"Walt Whitman, maailmankaikkeus, Manhattanin poika,rauhaton, lihallinen, himokas, kova syömään, juomaan ja naimaan,
ei mikään haaveilija, ei miesten eikä naisten yläpuolelle,
heistä syrjään asettuva,
ei vaatimaton eikä röyhkeäkään..."
Whitmanin luin Etelä-Saimaan kirja-arviota varten. 2000 merkin kirja-arvion jälkeen ajatuksia jäi kuitenkin ylikin, joten ajattelin kommentoida kirjaa myös tänne. Tajusin muuten, että kokoelman suomentaja Markus Jääskeläisen täytyy olla sama kaveri, joka pitää Albatrossi-blogia. Eli terveisiä vaan sinnekin! (Tuo sana "kaveri" on muuten kumma anglismi, tulee varmaan englannin kielen tyylistä käyttää esim. sanoja "guy" tai "mate" kuvaamaan myös sellaisia miehiä, jotka eivät ole henkilökohtaisia kavereita, vaan tuntemattomia ohikulkijoita tai keitä tahansa. Noh, näköjään on taas yksi uusi anglismi pesiytynyt meikäläisenkin kielenkäyttöön.)
Valitut runot on siis uusi suomennosvalikoima Whitmanin runoista. Minulle tuli hassu tunne, kun rupesin runoja lukemaan, olin nimittäin luullut, että olen Whitmanin tuotantoon joskus aikaisemminkin tutustunut. Lukiessa oli pakko todeta, että ei näin varmasti olekaan. Whitman lienee niitä nimiä, jotka kyllä mainitaan esimerkiksi äidinkielen oppikirjoissa, mutta joiden tuotantoon ei välttämättä Suomessa kovin usein törmää. Siksipä onkin hienoa, että tällainen valikoima runoja saatiin suomeksi. Joidenkin sanavalintojen kohdalla muistan hieman ihmetelleeni kääntäjän mielipiteitä, samoin joissakin kohti mietin, että pilkutus taitaa jo vähän liikaa rikkoa kieliopin sääntöjä, mutta kokonaisuutena minulla ei ole mitään valittamista. Runous on aina tulkintaa, joten kunnioitetaan kääntäjän työtä ja valintoja. Sitä paitsi runot ovat todella sujuvaa ja miellyttävästi luettavaa suomea. Se on tärkeintä.
Kuten Harri Sirola -merkinnässä kerroinkin, olen sikäli pöljä, että luen runoja ihan niin kuin runoilija itse olisi niissä kertojana ja olisi elänyt runon tapahtumat. Kun kirjallisuustieteellisestihän tämä on kauhean väärin. Eihän nyt, herraisä, runoilija ITSE niissä runoissa puhu. Kertoja on aina joku "kertojahahmo", myyttinen kolmas persoona. No eipä Walt Whitmankaan näytä onneksi tällaisista säännöistä piittaavan, sillä hän pistää kyllä itsensä likoon täysin rinnoin. Miehellä on ollut ihanan egoistinen ja hedonistinen elämänasenne.
"...Olen täynnä elämää joka ei kaipaa muiden katseita
mutta sisältää kaikki muut.
Olen päättänyt laulaa vain miehisen kiintymyksen
lauluja,
minä osoitan ne tälle rouhevalle elämälle,
jätän perinnöksi voimamiehen moninaisen rakkauden.
Ja tänä iltapäivänä, 41. vuoteni
yhdeksäntenä ihanana kuukautena
aion nyt kertoa..."
Whitmanin sielu lentelee vapaasti ympäri Amerikkaa, kirjaa muistiin luonnon tapahtumat, kohtaamiensa ihmisten piirteet, rakastaa estoitta niin naisia kuin miehiäkin. Naisille hän lupailee siittää suurenmoisia, yli-ihmismäisiä jälkeläisiä. Mikä siunaus! Varsinkin kun vertaa suomalaisen runouden parhaisiin perinteisiin, jotka hyvin usein ovat tätä "yksin oot sinä ihminen" jollotusta, on moinen positiivisuus varsin virkistävää. Ei itsesäälistä ja pelokasta nyyhkintää, ei katkeraa vaikeroimista vaan elämän nautintojen ihanuuden julistamista ja hyväntuulista elämisen riemua.
Koska itsekin pöytälaatikkorunoilua harrastelen (kuten 99,99 % suomalaisista tuntuu tekevän), minua on välillä vaivannut, että ei "saa" kirjoittaa yksinkertaisesti siitä mitä näkee, vaan kaikki ajatukset pitäisi kieputtaa mahdollisimman abstraktien mielikuvien taakse. Eli tällaisten "sininen turhamaisuus kieppuu loukatun minuuteni taivaankannen läpi" huttuilmausten taakse. Vaikka toki itsekin nautin päästessäni purkamaan parhaiden runoilijoiden mietittyjä kielikuva, enhän muuten pitäisi Pentti Saarikoskestakaan, mutta rajansa kaikella... Ehkä juuri siksi klassikko-Whitman oli niin mukavaa luettavaa. Hän kirjoittaa siitä mitä näkee, ihmisistä joita tapaa, ympäröivästä, todellisesta maailmasta. Esimerkiksi pitkät kuvaukset luonnosta ja eläimistä ovat älyttömän hienoja, koska niihin on tallentunut kappaleita maailmaa ja maisemaa, jota ei taatusti nykyään enää ole sellaisenaan olemassa. Eli kaipa me pöytälaatikkoon kirjoittajat voimme vapaasti kerätä muistijälkiä omasta elämästä ja ympäristöstämme. Ajan kuluessa niistä tulee itsessään jo runollisia kielikuvia.
Eniten luin runoja lukioikäisenä. Ehkä sitä siinä iässä onkin vielä henkisesti sen verran terävä, että jaksaa tutustua runouteen, jotka lyhyydestään huolimatta ovat usein varsin tiivistä ja painavaa pureskeltavaa. Tuolloin ostelin esimerkiksi erilaisista kirja-alennuksista runokirjoja. Ainakin Merja Virolaista, Tittamari Marttista, Harri Nordellia muistan lukeneeni. Viime aikoina uusiin runoihin tutustuminen on jäänyt vähemmälle. Liekö laiskuutta? Merja Virolainen varsinkin jäi mieleeni maanläheisenä ja virtuoosimaisena kirjoittajana, joka ei etääntynyt liian korkealentoiseksi, mutta jonka lihan makuisissa runoisissa oli usein hienon hieno lyyrinen vire. Ehkä täytyisi aktivoitua tällä saralla enemmänkin... Pakkoko niitä runokokoelmiakaan on aina kannesta kanteen väkisin pakertaa, sillä voihan kirjastossa hyvin katsella ja plarailla mielenkiintoisilta näyttäviä runokirjoja sieltä täältä. Noh, tämä taitaa olla hyvin suomalainen ilmiö myös, eli kaikki kirjoittavat runoja, mutta kukaan ei lue muiden kirjoittamia. :) Netti on edistystä tuonut tähänkin asiaan, esimerkiksi Runotorstai-blogista voi pienellä selaamisen vaivannäöllä lukea harrastajarunoilijoiden tuotoksia.
Whitmanin kokoelma siis tarjoaa elämisen riemua, "vanhan ajan" amerikkalaista sielunmaisemaa ja taatusti sen verran selkolukuista kerrontaa, että monimutkaisten metaforien inhoajatkin voivat mielihyvin näitä tekstejä lukea. Runous on ajatonta.
"...Minä kävelen kaupungin neliskulmaisten talojen viertä, yövyn
hirsimajoissa tukkijätkien kanssa,
kuljen tulliportin pyöränuria, kuivissa rotkoissa,
puronuomissa
kitken sipulimaata, kuokin porkkana- ja palsternakkarivejä,
ylitän ruohoaavikoita, samoilen metsissä.
etsin malmia ja kaivan kultaa, leimaan puita vastikään
hankitulla hakkuualueella,
hilaan venettä matalassa joessa jalat nilkkoja myöten rannan
polttavassa hiekassa...."
PS. Samainen Markus Jääskeläinen luonnehti tyyliäni Jude Deveraux -merkintöjen yhteydessä "pakinoivaksi kritiikiksi". Asiaa pohdiskeltuani olen ottanut tämän suurena kohteliaisuutena. Millä lailla nämä blogijorinat eroavat siitä oikeasta kritiikistä - sitä voi pohtia kun vertaa tätä juttua tuohon lehdessä julkaistuun.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti