Laura Honkasalo: Tyttökerho

On kirjoja, joita lukiessa nauttii siitä, että saa sukeltaa tuntemattomiin maailmoihin, eläytyä vieraisiin ympäristöihin ja oppia aivan eri tavalla ajattelevien ihmisten näkemyksiä. Samalla voi kokea sitä universaalia yhteyden tunnetta, kun yhtymäkohtia omaan elämään kuitenkin löytyy. Tällaisia heittäytymisiä ovat minulle olleet vaikkapa Sinuhe egyptiläinen, Tuntematon sotilas tai ihanpa vaikka Ylpeys ja ennakkoluulokin. Sitten on sellaisia kirjoja, joita lukiessa ärsyttää, punastuttaa ja naurattaa, kun kirjan ajatukset, henkilöhahmot ja motiivit ovat ihan liian tuttuja ja omakohtaisia. Laura Honkasalon Tyttökerho oli näitä kirjoja.

Tyttökerhon luin junamatkalla Lappeenrannasta Tampereelle. Melkein joka hiton sivulla oli joku ajatus tai lause, jonka olen itse ajatellut tai kuullut kavereitteni suusta. Toki Honkasalolta aiemminkin lukemani teokset, erinomainen Sinun lapsesi eivät ole sinun ja hyviä novelleja sisältävä Lumen saartama kahvila ovat tarjonneet samaistumispintaa, mutta yksin- ja kaksinelämisen haasteisiin paneutuva Tyttökerho osui ja upposi vielä näitäkin tehokkaammin. "Tuuli heräsi joka aamu yksin, kävi suihkussa ja laittoi hajuvettä, vaikka kukaan ei haistellut hänen niskaansa ennen kuin hän lähti töihin."

Luin netistä kritiikkejä ja muiden bloggaajien kommentteja kirjasta ennen sen lukemista, ja useimmissa oltiin sitä mieltä, että päähenkilö Katrin miehenlöytämishaaveisiin keskittyvä kerronta sulkee liiaksi pois kolmekymppisten kaupunkilaisten muut elämän aspektit: työn, poliittiset kannat, muun maailman. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että henkilöt muuttuivat ärsyttäviksi kitiseviksi ämmiksi, jotka eivät osaa muuta ajatella kuin miehenmetsästystä tai ottaa paineita lapsen saamisesta. Itse olen sitä mieltä, että kyseessä on vain taitavasti rajattu näkökulman valinta - tuntuuhan se tosiaan olevan arkipäivää, että akateemisesti koulutetut työssäkäyvät ihmiset jahkaavat päivät pääksytysten omien ongelmiensa parissa. Jos ei seurustele, kuinka löytäisi Sen Oikean, jos seurustelee niin kuinka saada kumppani naimisiin, jos on naimisissa, kuinka taivutella puoliso hankkimaan lapsia, jos lapsi on tilauksessa, niin kuinka kestää se tilanne, ettei lasta kuulu eikä välttämättä kuulukaan vielä hedelmöityshoitojen jälkeenkään. Ainiin, ja jos on naimisissa ja lapsia hankittu, kuinka sitten suu pannaan jos tulee avioero. "Kun Katri kääntyi, hän näki Tuulin lähellä alttaria. He matkustivat joka talvi yhdessä jonnekin, sillä heillä ei ollut poikaystäviä, joiden kanssa matkustaa."

Kirjan päähenkilö Katri on 28-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt rakastua epätoivoisesti milloin varattuihin, milloin sitoutumiskammoisiin miehiin, joissa hän sitten roikkuu uskoen, että jos vain antaa miehelle aikaa, niin asiat kyllä paranevat. Hänen kaverinsa Tuuli, Nuppu ja Arttu ovat aika lailla yhtä epäonnisia lemmenasioissaan, joskin kukin omalla tavallaan. Vakautta edustaa Katrin sisko Aino, joka on ryhtynyt seurustelemaan jo 16-vuotiaana ja päässyt naimisiin ja oman kodin perustamiseen asti. Kirjan alussa Katri tapaa ihanan Milon, jonka kanssa jo ensi kohtaaminen tuntuu kohtalonomaisen merkittävältä. Milon kanssa homma lähtee hyvin käyntiin, mutta sitten tulee mutkia matkaan. Milo kun on keksinyt parhaan mahdollisen tavan syödä kakku ja säästää se: hän kertoo Katrille miten kaikki vaatimukset ahdistavat häntä ja miten hän arvostaa ihmissuhteissaan kaikkein eniten ystävyyttä: hänellä on runsaasti naisia ystävinä, joiden kanssa hän ei emmi toteuttaa itseään myös eroottisesti. Onhan yksin nukkuminen peräti kurjaa. Niinpä Katri yrittää urhoollisesti olla Milolle ystävä, onhan sekin jo jotain kun Milo sanoo hänen olevan kaikkein paras ja tärkein ystävä. "Isoäiti oli poissa eikä Katri ollut perinyt häneltä muuta kuin ametistimunan. Lapsena hän oli aina ensimmäiseksi mennyt ottamaan munan käteensä, hän oli lämmittänyt sen käsissään ja sen sileys oli lohduttanut. Hänellä ei olisi ikinä lastenlasta, joka peilaisi itseään parmesaaniastian kannesta, sillä hänellä ei koskaan olisi lastakaan, hän jäisi yksin, lämmittäisi käsiään kylkiensä alla."

Kirjan edetessä tekee mieli repiä hiukset päästään, niin pöljä Katri on ja niin sikamainen ja vastuuton on Milo. Toisaalta ei voi kuin nauraa, koska tosiaankin Honkasalolla on ehtymätön taito heitellä kommentteja, luoda tilanteita ja repliikkejä, jotka ovat tuttuja omasta ja kaverien elämästä. Juoni ei onneksi jää liian kauaksi junnaamaan paikoilleen, vaan kyllä Milo loppujen lopuksi heivataan kelkasta ja Katrikin opettelee olemaan mieluummin yksin kuin "ystävänä" sitoutumiskyvyttömälle miehelle. Myös työnarkomaani-Tuuli sekä kiltistä tytöstä liian kovilla kierroksilla käyväksi bilehileeksi muuttunut Nuppu saavat kokea yllättäviä ihmissuhdekäänteitä. "- Noi sun opiskelukaverit näyttävät kaikki samalta, Nuppu sanoi. Se oli totta. Heillä oli nuoren suunnittelijan univormu, mustasankaiset lasit, pohjepituisia vekkihameita, huikean kalliita farkkuja joiden ainoa juju oli nurin käännetty sauma. Pojilla oli loskakelilläkin kangastossut ja nukkavierut pikkutakit, kapeat kaulahuivit ja lippalakit. Naisilla oli tiukkoja housuja ja hapsusaappaita, t-paitoja joissa luki jotain hassua venäjäksi. Jotkut heistä olivat raskaana ja jollakin oli kiinalainen ottolapsi, miten he olivat ehtineet?
- Lähdetään, Katri kuiskasi Nupulle.
- Miksi kaikki haluavat olla erikoisia samalla tavalla? Nuppu kysyi ja kietoi kaulaliinan nenään asti."

Jos haluaa käyttää suuria sanoja, joutuu toteamaan että Honkasalohan on ilmiselvästi kirjoittanut 1970-luvulla syntyneiden, akateemisesti koulutettujen ihmisten sukupolviromaanin. On toki vähän säälittävää, että sukupolviromaanini ei kerro isänmaan jälleenrakentamisesta, ei palavasta uskosta aatteeseen eikä Jumalaan eikä taiteellisesti tai tieteellisesti kunnianhimoisista pyrinnöistä. Se kertoo ikänsä puolesta aikuisten, mutta elämäntapojensa puolesta teini-ikäisten ihmisten arpomisesta, jahkailusta ja itkeskelystä elämänkumppanin löytämisen ja perhe-elämän saavuttamisen paineissa. Tämä on tietenkin myös erittäin surullista. Missä vaiheessa näin itsestäänselvästä asiasta tuli näin vaikeaa? Vai onko se vain hyvä merkki, että on varaa tehdä tällaisesta asiasta vaikea - ainakaan pakkoavioliittoja ei enää tarvitse kokea. "He puhuivat työstä, he olivat aikuisia, kukaan ei olisi uskonut miten kovasti he tappelivat nuorempina. Katrin kädessä tuppo Ainon tukkaa ja Ainon kädessä pala Katrin puseroa. Äiti oli itkenyt koska he tappelivat, äiti olisi halunnut kaksi somaa tyttöä, jotka leikkivät yhdessä Barbie-leikkejä vaaleanpunaisessa huoneessaan, ei kahta pähkinänruskeaa, naarmuista ja takkuista olentoa, jotka leikkivät noitia ja velhoja ja repivät toisiltaan tukkaa päästä, tekivät toisistaan voodoo-nuket, johon pistelivät neuloja, jotta toinen kärsisi."

Kuten sitaateistakin toivon mukaan käy ilmi, Honkasalo kirjoittaa mahtavaa kieltä. Se on sujuvaa, intoutuu välillä runollisiin tajunnanvirtavuodatuksiin, mutta on pääosin täsmällistä, kuvaavaa ja hiton osuvaa. Kuinka joku on osannutkin bongata kaikki mahdolliset yksityiskohdat työelämästä, ihmissuhdeverkoston välisistä suhteista, yksittäisen ihmisen mielenliikahduksista ja tunnetiloista? Tätä kirjaa itseni ikäiset voivat lukea samaistuakseen ja eläytyäkseen, toisista kulttuureista tulevat tai huomattavasti vanhemman sukupolven lukijat kokeakseen sen saman jännittävän eläytymismatkan, jonka minä koin lukiessani Tuntematonta sotilasta. Plussaa vielä siitä, että kirja EI lopu siihen, että Katri tapaisi sen elämänsä miehen, jonka kanssa kaikki tuntuu ihmeelliseltä ja merkittävältä ensi hetkestä alkaen. Se olisi ollut tässä yhteydessä liian harlekiiniä. Kuitenkin lukijalle jää siinä mielessä hyvä mieli, että hän uskoo, että tarinan päättymisen jälkeen Katri aivan hyvin voisi sellaisen tavata. :)

Lue myös nämä:
Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä
Marian Keyes: Lucy Sullivan Is Getting Married
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet