Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Antikka.netin satoa oli tämäkin hyväkuntoinen kappale Hilkka Ravilon Älä itkeni äitini -kirjasta. Ravilon Atena-kustantamon alla julkaisemat kolme romaania (tämän lisäksi Mesimarjani, pulmuni, pääskyni sekä Yö yllä viljan) ovat graafiselta ulkoasultaan kovasti silmääni miellyttäviä. Nyt olisi Ravilon kuudesta kirjasta kolme omassa hyllyssä - täytyy jossain vaiheessa metsästää loputkin itselle, sen verran kovasti mieltynyt olen kirjailijan tyyliin.

Monta kertaa luetuissa kirjoissa on se hyvä puoli, että kun niitä rupeaa lukemaan jälleen kerran, voi nautiskella kirjasta kaikessa rauhassa eikä tarvitse hötkyillä. Ei sivujen hätäistä plaraamista juonen selviämisen toivossa, ei pään rapsuttelua henkilöhahmojen hahmottamisen kanssa, vaan tietää jo suurin piirtein miten homma etenee ja voi keskittyä mielenkiinnolla seuraamaan, miten kirjailija työnsä tekee, ei niinkään sitä, mitä hän tekee. Tällä lukemiskerralla ihmettelin, miksi olen kesällä Kuolleet lehdet -postauksessa arvioinut Älä itke äitini välityöksi. Eihän tämä ole sitä missään tapauksessa. Juoni kulkee kuin juna, henkilöhahmot ovat moniulotteisia, kiinnostavia ja uskottavasti rakennettuja, tyyli on eheä ja yhtenäinen ja ennen kaikkea Ravilon raadollinen, hurja, aggressiivinen ja raaka kerrontatapa pääsee täysiin oikeuksiinsa. Näissä kirjoissa paha saa palkkansa, nämä ovat Shakespearen ja antiikin draamojen sukua siinä mielessä, että ne vievät lukijan uimaan syviin vesiin ja kun pinnalle sukelletaan, kokee katharttisen puhdistumisen tunteen. Näin siitä huolimatta, ettei nyt liikuta kuningasdraamojen maailmassa, vaan tukevasti kiinni suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisessa arkielämässä.

Älä itke äitini tarjoaa monta teemaa: vanhan kunnon Oidipus-tarinan, lisäksi Ravilon perushahmon eli ikääntyvän ja kyynisen savolaisen työläisnaisen, ja aina ajankohtaisen kannanoton siihen, onko biologinen äiti automaattisesti lapselle paras kasvattaja. Ottaessaan kantaa naisen seksuaalikäyttäytymiseen historian ja nykypäivän valossa Ravilo liikkuu samoilla alueilla kuin Kaari Utrio: ammoisista ajoista asti naisen seksuaalisuus on määritellyt naisen ihmisyyden: jos teet mitä tahansa, mikä voidaan leimata epäsiveelliseksi, annat kohtalosi muiden käsiin, ja epäsiveelliseksi voidaan leimata ihan kaikki:

"Kihlauksensa purettuaan Laila oli päätynyt Helsinkiin. Kuusikymmenluvun Pohjois-Savossa kihloissa ollut nainen leimattiin huoraksi, vaikka se itse olisi kihlauksen purkanut. Laila oli ollut riehakkaan onnellinen vapaudestaan, mutta mitä sillä olisi Iisalmessa tehnyt.

Ympäröivällä maaseudulla kokonaiset perheet naulasivat sodan jälkeen rakennettujen asumustensa ovet kiinni ja lähtivät Ruotsiin. Kun Lailan joka tapauksessa oli seisottava elämänsä kaupan tiskin takana, mieluummin hän sen tekisi suuressa kaupungissa, jossa kukaan ei tulisi töllistelemään häntä vain siksi, että oli ollut kihloissa ja purkamalla kihlauksensa muuttunut huoraksi."

Tarinan pahis on varsin ravilomainen hahmo: ajattelemattoman, typerän ja vaiston varassa elävän itsekkään naisen perikuva, Miriam Tawast. Aivan yhtä läpeensä paha kuin Mesimarjani-kirjan rovasti tai Yö yllä viljan -kirjan Minna ei Miriam ole, hänellä on jopa inhimillisiäkin piirteitä, mutta vastenmielisellä käytöksellään hän pääsee kyllä edellämainittuja aika lähelle. Kauneushoitolaa johtava Miriam on nuoruudessaan ollut superjulkkis Suomessa ja pornotähti ulkomailla. Miriam on aistillinen ja rakastaa seksiä, mutta tunnetasolla hän on ollut jokseenkin kyvytön hoitamaan ihmissuhteitaan. Miriamia pitää henkisessä kuristusotteessa Anna, kauneushoitolan omistaja. Samaan soppaan heitetään vielä Lauri, nuoruutensa laitoksissa viettänyt, moneen kertaa hyväksikäytetty ja hylätty kolmekymppinen nuorimies, joka on työnteon sijaan keskittynyt vanhempien naisten siivellä elämiseen, rattopoikana. Laurin intohimo on ompelu, erityisesti applikoimalla toteutettuja koristetöitä ja vaatteita hän tekee taidolla.

Ravilolla on valtavan hieno dialogin ja draaman taju. Jo muutamalla ensimmäisellä sivulla lukijalle tehdään selväksi perusasetelmat ja tarina imaisee mukaansa. Minulle kävi pitkästä aikaa niin, etten voinut lopettaa lukemista alkuun päästyäni, vaan kirja piti lukea lähes kertaistumalla loppuun, vaikka siinä meni aamupuolelle yötä. Vahva kielellinen osaaminen näkyy niin taitavasti mallinnetussa savon murteessa kuin helsinkiläisittäin puhuvan nuorison töksäyttelyssä. Yhtä taitavaa, joskin karmivaa, on Ravilon silmille läväyttämät tilannekuvat kaltoin kohdellusta lapsesta, "perhe-elämästä" pahimmillaan. Vai mitä sanotte tästä:

"Suruunsako Laurin äiti oli juonut, koska oli umpikännissä aamupäivällä? Yllään sillä ei ollut kerrassaan mitään.

- Perkele, ämmä, se ihmetteli ovella, ja Anna teki elämänsä ensimmäisen rikoksen työntymällä väkisin sen ohi asuntoon. Sängyssä makasi alaston mies, jonka kalua piteli pieni poika, Annan puoli vuotta takaperin metsästä löytämä.

Lauri tunsi Annan, ryntäsi itkien takertumaan helmaan.

- Vien pojan jäätelölle, Anna sanoi.

- Vie vaikka vittuun, horjui pojan äiti. - Ittehän sen tänne toitte, mä sitä kaivannu.

- Huora saatana sieltä! karjui mies sängystä. - Vittu mä oon maksanu vitusta ja perkele mulle annetaan pikkupennun kouraa!"

Viime aikoina on jälleen lehtien palstoilla väitelty kiivaasti huostaanottojen oikeudellisuudesta tai vääryydestä, vanhempien oikeudesta biologisiin lapsiinsa, lapsettomien oikeudesta hedelmöityshoitoihin, sosiaaliviranomaisten toiminnasta lastensuojelutapauksissa. Näihin asioihin Hilkka Ravilo ottaa kantaa väkevällä, värikylläisellä ja puhuttelevalla tavalla. On se vaan hyvä kirjailija, ihan helevetin hyvä.

Lue myös nämä:
Reidar Palmgren: Jalat edellä
Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä
Marianne Backlén: Karma