Toni Morrison: Tervanukke

Tervanukke löytyi hyväkuntoisena kappaleena Sofian antikvariaatista samalla reissulla kuin Uhrituletkin. Minun kansani, minun rakkaani -kirjan jälkilämmössä aloitin kirjaa innokkaasti, mutta jossain vaiheessa lukuinto laimeni. Kirja on pyörinyt aika kauan sängyn alla, ja totesin että en kirjaa ainakaan tällä kertaa pääse pitemmälle kuin puoleenväliin. Päätin kuitenkin blogata kirjasta, vaikka kesken jäikin. "Saako kirjan jättää kesken", ihmetteli K-blogin Jennikin vähän aikaa sitten, ja minä sanon että saa. Hullua kyllä, Morrison-kiinnostukseni ei tähän laantunut, vaan tilasin nettikaupasta Morrisonin uusimman kirjan kirjan A Mercy. Kirja on suomennettu nimellä Armolahja, mutta päätin että kokeilen seuraavaksi Morrisonia englanniksi. Vaikken itseäni pidäkään minään englannin kielen superguruna, niin näköjään sen verran hyvin kieltä olen tähän ikään mennessä oppinut, että suomennoksia lukiessa käännöksen takaa kuultavat englanninkielen ilmaukset häiritsevät.

Tervanukke muistuttaa Minun kansani, minun rakkaani -kirjaa alkuasetelmansa osalta: suljetun huoneen draamaa on kyseessä täälläkin. Tosin ei kirjaimellisesti, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat läkähdyttävälle Karibianmeren saarelle. Rikas johtaja Valerian Street on vetäytynyt eläkkeen viettoon yksinäiselle huvilalle, mikä ei ilahduta hänen vaimoaan, "Mainen johtavaa kaunotarta". Iäkäs musta palvelijapariskunta pyörittää taloutta. Palvelijoiden, Sydneyn ja Ondinen, veljentytär Jadine on saapunut viettämään lomaa huvilalle. Jadine on eräänlaisessa välitilassa: toisin kuin sukulaisensa, hän elää Streetien vieraana eikä palvelijana. Valerian Street on kustantanut hänen opintonsa ja Jadine on asunut pitkiä aikoja Pariisissa mallintöitä tehden. Sitten huvilalle tupsahtaa laivalta paennut musta Son, jota Valerian hetken mielijohteesta alkaa kohdella vieraanaan eikä karkurina. Sonin silmissä mustasta Jadinesta on tullut käytöksensä puolesta valkoinen.

Kirja jäi kesken ehkä siksi, että juonenkulku tuntui käynnistyvän hieman raskaasti. Sinänsä tekstissä oli paljon kiinnostavia aineksia - pienen ryhmän hierarkian tutkiminen, Jadinen kokemukset Euroopassa, Sonin kontrasti kirjan muita henkilöitä vasten, trooppisen kuuma luonto ja isäntäväkeen etäisyyttä pitävät saarelaiset. Luulen, että tällaisen "laatukirjallisuuden" lukeminen käy minulta välillä nihkeästi sen vuoksi, että varsinainen juoni on häivytetty aika tehokkaasti. Viihteellisen genrekirjallisuuden lukeminen on nopeaa, koska kerronta on vahvasti juonivetoista. Tätähän Jude Deveraux analysoi hauskasti Villiorkideassa. Tervanukessa Morrison liikuttelee tarinaa eteenpäin minun makuuni hieman liian jähmeästi. En vain jaksanut pakottaa itseäni lukemaan kirjaa loppuun asti, vaikka plarailinkin loppuosan tapahtumat pikalukuna.

Eniten kiinnitin huomiota mustien henkilöhahmojen kautta esitettyyn toiseuden kokemukseen. Jadinea ärsyttää Sonin syytökset "liiasta valkoisuudesta". Sen sijaan että saisi rauhassa olla sitä mitä on, joutuu Jadine suhteuttamaan itseään rivien välistä tapahtuvaan melko monitahoiseen rotumäärittelyyn: Sonin lisäksi hän joutuu kohtaamaan Valerianin vaimon hieman yleistävän ja alentuvan asenteen, toisaalta saaren mustaihoinen asujaimisto tuntuu hänestä kaukaiselta. Streetien näkökulmasta kaikki mustat ovat mustia, mutta mustat henkilöhahmot joutuvat punnitsemaan omaa olemustaan paitsi valkoisuutta, myös toisia mustia ja heidän ominaisuuksiaan vastaan. Samanlaista toiseuden kuvausta löysin myös Sarah Watersin Yövartiosta lesbohenkilöhahmojen kuvauksessa.

Katsotaan, mihin minun Morrison-lukukokemukseni johtavat. Kunhan tuo A Mercy tulee ja jos sen lukeminen sujuu paremmin kuin Tervanuken lukeminen, jatkan raportointia.

Lue mieluummin tämä:
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Nämäkin jäivät kesken:
Hannu Salama: Tapausten kulku
Frank Schätzing: Pedot