tiistai 18. huhtikuuta 2017

Sofi Oksasta lukemassa: Kun kyyhkyset katosivat ja Norma

Kansi: Like.
Sofi Oksasen romaanin Kun kyyhkyset katosivat vastenmielinen päähenkilö Edgar Parts oli jäänyt takaraivooni kummittelemaan ja päätin palata kirjan pariin - ensimmäisestä lukukerrasta on nelisen vuotta aikaa. Kirjan monitahoinen rakenne tarjosi pureskeltavaa myös uusintalukukerralla ja muutama asia loksahti kohdalleen kunnolla vasta nyt uudelleenluettuna.

Kun kyyhkyset katosivat herätti myös hieman kriittisiä mietteitä. Historialliset romaanit parhaimmillaan ovat sellaisia, että niiden uskottavuutta ei kyseenalaista, vaan lukijana solahtaa täydestä sydämestään kirjan maailmaan. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat tuntuneet tällaisilta. Kun kyyhkyset katosivat tuntui paikoin hieman rakennetun tuntuiselta - aivan kuin romaania varten hankittu valtava tietomäärä ei olisi ihan täysin ehtinyt sulaa, vaan "infodumppauksen" sivumaku tuntui välillä. Myös Oksasen kielikuvat tuntuivat välillä kaunopuheisuudessaan suorastaan harrastelijamaisilta.

Edgar Partsin uskottavuus ja karmea lumovoima sen sijaan pitivät otteessaan. Epäilen, että Parts jää entistä tiukemmin alitajuntani asukiksi. Historian verisissä käänteissä omaa etuaan ajava Parts on täydellinen opportunisti, jolla ei ole moraalia oikeastaan ollenkaan. Hän laskelmoi, käyttää ihmisiä hyväksi, pelaa pelejä kuin shakkimestari - ja olettaa kaikkien muidenkin tekevän samoin. Hän ihmettelee ja suorastaan halveksii ihmisiä, jotka eivät yritä kääntää asioita omaksi edukseen.

Lieneekö brutaalia verrata toista maailmansotaa ja neuvostomiehitystä 2010-luvun suomalaiseen työelämään? Rohkenen näin kuitenkin tehdä, sillä historiallisten romaanien sanotaan heijastelevan aina jotain kirjoitusajankohdastaan. Parts elää epävarmassa ja ennakoimattomassa maailmassa, jossa tärkeintä on, miltä asiat näyttävät. Pitää osata tuoda itseään esille edullisessa valossa, painaa omat näkemykset sivuun jotta voi maksimoida oman hyötynsä ja parhaimmillaan pompata kuin korkki pintaan. Myös nykyisessä työelämässä eletään jatkuvan epävarmuuden aikaa ja pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Isännät voivat vaihtua silmänräpäyksessä ja niin pitää vaihtua vakaumustenkin.

Oksasen uusin romaani, parin vuoden takainen Norma taas tarttui matkaan kirjastosta. Verrattuna hieman jähmeästi käynnistelevään Kyyhkysiin oli Norma todella vetävää luettavaa. Suorastaan ahmaisin kirjan loppuun.

Norman keskeiset henkilöt liikuskelevat bisneksen teossa ympäri maailmaa, mutta nimihenkilö Norma pysyttelee kirjan aikana melko tiiviisti Sörnäisten metroaseman liepeillä. Hän asustelee jossakin Piritorin liepeillä, saa työpaikan kampaamosta ja selvittelee äitinsä kuolemaa. Pikku hiljaa selviää, että äiti on sekaantunut isojen poikien laittomuksiin, velkaantunut ja vetänyt mukaan Normankin tavalla, josta ei voi olla kuin haittaa tyttärelle.

Norman isoja aiheita ovat hiuskauppa ja lapsikauppa. Hiustenpidennyksiin janotaan taipuisaa ja laadukasta aitohiusta, ja yleensä sitä saa kehitysmaiden naisten päästä ostamalla, vieläpä pikkurahalla. Lapsia taas hingutaan mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Välillä lapsettomuutta sureva pariskunta päätyy pimeille markkinoille, mutta kehitysmaiden "lapsitehtaat" tuottavat ihmisvauvoja myös rikollisiin tarkoituksiin. Googletin kirjan innoittamana "nigerian child factory" ja hakutuloksiin tutustuminen yökötti.

Mutta tässä kenties Oksasen kansainvälisen suursuosion salaisuus onkin. Hän kirjoittaa ihmismielen rumuudesta ja pahuudesta - mutta toisin kuin vaikkapa monissa dekkareissa, julmuus ei Oksasen kirjoissa tunnu itsetarkoitukselliselta mässäilyltä. Se tuntuu todelta, sellaiselta todelta jota ei tee mieli ajatella, mutta josta tietää että sitä on pakko katsoa silmästä silmään, ellei halua pettää itseään.

Lueskelin kirjan luettuani netistä Norman arvioita ja yllätyin, kun monet arviot tuntuivat vähän nihkeiltä. Minulle Norma kolahti kolmesta lukemastani Oksasen kirjoista kaikkein kovimmin - se oli todella mukaansatempaava, miljöökuvaus oli uskottavaa ja kiehtovaa ja kirjan yhteiskunnallisista teemoista otettiin kaikki irti.

Epäilen, että tämänkin kirjat henkilöhahmot loppuratkaisuineen jäävät mieleeni pitkäksi aikaa. Loppukäänne on samaan aikaan toivoa herättävä että surullinen. Valta turmelee, vallankumous syö lapsensa, jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden... Voi vain arvailla, miten Normalle kirjan jälkeen loppujen lopuksi käy.
 

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kansi: Otava
Tämän kirjan ilmestyminen sykähdytti minua erityisellä tavalla: esikoiskirjailija Terhi Törmälehto on vanha ystäväni, jonka kanssa olemme olleet seurakuntanuoria ja koulukavereita. Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa kainuulaisten seurakuntanuorten sukeltamista uuteen, eksoottiseen maailmaan - helluntaiseurakuntaan. Pyhän kokemusta janoava päähenkilö Elsa suuntaan koulun jälkeen Kolumbian Bogotaan, jonne hän jää asumaan.

Minulla oli ilo lukea käsikirjoitus jo ennen kirjan ilmestymistä ja pääsin antamaan kommentteja. Olikin mahtavaa huomata, miten käsikirjoituksesta sukeutui viimeistelty, tasapainoinen, tyylikäs romaani! Olen tietenkin täysin puolueellinen - varsinkin kun kuulin olleeni itsekin innoittamassa kirjan erästä sivuhenkilöä - mutta sitäkin innokkaampi lukija tälle kirjalle.

Kainuulaisia nykykirjailijoita ei liikaa ole, ja vaikka Terhi Törmälehtokaan ei enää Kainuun rajojen sisäpuolella asu, vahva ja juureva kuvaus kajaanilaisesta elämänmenosta on uskottavaa ja tunnelmallista. Etelä-Amerikkaa syväluotaavia kotimaisia uusia romaaneja taas ei tule mieleen yhtäkään - vinkatkaa jos tiedätte!

Jotkut haluavat lukea Elsan tarinaa uhrikertomuksena, mutta minusta Elsa ei ole uhri, vaan etsijä ja kyselijä, joka löytää vastauksia karismaattisesta kristillisyydestä - ainakin joksikin aikaa. Elsa on oman elämänsä päähenkilö joka tasapainoilee heittäytyvän, maailmasta pois kääntyvän uskon ja yhä voimakkaammin iholle tulevan nykyhetken välillä. Niin uskon kuin uskosta pois kääntymisenkin kuvaukset ovat tässä kirjassa kauniita - eivätkä vailla komiikkaa ja jopa tragikomediaa.

Upea, persoonallinen, vahva kirja! Suosittelen kaikille!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Liane Moriartya ahmimassa

Viime aikoina olen kaivannut viihdyttävää luettavaa ja joulukuun puolella ahmin kolmen romaanin verran Liane Moriartyn romaaneja. Olen tykästynyt Moriartyn vetävään tyyliin ja luin hänen tuotantonsa alkupäästä kolme toistaiseksi suomentamatonta romaania.



Three Wishes (2009)

Sydneyssä asuvat 33-vuotiaat kolmossiskokset Cat, Lyn ja Gemma painiskelevat elämän yllätyskäänteiden kanssa ja yrittävät tulla sinuiksi oman elämänhistoriansa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa kanssa. Romantiikkaa, huumoria, pinnanalaista synkkyyttä ja elävää, kiehtovaa miljöökuvausta. Tietty esikoiskirjamaisuus näkyy, mutta ei pahalla tavalla.



The Hypnotist's Love Story (2012)

Hypnoterapeutti Ellen etsii miestä netistä ja tapaa kivan Patrickin, jolla on astetta ikävämpi exä - stalkkaava Saskia. Saskia roikkuu Patrickin kintereillä häiritsevällä tavalla, kunnes useamman kuin yhden ihmisen mitta täyttyy.

Kirjan tunnelma oli paikoin jopa pelottava, sen verran ikävältä stalkkaaminen tuntuu. Kokonaisuus oli kuitenkin vetävä ja kiehtova, hypnoterapian maailmaan sukeltaminen kiinnosti. Sivuhenkilöt olivat värikkäitä ja kiinnostavia.



The Last Anniversary (2010)

Suosikkini näistä kolmesta! 39-vuotias sinkku Sophie muuttaa ex-poikaystävänsä Thomasin pienelle kotisaarelle ja joutuu Thomasin suvun ympäröimäksi. Suku on rakentanut matkailubisneksen vanhan perhemysteerin ympärille, mutta vähitellen salaisuudet alkavat paljastua.

Mahtavia henkilöhahmoja, ihana miljöö, kiehtova mysteeri ja sen vähittäinen purkaminen. Linkkivinkki: kirjassa mainitaan usein Mary Celesten mysteeri.