Lupauduin vetämään työyhteisössä pienimuotoista lukupiiriä ja sen tiimoilta luimme Johanna Sinisalon esikoisromaanin Ennen päivänlaskua ei voi, joka ilmestyi alun perin vuonna 2000. Tämähän onkin melkoinen esikoinen: se voitti saman tien Finlandia-palkinnon. Hesari haastatteli Sinisaloa viime vuonna ja teoksen pitkä elinkaari käy hyvin ilmi: useita käännöksiä, neuvottelua elokuvaoikeuksista. Sinisalo mainitsee haastattelussa, että oletti kirjan olevan vain suomalaisten lukijoiden ymmärrettävissä, mutta kansainväliset lukijat ottivat teoksen innokkaasti vastaan.
Henkilökohtaisesti minua alkoi häiritä erikoinen muistikatkos, joka toisaalta sopii Sinisalon genrerajoja rikkovaan tyyliin, jossa on mukana fantasia-aineksia. Olen aivan varma, että luin Ennen päivänlaskua ei voi melko tuoreeltaan, sanotaan vaikka viiden vuoden sisään sen ilmestymisestä. Mutta kun luen blogikirjoitustani vuodelta 2013, jolloin luin Sinisalon Enkelten verta, väitän siinä, että Enkelten verta on ensimmäinen lukemani Sinisalon teos. Mitä ihmettä? Miksi muistan vuonna 2026, että olen lukenut Ennen päivänlaskua ei voi, mutta vuonna 2013 olen ollut täysin muistamaton? Outo aikahyppy, mutta kuten sanoin, outous sopii Sinisalon kirjojen yhteyteen.
Sen verran aikaa tuosta oletetusta ensimmäisestä lukukerrastani on, että nyt luin teosta tuorein silmin. Yhdyn kriitikoihin: teos on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin. Todella raikkaan tuntuinen kirja edelleen, vaikka samaan aikaan siinä on ilmestymisaikaan sidottuja elementtejä ja vahvaa paikallisuutta päähenkilön kotikatua myöten. Ajan ilmiöitä ovat ainakin se, miten paljon mainostoimiston väki tuntuu viihtyvän iltapäiväkaljoilla lähipubissa, miten hulppeita palkkioita ja runsaasti työaikaa freelancervalokuvaajalle tarjotaan ja miten päähenkilö tulostaa kiinnostavan nettisivun paperille talteen.
Kirjan juoni lienee jo osa yleissivistystä, mutta tarjoan pikakertauksen: valokuvaaja Mikael, jota sanotaan vetävän ulkonäkönsä vuoksi Enkeliksi, löytää pihalta peikon. Hän vie sen kotiinsa ja hoivailee sitä kuntoon. Villipeto kerrostalossa on salaisuus, joka vähitellen tihkuu Mikaelin lähipiirin tietoon ja mullistaa monta asiaa.
Juonellista tarinaa pilkkovat fragmentit ”tietokirjoista” ja ”kaunokirjallisuudesta”. Panin nämä lainausmerkkeihin, koska uskoakseni kaikki tekstit ovat Sinisalon omaa käsialaa. Ihailin esimerkiksi Einon Leinon tyyliin kirjoitettua Helkavirsi-pastissia ja bongasin yhden sisäpiirivitsin, Markku Soikkelin nimiin pannun Koulu-tv:n lausunnon.
Lukupiirikirjana kirja toimi mainiosti, sillä se on monitulkintainen ja herätti eri ihmisissä erilaisia ajatuksia. Keskustelua herättivät ainakin vankeus, ihmissuhteiden verkosto, halun ja himon kuvaukset, feromonit, sukupuolivähemmistöön kuuluminen, luonnon ja ihmisen suhde, teknologian ja ihmisen suhde. Kirjasta jää myös kutkutteleva ”mutta mistä tämä OIKEASTI kertoo” -olo, eli onko kirjan peikko pelkkä peikko vai symboli jollekin muulle?
Ihailin kirjan upeaa ja monipuolista kieltä. Juoni on vetävä ja jo kirjan napakka avauslause luo jännitteen. (Sehän on ”Alan hätääntyä.”) Myös loppu on minusta toimiva, vaikka lukupiirissä oli muitakin näkemyksiä. Lopun jälkeen voi itse pähkäillä, mitä kaikkea kirjan maailmassa voisikaan seuraavaksi tapahtua.
Pidin myös siitä, että Ennen päivänlaskua ei voi ei ole lainkaan saarnaava. Hieman muistelen, että lievää saarnaamisen makua joissakin Sinisalon myöhemmissä kirjoissa on esiintynyt. Sinisalon uusin kirja, Joutsenlaulu, ilmestyi viime syksynä. Siitä voi lukea vaikkapa Kirsin Book Clubin arvion. Ehkä täytyy itsekin ottaa Joutsenlaulu lukulistalle.
Ennen päivänlaskua ei voi sopii mielestäni hyvin juhannuskirjaksi, sillä juhannukseen kuuluvat luonto, yöllä valvominen ja erikoiset, vähän maagisetkin yön tapahtumat. Uskallan näin sanoa, vaikka kirja itsessään ei juhannusta käsittele, sen kronologinen aikajana päättyy huhtikuuhun.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti