessaan sai lottovoiton, humanistipiirit muuttuivat susilaumaksi heti, kun joku heistä saavutti mainetta." "Mitä taas pehkuihin hyppäämiseen tuli, Tytti oli kirjansa menestyttyä tutustunut, David Leijan suureksi harmiksi, muutamiin tunnettuihin rock-muusikoihin ja hukannut niille reissuille paritkin pikkuhousut."

Olen muutamassa viimeaikaisessa blogikirjoituksessani kritisoinut kertojanäkökulmien epäloogista käyttöä. Harri Sirola ei näkökulmissa horjahtele, vaan hän on kirjoittanut Kahdesta kaupungista klassisen hyvän romaanin. Tämänkin takia kirja oli erinomaista luettavaa. Kirja jakautuu kahdeksaan osaan. Sirola kuvaa laveasti, mutta jaarittelematta, Helsinkiä, Tallinnaa, venäläistä vankileiriä ja luo miljöistään uskottavia ja kiinnostavia, täynnä pieniä hienoja yksityiskohtia. Kaikkitietävä kertoja näkee henkilöiden pään sisään. Kieli on hyvää, kirkasta ja osuvaa, joskin sinne tänne on jäänyt pieniä pilkutusvirheitä. Ne eivät kuitenkaan kumoa monipuolisen henkilökuvauksen, imevän tunnelman ja puhuttelevan aiheen tenhoa.

Jos kirjan näkyvänä teemana on kuvaus virolaisten kurimuksesta neuvostovallan alla, niin näkymättömämpänä punaisena lankana kulkee hyvän maskuliinisuuden kuvaus. Mainitsin jo Turha hätkähtää -kirjasta kirjoittaessani, että Sirola vaikuttaa minusta hyvin miehiseltä kirjailijalta. Kaksi kaupunkia nosti nämä tuntemukset taas pintaan. Kirjan kolmesta keskeisestä mieshahmosta kaksi kuvataan melko arkkityyppisiksi sankarihahmoiksi. Muusikko Ants Semper ja kalastaja Joni Jaakkola ovat voimakkaita, rauhallisia, karismaattisia, itsensä ja kykynsä hyvin tuntevia miehiä. Molemmilla on sellaisia fyysisiä taitoja, joita miehisessä maailmassa arvostetaan. Ants harjoittaa taijia, jota hän kutsuu kiinalaiseksi voimisteluksi. Lajin opettamista kamppailutaidoista on hyötyä, kun Ants ottaa paikkansa hierarkian yläpäässä niin tallinnalaisessa vankilassa kuin venäläisellä vankileirilläkin. Joni taas kuvataan Helsingin kalavedet läpikotaisin tietäväksi, rauhalliseksi ammattilaiseksi. Hän tuntee merenkäynnin ja hallitsee niin veneilyn, kalastamisen kuin hylkeiden jäällä ampumisen taidot. Runoilija David Leijalla ei ole samanlaista järkkymätöntä itsevarmuutta kuin Antsilla ja Jonilla. Hän ihailee Antsia, mutta kokee itsensä usein riittämättömäksi, haihattelijaksi. Mutta David on tapahtumien liikkeellepaneva voima, tärkeä lenkki tapahtumien ketjussa.

Kirjassa punnitaan hyvän miehisyyden rakennusaineksia: kunniantuntoa, luottamuksen merkitystä, horjumatonta ja horjuvaa kumppanuutta. Äärimmäisyyksiin nämä teemat kärjistyvät vankileiriä kuvaavassa jaksossa. Kuvaus leiristä teki todella suuren vaikutuksen ensimmäisellä lukukerralla. Sen jälkeen venäläisistä rangaistusleireistä on toki saanut tietoa monessa muussakin yhteydessä. Mutta tämäkin lukukerta sai minut miettimään, että enpä muista lukeneeni tämän lisäksi kuin yhdessä suomalaisessa kirjassa vastaavaa kuvausta Neuvostoliiton leireistä. Kyseessä oli Jari Tervon Myyrä. Mikäli haluaisi uppoutua vankileirikirjallisuuteen oikein kunnolla, olisi luonteva aloitus Vladimir Solženitsynin Vankileirien saaristo. Minulla on kumminkin hämärä mielikuva, että suomennos olisi lyhennelmä. Kirja siis kannattaisi lukea venäjäksi, mihin oma venäjäntaitoni ei valitettavasti riitä. Tuntuisi hullulta lukea englanninnos, mutta pitää vähän kuulostella, kannattaisiko tuohon teokseen tutustua ennemmin suomeksi vai englanniksi.

Muistikuvien epäluotettavuudesta on hyvä todiste, että muistin Kahden kaupungin loppuratkaisun aivan väärin. Moni kyselee, miksi pitäisi lukea uudelleen sellaisia kirjoja, jotka on jo lukenut, joten eiköhän tästäkin löydy yksi vastaus. Vahvojen kirjojen vahvat tarinat jäävät elämään omaa elämäänsä lukijan mieleen. Kaksi kaupunkia kuuluu minun kohdallani näihin jälkiä jättäneisiin kirjoihin. Kirja on hieno kokonaisuus, vaikka lukiessa välillä kurkkua kuristaakin, sen verran puhuttelevia jaksoja siinä on ihmisestä väkivaltaisten voimien armoilla.

Kaksi kaupunkia
ja Puhdistus ovat aihepiirin yhteisyydestä huolimatta melko erilaisia kirjoja, joten on epäreilua yrittää vertailla niitä, vaikka alussa kirjat toisiinsa rinnastinkin. Mutta jos haluaa vertailua tehdä, huomaa, että Kaksi kaupunkia on miehinen tarina, siinä missä Puhdistuksen päähenkilöinä ovat naiset. Näytelmätaustasta johtuen Puhdistus on pienimuotoinen, sisätiloihin ja pieniin kohtauksiin keskittyvä kirja. Kaksi kaupunkia taas hyödyntää täysipainoisesti kaikkia romaanin keinoja: siinä liikutaan laajalti mitä erilaisimmissa miljöissä, siihen on kirjattu tarkkaa ja kiehtovaa ajankuvaa, näyttämölle marssitetaan suuria ihmisjoukkoja. Kuten olen aiemmin todennut, pidän enemmän laveasta ja runsaasta kuin pienimuotoisesta ja tiiviistä kerronnasta, joten sen vuoksi minulle Kaksi kaupunkia on parempi kirja kuin Puhdistus. Mutta toki vaikutuksensa on silläkin, että olen lukenut tämän kirjan aiemmin ja kirjan merkityksellä on ollut aikaa kypsyä mielessäni.

Kirja on omistettu Tarmo Urbille. Niihin hämäriin lukumuistoihin kuuluu sekin, että minua kiinnosti kovasti heti kirjan ensilukemisen jälkeen, kuka Urb on. Muistelen yrittäneeni tehdä nettihakuja Alta Vista -hakukoneella, jota 1990-luvun lopulla paljon käytettiin. Tuolloin ei paljon tietoa Urbista irronnut, mutta nyt tilanne on toinen. Ants Semperin esikuvana toiminut virolainen muusikko Urb asuu nykyään Yhdysvalloissa, Google nostaa kärkiosumiin mm. Urbin Facebook-sivun. Samoin Youtubesta löytyy sekä Urbin vanhoja että uusia musiikkiesityksiä. Lisäksi Kaksi kaupunkia mainitaan Urbin Imdb-sivulla. Ja Uuden Suomen sivuilla on hieno kuva Sirolasta ja Urbista sekä asiaa kirjan virolaiskäännöksestä.

Kirjaa voi lähestyä monesta näkökulmasta. Mikäli on menossa Tallinnaan, kannattaa lukea tämä kirja - laivamatkailua ja Tallinnan keskustaa katsoo väkisinkin uusin silmin. Mikäli on kiinnostunut Suomen talvi- ja jatkosodasta, kannattaa tämä kirja lukea sitä pohtien, olisiko virolaisten kohtalo ollut suomalaistenkin kohtalo, jos sodassa olisi käynyt toisin. Ja mikäli on kiinnostunut tämän hetken totalitaristista yhteiskunnista, kuten Pohjois-Koreasta, saa tästä kirjasta välähdyksen, millaisen ahdistuksen alla tänäkin päivänä jossain päin maailmaa eletään, jos ihminen ei saa olla oma itsensä vaan joutuu alistetuksi mielivallan alle.

5 kommenttia:

  1. Esa Adrianin suomentamana kolmiosainen painos Solženitsynin Vankileirien saaristosta ei ole ymmärtääkseni lyhennys. Itse en teosta saanut koskaan luettua loppuun melko "rasittavan" rakenteensa vuoksi. Vankileirikuvausta löytyy myös teoksista "Ivan Denisovitsin päivä" ja "Ensimmäinen piiri". Molemmat mainioita kirjoja, mielestäni.

    VastaaPoista
  2. Kiitti! Täytyykin vaikka kirjastossa tutkailla noita kirjoja - voihan sitä valita vaikka lyhyimmän, ja aloittaa vankileirikuvauksiin tutustumisen siitä... :)

    VastaaPoista
  3. Anonyymi29.3.15

    Hei, kiitos! Olen niin sama mieltä kanssasi, tosi kiva lukea sitä arvostelua. Tämä romaani saa aina uusia ulottuvuuksia - esimerkiksi tänään sitä voisi todella analysoida miehisyyden tarkoituksen näkökulmasta. Tänään, kun sukupuolineutraalisuus on trendiä. Romaanissa on todella kerroksia. Ja ehkä parasta siinä on se, että tunnen ne alkuperäiskerrokset. Ne elää oma elämää ja hyvin menee :) Terkkuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tämä kirja saikin tänä vuonna ansaitun uusintapainoksen, Teos-kustantamo julkaisi.

      Poista
    2. Anonyymi31.3.15

      Jo, tiedän :) http://www.hs.fi/kulttuuri/a1421990714086?jako=30348ec66ebd898375c7814a952a1270&ref=fb-share

      Poista