William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

Turhuuden turulla tuli luettua ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten, kun BBC:n loistava tv-sarjaversio tuli telkkarista, pääosassa elämänsä roolissa Natasha Little. Oletin tuolloin toiveikkaasti, että kirjasta olisi otettu tuore painos tv-sarjan kunniaksi vaikka elokuvakansilla, mutta mitä vielä. Uusin painos jonka sain käsiini oli kirjaston varastosta kaivettu 1950- ja 60-lukujen taitteessa julkaistu kaksiosainen versio. Vaan lukihan senkin ja hyvältä maistui. Sittemmin kirjasta todella ilmestyi uusi painos suomeksi leffakansilla, Reese Witherspoonin tähdittämän elokuvan ilmestymisen jälkeen. Tv-sarja tosin kepittää elokuvan mennen tullen.

Omaan hyllyyn Turhuuden turulla päätyi viime syksynä, jälleen kerran sen Antikka.netin kautta. Hyväkuntoinen vanha painos, juuri tuota samaa Otavan julkaisemaa Maailmankirjallisuuden mestariteoksia -sarjaa 50-luvun taitteesta, eikä maksanut paljon. Eläköön divarit!

Toiseen kertaa luettuna kirja oli vieläkin nautittavampaa tekstiä kuin ensimmäisellä kerralla. Thackeraylla on kirjailijana pistämätön ihmistuntemus, 1800-luvun puolivälissä julkaistu teos osuu aivan nappiin myös nykypäivän ihmissielun osalta. Näinhän se menee, ajat muuttuvat mutta ihminen ei muutu. Maailmankirjallisuuden keskeisimpien satiirien joukkoon luettava klassikkoteos kuvaa ihmiseloa lempeän ivallisesti, raa'an osuvasti mutta myös ymmärtävästi. Nykylukijalle mukava piristysruiske on myös kirjan tekniikka: Thackeray antaa kertojanäänen kommentoida tarinaa ja jopa puhutella lukijaa varsin vapaasti, kirjan loppupuolella kertoja astuu jopa itse pieneen sivurooliin tarinan kulussa. Tällaisia kirjoja ei muutenkaan enää kirjoiteta. Vai kuka muka nykyään kertoo tarinaa parin kolmen vuosikymmenen tähtäimellä, kuljettaa laajaa päähenkilöjoukkoa ajassa ja paikassa moneen eri suuntaan ja vielä hallitsee tämän ihmisjoukon täydellisesti? Välillä kirjan luvuissa oli myös hassua täytetunnelmaa: mietin, että onkohan tämäkin tarina julkaistu alunperin jatkokertomuksena. Wikipedian mainio Vanity Fair -sivu vahvisti tämän epäilyksen todeksi.

Tarinaa tuntemattomille tiedoksi, että tämä "romaani vailla sankaria" kuvaa köyhistä oloista lähtöisin olevan Becky Sharpin sitkeää ja häikäilemätöntä pyrkimystä sosiaaliseen arvonnousuun. Päästäkseen parhaisiin seurapiireihin Becky juonittelee, kieroilee, valehtelee, varastaa ja laskelmoi avioliitossaan, sukulais- ja ystävyyssuhteissaan kaikin mahdollisin tavoin. Hurmaava nainen onnistuukin pääsemään niin hoviesittelyyn kuin Englannin korkeimpien seurapiirien lemmikiksi. Lopulta romahdus tulee ja kupla puhkeaa, mutta täydellinen opportunisti onnistuu silti sumplimaan itselleen varsin mukavat olot ennen kirjan loppumista.

Historiallisissa romaaneissa on aina oma viehätyksensä jo ympäristön ja elintapojen kuvauksessa - tosin teknisesti ottaen Turhuuden turulla on kai aikalaisromaani eikä historiallinen romaani, koska se sijoittuu 1820-1830 -luvuille ja on kirjoitettu 1840-luvulla. Nykylukijalle se aivan riittävän historiallinen kuitenkin on, ja itse nautin kovasti Englannin ja manner-Euroopan kuvauksesta. Yksi perusasia näyttäytyy varsin outona nykyihmiselle: kuinka joutilasta elämää eurooppalainen yläluokka, varsinkin yläluokan naisväki, on elänyt! Luulisi kenen tahansa pitkästyvän kun päivät pitää täyttää huviajeleluilla, kävelyillä, kyläilyillä ja illanistujaisilla ilman mitään järkevää tekemistä kuten työtä. Vaan työstä kai sekin on käynyt, varsinkin kun kunnialliselle naiselle ei ole edes ollut mahdollista elättää itseään työllä (kotiopettajattaren ja seuranaisen huonosti palkattuja ammatteja lukuunottamatta), vaan elatus on pitänyt hankkia nappaamalla sopiva mies.

Kuinka brutaalia, tuumii nykynainen, onneksi näin ei enää ole. Niinhän sitä luulisi, tosin itse olen näin kolmekymppisenä vastavalmistuneena todennut, että ei tämä asia ole miksikään muuttunut. Otetaanpa vaikka sairaanhoitajanainen esimerkiksi. Neljäkymppisenä sairaanhoitajanaisten elintaso määräytyy ihan taatusti sen mukaan, onko miestä löytynyt vai ei - sen perinteisen insinöörismiehen iskenyt hoitsu on todennäköisesti päässyt omakotitaloasumisen makuun ja leveän leivän ääreen, sinkkusisar kitkuttelee edelleen korkeintaan vuokrakaksiossa. Niin on ollut ja niin on oleva!

Becky jallittaa hyvästä perheestä syntyjään olevan upseerin Rawdon Crawleyn miehekseen, mutta valitettavasti toive rikastumisesta ei pääse täyttymään, kun lupaava perintö lipuukin sivu suun. Tästä seuraa yksi kirjan herkullisimmasta teemoista: kuinka eletään ylellistä elämää ilman minkäänlaisia tuloja. Ei tämäkään niin kaukana nykyelämästä ole: juorulehdet kirjoittavat säännöllisesti julkkiksista, kuten Juhani Palmusta tai Tiina Jylhästä, joilla lehtijuttujen mukaan on miljoonavelat, tulot nollilla mutta elämäntyyli pelkkää luksusta. Beckyn ja Rawdonin perusoppi on siinä, että pitää lypsää sukulaisia ja ystäviä tavalla tai toisella, lainata rahaa joka suunnasta ja ostaa kaikki velaksi, ja jättää sitten velat maksamatta. Tällä tavalla rahatonkin voi viettää surutonta seurapiirielämää.

Rinnan Beckyn elämän kanssa seurataan hänen koulutoverinsa ja oletetun ystävänsä Amelia Sedleyn elämää. Kuten valitettavasti usein on, pahikset ovat taiteessa hyviksiä kiinnostavampia hahmoja, ja niinpä itkeskelevän, hurskaan, nöyrän ja hyväsydämisen Amelian edesottamukset ovat välillä paljon pitkästyttävämpiä kuin laskelmoivan valehtelijan Beckyn. Lopussa kuitenkin nähdään, saako paha palkkaansa ja jos saa, niin millä lailla.

Muita päähenkilöitä ovat Amelian vanhemmat, hänen rakastettunsa George Osborne, tämän vanhemmat sekä Osbornen ystävä, Ameliaan rakastunut William Dobbin. Toinen läpi kirjan kulkevista teemoista on Amelian sokea ja vilpitön rakkaus ylimielistä, typerää ja välinpitämätöntä Georgea kohtaan. Thackeray ruoskii monin viiltävin sanankääntein naisen uhrautuvaista ihanteellisuutta ja haavekuvien rakentelua. Toistuvaa pilkkaa herättää myös kaikenlainen tekopyhyys, silmänpalvonta ja naurettavat tavat. Tässä näyte Thackerayn kaunopuheisesta kielenkäytöstä (sekä mukavasti vanhahtavan kuuloisesta suomennoksesta):

"On paljon sellaista, mitä me teemme ja tiedämme aivan hyvin Turhuuden turulla, vaikka emme puhukaan siitä. Samoin kuin Ahrimanin kannattajat palvovat paholaista, vaikka eivät koskaan mainitsekaan hänen nimeään, samoin voi sivistyneistö yhtä vähän sietää todenperäistä paheen kuvaamista, kuin perin pohjin hienostunut englantilainen tai amerikkalainen nainen sallii mainittavan housuja kainossa seurassaan. Ja sittenkin, hyvä rouva, ne molemmat liikkuvat joka ikinen päivä aivan silmiemme edessä kauhistuttamatta meitä kovastikaan. Jos teidän olisi punastuttava joka ainoa kerta mennessänne niiden ohitse, niin millainen väri teidän kasvoillanne olisikaan! Vain silloin, kun niiden ruma nimi mainitaan, on teidän syytä näyttää kauhistuneelta tai loukkaantuneelta. Tämän romaanin kirjoittaja on kunnioittavasti halunnut mukautua vallalla olevaan muotiin ja vain vihjata pahan olemassaoloon kevyellä, huolettomalla ja miellyttävällä tavalla, niin ettei kenenkään hienoja tunteita loukattaisi. Vaadin jokaista lukijaa todistamaan, eikö Beckyämme, jolla tosin on joitakin virheitä, ole esitetty yleisölle täysin säädyllisellä ja ketään loukkaamattomalla tavalla."

Aino Tuomikosken suomennos antaa siis oman miellyttävän mausteensa vanhahtavaan ja koukeroiseen kielenkäyttöön. Huomaa, että 50-luvun Suomessa esimerkiksi sellaiset ruoka-ainekset kuin chili, cayennepippuri ja chutney ovat olleet jokseenkin tuntemattomia, suomentaja kun johdonmukaisesti käyttää sentyylisiä termejä kuin "kajenne" ja "tsutney". En ole päässyt plarailemaan Turhuuden turulla -kirjaa alkukielellä, mutta jos 1800-luvun sivistyneistöenglanti on sujuvasti hanskassa, on kirja epäilemättä hieno lukukokemus myös alkukielisenä versiona.

Lue myös nämä:
Emily Brontë: Humiseva harju
Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
Margaret Mitchell: Gone With The Wind (Tuulen viemää)