Eleanor Catton: Birnamin metsä

Kansi: Siltala.

Shelley tiesi toimivansa väärin, mutta koska Mira oli tiessään eikä Tonysta enää kuulunut, asian pitäminen pois mielestä ei ollut ylettömän vaikeaa.

Ah mikä lukunautinto! Eleanor Cattonin Birnamin metsä tarttui mukaan kirjastosta ja sen lukeminen oli niin mahtavaa, että kirja herätti jonkinlaisen mustasukkaisen omistushalun. Tunnen itseni Klonkuksi luolassa pusertamassa sormusta ja puhelemassa aarteelleen.

No, tietenkään minulla ei ole mitään yksinoikeutta Birnamin metsän fanittamiseen, onhan uusiseelantilainen, nykyään Englannissa asuva Eleanor Catton kerännyt laajoja lukijakuntia kolmella romaanillaan. Hänen esikoisteoksensa Harjoitukset ilmestyi alkukielellä vuonna 2008 ja toisella romaanillaan Valontuojat hän voitti englantilaisen Booker-palkinnon vuonna 2013 nuorimpana palkittuna koskaan. Birnamin metsä ilmestyi alkukielellä vuonna 2023 ja on myös kerännyt hienoja kritiikkejä. Kaikki kolme suomennosta ovat kovasta laadustaan tunnetun Siltalan kustantamia.

No miksi uusiseelantilaista ekoaktivismia kuvaava Birnamin metsä tuntui niin hyvältä? Monestakin syystä. Ensinnäkin kirja on korkeakirjallisuuden ja genrekirjallisuuden yhdistelmä, hieman samaan tapaan kuin Donna Tarttin tiiliskivet. Birnamin metsä on muodoltaan trilleri ja yleensä pidän trillereitä kuivakan kaavamaisina eikä kovin kiinnostavina. Mutta Catton lataa trilleriinsä mielenkiintoisia, samastuttavia henkilöhahmoja, lukuisia kirjallisuusviittauksia ja tietenkin terävän kriittisiä ajatuksia aikamme yhteiskunnallisista ilmiöistä, kuten teknoveljien globaalista vallankäytöstä, äärimmilleen viedystä kapitalismista ja vasemmistoälykköjen oikeamielisyyden vaatimuksista. Kirjassa viljellään runsaasti myös populäärikulttuuriviittauksia, siinä mainitaan niin Game of Thrones kuin Harry Potterkin.

Lisäksi Catton on supertaitava luomaan todellisen elämän illuusion, vaikka toki tarinankerronnassa aina kyse siitä, pystyykö lukija kuvittelemaan mielessään kirjan tarinan ja pitämään sitä uskottavana. Catton osaa rakentaa todella uskottavia henkilöhahmoja pienten anekdoottien, luonnekuvausten, perhehistorian ja käyttäytymistapojen avulla. Mira, Shelley, Tony ja monet muut rupeavat tuntumaan kuin omilta tutuilta.

Vetävä juoni ja vauhdikkaat käänteet ovat trillerin perusydintä ja Catton annostelee erinomaisesti räväköitä ja yllättäviä juonenkäänteitä. Tätä kirjaa kannattaa lukea ahmien, mutta ei kuitenkaan harppoen, ettei menetä mitään sivulauseiden painavuudesta. Mikä erikoisinta, Catton onnistuu jopa rikkomaan kirjoittamisen perussääntöä ”näytä, älä kerro”. Varsinkin kirjan alkupuolella on todella paljon kertomista ja selittämistä, jossa tarinan lähtökohtaa taustoitetaan. Kuitenkaan selittäminen ei tunnu tylsältä vaan perustellulta ja kiinnostavalta.

En halua tehdä juonipaljastuksia, mutta kirjan lähtöasetelman voi kertoa. Mira Bunting on Birnamin metsä -nimisen puutarhuriaktivistiliikkeen johtohahmo, vaikkakaan ei virallinen johtaja, sillä liike uskoo vastuun jakamiseen horisontaalisesti. Mira törmää superrikkaaseen Robert Lemoineen, joka on menestynyt Piilaaksossa drooniliiketoiminnalla. Yllättäen Lemoine tekee tarjouksen lähteä rahoittamaan Birnamin metsän toimintaa. Mira on ovela laskelmoija, joka on tottunut ulkopuolisuuteen ja kengännauhabudjettiin, mutta suurelle rahasummalle hänenkin porukallaan olisi käyttöä.

Tykkään kirjoissa kovasti Miran kaltaisista shakinpelaajatyyppisistä hahmoista, jotka osaavat suunnitella siirtojaan etukäteen ja pelata pelejä muiden ihmisten kustannuksella. Tällaiset ihmiset ovat reaalielämässä sellaisia, joiden lähellä saattaa tulla epämiellyttävä olo, mutta romaanihahmoina he ovat mainioita. Suomalaisista kirjailijoista ainakin Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo ovat kirjoittaneet paljon tällaisia hieman ulkopuolisia tarkkailijoita, joilla on oma agendansa.

Koska Birnamin metsän nimi viittaa Shakespearen Macbeth-näytelmään, vie yhteys ajatukset kohtaloon ja siihen, voiko ihminen muovata omaa kohtaloaan vai tuleeko hän rakentaneeksi oman tuhonsa päämääriinsä pyrkiessään. Kirjassa myös kysytään, onko moraalia enää olemassakaan, vai onko kapitalistinen henkilökohtaisten valintojen myymälä ainut, mitä on jäljellä. Robert Lemoinesta tuli lisäksi mieleen Bulgakovin Woland, joka Saatana saapuu Moskovaan -kirjassa sekoittaa tavallisten ihmisten päät rikkaudellaan ja hurmaavuudellaan ja saa ihmiset paljastamaan sisimpänsä. Lisäksi pidin erityisesti siitä, miten kirja pursuaa salaisuuksia, mutta salaisuudet eivät oikein meinaa pysyä piilossa. Totuus tihkuu pieninä noroina sieltä täältä vieraiden ihmisten tietoon. Voiko totuuden vaientaa, vaikka kaikin keinoin sitä yrittäisi?

Kirjan nuoret idealistit kritisoivat voimakkain äänenpainoin Uuden-Seelannin poliittista johtoa. Suomesta katsottuna näkökulma tuntui osin samastuttavalta, osin virkistävän eksoottiselta. Onhan Uuden-Seelannin maine maailmalla hieman samanlainen kuin Suomen: ulkomaalaisten silmiin molemmat maat vaikuttavat jonkinlaisilta luonnonläheisiltä, ihanteellisilta pikku yhteisöiltä, joissa kaikilla on kaikki asiat hyvin. Mutta maan sisältä käsin oma nuoriso on valmis syyttämään poliitikkoja hyvinkin voimakkaasti ja omasta näkökulmastaan perustellusti.

Lemoinen hahmo lienee saanut inspiraatiota niin Elon Muskin, Steve Jobsin kuin muidenkin Piilaakson toksisten teknoveljien hahmoista. Raha on antanut Lemoinelle mahdollisuuden ohjailla muiden ihmisten elämää mielensä mukaan. Voiko hän taivuttaa totuuden aina mieleisekseen vai löytyykö hänen egolleen rajoja?

Nostan esiin vielä Miran tunnollisen kakkosjohtajan Shelleyn, joka on arkisen harmaa puurtaja ja organisaattori. Shelley on kyllästynyt omaan näkymättömyyteensä ja ympäröivän yhteisön vähäiseen kiitokseen. Osaako hän murtautua Miran kehästä ulos?

Lisäksi kirja on täynnä uusiseelantilaista luontoa, kiinnostavia detaljeja, pohdiskelua uusiseelantilaisesta kansanluonteesta – josta mainitaan ainakin maanläheisyys, joukkoon sulautumisen tarve ja paikallisjuurien korostaminen – mahtavia väittelyitä ja takaa-ajoja. Tämä oli niitä kirjoja, joiden loputtua haluaisi aloittaa kirjan saman tien uudelleen.

Kirjablogeissa Birnamin metsää on luettu aika lailla. Linkitän tähän Arjan, Kirsin ja Margitin blogiarviot.

Suomennoksesta

Suomentaja Tero Valkonen on tehnyt upeaa työtä. Kirja on todella miellyttävää ja kaunista suomea, jota on ilo lukea. Teksti soljuu, dialogi on luontevaa, ylipäätään kirjan suomennos on sekä tarkka että kaunis. Bloggaajakollegani Arja kirjoitti äskettäin turhautuneen palautteen suomalaiskirjojen viimeistelemättömyydestä. Birnamin metsä on oikea viimeistelemättömyyden vastakohta – suomennos on hiottu ja laadukas kirjaosaamisen taidonnäyte.

Tämän vuoden HelMet-lukuhaasteen eräs tehtävä on lukea kirja, jonka kääntäjä on saanut Mikael Agricola -käännöspalkinnon tai muun vastaavan palkinnon ja Valkonen on tämän palkinnon pokannut vuonna 2021. Kävinkin jo etsimässä kirjaston tietokannasta lisää Valkosen suomennoksia ja lainasin yhden.

 

Lue myös nämä:
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Erich Maria Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Kansi: WSOY.

Ilmeemme ovat väsyneitä, kaihdamme toistemme katseita. "Tässä käy kuin Sommella; siellä saimme perästä päin seitsemän päivää ja yötä rumputulta", sanoo Kat synkästi.

Jos pitäisi äänestää parhaiten nimettyjä kirjoja, olisi Erich Maria Remarquen klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta korkealla minun listallani. Vaikka luin tämän kirjan vasta nyt, on sen nimi jäänyt päähäni soimaan jo vuosia sitten. Nimi kertoo mihin ja milloin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Nimessä on hieno kaksoismerkitys: ensi alkuun kuulostaa, että jokin asia on tylsän toisteista, mutta oikeasti kyse onkin siitä, että rintamalla on niin paljon tuhoa, että kuolema on muuttunut jokapäiväiseksi arjeksi niille, jotka siellä olivat.

Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1929, sen alkuperäinen saksankielinen nimi on soinnikkaasti Im Westen nichts Neues. Suomennos on vuodelta 1930 ja tätä Armas Hämäläisen suomennosta on käytetty myös vuoden 2022 pokkaripainoksessa, jonka kannessa on Netflixissä julkaistun saksalaisen elokuvasovituksen kuvituskuva.

Länsirintamalta ei mitään uutta kertoo saksalaisista sotilaista ensimmäisessä maailmansodassa. Päähenkilö Paul on yhdessä koulukaveriensa kanssa hakeutunut palvelukseen isänmaallisen opettajansa kannustuspuheen vuoksi. Rintamalla ihanteellisuus on jauhautunut äkkiä palasiksi. Verinen asemasota nielee miehiä. Sota on väkivaltaa, nälkää, täitä, likaa, varastelua, mielivaltaisuutta.

Rakenteeltaan kirja on samankaltainen kuin suomalaisklassikko Tuntematon sotilas. Sotaa kuvataan ruohonjuuritasolta, miesjoukon kollektiivisena kokemuksena. Sota näyttäytyy järjettömänä. Paulin viereltä tutut kohtalotoverit kuolevat yksi kerrallaan.

Jouduin lunttaamaan internetistä, että mistä ensimmäisen maailmansodan länsirintaman jumiutuminen paikalleen oikein johtui. Länsirintama kulki maantieteellisesti Koillis-Ranskassa, lähellä Saksan valloittamien Belgian ja Luxemburgin rajaa. Mitään vuoriston kaltaista maantieteellistä estettä rintaman etenemiseen ei ollut, aluehan on lattanaa vanhaa merenpohjaa ja molemmat osapuolet kaivoivat pitkiä juoksuhautoja omille puolilleen. Mutta kun sodanjohto yritti käyttää vanhoja taktiikoita, kuten jalkaväen rynnäkköjä, eteneminen pysähtyi uusiin ja tehokkaisiin aseisiin, kuten konekivääreihin. Vasta, kun panssarivaunujen kehitys lähti vauhtiin, muuttui sodan kulku. Sodan alkuvuosina panssarivaunut olivat melko alkeellisia ja tehottomia, mutta erityisesti brittiläiset alkoivat panostaa panssarivaunujen kehittämiseen. Lopulta panssarivaunut alkoivat olla niin hyviä, että niillä pystyi ylittämään piikkilankaesteet ja juoksuhaudat ja niiden sisällä hyökkääjät olivat suojassa vastustajan konekivääritulelta.

Remarque taisteli itse länsirintamalla vuonna 1917 ja haavoittui silloin. Romaanissa onkin vahva omakohtaisuuden tunne. Se ei ole historiikki, vaan aikalaisen kertomus siitä, miltä moderni sodankäynti näytti ja tuntui. Nuori Paul pohtii paljon ristiriitaa lapsuutensa ja nuoruutensa ihanteiden ja sodan reaalitodellisuuden välillä.

Suosittelen kirjaa klassikoiden ystävälle, sillä varauksella että kirja sisältää yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa, kärsimystä ja kuolemaa. 

Suomennoksesta

Pelkäsin, että näin vanha suomennos olisi jo hapantunut, mutta vielä mitä. Suomentaja Armas Hämäläisellä vaikuttaa olleen erinomainen kielen taju, sillä suomennos on oikein toimiva ja miellyttävä edelleen. Toki joitakin yksittäisiä vanhentuneita sanoja löytyy, mutta nehän tuovat vain mukavaa ajan patinaa. Wikipedian mukaan savolaissyntyinen Hämäläinen työskenteli kielten lehtorina useissa merkittävissä kouluissa kymmeniä vuosia. Hän työskenteli ahkerasti myös suomi-saksa-sanakirjojen parissa.

 

Lue myös nämä:
Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria
Max Brooks - Caanan White: The Harlem Hellfighters
L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Johanna Aatsalo: Paljastus

Kansi: WSOY.

Naiivi. Jäin kiinni sanaan. Naiivi. Täydellistä keski-ikäisen miehen ylimielistä ja omavoimaista puhetta. Hän käytti kirjeessään valtaa, johon Suomessa oli totuttu. Entinen ministeri jyrähti. Suomen Pankin johtaja älähti. Sen puheen ja sanan arvo oli suurempi kuin nuoren naistoimittajan.

Johanna Aatsalon Paljastus - tarina dopinguutisesta ja toimittajasta, joka haluttiin vaientaa on järisyttävää luettavaa. Aatsalo kirjoittaa oman näkökulmansa vuonna 1998 käynnistyneeseen dopinguutisointikohuun. Sana ”kohu” on ylikäytetty nykyajan mediakielessä, mutta tähän tapaukseen se sopii.

Aatsalo oli 32-vuotias STT:n urheilutoimittaja, kun hän teki jutun siitä, miten suomalainen maajoukkuehiihtäjä on hankkinut kasvuhormonia suorituksensa parantamiseen. Juttu on luettavissa esimerkiksi Helsingin Sanomien arkistosta. Ensimmäisen uutisen jälkeen STT tarkensi nopeasti, että jutussa tarkoitettiin Jari Räsästä.

Tästä seurasi ennennäkemätön mylläkkä, joka ensi alkuun kohdistui Aatsaloon itseensä ja STT:n päätoimittaja Kari Väisäseen, mutta myöhemmässä vaiheessa syyttävä sormi kääntyikin osoittamaan huijaavaa urheiluväkeä. Viimeiset oikeuden tuomiot juttuun kytkeytyvässä dopingskandaalissa on jaettu vuonna 2013, jolloin hiihtäjinä tunnetut Harri Kirvesniemi, Jari Isometsä ja Janne Immonen tuomittiin perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Aatsalolle ja Väisäselle puolestaan jaettiin lehdistön- ja sananvapauden edistämistä ajavan International Press Instituten Suomen ryhmän sananvapauspalkinto toukokuussa 2024.

Olen Aatsaloa kymmenen vuotta nuorempi ja alkuperäisen uutisen ilmestymisen aikaan olin opiskelija. Tilasin opiskelijabudjetillakin sanomalehteä ja paperisen Helsingin Sanomien lukeminen kuului aamurutiineihini. Olen siis seurannut aiheen uutisointia reaaliajassa, mutta koska en ole koskaan ollut huippu-urheilufani, muistan suhtautuneeni lähinnä pilkallisen huvittuneesti urheilijoiden dopingiin. Aatsalon nimi jäi uutisoinnin jatkuessa mieleen, mutta muuten en pysähtynyt kovin syvällisesti pohdiskelemaan tilannetta.

Ivallinen vastareaktioni siihen, miten tohkeissaan urheiluväki kielsi dopingin, johtui kai siitä, että urheilua on lähes tungettu kurkusta alas silloin, kun olin lapsi. Muistan, kuinka ala-asteella opetus keskeytettiin, luokassa oleva kuvaputkitelevisio pantiin päälle ja koko luokan piti katsoa hiihtokilpailuja. Marja-Liisa Kirvesniemen irvistävät kasvot ovat jääneet mieleen, todennäköisesti katsoimme siis Calgaryn talviolympialaisia.

Mutta jos urheiluväen oletus oli, että jokainen lapsi ihailee hiihtosankareita, meni tämä ainakin minun kohdallani hukkaan, koska liikuntatunneilla hiihtäminen tuntui edelleen hikiseltä pakkopullalta. Nämä tunnekokemukset purkautuivat kohdallani silloin, kun Lahden dopingskandaali rävähti suuren yleisön silmille vuonna 2001 ja kun Arto Halosen dokumentti Sinivalkoinen valhe tuli teatterilevitykseen vuonna 2012. Hahhah, turhaan yrititte esittää, että urheilijat olisivat jotain putipuhtaita idoleita, joista kaikkien pitäisi ottaa mallia.

Aatsalo kirjoittaa Paljastuksessa tarinan omasta näkökulmastaan. Myös tarinallisuus on nykyajan journalismissa ylikäytetty keino, mutta tämä tarina on todella lukemisen ja kuulemisen arvoinen. Se kertoo naisvihasta, urheilujournalismin pinnallisuudesta, hyväveli-verkostoista, urheiluväen kyvyttömyydestä avoimen kriittiseen keskusteluun ja itsereflektointiin, suomalaisen oikeuskäytännön nyrjähtämisestä todella kieroon suuntaan, kovan paineen aiheuttamasta psykosomaattisesta oireilusta ja Matti Nykäsen striptease-työstä Järvenpään Casinolla. Kirja muistuttaa teemoiltaan hiljakkoin lukemaani Kittilän lakia. Molempien alaotsikkona voisi olla ”Herkkähipiäiset miehet pillastuvat” ja molemmissa vakiintuneita miesporukoiden käytäntöjä ryhtyy muuttamaan nainen, jolle miesten tavanomaiset selittelyt eivät mene läpi.

Yksilön kannalta katsottuna Aatsalon kokema kurmootus on aivan järkyttävää. Lokaa, lööppejä, syytöksiä ja haukkuja tulvi joka suunnasta. Lisäksi poliisi rupesi tutkimaan hiihtoväen Aatsaloon kohdistamia kunnianloukkaussyytöksiä häkellyttävällä nopeudella. Syyksi Aatsalo arvele sen, että entinen pääministeri Esko Aho oli siirtynyt Hiihtoliiton johtajaksi ja Aho käynnisti vaikutusvallallaan kovan vastahyökkäyksen Aatsaloa kohtaan. Ensimmäisessä käräjäoikeuden tuomiossa Aatsalo tuomittiin syylliseksi ja miljoonien markkojen korvauksiin kunnianloukkauksesta. Tämän osuuden lukeminen on omiaan murentamaan uskoa suomalaiseen oikeusvaltioon. Häkellyttävällä tavalla jopa vuoden 2000 presidentinvaaleilla oli oma roolinsa tässä draamassa.

Kirjan perusteella Aatsaloa pitivät pystyssä oman perheen tuki, päätoimittajan tuki, nuoruuden urheiluharrastuksissa hioutunut tavoitteellisuus ja paineensietokyky, pinnan alla vaikuttava vakaumus sekä syvällä sisimmässä elävä tieto siitä, että hän oli totuuden äärellä. Totuudenpuhujalla ei ole sijaa majatalossa, sanotaan, ja tämä kirja osoittaa sen oikeaksi. Lisäksi Aatsalo vaikuttaa osanneen kuunnella intuitiotaan, sillä useammassa kohdassa hän mainitsee sen osoittaneen suunnan, johon vyyhti milloinkin oli kääntymässä.

Luin muutama kuukausi sitten Jari Kupilan sisällissotaa käsittelevän kirjan Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan ja siinä Kupila nosti esiin, miten urheiluväki ei vieläkään ole kunnolla käsitellyt sisällissodan jättämiä haavoja. Yhtä lailla Aatsalo mainitsee, että dopingin käyttöä ei ole urheilun vallankäyttäjien tai urheiluyleisön piirissä kunnolla käsitelty. Siitä on edelleen vaiettu, vaikka mätäpaiseita on puhjennut vuosien aikana siellä täällä.

Kirjan luettuani jäin pohtimaan, miltä hiihtourheilu nyt näyttää minun silmiini. Olen epäurheilullinen ihminen enkä seuraa aktiivisesti mitään lajia. Mutta se on läpäissyt minunkin tajuntani, että viime vuosina suomalaiset ovat jälleen olleet voittoisia hiihdon arvokisoissa. Esimerkiksi Iivo Niskanen on voittanut olympiamitaleita. En muista nähneeni missään mediassa tarkkaa käsittelyä siitä, onko suomalainen dopingtestaaminen ja antidopingtoiminta kehittynyt parempaan suuntaan sitten Lahden skandaalin. Vai ajattelevatko hiihtojohtajat, että kyllä yleisö on vanhat kriisit jo unohtanut, nyt voidaan taas vakuuttaa iloisin mielin, että doping on pahasta ja meillä ei kukaan käytä mitään?

Urheilun uskottavuutta kasvattaisi, jos urheilun vallankäyttäjät ottaisivat opikseen esimerkiksi Aatsalon tapauksen käsittelystä. Itse urheilun sivustaseuraajana kehotan urheilun johtohahmoja viestimään aktiivisesti, millä tolalla suomalaisurheilun dopingvastaisuus oikeasti on. Tämä antaisi suurelle yleisölle ja median edustajille mahdollisuuden punnita, kuinka uskottavaa suomalainen dopingtyö on. Jos on tarkoitus vain hymistellä ja hehkuttaa, niin ainakaan minä en halua edustaa ”kansan syviä rivejä”, joiden ainoa rooli on innostua mitaleista ja palvoa urheilijoita. Ansaitsen parempaa. Sellaista kuin Paljastus, jossa urheilupiirejä valotetaan oikeasti kiinnostavista näkökulmista.

Kirjan lukemisen aikana päässäni alkoi soida Klamydian vanha hitti Mömmöm-kisat: Hei Hiihtoliitto, taitaa puuttuu päästä täytteet, kun ainut positiivinen asia on noi dopingnäytteet… Olkoon se tämän kirjan soundtrack. Laulun voi kuunnella vaikkapa Spotifysta.

Lue myös nämä:
Tyler Hamilton - Daniel Coyle: Voittoja ja valheita
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Heikki Harjula - Kari Prättälä: Kuntalaki - tausta ja tulkinnat

Kansi: Alma Insights.

Sain Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki - tausta ja tulkinnat kustantaja Alma Insightsilta arvostelukappaleena. Kilpailu- ja kuluttajaviraston ohjeen mukaan vaikuttajamarkkinointi pitää merkitä selkeästi. Tämä artikkeli on määritelmän mukaan markkinointia eli mainos.

Tarkastuslautakunnalla on tärkeä tehtävä toiminnan tuloksellisuuden arvioinnissa. Lautakunnan on arvioitava, ovatko valtuuston tilikaudelle asettamat toiminnan ja talouden tavoitteet kunnassa ja kuntakonsernissa toteutuneet ja onko toiminta järjestetty tuloksellisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kuten aiemmin mainitsin, pääsin aloittamaan kunnanvaltuutetun luottamustoimen tänä vuonna. Kun etsin sopivaa luettavaa kunnanvaltuuston toimintaan liittyen, nousi esiin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjaa Kuntalaki – tausta ja tulkinnat. Tämä onkin ilmeisesti oikea kunnanvaltuutetun luottoteos, sillä teosta suositteli myös FCG:n kouluttaja, jonka koulutukseen pääsin valtuutettuna osallistumaan. Kouluttaja korosti, että valtuutetun ei ole pakko osata kunnallislainsäädäntöä viimeistä pilkkua myöten ulkoa, mutta jos asiaan haluaa perehtyä, kannattaa lukea Harjulan ja Prättälän kirjaa.

Luettavaa teoksessa riittää, sillä uusimmassa, tänä vuonna ilmestyneessä painoksessa on yli tuhat sivua. Kirjoittajat kertovat esipuheessaan, että ensimmäisessä 1990-luvulla ilmestyneessä painoksessa oli viitisensataa sivua. Kuntaa koskevaa lainsäädäntöä on toki uudistettu kolmen vuosikymmenen aikana, mutta olisiko sivumäärän kasvamisessa osin kyse siitäkin, että kirjoittajat ovat pystyneet rakentamaan uusia tulkintoja vanhojen päälle.

Aloitin lukemisen minua eniten koskevista asioista. Pääsin tarkastuslautakuntaan, joten ensimmäisenä luin tarkastuslautakunnan toimintaa koskevat luvut. Sen jälkeen luin strategiaa käsittelevän luvun. Mielestäni kunnanvaltuuston nelivuotisen toimintakauden alussa olisi järkevä varmistaa, että uusi valtuusto on kärryillä siitä, millainen voimassaoleva strategia on, tarvitseeko strategisia tavoitteita hienosäätää ja milloin pitää valmistautua strategian uusimiseen. Lisäksi näin alkukaudesta valtuutettujen kuuluu ilmoittaa sidonnaisuutensa, joten etsin kirjasta myös sidonnaisuuksien ilmoittamista koskevan luvun. Sidonnaisuusilmoitukset tulevat tarkastuslautakunnan tarkastettavaksi eli minun pitää osata sekä ilmoittaa omat sidonnaisuuteni että arvioida lautakunnassa muiden ilmoituksia.

Kuntalaki – tausta ja tulkinnat todella tarjosi nimensä mukaisesti sekä taustoitusta että tulkintaa näistä asioista. Esimerkiksi sidonnaisuusilmoitus on suhteellisen uusi velvoite, jonka taustalla on ollut lisätä kunnan päätöksenteon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Opin myös, että kunnan täytyy ylläpitää julkista sidonnaisuusrekisteriä, jollaista en ole ymmärtänyt etsiä luettavaksi tätä ennen, koska en ole sellaisen olemassaolosta tiennyt.

Myös kuntastrategiaa koskeva lainsäädäntö on Harjulan ja Prättälän mukaan uudistunut viime vuosikymmeninä monin tavoin. Nykyisen lainsäädännön pyrkimys on ollut selkeyttää suunnittelua ja nivoa strateginen suunnittelu ja taloussuunnittelu tiukasti yhteen. Tämähän on loogista: jos strategiassa jokin osa-alue valitaan kunnan kehittämisen painopisteeksi, on luonnollista että tätä painopistettä myös priorisoidaan talousarviossa. Jos taas strategiassa tärkeimmiksi nimetyt toiminnot jäisivät talousarviossa jonon hännille, olisi taloudellinen ohjaaminen ristiriidassa strategian kanssa. Toki on mahdollista, että kunta on nostanut strategiansa kärkeen asioita, joilla ei ole lainkaan taloudellista ulottuvuutta, mutta mahtaako tällainen olla kovin tarkoituksenmukaista.

Kuntastrategia on otettava huomioon kunnan talousarvion ja -suunnitelman laatimisessa, joten tässä mielessä sillä on välillisesti oikeudellista sitovuutta, kirjoittavat Harjula ja Prättälä. Olen lukenut kotikuntani muutaman aiemman arviointikertomuksen, ja juuri tähän seikkaan kiinnitettiin huomiota sellaisena vuonna, jolloin strategia oli juuri uusittu. Arviointikertomuksessa huomautettiin, että tarkastajien oli vaikea saada selkoa, oliko toiminnassa otettu huomioon vasta uusittu strategia vai mentiinkö vanhan strategian varassa.

Lisäksi arviointikertomuksissa on saattanut lukea esimerkiksi niin, että arvioinnin kohteesta ei löydy tietoa tilinpäätöksessä. Koska strategia on yllämainitun mukaan otettava huomioon taloussuunnittelussa, olisi loogista että myös tilinpäätös voitaisiin kirjoittaa niin, että strategia huomioitaisiin tuloksen erittelyssä. Tähän asiaan selvästi kannattaa kiinnittää huomiota tarkastustoimikunnassa.

Koska valtuustokausi kestää neljä vuotta, on kaudessa yhteensä noin 1461 päivää, jos oletetaan että mukaan osuu yksi karkausvuosi. Kuntalaki-kirjassa on 1068 sivua, eli riittäisi että lukisi vajaan sivun päivässä, niin ehtisi kirjan loppuun valtuustokauden päättyessä. Jos valtuutettuna optimisesti ennustaisi itselleen jatkokautta, riittäisi ensimmäisen kauden aikana lukea alle puoli sivua päivässä, niin pääsisi toisen kauden lopussa kirjan loppuun. Ei mahdoton tehtävä ollenkaan!

Kuntalaki – tausta ja tulkinnat lunasti nimensä antaman lupauksen. Lainsäädäntö ei synny tyhjästä, vaan ajan ja arvojen mukaan lainsäätäjät ovat yleensä tavoitelleet jonkin tarkoituksen toteutumista lakeja uudistaessaan. Tämän taustatyön kuvaaminen auttaa näkemään kuntalain yksityiskohdat kokonaisuuden osana.

Minun todennäköisesti kannattaa esimerkiksi esityslistan saatuani käyttää hetki siihen, että etsin Kuntalaista asiaa käsittelevät kohdat ja luen ne. Tällä tavalla kunnallislainsäädännön tietoa voisi opiskella sopivissa palasissa ja kykenisin ymmärtämään esityslistalla olevien asioiden merkityksen paremmin.

Lue myös nämä:
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Ilmari Kianto: Vanha pappila

Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköön kenenkään meikäläisen elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta - Vanha Pappila silti on olemassa.

Ilmari Kiannon Vanhan pappilan panin lukulistalle pari vuotta sitten luettuani Maarit Knuuttilan Pappilan hätävaran, joka kertoo vanhan ajan pappiloiden vieraanvaraisuuskulttuurista. Vanha pappila on luettavissa Project Gutenbergissa, mutta kun huomasin kirjan painetun version löytyvän vanhempieni kirjahyllystä, nappasin sen lainaan.

Kianto on Kainuun kirjailijoista tärkeimpiä – mutta luultavasti juuri siksi olen tähän asti pitänyt henkistä etäisyyttä Kiannon tuotantoon. Arvelen tämän johtuvan siitä, että nuorena Kainuussa kaipasin kirjallisuudelta enemmän eksotiikkaa kuin kainuulaista historiallista kurjuutta ja korpielämää. Ja Kiannon tunnetuimmat teokset, Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi ovat suorastaan luoneet kainuulaisen naturalismin tyylilajin. Punaisen viivan maine on kantanut niin pitkälle, että kun aikoinaan kirjabloggaajat tempaisivat valekirja-arvioiden flashmobin, oli Punainen viiva yksi teoksista, joilla kopioivia koululaisia yritettiin juksata. Tämän valekirja-arvion voi lukea Booking it some more -blogista.

Vanha pappila ei kuitenkaan keskity kurjisteluun, vaan se on mitä mahtavin lapsuuskuvaus ja erittäin kiinnostava kuvaus säätyläiselämästä Pohjois-Suomessa. Kianto kuvailee ”Iivari-pojan” silmien kautta suomussalmelaisen Karhulan pappilan vilkasta seuraelämää, purjehdus- ja kalastusretkiä järvillä ja saarissa, kesänviettoa ja joulunviettoa ja mainioita ihmistyyppejä tsaarinajan Suomussalmella.

Kirjan kieli on aivan mahtavaa: on klahvulaatikkoa, isnyöriä, hyölää ja varha-tuntua. Juuri tämän takia pitäisi lukea enemmän vanhaa suomalaista kirjallisuutta: vanha ja värikäs kieli on huikea sukellus kulttuuriin, historiaan ja luontoon. Ja yläkainuulainen murre helähtää Kiannon kirjaamana varsin elävänä rahvaan suussa, vaikka pappilan väki puhuu keskenään ruotsia tai kirjakieltä.

En nykyään kovin helposti vuodata kyyneleitä kirjojen ääressä, mutta tämän kirjan loppupuolella itkin kuin vesiputous. Kianto kuvaa kirjassa isänsä, vanhan rovastin, kuoleman ja hautajaiset. Syvästi liikuttavassa kohtauksessa hän kuvittelee, mahtaako rovasti kohdata taivaan portailla Kiannon Kalevi-pojan, joka menehtyi pienenä sairauteen.

Kiannon elämä ja teokset

Vanhan pappilan innoittamana kävin kertailemassa Kiannon vaiheita Wikipediasta. Ja käänteitä riittää. Tulipaloja, matkailua, riitoja, Vienan retkiä ja valkosoturin hurmahenkisyyttä, moniaita rakkaussuhteita ja avioliittoja, poliittisia kärhämiä, lukuisia lapsia… Rohkenen tulkita, että lähipiirilleen Ilmari Kianto ei aina ole ollut kovin miellyttävää seuraa, mutta ainakin lukijoiden onneksi kirjailijan elämässä karttui värikästä materiaalia teoksiin.

Esimerkiksi seuraavat Kiannon kirjat vaikuttavat kiinnostavilta:

• Sieluja kevätyössä vuodelta 1907 ja Moskovan maisteri vuodelta 1946. Kianto opiskeli Moskovassa vuosina 1901-1903 ja kirjoitti kokemuksista sekä tuoreeltaan että vanhempana. Suomalaisten omakohtaiset Venäjä-kokemukset ovat nyt jos koskaan kiinnostavia ja tärkeitä.

• Metsäherran herjaaja vuodelta 1912. Ilmeisesti Kiannolla oli jäänyt jotain hampaankoloon Metsähallitusta vastaan sen jälkeen, kun hän halusi vuokrata palstan valtion mailta Turjanlinnaa varten. Mikäpä sen parempi tapa purkaa harmitusta kuin kirjoittaa raivokas kostokirja. Teos löytyy Project Gutenbergista.

• Vanha postineiti vuodelta 1935. Kiannon sisar Aina Calamnius jäi kotiseudulleen Suomussalmelle ja työskenteli postineitinä. Tämäkin on ilmeisesti kitkerä ja pilkallinen kirja, jonka kimmokkeena olivat Kiannon huonot välit siskonsa kanssa.  

• Omat koirat purivat vuodelta 1940. Kirja perustuu Kiannon päiväkirjamerkintöihin, kun hänet tuomittiin syylliseksi maanpetosyritykseen talvisodan tapahtumien aikana. Venäjäntaitoinen Kianto oli jättänyt kotiinsa lapun, jossa pyysi venäläisiä sotilaita olemaan polttamatta hänen kotiaan Turjanlinnaa. Tuomio katkeroitti Kiannon. Näin jälkiviisaana voi arvioida, että tähänpä se suomalainen Venäjä-osaaminen tiivistyykin, jos venäjän kielen kirjoitustaito herättää jo maanpetosepäilyt.

Jos haluaa kevyen laskeutumisen Kiannon tuotantoon, kannattaa kuunnella Nälkämaan laulu, tuo maakuntalauluista komein. Sehän on Kiannon sanoittama. Siitä löytyy tuore ja komea kainuulaissovitus YouTubesta.

Lue myös nämä:
Maarit Knuuttila: Pappilan hätävara - vieraanvaraisuuden taidosta
Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
Pekka Jurvelin: Vaiettu joki

Arno Juutilainen: Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia

Kansi: Johnny Kniga.

Vielä yksi varteenotettava suursijoittaja ilmestyi tarjoamaan rahoitusta Sunny Car Centerille. Barclays Bankin johtohenkilöksi esittäytynyt Mark Wilson soitti ja lähetti sähköpostia yhtiön toimistoon. Wilson edusti Sambian entisen presidentin Frederick Chiluban leskeä  Regina Mwanza Chilubaa. 

 

Hämeen Sanomista eläköitynyt toimittaja Arno Juutilainen kirjoitti herkullisesta kohuaiheesta teräväsanaisen tietokirjan. Liikemies Markku Ritaluoma puhui suurisuuntaisesti Hämeenlinnan kaupungin päättäjät ja alueen yritykset pyörryksiin 2010-luvun alussa. Muutamaa vuotta myöhemmin Ritaluoma häipyi Floridan aurinkoon ja jätti jälkeensä pitkiä ja kalliita oikeussotkuja, miljoonavelkoja ja nöyryytetyksi tulemisen tunteen hämeenlinnalaiseen kaupunkipolitiikkaan. Tuorein oikeuden päätös on julkaistu mediassa viime kuussa: heinäkuussa 2025 Turun hovioikeus antoi Ritaluomalle yli viiden vuoden ehdottoman vankeustuomion, kuten Ylen uutinen kertoo. Vaan liekö tällä tuomiolla merkitystä, jos Ritaluoma jatkaa luksuselämän viettämistä Floridan lämmössä.

 

Juutilainen on erittäin terävä kirjoittaja ja hän nojaa vankkaan talousasiaosaamiseensa. Verrattuna viimeksi lukemaani Kittilän lakiin on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia kepeämpää ja hauskempaa luettavaa, vaikka asiasisältöhän tässäkin on karmea. Veronmaksajien rahoja on hassattu olan takaa ja monet suomalaisyritykset ovat joutuneet  kuittaamaan isot rahamenetykset omasta pussistaan, kun menivät luottamaan Ritaluoman suuriin mutta katteettomiin puheisiin.

 

Luin aikoinaan Kari Narsin kirjoittaman Miljoonahuijarit ja Juutilaisen kuvaamana Markku Ritaluoma menee ehdottomasti miljoonahuijarien voittoisaan kastiin. Ritaluoma on kyennyt järjestämään itselleen luksuselämän toisten ihmisten rahoilla.  

 

Hämeenlinnan kaupunki innostui Ritaluoman ideasta perustaa suuri autokauppakeskus kolmostien varteen. Työpaikkoja, verotuloja, vetovoimaa - mitä muuta rakennemuutoksen latistama maakuntakeskus voisi kaivata? Juutilainen kirjoittaa varoittavaan sävyyn siitä, miksi julkisen sektorin rahoja ei kannattaisi työntää yksityisyrityksiin. Päättäjät eivät saisi hurmaantua muka ainutkertaisista tilaisuuksista, jotka vaikuttavat liian hyviltä ollakseen totta.

 

Rinnakkain Sunny Car Centerin kanssa kulkevat lyhyemmät nostot muista kuntien sähläyksistä. En muistanut, että esimerkiksi Juankoski rysähti Kuopion syliin pieleen menneen tehtaanpelastusyrityksen jälkeen. Juutilainen käsittelee myös Kittilää ja lähdeluettelossa Kittilän laki mainitaan, mutta hän tuntuu suhtautuvan Kittilän kriisiin hieman pehmeämmin ja ymmärtäväisemmin kuin Kittilän lain kirjoittajat. 

 

Jos jättää turhat moraalipohdinnat sikseen, on Sunny Car Center ja muita kuntapäättäjien surkuhupaisia liiketoimia paikoin hillittömän hauskaa luettavaa, sellaisella tragikoomisella tavalla. Jos tämä olisi fiktiota, olisi kustannustoimittaja varmasti karsinut osan käänteistä epäuskottavan paisuteltuina. Esimerkkinä mainittakoon vaihe, jolloin Ritaluoma perustelee, miksi hänelle kuuluu 20 000 euron kuukausipalkka ja kaupungin edustajana yhtiön hallitukseen lähtenyt valtuutettu vielä kirjoittaa nimensä tällaista puoltavaan paperiin.

 

Nopealukuista, sujuvaa ja teräväkielistä kirjaa sopii suositella kaikille talousrikoksista ja mediakohuista kiinnostuneille. 

 

Lue myös nämä:
Kari Nars: Miljoonahuijarit
Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki
Craig Unger: American Kompromat

Pekka Viljanen - Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki

Kunnanhallituksen johto lähetti Kuntaliittoon ja ministeriöön kutsun ja ohjelman, jonka mukaan lakiasiantuntijat illastaisivat keskeisten kuntapäättäjien ja Levin hissiyhtiön johdon seurassa uuden, Leitnerin toimittaman hissin kunniaksi järjestettävässä juhlassa. 

 Asiantuntijoiden saapuminen haluttiin ilmeisesti saada näyttämään siltä, että ministeriö arvosti yhtiötä lähettämällä edustajansa tilaisuuteen. Ohjelman nähtyään ministeriön ja Kuntaliiton asiantuntijat kieltäytyivät kutsusta. Ulkopuolinen apu jäi saamatta.

Kansi: Otava.

Edustuksellinen demokratia on hieno asia. Itse kannoin korteni kekoon ryhtymällä edellisissä kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Äänestäjät osoittivat luottamustaan ja niinpä aloitin kuluvalla kaudella kotikuntani kunnanvaltuutettuna.  

Päätin etsiä kirjastosta sopivaa luettavaa hankkiakseni lisää tietoa kunnanvaltuuston tehtävistä. Ensimmäisenä lainasin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki – taustat ja tulkinnat.  Massiivisella tiiliskivellä oli varausjonoa, joten ehdin lueskella sitä vain kuukauden verran. Kesällä kirjaa ei ollut kustantamoltakaan saatavilla. Nyt siitä näkyy olevan tuore painos tarjolla.

Lisäksi kirjaston tietokannan algoritmi suositteli minulle muita kunnallishallintoon liittyviä kirjoja. Nappasin luettavaksi Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen kirjoittaman tietokirjan Kittilän laki, joka on ilmestynyt alkuvuonna 2020. Hieno tietokirja taisi hieman jäädä koronauutisoinnin jalkoihin, mutta mediassa Kittilän päätöksenteon värikkäät käänteet ovat kyllä nousseet toistuvasti otsikoihin vuodesta 2014 alkaen. Kun puhutaan viimeaikaisista julkisen vallan väärinkäytöksistä, taitaa Kittilän ohi merkittävyydessä ja näkyvyydessä mennä ainoastaan huumepoliisi Jari Aarnion paljastuminen huumekauppiaaksi.

Keväällä 2014 Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäisen toimittaja Eeva-Liisa Hynysen raportin Kittilän kunnasta. Professori Pekka Viljanen on kommentoinut Kittilän asioita säännöllisesti. Hynynen ja Viljanen kokosivat ensimmäisten vuosien käänteistä Kittilän laki -kirjan ja olisipa hienoa saada myös Kittilän laki, osa 2 luettavaksi. Saaga kun ei todellakaan päättynyt vuoteen 2020. Näköjään tuoreimmat Kittilä-tuomiot on jaettu syksyllä 2024.

”Onko tuo hyvä dekkari?” kysyi useampikin ihminen minulta kirjan kannen perusteella. Dekkarimaisuutta kirjasta löytyy, mutta Kittilän laki on tiukasti tietokirja. Ja vaikka kirja on kirjoitettu ammattikirjoittajien sujuvasti etenevällä ja raamikkaasti jäsennellyllä tyylillä, on lukukokemus paikoin mahaa kääntävän ahdistava. Pöytäkirjojen, hallinnollisten päätösten ja kokoustekniikan ei luulisi olevan tunteisiin vetoavaa, mutta kirjan välittämä tunnelma on karmea. Se kuvaa sisäpiirien ja selkäänpuukotusten ilmapiiriä ja syrjäisen pikkukunnan lähes mafiamaista päätöksentekoa, jossa sisäpiiri sanelee ja marionettinuket tanssivat. Ja jos joku menee astumaan väärän ihmisen varpaille, seuraa kosto, jossa tehtaillaan tutkintapyyntöjä ja valituksia. Tai lähetetään pipopäisiä Lapin miehiä kyttäämään ihmisten koteja ja yöpymispaikkoja ja esittämään verhottuja tai suorasanaisempiakin uhkauksia. 

Mikä hulluinta, jopa Lapin käräjäoikeus lähti sille linjalle, että kunhan kunnallisissa toimielimissä on muodollinen päätöksentekovastuu kunnossa, niin mitä tahansa päätöksiä saa tehdä, lainvastaisiakin. Tätä näkemystä korjailtiin kirjan ilmestymisen jälkeen muissa oikeusasteissa.

”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”, sanotaan, mutta Kittilän laki näyttää, miten Suomessa minkä tahansa asian saa väännettyä syvästi henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Kittilä-saaga alkoi, kun kunnanjohtaja Anna Mäkelä teki tutkintapyynnön Levin hissikilpailutuksesta. Levin laskettelukeskuksen enemmistöomistajat edustavat julkista sektoria, joten laskettelukeskuksen kuuluisi noudattaa kunnallisten hankintojen pelisääntöjä. Mutta sen sijaan, että laskettelukeskuksessa olisi paneuduttu kilpailuttamisen ja hankintaosaamisen parhaisiin käytäntöihin, siellä päätettiin hankkiutua kunnanjohtajasta eroon.

Lopputuloksena oli vuosien riitelyä, jossa muutama kuntapoliitikko ja viranhaltija näyttäytyi lainmukaisuutta ja hyvää hallintoa puolustavana järjen äänenä, mutta heidän puolustustaistelunsa jauhautui Kittilän päättäjien suuren enemmistön massan alle. Tätä prosessia kirjoittajat kuvaavat kirurgimaisen tarkasti. Valtiovaltakin yritti puuttua peliin ja lopputuloksena on Kittilän nimikkolaki Lex Kittilä, joka määrittelee sen, koska ministeriö voi puuttua kunnan päätöksentekoon.

Kirjan lukemisen ohella piti katsoa, mitä Kittilään nykyään kuuluu. Kittilän kunnanjohtajana toimii tätä kirjoittaessa Timo Kurula, joka toimi luottamushenkilönä Kittilä-jupakan aikana ja oli kirjan perusteella eräs pääpukareista savustamassa Anna Mäkelää ulos. Hän sai toiminnastaan parikin tuomiota. Tästä huolimatta Kittilän luottamushenkilöiden enemmistö oli vielä viime vuonna sitä mieltä, että Kurula on kunnanjohtajana ihan jees. Asiasta voi lukea Ylen uutisesta. 

Kirjan tapahtumien aikana vasemmistoliittoa edustanut valtuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys oli kuntavaalien ääniharava vuoden 2017 vaaleissa, Oikeudenmukainen Kittilä -ryhmittymän listalla. Tästä kertoi Lapin Kansa. Sen sijaan vuoden 2025 vaaleissa Oikeudenmukainen Kittilä päätti olla asettamatta ehdokaslistaa, perusteena se, että kunnassa ei edelleenkään kunnioiteta lakia. Ylen haastattelussa Yritys perustelee tilannetta näin: "Nythän kunnassa on tilanne, että kunnan viranhaltijana ja esittelijänä on henkilö, joka on tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen omaa kuntaansa vastaan tekemistä petoksen yrityksestä ja virkarikoksista."

Poliitiikan tekoa Inkeri Yritys jatkaa nykyään Lapin hyvinvointialueen aluevaltuutettuna. Niin paljon kuin soteuudistusta on moitittukin, osoittaa tämä keissi, että ainakin sosiaali- ja terveysasioissa päätöksiä tehdään nykyään laajemmalla rintamalla kuin pikkukunnan sisäpiireissä. Tällöin toivottavasti Kittilä-sekoilun kaltaiset väärinkäytöksetkin jäävät toivottavasti kokematta. 

Mitä kuntapäättäjänä voi Kittilän tapauksesta oppia?

Pohdin, mitä asioita kunnanvaltuutettuna voisi kirjasta ottaa opiksi. Ainakin henkilökohtainen vastuun kantaminen on sellainen. Kirjassa mainituista henkilöistä nousee esiin rohkeita henkilöitä, jotka uskalsivat toimia oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Tällaisia vaikuttavat olleen ainakin kunnanjohtajana toiminut Anna Mäkelä, kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimunut Inkeri Yritys, kunnanhallitukseen kuulunut Hille Kuusisto, kunnan hallintojohtajana toiminut Esa Mäkinen ja kunnanvaltuutettu Eino Holck. He pystyivät tekemään punnittuja päätöksiä itse, perusteinaan Suomen laki. Vaikka ympäristön paine oli kova, he kykenivät perustelemaan mielipiteensä, peräänkuuluttamaan lain noudattamista ja tekemään ratkaisuja oppinuoranaan laki ja kunnan oma hallintosääntö eikä enemmistön paine. 

Sen sijaan useat muut Kittilän päättäjät ja viranhaltijat ovat saaneet oikeuden tuomioita väärinkäytöksistään. Näköjään se ei kuitenkaan ole estänyt kittiläläisiä äänestämässä heitä uudelleen valtuustoon eikä valtuustoa nimittämästä heitä viranhaltijoiksi. Joskus pahan palkka on näköjään mukava hillotolppa.

Jotta valtuutettuna voisi itse toimia lain noudattamisen puolesta, pitää tuntea kunnallislainsäädäntöä. Minun kannattaa siis varata aikaa kunnallislainsäädäntöön perehtymiseen.

Mitä Kittilä opettaa pienten kuntien ilmapiiristä ja tulevaisuudennäkymistä?

Kittilän kunnassa asuu hieman alle 7000 ihmistä. Samankokoisia tai vielä pienempiä kuntia on Suomessa paljon, jopa niin paljon että mielestäni jonkinlaiset pakotetut kuntaliitokset alkaisivat olla paikallaan pienimmille kunnille. Viime aikoina on puhuttu paljon syntyvyyden laskusta. Minua kiinnostaa erityisesti ns. feministinen aluepolitiikka, jossa mietitään keinoja, miten nuoria naisia saisi asumaan pienille paikkakunnille. Kehitysyhtiö MDI kertoo ilmiöstä verkkosivuillaan feministisen elinvoimapolitiikan nimellä. 

Muuttoliike jakautuu sukupuolten mukaan: hyvin tyypillisesti nuoret naiset muuttavat pienemmiltä paikkakunnilta isommille koulutuksen ja työn perässä, kun taas pikkupaikkakunnille jäävät nuoret ovat tyypillisemmin miehiä kuin naisia. Ja koska mies ei synnytä, ei kuntiin synny lapsia pelkästään miesten voimin. Juuri tänä vuonna tämä ei näköjään Kittilää itseään kosketa, sillä kunnanjohtaja Kurulan kesäkuisessa tiedotteessa riemuitaan siitä, että Kittilässä syntyvyys on nousussa. 

Teen silti rohkean yleistyksen ja oletan, että Kittilän kaltainen sisäpiirimäinen, riitelevien ukkokerhojen muodostama päätöksentekoilmapiiri on omiaan karkottamaan fiksut nuoret naiset pois pieniltä paikkakunnilta. Kunnallisessa päätöksenteossa pitää huomioida nykyistä paremmin tyttöjen ja nuorten naisten toiveet ja tarpeet. Uhkailevien setämiesten valtakunta ei ole naiselle mikään houkutteleva asuinympäristö. Olen itse keski-ikäinen nainen, joten pystyisinkö minä tunnistamaan ja kanavoimaan kunnalliseen päätöksentekoon niitä asioita, jotka ovat nuoremmille naisille tärkeitä ja relevantteja?

Kannattaako Leville matkustaa?

Ehkä jyrkin johtopäätöksistäni kirjan perusteella on tämä: jos toimit esimerkiksi työroolissa, harrastuksessa tai luottamustehtävässä jollakin elämänalueella, jossa laillisuus ja lakien noudattaminen on tärkeää, kannattaa suosia matkusteluvalinnoissa muita kohteita kuin Leviä. Kirjan perusteella laittomuudet ovat niin syvällä leviläisessä toimintakulttuurissa, että matkustamalla Leville asiakkaat tukevat rahallisesti lain rikkomista. Varmasti löytyy muitakin kivoja matkakohteita, sellaisia, joissa osataan tuottaa matkailupalveluita lakia kunnioittaen eikä rikkoen.

Lue myös nämä:
Minna Rytisalo - Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta
Milla Ollikainen: Veripailakat
Jari Lindström: Syvään päähän 

Hannu Romppainen: Kainuu 1918

Kansi: Opuspaja.

Suomen tie- ja rakennusylihallituksen Oulun piirin tie- ja vesirakennusinsinööri Jalo Tolvanen otettiin hyvästä syystä teknillisen osaston palvelukseen maaliskuussa 1918. Tolvanen kokosi eri puolilta Suomussalmen pitäjää 400 kg dynamiittia, 3000 nallia ja 130 vyyhtiä sytytyslankaa. Nämä olivat jääneet käyttämättä valtion keskeneräisiltä työmailta. Räjähdysaineet lähetettiin vartioituna Hyrynsalmen, Ristijärven ja Mieslahden kautta Kajaaniin valkoisen armeijan käyttöön.

 

Hannu Romppaisen vuonna 2017 ilmestynyt Kainuu 1918 on oikea aarre lukijalle, joka on kiinnostunut sekä Kainuun historiasta että sisällissodasta. Yli 600-sivuinen kirja on niin perusteellinen, että kenties olisi ollut lukijaystävällisempää tiivistää kirja 200-300 sivun mittaiseksi. Toisaalta, se mikä lukijakunnan laajuudessa hävitään, se voitetaan tuhdin tietomäärän tarjoamisessa sinnikkäille lukijoille.

 

Minulla on muistikuva omilta kouluajoiltani Paltamossa 1990-luvulla: kun kysäisin joskus, mitä Kainuussa tapahtui vuonna 1918, sain vastauksen, jonka sisältö oli suurin piirtein "ei sota täällä näkynyt". Onnistuin elämään melko pitkään siinä käsityksessä, että Kainuu oli jotenkin sivussa sisällissodasta. Mutta sodan satavuotismuistovuoden lähestyessä Suomessa alettiin kirjoittaa sisällissodasta ja muistella sisällissotaa todella aktiivisesti. Tähän aaltoon osuu myös Romppaisen tietokirja, jonka luettuaan kukaan ei voi olla sitä mieltä, etteikö sisällissota olisi Kainuussa näkynyt, kuulunut ja tuntunut. Esimerkiksi kotiseudultani Paltamosta lähes 7% miespuolisesta väestöstä osallistui valkoisen armeijan toimintaan. Tämän lisäksi paltamolaisia ja muita kainuulaisia osallistui punakaartin toimintaan. Monet kainuulaiset pakenivat Vienan Karjalan puolella ja matkustivat sitten etelämmäs ja päätyivät esimerkiksi Viipuriin punaisten puolelle taistelemaan.

 

Romppainen on tutkimuksessaan ottanut valkoisen näkökulman, hän keskittyy Kajaanin Sissi-Rykmentin toimintaan ja puhuu vapaussodasta. Sissi-Rykmentin valkoisista monet tuntuivat lähtevän nimenomaan vapaussotaan, ajamaan venäläisiä maasta pois. Taisteluissa Mäntyharjulla ja Viipurissa kainuulaiset kuitenkin havaitsivat taistelevansa enimmäkseen punaisia suomalaisia vastaan. Sissi-Rykmentin kuuluisin jäsen, myöhempi presidentti Urho Kekkonen, oli mukana sodassa lyseolaisena ja sodan kokemukset Romppaisen mukaan vaikuttivat häneen niin, ettei hän enää 1920-luvulla ollut kaikkein intomielisin suojeluskuntalainen. Minua kiinnostaa erityisesti, millaisille mutkille Kekkonen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin meni presidenttinä idänsuhteita hoitaessaan, mutta sehän on kokonaan toinen tarina.

 

Romppainen pohjustaa sodan syttymistä perusteellisesti kuvaamalla kainuulaisten suojeluskuntien perustamista ja jännitteitä porvariston ja työväen välillä. Hän muistuttaa, että Kainuussa kyse ei ollut niinkään aineellisista eroista, sillä Nälkämaassa pienviljelijällä ja torpparilla meni suurin piirtein yhtä hyvin tai huonosti. Tehdastyöläisiä oli käytännössä vain Kajaanissa. Savotat sen sijaan olivat punaisen aatteen otollisia leviämispaikkoja ja mm. Paltamon Uurassa koettiin jännitteitä tämän vuoksi ja puhuttiin "polsevikeista". 

 

Kun kirjassa päästään varsinaisten sotatoimien kohdalle, tulee rautatieverkoston merkitys selväksi. Kajaanista sotaan lähdettiin junalla ja junaliikenteen merkitys oli sodan vaiheissa suuri. Mäntyharjun taisteluissa kainuulaiset kokivat mm. Hillosensalmen taistelun, jossa punaisilla oli käytössään panssarijuna. Punaiset osuivat valkoisten ammuslaatikoihin ja järven jäällä räjähti. Räjähdyksessä menehtyi mm. paltamolainen Yrjö Aarne Leinonen. Olen lukuisat kerrat kulkenut itse junalla Kouvolan ja Mäntyharjun välissä sijaitsevan Hillosensalmen ohi, mutta en ole tajunnut matkustavani keskellä kainuulaisen sotahistorian maisemia. 

 

Kainuulaiseen luonteenlaatuun kuuluu mielestäni tietynlainen maalaisjärkisyys, joka kärjistettynä saa kainuulaiset suhtautumaan epäilevästi kaiken maailman kotkotuksiin ja vouhotuksiin. Tämä piirre tulee näkyviin kirjassa parissakin kohtaa. Maaliskuussa 1918 valkoiset asevelvolliset Kajaanissa ryhtyivät kapinaan ilmoittamalla, etteivät halua lähteä rintamalle ilman varusteita. Koulutus oli ollut lyhyt eikä edes jalkineita ollut jaettavaksi. Kapina päättyi vakavissa merkeissä, mm. paltamolainen talollisen poika Antti Leinonen tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan kapinoinnista. Valkoisten johto halusi pitää tapahtuneen mahdollisimman rajatusti tiedossa, ettei kapinahenki leviäisi.

 

Toinen esimerkki löytyy Viipurin taisteluista, joissa upseeri ihmettelee, kun kainuulainen valkosoturi ei juokse luodeilta suojaan vaan mieluummin kävelee ja toteaa vain, että "sattuu jos on sattuakseen". 

 

Romppaisen kirjassa käy hyvin ilmi myös se, miten amatöörimäisenä sodankäynti alkoi vuonna 1918. Asevelvollisuutta ei ollut ollut voimassa pitkään aikaan, ei ollut aseita, ei ammuksia. Valkoisellakin puolella taistelijoita kuoli omien vahingonlaukauksiin. Kumpikin osapuoli joutui rakentamaan armeijansa varsin nopean koulutuksen ja järjestäytymisen perusteella. Valkoisessa armeijassa ristiriitoja tuli myös siitä, että Saksassa kouluttautuneet jääkärit ja Venäjän armeijassa palvelleet "ryssänupseerit" koettiin vastakohdiksi. Esimerkiksi nykyään varauksetonta ihailua nauttiva Mannerheim oli vuonna 1918 vasta saapunut takaisin Suomeen oltuaan noin kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijan upseerina. 

 

Kainuu 1918 kuvaa useita paikkoja, joissa voisi käydä kainuulaisten vapaussotureiden ja punakaartilaisten jäljillä. Kainuun hautausmailla on monia muistomerkkejä ja itsekin tiedän nähneeni Paltamossa muistomerkin, se vain ei ole nuorena minua oikein kiinnostanut. Hyrynsalmella voisi eläytyä Hallan ukon etappeihin, joita pitkin jääkäreiksi mielivät pyrkivät Ruotsiin. Vienan Karjalaan ei tällä hetkellä ole asiaa, mutta vuonna 1918 Kainuusta kuljettiin Vienan Karjalaan ja takaisin vähän väliä monen eri syyn vuoksi. Mäntyharjulla, Varkaudessa ja Haminassa kainuulaiset osallistuivat verisiin taisteluihin ja teloituksiin, kenties kuuluisimmassa tapauksessa Urho Kekkonen johti teloitusryhmää Haminassa. Myöskään Viipuriin tai Karjalankannakselle ei nyt ole asiaa sisällissodan jälkiä tutkimaan, mutta sielläkin kainuulaiset taistelivat ja moni myös heitti henkessä Viipurin verisissä taisteluissa ja teloituksissa. Helsingissä Annantalo on tainnut olla kirjassa mainittu Annankadun kansakoulu, jossa Kajaanin sissit majoittuvat valkoisten voittoparaatin aikana. Suomenlinnan lähellä Isosaaressa toimi vankileiri, jossa kainuulaiset vartioivat punavankeja. Urho Kekkonen tunnisti vankien joukosta tuttuja urheilijoita.

 

Kirjassa on kiehtovia henkilöitä, joista voisi lukea lisää. Kuuluisalla Rahjan veljesten asejunalla tuotiin Pietarista aseita ja niitä tuli myös Kainuuseen. Punainen agitaattori Janne Myyryläinen eli Jahvetti Moilanen mainitaan useasti. Kajaaniin sijoitettu komentaja, monia värikkäitä vaiheita sotilasurallaan elänyt Karl Hilén järjesti merkillisen sijaisteloituksen, josta syntyi paljon puhetta. Romppainen kuvaa myös naisten osuutta, mutta harmillisesti naiset jäävät sivumaininnoiksi, vaikka esimerkiksi Anna Wikströmin päiväkirja Turun tyttö Kajaanin sissirykmentissä 1918 on julkaistu vuonna 2008 ja ehdin jo olettaa, että Romppainen nostaisi Wikströmin tarinoita kirjaan mukaan.

 

Kirjassa vilisi paljon tuttuja sukunimiä ja kerkesin arvuutella, keille kaikille koulukavereilleni kirjassa mainitut punaiset ja valkoiset mahtoivatkaan olla sukua.

 

Kuten alussa mainitsin, tätä tuhtia ja perusteellisesta tietokirjaa voi suositella Kainuun ja sisällissodan historiasta kiinnostuneille. Muita varoitan: yksityiskohtainen teksti voi olla hieman puuduttavaa, jos nämä teemat eivät kolahda.  

 

Lue myös nämä:
Jari Kupila: Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan 
Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset
Jari Tervo: Myyrä

Anita Loos: Gentlemen Prefer Blondes

Kansi: Ralph Barton / Wikipedia.

But some way I never seemed to care so much about practising. I mean I simply could not sit for hours and hours at a time practising just for the sake of a career. So one day I got quite tempermental and threw the old mandolin clear across the room and I have really never touched it since. But writing is different because you do not have to learn or practise and it is more tempermental because practising seems to take all the temperment out of me.

Lomalla katselin Kindle-lukulaitteestani sopivaa lukemista ja siellähän odotteli Anita Loosin Gentlemen Prefer Blondes. Olin ladannut kirjan Project Gutenbergista sen jälkeen, kun luin Debby Applegaten kirjoittaman Madam-elämäkerran, jossa Loos mainitaan. Teoksen nimi on minullekin tuttu vuoden 1953 elokuvaversiosta Herrat pitävät vaaleaveriköistä, jossa tähtenä loistaa Marilyn Monroe. Elokuvatuntemukseni on turhan ohutta, mutta tämä klassikko kuuluu niihin, joita Yle näytti päiväsaikaan silloin kun olin lapsi, ja muistan töllöttäneeni tyytyväisenä elokuvaa televisiosta.

Alkuteoksen ääressä ensimmäinen havaintoni oli, että kirjan juonihan on aivan erilainen kuin elokuvassa. Elokuva perustuu kirjasta tehtyyn musikaaliversioon, jota kirjailija Anita Loos oli itse muokkaamassa. Arvelen, että elokuvaversioon vaikuttivat myös ajan elokuvasensuurin paineet. Kirja on elokuvaan verrattuna paljon räväkämpi ja kaksimielisempi.

Toinen havainto on, että vaikka lähdin lukemaan kirjaa sata vuotta vanhana viihdekirjana, on teos kunnon klassikon lailla täysin ajankohtainen ja puhutteleva edelleen. Tarinan voisi sellaisenaan sijoittaa vaikkapa nykyajan Dubaihin, jonne nuoret naiset lähtevät sankoin joukoin tavoittelemaan menestystä - nimellisesti sosiaalisen median sisällöntuottajina, käytännössä usein prostituoituina. Dubai-ilmiö nousi otsikoihin tänä vuonna Maria Kovalchukin tapauksen vuoksi, josta voi lukea vaikka Ilta-Sanomista.

Gentlemen Prefer Blondes on kielellisesti ja juonellisesti erittäin helppo- ja nopealukuinen. Samaan aikaan se on ladattu täyteen kaksoismerkityksiä. Kirja on todella hauska: päiväkirjamuotoinen teksti vilisee päähenkilön, Lorelei-nimeä käyttävän nuoren naisen, ylimielisiä ennakkoluuloja ja tulkintoja. Opportunistinen ja rahanahne Lorelei on mahtava päähenkilö, koska Loos onnistuu tekemään hänestä täydellisen samastuttavan ja saa lukijan katsomaan maailmaa Lorelein vinkkelistä.

Kirjassa Lorelei ja hänen ystävättärensä Dorothy lähtevät matkalle Eurooppaan, Lorelein ”herrasmiesystävän” rahoilla. Matkan aikana Lorelei käyttää kaikki keinonsa saadakseen kohtaamansa miehet ostelemaan itselleen timantteja. Mitä rikkaammalta mieheltä saa houkuteltua avioliittolupauksen, sitä parempi.

Lorelei on jonkinlainen amerikkalaisen kapitalismin ääriedustaja, sillä hän onnistuu puntaroimaan kaikkea rahassa. Loos puolestaan kirjoittaa aivan mahtavasti, sillä vaatii taitoa tehdä jotain näin helppolukuista, joka samaan aikaan panee pään vilisemään tulkintoja. Kirja kertoo seksityöstä, mutta seksityön suoritusosuutta ei kuvata lainkaan – kirjassa vain ”mennään myöhään nukkumaan” tai ”herrasmies saattoi minut kotiin”. Juuri millään lailla ei viitata siihen, että itsensä myyminen tai seksuaalisen ahdistelun kohteeksi joutuminen voisi olla traumaattista tai edes ikävää – Lorelei ja Dorothy vaan porskuttavat eteenpäin ja miehet kompuroivat polvilleen heidän kauneutensa edessä Ritz-illallisia tai timantteja tyrkyttäen. Vain eräs muisto Lorelein menneisyydestä vaikuttaa olleen ikävä, ja senkin Lorelei onnistuu loistavasti selittämään itsensä kannalta edullisesti.

Mahtava kirja, jota kelpaa suositella hauskaa ja ajattelemaan panevaa viihdettä kaipaaville nykylukijoillekin. Huomasin Project Gutenbergista, että kirja suomennettiin heti tuoreeltaan vuonna 1927. Vilkaisin Valfrid Hedmanin suomennosta ja se vaikutti paikoin vanhentuneelta, mistä en kyllä osaa Hedmania syyttää näin lähes sata vuotta myöhemmin. Arvelen, että englantia edes kohtuullisesti osaavat voivat lukea kirjan nautiskellen alkukielellä.

Kuittaan tällä kirjalla HelMet-lukuhaasteen kohdan ”Kirjassa on tunnettu rakennus”, sillä Lorelei ehtii nähdä valtavan määrän tunnettuja rakennuksia sekä Amerikassa että Euroopassa. Toisia hän arvostaa ja toisia dissaa.

Lue myös nämä:
Debby Applegate: Madam
Sarah Churchwell: Careless People: Murder, Mayhem and the Invention of The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald: The Great Gatsby

Pirkko-Liisa Kastari – Juhani Niemi (toim.): Kultaisilla teillä

Tuon selän yli oli soudettu, kun lapsena oli käyty veneellä kaupassa, jätetty vene laivalaiturin viereen ja kävelty metsän läpi leveää nurmettunutta polkua. Metsässä oli kasvanut harvakseltaan vanhoja leveäoksaisia koivuja, koivujen välissä korkeaa heinikkoa ja heinän joukossa kurjenkelloja. 

 

Tämä katkelma Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanista Venematka kuuluu Kultaisilla teillä -antologiaan. Tämän kirjan ostin kahteen kertaan ja kummallakin kerralla käytettynä. Bongasin nimittäin muutama viikko sitten kirpputorilta erinomaisessa kunnossa olevan Kultaisilla teillä -teoksen, joka on Pirkko-Liisa Kastarin ja Juhani Niemen toimittama hämäläisen kirjallisuuden antologia. Kirjan kustansi Hämeen Heimoliiton julkaisutoimikunta ja se on ilmestynyt vuonna 2012.

Ehdin ajatella, että kirja olisi mukavaa selailtavaa, jonka voisi laittaa kiertoon. Mutta mitä enemmän kirjaa luin, sitä enemmän ihastuin siihen. Samalla kovan lukemisen jäljet alkoivat näkyä kappaleessani – tahrin kannen rasvalla ja vesipullo vuoti reppuun saaden kirjan sivut aaltoilemaan. Päätin, että haluan omaan hyllyyni hyväkuntoisen kappaleen tätä kirjaa ja onneksi pääsin ostamaan sellaisen vertaisverkkokaupasta.

Esipuheessa toimittajat lupailevat ”panoraamanäkymää”, kuin maisemaa harjun laelta katsottuna. Sitä lukija totisesti saakin. Kirjassa on katkelmia kymmeniltä kirjailijoilta: on uutta ja vanhaa, miehiä ja naisia, tuttuja ja tuntemattomia. Maantieteellisesti liikutaan Hyvinkäältä Ruovedelle ja Lahdesta Somerolle. Nykyisten maakuntarajojen ei siis anneta rajoittaa, vaan historiallisen laaja hämäläinen kulttuuripiiri toimii jonkinlaisena kehyksenä.

Kokonaisuus oli enemmän kuin osiensa summa, mutta jotkut tekstit olivat erityisen kiinnostavia. J.K. Paasikiven Hiihtokilpailu Hämeenlinnassa oli oikea helmi. Paasikiven sanomisia on viime vuosina muisteltu ahkerasti globaalin politiikan myllertäessä. Mutta kirjoittaessa hiihtokilpailujuttua Hämeenlinnan lyseon pilalehteen oli nimimerkki ”Juho” vasta 18-vuotias lyseolainen. Hauska ja monisanainen tarina kuvaa nuorukaisten hiihtoja Katumajärven jäällä kovalla pakkasella.

Hieno löytö oli myös Impi Kauppilan runo Nocturne, joka on julkaistu Kauppilan kokoelmassa Paratiisin valloitus vuonna 1947. Siinä ammuttu punakaartilainen kummittelee pääsiäiskirkossa.

Antologian teksteissä elää rakkaus hämäläiseen luontoon: järvi- ja harjumaisemiin, ikiaikaiseen asutukseen ja hoidettuihin viljelyksiin. Historian suuret käänteet elävät kirjan sivuilla: keisarin vierailu, itsenäistyminen, sisällissota, maaltamuutto. Teksteissä vaelletaan Hämeenlinnan, Lahden ja Tampereen kaduilla ja lukuisten muiden pienempien paikkojen kyliä ja maaseutua kolutaan.

Hienosti toimitettu ja koottu antologia on myös esineenä kaunis: siinä on I.K. Inhan Häme-aiheisia valokuvia. Suosittelen kokoelmaa lämpimästi kaikille Hämeen fyysisistä ja henkisistä maisemista kiinnostuneille.

Lue myös nämä:
Hannu Sorri: Punavangit tuomiolla
Ulla Koskinen: Soturiaatelin aika Suomessa
Tammelan kunnan juhlakirjatoimikunta: Täällä on hyvä elää