sunnuntai 3. helmikuuta 2008

Reidar Palmgren: Tunneli

Luin Reidar Palmgrenin esikoisromaanin Jalat edellä muutama vuosi sitten. Se nousee mieleeni toistuvasti tietyssä tilanteessa: kun käyn uimahallissa polskimassa kilometrin lenkin. Tämä johtuu siitä, että kirjassa on joitakin kohtauksia uimahalliin ja uimiseen liittyen, kirjan nimikin liittyy hyppäämiseen veteen jalat edellä. Harmillista, etten ihan tarkkaan muista näiden avainkohtausten sisältöä. Aina uimahallissa tulee mieleen, että voisi lukea kirjan uusiksi. Kirja kun jäi mieleen hyvänä ja vakuuttavana.

Palmgrenin toisen kirjan, Lentämisen alkeet, olen myös lukenut. Siitä jäi mieleen herkullinen ja osuva irvailu laitostuneen suomalaisteatterin kustannuksella. Tarinaa kuljetettiin leipääntyneen miesnäyttelijän kautta. Voimakkaasti jäi mieleeni kohtaus, jossa päähenkilö kuuntelee näyttämöltä käsin naisvoittoisen yleisön joukosta kuuluvaa salaperäistä ääntä: naps, naps, naps. Kyseessä oli hänen mukaansa auki napsahtelevien pillujen massahtelu, kun yleisö alkoi lämpenemään näyttelijän suorituksille.

Tämä kolmas kirja, Tunneli, osui matkaani tietenkin kirjastosta. Pilvisen ja lumisen sunnuntaipäivän lukemiseksi se olikin oikein sopiva. Tosin ihmettelin taas kerran, olenko itse sairaan nopea lukija vai "huijaavatko" kustantamot harvalla rivivälillä, paksulla paperilla ja väljällä taitolla. Kirjassa on kuitenkin 270 sivua, ja kellotin lukuajaksi jokseenkin tasan 2,5 tuntia. Olen varma siitä, että on monia kirjoja, joiden kohdalla 270 sivun lukemiseen menee todella paljon enemmän aikaa. Eihän se sinänsä tietysti mitään kirjaa itsessään huononna tai paranna. Kaipa jotkut vain vaativat hitaampaa tahtia ja joidenkin kohdalla luonnollinen lukutahti on nopeampi.

Tunnelissa päähenkilö on nelikymppinen Leo, joka palaa lapsuudenkotiinsa Helsingin eteläosiin yhdessä tyttärensä Ellan kanssa. Leo kertoo ahdistuneena äidilleen, että hänen Taina-vaimollaan on toinen mies, jonka kanssa hän aikoo muuttaa ulkomaille ja viedä Ellan mukanaan. Kirjan reaaliaikaiset tapahtumat sijoittuvat pariin helteiseen kesäpäivään, mutta Leon muistojen kautta liikutaan paljon laajemmalla ajassa. Tutut kadut ja lapsuudenkoti laukaisevat hänessä muistoja lapsuudesta. Ne vievätkin kirjasta suurimman osan aikaa avioerokuvion painuessa taka-alalle ja jääden osin vastauksia vaille. Tulkintani on, että ahdistuneena ihminen ei pysty heti käsittelemään vaikeita asioita kerralla, vaan ajatukset alkavat hakea sijaistoimintoja. Leo ei halua eikä pysty miettimään loppuun asti tilannettaan Tainan kanssa, vaan sukellus lapsuusmuistoihin on kiitollinen korviketoiminto. Oikeaa askarettakin ajatukset saavat, kun Leo vanhoja valokuvia katsellessaan näkee koulukaverinsa Arin kuvan. Miksi muistot Arista tuntuvat samenneen ja kadonneen? Mitä kaikkea hän ehti Arin kanssa kokea? Muistot vievät 70-luvun helsinkiläisten pikkupoikien maailmaan, joka on täynnä seikkailuja: vanhojen talojen penkomisia, retkiä Suomenlinnaan tunneleita jäljittämään. Latautunut tunnelma säilyy ja kasvaa korkoa läpi kirjan. Vaikka Tainan kohtalo jätetään lukijalta pimentoon, saa Arin tarina vastauksensa. Tarina on yhtä aikaa sekä arkisesti ja todentuntuisesti uskottava, että tunnelmaltaan kihelmöivä, jotain hieman yliluonnollisen tuntua tavoittava, vaikkei mihinkään yliluonnollisiin tapahtumiin viitatakaan. Lapsen tunne-elämä ja pikkupoikien jännityksenhakuinen seikkailunhalu vain luovat sen.

Kirjasta tuli hieman mieleen Matti Yrjänä Joensuu, erityisesti hänen viimeinen kirjansa eli Harjunpää ja pahan pappi. Tämä johtui osittain ihan miljöövalinnasta. Pahan pappihan liikkui kaupungin harmaalla alueella: metro- ja junatunneleissa, laitapuolen kulkijoiden elämässä. Samalla lailla myös Leo näkee seikkailuissaan puliukkoja ja etsiytyy tunneleihin ja junaradoille. Toinen syy assosiaatioon on Palmgrenin tyyli: hän on henkisesti sukua Joensuulle kuvatessaan ihmisen kokemaa nimeämätöntä, jomottavaa ahdistusta, joka vaivaa arkielämässä vaikka asiat näennäisesti olisivatkin ihan hyvin.

"Jossain vaiheessa Ari sitten vain katosi kuvioista. Se varmaan muutti ja vaihtoi koulua, sitähän tapahtui. Ikää karttui ja tuli puberteetti, lapsuus loppui ja astuttiin ihan uusille poluille.

Niiden polkujen päässä olivat tytöt ja työpaikat, elämän mittaiset. Seurustelut, rakastumiset ja kihlat, opiskelupaikat, perheet, työpaikat, lapset, avioehdot ja asuntolainat. Siellä olivat Taina ja Ella, varastologistiikka, kireät hartiat, auto ja omakotitalo, johon ei olisi ollut varaa mutta jonka hankkimatta jättäminen olisi ollut sulaa hulluutta koska arvo kohosi koko ajan. Omakotitalo, jonka hänen aina välillä teki mieli tuikata tuleen."

Tämä kirja on ikään kuin hienovarainen tutkielma ihmisen muistista ja muistoista. Miksi muisti vääristää, pimittää joitakin asioita mutta antaa niiden sitten pikku hiljaa pulpahdella pintaan? Lapsuusmuistot ovat yhteinen tarttumapinta, tuttu kaikille: jokainen on ollut joskus lapsi, mutta kaikki eivät ole olleet vanhuksia. Konkretiaa kirjalle antaa kattava ajankuva menneestä Helsingistä. Siihen kietoutuvat myös idänkauppa ja Suomenlinnan julma menneisyys.

Hesarissa kirjoitettiin lauantaina sisäsiittoisen Kirjailijaliiton valintaperusteista: jäsenyyttä anoneen Kata Kärkkäisen kirjoja eivät useimmat hallituksen jäseneet ole vaivautuneet edes lukemaan, ja kieltävän päätöksen perusteetkin kuulostavat melko ontuvilta: "Eeppisen kerronnan keinot eivät ole meidän mielestä sillä tasolla", siteerataan Mari Möröä. Aika heikko lause ihmiseltä, jonka kuitenkin pitäisi olla niin taitava kielellisesti, että kelpaa Kirjailijaliiton johtokuntaan. Noh, vaikka Kärkkäisen tyyli ei minuun niin ole iskenytkään, on hän kirjoittajana aivan yhtä hyvä, jopa parempi, kuin kamala Katja Kallio, joka kyllä on päässyt jäseneksi. Tai korjaan, ei Katja Kallio ole minusta kamala kun enhän häntä henkilökohtaisesti mitenkään tunne, mutta hänen kirjansa mielestäni ovat. Sen verran tuosta Mari Mörön lausahduksesta kuitenkin sain irti, että Reidar Palmgrenilla "eeppisen kerronnan keinot ovat minun mielestä sillä tasolla". (En tosin tiedä mihin "sillä tasolla" viittaa, mutta varmasti johonkin korkeaan tasoon.) Hän kirjoittaa sillä lailla mukavasti, näennäisen yksinkertaisesti, että teksti on varsin lukijaystävällistä. Pinnallinen hän ei kuitenkaan ole, vaan tekstistä löytyy useita merkitystasoja. Ei hän kuitenkaan rautalangasta yritä syvällisyyttään vääntää, vaan antaa sen tuntua luontevasti siellä rivien välissä. Ja Matti Yrjänä Joensuun henkinen sukulaisuus näkyy siinä, että kirjan ahdistuneita ja haparoivia henkilöhahmoja lukija sympatiseeraa kovasti.

6 kommenttia:

  1. Mietin lauantain Hesaria lukiessani ihan samaa. Jaan mielipiteesi myös Katja Kallion kirjallisesta tuotannosta - jota tosin en ole oikea ihminen arvostelemaan, koskapa en ole kyennyt lukemaan yhtään hänen teoksistaan loppuun...

    Olen varma, että muilla elämänalueilla ennen kirjallista uraansa profiloituneen Kärkkäisen jäsenyyden Kirjailijaliitossa pelätään avaavan ovet kaikille muillekin julkkiksille, jotka ovat joskus jotakin julkaisseet. Kata on tulppa, joka halutaan pitää tiukasti kuohuvan pullon suulla.

    Ja se julkaiseminenhan, kuten jutussakin todettiin ja blogi-ihmiset vallan hyvin tiedämme, on nykyään niin helppoa, että melkei kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa.

    VastaaPoista
  2. Onneksi minun ei tarvitse päättää ketä Kirjailijaliittoon valitaan, sillä ne vähät, uudet kotimaiset, joita käsiini saan, eivät jaksa useinkaan vetää muutamaa sivua pidempään. Hylättyjä kirjoja on siis paljon... Olen aika mustavalkoinen. Luen vain sitä mikä todella kiinnostaa.:)
    Minä ja Morrisonin luin aikoinaan. Huonommin kirjoitettuja viihdeteoksia on julkaistu paljonkin. Siis lukukynnykseni MjaM ylitti, mikä on jo jotakin:)
    Katja K:n kirjoja olen joskus koittanut lukea, mutta kesken ovat jääneet. Ei kerta kaikkiaan kiinnosta.

    Kannattaa muistaa niin siitä HS:n jutusta kuin muistakin lehtijutuista ylipäätään, että toimittaja on selkesäti valinnut kantansa ja painottanut tiettyjä asioita. Esim. sitaatit on valittu jutun tarkoitusperiä ajatellen, sukoisin niin. Jos jutun lähtökohta on ihmetellä miksei Kärkkäinen pääse Kirjailijaliiton jäseneksi, niin ei se toimittaja silloin valitse juttunsa ytimen vastaisia kommentteja julkaistavaksi. Kommentteja on voinut olla enemmänkin, mutta tämä yksi on sitten valittu Möröltä.

    Tästä HS:n jutusta nkyvät kirjoittaneen mm. seuraavat kirjailijat, joilla on blogit: Usvazine-blogi, JP Koskisen blogi ja Pekka J Mäkelän blogi. Ainakin noissa huomasin juttua asian tiimoilta.

    VastaaPoista
  3. Onneksi tämmöiselle tavalliselle lukijalle tuo Kirjailijaliitto on melko merkityksetön instituutti. "Jos puu kaatuu eikä metsässä ole ketään, kuuluuko rysäyksestä ääntä?" Samalla lailla voi miettiä, onko kirjaa olemassa, jos sitä ei lueta. Yksittäiselle lukijalle merkittävää on oma lukukokemus, ei se, millä lailla kirjailija on kanonisoitu.

    Jotenkin koko Kirjailijaliitosta on tullut aika tympeä mielikuva, taitavat olla julkisuudessa lähinnä silloin kun valittavat tai ruikuttavat jostakin asiasta. Tai tappelevat sisäisesti liiton valta-asemista. Eipä ole tullut paljon lukuvalintoja miettiessä mieleen, kuuluuko kirjoittaja varmasti Kirjailijaliittoon vai ei.

    VastaaPoista
  4. Loppukaneettina totean, että Kirjailijaliiton hallituksen jäsenistä tuskin ketään kelpuutettaisiin Playboyn alastonkuviin. Että sinänsä Kata Kärkkäinen on läpäissyt paljon vaativamman seulan kuin kirjailijaliittolaiset ikinä.

    VastaaPoista
  5. Hauska loppukaneetti Sallalta. :)

    Kyllä kirjailijaksi pitäisi voida kelpuuttaa jokainen jotakin kansien väliin saanut. Oli kyse sitten omakustanteista tai kaupallisten kustantajien haipatuksista. On turha sillä saralla seuloa turhan kapealla sihdillä. Sen sijaan olisi syytä iloita kirjoitushalukkaista ja kirjallisuuden kvantitatiivisesta kukoistuksesta.

    Kvalitatiivinen tarkastelu jätettäköön markkinoiden murheeksi. Eli meidän lukijoiden.

    Kulttuurikentän paradokseja on, ettei liian laadukas kirja myy. Eikä myöskään huono.

    Kansaan uppoavaa pornahtavat dekkaritrillerit, jotka kelluu kliseissä. Näin se vaan on. Testattu juttu.

    Oman blogin laadulla ei kehtaa kehuskella. Olen kuitenkin yrittänyt pitää jonkinlaista rimaa, jotta en syöttäisi aivan sontaa. Puolitoista tuhatta lukijaa kuukaudessa on kai kirjablogille kohtuullisesti.

    Uteliaisuuteni kuitenkin heräsi ja yhdessä googlen tilastojen avulla kohdensin anomyymisti uuden sivuston kylmästi markkinaehtoisesti. Pelkästään lanseerauspäivänä kävijöitä oli reilusti enemmän kuin kirjablogillani parhaimmillaan kuukaudessa. Nyt noin nelinkertaisesti - päivässä.

    Kävijävirran kasvaessa tippuu yleensä vietetty aika. Pudotus sivustolla ei ollut raju. Vajaa viisi minuuttia väki kuluttaa keskimäärin sivustolla ääripään ollessa lähes tunnissa.

    Punaista sai näkemään mistä vieraillaan. Työpaikkasurfailu rehottaa. Ja sivustosta on tuskin kenellekään hyötyä työnteossa. Joten pomona huutaisin alaiseni huoneeseen ja näyttäisin ovea.

    Mutta mainostuloja virtaa. Kirjablogini tapetoin ilmoituksilla, mutta niistä ei paljon kahisevaa kerry, vaikka ne on suunnattu sivistyneelle keskiluokalle. Anonyymisivuston mainokset ovat idiooteille - ja lantit melkein ropisevat taivaasta. Kansa klikkaa hullunlailla. Järkyttävää.

    Tulipahan pauhattua. Enkä ole vielä sanonut sanaakaan Reidar Palmgrenista.

    Jep, Reidar kirjoittaa kiehtovasti, joten Tunnelia ei voine jättää väliin kun kohdalle kolahtaa...

    VastaaPoista
  6. Heh, älä katkeroidu, Joonas. :) Pidä vaan molempia blogeja hyvillä mielin ja nauti toisen sivistysvaikutuksesta ja toisesta virtaavista rahamääristä. :)

    VastaaPoista