sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe - Lyhyt elämä

Kansi: Atena.
Lukupiirimme toukokuun kirja oli Peter Ackroydin Edgar Allan Poe - Lyhyt elämä. Kirja on tasan tarkkaan sitä mitä lupaakin: lyhyt elämäkerta amerikkalaisesta klassikkorunoilijasta Edgar Allan Poesta. Sivuja oli vain 175, joten kirjan lukaisi melko nopeasti. Tosin täytyy sanoa, että kirjaa paremmin mieleen jäi toukokuun kohtaamispaikkamme Bar Favela, jossa oli kiva miljöö ja herkullista ruokaa.

Kirjan lukeminen tuntui siltä, kuin olisi lukenut ylipitkää Wikipedia-artikkelia. Kirja on hyvin luettelomainen ja toteava, tosin väritettynä latteuksilla ja ylitulkinnoilla. Ackroyd korostaa vähän väliä Poen huonoa onnea suorastaan kohtalonuskoisen kuuloisesti: tapahtuipa mitä vaan ikävää, selitykseksi kelpasi huono onni.

Olen lukenut viime vuosina joitakin niin hyviä elämäkertoja, että tällainen läpijuoksutus tuntui aika tylsältä. Toki Poe on kiinnostava hahmo enkä tiennyt hänen elämästään juuri mitään etukäteen. Poen alkoholismi, epäkäytännöllisyys, raha-asioiden ja ihmissuhteiden sössiminen olivat hyvin linjassa monen muun taiteilijakohtalon kautta. Ahkerasti Poe kyllä kirjoitti, mutta totesimme lukupiirissä, että kirjassa olisi voinut avata hieman enemmän, miten Poe klassikkoasemansa saavutti. Elinaikanaan häntä ei juuri arvostettu eikä hän kirjoittamalla päässyt myöskään kummoisille tienesteille.

Poen tunnetuimman runon Korpin voi lukea alkukielellä täällä ja suomennoksena täällä.

En oikein tohdi suositella tätä kirjaa hyvien elämäkertojen ystäville, mutta jos joku haluaa tietää Poesta perusasiat, tässä ne ainakin ovat tarjolla nopealukuisessa muodossa. Parempia elämäkertoja etsiville suosittelen vaikka Arto Mellerin, Juice Leskisen tai L.M. Montgomeryn elämäkertoja.

Käännöksestä

Kirjan on suomentanut Helene Bützow, mielestäni hyvin. Kirjan kielen kanssa ei tarvinnut takkuilla, tosin ei suomentaja päässyt mitään erityisiä taitoja näyttämään, koska kirjan tyyli oli tosiaan aika wikipediamainen. Mutta ainakaan suomennoksesta ei tullut lisähankausta lukemiseen!
 

tiistai 19. toukokuuta 2015

Ann-Marie MacDonald: Adult Onset

Kansi: Sceptre.
Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin romaani The Way the Crow Flies (suomennettu nimellä Linnuntietä) teki suuren vaikutuksen minuun pari vuotta sitten – kuten myös lukuisiin muihin kirjabloggaajiin. Olen seurannut kirjailijan Facebook-fanisivuja ja sieltä tuli tieto MacDonaldin uudesta romaanista Adult Onset. Niinpä ostin kirjan Kindleeni. Veikkaisin, että kirja varmaan myös suomennetaan jossakin vaiheessa, onhan MacDonaldilla  faneja ja lukijoita Suomessakin.

Kirjan nimi on mielenkiintoinen enkä osaa kääntää sitä täsmällisesti. Kindlen The New Oxford American Dictionary antaa sille merkityksen the beginning of something, esp. something unpleasant: the onset of winter. < SPECIAL USAGE > ARCHAIC a military attack.

Sanaparia “adult onset” käytetään kirjassa esimerkiksi sairauksien yhteydessä. Netistä selviää, että adult-onset diabetes tarkoittaa kakkostyypin diabetesta. Voisiko nimi tarkoittaa suomeksi vaikka ”alkavaa aikuisuutta”, ”orastavaa aikuisuutta” tai luovemmin käännettynä vaikka ”kakkostyypin aikuisuutta”?

Kirjan teemoihin nimi kyllä sopii. Päähenkilö Mary Rose MacKinnon on 48-vuotias kirjailija, joka asuu Torontossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Kirjoittaminen on toistaiseksi jäänyt sivuun, sillä Mary Rose keskittyy kahden alle kouluikäisen lapsensa hoitamiseen. Vaimo Hilary on teatteriohjaaja ja matkustaa paljon.

Hieman epäröin asetelmaa ensi alkuun, sillä Mary Rosen hahmo tuntui aiemmin nähdyltä: hän muistuttaa sekä Linnuntien päähenkilöä Madeleinea että kirjailija Ann-Marie MacDonaldia itseään. Mary Rosekin on syntynyt Saksassa Naton tukikohdassa, hänellä on Saksasta varhaisia lapsuusmuistoja ja  Duncan-isän hahmo tuntuu samantapaiselta kuin Linnuntien Jack-isä. MacDonald taas asuu elämäkertatietojen mukaan Torontossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Ylipäätään kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta on vähän tylsää, lähinnä siksi että kirjailija tuntuu olevan hirmuisen yleinen fiktiohahmojen ammatti.

MacDonald on kuitenkin niin hyvä kirjoittaja, että tällaiset pohdinnat jäivät melko pian sivuun ja tempauduin Mary Rosen elämään. Kirjan kronologinen aika kattaa viikon, mutta takaumien, muistojen ja vaihtuvien kertojanäkökulmien kautta ajanjakso laajenee vuosikymmenien mittaiseksi. Siinä missä Linnuntietä oli vahvasti yhteiskunnallinen romaani, on Adult Onset varsinkin yksilökeskeinen, välillä niinkin henkilökohtainen että kerronta tuntuu suorastaan napanöyhdän kaivelulta. Mutta lopulta yhteiskunnallinen näkökulma syntyy juuri henkilökohtaisista kokemuksista. MacDonald kuvaa sukupolvea, jolla on vähän liikaakin aikaa ja mahdollisuuksia pohdiskella keittiöpsykologisia kysymyksiä: suhdetta omiin vanhempiin, lasten kasvatusta, suhdetta sisaruksiin, suhdetta puolisoon ja perheeseen.

She decided to let Hil have the last word. She was a woman after all. So was Mary Rose, of course, but… Hil was more traditionally feminine… even if she was a lot like Mary Rose’s father. What does it mean when you marry your father and she’s a woman who favours heels and handbags?

Mary Rosen vanhempien, Dollyn ja Duncanin elämässä moni asia tuntuu olevan paljon yksinkertaisemmin, vaikka vanhempi sukupolvi on joutunut kohtaamaan sellaisia vaikeuksia, joista nuoremmilla ei ole omakohtaisia kokemuksia. Menneiden aikojen mutkattomuuteen verrattuna Mary Rosen lastenhoitotavat tuntuvat suorastaan neuroottisilta: hän pelkää vaaroja kotinsa nurkissa, vahtii ruokien terveellisyyttä ja lelujen turvallisuutta, koettaa suojata kotinsa kaikin keinoin. Silti riskejä tuntuu tulevan vastaan joka päivä. Ei vähiten hänestä itsestään johtuvia: stressaava arki kiristää Mary Rosen pinnaa välillä äärirajoille. Kirjan aikana Hilary on työmatkalla ja häntä kuullaan enimmäkseen puhelinkeskustelujen kautta, sen sijaan Mary Rose kohtaa arjessaan tuttaviaan ja naapureitaan.

Kirjassa oli joitakin niin väkeviä, pelottavia ja ahdistavia kohtauksia, että lukiessa hirvitti. Monet näistä liittyivät naisen ruumiillisuuteen. Mary Roselle naiselliset ruumiinosat ovat jonkinlainen päänvaiva jo sinällään: hän on miesmäinen lesbo, joka jo lapsena nautti ”hyvän pojan” roolista perheessään – kunnes pikkuveli syntyi ja hänelle piti antaa tilaa.

Kirjassa on mukana lyhyinä katkelmina myös pätkiä Mary Rosen menestyskirjasarjasta, nuorten seikkailufantasiasta. Kirja vaikutti niin kiehtovalta, että olisin mielelläni lukenut koko kirjan!

Vaikka kirjan aineksissa olikin paljon samaa kuin Linnuntiessä, oli Adult Onset kuitenkin omalakinen, itsenäinen ja vahva romaani. Tätä voi suositella kaikille laatukirjallisuuden ystäville.
 

torstai 14. toukokuuta 2015

Mikko Rimminen: Hippa

Kansi: Johannes Nieminen / Teos.
Luin parisen vuotta sitten Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanin ja tykkäsin kovasti. Kirjastossa käydessä syliin hyppäsi Rimmisen vuonna 2013 ilmestynyt Hippa ja sehän piti lainata. Kirja tuli lueskeltua pikkuhiljaa - tätäkään Rimmistä ei voi väittää kovin juonivetoiseksi, vaan kirjan ansiot ovat värikkäässä kielessä. Mutta kun kirjan kanssa pääsi asettumaan aloilleen, eteni kirja suorastaan yllättävän nopeasti.

Veljekset Riuska-Petteri ja Lefa tekevät kaikenlaista hämäräluonteista keikkaa, lähinnä äitinsä käskystä. Äiti on sekaantunut epämääräisiin ja laittomanluonteisiin bisneksiin eikä pojista ole polvi parantunut. Riuskis toimii minäkertojana, kirjan tapahtunumat kestävät viikon verran. Ensin käydään hoitamassa erikoislaatuinen muuttokeikka, sitten veljekset lähtevät kyyditsemään kehitysvammaisryhmää festivaaleille.

Kirjassa on huomattavan paljon sekakäyttöä - veljekset käyttävät alkoholin lisäksi huumeita ja lääkkeitä. Sekakäyttö ei ole vierasta myöskään mukana pyöriville ihmisille, kuten näpsäköille kehitysvammaisten hoitajille tai "hartikaisille", joka on yleisnimi rikollisten käskyläisille. Päihteiden käyttöä Rimminen kuvaa melko arkipäiväisenä ja kuin ohimennen tapahtuvana asiana.

Kirjassa on jotain, joka tuo mieleen Arto Salmisen - kenties Rimmisen rujonkaunis tapa kuvata Helsinkiä ja kadun varjoisan puolen kulkijoita. Välillä piipahdetaan myös Porvoon maisemissa. Parasta Rimmisen tyylissä on hykerryttävä kieli.

Katselin aikani huurrelasiovisia keittiökaappeja, jotka olivat täynnä muuttumatonta ja muuttamatonta posliinista ja epäilemättömän tuhoutumisvaaraista esineistöä, ja ajattelin että olin muuttumaton, muuttamaton ja yksin. Rupesi naurattamaan se pateettisuus. Oli pakko pakottaa itsensä kauahkoksi siitä yksinäisläisyydestä. Pakotin ja suoritin asian huutamalla Lefaa. Mitään ei kuulunut mistään. 

- Lefa? kysyin seuraavaksi jotenkin ripisevänohuesti ja jäin kuulostelemaan.

Ilmeisesti Rimmisellä on seuraava romaani jo työn alla, hyvä! Lukemistahan riittäisi uutuutta odotellassakin, Nenäpäivä ja Pölkky ovat minulta lukematta, samoin kuin Rimmisen runokokoelmat ja yhdessä Kyösti Salokorven kanssa julkaistu Hämärä luonto.

Kirjaan oli ovelanpuoleisesti jätetty muutamia vihjeitä tapahtumien selitykseksi. Niitä pitäisi pähkäillä rauhassa että osaisi hahmottaa kokonaisuuden. Vähän samantapaisia vihjailuja muistelen Pussikaljaromaanissakin olleen. Tykkäsin!