Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Tämä on 200. blogikirjoitukseni. Olkaapa hyvät! Blogilaajennuksista tuorein kokeilu on ollut kyselyjen luominen. Ensimmäisen kyselyn "Neitosista ken on ilkein" voitti Nefernefernefer, toiseksi tuli Mylady Winter ja kolmanneksi Becky Sharp. Käykääpä vastaamassa uuteen kyselyyn!

Harjunpää-kirjoihin palaaminen tuli mieleen, kun talvella uutisoitiin uuden Harjunpää-elokuvan teosta. Varmasti menen elokuvaa katsomaan, tosin itse olen sitä mieltä, että Peter Franzén ja Irina Björklund ovat ehkä vähän liian "hienon" oloisia Harjunpään pariskunnaksi. Kirjoissahan on korostettu Timo Harjunpään arkisuutta ja vaatimattomuutta, samoin hänen Elisa-vaimonsa on oikea vaatimattomuuden perikuva. Mutta katsotaan mitä elokuvasta tulee!

Oman Harjunpää ja pahan pappi -kirjani ostin Huuto.netistä, joka onkin erinomainen kirjojen ostopaikka. Tämäkin kappale oli aivan korkkaamattomassa kunnossa eikä maksanut kuin muutaman euron. Kyseessä on kirjakerhopainos - jostain syystä jotkut keräilijät vähän dissaavat kirjakerhopainoksia, mutta ei minulla mitään niitä vastaan ole. Tämäkin on tyylikäs kovakantinen laitos. Iltakävelyillä olen ehtinyt ihailla läheisellä Hietalahden torilla olevaa näyttävää Harjunpää-mainosta. Kustantamo on ostanut mainospaikan julkisivuremontin suojalakanasta, ja kirjamainos näkyy taatusti kauas:


Harjunpää ja pahan pappi on ilmestynyt vuonna 2003, pitkähkön tauon jälkeen, sillä sarjan edellinen osa ilmestyi vuonna 1993. Tänä syksynä on luvassa uusi osa, nimeltään Harjunpää ja rautahuone. Odotan innolla! Liekö pitkällä luomisajalla ollut vaikutusta kirjan henkilöhahmoihin, sillä eräs tässä kirjassa esiintyvistä henkilöhahmoista on kirjailija Mikko Matias Moisio, joka kärsii writer's block -tilasta. Moisio on kokenut repivän avioeron, ja hänen lapsensa ja ex-vaimonsa saavat oman tilansa kirjassa. Nimihenkilö, "pahan pappi", on itseään Maahiseksi kutsuva mies, joka palvoo Maammoa ja näkee Helsingin lähijunat ja metrot uskontonsa välikappaleina. Tuttu poliisi Timo Harjunpää joutuu jäljittämään mystistä hahmoa, kun metroasemilla alkaa tapahtua itsemurhilta näyttäviä tapaturmia turhan usein.

Olen lukenut kirjan kerran aiemmin sen ilmestymisen aikoihin. Kirjan tapahtumat jäivät mieleen ja ovat kangastelleet mielessä aika ajoin. Mutta kun tartuin kirjaan uudestaan, tempauduin sen mukaan niin että kirja tuli ahmaistua pikavauhtia. Melkein pitäisi lukea kirja heti uudestaan, rauhassa ja keskittyen. Kirja on mestarillisen hyvin kirjoitettu ja siinä on riipaisevia ja pelottavia kohtia. Olen aiemminkin kirjoittanut Joensuun kyvystä kuvata ihmistä vaivaavaa selittämätöntä ahdistusta ja erilaisia pelkoja, mutta tässä kirjassa ne nousevat erityisen hyvin esille. Kirja alkaa kohtauksella, jossa pikku-Mikko kuuntelee vanhempiensa riitaa yöllä peloissaan. Myöhemmin asiaan palataan kirjailija-Mikon arkikuvauksissa. Jos joku kaipaa kuvausta avioeron epäoikeudenmukaisuudesta miehen ja isän näkökulmasta, tästä kirjasta sellainen löytyy. Mikko on joutunut jättämään lapsensa ex-vaimolleen ja ex tekee kaikkensa vaikeuttaakseen niin Mikon kuin lastensa elämää. Samoin Mikon välit omiin vanhempiin ovat kylmät.

Mikon poikaa Mattia kiusataan koulussa, ja puolustajakseen hän löytää yllättäen samaa koulua käyvän Leenan. Leena tietää Maahisen, ja houkuttelee Matinkin mukaan katsomaan häntä ja kokemaan "jänniä vibroja". Mutta millaisia seurauksia Maahisen kohtaamisesta mahtaakaan olla?

Olen kehunut aiemmin Joensuun taitoa kuvata poliisin tutkimustyötä arkirealismia ja epädramaattisuutta korostaen. Sama taito näkyy tässäkin kirjassa, mutta on hämmästyttävää, kuinka sujuvasti Joensuu yhdistää siihen suorastaan yliluonnollisia aineksia. Lisäksi Joensuu kuvaa loistavasti tapahtumia eri henkilöhahmojen nahkoista käsin - tässä kirjassa eräs näkökulma on jopa odottavan äidin vatsassa olevalla sikiöllä.

Virallisesti näitä kirjoja kutsutaan dekkareiksi, mutta oikeasti nämä ovat paljon enemmän kuin dekkareita. Näissä on suomalaisen yhteiskunnan läpiluotausta, ihmissielun täsmäkuvausta ja heikkouden, pelkojen mutta myös itsensä voittamisen kuvausta. Matti Yrjänä Joensuun ei kuitenkaan tarvitse heittäytyä tekosyvälliseksi, hämäräksi tai monimutkaiseksi, vaan kerronta on selkeää, kieli kaunista ja puhdasta ja tapahtumat ymmärrettäviä. Mestarillista työtä.

Lue myös nämä:
Matti Yrjänä Joensuu: Väkivallan virkamies
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja ahdistelija
Hilkka Ravilo: Älä itke äitini