maanantai 5. maaliskuuta 2007

Emily Brontë: Humiseva harju

Kirjastossa silmiini osui Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa viime vuonna julkaistu Humiseva harju. Tartuin siihen ajatellen, että kai itseään pitää yrittää välillä sivistää klassikoillakin. Tylsää pakkopullaahan tämä mahtaisi olla, jätän sitten kesken jos en jaksa lukea... Laiska kun olen, ei minulla ollut oikein edes selvää mielikuvaa, mistä Humiseva harju kertoo. Jonkin sortin traaginen rakkaustarina taitaisi olla?

Brontën sisarusten kirjoista olen sentään Kotiopettajattaren romaanin lukenut joskus aikoja sitten, ja kirjailijasiskojen elämänvaiheet ovat sentään muualla pintapuolisesti tutuiksi tulleet. Humiseva harju tuntui ensi alkuun hieman kömpelösti suomennetulta, minkä pistin käännöksen vanhuuden piikkiin. Mutta loppusanoissa selvisikin että kirja on suomennettu jo useampia kertoja, ja päätellen siitä että tämän version suomentaja Juhani Lindholm on ainakin elossa edelleen ja tekee vuosittain uusia suomennoksia, ei tämä versio kovin vanha voi olla. Muutaman sivun jälkeen kielenkäyttöön jo tottui, eikä se sen jälkeen enää kömpelöltä tuntunutkaan.

Pakkopullan suhteen olin onneksi väärässä. Oletin että "tämä lukijoita sukupolvien ajan kuohuttanut intohimoinen tarina" olisi jotain Jane Austenin tyylistä draamaa, missä vääränlaiset hansikkaat teekutsuilla saavat herkimmät pyörtymään ja kulmakarvojen kohottelulla korvataan monta sukuriitaa. Mutta Humiseva harjuhan olikin sellaista räimettä, rytinää ja roisketta että oksat pois. Yläluokkaisissa kartanoissa, Humisevassa harjussa ja Rastaslaaksossa, tapellaan, kiroillaan, juopotellaan ja juonitellaan niin, että heikkopäisempiä jo hirvittää. Jane Austenin tyylilstä ei voitaisi kauempana olla, ja verrattuna aikalaisensa William Makepeace Thackerayn hienostuneeseen ivaan Turhuuden turulla -kirjassa on Emily Brontë suorastaan anarkistisen raivokas. Lisäksi tarina imaisee äkkiä mukaansa juuri sillä oikealla tavalla, että lukijan on pakko lukea lähes harppoen sivuja eteenpäin kiireen vilkkaa saadakseen selville, miten kaikki oikein on käynyt ja miten tarina tulee päättymään.

Tarina alkaa hieman ennen loppunäytöstä, ja suurin osa kirjaa meneekin siinä, että takautuvasti kerrotaan, miten kaikki tapahtui. Emily Brontën ratkaisu on ollut ulkopuolisena mukaan astuvan sivullisen hahmo sekä koko tarinan läpieläneen tarkkailijan hahmo. Nämä kaksi ulkopuolista - Rastaslaaksoon vuokralaisena saapuva lontoolainen herra Lockwood ja kartanon pitkäaikainen palvelija Nelly Dean - seuraavat kuohuvaa draamaa aitiopaikoilta, ensinmainittu tosin suurimmaksi osaksi tarinan kuulijan roolissa. Lockwood tapaa merkillisen perheyhteisön: synkän herra Heathcliffin, hänen kuolleen poikansa nuoren vaimon Catherinen, joka vihaa Heathcliffiä silminnähden, sekä samassa taloudessa asuvan metsäläisjörrikän oloisen Haretonin, joka on Catherinen serkku ja Heathcliffin omaisuuden alkuperäinen perijä. Miten tähän on tultu?

Pitkinä iltoina Nelly tarinoi suvun vaiheet - Catherinen äidin ja nuoren Heathcliffin täyttymättömän rakkaustarinan, Heathcliffin ovelat vallankaappaushankkeet kahden kartanon mailla ja repivät sukuvihat. Nelly onkin merkittävä ja tärkeä hahmo kirjassa, vaikka hänelle itselleen ei mitään kuohuttavaa satukaan. Palvelijan hahmossa hänellä on tärkeä, arkea ylläpitävä rooli läpi kirjan. Hänellä on runsaasti järkeä päässä, käytännöllinen ote elämään, hän säästyy keuhkotaudeilta, mielenvikaisuuksilta ja hullaannuttavilta rakastumisilta, jotka riivaavat muita päähenkilöitä. Hän ei myöskään joudu konkreettisesti petomaisen julman Heathcliffin uhkaamaksi missään vaiheessa, vaan hänellä säilyy jonkinlainen keskusteluyhteys tämän kanssa.

Heathcliff puolestaan kuvataan merkillisen, yksisilmäisen pahana hahmona. Mistä häneen kumpuaa mieletön tuhoamisen ja väkivaltaisuuden halu? Toisaalta Emily Brontë kuvaa käsittämättömän osuvasti kahden ihmisen sielullista yhteyttä, riippumatta heidän "hyvyydestään" ja "pahuudestaan". Yhtä lailla hän ripittää armotta lukijaa kevytmielisistä rakastumisista, jotka johtavat vääjäämättä typeriin ja vääriin lopputuloksiin, jos järkeä ei käytetä vaan annetaan rakkauden ideaalin sokaista. Äiti-Catherine ja tytär-Catherine kokevat molemmanlaisia rakkauksia, kuten myös Heathcliffin vaimo Isabella, josta tulee myös vanhemman Catherinen käly.

Kovin mukavia eivät muutkaan henkilöhahmot ole. Vanha palvelija Joseph on tekopyhä silmänpalvoja, joka kiduttaa lähimmäisiään muodollisella uskonnollisuudellaan. Hunningolle jäänyt ja kasvatusta vailla varttunut Hareton kuvataan lähes eläimelliseksi taantuneena nuorena miehenä. Hänen isänsä Hindley kuolee armottomaan juopotteluunsa, tosin vasta ehdittyään terrorisoida perhettään ja palveluskuntaansa vuosikausia. Heathcliffin poika Linton on sairaalloinen, valehteleva, raivostuttava marisija. Itsekkäitä, ilkeitä ja oikukkaita osaavat olla Catherinetkin sukupolvesta toiseen. Kuitenkin nämä kaikki hahmot ovat viime kädessä inhimillisiä - lukuunottamatta kenties Heathcliffiä, jossa ei kovin monta heikkoa kohtaa ole. Enintään se, että hän uskoo kuolleen Catherinen kummittelevan hänelle, hänen kirottuaan rakastettunsa tämän kuolinhetkellä.

Kirjasta jäi sellainen jälkimaku, että sen tapahtumat jäävät luultavasti ajatuksiin tai ainakin alitajuntaan pyörimään pitemmäksi aikaa. Merkillinen tarina, joka kuitenkin täysin tunnistettavasti ja osuvasti ihmisluontoa ja maailman menoa kuvaa. Lukijan olo on tyydyttynyt, samalla kuitenkin kyselevä. Miksi näin kävi ja mistä kaikki johtui? Periaatteessa ratkaisu avoimiin kysymyksiin löytyi, mutta joku kaihertaa kuitenkin: tässä täytyi olla takana vielä jotain, jota en kertaheitolla pystynyt hoksaamaan...

Maailmankirjallisuuden klassikoiksi nimetyissä kirjoissa lienee edelleen paljon sitä pölyistä ja tylsääkin tavaraa, mutta Humiseva harju ei tämän perusteella niihin kuulu. Pisteet Emily Brontëlle, joka onnistui pistämään pakan näin totaalisesti sekaisin ennenaikaisen kuolemansa johdosta ainoaksi jääneellä kirjallaan.

Lue myös nämä:
Charlotte Brontë: Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani sarjakuvasovituksena)
Henry James: Washingtonin aukio
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla

15 kommenttia:

  1. Äh, minä en saa makua tuohon Brontën juttuun. Siinä on liikaa tällaista romanttista paisuttelua ja kummittelua ja muuta. Onnistuin pääsemään aikanaan loppuun vasta toisella yrittämällä. Ja se loppu on myös minusta aika epäuskottava, aina nuoren Catherinen aloittamaa Haretonin opettamista myöten. Plus että kuolemantapauksia sattuu tiuhaan ja loppua kohden yhä sopivammin.

    VastaaPoista
  2. Hei Fredrika! Tuo suomentaja Juhani Lindholm tuntuu pohtineen samoja asioita, koska kirjan loppusanoissa hän kirjoittaa (lyhennän hieman) näin: "Brontën huutomerkkejä vilisevä teos ei silti toimi samoilla ehdoilla kuin oman aikansa kirjallisuus, jossa tapahtumat saavat selityksensä, ympäristöt kuvataan huolellisesti ja yksityiskohtaisesti ja henkilöhahmot ovat monitahoisessa psykologisessa vuorovaikutussuhteessa keskenään. Humiseva harju toimii ennemminkin kuin satu, kuin mysteeri tai taru, jossa ulkoiset puitteet sijaisevat Yorkshiren nummilla, mutta sisäinen liikunta tapahtuu ikuisessa, myyttisten olentojen kansoittamassa tunteiden ja mielikuvituksen maailmassa - ei arkitodellisuudessa."

    Minusta nuo kummittelukohtaukset sopivat tähän hommaan, ja toisaalta taas tuo kuolemantapausten tiheys näyttää historiallisesti melko uskottavalta jo ihan Brontën omaa perhettä tarkasteltaessa. Emilyhän kuoli kolmekymppisenä, ja ennen aikojaan kuolivat kaikki hänen about seitsemän sisartaan ja äiti - ainoastaan perheen isä eleli kahdeksankymppiseksi. Tämän tuosta Lindholmin jälkisanoista ymmärsin.

    Mutta muuten on kyllä tuttua tuo väkisin lukeminen, vaikka näin vanhemmiten sitä ei enää niin jaksakaan. Esimerkiksi Taru sormusten herrasta oli minusta tosi uuvuttava, silloin aikoinaan kun sen luin. Epäortodoksisesti olenkin sitä mieltä, että sen kohdalla elokuvaversio on parempi kuin kirja.

    VastaaPoista
  3. No juu, satu, sitä se kyllä on. Ja kuoltiinhan sitä myös Suomessa vielä 1900-luvun alkupuolella keuhkotautiin hyvin nuorina, kuinka ei sitten kosteilla Yorkshiren nummilla. Mutta siinä kirjailija tekee "väkivaltaa" kun hän valitsee kuoleviksi juuri ne, jotka estäisivät sadun onnellista ja kitkatonta loppua. Eihän siitä todella puutu kuin ja "sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka".

    Ovathan kaikki Brontën siskosten tarinat sellaisia yksinäisten tyttöjen ullakkokamaritarinoita, sitähän se on Kotiopettajattaren romaanissakin: mielipuoli ex-vaimo häkissä vintillä, tulipalo ja sokeutuminenkin... ja tottamaar se onnellinen loppu. Niin ja Rochesterin onnettomat naisseikkailut! Brontët kelpaavat esikuvaksi monelle nykyiselle romantiikankirjoittajalle.

    TSH:n elokuvasovitus oli minustakin hyvä. Tuskin kukaan kirjan lukenut väittää että se olisi tehnyt kirjalle vääryyttä, sen verran rakastaen tuo filmi oli käsikirjoitettu.

    VastaaPoista
  4. Hassua kyllä, minusta tuo loppu ei ollut "onnellinen ja kitkaton", vaikka pahikset kätevästi kuolivatkin alta pois, vaan juuri sellainen jota jää jotenkin miettimään. Että mikä se homman juju oikein oli, sittenkin?

    Tuo "hullu nainen ullakolla" oli muuten sellainen fraasi, joka pyöri kirjaa lukiessa päässä aika paljon. Se taitaa olla jo sen verran laajalle levinnyt käsite tai olisiko jonkun tutkimuskirjan otsikko, että mietin lukiessa että tästäköhän kirjasta se hullu nainen ullakolta löytyi. Mutta siellä Kotiopettajattaressahan se tosiaan taisi olla. Lukukerrasta on ainakin kymmenen vuotta aikaa, enemmänkin varmasti kun lukioikäinen muistaakseni olin, ja sen kirjan lukeminen taisi edetä hieman nahkeasti, kun ei tämän parempia muistikuvia ole jäänyt.

    VastaaPoista
  5. Solja8.3.07

    Haastan sut tarinameemiin:
    http://solja.vuodatus.net/blog/471005

    VastaaPoista
  6. Minä luin kyseisen teoksen parisen viikkoa sitten ja olin kyllä hämmentynyt lukiessani. Väkivaltaa ja juonittelua tosiaan!
    Heathcliff on kyllä kammottava hahmo, tosin alkupuolella häntä kävi sääliksi, kun muut syrjivät.
    Mieleen jäi myös Catherinen alun inho Heathcliffia kohtaan, muistaakseni hän totesi jotain tämän "inhottavan mustasta väristä" tai jotain sinne päin.
    Eli rasismiakin päälle päätteeksi! Myös Catherinen (seniorin siis) julmuus oli kamalaa. Kummittelut sun muut nivoutuivat minusta kitkattomasti tarinaan, minulle ei tullut mieleenkään epäillä kirjan tapahtumia lukiessani ja silloinhan kirja on onnistunut.

    Itselle jäi Nellystä jotenkin epämiellyttävä kuva. Hän oli kyllä hyvä ihminen ja järkevä, mutta jotenkin häneltä puuttui empatiaa.
    Hän oli jotenkin...kylmäkiskoinen.

    VastaaPoista
  7. Täytyy sanoa, että näin jälkikäteen tuo suomennos on jäänyt mieleen jotenkin erityisen hyvänä ja sujuvana. Tuo kommenttini "kömpelyydestä" ei siis tosiaankaan näin jälkikäteen pidä paikkaansa lukumuistoissani!

    VastaaPoista
  8. Kaarina31.3.11

    Mielenkiintoinen analysointi eräästä kaikkien aikojen kiehtovimpiin lukukokemuksiini kuuluneesta romaanista.

    Muistan lukeneeni sen ensimmäistä kertaa joskus 14-vuotiaana, paljon nykyteinejä viattomampana ja kokemattomampana, ja uppouduin täysin Heatchliffin ja Cathyn rakkaustarinaan. Se oli jotain niin intohimoista, ettei sellaista voinut kuvitellakaan. Myös ne kummittelukohtaukset olivat veret pysäyttävän jännittäviä.

    Seuraavaksi luin kirjan opiskeluaikana englanniksi ja pidin siitä toki edelleen, mutta tarkkailin varmasti enemmän kieltä ja muuta ulkoista, tarina oli tuttu vanhastaan.

    Viimeisin lukukokemus on ollut ihan viime vuosina kahta suomennosta vertaileva, ehdottomasti Juhani Lindholmin hyödyksi. Vanhemmassa suomennoksessa oli muistaakseni joitain konkreettisia asioita käännetty aivan hullusti ja kirjaan tuli turhaa koomisuutta.

    Kun käy Yorkshiren nummilla ja sisarusten pienessä kotikylässä ja kotipappilassa, tajuaa kirjailijoiden mielikuvituksen voiman ja sen, mikä vaikutus jylhänkarulla luonnolla on heihin ollut.

    VastaaPoista
  9. Oijoi, Yorkshiren matkailua Brontë-teemalla! Kuulostaapa aika houkuttelevalta. :)

    VastaaPoista
  10. Anonyymi5.6.11

    Mielenkiintoinen kirja oli tosiaan, harvoin sitä tulee luettua kirjoja joissa lähestulkoon jokainen hahmo on kamala, epämielyttävä, inhottava ja ihan hirveä ihmisen kuvastus. Alussa mietin että kuinka näin kauheita voi ollakkaan, loppua kohden ilmestyi mukaan kuitenkin myös miellyttäviä hahmoja.

    Ihan kunnolla en ehkä ymmärtänyt Heahtcliffin ja Catherinen (vanhempi) välistä intohimoa ja suhdetta, minusta sen kerronta jäi alussa hieman liian laimeaksi, kattaakseen tällaisen juonittelu ja vihanpidon läpi koko kirjan, sukupolvien ja elämän.
    Heathcliff ihmisenä muutenkin hyvin vaikeaselkoinen mutta erittäin mielenkiintoinen.

    Itse yllätyin myös sitä että kirja ei ollut missään vaiheessa tylsä, vaan kauhistuttavia asioita seurasi aina vain toinen kauhistuttava teko, joka piti mielenkiinnon yllä. Jokaisen henkilöhahmon elämää halusi seurata tiiviisti ja saada tietää kuinka heille käy.
    Sivuosassa olleen Haretonin kohtalo suretti minua suuresti, onneksi hänen onnensa kääntyi lopussa.

    VastaaPoista
  11. Punnittua pohdintaa! Kyllahan tassa tosiaan hyvin monivaiheisia ihmiskohtaloita esiintyy.

    VastaaPoista
  12. Luin Humisevan harjun koulussa ja kirjoitin siitä myös kirja-arvostelun. Harmi vaan, etten löydä arvostelua enää mistään.

    Vaikka kirjan lukemisesta on aikaa, muistan sen silti todella vahvana lukukokemuksena. Itse asiassa tämän tuntemuksen muistaminen saa minut hankkimaan kyseisen kirjan käsiini pian uudelleen. Mielenkiintoista, tekeekö kirja yhtä syvän vaikutuksen minuun myös aikuisena!

    VastaaPoista
  13. Minun pitäisi varmaan lukea tämä jossain vaiheessa uudelleenkin. Uskaltaisinkohan ihan englanniksi, Jane Austenia jo englanniksi luinkin. Aika moniulotteinen ja erilaisia lukijareaktioita herättävä kirja.

    VastaaPoista
  14. Moi

    Sinulla on niin hyvä analyysi, että linkkasin sen omaani :)

    VastaaPoista
  15. Kiitti, pitääkin tulla kattomaan!

    VastaaPoista