Emily Brontë: Humiseva harju

Kirjastossa silmiini osui Otavan tyylikkäässä Seitsentähdet-sarjassa viime vuonna julkaistu Humiseva harju. Tartuin siihen ajatellen, että kai itseään pitää yrittää välillä sivistää klassikoillakin. Tylsää pakkopullaahan tämä mahtaisi olla, jätän sitten kesken jos en jaksa lukea... Laiska kun olen, ei minulla ollut oikein edes selvää mielikuvaa, mistä Humiseva harju kertoo. Jonkin sortin traaginen rakkaustarina taitaisi olla?

Brontën sisarusten kirjoista olen sentään Kotiopettajattaren romaanin lukenut joskus aikoja sitten, ja kirjailijasiskojen elämänvaiheet ovat sentään muualla pintapuolisesti tutuiksi tulleet. Humiseva harju tuntui ensi alkuun hieman kömpelösti suomennetulta, minkä pistin käännöksen vanhuuden piikkiin. Mutta loppusanoissa selvisikin että kirja on suomennettu jo useampia kertoja, ja päätellen siitä että tämän version suomentaja Juhani Lindholm on ainakin elossa edelleen ja tekee vuosittain uusia suomennoksia, ei tämä versio kovin vanha voi olla. Muutaman sivun jälkeen kielenkäyttöön jo tottui, eikä se sen jälkeen enää kömpelöltä tuntunutkaan.

Pakkopullan suhteen olin onneksi väärässä. Oletin että "tämä lukijoita sukupolvien ajan kuohuttanut intohimoinen tarina" olisi jotain Jane Austenin tyylistä draamaa, missä vääränlaiset hansikkaat teekutsuilla saavat herkimmät pyörtymään ja kulmakarvojen kohottelulla korvataan monta sukuriitaa. Mutta Humiseva harjuhan olikin sellaista räimettä, rytinää ja roisketta että oksat pois. Yläluokkaisissa kartanoissa, Humisevassa harjussa ja Rastaslaaksossa, tapellaan, kiroillaan, juopotellaan ja juonitellaan niin, että heikkopäisempiä jo hirvittää. Jane Austenin tyylilstä ei voitaisi kauempana olla, ja verrattuna aikalaisensa William Makepeace Thackerayn hienostuneeseen ivaan Turhuuden turulla -kirjassa on Emily Brontë suorastaan anarkistisen raivokas. Lisäksi tarina imaisee äkkiä mukaansa juuri sillä oikealla tavalla, että lukijan on pakko lukea lähes harppoen sivuja eteenpäin kiireen vilkkaa saadakseen selville, miten kaikki oikein on käynyt ja miten tarina tulee päättymään.

Tarina alkaa hieman ennen loppunäytöstä, ja suurin osa kirjaa meneekin siinä, että takautuvasti kerrotaan, miten kaikki tapahtui. Emily Brontën ratkaisu on ollut ulkopuolisena mukaan astuvan sivullisen hahmo sekä koko tarinan läpieläneen tarkkailijan hahmo. Nämä kaksi ulkopuolista - Rastaslaaksoon vuokralaisena saapuva lontoolainen herra Lockwood ja kartanon pitkäaikainen palvelija Nelly Dean - seuraavat kuohuvaa draamaa aitiopaikoilta, ensinmainittu tosin suurimmaksi osaksi tarinan kuulijan roolissa. Lockwood tapaa merkillisen perheyhteisön: synkän herra Heathcliffin, hänen kuolleen poikansa nuoren vaimon Catherinen, joka vihaa Heathcliffiä silminnähden, sekä samassa taloudessa asuvan metsäläisjörrikän oloisen Haretonin, joka on Catherinen serkku ja Heathcliffin omaisuuden alkuperäinen perijä. Miten tähän on tultu?

Pitkinä iltoina Nelly tarinoi suvun vaiheet - Catherinen äidin ja nuoren Heathcliffin täyttymättömän rakkaustarinan, Heathcliffin ovelat vallankaappaushankkeet kahden kartanon mailla ja repivät sukuvihat. Nelly onkin merkittävä ja tärkeä hahmo kirjassa, vaikka hänelle itselleen ei mitään kuohuttavaa satukaan. Palvelijan hahmossa hänellä on tärkeä, arkea ylläpitävä rooli läpi kirjan. Hänellä on runsaasti järkeä päässä, käytännöllinen ote elämään, hän säästyy keuhkotaudeilta, mielenvikaisuuksilta ja hullaannuttavilta rakastumisilta, jotka riivaavat muita päähenkilöitä. Hän ei myöskään joudu konkreettisesti petomaisen julman Heathcliffin uhkaamaksi missään vaiheessa, vaan hänellä säilyy jonkinlainen keskusteluyhteys tämän kanssa.

Heathcliff puolestaan kuvataan merkillisen, yksisilmäisen pahana hahmona. Mistä häneen kumpuaa mieletön tuhoamisen ja väkivaltaisuuden halu? Toisaalta Emily Brontë kuvaa käsittämättömän osuvasti kahden ihmisen sielullista yhteyttä, riippumatta heidän "hyvyydestään" ja "pahuudestaan". Yhtä lailla hän ripittää armotta lukijaa kevytmielisistä rakastumisista, jotka johtavat vääjäämättä typeriin ja vääriin lopputuloksiin, jos järkeä ei käytetä vaan annetaan rakkauden ideaalin sokaista. Äiti-Catherine ja tytär-Catherine kokevat molemmanlaisia rakkauksia, kuten myös Heathcliffin vaimo Isabella, josta tulee myös vanhemman Catherinen käly.

Kovin mukavia eivät muutkaan henkilöhahmot ole. Vanha palvelija Joseph on tekopyhä silmänpalvoja, joka kiduttaa lähimmäisiään muodollisella uskonnollisuudellaan. Hunningolle jäänyt ja kasvatusta vailla varttunut Hareton kuvataan lähes eläimelliseksi taantuneena nuorena miehenä. Hänen isänsä Hindley kuolee armottomaan juopotteluunsa, tosin vasta ehdittyään terrorisoida perhettään ja palveluskuntaansa vuosikausia. Heathcliffin poika Linton on sairaalloinen, valehteleva, raivostuttava marisija. Itsekkäitä, ilkeitä ja oikukkaita osaavat olla Catherinetkin sukupolvesta toiseen. Kuitenkin nämä kaikki hahmot ovat viime kädessä inhimillisiä - lukuunottamatta kenties Heathcliffiä, jossa ei kovin monta heikkoa kohtaa ole. Enintään se, että hän uskoo kuolleen Catherinen kummittelevan hänelle, hänen kirottuaan rakastettunsa tämän kuolinhetkellä.

Kirjasta jäi sellainen jälkimaku, että sen tapahtumat jäävät luultavasti ajatuksiin tai ainakin alitajuntaan pyörimään pitemmäksi aikaa. Merkillinen tarina, joka kuitenkin täysin tunnistettavasti ja osuvasti ihmisluontoa ja maailman menoa kuvaa. Lukijan olo on tyydyttynyt, samalla kuitenkin kyselevä. Miksi näin kävi ja mistä kaikki johtui? Periaatteessa ratkaisu avoimiin kysymyksiin löytyi, mutta joku kaihertaa kuitenkin: tässä täytyi olla takana vielä jotain, jota en kertaheitolla pystynyt hoksaamaan...

Maailmankirjallisuuden klassikoiksi nimetyissä kirjoissa lienee edelleen paljon sitä pölyistä ja tylsääkin tavaraa, mutta Humiseva harju ei tämän perusteella niihin kuulu. Pisteet Emily Brontëlle, joka onnistui pistämään pakan näin totaalisesti sekaisin ennenaikaisen kuolemansa johdosta ainoaksi jääneellä kirjallaan.

Lue myös nämä:
Charlotte Brontë: Jane Eyre (Kotiopettajattaren romaani sarjakuvasovituksena)
Henry James: Washingtonin aukio
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turulla