 |
| Kansi: Otava. |
Edustuksellinen demokratia on hieno asia. Itse kannoin korteni kekoon ryhtymällä edellisissä kuntavaaleissa ehdokkaaksi. Äänestäjät osoittivat luottamustaan ja niinpä aloitin kuluvalla kaudella kotikuntani kunnanvaltuutettuna.
Päätin etsiä kirjastosta sopivaa luettavaa hankkiakseni lisää tietoa kunnanvaltuuston tehtävistä. Ensimmäisenä lainasin Heikki Harjulan ja Kari Prättälän kirjan Kuntalaki – taustat ja tulkinnat. Massiivisella tiiliskivellä oli varausjonoa, joten ehdin lueskella sitä vain kuukauden verran. Kesällä kirjaa ei ollut kustantamoltakaan saatavilla. Nyt siitä näkyy olevan tuore painos tarjolla.
Lisäksi kirjaston tietokannan algoritmi suositteli minulle muita kunnallishallintoon liittyviä kirjoja. Nappasin luettavaksi Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen kirjoittaman tietokirjan Kittilän laki, joka on ilmestynyt alkuvuonna 2020. Hieno tietokirja taisi hieman jäädä koronauutisoinnin jalkoihin, mutta mediassa Kittilän päätöksenteon värikkäät käänteet ovat kyllä nousseet toistuvasti otsikoihin vuodesta 2014 alkaen. Kun puhutaan viimeaikaisista julkisen vallan väärinkäytöksistä, taitaa Kittilän ohi merkittävyydessä ja näkyvyydessä mennä ainoastaan huumepoliisi Jari Aarnion paljastuminen huumekauppiaaksi.
Keväällä 2014 Suomen Kuvalehti julkaisi ensimmäisen toimittaja Eeva-Liisa Hynysen raportin Kittilän kunnasta. Professori Pekka Viljanen on kommentoinut Kittilän asioita säännöllisesti. Hynynen ja Viljanen kokosivat ensimmäisten vuosien käänteistä Kittilän laki -kirjan ja olisipa hienoa saada myös Kittilän laki, osa 2 luettavaksi. Saaga kun ei todellakaan päättynyt vuoteen 2020. Näköjään tuoreimmat Kittilä-tuomiot on jaettu syksyllä 2024.
”Onko tuo hyvä dekkari?” kysyi useampikin ihminen minulta kirjan kannen perusteella. Dekkarimaisuutta kirjasta löytyy, mutta Kittilän laki on tiukasti tietokirja. Ja vaikka kirja on kirjoitettu ammattikirjoittajien sujuvasti etenevällä ja raamikkaasti jäsennellyllä tyylillä, on lukukokemus paikoin mahaa kääntävän ahdistava. Pöytäkirjojen, hallinnollisten päätösten ja kokoustekniikan ei luulisi olevan tunteisiin vetoavaa, mutta kirjan välittämä tunnelma on karmea. Se kuvaa sisäpiirien ja selkäänpuukotusten ilmapiiriä ja syrjäisen pikkukunnan lähes mafiamaista päätöksentekoa, jossa sisäpiiri sanelee ja marionettinuket tanssivat. Ja jos joku menee astumaan väärän ihmisen varpaille, seuraa kosto, jossa tehtaillaan tutkintapyyntöjä ja valituksia. Tai lähetetään pipopäisiä Lapin miehiä kyttäämään ihmisten koteja ja yöpymispaikkoja ja esittämään verhottuja tai suorasanaisempiakin uhkauksia.
Mikä hulluinta, jopa Lapin käräjäoikeus lähti sille linjalle, että kunhan kunnallisissa toimielimissä on muodollinen päätöksentekovastuu kunnossa, niin mitä tahansa päätöksiä saa tehdä, lainvastaisiakin. Tätä näkemystä korjailtiin kirjan ilmestymisen jälkeen muissa oikeusasteissa.
”Asiat riitelevät, eivät ihmiset”, sanotaan, mutta Kittilän laki näyttää, miten Suomessa minkä tahansa asian saa väännettyä syvästi henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Kittilä-saaga alkoi, kun kunnanjohtaja Anna Mäkelä teki tutkintapyynnön Levin hissikilpailutuksesta. Levin laskettelukeskuksen enemmistöomistajat edustavat julkista sektoria, joten laskettelukeskuksen kuuluisi noudattaa kunnallisten hankintojen pelisääntöjä. Mutta sen sijaan, että laskettelukeskuksessa olisi paneuduttu kilpailuttamisen ja hankintaosaamisen parhaisiin käytäntöihin, siellä päätettiin hankkiutua kunnanjohtajasta eroon.
Lopputuloksena oli vuosien riitelyä, jossa muutama kuntapoliitikko ja viranhaltija näyttäytyi lainmukaisuutta ja hyvää hallintoa puolustavana järjen äänenä, mutta heidän puolustustaistelunsa jauhautui Kittilän päättäjien suuren enemmistön massan alle. Tätä prosessia kirjoittajat kuvaavat kirurgimaisen tarkasti. Valtiovaltakin yritti puuttua peliin ja lopputuloksena on Kittilän nimikkolaki Lex Kittilä, joka määrittelee sen, koska ministeriö voi puuttua kunnan päätöksentekoon.
Kirjan lukemisen ohella piti katsoa, mitä Kittilään nykyään kuuluu. Kittilän kunnanjohtajana toimii tätä kirjoittaessa Timo Kurula, joka toimi luottamushenkilönä Kittilä-jupakan aikana ja oli kirjan perusteella eräs pääpukareista savustamassa Anna Mäkelää ulos. Hän sai toiminnastaan parikin tuomiota. Tästä huolimatta Kittilän luottamushenkilöiden enemmistö oli vielä viime vuonna sitä mieltä, että Kurula on kunnanjohtajana ihan jees. Asiasta voi lukea Ylen uutisesta.
Kirjan tapahtumien aikana vasemmistoliittoa edustanut valtuuston puheenjohtaja Inkeri Yritys oli kuntavaalien ääniharava vuoden 2017 vaaleissa, Oikeudenmukainen Kittilä -ryhmittymän listalla. Tästä kertoi Lapin Kansa. Sen sijaan vuoden 2025 vaaleissa Oikeudenmukainen Kittilä päätti olla asettamatta ehdokaslistaa, perusteena se, että kunnassa ei edelleenkään kunnioiteta lakia. Ylen haastattelussa Yritys perustelee tilannetta näin: "Nythän kunnassa on tilanne, että kunnan viranhaltijana ja esittelijänä on henkilö, joka on tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen omaa kuntaansa vastaan tekemistä petoksen yrityksestä ja virkarikoksista."
Poliitiikan tekoa Inkeri Yritys jatkaa nykyään Lapin hyvinvointialueen aluevaltuutettuna. Niin paljon kuin soteuudistusta on moitittukin, osoittaa tämä keissi, että ainakin sosiaali- ja terveysasioissa päätöksiä tehdään nykyään laajemmalla rintamalla kuin pikkukunnan sisäpiireissä. Tällöin toivottavasti Kittilä-sekoilun kaltaiset väärinkäytöksetkin jäävät toivottavasti kokematta.
Mitä kuntapäättäjänä voi Kittilän tapauksesta oppia?
Pohdin, mitä asioita kunnanvaltuutettuna voisi kirjasta ottaa opiksi. Ainakin henkilökohtainen vastuun kantaminen on sellainen. Kirjassa mainituista henkilöistä nousee esiin rohkeita henkilöitä, jotka uskalsivat toimia oikeina pitämiensä arvojen puolesta. Tällaisia vaikuttavat olleen ainakin kunnanjohtajana toiminut Anna Mäkelä, kunnanvaltuuston puheenjohtajana toimunut Inkeri Yritys, kunnanhallitukseen kuulunut Hille Kuusisto, kunnan hallintojohtajana toiminut Esa Mäkinen ja kunnanvaltuutettu Eino Holck. He pystyivät tekemään punnittuja päätöksiä itse, perusteinaan Suomen laki. Vaikka ympäristön paine oli kova, he kykenivät perustelemaan mielipiteensä, peräänkuuluttamaan lain noudattamista ja tekemään ratkaisuja oppinuoranaan laki ja kunnan oma hallintosääntö eikä enemmistön paine.
Sen sijaan useat muut Kittilän päättäjät ja viranhaltijat ovat saaneet oikeuden tuomioita väärinkäytöksistään. Näköjään se ei kuitenkaan ole estänyt kittiläläisiä äänestämässä heitä uudelleen valtuustoon eikä valtuustoa nimittämästä heitä viranhaltijoiksi. Joskus pahan palkka on näköjään mukava hillotolppa.
Jotta valtuutettuna voisi itse toimia lain noudattamisen puolesta, pitää tuntea kunnallislainsäädäntöä. Minun kannattaa siis varata aikaa kunnallislainsäädäntöön perehtymiseen.
Mitä Kittilä opettaa pienten kuntien ilmapiiristä ja tulevaisuudennäkymistä?
Kittilän kunnassa asuu hieman alle 7000 ihmistä. Samankokoisia tai vielä pienempiä kuntia on Suomessa paljon, jopa niin paljon että mielestäni jonkinlaiset pakotetut kuntaliitokset alkaisivat olla paikallaan pienimmille kunnille. Viime aikoina on puhuttu paljon syntyvyyden laskusta. Minua kiinnostaa erityisesti ns. feministinen aluepolitiikka, jossa mietitään keinoja, miten nuoria naisia saisi asumaan pienille paikkakunnille. Kehitysyhtiö MDI kertoo ilmiöstä verkkosivuillaan feministisen elinvoimapolitiikan nimellä.
Muuttoliike jakautuu sukupuolten mukaan: hyvin tyypillisesti nuoret naiset muuttavat pienemmiltä paikkakunnilta isommille koulutuksen ja työn perässä, kun taas pikkupaikkakunnille jäävät nuoret ovat tyypillisemmin miehiä kuin naisia. Ja koska mies ei synnytä, ei kuntiin synny lapsia pelkästään miesten voimin. Juuri tänä vuonna tämä ei näköjään Kittilää itseään kosketa, sillä kunnanjohtaja Kurulan kesäkuisessa tiedotteessa riemuitaan siitä, että Kittilässä syntyvyys on nousussa.
Teen silti rohkean yleistyksen ja oletan, että Kittilän kaltainen sisäpiirimäinen, riitelevien ukkokerhojen muodostama päätöksentekoilmapiiri on omiaan karkottamaan fiksut nuoret naiset pois pieniltä paikkakunnilta. Kunnallisessa päätöksenteossa pitää huomioida nykyistä paremmin tyttöjen ja nuorten naisten toiveet ja tarpeet. Uhkailevien setämiesten valtakunta ei ole naiselle mikään houkutteleva asuinympäristö. Olen itse keski-ikäinen nainen, joten pystyisinkö minä tunnistamaan ja kanavoimaan kunnalliseen päätöksentekoon niitä asioita, jotka ovat nuoremmille naisille tärkeitä ja relevantteja?
Kannattaako Leville matkustaa?
Ehkä jyrkin johtopäätöksistäni kirjan perusteella on tämä: jos toimit esimerkiksi työroolissa, harrastuksessa tai luottamustehtävässä jollakin elämänalueella, jossa laillisuus ja lakien noudattaminen on tärkeää, kannattaa suosia matkusteluvalinnoissa muita kohteita kuin Leviä. Kirjan perusteella laittomuudet ovat niin syvällä leviläisessä toimintakulttuurissa, että matkustamalla Leville asiakkaat tukevat rahallisesti lain rikkomista. Varmasti löytyy muitakin kivoja matkakohteita, sellaisia, joissa osataan tuottaa matkailupalveluita lakia kunnioittaen eikä rikkoen.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti