Mitä kuuluu Kindle-lukulaitteelle?

Sain toukokuussa sähköpostia Amazonilta. Siinä kerrottiin, tekninen tuki omistamalleni Kindle-lukulaitteelle lakkaa. Viestin ydinsisältö oli tällainen:

Kiitos, että olet ollut Kindle-asiakas jo pitkään. On hienoa, että laitteemme on ollut sinulle hyödyksi näin monen vuoden ajan.

20.5.2026 alkaen lopetamme tuen Kindle-laitteilta, jotka on julkaistu vuonna 2012 tai sitä ennen. Tämä tarkoittaa käytännössä seuraavaa:

• Voit edelleen lukea laitteelle jo ladattuja kirjoja.

• Et voi enää ostaa, lainata tai ladata uusia kirjoja näille laitteille tämän päivämäärän jälkeen.

• Jos poistat laitteen Amazon-tililtäsi tai palautat sen tehdasasetuksiin, sitä ei voi enää ottaa käyttöön uudelleen.

Tämä koskee muun muassa seuraavia laitteita: Kindle (1. ja 2. sukupolvi), Kindle DX ja DX Graphite, Kindle Keyboard, Kindle 4, Kindle Touch, Kindle 5 sekä ensimmäisen sukupolven Kindle Paperwhite.

Lukaisin viestin nopeasti ja ajattelin, että pitää vaikka kesemmällä ostaa uusi Kindle-lukulaite. Asia jäi sikseen, mutta kun nyt hiljakkoin googletin, mitä muutoksesta kirjoitettiin mediassa, törmäsin mielenkiintoisiin uutisiin. Esimerkiksi BBC uutisoi käyttäjien ärtyneistä reaktioista. Reddit-keskustelufoorumilla on paljonkin kommentteja vanhojen Kindlejen käyttäjiltä, esimerkiksi tässä ketjussa.

Kun huomasin, että vanhoilla Kindle-lukulaitteilla on suuri ja tyytyväinen käyttäjäkunta, tajusin että minunkin kannattaa arvostaa luotettavasti palvelutta Kindleäni. Monet vanhat Kindlet ovat edelleen olleet ahkerassa käytössä. Kannattaako Amazonin ilmoitusta purematta niellä?

Olen käyttänyt Kindle Touch 3G -lukulaitetta jo neljätoista vuotta. Tämä on helppo tarkistaa, sillä olen kirjoittanut laitteesta Ensikokemuksia Kindlestä -postauksen elokuussa 2012. Kindleni toimintaa ei ole hidastanut edes se, että 3G-verkko on ajettu alas. Suomessa sen toiminta päättyi pari vuotta sitten. Wifin käyttö on riittänyt mainiosti ja suurimman osan aikaa lukulaitteeni ei ole verkossa lainkaan kiinni, koska wifi-yhteys on ollut tarpeen vain uusien kirjojen lataamisessa laitteelle.

Ajan hampaan huomaa lähinnä siitä, että laitteeni kaunis riikinkukkosuojus on kulunut hieman rähjäiseksi ja tarvitsisi hellävaraisen ompelijan varovaista paikkailua. Itse lukulaite toimii edelleen kuin tauti. Akun kesto on erinomainen, pitkänkin kirjan saa luettua, vaikka lataisi laitetta vain muutaman päivän välein. Joskus olen unohtanut laitteen offline-tilaan pitkäksi aikaa ja silloin sitä sai käynnistellä vähän perusteellisemmin, mutta henkiin herättyään laite jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Olen lukenut Kindlelläni 70 Amazonista ostettua kirjaa, 22 Project Gutenbergista ladattua kirjaa ja kaksi Elisa Kirjasta ostettua kirjaa. Lisäksi olen lueskellut laitteella lukunäytteitä, joitakin artikkeleita tai muita satunnaisia tiedostoja.

Joten kysyn: mikä muu 14 vuotta vanha elektroninen laite on yhtä suorituskykyinen ja alkuperäistä vastaava? Puhelimet, tabletit ja tietokoneet happanevat tuossa ajassa käsiin ja päätyvät SER-romuksi. Kindlen kesto on ollut niin hyvä, että olisi loogisempaa, että Amazon tukisi näin hyviä laitteita täältä ikuisuuteen asti.

Ehkä Amazonin ilmoitus on vain ahneen omistajan keino yrittää pakottaa vanhojen laitteiden omistajat ostamaan uusia laitteita. Toki uusissa laitteissa saattaa olla parannuksiakin, esimerkiksi taustavalo voisi olla kiva juttu. Mutta olen pärjännyt ilman taustavaloa tähänkin asti, ei se ole pakottava syy ostaa uutta laitetta.

Niinpä päätin testata, saisinko ostettua Amazonista kirjan ja siirrettyä sen Kindleeni vaikka pienellä vaivannäöllä. Onnistuihan se.

Ostin testiksi mahdollisimman halvan kirjan. Koekappaleeksi valikoitui Mila Finchin fantasiaromanssi Runebreaker, koska se maksoi vain reilun dollarin. Pikavilkaisulla kirja vaikuttaa kaavamaiselta ja yksinkertaiselta jenkkibulkilta, joten katsotaan tuleeko tätä kirjaa varsinaisesti luettua koskaan.

Kirjan ostaminen itsessään onnistui vanhaan tapaan, mutta kirja jäi killumaan pilvikirjastooni ja laite ilmoitti, ettei voi synkronoida tiedostoa laitteelle. Myöskään sähköpostilla siirtäminen ei onnistunut, sähköposti palautti virheilmoituksen. 

Onneksi Kindlen voi kytkeä USB-kaapelilla tietokoneeseen. Jouduin vaihtamaan kaapelia muutaman kerran, ennen kuin käteen osui sellainen, joka suostui tunnistamaan Kindlen ulkoiseksi kovalevyksi. Sitten konvertoin epub-muotoisen Runebreakerin mobi-tiedostoksi Calibrella. Olen Calibrella rassaillut tiedostoja vähäisessä määrin aiemminkin. Jouduin puljaamaan sillä Project Gutenbergin kirjaa vuonna 2022. Tähän liittyvät yksityiskohtaiset ohjeet voi lukea  vanhasta postauksestani. (Tuon jälkeen en ole joutunut Project Gutenbergin tiedostoja muokkaamaan Kindleä varten, vaan tiedostot ovat olleet valmiiksi käyttökelpoisia.) Tarvittaessa Calibresta löytyy erilaisia ohjevideoita YouTubesta, tässä eräs esimerkki.

Siirsin tallentamani mobi-muotoisen kirjan USB-kaapelin avulla Kindlen tiedostoihin. Ja tattadaa, kirja oli nätisti luettavissa lukulaitteella! 

Ehkä en siis vielä noudata miljardööri Jeff Bezosin käskyjä uuden laitteen ostamisesta, vaan jatkan Amazon-kirjojen lukemista vanhalla Kindlelläni. Niin kauan kuin Calibrella konvertoiminen onnistuu, pitäisi kirjat saada luettavaksi. Lämmin kiitos Calibren kehittäjälle, Kovid Goyalille. 

Työläämpi homma on vielä jäljellä: osaanko siistiä kankaisen suojuksen reunat niin, että lopputulos on asiallisen näköinen? Vai joudunko tilaamaan lukulaitteelleni upouuden suojuksen seuraavan 14 vuoden tarpeisiin?

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Muistin ennen Café Bongoon lähtöäni että ne ovat Hämiksen lempipökät – ne aikoinaan kirvoittivat häneltä sen hermostuneen kireän mutta omalla tavallaan seksikkään kaakatuksen joka on hänen tavaramerkkinaurunsa – kun riisuin farkkuni ekaa kertaa juuri täällä.

Lupauduin vetämään työyhteisössä pienimuotoista lukupiiriä ja sen tiimoilta luimme Johanna Sinisalon esikoisromaanin Ennen päivänlaskua ei voi, joka ilmestyi alun perin vuonna 2000. Tämähän onkin melkoinen esikoinen: se voitti saman tien Finlandia-palkinnon. Hesari haastatteli Sinisaloa viime vuonna ja teoksen pitkä elinkaari käy hyvin ilmi: useita käännöksiä, neuvottelua elokuvaoikeuksista. Sinisalo mainitsee haastattelussa, että oletti kirjan olevan vain suomalaisten lukijoiden ymmärrettävissä, mutta kansainväliset lukijat ottivat teoksen innokkaasti vastaan.

Henkilökohtaisesti minua alkoi häiritä erikoinen muistikatkos, joka toisaalta sopii Sinisalon genrerajoja rikkovaan tyyliin, jossa on mukana fantasia-aineksia. Olen aivan varma, että luin Ennen päivänlaskua ei voi melko tuoreeltaan, sanotaan vaikka viiden vuoden sisään sen ilmestymisestä. Mutta kun luen blogikirjoitustani vuodelta 2013, jolloin luin Sinisalon Enkelten verta, väitän siinä, että Enkelten verta on ensimmäinen lukemani Sinisalon teos. Mitä ihmettä? Miksi muistan vuonna 2026, että olen lukenut Ennen päivänlaskua ei voi, mutta vuonna 2013 olen ollut täysin muistamaton? Outo aikahyppy, mutta kuten sanoin, outous sopii Sinisalon kirjojen yhteyteen.

Sen verran aikaa tuosta oletetusta ensimmäisestä lukukerrastani on, että nyt luin teosta tuorein silmin. Yhdyn kriitikoihin: teos on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin. Todella raikkaan tuntuinen kirja edelleen, vaikka samaan aikaan siinä on ilmestymisaikaan sidottuja elementtejä ja vahvaa paikallisuutta päähenkilön kotikatua myöten. Ajan ilmiöitä ovat ainakin se, miten paljon mainostoimiston väki tuntuu viihtyvän iltapäiväkaljoilla lähipubissa, miten hulppeita palkkioita ja runsaasti työaikaa freelancervalokuvaajalle tarjotaan ja miten päähenkilö tulostaa kiinnostavan nettisivun paperille talteen.

Kirjan juoni lienee jo osa yleissivistystä, mutta tarjoan pikakertauksen: valokuvaaja Mikael, jota sanotaan vetävän ulkonäkönsä vuoksi Enkeliksi, löytää pihalta peikon. Hän vie sen kotiinsa ja hoivailee sitä kuntoon. Villipeto kerrostalossa on salaisuus, joka vähitellen tihkuu Mikaelin lähipiirin tietoon ja mullistaa monta asiaa.

Juonellista tarinaa pilkkovat fragmentit ”tietokirjoista” ja ”kaunokirjallisuudesta”. Panin nämä lainausmerkkeihin, koska uskoakseni kaikki tekstit ovat Sinisalon omaa käsialaa. Ihailin esimerkiksi Eino Leinon tyyliin kirjoitettua Helkavirsi-pastissia ja bongasin yhden sisäpiirivitsin, Markku Soikkelin nimiin pannun Koulu-tv:n lausunnon.

Lukupiirikirjana kirja toimi mainiosti, sillä se on monitulkintainen ja herätti eri ihmisissä erilaisia ajatuksia. Keskustelua herättivät ainakin vankeus, ihmissuhteiden verkosto, halun ja himon kuvaukset, feromonit, sukupuolivähemmistöön kuuluminen, luonnon ja ihmisen suhde, teknologian ja ihmisen suhde. Kirjasta jää myös kutkutteleva ”mutta mistä tämä OIKEASTI kertoo” -olo, eli onko kirjan peikko pelkkä peikko vai symboli jollekin muulle?

Ihailin kirjan upeaa ja monipuolista kieltä. Juoni on vetävä ja jo kirjan napakka avauslause luo jännitteen. (Sehän on ”Alan hätääntyä.”) Myös loppu on minusta toimiva, vaikka lukupiirissä oli muitakin näkemyksiä. Lopun jälkeen voi itse pähkäillä, mitä kaikkea kirjan maailmassa voisikaan seuraavaksi tapahtua.

Pidin myös siitä, että Ennen päivänlaskua ei voi ei ole lainkaan saarnaava. Hieman muistelen, että lievää saarnaamisen makua joissakin Sinisalon myöhemmissä kirjoissa on esiintynyt. Sinisalon uusin kirja, Joutsenlaulu, ilmestyi viime syksynä. Siitä voi lukea vaikkapa Kirsin Book Clubin arvion. Ehkä täytyy itsekin ottaa Joutsenlaulu lukulistalle.

Ennen päivänlaskua ei voi sopii mielestäni hyvin juhannuskirjaksi, sillä juhannukseen kuuluvat luonto, yöllä valvominen ja erikoiset, vähän maagisetkin yön tapahtumat. Uskallan näin sanoa, vaikka kirja itsessään ei juhannusta käsittele, sen kronologinen aikajana päättyy huhtikuuhun.

Lue myös nämä:
Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu