Äidin kirjastolainojen joukosta löytyi tuore uusintapainos Outi Pakkasen kolmesta varhaisvaiheen dekkarista. Samojen kansien välissä ovat Murhan jälkeen mainoskatko, Maanantaihin on paljon matkaa ja Kiinalainen aamutakki. Näistä kaksi ensimmäistä ovat 1970-luvun tuotoksia, viimeisin 1980-luvun alusta. Itse luin näistä ensimmäisen ja viimeisen, joten tuo Maanantaihin on paljon matkaa jäi tällä kertaa lukematta. Mukavaa luettavaa nämä kaksi muuta kuitenkin olivat, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta vaikka luinkin vain kaksi kolmasosaa kokoomateoksesta. Plussaa muuten mukavasta ulkoasusta, josta vastaa Ultra Bran riveistä aikoinaan tutuksi tullut Joel Melasniemi, joka on sekä muusikko että graafikko.Takakannessa kirjoja luonnehditaan "ystävällisiksi murhakirjoiksi", mikä onkin aika osuva määritelmä. Pakkanen ei sinänsä ole mikään kovin merkillinen juonenkieputtaja. Tyypillisesti hänen kirjoissaan esitellään tilanne, eli joukko ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokouksessa tai juhlissa. Joku murhataan, ja sitten murhaa selvitellään. Murhaaja paljastuu yleensä viime tipassa ja aika lailla puun takaa. Jossain määrin Pakkasen tyyli muistuttaa Eeva Tenhusta, joka myös kirjoitti mainioita, humoristisia dekkareita, joissa kuvattiin paljon suomalaista arkielämää ja ajankuvaa. Mutta Tenhunen yleensä osaa Agatha Christien parhaitten perinteiden mukaisesti syöttää lukijalle hämääviä johtolankoja, johdatella lukijaa epäilemään murhaajaksi milloin yhtä ja milloin toista kirjan hahmoa, niin että lopputulos on yleensä aina aidon yllättävä. Pakkanen on huomattavasti suoraviivaisempi. Murhaan johtaneet käänteet ovat harvoin kirjan keskeisellä paikalla, vaan hän ikään kuin nykäisee murhaajan takataskustaan kirjan loppumetreillä ja keksii hänelle jonkinlaisen motiivin.
Sinänsä nämä Pakkasen dekkarit ovatkin käyttökirjallisuutta, mukavaa ajanvieteluettavaa, joiden parissa viihtyy lukemisen ajan, mutta joista ei välttämättä saa mitään sen syvällisempää pohdittavaa kirjan jälkeiseksi ajaksi. Näiden kirjojen hyvät puolet ovat muualla, itseäni kiehtoi esimerkiksi mainio tapainkuvaus. Samalla lailla kuin Matti Yrjänä Joensuun 1970-luvun dekkareissa, näissäkin poltetaan tupakkaa ihan koko ajan. Ilmeisesti Suomi 30 vuotta sitten on ollut todella savuinen paikka. On itsestään selvää, että työpaikalla poltetaan (siis sisällä, työhuoneissa ja kokoushuoneissa), hotellihuoneissa poltetaan, autoissa poltetaan, ihmisten kotona poltetaan. Kaikki henkilöt polttavat kirjan aikana askikaupalla tupakkaa. Lisäksi Pakkanenkin kuuluu armoitettuihin ruoan ystäviin, joten näitä kirjoja lukiessa tulee väistämättä nälkä. Tyypillistä tuon ajan tarjottavaa näkyvät olleen erilaiset voileivät. Hienommissa kokoontumisissa syödään katkarapuvoileipiä, arkisemmille vieraille tarjotaan juustovoileipiä. Lounaaksi juodaan usein olutta. Murhan jälkeen mainoskatko sijoittuu mainostoimistoon ja Kiinalainen aamutakki kirjakerhoon, eikä kummallakaan toimialalla tunnu olevan tapana sylkeä lasiin. Päiväkaljojen lisäksi illalla ravintolassa juodaan ahkerasti votkasnapseja alkupaloiksi ja muita väkeviä. Kyllä tämä 2000-luvun työelämä on tylsää, kun tällaista alkoholin, tupakan ja voileipien nauttimista ei pääse näkemään oikein missään!
Lisäksi Kiinalaisessa aamutakissa henkilöt hokevat huomattavan usein tokaisua "haetanneeko tuo mittään". Mistähän tämä itsekin viljelemäni sanonta on peräisin, jostain 1970-luvun lopun tai 1980-luvun alun tv-sarjastako? Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että huomattavan monella naispuolisella roolihenkilöllä tuntuu olevan nuoruuden hairahduksesta syntynyt vahinkolapsi. Meitä nykypäivän naisihmisiähän syytetään siitä, että lapsia syntyy liian vähän, kerran lehdessä eräs YTHS:n terveydenhoitaja vaikeroi, että nuoret naiset piruuttaan jopa ehkäisevät liian hyvin, kun vahinkojakaan ei enää juuri synny. Mitäpä tuohon voisi sanoa... niin tai näin, aina väärinpäin.
Tyylikkään kolmen kirjan uusintapainoksen kruunaa takaliepeen mainio valokuva nuoresta Outi Pakkasessa aidossa 1970-luvun lookissaan.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti