lauantai 31. lokakuuta 2009

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Äiti antoi luettavaksi Stieg Larssonin kehutun Millennium-trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia tulikin luettua huimaa vauhtia. Pitänee hommata jostain käsiinsä kolmas osa ennen kuin on kakkososa luettu, ettei sitten joudu kärvistelemään jännityksessä jos kirja puuttuu.

Olen joskus hieman vilkaissut tätä suosittua kirjaa, mutta lukeminen ei oikein käynnistynyt. Nyt ei sitä pelkoa ollut, vaan kirja oli todella mukaansatempaava. Mitään korkeakirjallisuutta tämä ei siis ole, kaikista kehuista huolimatta, vaan täkynä on koukuttava juoni ja hyvät päähenkilöt. Juonivetoisuudesta johtuen kirjan tapahtumista ei taida uskaltaa kertoa sen enempää, mitä takakannessa kuvataan, joten keskityn hieman analysoimaan kirjan suosituimman hahmon, Lisbeth Salanderin, olemusta.

Kirja alkaa, kun taloustoimittaja Mikael Blomkvist saa tuomion kunnianloukkauksesta. Hän on penkonut ruotsalaisen suurkapitalistin konnankoukkuja, mutta hävinnyt oikeusjutun. Mikael saa uutta ajateltavaa, kun hän saa kutsun pieneen Hedestadin kaupunkiin tehtävänään kirjoittaa vanhan teollisuusmiehen elämäkerta - sekä samalla ratkaista 1960-luvulla tapahtunut sukulaistytön katoaminen. Asiaan sekaantuu myös epäsosiaalinen turvallisuusfirman työntekijä Lisbeth Salander.

Lisbethistä tuntuu tulleen Larssonia lukeneiden ja Millennium-elokuvia katselleen suursuosikki. Varsinainen päähenkilö Mikael Blomkvist onkin paljon perinteisempi dekkarihahmo: naisiinmenevä toimittaja, josta tulee juttua penkoessaan eräänlainen salapoliisi. Lisbeth taas on huipputaitava tietokonehakkeri, joka pukeutuu mustiin, jolla on lävistyksiä ja tatuointeja, kurja lapsuus ja jolle on asetettu virallinen holhooja, koska yhteiskunta katsoo hänet kyvyttömäksi huolehtimaan omista asioistaan.

Miksi Lisbeth on niin kiinnostava hahmo? Toisin sanoen, missä asioissa hän on uskottava ja samaistuttava?

Mustiin pukeutuvia, tatuoituja tyttöjä ja naisia on nykyään paljon. Välillä Larsson kuvaa Lisbethiä hieman setämäisesti, häntä esimerkiksi kutsutaan toistuvaksi "tytöksi" vaikka hänen kerrotaan kirjan alussa olevan 24-vuotias. Myös Lisbethin epäsosiaalisuus ja erakkomaisuus on tuttua: syrjäänvetäytyviä ja masentuneita nuoria tuntee jokainen. Lisäksi piristävä ominaisuus on se, että Lisbeth ei ole tunteellinen. Mies = järki, nainen = tunteet, tunnutaan edelleenkin ainakin perinteisemmässä dekkarimaailmassa ajateltavan. Tässä ei. Samoin tietokoneharrastuneisuus on nykypäivää.

Mutta missä asioissa Larsson sitten kompastuu Lisbethin uskottavuuden kohdalla? Tästä listasta taitaa tulla paljon pitempi, vaikka tällainen pikkuasioihin puuttuminen lieneekin minulta ylikriittisyyttä. Täytyy ajatella, että Lisbeth on hahmona eräänlainen supersankari, varsin tyypillinen kirjailijan lempilapsi: ihmeellinen tyyppi, joka osaa vaikka mitä ja selviää vaikka kuinka kiperistä tilanteista. Siksi hänelle on lastattu hieman liikaakin loisto-ominaisuuksia.

Epäsosiaalisuudella on kääntöpuolensa: tarpeen tullen Lisbeth kykenee viiltävän analyyttiseen, älykkääseen keskusteluun vaikkapa työkuvioissa. Käy myös ilmi, että hänellä on huima kielitaito. No, kuinkas uskottavaa tämä on? Kuinka moni epäsosiaalinen erakko on puhumatta muille ihmisille vain huvin vuoksi, vaikka oikeasti onkin monipuolinen keskustelija? Ei varmaan kovin moni. No, ehkä Lisbeth on vain niin yliälykäs tai kärsii jonkinlaisesti lievästä autismista tai Asperger-yhtymästä tai vastaavasta, ja on sen takia puolet ajasta puhumatta.

Sitten se tietokoneosaaminen. Olen itse opiskellut tietotekniikkaa, ja vaikka minusta ei valitettavasti huippuhakkeria tullutkaan (eikä tietotekniikan koulutuksen tarkoituskaan toki ole kouluttaa hakkereita), niin tutustuin ihmisiin, joilla huimaa tietokoneosaamista on. Ehkä he eivät aivan Lisbethin veroisia ole, mutta kuitenkin sellaisia, että osaavat sekä salata viestiliikennettä että purkaa salauksia tehokkaasti. Kuten usein tapahtuu silloin, kun kirjailijat haluavat käyttää hakkerointia kirjan tehoelementtinä, tässäkin kirjassa sorrutaan liiallisuuksiin. No, ei kai se ole sen kummempi ilmiö kuin telkkarin sairaalasarjat: oikeassa elämässä sydänkirurgeilla ei ole aikaa vatvoa ihmissuhdesotkuja, vaan työ on paljon epädramaattisempaa.

Muutama pikkujuttu kiinnitti huomion. Kun kuvataan Lisbethin asuntoa, voi olettaa että hän esimerkiksi tilaa sanomalehteä, pitää jääkaapissa piimää ja kaapissa omenaa. Ainakin hän yhdessä kohtauksessa heti herättyään juo piimää ja syö omenaa, ja asunnon kuvataan olevan sanomalehtikasojen vallassa. Kukaan tuntemani übernörtti ei tilaa sanomalehteä, ja useimmat ovat kieltäneet myös ilmaisjakelulehtien tulon. Onhan sanomalehden luku aivan ajanhukkaa, kun uutisia voi lukea netistä paljon nopeammin ja ilmaiseksi. Samoin ruokavalio tuntuu olevan kliseisesti siellä pitsa-kola -linjalla, tai ainakaan tuoreita hedelmiä ei säännöllisesti syödä. Kaupasta ylipäätään hankitaan pilaantuvia ruokatarvikkeita vain vähän, sillä kotiin tilattavat kebab- tai pitsa-annokset riittävät ruoaksi hyvin. No, tämä jos mikä on saivartelua.

Erikoista tuntuu olevan myös Lisbethin holhouksenalaisuus. Larsson kyllä hieman kuvaa kirjassaan ruotsalaista holhouskäytäntöä, mutta kun Lisbeth kerran mainitsee että hänellä on esimerkiksi oma yritys, miten ihmeessä tällainen ihminen voi olla holhouksen alainen? Eivätkö työssä käyminen ja oman yrityksen perustaminen muka ole riittäviä osoituksia elämänhallinnasta, että holhoussuhde voitaisiin purkaa?

Kirjassa tökki hieman Marja Kyrön suomennos. Tuntuu että kritisoin suomennosta melkein jokaisen lukemani käännöskirjan kohdalla, mutta kyllä tässäkin ärsytti pienet epätarkkuudet ja muut kömmähdykset. Mutta kuten sanottu, mikäli haluaa uppoutua mukaansatempaavan tarinan pariin, tämä kirja on loistavaa luettavaa.

6 kommenttia:

  1. Tuohon Lisbethin holhouksenalaisuuteen palataan kahdessa seuraavassa kirjassa tärkeänä osana juonta.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi31.10.09

    En nyt muista olikos jo ensimmäisessä kirjassa, mutta Lisbethin ruokavaliosta kattoi suuren osan Billy's pakastepitsat...

    VastaaPoista
  3. Luin jo kakkososasta muutaman alkusivun, vaikka ehkä on varminta hankkia se kolmososa valmiiksi odottamaan ennen kuin lukee koko kirjaa.

    Kokonaisuutena Lisbeth on ilman muuta kiinnostava hahmo, ja mielenkiintoista onkin, miten paljon hän on kerännyt faneja lukijoiden ja elokuvan nähneiden keskuudessa. Lisbeth herättää pöhinää!

    VastaaPoista
  4. Olen lueskellut blogiasi ja poiminut lukuvinkkejä. Stieg Larssonista innostuin sen verran, että oli pakko hankkia Millenium-trilogia myös omaan hyllyyn.

    VastaaPoista
  5. Heips! Ajauduin blogiisi kun Googlailin tietoa tästä nimenomaisesta kirjasta. Mielenkiintoinen Lisbeth-analyysi. Itse en pitänyt hänen puhumattomuuttaan ja kielitaitoaan tai argumentaatiokykyjään mitenkään ristiriitaisena: hänhän keskustelee paljon netissä muiden hakkereiden kanssa, ja myöhemmin näihin hänen ihmissuhteisiinsa palataan syvemmin. Hän vain ei puhu niiden kanssa joihin ei luota tai jotka yrittävät urkkia enemmän. Mutta jos olet jo lukenut kakkososan, varmaankin olet saanut tämän selville :D Minusta tuo eka osa oli aivan loistava siksi, että Lisbeth oli lukijallekin suuri mysteeri, ja hänen persoonansa tuli meille samalla tavalla tutuksi kuin Mikaelille ja muille. Vasta kakkososassa pääsemme enemmän hänen päänsä sisälle. Jee, Stieg! Olen aivan täpinöissäni. Juuri luin kolmannen osan viimeiset sivut..

    VastaaPoista
  6. Kiitos kommenteista. Näin jälkifiiliksenä sanoisin, että tää eka osa oli kaikkein paras sarjasta.

    VastaaPoista