torstai 9. lokakuuta 2008

Reidar Palmgren: Jalat edellä

Kuten kerroinkin Reidar Palmgrenin Tunnelin yhteydessä, tämä Jalat edellä -kirja on kummitellut mielessäni pitkään - aina kun käyn uimahallissa uimassa. Siitä on aikaa kun olen tämän vuonna 2001 ilmestyneen kirjan lukenut, joten kovin kirkkaasti tapahtumat eivät mielessä olleet. Muutama kirjan kohtauksista sijoittuu uimahalliin, joten kirjan henkilöhahmot ja tunnelmat ovat palanneet assosiaatioina mieleen aina, kun on itse kauhonut uimahallin rataa edestakaisin ja tuijottanut altaan kaakelilaattojen ristikkokuviota.

Tällä kirjalla on harvinaisen osuva ja täsmällinen takakansiteksti: "Näyttelijä Reidar Palmgrenin esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa, toden ja epätoden rajamailla." Enpä olisi sitä osannut itse sen osuvammin sanoa. Onko tämmöistä nähty, että juuri kun kirjassa on käsitelty pikkupojan tapaturmaista kuolemaa, siirrytään hillittömään, mustan huumorin täyteiseen farssiin, jolle lukija pakostakin nauraa? Tai että suomalaiseen arkirealismiin tiukasti kiinnittyvä kerronta laajenee viime metreillä vaihtoehtoisen todellisuuden ja yliluonnollisten tapahtumien suuntaan?

Tämän toisen lukukerran jälkeen olen valmis pitämään tätä kirjaa yhtenä parhaista lukemistani 2000-luvulla ilmestyneistä suomalaisista romaaneista. Kirja on helevetin hyvä. Palmgrenin henkilöhahmot ovat todellisia ja tätä päivää. Kolmekymppisten Katjan ja Riston avioliitto on liudentunut myrkyllisiksi kahnauksiksi ja poissaoloiksi. Kahdeksanvuotiaan Tero-pojan maailmaa kuvataan loistavasti, Palmgren on todella tavoittanut lapsen ajatusmaailman ja tunne-elämän.

Muistelen että Palmgren itse on eräänlainen antijuppi, jossakin parin vuoden takaisessa haastattelussa hän kertoi elävänsä ilman sähköpostia tai kännykkää. Tämä muistikuva nousi mieleeni Riston hahmon perusteella. Palmgren nimittäin piruilee niin vastaansanomattomasti miesten näkymättömälle hierarkialle ja näkyvälle pätemiselle, että ansaitsisi jonkun palkinnon. Risto on raivostuttava henkilöhahmo, ennen kaikkea siksi että hän on niin tuttu todellisesta elämästä. Hän on välinpitämätön aviomies ja perheenisä, joka yrittää hyvitellä lastaan rahalla mutta ei ole todella kiinnostunut tämän kanssa olemisesta. Vaimoaan hän pettää salarakkaan kanssa, ja uskottelee itselleen että molemmat naiset ovat häneen niin rakastuneita, ettei kummankaan kanssa mitenkään voi suhdetta lopettaa, kun ei kumpikaan nainen kestäisi ilman häntä. Töissä hän kadehtii yhtiökumppaneitaan, asiakaspalvelutilanteessa nöyryyttää myyjää, uimahallin lauteilla hermostuu sivullisten typeriin kommentteihin. Lyhytpinnainen, itsekäs, ahne, materialistinen ja pölkkypäinen mies, kaiken kaikkiaan.

No Riston hahmo toki näistä alkuasetelmista kokee muutoksia ja kehittyy. Sitä ennen nähdään kuitenkin melkoista farssia. Esimerkiksi näin Risto fantasioi toimivansa työpaikallaan:

"Ja sitten mä ottaisin Penaa kauluksesta kiinni ja sanoisin sillä lailla hitaasti ja painokkaasti, että jätkä perkele, muistatkos sen Rakennus Oy Ahlforsin osakekaupan viime vuonna. Sä kusetit mua siinä, mä tiedän että sä vuosit Saastamoiselle ne tiedot. Ja kuvittelit etten mä huomaisi mitään, saatanan rotta. Siinä se sitten vapisisi, ihan kuset housussa, ja anelisi armoa että älä lyö, ethän, ja mä sanoisin tosi viileänä vaan, että mä en likaa käsiäni tuommoisiin. Että kato vaan, ettet hypi nenille toista kertaa. Nyt sä tiedät kenen kanssa olet tekemisissä. Ja se vapisisi vieläkin ja sopertelisi kumarassa että anteeksi anteeksi, ja kiitos kiitos. Ja Sirkka nousisi siitä päätteen takaa, sillä olis se tiukka villapaita, ja se katsoisi mua sillai että 'sä oot mies', ja sitä kaduttaisi saatanasti, että se antoi mulle pakit pikkujouluissa."

Kuten mainitsinkin, Palmgrenilla on mahtava kyky vaihdella tyylilajista toiseen. Näin lennokkaasti Riston ajatus karkaa, kun hän joutuu asianajajan työssään tapaamaan testamenttia tekevän vanhuksen ja juomaan tämän kanssa pullakahveja:

"Vanhus palasi kuitenkin syli täynnä kuvia ja alkoi selittää viimekesäisestä Euroopanmatkasta jolla oli ollut. Matkalle oli lähdetty Pirkon ja Voiton matkailuautolla. Kaksostytöt olivat täyttäneet Kööpenhaminassa neljä vuotta, ja syntymäpäiviä oli juhlittu Tivolissa... Ja päivän päätteeksi ne pikku äpärät olivat ahtaneet itsensä niin täyteen karkkia, että olivat oksentaneet koko matkailuauton verhoilun pilalle, Risto tuumi. Siitäkös olivat Pirkko ja Voitto julmistuneet. Kops vaan, paukkuivat tyttöjen päät katukiveen! Ja ruumiit kanavaan loiskis, ja Pirkko ja Voitto pistävät tanssiksi, päästiinpä niistä! Risto katseli kuvaa hymyilevistä kiharatukkaisista kaksosista ja näytteli kiinnostunutta. Häntä alkoi hävettää."

Osuvasta ajankuvasta, perhe-elämän peruspalikoista, elämän ja kuoleman kysymyksistä, hyvästä ja notkeasta suomen kielestä ja rankasta huumorista kiinnostuneille tätä kirjaa voi suositella lämpimin mielin.

5 kommenttia:

  1. Oikeassa olet. Kyseessä on klassikko! Alkuun erikoinen, mutta imaisee mukaansa - ja harmittavan ohut.

    VastaaPoista
  2. Ihana arvio Salla, otin suosittelusi vastaan ja ostin kirjan itselleni. :)

    VastaaPoista
  3. Huh, muistan, kun joskus lukiossa luin tämän, ja itkin sellaista epätoivoista ja äänekästä itkuparkua varmaan 50 viimeisen sivun ajan. Pitäisi varmaan näin vähemmän herkässä iässä tarttua uusiksi kirjaan, koska tämä on kyllä tehnyt muhun lähtemättömän vaikutuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä on jotain todella mieleenpainuvaa! Mulla tulee vieläkin tämä kirja usein mieleen, kun käyn uimassa altaassa.

      Poista