Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Lukukierros oman kirjahyllyn parissa jatkuu. Lähes Pyhiesi yhteyteen vieressä oli Miss Farkku-Suomi, jonka olen joskus napannut priimakuntoisena divarin aarteena talteen. Kirjastokappaleena olen kirjan kerran aiemmin lukenut, ja siitä suuresti nauttinut.

Yhtä paljon ellei enemmänkin nautin nyt. Kirja on todella hauska ja samalla riipaiseva. Röyhkä onnistuu tasapainoilemaan komiikan ja myötähäpeän välimaastossa. Tarina sijoittuu 1970-luvun loppupuolelle. Päähenkilö on melkoisen omaelämäkerrallisen tuntuinen oululainen Välde. Kirjaa lukiessa muistaa riipaisevan hyvin, millaista tuonikäisen ihmisen tunne-elämä on. Koululuokan hierarkia on jyrkkä ja lähestulkoon ennaltamäärätty. Omien kokemuksien vähäisyys ja välillä olemattomuus ahdistaa. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, itsensä tuntee kohtalokkaan erilaiseksi. Mielenkiintoista on, että nykynuoria varmasti hämmästyttäisi, millaista nuoruus oli ennen Internetiä ja kännyköitä. Jos nykyään kuka tahansa peräkylän kaunosielu voi hankkia tietoa itseään kiinnostavista asioista ja tutustua samanhenkisiin kanssaihmisiin netissä, tuli 70-luvun Ouluun ulkopuolista tietoa vain hitaasti ja harvakseltaan. Nyt voi netistä kuunnella mitä tahansa maailman musiikkia saman tien, ennen piti kiertää harvoja levykauppoja, kirjastoja ja tutkia postimyyntilistoja, että saattoi päästä käsiksi uusiin kulttuurikokemuksia. Väldellä, vähävaraisen yksinhuoltajaäidin pojalla, ei ole kotonaan edes puhelinta.

Näin sujuu Välden elämän ensimmäinen ilta nuorisotalon illanvietossa:

"Ilta menee siinä eteisessä. Pike ja muut hyvännäköiset tytöt pysyvät sentään erillään Ekdahlin ja Tipin pöydästä. Mutta silti jokin yhteys on olemassa: Marjaleena ja Pikekin pysähtyvät välillä vessareissullaan juttelemaan Jussin tai Kaivolan kanssa. Minulle ne eivät sano edes heitä."

Pike on Välden tunteiden kohde, koulun kaunotar joka valitaan Suosikin kilpailussa Miss Farkku-Suomeksi ja joka pääsee voiton jälkeen Helsinkiin ja Lontooseen. Yksinäisenä takapenkin hihittelijänä Väldellä ei ole Pikeen saumaa, mutta kuinka käy, kun Välde alkaa päättäväisesti tunkea mukaan bänditouhuihin. Vähitellen kokemusta karttuu sekä musiikin että naisten parista: Piken lisäksi tunteita herättelevät kaunis kolmekymppinen boheemitaiteilija Kara sekä Piken vain 13-vuotias sisko Katja.

Välden tarina etenee mainiosti. Nuoren ihmisen sielunmaiseman lisäksi kyytiä saa 1970-luvun lopun kulttuuri-ilmasto ja "uuden aallon" voima. Ainoastaan viimeinen luku on epilogimaisuudessaan hieman turhan selittelevä, mutta saapahan tarina pisteen kuitenkin. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi!

Kirjalle on julkaistu vastinpari levynä: Röyhkän levy Miss Farkku-Suomi pitää näköjään sisällään useita samoja kappaleita joita kirjassa mainitaan. Valitettavasti en ole itse levyä kuunnellut, täytynee jostain bongata sekin.

Lue myös nämä:
Heikki Turunen: Maan veri
Kreetta Onkeli: Beige
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen

Pyhiesi yhteyteen löytyi omasta kirjahyllystäni. Leffakantinen painos on vuodelta 1999. Tarvitsin eräänä päivänä viihdyttävää lukemista puistoon, ja olin kirjastosta lainannut kasan kaikenlaista, mutta mikään ei tuntunut käynnistyvän kovin vetävästi. Pikakelaus omien kirjojen parissa ja tämä Jari Tervon kolmas, alunperin vuonna 1995 ilmestynyt romaani lähti mukaan. Ja hyvä kirjahan tämä olikin, taas kerran. Ehkä kolmas tai neljäs lukukerta oli minun kohdallani kyseessä, tosin edelliskerrasta on varmasti 5-10 vuotta aikaa.

Kirja on huipputaidonnäyte vaihtuvien kertojannäkökulmien käytöstä. Moni suomalainenkin nykykirjailija tätä tekniikkaa suosii (Hannu Raittila, Juha Itkonen muun muassa) ja usein olen blogissani antanut sapiskaa heille, jotka pistävät lukijan pään sekaisin kirjoittamalla eri kertojille liian samanlaiset äänet. Olenpa tainnut juuri tähän kirjaan viitata ja käskeä ottamaan tästä oppia. Mahtavasti Tervo hanskaakin erilaisten henkilöhahmojen äänenpainot. Loppua kohti tahti sen kun kiihtyy. Huiman hyviä jaksoja ovat vaikkapa eläkeläinen Manta Solsken tuonpuoleisten näkyjen loihtiminen, kieroon poliisikuulusteluun joutuvan Aurora Arhipovan katukieli tai ylihoitaja Lahja Kaakkurin muodollisuus ja kireys.

Kirjan tapahtumat kestävät vapusta juhannukseen, hieman kuin Jere Karalahden ryyppyputki. Aloituslausetta on siteerattu eri paikoissa: "Minut tapettiin vappuviikolla." Kirjan alussa piintynyt taparikollinen Marsipaani Räikkönen kertoo elämänsä viimeisen päivän vaiheet Rovaniemellä, mutta sitä hän ei osaa lukijalle kertoa, kuka hänet tappoi. Koska Marsipaanilla oli epämääräisiä pimeän viinan kauppoja venäläisen rikollisliigan kanssa sekä ystäviä, sukulaisia ja vihollisia ympäri Rovaniemen, käynnistää hänen kuolemansa melkoisen show'n.

Tervo irrottelee sanataituruudellaan sekä tyylilajien vaihdoksilla: hän tavoittaa kotirouvan, puliukon, lasten, hyvien ja pahojen poliisien äänet. Melkein kaikki liittyy kaikkeen: koska olin kirjan aiemminkin lukenut, tunnistin nyt vanhasta muistista hieman paremmin kaikki nokkelat pikku yksityiskohdat, joita kirjaan on siteeksi henkilöiden välille ripoteltu.

En ole kaikkia Tervon Rovaniemi-kirjoja lukenut, mutta lukemistani Pyhiesi yhteyteen on mielestäni paras. Siinä nokkeluus ei ole vielä kääntynyt itsetarkoitukseksi, vaan tarinalla on sielu. 14 vuotta vanha kirja tuntuu tuoreelta edelleen. Minun veikkaukseni on, että tämä kirja tulee kestämään aikaa hyvin.

Lue myös nämä:
Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi
Arto Salminen: Kalavale
Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän

V.C. Andrews (tm): Pimeyden vangit

Kiinnostus V.C. Andrewsin lukemiseen heräsi Hömpän helmistä, jossa Andrewsia sivuttiin tämän keskustelun kommenttiosiossa. Perustietoa Andrewsista saa Guardianin jutusta, johon linkkaan myös tuolla kommenteissa. Muistini tuntuu pettävän, sillä olin aivan varma että Hömpän helmissä on julkaistu myös oma juttunsa V.C. Andrewsista, mutta ilmeisesti näin ei ollut, kun google-haullakaan sellaista ei löytynyt. Päällisin puolin tuttuja nämä kirjat silti ovat, sillä vaikka en itse näitä ole lukenutkaan ennen, muistan että nämä olivat minun kouluvuosinani erittäin suosittua luettavaa tyttöjen keskuudessa. Näköjään ensimmäinen suomennos Pimeyden kukat on julkaistu vuonna 1986, ja sen jälkeen uusi Andrews-suomennos ilmestyi joka vuosi, joten ei ihme että tuolloin 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa meidän luokkalaiset lukivat näitä paljon.

Vaikka itse asiassa tämä Pimeyden vangit ei suinkaan ole V.C. Andrewsin kirjoittama, vaan V.C. Andrews Trademarkin kirjoittama. Jossakin vaiheessa kirjailija kuolla kupsahti, ja hänen perikuntansa päätti ettei hyvää ja tuottavaa kirjailijanuraa pidä moisen pikkuseikan takia keskeyttää. Perikunta valitsi haamukirjoittajan (tai kirjoittajia?) ja niinpä tällä V.C. Andrews (tm) merkillä on julkaistu kirjoja vaikka kuinka paljon. Minun täytyy etsiä kirjastosta tuo Andrewsin esikoisteos Pimeyden kukat, sillä näköjään tämä Pimeyden vangit oli vain tämän haamukirjailijan tehtailema halpakopio. Niinpä en voi sen perusteella vielä sanoa oikean Andrewsin tyylistä juuta enkä jaata.

Kirjana tämä oli hirveintä roskaa, mitä olen aikoihin lukenut. :) Tosin kirja tuli luettua loppuun varsin sutjakasti, joten kyllä siinä vetovoimaa silti oli, kun ei kesken jäänyt. Kirjassa yhdistyy melodraama, romanttinen viihde, "historiallisuus", ja perverssi kauhistelu. Kirja olevinaan sijoittuu Yhdysvaltain vanhan ajan Etelävaltoihin. Sieltä tuo "historiallisuus" tuleekin, sillä minkäänlaista realismia tai aidon ajankuvan luomista tässä ei tavoitella, vaan miljöö on pelkkä kulissi. Etelän tunnelmaa tavoitellaan lähinnä niin, että sinne tänne on ripoteltu sivuhenkilöiden nimiksi Tuulen viemän hahmojen nimiä, kuten Calvert, Wilkes ja jopa O'Harakin. Päähenkilönä on Lillian, suloinen kultakutrinen pikkutyttö, jonka kasvua kirjassa seurataan. Lapsuuskuvauksiin on haettu jotain etäisesti samaa kuin L.M. Montgomeryn kirjoissa, vaikka onkin lähes pyhäinhäväistys mainita Montgomery samassa yhteydessä kuin tämä kirja.

Lillianin elämä tuntuu olevan pelkkiä vastoinkäymisiä, ja loppujen lopuksi lukijaa alkaa jo melkein huvittaa se, kuinka paljon toinen toistaan hirveämpiä kamaluuksia hänen kohtalokseen keksitään. Ensinnäkin isosisko Emily on ilkeä kiusaaja. Emily on ruma, luiseva ja kiihkouskovainen, siis täysin mustavalkoisen paha hahmo. Isä on välinpitämätön, äiti rakastava, pikkusisko Eugenia sairaalloinen mutta suloinen. Emily paljastaa Lillianille, ettei tämä olekaan perheen oikea tytär, vaan hänen äitinsä kuoli synnytyksessä ja Lillianin äidikseen luulema nainen onkin vain hänen oikean äitinsä sisko. Eugenia kuolee, äiti sekoaa, naapurin poika Niles rakastuu Lillianiin ja kuolee. Alkuperäisen Andrewsin tavaramerkkinä tuntuu olleen jonkinlaisten insestisuhteiden sekoittaminen tähän kauhuromantiikkaan, ja sellaista tässäkin tapahtuu: kasvatusisä raiskaa Lillianin ja hän synnyttää lapsen.

Lopulta ilkeä uhkapeluri menee naimisiin Lillianin kanssa ja hän muuttaa pois. Kirja loppuu jokseenkin lässähtäen ja päämäärättömästi, ainut ihmetyksen aihe on, että miksi ihmeessä Lillian ei häipynyt sukutilaltaan jo silloin, kun kaikki vastoinkäymiset alkoivat.

Henkilöt ovat hyvin mustavalkoisia, Lillianin itsensä tunne-elämää kuvataan hyvin ulkokohtaisesti, ja kirjan tärkeimmät päämäärät tuntuvat olevan lähinnä Lillianin uhkeiden, varhain kehittyvien muotojen kuvailu sekä hänen "pahojen aavistustensa" ja kovan onnensa lietsominen. Kuten alussa sanoinkin, melkoista roskaa. Mutta sen verran kiehtovaa roskaa kuitenkin, että jokin ihan oikean V.C. Andrewsin kirjoittamista kirjoista pitää kyllä joskus vielä lukea.

Lue myös tämä:
Virginia Andrews: Pimeyden kukat
Pauliina Susi: Pyramidi
Juha Vuorinen: No, velli