tiistai 25. heinäkuuta 2006

Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies

Matti Yrjänä Joensuun dekkareita aloin lukemaan muutama vuosi sitten. Ensimmäisenä luin kirjan Harjunpää ja rakkauden nälkä. Se riitti selvittämään minulle, miksi Joensuun dekkareista puhutaan niin eri sävyyn kuin kenenkään muun suomalaisdekkaristin teoksista: niissä on ihan oma klanginsa, ja "dekkari" on niille melkein väärä määre, vaikka ne muodon puolesta poliisi- ja rikosromaaneja ovatkin. Joensuulla on uskomaton lahja kuvata se sellainen ihmisen epävarmuus, joka arkielämässä piinaa vailla mitään järkevää syytä: epämääräiset tuntemukset, aavistukset, assosiaatiot, ihmiselämän nolot ja hävettävät piirteet, arjen keskellä välähtävät kuolemanpelko ja ikuisuuden tuntu.

Rakkauden nälän jälkeen tuli pitkähkö tauko, kunnes jossain vaiheessa ryhdyin lukemaan Joensuun tuotantoa melko säännöllisesti. Lähes kaikki Harjunpää-kirjat olen tähän mennessä kertaalleen lukenut, ja puuttuvista osista Joensuun esikoisteos, Väkivallan virkamies, pitikin haetuttaa kirjaston varastokokoelmista. Jostain syystä en ollut aiemmin hokannut, että se aloittaa Harjunpää-sarjan, johtuen kai siitä että se on nimetty eri tavalla kuin muut Harjunpää-teokset ja koska Joensuun toinen kirja, Possu ja paavin panttivangit, ei Harjunpäästä kerro. Väkivallan virkamies piirtääkin lähtötilanteen Joensuun lukijoille tutuksi tulleen Timo Harjunpään poliisiurasta. Kirjassa hän on 25-vuotias, vanhempi konstaapeli, esikoistytär Pauliina on vielä konttausikäinen. Kirjassa selviävät myös syyt Harjunpään uravalinnalle, ja ne ovatkin totisesti kaukana myyttisistä poliisisankaritaruista.

Myöhempiin teoksiin verrattuna tuntuu siltä, että Väkivallan virkamiehestä Joensuu on pyrkinyt tekemään tarkoituksellisen epädramaattisen, mitä tulee rikokseen ja erityisesti sen ratkaisemiseen. Tämähän toki on leimallista hänen tyylilleen muutenkin, poliisityön arkipäiväisyyden ja rikostutkinnan sattumanvaraisuuden kuvaaminen. Kuitenkin myöhemmissä teoksissa lukijaa saatetaan jopa pikkuisen pitää jännityksessä muualta dekkarimaailmasta tutuksi tulleilla konsteilla. Nyt levyseppä Konttisen murha, johtolankojen jäljitys ja syyllisten etsintä tapahtuu mahdollisimman epäsankarillisesti. Draamaa ei silti tunnelmasta puutu: Harjunpään tuntemukset tutkintatyössä, vierailu ruumishuoneella ruumiinavauksessa ja työn vaarallisuus tulevat kyllä esille, vaikka amerikkalaisten tv-sarjojen tyylistä ollaan mahdollisimman kaukana.

Kirjaa lukiessa minua vaivasi, että onko olemassa ilmaisua, jolla kuvataan Joensuun kerrontatapaa. On kirjailijoita, jotka taustoittavat tarinaansa laajalti kuvauksilla historiallis-yhteiskunnallisista virtauksista. Joensuukin kyllä kommentoi maailmanmenoa yleisellä tasolla, mutta silti näkökulma on tiukasti yksilön. Toiset kirjailijat pomppivat ajassa eteen ja taakse tai selittävät ja tulkitsevat hahmojensa käyttäytymistä melkein enemmän kuin lukija itse tekee. Ehkä ilmaisua voisi yrittää kuvata vertaamalla sitä tietokonepelin rakenteeseen: pelaaja/lukija liikkuu hahmonsa nahoissa, näkee tapahtumat hahmon silmin, reaaliaikaisesti, ehtii nähdä ja kokea itse kohtaamiensa henkilöiden ilmeet, eleet, ulkoilman, kadun ja luonnon tapahtumat... Harjunpään liikkuessa kaupungilla lukija saa kokea kaikki samat arkiset havainnot, mielenliikahdukset ja ruumiintoiminnot, aistihavainnot. Erityisen merkillinen taito Joensuulla on kuvata ihmisen nolouden, häpeän ja myötätunnon tunteita. Jos johonkin pitäisi verrata, niin Väinö Linnan armottoman rehellinen ihmiskuvaus tulisi jollakin lailla samankaltaisena mieleen. Kyse on ihan pienistä asioista, jotka useimmiten ihminen kai sivuuttaa tiedostamatta kohdatessaan sellaisia itsessään tai toisissa. Veikkaanpa, että on paljon ihmisiä, jotka eivät koko elämänsä aikana moisia mieti ollenkaan. Tällaisia kohtauksia kirjassa ovat esimerkiksi Harjunpään havainnot kuolleen puolison hautajaiskulujen kalleutta hätäilevästä eläkeläisestä ja isänsä surmasta epäillyn pojan liian pitkät varpaankynnet ja hoitamaton akneiho. Tyhjentävästi en osaa selittää sen enempää Joensuun kerrontaperspektiiviä kuin tätä häpeä-empatia-akseliakaan, mutta luulisin että hänen kirjoistaan pitävät tunnistavat nuo asiat myös.

Tässäkin kirjassa minulle tuotti iloa sen piirtämä ajankuva oman aikansa arkielämästä, eli 1970-luvun suomalaisesta elämänmenosta. Alunperin vuonna 1976 ilmestynyt kirja varmasti sensuroitaisiin nykyisen tupakkalainsäädännön aikana, siinä nimittäin poltetaan ihan joka paikassa ja koko ajan. Siis joka paikassa - kerrostalojen käytävissä, toisten ihmisten asunnoissa lupia kyselemättä, jopa ruumiishuoneella! Eikä kukaan ihmettele mitään. Tuohon aikaan on näköjään myös raitiovaunuissa ollut rahastajia, roskapussin sijaan pihan perälle on käyty tyhjentämässä roskasanko, Lahden sininen on ollut suosittu olutmerkki. Mielestäni tällaiset asiat ovat loistava piirre kaunokirjallisuudessa, ja vieläpä sellainen, joka on arvokasta täysin riippumatta kirjan taiteellisista tavoitteista ja ansioista. Ei hyväkään kirjailija voi tietää, mitkä asiat hänen kirjassaan näyttäytyvät kolmenkymmenen, sadan tai tuhannen vuoden päästä lukijasta kiehtovilta, merkittäviltä ja antoisilta, koska eihän ihminen nykypäivässään pysty havaitsemaan, mitkä yksityiskohdat ovat olevinaan historiallisesti kiinnostavia ja mitkä eivät. Kuten nyt vaikkapa tuo tupakointikin - olisiko vuonna 1976 otettu tosissaan ajatusta, että sisätiloissa tupakointi olisi jotenkin paheksuttavaa ja typerää?

Seuraavaan katkelmaan tiivistyy mielestäni monta ylläkuvaamaani Joensuun kirjailijanlaadun erityisominaisuutta. Toivottavasti hahmotatte tämän perusteella, millaisesta kirjailijasta on kysymys:

"Harjunpää lompsotti portaita alas ja antoi olkavartensa laahata seinää. Hän ei tiennyt vielä, miten selittäisi Norrille, ettei pojalla ollut osuutta Konttisen kuolemaan. Norrille ei riittänyt vaistoaminen ja päätteleminen, etenkin, kun Heikki oli tavannut Merimiehenkadulla isänsä naikkosia ja saanut siten aihetta suuttumiseen. Jollekin toiselle se olisi riittänyt syyksi isän pieksämiseen, mutta ei Heikki Kaleville, jolla oli hailakat silmät ja joka ei tajunnut, miten sairaalloisesti äiti kaipasi juopottelevaa miestään.

Harjunpää aikoi sytyttää puoliksi polttamansa savukkeen uudelleen, mutta ei löytänyt tulitikkujaan. Väsymyksestään huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, hän pysähtyi pohjakerroksessa asukasluettelon viereen. Lasiovesta tulvi päivänvaloa, lattialla oleva moska erottui hyvin. Harjunpää irroitti taulusta yhden T-kirjaimen ja siirsi sen Kontiseen. Siitä tuli jälleen Konttinen. Nimenkorjaus kävi helposti, hänen ei tarvinnut kurottautua edes varpailleen."

5 kommenttia:

  1. Anonyymi19.8.12

    HYVÄ KIRJA ITTEKKI TYKKÄÄN MATTI YRJÄNÄ JOENSUUSTA

    VastaaPoista
  2. Minullakin odottaa divariostosten pinossa pari Joensuun kirjaa lisää. On vaan taas tullut hamstrattua niin paljon kirjoja että saa nähdä koska ehtii niiden pariin...

    VastaaPoista
  3. Anonyymi14.9.12

    PYSTYTKÖ TEKEE ARVOSTELUN KIRJASTA PYROMAANI SE ON OMA SUOSIKKI

    VastaaPoista
  4. Siitä on muutama vuosi aikaa kun olen Pyromaanin lukenut, kirja jäi kyllä mieleeni hyvänä. Tarkoitus olisi lukea Joensuuta tässä syksyn mittaan, mutta enpä osaa sanoa milloin mahtaisi olla taas Pyromaanin vuoro. Kirjahan on kyllä taas kerran suorastaan ajankohtainen, kun ainakin pk-seudulla on ollut epäilytyjä tuhopolttojen sarjoja.

    VastaaPoista
  5. Anonyymi8.9.15

    Huono kirja

    VastaaPoista