lauantai 31. lokakuuta 2009

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Äiti antoi luettavaksi Stieg Larssonin kehutun Millennium-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia tulikin luettua huimaa vauhtia. Pitänee hommata jostain käsiinsä kolmas osa ennen kuin on kakkososa luettu, ettei sitten joudu kärvistelemään jännityksessä jos kirja puuttuu.

Olen joskus hieman vilkaissut tätä suosittua kirjaa, mutta lukeminen ei oikein käynnistynyt. Nyt ei sitä pelkoa ollut, vaan kirja oli todella mukaansatempaava. Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei siis ole, kaikista kehuista huolimatta, vaan täkynä on koukuttava juoni ja hyvät päähenkilöt. Juonivetoisuudesta johtuen kirjan tapahtumista ei taida uskaltaa kertoa sen enempää, mitä takakannessa kuvataan, joten keskityn hieman analysoimaan kirjan suosituimman hahmon, Lisbeth Salanderin, olemusta.

Kirja alkaa, kun taloustoimittaja Mikael Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta. Hän on penkonut ruotsalaisen suurkapitalistin konnankoukkuja, mutta hävinnyt oikeusjutun. Mikael saa uutta ajateltavaa, kun hän saa kutsun pieneen Hedestadin kaupunkiin tehtävänään kirjoittaa vanhan teollisuusmiehen elämäkerta - sekä samalla ratkaista 1960-luvulla tapahtunut sukulaistytön katoaminen. Asiaan sekaantuu myös epäsosiaalinen turvallisuusfirman työntekijä Lisbeth Salander.

Lisbethistä tuntuu tulleen Larssonia lukeneiden ja Millennium-elokuvia katselleen suursuosikki. Varsinainen päähenkilö Mikael Blomkvist onkin paljon perinteisempi dekkarihahmo: naisiinmenevä toimittaja, josta tulee juttua penkoessaan eräänlainen salapoliisi. Lisbeth taas on huipputaitava tietokonehakkeri, joka pukeutuu mustiin, jolla on lävistyksiä ja tatuointeja, kurja lapsuus ja jolle on asetettu virallinen holhooja, koska yhteiskunta katsoo hänet kyvyttömäksi huolehtimaan omista asioistaan.

Miksi Lisbeth on niin kiinnostava hahmo? Toisin sanoen, missä asioissa hän on uskottava ja samaistuttava?

Mustiin pukeutuvia, tatuoituja tyttöjä ja naisia on nykyään paljon. Välillä Larsson kuvaa Lisbethiä hieman setämäisesti, häntä esimerkiksi kutsutaan toistuvaksi "tytöksi" vaikka hänen kerrotaan kirjan alussa olevan 24-vuotias. Myös Lisbethin epäsosiaalisuus ja erakkomaisuus on tuttua: syrjäänvetäytyviä ja masentuneita nuoria tuntee jokainen. Lisäksi piristävä ominaisuus on se, että Lisbeth ei ole tunteellinen. Mies = järki, nainen = tunteet, tunnutaan edelleenkin ainakin perinteisemmässä dekkarimaailmassa ajateltavan. Tässä ei. Samoin tietokoneharrastuneisuus on nykypäivää.

Mutta missä asioissa Larsson sitten kompastuu Lisbethin uskottavuuden kohdalla? Tästä listasta taitaa tulla paljon pitempi, vaikka tällainen pikkuasioihin puuttuminen lieneekin minulta ylikriittisyyttä. Täytyy ajatella, että Lisbeth on hahmona eräänlainen supersankari, varsin tyypillinen kirjailijan lempilapsi: ihmeellinen tyyppi, joka osaa vaikka mitä ja selviää vaikka kuinka kiperistä tilanteista. Siksi hänelle on lastattu hieman liikaakin loisto-ominaisuuksia.

Epäsosiaalisuudella on kääntöpuolensa: tarpeen tullen Lisbeth kykenee viiltävän analyyttiseen, älykkääseen keskusteluun vaikkapa työkuvioissa. Käy myös ilmi, että hänellä on huima kielitaito. No, kuinkas uskottavaa tämä on? Kuinka moni epäsosiaalinen erakko on puhumatta muille ihmisille vain huvin vuoksi, vaikka oikeasti onkin monipuolinen keskustelija? Ei varmaan kovin moni. No, ehkä Lisbeth on vain niin yliälykäs tai kärsii jonkinlaisesti lievästä autismista tai Asperger-yhtymästä tai vastaavasta, ja on sen takia puolet ajasta puhumatta.

Sitten se tietokoneosaaminen. Olen itse opiskellut tietotekniikkaa, ja vaikka minusta ei valitettavasti huippuhakkeria tullutkaan (eikä tietotekniikan koulutuksen tarkoituskaan toki ole kouluttaa hakkereita), niin tutustuin ihmisiin, joilla huimaa tietokoneosaamista on. Ehkä he eivät aivan Lisbethin veroisia ole, mutta kuitenkin sellaisia, että osaavat sekä salata viestiliikennettä että purkaa salauksia tehokkaasti. Kuten usein tapahtuu silloin, kun kirjailijat haluavat käyttää hakkerointia kirjan tehoelementtinä, tässäkin kirjassa sorrutaan liiallisuuksiin. No, ei kai se ole sen kummempi ilmiö kuin telkkarin sairaalasarjat: oikeassa elämässä sydänkirurgeilla ei ole aikaa vatvoa ihmissuhdesotkuja, vaan työ on paljon epädramaattisempaa.

Muutama pikkujuttu kiinnitti huomion. Kun kuvataan Lisbethin asuntoa, voi olettaa että hän esimerkiksi tilaa sanomalehteä, pitää jääkaapissa piimää ja kaapissa omenaa. Ainakin hän yhdessä kohtauksessa heti herättyään juo piimää ja syö omenaa, ja asunnon kuvataan olevan sanomalehtikasojen vallassa. Kukaan tuntemani übernörtti ei tilaa sanomalehteä, ja useimmat ovat kieltäneet myös ilmaisjakelulehtien tulon. Onhan sanomalehden luku aivan ajanhukkaa, kun uutisia voi lukea netistä paljon nopeammin ja ilmaiseksi. Samoin ruokavalio tuntuu olevan kliseisesti siellä pitsa-kola -linjalla, tai ainakaan tuoreita hedelmiä ei säännöllisesti syödä. Kaupasta ylipäätään hankitaan pilaantuvia ruokatarvikkeita vain vähän, sillä kotiin tilattavat kebab- tai pitsa-annokset riittävät ruoaksi hyvin. No, tämä jos mikä on saivartelua.

Erikoista tuntuu olevan myös Lisbethin holhouksenalaisuus. Larsson kyllä hieman kuvaa kirjassaan ruotsalaista holhouskäytäntöä, mutta kun Lisbeth kerran mainitsee että hänellä on esimerkiksi oma yritys, miten ihmeessä tällainen ihminen voi olla holhouksen alainen? Eivätkö työssä käyminen ja oman yrityksen perustaminen muka ole riittäviä osoituksia elämänhallinnasta, että holhoussuhde voitaisiin purkaa?

Kirjassa tökki hieman Marja Kyrön suomennos. Tuntuu että kritisoin suomennosta melkein jokaisen lukemani käännöskirjan kohdalla, mutta kyllä tässäkin ärsytti pienet epätarkkuudet ja muut kömmähdykset. Mutta kuten sanottu, mikäli haluaa uppoutua mukaansatempaavan tarinan pariin, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Charlotte Brontë: Jane Eyre, the graphic novel

Kirjaston sarjakuvahyllystä löytyi kiintoisa opus: sarjakuvasovitus Kotiopettajattaren romaanista. Version on tehnyt englantilaisen kirjallisuuden klassikoita sarjakuviksi sovittanut Classical Comics Ltd. Piirtäjänä on John M. Burns ja käsikirjoituksen on tehnyt Amy Corzine. Ilmeisesti näitä klassikkosarjakuvia käytetään paljon esimerkiksi kouluopetuksessa. Mielenkiintoista on, että sarjakuvista on toteutettu eri tason versioita: "Original Text" ja "Quick Text" -versiot. Edellisessä sarjakuvan dialogi on suoraan alkuperäisteoksesta, jälkimmäisessä repliikkejä on lyhennetty ja helpotettu. Luin itse tuollaisen "original text" -version, josta 30-sivuisen näytteen pdf-muodossa voi lukea täältä.

Minulle tämä sopi luettavaksi paremmin kuin hyvin. Olen lukenut Kotiopettajattaren romaanin kerran, lukioikäisenä. Juoni ei jäänyt kauhean hyvin mieleen, muistelen että lukukokemus tuntui raskaalta ja pitkäveteiseltä. Koska Kotiopettajattareen romaaniin viitataan kirjallisuudessa paljon ja usein, on minua välillä hieman häirinnyt se epäselvä mielikuva, joka kirjasta jäi. Viimeksi näin kävi Virginia Andrewsin yhteydessä, kun tuli lueskeltua netistä "hullu nainen ullakolla" -teemasta. Kuitenkaan raskassoutuiseen klassikkoon ei ole tehnyt mieli tarttua uudestaan - ennen kuin nyt.

Sarjakuvasovitus oli varsin miellyttävää luettavaa - piirrosjälki oli kaunista, joskin välillä ehkä jopa hieman kaunisteltua, ja värit olivat ihania. Ainoa hieman häiritsevä asia oli sellainen ylikorostettu boldauksen käyttö tekstauksessa - joka repliikissä oli boldattu ihan liikaa yksittäisiä sanoja, se aiheutti välillä hieman hassuja korostuksia. Mutta koska nyt pääsi kunnolla tarinaan sisälle, se korvasi nämä pikku puutteet. Orpo Jane kasvaa julman tädin hoivissa, kunnes hänet lähetetään köyhien lasten kouluun. Koulun päätyttyä Jane hakeutuu kotiopettajattareksi Thornfieldin kartanoon, jota hallitsee salaperäinen herra Rochester. Lempihän siinä leiskahtaa, mutta monet yllättävät esteet pitää voittaa, ennen kuin pari saa toisensa.

Kunnon goottiromantiikkaa siis, eikä tarina ole syyttä klassikko. Kotiopettajattaren rooli on itsessään kiehtova. Kotiopettajatar oli erikoinen väliinputoaja sääty-yhteiskunnassa: hän ei kuulunut ylhäisöperheeseen mutta oli kuitenkin muun palveluskunnan yläpuolella. Tehtävä oli usein epäkiitollinen. Kuitenkin se oli lähes ainoa tapa, jolla nuori, köyhä, hieman koulutusta saanut nainen pystyi elättämään itsensä. Aiheesta löytyy paljon kiinnostavaa luettavaa netistä, esimerkiksi tämä artikkeli käsittelee kotiopettajattaren roolia 1800-luvun kirjallisuudessa. Sinänsä Jane Eyren ja herra Rochesterin romanttinen rakkaustarina on melko asetelmallinen ja ihannoitu - joskaan nämä seikat eivät tee siitä yhtään vähemmän kiehtovaa. Paljon kyynisemmin ja julmemmin samanlaista tilannetta kuvasi William Makepeace Thackeray Turhuuden turulla -kirjassaan. Itse asiassa Charlotte Brontën mainitaan olleen Thackerayn suuri ihailija.

Ajan kirjallisuudelle tyypillisesti päähenkilö Janella on voimakkaat kristilliset ihanteet ja vahvat moraalikäsitykset. Mieleen tulee vanha suosikkini L.M. Montgomery - hänen päähenkilönsä viittaavat usein kristinuskon käsitteisiin ja kirjoissa puhutaan Jumalasta ja rukoilemisesta. Kuitenkin vain harva henkilöhahmo on uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Tämä pätee myös Jane Eyreen. Mistään ei voi päätellä hänen kokeneen mitään henkilökohtaista uskoontuloa tai uskonratkaisujen tekoa, kuitenkin hän viittaa usein Jumalan johdatukseen, Jumalan tahtoon ja rukoiluun. (Ok, tietenkin sarjakuvaversio on tiivistetty, en yhtään muista mahtaako alkuperäisromaanissa olla syvällisemmin kuvattu Janen hengenelämää.) Nyt 2000-luvulla on selvästi nähtävissä että Euroopan kristillisyys on rapautumassa ja vaihtumassa tai vaihtunut monimuotoisempaan uskonnollisuuteen. Moni eurooppalainen ei pidä itseään minkään uskonnon kannattajana, vaan lukeutuu agnostikoksi tai ateistiksi. Voimmeko odottaa kirjallisuudentutkijoilta analyysia siitä, miten voimakas kristillinen tapakulttuuri on näkynyt vanhassa kirjallisuudessa ja miten uskonelämän murros taas heijastuu kirjallisuuteen ja taiteeseen? Koska siitä minun mielestäni on kysymys niin Jane Eyren kuin L.M. Montgomeryn kohdalla: vaikka Jumalasta usein kirjoissa puhutaankin, kyseessä ei niinkään ole uskonnon harjoittaminen tai uskonnollisuus, vaan kulttuuri-ilmapiiriin erittäin voimakkaasti vaikuttanut tapakristillisyys. Sinänsä tietysti Janen raudanluja, ylevä moraali on varsin virkistävää luettavaa nykyihmiselle. Väkivaltaisuus, ihanteettomuus ja ylenpalttinen seksin korostus on tietenkin kiinnostavaa monen nykykirjailijan tuotannossa, mutta kyllä tällainen puhdashenkinen Jumalan huomaan jättäytyminen on oikein mukavaa vastapainoa. Tämänkin vuoksi on ihanaa voida lukea eri aikakausien kirjallisuutta vuoron perään.

Sarjakuvaversio teki siis minun kohdallani tehtävänsä: sain hyvän käsityksen siitä, mistä Kotiopettajattaren romaanissa olikaan kysymys, sekä kipinän tarttua kirjaan uudestaan. Kunhan sopiva tilaisuus tulee, luen kyllä romaanin uusiksi, ja toivottavasti se ei tällä kerta tunnu raskaalta tai pitkäveteiseltä.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Niin on ollut kiire ettei ole varistakaan ehtinyt sanomaan kuin linnuksi! Lukeminenkin on ollut aika pätkittäistä. Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani oli silti huiman hieno lukukokemus. Kiitos kaikille Morrisonia suositelleille, ainakin kaverini Tiinan muistan tätä kehuneen. Morrisoniin tarttumista olin meinannut jo jonkun aikaa, olenhan aina välillä täällä blogissa pohtinut laajempaa tutustumista laadukkaaseen käännöskirjallisuuteen.

Tosin pitääpä sanoa, että jos olisin älynnyt, niin olisinpa voinut lukea Minun kansani, minun rakkaani (engl. Beloved) suoraan alkuperäiskielellä. Suomentaja Kaarina Ripatti kömmähtelee mielestäni vähän siellä täällä. Ensinnäkin jo kirjan nimi on harhaanjohtaja, se viittaa suuriin eeppisiin linjoihin, ja kirja on kuitenkin hyvin yksityinen, pieniin ympyröihin keskittyvä. Historian suuria linjoja, tässä tapauksessa Yhdysvaltain sisällissotaa, orjuuden lakkauttamista ja mustan väestön ensikokemuksia vapaasta elämästä, tarkastellaan yksittäisten ihmisten kokemusten kautta. Ja vaikka en itsekään ole aina maailman tarkin pilkuttaja, niin tässä kirjassa pilkkuvirheitä riittää niin paljon, että se alkaa suorastaan häiritä lukemista. Muitakin pieniä mokia käännöksestä löytyy.

Mutta sitä ei käännös voi peittää, että hemmetin hyvä kirjoittaja Morrison on - ilman muuta Nobelinsa ansainnut. Lukijana putoaa tarinaan syvälle kuin kaivoon, on yhtäkkiä keskellä eläviä, moniulotteisia, tuntevia ihmisiä, jotka pikku hiljaa ja vastahakoisesti kerivät menneisyyttään auki. Aika-paikkakoordinaatit määritellään heti ensimmäisen luvun alussa: eletään vuotta 1873 Ohion Cincinnatissa, osoitteessa Bluestone Road 124. Entinen orjanainen Sethe sekä hänen teini-ikäinen tyttärensä Denver elävät hiljaista, syrjäänvetäytyvää elämää. Mutta kun kylään astelee Sethen ystävä, samalla tilalla aikanaan orjana ollut Paul D, käynnistyy muutos.

Morrison kuvaa maagisen realismin keinoin Sethen menneisyyden haamuja - joista löytyy hyvin konkreettinenkin haamu 124:n elämää sekoittamaan. Taitavasti kuvattu - yliluonnolliset asiat ovat yhtäaikaa täysin uskottavia että sopivan etäännytettyjä, "taikauskon" piikkiin pantavia. Kumminkin, kun Sethen ja Paul D:n traumaattista historiaa puretaan, meinaa maha välillä kääntyä ympäri. Vaikka Morrison kuvaa orjuutta eleettömästi, onnistuu hän luomaan tapahtumiin sellaisen tunnelatauksen, että jo senkin vuoksi lukeminen on välillä hieman hidasta - ei pysty vastaanottamaan kovin paljon kerrallaan. Tämä kirja on ikään kuin Tuulen viemän kääntöpuoli - miltä Etelävaltioiden vauraus näytti orjan silmin katsottuna? Sethen ja Paul D:n elämä hyvän isäntä Garnerin aikaan oli melko ongelmatonta, mutta Garnerin kuoltua asiat muuttuivat karmaisevaan suuntaan.

Samalla kirjan henkilöiden kautta kuvataan sisällissodan jälkeisen Amerikan mustan väestön historiattomuutta ja juurettomuutta. Jos vanhemmat erotettiin lapsistaan, puolisot toisistaan, tuttuja myytiin ympäriltä uusiin paikkoihin, niin pysyvät ihmissuhteet olivat lähes mahdottomuus. Sethen korviin oli vielä kantautunut kuvauksia orjalaivoista, mutta omasta äidistään hänellä ei kunnon muistikuvia ollut. Ja vaikka sodanjälkeisessä Cincinnatissa mustat saattoivat jo käydä palkkatyössä ja rakentaa omaa elämäänsä, rotujen väliset rajat olivat vahvat.

Sethen, Denverin, Paul D:n ja heidän takautumiensa kautta tutuiksi tulevien muiden hahmojen elämää seuraa intensiivisesti. Kuten mainitsin, tarina kuvaa pieniä ympyröitä, mutta avasi minulle taas näkymän maailmanhistoriaan joltakin uudelta kannalta. Kun palaan tähän kirjaan (olen jokseenkin varma että tulen lukemaan tämän joskus myöhemmin uusiksi), voisin etsiä tämän käsiini suoraan alkuperäiskielellä. Myös muu Morrisonin tuotanto on tämän perusteella ehdottomasti tutustumisen arvoista.

21.1.10. PS. Katso myös Kirjapedon erinomainen bloggaus tästä kirjasta.

Lue myös nämä:
Harper Lee: To Kill A Mockingbird (Kuin surmaisi satakielen)
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)
Sofi Oksanen: Puhdistus